Kesämuistoja ainakin osa 1

Pienenä tyttönä poimin kerran mummolle kukkakimpun. Ei saareen niin moni laji vielä ollut ehtinyt. Nyt siellä on kieloa ja lupiinia, silloin päivänkakkaroita ja harakankelloja ja kuin ihmeenkaupalla tuo kuvan valkoinen kaunokainen, joka kasvoi varjoissa. Sen minä poimin siihen kimppuun ja kiikutin mummolle.

- Tyhmä tyttö! Mitä sinä olet mennyt tekemään? Tämä on rauhoitettu kukka. Lehdokki, ymmärrätkö. Älä enää koskaan poimi tätä kukkaa. Nyt se on mennyttä.

En muista lapsuudestani kovin paljon. Minulle ei kasvanut minuutta missään vaiheessa. En tiennyt kuka olin ja miksi olin tänne syntynyt. En edes ajatellut sitä. En edes tiennyt miksi minun olisi pitänyt sanoa vastaan tai kasvattaa kiukkua. Minä vain olin olemassa. Vasta nyt tänä kesänä kun näin tuon lehdokin saaressa, muistin yhtäkkiä koko tapauksen. Sitä en muista itkinkö ja oliko minulla käsitystä siitä, kohdeltiinko minua oikein vai väärin.

Joka tapauksessa minut ja veljeni vietiin joka kesä saareen mummon ja papan luokse. Mummo oli harras raittiusihminen ja pappa kirjoitti vintillä juttujansa. Vintin ikkuna oli auki, ja sieltä kuului ainainen kirjoituskoneen naputus. Pappaa ei saanut häiritä. Minä kitkin kasvimaan, kastelin sen peltisellä suurella kastelukannulla, jonka olin järvessä täyttänyt. Söin raakoja retiisejä, mitä raaempia sen parempi, vaikka vesi tuli silmistä. Muut serkut väittävät, että olin mummon kanssa niin läheinen, että siksi hän pisti juuri minut tekemään kaikki työt muiden noustessa pedeistään suoraan yöpaitasillaan rantaan. Minun piti sijata petini aina, vaikka se oli yleensä vintin pimeimmässä sopessa. Rullasin aamuisin makuupussini ja laitoin sen pussiin. Varmaan siinä toivossa, että minut haettaisiin sieltä minä hetkenä hyvänsä, tai siinä pelossa, että jos joku tulee vielä, minut siirrettäisiin vieläkin pimeämpään soppeen. Sellainenkin oli. Siellä kun hautautui makuupussiin kokonaan, eivät hämähäkit päässeet munimaan korvaani tietämättäni, eivätkä hiireet tulleet nuuskimaan hiuksiani. Muistan myös mummon limaisen rusinasopan ja tunkkaiset talkkunajauhot, ne kamferitipat ja jodin, jolla hän paransi huonoa omaatuntoaan sivelemällä sitä ranteisiini iltaisin. Että pysyisin terveenä.

Hieman vanhempana ihastuin sokeasti kaikkiin. Ei siihen mitään syytä ollut. Ehkä siihen riitti yksi katse. Jos joku huomasi minut, sydämeni läkähtyi. Seurasin ihastukseni kohteita kuin noiduttuna. Joskus epäilen, onko minulle kasvanut edes aivoja. Ei minulla mitään sanottavaa koskaan ollut, jos sitä olisi kukaan kysynyt. Ei minulla ollut mielipidettä edes minusta.

Seurasin jotakin ihailemaani kovista jonakin yönä Viitaniemen rantaan ja se heitti hollannikkaani järveen. Etsin sitä kenkää tyynestä vedestä pitkään. Hollannikas oli ruskea ja niin oli vesikin. En muista, että olisin hätääntynyt, vaikka tiesin, että olisin joutunut kävelemään kotiin varmastikin kymmenen kilometriä ilman toista kenkää. Se vain oli asia, joka osui kohdalle. Istuin sitten takaisin rantaan ja heitin toisenkin kenkäni järveen, koska en minä olisi sillä yhdellä kuitenkaan enää mitään tehnyt. Uteliaisuuttani menin sitä järvestä hakemaan. Se oli pudonnut toisen hollannikkaan päälle.

Samana yönä istuin Savelan Esson yöbaarissa ja pelasin pajatsoa. Kovis ja sen kaveri nauroivat, eikä minulla ollut mitään tietoa siitä, mille ne nauroivat. Minulle tietenkin. Olin vasta kaksitoista, vaikka näytinkin muutaman vuoden vanhemmalta. Se onkin petollista, kun ihminen ei ole vielä lähellekään kokonainen sisältä, mutta näyttää päältä päin siltä kuin olisi, mitä tahansa voi tapahtua. Ja tapahtuikin vähän myöhemmin, mutta ei vielä sinä yönä. Ostin tupakkaa voittorahoilla ja kysyin taksikuskilta neuvoa, miten pääsen kaupunkiin, koska kovis ja sen kaveri vain nauroivat, kun kysyin minne päin minun pitäisi lähteä. Vähän matkaa käveltyäni aloin tunnistaa rakennuksia, paloaseman, Voionmaan koulun, yliopiston. Kadut olivat autiot ja aurinko värjäsi lehmukset vihreimmiksi. Kaupungista osasin jo kotiin. En minä muista, että olisin herätessä ollut millänikään. En usko, että edes kykenin tuntemaan itseäni loukatuksi. Silloinhan minä olisin ollut joku.