Näihin kuviin, näihin tunnelmiin

Mukavaa viikonloppua kaikille ja vähän sen yli.

Hyhhyh, omakehu haisee - kamalin otsikko kautta aikain

Nyt alkaa olla hommat sillä mallilla, että tästä tohtii lähteä muualle touhuamaan. Mökillä se kaikki on vain niin moninverroin monimutkaisempaa, ettei ihan löhöilemään pääse. Joskus minulla on samanlainen tunne, kun niillä kahdella siinä sateisessa autossa. Melkein alkaa itkettää, kun sitä mainosta katsoo, mutta hyvä ruoka kai ne kesät sitten kumminkin pelastaa. Miten muuten sen voi selittää, että sinne mukavuuksettomaan mökkiin pitää aina ängetä. Se on oikeastaan turha sanoa, että lomalla pitää ottaa rennosti. No hitto. Viisihenkisessä perheessä se ei vain ole mahdollista. Ihan naurattaa nuo joidenkin ihmisten huolet siitä, että toisilla ihmisillä on lomalla niin paljon tekemistä, etteivät ehdi levätä. No arkenako sitten pitäisi tehdä pitkien ja raksaiden työpäivien lisäksi koko ajan jotakin? Niin ne hommat vain tuppaavat kasaantumaan. Kyllä siihen vähintään yksi viikko lomasta uppoaa, ennen kuin voi todella ottaa vähän rennommin ja silti siellä selkärangassa nirhaa jokin tekemätön asia. Se on äiti-ihmisen osa. Viime yönä unissani tosin olin olevinaan töissä, mutta sielläkin lomalle lähdössä. Jätin hommat kahdelle työntekijälle, jotka kummatkin istuivat pyörätuolissa. Sitten työnsin ne tuolit ihmisineen tavarahissiin ja lähdin lomille. Vähän siinä lähtökiireessä hirvitti, että kahden invalidin vastuulle jätin työt, ja sillä tavalla panin ne tavarahissiin tietämättä pääsevätkö ne perille vai jäävätkö välille... mutta jääkööt, ajattelin, ja juoksin tieheni ennen kuin... en tiedä mitä ennen kuin... no mutta kuitenkin.

Olen koonnut Ikean mööpeleitä ja se on ihanaa. Siinä on jotakin samanlaista kuin haravoimisessa ja maalaamisessa. Alan olla siinä sitä paitsi aika hyvä. Minä en ymmärrä, mitä ihmiset valittavat näistä vanerin palasista, joita huonekaluiksi kutsutaan. Paljon hankalampi olisi mennä ostamaan kokonaista kaappia ja kirjahyllyä. Nämä saa yksinkin autoon, vaikka paketit vähän painavia ovatkin.

Ensin tutustun palasiin, lasken ruuvit ja mitä härveleitä ne nyt onkaan ja alan värkätä. Tänäänkin hakkasin Antoniusta vasaralla ja eilen ruuvasin Anebodan kasaan. Se on jo täynnä pyyhkeitä. Sitä paitsi istun uudella pyörivällä, varsin retrohenkisellä Love-tuolilla, jonka senkin omin pikkukätösin kokosin. Nyt on helpompi kääntyä katsomaan, urkkiiko joku selän takana, kun tämä pöytä on tässä ikkunan edessä. Ostin kyllä soman peilinkin ikkunalaudalle. Se näyttää ovelle päin. Ensi viikolle jäikin vielä Billyn pystyttäminen ja kuopuksen huoneen uudelleen puljaus. Tytär sai tänään jo oman uuden kirjahyllynsä. Alkaa olla kirjoja talo täysi. Ensi kesäksi tilaan lavan tuohon pihalle tai pistän kirjarovion pystyyn. Ei vain mahdu enää millään.


lätkäkamavarasto ennen



ja jälkeen (uusi Antonius vasemmassa nurkassa)

Nämä surkeat otsikot alkavat ottaa päähän

Mieheni unohti eilisen hääpäivämme. Olisinhan minä siitä huomauttanut, jos olisin muistanut. Viisitoista vuotta sitten vietetyt häät olivat hyvin hauskat. Niitä vietettiin järven rannalla Muuratsalossa, eräässä tanssipaikassa, jonka vuokra oli naurettavat sata markkaa. Ilma oli lämmin ja aurinkoinen, lupiinit ja päivänkakkarat kukkivat tienpientareilla ja maljakoissa.Koska olimme köyhiä, teimme booliin viinin itse, ostimme jostakin kyläpanimosta sahtia ja leipomosta tingittiin karjalanpiirakat tuttavan alennuksella. Äiti sai lahjuksena muutaman laatikon Tapolan lämmintä mustaamakkaraa jostakin kumman syystä, ja orkesterina toimi sukulaismiehen pumppu. Vieraatkin kuljetettiin Jyväskylän kaupungin kirkosta juhlapaikalle yhden kaverin bussilla ja morsiuspukukin oli vuokrattu. Morsiuskimpun teki tuttu kukkakauppias ja halvalla tietenkin. Pitopalvelusta tuli sitten se kakku ja kahviastiat. Vieraita oli sata ja häitä tanssittiin aamuyöhön asti.


Siinä sitä ollaan, erään avioliiton aamuna.

Muistoja ja tunnustuksia

Tämän järkyttävän roskakasan keskellä tajusin... en minä mitään tajunnut, mutta minä ajattelin, kerrankin ajattelin. Pysähdyin ajattelemaan ja se oli kamalaa. Revittyäni muutamia seitsemän vuoden takaisia käsikirjoituksia, en tuntenut mitään muuta kuin helpotusta. Hyvää harjoitusta ne varmasti olivat tätä blogin pitämistä ajatellen, mutta silti olo on ennemminkin puhdistunut, sillä näitä kirjoituksiani ei enää saa mistään koneeltakaan kaivettua. Ajatella, jos ne olisivat joutuneet kuolemani jälkeen vaikka lasteni käsiin. Voi sitä häpeää. Ei sieltä mikään nero kyllä tullut rivien väleistä läpi saati sitten niiltä riveiltä. Aika on paras ja julmin kriitikko. Muut kritiikit ovat vain veteen piirrettyjä viivoja. Ja nyt se ajattelun tulos: En ole koskaan oppinut ottamaan vastaan kritiikkiä, en hyvää enkä huonoa, enkä luullakseni koskaan tule oppimaankaan. Kaikki kirjoitusoppaat ovat pullollaan neuvoja siitä, että kritiikkiä pitää oppia ottamaan vastaan, muuten sinusta ei tule koskaan yhtään mitään. No, sitten ei tule, jos näin kerran on. Eipä niissä kyllä opeteta ottamaan kehuja vastaan, mikä minusta on kyllä väärin. Miksi negatiivisen kritiikin vastaanottaminen on pakollista, muttei positiivisen? Eihän siinä ole mitään järkeä. Tämä on jokin suomalainen niiaa ja nöyrry sinä kurja -asenne, ennen kuin olet ansainnut yhtään mitään kehuja. Sen jälkeenhän ne kehut eivät oikein uskottavilta enää tunnukaan ja se johtuu siitä, että ihminen on alkanut kirjoittaa niin kuin muut ovat neuvoneet. Eli ihminen ei omana itsenään kelpaa, vaan vasta silloin kun se oppinut kirjoittamaan muille mieliksi. Siis sama ongelma kuin rakkaudessa. Jos sinua ei rakasteta sellaisena kuin olet, vaan asetetaan ehtoja ja sanellaan sääntöjä, vastapuolen rakkaudentunnustuksia on hyvin vaikea sen jälkeen enää uskoa, vaikka kuinka haluaisikin.

Voin itse asiassa sietää arvosteluja hyvinkin, olla neuvoista jopa kiitollinen, mutta en siedä sitä, että vakavasti otettavaa arvosteltavaa todella löytyy. Siis oikeasta tekstistä. Kirjoituksista. Siedän siis kritiikkiä siinä mielessä, mutta en siedä itseäni, ja sitä, että luultavasti olen myös ansainnut sen kritiikin. Joutavanpäiväistä kritiikkiä kyllä näkee paljonkin, eikä sillä ole merkitystä, mutta jos joku todella avaa silmäni, että olen mennyt kirjoittamaan tuollaista paskaa ja se vuosien jälkeen näyttää olleen totta, minusta se on kamalaa. Ihminen on nyrhännyt kirjoituksia pitkin öitä lasten ollessa pieniä, tuskin nukkunut koskaan... tuhlannut aikansa ja kenties terveytensäkin, niin onhan se jumaliste tyhmää, jos ei ole tehnyt kunnon jälkeä. Ajattele nyt, ihminen tekee hirveän työn vain repiäkseen häpeissään sen kaiken vuosia myöhemmin.

Miten paljon seitsemässä vuodessa onkaan tapahtunut. Se saa pään pyörälle vieläkin enkä yhtään ihmettele, miksi en ole oikein nauttinut kirjoittamisesta muutoin kuin hetkittäin nettipalstoilla ja nyt tässä. Ihmisen pitäisi pystyä kirjoittamaan kässäreitä samanlaisella rentoudella kuin millä blogiakin voi kirjoittaa. Tässä ei tarvitse sietää itseään niin pedantisti. Nettikeskusteluilla ja omalla blogilla on myös eroa. Tämä on niin kuin hiljaista onanointia sen alati äänekkään ryhmäseksin sijaan. Narsismista ja nautinnosta on kuitenkin molemmissa aina kyse.

Niitä vuosien takaisia nettikeskusteluja lukiessani jäin miettimään myös sitä, miten valmis sitä on luullut olevansa. Ja kuitenkin sitä on niin virheitä täysi koko ajan. Korvantaustat märkinä läpi elämän. Siitä sitten tuli mieleen, että eivät kai lapseni joudu käymään näitä samoja virheitä läpi kantapään kautta. Olisi se upeaa, jos uusi sukupolvi olisikin aina piirun verran viisaampi, eikä niiden tarvitsisi toistaa kaikkea joutavaa.

Silloin kun löysin nettipalstat, olin ihan tumpelo. Katselin silmät suurina kuinka herttaiset äidit taistelivat foorumeilla. Olen säästänyt tämän, koska se silloin oli minusta niin uskomaton, nykyisin siksi, että se on niin hauska:

Äiskä: Minulla on ongelma. Tulen aina raskaaksi, kun mieheni vain vilkaiseekin minuun päin. Sterilisaatio tehtiin jo kolmannen lapsen syntymän yhteydessä, mutta tulin kuitenkin raskaaksi, ja nyt meillä on neljä lasta, joista olen kaikista oikein kiitollinen.

Mitä voin tehdä, etten enää vaan alkaisi odottamaan lasta?

<Äityli:Voi, minulla on sama ongelma. Ymmärrän hyvin pelkosi!

style="font-weight: bold;">Sirpa: En ole kohtalotoveri, vaan hirvittävän kateellinen näiden kuumeen mittailujen ja muiden taikakeinojen lomassa.

Äippä: Ihmisillä on oikeitakin ongelmia, hävetkää!

Äiti joskus:Voi, täällä näyttää jotkut olevan niin ymmärtämättömiä toisten ongelmille, mutta älä Äiskä välitä. Minulla ei ole vielä lasta, mutta toivoisin joskus sellaisen saavani. Ajattelin kuitenkin, että olisiko kohdun poistosta sinulle Äiskä hyötyä?

Äiskä Äipälle: Mitä minun sitten sinun mielestäsi pitäisi tehdä? Abortti, abortti, abortti?

style="color: rgb(204, 0, 0); font-weight: bold;">Äiskä Joskus äidille:Ihanaa, että ymmärrät, täällä kun näyttää olevan noita ymmärtämättömiäkin. En usko, että saan kohdunpoistoa pelkästään sen perusteella, että pelkään tulevani raskaaksi. Sitäpaitsi olen kuullut, että raskaus on vielä senkin jälkeen mahdollinen.

Olen myös luovuttanut munasolujani muille, joten kaikkea on tullut kokeiltua.

Äiti joskus Äiskälle: Niin, en tietty heti ymmärtänyt, että olet jo läpikäynyt kaikkia vaihtoehtoja, anteeksi.

Kolmoisäiti: Miten olisi miehen sterilisaatio?

Äiskä Kolmoisäidille:En usko, että mieheni saa sterilisaatiota sen vuoksi, että minä tulen niin helposti raskaaksi.

Äippä Äiskälle: No käytä hyvä ihminen kondomia, jos noin kauheasti pelkäät vielä lapsia saavasi! Tai ole touhuamatta epävarmojen päivien aikana.

Triplaäiti: Käytä ite kumia, senkin pölvästi. Ei ainakaan minun mieheni voisi koko päivää pitää kumia, eikä siitä mitään tulisikaan pesujen ja muiden välillä…

style="color: rgb(255, 204, 51); font-weight: bold;">Äippä Triplaäidille: Ymmärsinkö oikein, että rakastelet koko päivän?

Triplaäiti Äipälle: Kyllä minä sentään sitä vielä rakateluksi kutsuisi, toisin kuin varmaan sinä, joka paneskelet huviksesi! Me saatamme viikonloppuna helliä toisiamme kaiken aikaa.

Äippä Triplaäidille:Mistä hemmetistä sinä minun panemisista tiedät? Sitäpaitsi koko yhteiskunta olisi hätää kärsimässä ilman kondomia. Älä vain kerro lapsillesi miten kauhea kapistus se onkaan, etteivät heti ensihätään saa HIViä.

Triplaäiti Äipälle:Tietämättä taustojasi, epäilen että kumi sopii hyvin elämäntyyliisi. Minun ja mieheni väliset hellät hetket eivät kuulu meidän lapsille!

Äiskä Äipälle: Sinun on syytä opiskella suvaitsevuutta. Lopeta koko seksin harrastaminen, jos se on sinusta niin vastenmielistä. Tai sählää itse kumin kanssa ja kuluta energiasi varmojen päivien laskemiseen. Antaisit noiden typerien kommenttien sijaan mielummin konkreettisia neuvoja, mutta ilman kumia!

Äippä Äiskälle: Opettele ite, että kestät niitä lapsiasikin, kun niitä kerran tulee lisää koko ajan!

Triplaäiti Ääliöäipälle: Hitto, että voi maailmassa olla noin idiootteja tyyppejä kuin sinä! Voi lapsiparkoja!

Äiskä Äipälle: Opettele ymmärtämään ihmisiä ja niiden ongelmia, miten voitkin olla noin tyhmä? Meillä on mieheni kanssa myös niin läheinen ja kaunis suhde, ettemme voi sitä kondomilla pilata!

Äippä Äiskälle: Itse pyysit neuvoja, mikä hitto siinä kortsussa niin kauheaa on. Tai muutaman päivän nussimatta olemisessa?

Äippä Triplaäidille: Oletko sinä nyt ihan oikealla kanavalla? Täällä pyydettiin neuvoja liikaan lapsien tuloon.

Mamma: Kyllä se miehen sterilisaatio minusta oli ihan hyvä idea! Vaikka en kyllä ymmärrä tätä kiivasta kumin vastustustakaan.

Äiskä Mammalle: En minä voi mieheni puolesta päättää niin isoa asiaa!

Äippä Äiskälle: Niin, kun se varmaan kohta menee vieraisiin naisiin ja perustaa uuden perheen, kun sillä on noin tyhmä vaimo!

<Äiskä Äipälle: Että sä voitkin olla idiootti!

Äippä Äiskälle:Eihän sulle mikään neuvo näytä kelpaavan, mitä sitten täällä kyselet? Jos lääkäriin menisit, niin samat sanat saisit sieltä kuulla.

Triplaäiti Äipälle: Minulta on kohtu poistettu erittäin pahan synnytyksen jälkeisen tulehduksen vuoksi. En tarvitse kumia, mutta sinä voisit vetää sellaisen päähäsi!

Äippä Triplaäidille: Mitä hittoa sinä sitten täällä edes teet ja vastustat kaikkea. En antanut neuvojani sinulle, vaan sille joka pelkää niin pirusti vielä tulevansa raskaaksi.

Äippä Äiskälle: Sterilisaatio on 99% varma. Ja ehkäisyvaihtoehtoja on muitakin. Sen sijaan jotkut raukat eivät saa ollenkaan lapsia ja sille ei voi yhtään mitään. Ajattelisit vähän, mistä valitat! Ja ota neuvot vastaan, typerys!

Mutsi Äipälle: Joo, kyllä sterilisaatio on tosi varma, minäkin tulin heti raskaaksi, vaikka minut olikin sterilisoitu! Hei haloo! Et tiedä mistä puhut!

Äippä Mutsille:On se hyvä, että teidät on sterilisoitu kuitenkin, niin kuin ennen vanhaankin kaikki aivovammaiset sterilisoitiin!

Äiskä Äipälle:Voi helvetti, että osaat olla paska! Voi kun tulisit pimeellä kujalla joskus vastaan….

Äippä Äiskälle: Sano vaan aika ja paikka!

Kolme edellistä viestiä oli poistettu seuraavana päivänä. Joku oli niihin kuitenkin ehtinyt vastata.

style="font-style: italic;">Kaksi vuotta yrittänyt:style="font-style: italic;"> Jos joskus tulisin äidiksi ja musta tulee yhtä fanaattinen ja sairas kuin teistä, niin viekää mut heti hoitoon!

Siinä meni kyllä aikaa, ennen kuin uskalsin sanoa itse mitään. Muistan vieläkin sen tunteen, kun lähetin ensimmäisen viestini jippiin kirjallisuuspalstalle. Tein sen kädet vapisten. Se tuntui yhtä suurelta teolta kuin käsikirjoituksen lähettäminen kustantamoon. Siinä oli mittasuhteet kohdallaan...

Lomapuuhaa

Ensimmäinen lomaprojekti on puolessa välissä. Ei uskoisi, että tämmöisen kopin (n. 1.5m x 2m) siivoamiseen voi mennä parikin päivää. Mutta menee. Pari vuotta tässä on hurahtanut sillä tavalla, että tämän huoneen siivoamisen edelle on aina mennyt jokin toinen urakka, joita nytkin on tosin jonoksi asti. Tälle päivälle jäi arkistokaapin tyhjennys. Olen jotenkin niin päästäni vialla, että joudun todennäköisesti polttamaan vanhat sepustukseni ja saastuttamaan maailmaa siten oikein kaksi kertaa, ensin tulostamalla höpötykseni ( siis jotka on kirjoitettu sata vuotta e.b.a.a. eli ennen blogien ajanlaskun alkua) ja sitten vielä savuttamalla ne taivaan tuuliin. Kirjoitukseni siten sekä haisevat että kirvelevät silmiä.
















Viime yönä vielä puoli kahden maissa (unirytmi vaihtuu hyvin; heräsin tänä aamuna puoli kaksitoista) tussasin jumalatonta krääsää ulos tästä huoneesta. Se onkin aika uskomatonta, miten paljon tämmöiseen koppiin voi ahtaa tavaraa. Ja että näin pikkuruisessakin huoneessa voi kaiken lisäksi vaihtaa järjestystä. Juuri ja juuri sain pöydän vääntymään ikkunan alle. Vanha tietokoneeni, paremmin tunnettu nimellä metusalemi (vm. 1998) sai paikan huoneen nurkasta. Jos aion sieltä tonkia vanhoja kuva-arkistojani, joudun polvistumaan metusalemin eteen, mikä tietty on hyvin palvelleen eläkeläistietokoneen arvolle sopivaa toimintaakin. Metusalemin taakse jäi jemmaan hervoton johtovyyhti, jonka sain kerran setvittyä, mutta joka sen jälkeen meni joka kerta enemmän ja enemmän solmuun, kun vain katsoinkin niihin päin. Ja niitä johtojajan piti puljata sen tuhannen kertaa, kun jos tuo sitten olisikin noin ja tuo noin, ja jos tuon panisinkin tuonne ja tuon sinne... Miten ihmeessä ihminen on keksinyt ihan mielettömän määrän johdottomia asioita, niin kuin lapion, haravan, kynän, auton... hei auton!... kottikärryt ja kaikkea, niin kuin tämä nettikin... mitkä eivät ole töpselissä kiinni, mutta ei ihan kokonaan johdotonta tietokonetta, tulostinta, kaiuttimia...


No, läppäri on nyt ikkunan alla ja saan katsella inspiroivaa kuusiaitaa tässä samalla. Huono puoli on se, että tuntuu kuin joku kyttäisi koko ajan niskan takana, vaikka noin niin kuin järjenrippeillä ajatellen, mitä hemmetin väliä sillä nyt sitten on. Voihan tämänkin lukea täältä blogista. Ihme traumoja.

Ei se nyt ihan hedelmäkään ole, mutta hedelmällinen valokuvauskohde kuitenkin

Valokuvatorstain hedelmä.

Ihanaa olla kotona!

Tämä juhannus oli niitä juhannuksia, joita ei olisi pitänyt viettää ollenkaan, vaikka kaiken aikaa ei ikäviä asioita tapahtunutkaan ja jotkin ikävät asiat olivat melko pieniä, kuten se, että kusiainen pisti minua uimarannalla hyvin arkaan paikkaan ja näin kun orava putosi korkealta männystä. Tosin sille ei käynyt kuinkaan, vaan vähän säksättäen se kipusi takaisin. Lisäksi kuuloni kärsi vaurioita ja korvani kipeytyi, koska meidän koira huusi suoraan korvaani. Ihoni on nyt sitten myös palanut auringosta, vaikka en aurinkoa ottanutkaan ja suojakertoimiakin oli runsaasti. Minä vain kuuntelin vastentahtoisesti erästä minulle tuttua juoppoa ja paloin siinä samalla. Mutta elämässä pitää tehdä asioita, joita ei haluaisi tehdä. Alkoholismi on sairaus, jonka aiheuttaa katkeruus. Elämähän on ankeaa jokaiselle, mutta jotkut eivät sitä voi tai jaksa hyväksyä.

Kukaan ei voi välttyä kärsimyksiltä ja elämälle katkeroituminen sen takia on hukkaan heitettyä elämää. Omaa valintaahan se on. Ihminen saa tehdä elämälleen mitä haluaa, se saa jämähtää katkeruuteensa yrittämättäkään kehittyä, mutta kun yleensä näistä toilailuista kärsivät monet ihmiset siinä ympärillä. Ensinnnä lapset tietenkin, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia paeta katkeraa ihmistä, eikä ylipäätään monella aikuisellakaan ole mahdollisuuksia paeta näitä elämältä avokätisesti saamiaan kärsimyksiä samalla tavalla alkoholiin ja lääkkeisiin, koska jonkun on aina otettava vastuu, vaikka se olisi kuinka vastenmielistä ja raskasta tahansa. Jonkun on aina jaksettava, mutta nämä juopot pitävät niitä ihmisiä kovina, joitten on pakko jaksaa, joitten on pakko hoitaa työnsä ja lapsensa, vaikka kuinka itkettäisi yöt läpensä. Juopot väittävät olevansa itse niin herkkiä, etteivät pysty ottamaan vastaan tätä elämää tällaisenaan. Ne eivät kestä vanhenemista, työpaineita, arkea... eivätkä lopulta enää pysty tupakoitaankaan maksamaan. Kumminkohan päin se lopulta on. Toisten ihmisten hellämielisyyttä hyväksikäyttävät alkoholistit eivät minusta ole kovin herkkiä ja sen hyväksikäytönhän alkoholisti kyllä oppii nopeasti. Vaikka kuinka yrittäisi hyväksikäytöltä välttyä, lasku tulee lähipiirille kuitenkin eteen jossakin muodossa.

No, se siitä juoposta sitten. Minulla on kylliksi omissakin ongelmissani ja omassa perheessäni. Jos ei juopon motivaatio riitä ottamaan elämästään vastuuta, niin sitten se ei vain riitä. Pahahan sitä on katsoa ja niitä pieniä ja isoja kärsiviä ihmisiä siinä. Sydäntäsärkevää. Ei minusta kovin paljon ollut, mutta ripset jäi räpsymättä ja aika suoraan tuli sanottua. Johan se olisikin ollut hullua käyttäytyä pyynnöistä huolimatta niin kuin olisi hyväksynyt sen kaiken. Kyllä se juoppo olisi siitä vain enemmän innostunut itseään kehumaan. Juopoilla on muuten helvetin tyhmät jutut. Ihan totta. Ne jotenkin taantuvat lapsen tasolle ja alkavat kehua mieskunnollaan ja juoppojen välisillä tappeluilla. Hirveän mielenkiintoista.




Kokkokin meni ihan ohi. Ehdin siitä kuvan kyllä ottaa, mutta mikään keskikesän tunnelmallinen tapahtuma se ei ollut. Yleiselle kokolle oli kerääntynyt paljon väkeä, aikuisia ja lapsia, vanhuksia ja koiria. Niin mekin. Juoppo vietiin samantien nukkumaan ja oma koira jätettiin kyllä sisälle, sillä sitä ei voi yleisille paikoilla päästää, koska se on ihan liian innokas sellaisiin. Se vöyhöttää ja vinkuu vain, eikä kukaan voi keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen koiraan sitten.

Palomestari olikin juuri sytyttänyt tulen, kun vieressä toisten ihmisten koirat alkoivat nahistella. Asetelma oli hieman epäreilu. Husky tarrasi hampaillaan mäyräkoiran kurkusta kiinni, eikä sitä saanut kukaan irti. Eräs muori nojasi mäntyyn ja huitoi kävelykepillään murisevaa huskya, ja samaan aikaan huskyn omistaja huitoi kämmenellään muoria. Jokunen punttiantti siinä kävi samaan aikaan huskyn leukoja vääntämässä, mutta ei sitä kukaan irti saanut. Mäyräkoira roikkui kuin raato huskyn suussa parin minuutin ajan. Sinä aikana lapset ehtivät järkyttyä jo toistamiseen saman juhannuksen aikana ja kuopuksen jalat alkoivat täristä. Lopulta mäyräkoira pääsi irti ja niinpä vuorostaan koirien miespuoliset omistajat kävivät toistensa kurkkuun kiinni naispuolisten omistajien jäädessä koiriensa kanssa shokkiin. Sen sijaan että huskyn kanssa ollut neitokainen olisi tarjonnut mäyräkoiran omistajalle minkäänlaista apua, se alkoi puolustautua ärhäkkäästi ja huutaa, että oli kieltänyt mäyräkoiran omistajaa päästämästä koiraansa liian lähelle. Husky heilutti häntäänsä vierellä ja oli ilmiselvästi ihmeisssään, koska sehän oli juuri pelastanut omistajansa tuolta karmealta tappajamäyräkoiralta ja toiminut niin kuin huskylle on ominaista toimia. Minun kävi sääliksi molempia koiria. Mäyräkoira alkoi tehdä kuolemaa. Sen silmät verestivät ja kaulasta pulppusi verta. Aloimme sitten siinä soitella eläinlääkärille, mikä oli juhannusaattona erittäin vaikeaa. Myöskään taksia ei saanut eikä kukaan paikalle tulleista vajaasta sadasta ihmisestä myöntänyt olevansa ajokuntoinen. Taksikeskuksessa jopa sanottiin, että turha luulla taksin tulevankaan, koska koira valui verta. Niinpä koira käärittiin pyyhkeeseen ja lopulta yksi ihminen koko saarivaltakunnasta löytyi, joka oli ajokunnossa! Koira lähti hoitoon, enkä tiedä kuinka sille kävi. Lapset halusivat pois. Ja minä.

Saara on kiltti nyt

Juhannukseni tulee olemaan ihmeellinen. Minut on nyt ohjelmoitu istumaan kuin nukke ja nyökkäilemään nätisti. Saatan kallistella päätäni puolelta toiselle ja pyöritellä silmiäni. Kenties räpsyttelen ripsiänikin vähän, jos kenelläkään ei ole mitään sitä vastaan.

Oikein mukavaa juhannusta teille kaikille.

No niin, nyt on maattu auringossa ja se siitä sitten

Huh, onneksi se typerä aurinko meni pilveen. Saa minun puolesta pysytelläkin siellä loppukesän. Lähdin oikein töistä aikaisemmin, kun pessimistinä/optimistina ajattelin, että se kesä on tässä ja nyt ja huomenna sitä ei ehkä ole. Eikä varsinkaan enää silloin, kun jään lomalle. Tähän mennessä en ole ehtinyt auringossa maata, joten kiireesti töistä kotiin, bikinit päälle ja takapihalle löysäilemään. Siis mitä ideaa? Makasin sen vartin verran ja sitten riitti. Ei se ole kuulkaa valkoihoisen hommaa. Joka kesä sama juttu. Ei minusta ole löhöilemään. Niska jäykkänä siinä makasin ja huomasin jopa narskuttelevani hampaitani. Ei kuulkaa, ei tämmöisessä pätsissä voi relata.

Ensinnäkin siellähän on todellakin älyttömän kuuma. Toisekseen siellä kutittaa. Aina jokin örkki puremassa. Ja kolmannekseen siellä voi palaa, jos ei ole levittämässä joitakin myrkyllisiä lisäaineita sisältävää tököttiä iholle. Selkään onkin tosi helppo levittää. Ruikkasin suojakertoimet niskaan ja levittelin sillä aurinkovoidepullolla sitten, kun palvelua ei ollut. Eipä näkynyt rypäleitä tarjoilevia palvelijoitakaan. Missään. Ikinä ei näy. Janottikin.

Koira läähätti vierellä, kun ei malttanut olla varjossa yksin. Minusta siellä ei ollut yhtään mukavaa, siellä ei itse asiassa ollut edes siedettävää, joten tultiin sitten taas kerran viisaampina sisälle. Tuossa se musti nyt makaa jaloissa ja tuhisee onnessaan. Kissakin on pysytellyt saunassa koko päivän. Mikähän sitäkin vaivaa. Loppukeväästä se vielä kävi vähän tassuttelemassa, toi pari myyrääkin näytille, mutta sittemmin sitä ei ole kiinnostanut mikään. Se tosin jäi tässä muutama viikko takaperin pari kertaa yöksi ulos, kun sehän ei siis nöyrry mouramaan sisälle, vaan sivistyneesti koputtaa tassulla ikkunaan. Olen kyllä herkkäuninen, mutta ihan niin herkkä en kuitenkaan, että siihen heräisin. Siihen kyllä herään, kun se rupeaa ensimmäisestä herätyskellon piippauksesta käheästi narisemaan, eikä lopeta ennen kuin sen ruokakuppi on täynnä. Niin. Elä näitten kanssa nyt sitten.

Kuopuksen syntsät

Kuopus vietti 9-vuotisjuhlaansa tänään, vaikka täyttää vuosia vasta juhannusaattona. Kuka niitä silloin tänne tulisikaan viettämään. No, juhlat kestivät klo 15-17 ja kuulkaa viisitoista vaille viisi minun piti mennä pitkäkseni. Kunto loppui kesken, siis se kesti alle kaksi tuntia. Jep. Tinnitus ei kuitenkaan vartissa lakannut, joten nousin sitten reippaasti ylös ohjaamaan vieraat ulos sitä mukaa kun ne haettiin.

Bileet alkoivat juhlallisesti maljan nostolla. Sen jälkeen käytiin heti pöydän antimien kimppuun, joita mussutettiin vähän reilun tunnin ajan, mikä minusta on kyllä tähän astinen ennätys.

Herkkujen annettiin laskeutua hetken pitämällä tietokilpailu ja sitten kirmattiin aarteitten etsintään.



Aarteita oli piiloteltu pitkin metsää oksien koloihin ja kannonnokkiin. Parhaimmillaan minua huudettiin neljään paikkaan yhtä aikaa neuvomaan ja samalla koirakin karkasi. Kaikki aarteet kuitenkin löytyivät ja koirakin palasi kotiin. Kurkku on nyt kyllä ihmeen kipeä.


Lopuksi jäi hieman aikaa pallon potkimiselle.

Sikailijatytöistä vielä (varoitus, jutussa kiroillaan)

Keskiviikkona, kun tulin iltavuorosta junalla kotiin, istuin kahden keski-ikäisen miehen läheisyyteen. Miehet puhuivat jotakin äärimmäisen vaikeasti selitettävissä olevasta termistä; alamaisuudesta, jota ei voi määritellä ja jonka laillisuus nousi kukoistuksekseensa joskus. Samaan vaunuun tuppautui pari nuorta naista aivan ympäripäissään. Toinen oli tukeva tyllerö, jonka tukka oli värjätty mustaksi ja jolla roikkui hameen helmassa ketjuja. Nenä oli lävistetty, samoin kulmat. Se oli hiljainen. Toisella oli lävistys myös kielessä ja senkin tukka on musta. Tyttö oli pitkä ja sen oli vaikea pysyä pystyssä. Niinpä se rojahti istumaan, heitti jalkansa käytävän toisella puolella olevalle penkille ja mörisi.
- Mennään teille yöksi. Hypätään ojan yli ja hakataan pari lissuu.
- Joo.
- Oikeesti. Hakataan pari lissuu ja katotaan mitä niille käy.
- Joo joo.

Hetken päästä vaunuun tuli nuori mies, jolla roikkui ketjuja mustien vaatteittensa päällä niin paljon, että koko jätkä kalisi tullessaan ja sen käveleminen näytti työläältä. Silläkin oli mustaksi värjätty pää.

- Kato, Tune. Tuu tähän istuun, pitkä tyttö örisi.
- En mä tuu. Mä etin yhtä kaverii.
- Onks sul vielä mun verta naamassas.
- On, poika sanoi ja kääntyi ympäri näyttääkseen naamaansa, jossa oli verisiä viiruja poskessa.
- Miks sä et tuu tähän istuun?
- Mä etin yhtä kaverii.
- Miks sä et tuu tähän istuun?
- Mä etin yhtä kaverii.
- Miks sä et tuu tähän istuun?
- Ääh. Mä etin yhtä kaverii, kloppi sanoi ja meni.

Tyttö korkkasi kaljapullon ja ryysti. Sitten se röyhtäisi.
- Tuo tekee hyvää, toinen tyttö sanoi ja nauroi.
- Saat perät tästä, otatko?
- E.
- No miks et ota. Ota nyt!
- Emmä.
- No ei sitten, pitkä tyttö sanoi ja joi kaljan loppuun ja heitti tyhjän pullon lattialle. Se pyöri jalkoihini. Annoin sen olla siinä, mutta kun juna lähti liikkeelle, pullo lähti vierimään käytävälle. Joku nosti sen siitä roskiin.

Junaan tulleet ihmiset joutuivat hyppäämään tytön jalkojen yli. Se ei väistänyt kertaakaan ja hyvin hissukseen jengi ylitti ne tien tukkeena olevat koivet, kunnes yksi nuorukainen pyysi väistämään.
- Emmä väistä. Hyppää yli. Se on seksikästä. Mä katon sun persettä kun sä hyppäät yli. Hei, hyppää ny.
Poika hyppäsi.
- Timmi. Hyvä perse. Vitun seksikäs.
Poika ei katsonut taakseen.


Pasilasta nousi kyytiin pariskunta, joka ei sitten suostunut hyppäämään yli. Naisen pinna alkoi palaa ja tyttö kirosi:
- Vittu siitä ne on muutkin menny. Eikö läski pääse yli, tyttö sanoi ja nauroi käheästi. Silloin se mies puuttui asiaan ja kumartui lähelle tyttöä.
- Sä lennät tästä junasta pihalle just silloin kuin musta tuntuu, jos sä et nyt laske niitä jalkojas ja pidä turpaas kiinni.
Tyttö hivutti hitaasti jalkansa alas ja mulkoili mustaksi meikattujen silmiensä takaa.
- Vitun huora, se sähisi itsekseen ja pariskunnan mentyä se alkoi taas jauhaa sitä, miten mennään ojan yli ja hakataan pari lissuu.

Keski-ikäiset miehet olivat keskittyneet ihailemaan toistensa historiallista tietämystä, eikä niiden teoreettinen spekulaationsa keskeytynyt missään vaiheessa. Ne paasasivat yhä alamaisuudesta, keisarista, kukoistuksesta ja termien vaikeasta määriteltävyydestä, kunnes nousivat lähteäkseen suun muodostaessa yhtenään toinen toistaan ihmeellisimpiä termejä. Tytötkin jäivät Leppävaarassa pois, mikä oli tietenkin myös helpotus.


(Saanen huomauttaa, että junakuvaukseni ovat suoria otteita todellisista tapahtumista, joten en aio sensuroida montaakaan kirosanaa pois; korkeintaan joka toisen vitun. Semmosta se nyt vaan on.)

Kuin kukka kämmenellä

Pitäisitpä minua vielä kerran
kuin kukkaa kämmennelläsi



hetken verran
väsyneitä varpaitani
sormillasi hyväilisit



hiuksiani hivelisit
kesken
bad hair dayn

Koskisitpa edes kerran käsilläsi




ennen kuin sanon
sen viimeisen hein.


Valokuva- ja runotorstai pelastaa jälleen karmeasta päivityspulasta kärsivän blogini. Tai no, ei tuota oikein runoksi kehtaa sanoa. Mutta kiitos inspiksestä.

Futispostaus

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Siis jossain toisessa ilmassa. En ymmärrä, mitä itua on katsoa futista, jos ei tiedä kenen puolella voisi olla. Ja mistä näistä ulkomaan elävistä tietää, minkälaista sakkia kukakin on. Jos ei ole suomipoika juoksemassa pallon perässä, niin mitä järkeä on pitää siitä niin kovaa meteliä. Jo puoli bloginneaa on blogannut futiksesta.

Niin minäkin. Katsoin nimittäin eilen pelin. Se jotenkin imaisi mukaansa. Piti ihan nousta seisomaan, kun pelissä tapahtui niin paljon kaikenlaista. Tosin kovin vaikea oli päättää, kumman joukkueen puolta olisi pitänyt. Vastakkain olivat nappulaliigan pojat vm. 1997 ja tytöt vm. 1996. Aluksi kuuntelin huvittuneena poikien juttelua ennen matsia.

- Jos me noille hävitään, niin sit jossain on jo jotain vikaa.
- Ei me tytöille hävitä.
- Ei niin.
- Ja jos hävitään, niin siks vaan kun ne on vanhempii.
- Nii.

Toivoin, että tytöt pesee ne mennen tullen. Vähän se tietty riipaisi sydänalaa, kun ajattelin, miten oma pikku kuopus siitä ikinä tulisi toipumaan. Sillä tosin on kokemusta tyttöpelaajista, koska sen omassa lätkäjoukkueessakin pelaa kaksi tyttöä, joten ihan ylivoimainen pala se ei ehkä olisi ollut. Pikkuhiljaa maailman tulisi huomata, että tytöt ovat ihan yhtä kovia pelaajia kuin pojatkin. Näin siis ajattelin.



Pelin edetessä rupesi mieli muuttumaan. Tytöt potkivat nappiksilla poikia jaloille, tönivät niitä kumoon minkä ehtivät ja jopa niiden valmentaja huusi pallosta kamppailevalle neidille, että:
- Töni! Töni töni! Kyllä se siitä väistää. Jätkät on hätää kärsimässä! No, olihan niillä tytöillä enemmän sitä massaakin jo. Moni poika lensi kumoon ja jokunen sai polvesta mahaankin. Kuopuskin sai potkuja säärisuojiinsa niin, että rusahdus kuului katsomoon asti. Sieltä seuraamassa ollut poikakin huusi:
- Tönikää takaisin! Ne on väkivaltaisia tyttöjä!
Mutta pojat pysyivät herrasmiehinä.

Kun kuopukseni surkea potku valui kuin varkain tyttöjen maalin, maalivahti parahti surkeaan itkuun eikä noussut ylös ennen kuin valmentaja kävi sen sieltä nostamassa. Samaan aikaan vaihtopenkillä yksi tyllerö alkoi hakata päätään maahan ja huusi:
- Me hävitään tää, me hävitään tää. Mitä jos me taas hävitään?

Sen jälkeen aloin kannustaa pelkästään poikia. Peli päättyi 2-0, vaikka neidit hallitsivat peliä koko ajan. Maaleja ei vaan syntynyt, koska energia meni siihen tönimiseen. Vielä lopuksi tytöt huusivat:
- Voitettiin tai hävittiin, oltiin silti parempii.

Kuopus nilkutti pelin jälkeen kentältä pois ja sanoi, ettei enää ikinä halua pelata tyttöjä vastaan.

Avara luonto -osuus

Vaihdoin veden siihen pihalammikkoon (jos muistatte), koska se oli täynnä pajun höttösiä sekä siitepölyä. Vettä ei enää seasta erottanut. Paljonko sekään operaatio sitten hyödytti. No siinä uutta siitepölyä ihmetellessäni huomasin, että lammikossa ui jokin. Se polskutteli onnessaan puhtaassa vedessä pitkin nautinnollisin potkuin ja minut nähdessään se alkoi esittää kuollutta ja rupesi vajoamaan liikkumattomana kohti pohjaa. Sitten se liukui taidokkaasti sukeltaen kiven koloon piiloon. Yhtäkkiä minulle tuli mieleen, että tulikohan keväällä pelasteltua vesiliskoa hukkumakuololta... No, nauroinpahan aikani itselleni... aina tähän asti, kunnes huomasin, että olihan se itsetuhoinen sisilisko sitten kuitenkin. Siltähän oli häntä poikki ja hyvänen aika, eihän salamanterin pyrstö niin vaan katkeilekaan. En ole ikinä ennen päässyt kirjoittamaan salamanteria. Minustahan voisi isona tulla salamantereitten puolustaja. Salamanteri-Saara sarjassamme Elämäni eläimet. Oletteko ikinä miettineet eläindokumentteja katsellessanne, miten jotkut ihmiset kerta kaikkiaan pyhittävät elämänsä hyeenoille, sammakoille, kilpikonnille... asuvat erakkoina hökkeleissä, käyttävät kaikki rahansa kilpikonnien laserleikkauksiin ja roikkuvat puussa monen kymmenen korkeudessa katsomassa miten sammakot parittelevat; sepä muuten onkin niljakasta ja intohimoisen näköistä. Ne takertuvat toisiinsa amplexusotteella tuntikausiksi ja toden totta, ne näyttivät hymyilevän siinä, kaksi päätä päällekkäin. Että onhan se puussa roikkuminen riskinsä väärtti.

Tämä vesilisko on vielä kovin pieni, ehkä häntineen päivineen viisisenttinen ja luultavasti naaras. Se voi elää kahdeksanvuotiaaksi. Me jäädään nyt odottelemaan sille sulhoa.

Pyörin pyörin ympyröistäin irti pääse en...

Kevyt kenttäbloggaus ennen Lintsille lähtöä

Loman kunniaksi lapset lupasivat eilen imuroida ja olivat sitten imuroineetkin, paitsi vanhin piltti oli tapansa mukaan kiemurrellut vastuusta. Se murkku luistaa kaikesta mistä pystyy ja huutaa niin lujaa, ettei kukaan kestä kuunnella. Harvemmin on tullut enää pyydettyäkään, että hyvin toimii... No, tytär on sen verran topakka, että oli käyttänyt isoveljeensä valheen viekasta voimaa. Se oli mennyt velipojan huoneen ovelle ja sanonut, että minä olin käskenyt sen edes tyhjentää tiskikoneen. Mitään sanomatta poika oli moppitukkansa alta katsonut siskoaan ja nyökännyt. Viidentoista minuutin päästä se oli pyrähtänyt keittiöön ja todellakin tyhjentänyt tiskikoneen, minkä jälkeen se oli häipynyt takaisin koloonsa. Kun tulin kotiin, tytär sanoi, että ufot ovat ehkä kaapanneet isoveljen ja vaihtaneet sen johonkin toiseen.

Voi herranperkele!

Nythän juttu on kuulkaa niin, että minulle on jumalauta turha tulla inisemään kiroilemisesta
ja ettei sen avulla paranneta maailmaa, ennen kuin on itse parantanut sitä yhdelläkään tasapaksulla jaarituksellaan. Ihmisillä on siitä himpskatin omituinen käsitys siitä, että juuri heidän sivistynyt kielensä olisi jollain tapaa ainoa mahdollinen ja sen avulla sivistyneen kielen käyttäjä olisi näin ollen ikään kuin asemassa, jolta voi arvostella muita. Herätys! Sivistymättömyyttä on niin monenmoista... hupsista sentään.

Minulla on täällä blogissani enemmistö sellaisia päreitä, joissa ei kiroilla lainkaan. Silloin kun tilanne vaatii kirosanaa, minä kiroilen. Olen siis joinakin päivinä sivistynyt ja joinakin sivistymätön. Vaan eipä niinä sivistyksen päivinä ole kumpikaan herroista vaivautunut päreen sisältämää asiaa kommentoimaan, eikä maailmakaan ole tainnut pahemmin parantua, joten ihan turha tulla nyt äpisemään tästäkään aiheesta. Totuus on se, että minä voisin aivan yhtä oikeutetusti alkaa vaatia näitä herroja ja jotakuta rouvashenkilöäkin kiroilemaan, mutta ei ole tullut moinen tätä ennen mieleen. Nyt tuli. Joten kääntäkäähän katseenne niistä lillukanvarsista oikeisiin ongelmiin. Mikä hemmetin marionetti minä teille muka olen? Tämä meni vähän liian pitkälle.

Kirosanojen takana on joskus suuria pettymyksiä, kaunaa ja katkeruutta. Sen tajuavat kaikki. Siksi kiroilu antaa huonon kuvan ihmisestä. En halua seurustella katkerien ihmisten kanssa itse. Oman tyttären en ole kuullut kiroilevan muuta kuin normaalisti ja sen tuntuu hyvältä. Tuskin kukaan vanhempi haluaa lapsistaan katkeria olentoja, tuskin Saarakaan. - Maalainen

Myönnän, että olen heikkoina hetkinä elämälle katkera. Vähemmällä en olisi halunnut päästä, mutta vähän enemmän onnen hetkiä olisi voinut olla. Voin joka tapauksessa vakuuttaa, että niistä asioista joista minä katkera olen, ei puhuta, ei edes kiroillen. Mutta missään tapauksessa minun kanssani ei kukaan ole vaatinut keskustelemaankaan. Päinvastoin. Jos nyt kuitenkin vähän analysoisin, niin tuossa Maalaiselta lainaamassani kappaleessa ei ole minkäänlaista ymmärrystä ihmisiä kohtaan. Ihminen ei yleensä katkeroidu ihan ilman kovaa onnea ja pettymyksiä. Voi tietenkin olla hyvä, ettei sellaisten ihmisten kanssa juuri kannata jutellakaan, jos kovin hirvittää. Voisi kenties joutua kohtaamaan hankaliakin asioita, pettymyksiä ynnä muuta raskasta... Aika hauska myös tuo normaali kiroilu versus epänormaali kiroilu näin virtuaaliolosuhteisiin verrattuna. Vietin tänäänkin töissä 12 tuntia normaalisti kiroillen ja sitten tulin kotiin ja aloinkin äkisti kirota epänormaalisti. Melko metkaa.

(Menee ylitöiksi, koska meillä on kaupassa meneillään remontti ja yli puolet tavaroista vaihtaa paikkaa. Jalat ovat aika turvoksissa ja päässä kuhisee. Öisinkin vaihdan järjestystä ja mietin mihin mikäkin laitetaan...)

Vaikka joku Haanpää kuvasi jätkiä, en muista hänen herkutelleen voimasanoin, ei liioin Linna eikä Päätalo. Ne ovat paikallaan asiayhteydessään ja huolella käytettyinä. - Maalainen

Siis herra paratkoon! Minä olen Saara, enkä mikään Haanpää, en liioin Linna, enkä luojan kiitos Päätalo!

Ja sille yhdelle hienostuneelle herralle, joka ei lue tätä blogia, mutta joka tietää että täällä kiroillaan sivistymättömästi, voinen kertoa, että kiroilu ei ole trendi, se on ikiaikainen tapa. Ja sitä paitsi minä olen 41-vuotias. En edelleenkään aio kirota tekopyhästi käyttämällä kirjoitusasua v****u, jos kerran tarkoitan vittua, vaikka se kuinka sivistyneeltä näyttäisi ja varsin menestyksekkäästikin vielä. Kaikenlainen tekosiveys on minusta pelkkää huijaamista, mutta mikäs siinä, jos läpi kerran menee. Jatulintarhassa oli aikoinaan esillä Vitun epistemologia, joka kannattaisi esim. toimittajankin joskus lukea. Ihan vaikka vain sivistyäkseen.

***

Jokohan pääsisi oikeisiin ongelmiin, hohhoijaa. Tämä Blogger on ollut viime aikoina aivan hirveä! Sivut avautuvat niin kuin syvästä unesta ja kommentin perille pääsykin tyssää yhteyden aikakatkaisuun. Tätäkin pärettä sytytellessä yhteys on katkennut muutaman kerran. Voi voi sentään. Hetkittäin tulee myös heitettyä pyyhe kehään sen sijaan että sanoisi jotakin muihin blogeihin, eikä aina vaan tähän omaansa. Blogger on kuhninut koko viikon. Aika ajoin onnistaa, mutta kun omienkin kommenttien kommentointiin menee tuhottomasti aikaa, ei oikein virta meinaa riittää enää muiden kommentointiin, vaikka mieli tekisi. Monesti se on kyllä bloggarin onni.

***

Eilen aamulla pajujen höytyvien laskeutuessa hiljalleen tuolle viereiselle pellolle, villistä sireenipuskasta koikkelehti esiin hämmentynyt hirvi. Eipä ollut kameraa mukana, ei edes kännyä. Koira tuli aivan kaheliksi ja rähisi niskakarvat pörhöllään. Nämä emojensa karkoittamat vasat ovat sitten murheellinen näky. Ne ovat niin hädissään, että sydämestä ottaa. Näitä ei haluaisi edes nähdä, mutta se oli jo toinen kerta. Viimeksi sellainen tuli takapihalle asti, mutta onneksi ei ikkunasta sisälle sentään.

Trendi on kirosana

Moro,

mä luin just uuden veen. Se on hei ihan samanlainen kuin citykin, deittiosastosta lähtien. Mä oon tosi pähkinöinä nyt. Näill toimittajil on eessä loistava tulevaisuus media-alan ammattilaisina trendien aallonharjalla. Näiden lehtien tekijätiimit osaa todella räväkästi kertoo meille, että miss tapahtuu ja mitä. Ja mitä sun pitää pukee päälles kun sä sit meet sinne.

Vittu että olen kyllästynyt tähän citykulttuuriin; trendiravintoloihin, trendiaurinkolaseihin, trendivaatteisiin, trendijulkkiksiin, trendilehtiin, trendi-ihmisiin, trenditoimittajiin ja ennen muuta joka helvetin asian top-listauksiin... kohta lentää yrjö. Nuoret haluaisivat muuttaa tämän maailman oman näköisekseen, mutta se todellakin näyttää pinnalliselta, hektiseltä, kiireiseltä ja orgastisen trendikkäältä.

Minun mielestäni muoti ja muotinäytökset pitäisi kieltää lailla ja antaa vihdoinkin ihmisten löytää oma tyylinsä ilman jatkuvaa opastusta siitä, mikä on hottia ja mikä ei. Hitto jos joku muotiguru keksii, että nyt pitää olla leveät lahkeet, niin eiköhän kaikilla ole kohta leveät lahkeet, ja kunhan niihin on tottunut viimeinen mökinmuijakin, niin eikö joku huumeilla nälkäänsä karkottava pahvipäinen mallimuija vedä pillifarkut jalkaansa kesken parhaimman leveälahjesesongin, ja jokos taas salamavalojen välkkeessä tapahtuu suuri valaistus...oooh, trendi-ihmiset pyörtyvät ihastuksesta ja kahden vuoden päästä siitä jokainen sulloo itsensä niihin helvetin nakinkuoriin ja anoreksia kaupanpäälle, kiitos. Siis mikä apinalauma tämä on? Eivätkö he ole ennen pillifarkkuja nähneet? Hm... ehkä eivät. Tässä iässä tuntuu naurettavalta seurata saman asian ympärillä tasaisin väliajoin tapahtuvaa keinoihmettä.

Ymmärrän kyllä sen, että eihän niitä muunlaisia vaatteita ole kaupan kuin niitä mitkä ovat muotia, ja kun joka talvi kaikki vaatteet kummasti kutistuvat kaapissa, niin pakkohan se on uusia joskus ostaa. Mutta eikö se silti ole aivan idioottimaista, että nyt isot kaulukset ovat ihan ok, mutta parin vuoden päästä niille nauretaan. Sama koskee ihan kaikkea. Trendilehti listaa ravintoloita, festareita, fillareita, lippiksiä, hieromasauvoja... niin eiköhän nämä omatoimista ajattelua vieroksuvat ihmiset mene ja käytä näitä trendiasioita muiden ravintoloiden ja vaatevalmistajien irtisanoessa samaan aikaan väkeään.

Joku vetää tästä hyviä rahoja koko ajan ja elelee röyhelöpaidoissaan leveää elämää. Varmaan olisi parempaakin käyttöä niille euroille, joita trendeihin käytetään. Ajatelkaa miten paljon niillä voisi auttaa nälkäänäkeviä. Tuli vaan mieleen. Älkää hermostuko. Tämä nälkäkortti on aika pahasti kulutettu, mutta voisi siinä silti olla pointtia.


Mika Waltaria on sentään lainattu veen "kulttuurisivulla", mutta sekin niin ikitrendikkäästi kuin: "kirjoittamisesta pitää saada henkinen orgasmi". Siis älkää hei viittikö. Ei elämä ole pelkkää orgasminmetsästystä joka reiässä. Riittää kun posket vähän vitutuksesta helottaa.

Elän siinä sivussa

Huomaan olevani pisteessä, jossa arkisin odotan, että päivät kuluisivat nopeasti kohti viikonloppua. Minä vain odotan sitä viikonloppua ja teen kaikkea mahdollista siinä sivussa, että aika kuluisi nopeammin. Ja sitten kun viikonloppu tulee, en jaksakaan enää kuin nukkua. Eli jos joku käskisi nyt hommata elämän, minä en jaksaisi.

Gallupien lellikki

Nyt menee hermot näihin helvetin kaavakkeisiin, joita posti minulle, eli siis sille satunnaisesti valitulle henkilölle kantaa selkä vääränä kerran kuussa. Toinen mokoma soittelee harva se viikko, olisiko nyt hyvä aika vastailla pariin kysymykseen: mitä bensaa käytät, mitä operaattoria, montako perheenjäsentä, kuinka vanha, mies vai nainen, kissa vai koira, pitkä vai lyhyt... Tällä tuurilla kannattaisi ruveta lottoamaan. Joka tapauksessa hirvittää tällaiset 11-sivuiset pumaskat, joissa on sellaiset rapiat sata kysymystä siitä, miten teen työmatkani ja missä vietän yöni, mitä syön, paljonko juon kahvia ja viinaa tai poltanko tupakkaa, ja jos poltan, miksi poltan ja monen aikaan, lisäksi extrana poltanko piippua tai kenties käärinkö sätkiä. Entä mikä olisi minusta paras tapa ehkäistä huumeitten käyttöä. Joka jumalan sivun jälkeen kysytään, onko kukaan seuraavista: lääkäri, terveydenhoitaja, perheenjäsen tai joku muu vihjaillut siitä, että minun pitäisi syödä vähemmän, liikkua enemmän, ryypätä vähemmän, polttaa vähemmän, syödä rasvaa vähemmän, laihduttaa...



Eikä sekään niille riitä. Minun tulisi paljastaa heille myös kaikkein pyhimmät irstailuni, eli kuinka paljon nautin alkoholia kerralla ja syönkö suklaata! Vähänkö haluaisin kertoa. He haluavat myös urkkia olenko viime aikoina syönyt keitettyjä perunoita, rasvaista juustoa, makeita leivonnaisia... ja jösses sentään... jäätelöä. Pitää siis vastata 24 eri ruokalajista, olenko syönyt niitä viikon aikana en kertaakaan, 1-2 päivänä, 3-5 päivänä vai 6-7 päivänä. Hävyttömät tivaavat myös pituuttani ja painoani, sekä pystynkö kävelemään puoli kilometriä levähtämättä tai hukunko, jos putoan syvään veteen ja pääni käy pinnan alla, vai pystynkö ehkä uimaan tämän jälkeen 200 metriä ja tästä 50 metriä selkäuintia. Mistä helvetistä minä tiedän. En ole kokeillut selkäuintia 200 metrin rintauinnin jälkeen. Ja eihän siinä edes sanota, pitääkö uida ensin koiraa vai perhosta. Siis uipa 150 metriä perhosta ja sen jälkeen 50 metriä selkäuintia. Miksi ne eivät suoraan kysy, olenko uimari. Tai osaanko uida. Voi herranjumala.

Hävitin tästä Kelan toimittamasta kyselystä ensimmäiset vahingossa jonnekin ja sain sitten parin viikon päästä kirjeen, jossa sanottiin, että siihen kyselyyn olisi tärkeää vastata. Minua tunnollisena ihmisenä riepoi sellainen huomautus. Hävitin tosin edellisenkin (VR:n) kyselyn, koska meillä häviää muutenkin kaikki. Jos saisi edes takuutodistukset ja veroilmoituksen säilymään, niin olisin kovasti onnellinen.
Mutta nämä eivät niin vain jätä rauhaan. On nimittäin erittäin tärkeää, että juuri minä vastaan näihin kysymyksiin. Varmaankin siksi sain Kelalta ystävällisesti uuden kaavakkeen ja muistuksen siitä, etteivät he ole vielä saaneet minulta vastauksia kysymyksiinsä. Perkele.

21. Oletteko tuntenut itsenne jännittyneeksi, stressaantuneeksi tai kovan paineen alaiseksi viimeksi kuluneen kuukauden (30pv) aikana?

Kyllä. Juuri nyt.

Eli jos minusta ei yhtäkkiä kuulu mitään, olen luultavasti hautatunut kysymystulvan alle, enkä pysty bloggaamaan, en osallistumaan meemeihin, en runotorstain runoaiheeseen me, myself and I, koska Kelallakin on sama aihe, enkä minä jaksa minää loputtomasti.