Pää alaspäin -päivä

Kun tänä aamuna heräsin, en halunnutkaan herätä. Painauduin syvemmälle peiton alle ja jatkoin unia puoleen päivään. Eikä sekään auttanut. Sydämeni hakkasi hengen hädässä selvitäkseen jostain ongelmasta, joka ruumiillani ilmi selvästi oli. Alaselkää särki ja minä ainakin kuvittelin munuaiseni tulipunaisiksi, tulehtuneiksi mötiköiksi. Kaikki näiden liian monien vuosien varrella juodut humalat kostautuisivat nyt, tässä aamussa. Kaikki syömäni ympäristömyrkyt ja Tsernobyl olivat munuaisissani läsnä. Kuolisin kai pian. Palleaa kiristi, niin kuin iho olisi ollut liian tiukka ja minun keuhkoni vain tahtoivat hengittää, vapaasti, ilman tätä grillattua makkarankuorta ylläni. Kurkussa oli koko ajan tulossa joko röyhtäys tai oksennus, mutta minähän en koskaan oksenna, jos ei ole viimeinen pakko. Se on kuvottavaa. Makaaminen ei muuttanut tilannetta miksikään. Leipäpala ja kulaus kahvia olivat yhdentekeviä. Olo oli mikä oli. Ja pysyi.

Nousin ylös ja nojailin ovenpieliin. Päässä humisi. Veri alkoi kiertää ja sumeus silmien edessä kirkastua. Niinpä päätin viimeisillä voimillani raahatua vessaan ja... alkaa siivota sitä. Konttasin kaakeleiden päällä ja hinkkasin niiden välejä sekä jynssäsin pyttyä. Olo tuntui parhaimmalta, kun pää roikkui alaspäin. Niinpä olen tänään tehnyt vain sellaisia asioita, joissa voi roikottaa päätä. Lakkasin varpaankynnetkin, koska ne näyttävät tämän kesän ponnistelujen jäljiltä lähinnä ruttoisilta perunankuorilta. Aloitin kirkkaanpunaisella lakalla, joka olisi tarpeeksi järkyttävän väristä. Mutta minun varpaankynsissäni kirkkaanpunainen näyttikin irvokkaalta. Ensimmäistä kertaa koko päivänä minua nauratti. Niin hullu kirkkaanpunainen varpaankynsi. Nyt ne ovat siniset. Ja kyllä, ne näyttävät lähes yhtä hulluilta ja hieman sairailta. Niin kuin ne olisivat kuolleet ja ne voisi nyppäistä irti milloin tahansa.

Kun en enää muuta tekemistä keksinyt, aloin lukea. Istuen ja pää alaspäin. Luin suoraapäätä kirjan puoleen väliin asti, enkä oikein pidä siitä, että lukeminen piti keskeyttää, koska joka paikka puutui ja selkää alkoi taas särkeä.

Tämä kirja, Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, on jotakin. Se on jotakin enemmän. Minun on vaikea hyväksyä, että 1975 vuonna syntynyt juniori osaa kirjoittaa tuolla tavalla. Tämä jannu ei ole keskinkertaisuus, se on näkijä. Niin tarkkaa havainnointia elämän perusaisoista, että hirvittää. Miinuksena nyt sitten se, että tämä kirja saa ainakin tämän lukijan tuntemaan itsensä tyhmäksi. Minähän en ole mikään musafriikki ja nämä nimet, menneiden aikoijen unohdetut popparit, sanovat minulle liian vähän. Ymmärrän kyllä, että jos on tietoa ja sitä on paljon, sen haluaa näyttää, vaikka aina ei olisi ihan pakkokaan. Nyt kuitenkin koen olevani lukijana hieman vaillinainen. Ehkä en edes ole koko kirjan arvoinen! En millään saa siitä kaikkea irti mitä pitäisi ja se tekee minusta turhautuneen, minä turhaudun niin helposti aina. Aion kyllä nyt kestää tämän, sillä Itkonen kirjoittaa loistavasti. Monet ylistetyt nykykirjailijat näyttävät lähinnä pikkukikkailijoilta näiden lauseiden varjossa, joista jokaisessa on tavoitettu pieni elämä. Aikamoista ylistelyä, mutta siinä ei ole yhtään liikaa. Kun tuollainen kollikka menee keski-ikäisenkin naisen kulahtaneisiin saappaisiin sellaisella antamuksella ja ymmärryksellä, minä olen ainakin vietävissä ihan kuusnolla.