lauantaina, heinäkuuta 15, 2006

Tuore täti täällä hilluu keskellä yötä

Kirjoitan tätä perjantaina päivällä vartin yli kaksitoista, mutta en voi laittaa tätä näytille vielä, ettei siitä ole mitään ikäviä seurauksia. Olen tässä aamuyön ja aamun mietiskellyt syntyjä syviä. Kirjaimellisesti. Koko yö meni ihan sekavissa tunnelmissa peläten, että alkoholistiveljeni vaimolle sattuu synnytyksessä jotakin ja että heidän lapsensa jäävät orvoiksi. Veljen vaimon laskettu aika on 17. päivä tätä kuuta. Niska on nyt jäykkänä jännittämisestä, eikä nukkuma-asentoa löytynyt sitten niin millään. Juuri päässäkin ihan humahti, kun ei taida veri kiertää enää ollenkaan.

Yöt ovat kyllä varsinaista vatvomisen aikaa. En tiedä miksi minun pitää edeltäkäsin aina käydä läpi kaikkein pahimpia vaihtoehtoja, että jos jotakin sitten sattuu, olen siihen jotenkin edes valmistautunut. Tiedän silloin, mitä minun pitää tehdä, vaikka sitten tositilaanteessa menisikin jalat alta. Juuri kuuden aikaan aamulla kun sain vihdoin unen päästä kiinni, veljeni vaimo alkoi tehdä lähtöä synnytyslaitokselle ja on parhaillaan synnyttämässä heidän toista lastaan, toinen muksu on kaksivuotias ja hyvässä huomassa. Mutta veljeni pää on kai lopullisesti pehmennyt, eikä hänestä enää ole isäksi - sosiaaliviranomaistenkaan mielestä. Veljeäni ei voi päästää edes synnytysosastolle ja minä olen samaa mieltä. Kaikki ne uhkailut ja kohtaukset saavat nyt odottaa edes sen aikaa, että vauva saadaan turvallisesti maailmaan.

Sitä en voi ymmärtää, miten mies voi mennä niin alas, että huuhtoo elämänsä lääkkeillä ja lasolilla unholaan, kun vaimo on viimeisillään raskaana. Tai voin ymmärtää, mutten hyväksyä. Siis tapahtuuhan elämässä kamalampiakin asioita, kuin isäksi tuleminen. Jotenkin sellainen vastuunpakoilu on mielestäni törkeää. Toki tuo sekakäyttö on sairaus, eikä veljeni enää elä edes tässä maailmassa. Se hilluu missä sitä huvittaa ja miten huvittaa. Vasta se oli toissayön tiputuksessakin, mutta mitä ne nyt tuollaisille voivat enempää tehdä, kun katsoa, että jää se tällä kertaa henkiin ja panevat sitten pihalle. Itsehän se pihalle sieltä tahtoi, eikä edes säikähtänyt. Se kieltää juovansa myrkkyjä ja juo niitä silti. Se jopa kysyi, että luuletteks te, ett mä olen niin tyhmä, ett juon lasolia. Ja juo kuitenkin. Se tarvitsee lasolia töissänsä eräisiin puhdistuksiin ja nyt moni on nyt jälkeenpäin tajunnut sen juoneen sitä jo pidemmän aikaa. Se haju on tullut niille myöhemmin mieleen. Veljeni tekee kai pitkää itsemurhaa. Hoitoon se ei suostu menemään, eikä isoa miestä voi pakottaa, vaikka kuka tahansa näkee, ettei se tajua enää edes omaa olotilaansa. Vähän samaan tapaan kuin mieleltään sairaat ovat sairaimpia silloin, kun eivät ollenkaan tiedä olevansa mieleltään sairaita ja siinä tapauksessa kelvollisia pakkohoitoon, mutta itse päänsä aineilla pehmentäneet ovat loppuun asti vastuussa itsestään. Viranomaiset väittävät, ettei hoito tehoa, jos sitä ei itse halua. Miten sitä voi itse haluta, jos ei enää edes tajua olevansa sairas?

Ja niin kun joulun aikaan vielä kaikki oli taas kerran kolmannen katkon jälkeen hyvin. Silloin sillä vielä oli ajatuksessa kirkkaita hetkiä, että se sinne hoitoon asti aina pääsi. Kaikki uskoivat, kaikki toivoivat. Kaikki luulivat, että kyseessä oli vain alkoholiongelma. Sekakäyttö on ihan toinen juttu. Sitten tuli se yksi perjantai ja testi mä kokeilen jos musta olis kohtuukäyttäjäksi. Sitä testiä on nyt jatkunut ja jatkunut. Ja jatkunut. On ollut vaikea tajuta, kuinka pahaksi kaikki on yhtäkkiä mennyt. Joka viikko on ollut pahempi toistaan. Aina tulee eteen jokin uusi asia, jota ei ole osannut kuvitellakaan. Juhannuksena se huijasi kaikkia ottamalla muka aamuisin antabusta ja jo seuraavana päivänä selvisi, että se oli täyttänyt purkin sisuilla, siis niillä vaaleilla pylpyröillä, mitä Hornia ne nyt ovatkaan. Sitten se pyyteli muilta anteeksi, kun oli mennyt huijaamaan sillä tavalla. Itseään se vain huijaa, ei ketään muuta. Nyt veljeni on taantunut samalle tasolle kuin oli joskus kahdeksankymmentäluvulla. Se kuunteleekin pelkkää kasaria ja kuvittelee olevansa nuori ja vastuuton poika jälleen. Nelikymppinen mies. Vetää kolmea erilaista mielialalääkettä mielin määrin ja juo lasolia päälle.

Synnytyshuoneesta sain puhelun, oikein realityshown kesken polttojen. Toistaiseksi kaikki on hyvin. Fyysisesti. Vauvan sydänäänet puksuttivat monitorista tänne meille asti ja minä hoin täällä päässä itsekseni hengitä, hengitä aina kun luuri putosi alas ja huoneesta alkoi kuulua tuskanhuutoja. Sinne se jäi tekemään vauvaa ystävättärensä kanssa. Luojalle kiitos siitä ystävättärestä, joka oli kuulemma tolpillaan vielä, eikä kovin kalpeakaan. Saa nähdä, uskaltaako itse tehdä lapsia sen kokemuksen jälkeen.

Nyt kello on jo seitsemän eikä mitään ole vielä kuulunut. Olen kytännyt kännykkääni koko ajan ja kävellyt ympäriinsä ja edestakaisin. Ja taas takaisin. Päretinkin tässä välillä.

Yhdeksän. Ei vieläkään mitään muuta, kuin että synnytys on käynnissä.

Kymmenen. Se on poika! Minä kuulin, kuinka se itki. Ihana ääni. Niin reipas. Niin vaativa. Ja pyysin sitä itkemään vielä vähän lisää, mutta se vietiin joihinkin testeihin. En enää muista mihin. Ja puhelimessa sanottiin, että se vietiin cooperintestiin tai johonkin. Kaikki ok. Poika on valtava, 52 cm ja painaa 4 kiloa 175 grammaa.

Olin taas ihan turhaan huolissani. Se on jotenkin upea tunne.

16 kommenttia:

SusuPetal kirjoitti...

Onnea tuoreelle tädille. Onnea tuoreelle vauvalle. Voimia äidille.

Tällaiset tarinat masentavat. Tehköön aikuiset mitä tahansa elämälleen niin kauan kun eivät ole vanhempia. Tapelkoon, juokoon, vetäköön, huutakoon, hakatkoon, tappakoon itsensä.

Mutta vanhempana...

Tietenkään vanhemmuus ei ole autuaaksi ja onnelliseksi tekevä asia, ei se paranna maailmaa, mutta silti.

Äh.

Louhi kirjoitti...

Onnea uudenuutukaiselle lapselle sekä hänen äidilleen ja tädilleen.

Tuntuu kurjalle, kun veljesi turmelee elämäänsä. Toivottavasti osaisi jättää edes vaimonsa ja lapsensa rauhaan. ;(

Saara kirjoitti...

Nimenomaan, Susu. Tehkööt kukin elämälleen siihen asti mitä haluaa, kunnes on vastuussa muista ihmisistä. Ja varsinkin pienistä tai avuttomista. Ei se vanhemmuus ole autuaaksi tekevä, ei tosiaankaan, mutta se on silti jokaisen vastuu silloin kuin se tulee kohdalle. Mutta onhan näitä tarinoita, vastaavanlaisia miljoonittain. Mutta ei se silti tee asiaa yhtään helpommaksi. Päinvastoin.

Saara kirjoitti...

Sitä minäkin, Louhi, toivon. Ja toisaalta taas toivon, että kaikki olisi niin kuin pitääkin. Tämä on niin ristiriitaista, kun se on joskus ollut ihan hyvä ihminen.

tinka kirjoitti...

Onnea tädille! Ja pikkuselle ja äitilleen.

Onneksi äidillä on sellanen ystävä, joka on siellä, missä pitäs miehensä olla, tukena ja turvana.
Surku..tai inhottava ja ikävä tilanne veljelläs, mutta mitäpä siinä tilanteessa tosiaan muut voi tehä, ellei ITE tajua, mikä on asianlaita.

Saara kirjoitti...

Niin on, joo. Ihmettä tässä oikeastaan enää voi odottaa. No jos ois oikein positiivinen, niin mahdollisuudet olis viiskyt-viiskyt. Mutta siltä ei kyllä näytä.

minh kirjoitti...

Onnea vaan kaikille lapsesta iloitseville ja huolehtiville!

Minua mietityttää se veljen vaimo. Onko se ihan voimaton ja alistunut vai uskooko ihmeeseen ja lasten ja rakkauden parantavaan voimaan? Vai miksi ei pääse tilanteesta pois? Nämä ei ole kysymyksiä(enkä odota vastauksia, onhan hälläkin oikeus päätöksiinsä, elämäänsä ja valintoihinsa ja oikeus pitää ne yksityisinä vieläpä) vaan pohdiskeluja, koska kyllä hänelläkin varmaan syynsä on.

Onneksi valtavalla pikkupojalla on välittävä täti!
-minh-

Saara kirjoitti...

Juu, siis on se ajanut sen jätkän jo pihalle, joka siis luikki äidin luokse turvaan. Ja jatkaa sieltä käsin nuoren miehen elämää.

Mutta "tilanteesta pois" ei koskaan ole kokonaan tilanteesta pois. Miten se voisikaan olla, kun ovat olleet 18 vuotta yhdessä ja on kaksi yhteistä lasta.

Louhi kirjoitti...

"Ja toisaalta taas toivon, että kaikki olisi niin kuin pitääkin. Tämä on niin ristiriitaista, kun se on joskus ollut ihan hyvä ihminen."

Ymmärrän. Sisarenrakkaus on vhän niin kuin äidinrakkaus: näkee tämänhetkisen tilanteen ja sen menneen; jaksaa toivoa parasta, mutta tajuaa nykyhetken kipeän todellisuuden.

Ihanteellisinta tosiaankin olisi, että veljesi olisi taas se ihan hyvä ihminen, joka hän on joskus ollut. Se taas on ihan veljesi päätettävissä. Koska hän tuntuu valinneen sen huonomman vaihtoehdon, niin tuntui luonnollisimmalta toivoa, että hän jättäisi vaimonsa ja lapsensa rauhaan.

Saara kirjoitti...

No nimenomaan. On hetkiä, että tosiaan toivoo sen jättävän perheensä rauhaan. Sekakäyttäjä kun ei itsekään välillä tiedä mitä se tekee. Välillä tulee sellainen julma ajatuskin mieleen, että kun saataisiin lopullinen päätös tälle.

Mutta sitten... niin... se on niin toivotonta toivoa edes, että se pystyisi olemaan niin kuin ennen. Mutta kun on tapahtunut sellaistakin, että siitä on ihmiset selvinneet. Että sekin mahdollisuus on olemassa. Ja tapahtuuko sitä, jos mitän toivoa ei ole missään. Kenelläkään.

Anne kirjoitti...

Onnea tädille ja onnittelut kauttasi myös äidille ja isosisarukselle. Kyyneleet tulivat täälläkin silmiin lukiessani kirjoitustasi. Loppuhuipennus kuitenkin oli erityisen koskettava - syntymä on aina kaunis ja koskettava asia. Symboloihan se toivoa ja tulevaisuutta. Toivon sydämestäni vastasyntyneelle pojalle parasta mahdollista elämää!

Saara kirjoitti...

Kiitos, Anna. Menen katsomaan uutta ihmistä ja isosiskoa heti kun tältä flunssalta tokenen. Eiköhän sielläkin kohta työnnetä tappi- ja pahvileipää pahvilaatikkoon. Tai siis ei, vaan suuhun.

Wilhelmiina kirjoitti...

Voihan olla että uusi elämä tuo taas uutta toivoa ja voimaa yrittää päästä irti riippuvuuksista. Kyllähän minunkin tutuistani löytyy tällainen menestystarina, jossa on sitten lopulta selvitty kuiville.

Kai sitä jotenkin tottuu odottamaan sitä viimeistä huonoa uutista, vaikka luulisi että sellaiseen pelkoon ei voisi tottua. Sehän se on niin vaikeaa kun itse ei voi tehdä muuta kuin odottaa ja toivoa, että se siitä vielä tokenisi ennen kuin on liian myöhäistä - ja samalla käy koko ajan myöhemmäksi. Eikä riippuvainen tunnu itse sitä tajuavan, vaikka muut sen niin hyvin näkevät.

Ikävään tilanteeseen muksu on syntynyt, mutta onneksi pienellä on kuitenkin vähintään kaksi suojelevaa ihmistä lähettyvillä. :) Tilanne ei ole muutenkaan varmaan toivoton, onhan sitä ennenkin suosta noustu. Toivotaan parasta.

Saara kirjoitti...

Oikeastaan kerroin tämän siksi, että vähän odottelinkin, tai odottelin vähän enemmänkin, että yksityisestä tulisi yleistä ja joku kertoisi, miten joku toinen on selvinnyt vastaavasta tilanteesta. Tai miten joku ei.

Voihan olla, ettei tämä kamaluus olekaan niin yleistä kuin olin kuvitellut. Ja hyvä niin.

Joo, enää ei voi kuin odottaa. Kaikki on tosiaankin sanottu, vaikka sitä niin vaikea oli minunkin tajuta. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut, joten kaikki on enää kiinni veljeni päätöksistä ja valinnoista.

Wilhelmiina kirjoitti...

Joo, no toivottavasti tämä oli vähän sitä mitä toivoitkin. :) Tutuissa on tosiaan samassa perheessä sekä rautainen selviytyjä että se, joka ei selvinnyt, joten kai se on aina niin kiikun kaakun, että se on lopulta se oma tahto aina joka sieltä suosta vetää jos vetää. Läheisille jää sitten se sydän kurkussa odottamisen tehtävä, että kuinka päin menee. Ja niin moni asia on sittenkin kiinni sattumasta. Mutta tosiaan on siitä suosta noustu juuri viime hetkelläkin - toiset eivät havahdu kerta kaikkiaan ennen kuin aivan viimeiseen varoitukseen.

Jotkut ilmeisesti tarvitsevat sen, että kaikki muut läheiset heittävät pyyhkeen kehään, eivät enää auta vaan jättävät oman onnensa nojaan, ja sitten vasta löytyy se oma tahto, ettei haluakaan kuolla, että täytyy itse ottaa vastuu - tajuaa että kukaan ei enää ota sitä hänen puolestaan. (Onhan se kai helppo jättäytyä muiden vastuulle, jos he sen vastuun ottavat.)

Mutta kaikki ovat yksilöllisiä kuitenkin, mistä sen tietää mikä kenellekin toimii. Voi vain katsoa ja odottaa, josko se siitä tokenisi, vaikka se onkin todella vaikea tehtävä.

Saara kirjoitti...

Niin, joo. Se olisi kai ihan ehdotonta, että ihmisen pitäisi ottaa se oma vastuu itsestään. Vähän heikoltahan se vastuunottaminen vielä näyttää. Kai sitä pitäisi pistää ihminen ihan selkä seinää vasten ja jättää yksin. Toisaalta sellaisessa tilanteessa henki olisi mennyt jo. Niin julmaa kuin se onkin, niin sitten se olisi mennyt, mutta se olisi sitten mennyt turhaan.

En tiedä onko kukaan kuitenkaan hyysäämisellä sieltä suosta noussut. En ole kyllä kuullut näinkään käyneen. Aina ne ovat poikkeuksetta olleet tilanteita, että läheiset ovat menneet ympäriltä pois. Nythän ei näin vielä ole.

Joka tapauksessa kovin pitkään tätä ei voi jatkua kuin tuurilla. Ja sitten tämä päättyy joko hyvin tai huonosti.