sunnuntaina, heinäkuuta 16, 2006

Pää alaspäin -päivä

Kun tänä aamuna heräsin, en halunnutkaan herätä. Painauduin syvemmälle peiton alle ja jatkoin unia puoleen päivään. Eikä sekään auttanut. Sydämeni hakkasi hengen hädässä selvitäkseen jostain ongelmasta, joka ruumiillani ilmi selvästi oli. Alaselkää särki ja minä ainakin kuvittelin munuaiseni tulipunaisiksi, tulehtuneiksi mötiköiksi. Kaikki näiden liian monien vuosien varrella juodut humalat kostautuisivat nyt, tässä aamussa. Kaikki syömäni ympäristömyrkyt ja Tsernobyl olivat munuaisissani läsnä. Kuolisin kai pian. Palleaa kiristi, niin kuin iho olisi ollut liian tiukka ja minun keuhkoni vain tahtoivat hengittää, vapaasti, ilman tätä grillattua makkarankuorta ylläni. Kurkussa oli koko ajan tulossa joko röyhtäys tai oksennus, mutta minähän en koskaan oksenna, jos ei ole viimeinen pakko. Se on kuvottavaa. Makaaminen ei muuttanut tilannetta miksikään. Leipäpala ja kulaus kahvia olivat yhdentekeviä. Olo oli mikä oli. Ja pysyi.

Nousin ylös ja nojailin ovenpieliin. Päässä humisi. Veri alkoi kiertää ja sumeus silmien edessä kirkastua. Niinpä päätin viimeisillä voimillani raahatua vessaan ja... alkaa siivota sitä. Konttasin kaakeleiden päällä ja hinkkasin niiden välejä sekä jynssäsin pyttyä. Olo tuntui parhaimmalta, kun pää roikkui alaspäin. Niinpä olen tänään tehnyt vain sellaisia asioita, joissa voi roikottaa päätä. Lakkasin varpaankynnetkin, koska ne näyttävät tämän kesän ponnistelujen jäljiltä lähinnä ruttoisilta perunankuorilta. Aloitin kirkkaanpunaisella lakalla, joka olisi tarpeeksi järkyttävän väristä. Mutta minun varpaankynsissäni kirkkaanpunainen näyttikin irvokkaalta. Ensimmäistä kertaa koko päivänä minua nauratti. Niin hullu kirkkaanpunainen varpaankynsi. Nyt ne ovat siniset. Ja kyllä, ne näyttävät lähes yhtä hulluilta ja hieman sairailta. Niin kuin ne olisivat kuolleet ja ne voisi nyppäistä irti milloin tahansa.

Kun en enää muuta tekemistä keksinyt, aloin lukea. Istuen ja pää alaspäin. Luin suoraapäätä kirjan puoleen väliin asti, enkä oikein pidä siitä, että lukeminen piti keskeyttää, koska joka paikka puutui ja selkää alkoi taas särkeä.

Tämä kirja, Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, on jotakin. Se on jotakin enemmän. Minun on vaikea hyväksyä, että 1975 vuonna syntynyt juniori osaa kirjoittaa tuolla tavalla. Tämä jannu ei ole keskinkertaisuus, se on näkijä. Niin tarkkaa havainnointia elämän perusaisoista, että hirvittää. Miinuksena nyt sitten se, että tämä kirja saa ainakin tämän lukijan tuntemaan itsensä tyhmäksi. Minähän en ole mikään musafriikki ja nämä nimet, menneiden aikoijen unohdetut popparit, sanovat minulle liian vähän. Ymmärrän kyllä, että jos on tietoa ja sitä on paljon, sen haluaa näyttää, vaikka aina ei olisi ihan pakkokaan. Nyt kuitenkin koen olevani lukijana hieman vaillinainen. Ehkä en edes ole koko kirjan arvoinen! En millään saa siitä kaikkea irti mitä pitäisi ja se tekee minusta turhautuneen, minä turhaudun niin helposti aina. Aion kyllä nyt kestää tämän, sillä Itkonen kirjoittaa loistavasti. Monet ylistetyt nykykirjailijat näyttävät lähinnä pikkukikkailijoilta näiden lauseiden varjossa, joista jokaisessa on tavoitettu pieni elämä. Aikamoista ylistelyä, mutta siinä ei ole yhtään liikaa. Kun tuollainen kollikka menee keski-ikäisenkin naisen kulahtaneisiin saappaisiin sellaisella antamuksella ja ymmärryksellä, minä olen ainakin vietävissä ihan kuusnolla.

7 kommenttia:

mediaopettaja kirjoitti...

JEES!!!Itkonen on hyvä!!! Luin ja kirjoitinkin tuosta kirjasta kesäkuussa. Se paukkui päässäni barcelonana hiekkarannoilla.
http://mediaopettajanpaivakirjoja.blogspot.com/2006/06/juha-itkosen-kirjan-ylistys.html

Saara kirjoitti...

Joo, mä muistin tuon. Meinasin sen mainitakin, mutta sitten hämäännyin, kun rupesin miettimään ihan muita asioita sun blogissasi. Minua vaivaa kun en muista kaikkea aina, niin kuin en sitä jota et linkittänyt. Jäi oikein vaivaamaan.

mediaopettaja kirjoitti...

No hyvä!
Eikä kannata vaivata päätään. nää on tämmösiä juttuja. sä tiiät.

SusuPetal kirjoitti...

Hesarissa oli tänään juttu kahdesta naisesta, jotka viettivät 60 päivää pää alaspäin -avaruustutkimusta varten.
Tuli vaan mieleen.

Toivottavasti olosi on parempi, eikä viimeinen lomaviikkosi kulu sairastellessa.

Saara kirjoitti...

No mä jos kuka tiijän :) Mutta ei kai tässä sitten muu auta. Onhan se aina parempi, kun pää jää vaivaamatta.


Ei tämä olo vielä kovin häävi ole. Toivottavasti ei kuitenkaan tartte 60 päivää roikottaa.

SusuPetal kirjoitti...

Toisaalta, jos roikottaisi 60 päivää ja saisi siitä 15 000 euroa, eikä tarvitsisi mennä töihin, niin mikä ettei?
Voisi lukea ihan rauhassa vaikka blogeja siinä kelliessä ja kerrankin ehtisi kommentoimaan!
60 päivän jälkeen olisi hoikka ja henkistynyt, eikä haluaisi tikullakaan enää koskaan surffailla netissä:)

Saara kirjoitti...

Hmm... kyllä kai sitä tosiaan 60 päivää seisoisi vaikka päällään, jos ei tarttis töihin mennä.

Mun on ny vaan pakko tästä toipua ja vähän äkkiä. Pitäisi mennä vauvelia ja sitä isompaa vähän hoitelemaan pariksi päiväksi. Kunhan ny pääsevät sieltä sairaalasta.