Eräs teoria

Valikoiva opiskelu on palkitsevaa. Kun toisaalla nousee karvat partaa* myöten pystyyn, toisaalla se aiheuttaa kiusallisia mielenliikahduksia. Eli:

Kaikkihan tietävät, että ennen vanhaan kulttuuriset taidetapahtumat olivat silkkaa sodomaa. Teatterinäytöksien ohessa ja musiikin soidessa pidettiin myös lihamarkkinoita. Riehua ja rietastella sai saman katon alla vaikka koko pitkän illan. Hedonismi kukoisti, kunnes eliitti sitten eräänä päivänä päätti alkaa ilonpilaajaksi. Barbaarinen touhu ei sitten yhtään sopinutkaan heidän hienostuneeseen habitukseensa, eteenkin kun tuo vulgaari ilottelu perustui yksinomaan feminiiniseen ja hallitsemattomaan haluun sekä sen hävyttömiin houkutuksiin.

Koska eliitin piti erottautua tuosta alati puksuttelevasta porukasta ja todistaa oma henkinen saar... suuruutensa pidättäytymällä rietastelun iloista, sen piti sitten todistaa tahrattomuutensa ja pidättäytyä siitä puksuttelusta. Näin simppelisti syntyi niin kaksinaismoralismi kuin korkeakulttuurinen maku ja sen myötä liikuttava usko luovaan nerouteen. Vain nero pystyi tuomaan julki eliitin tukahdetut tunnot sen arvolle sopivasti. Tekijäfunktio nousi arvoonsa ja lehtiäkin sai lukea vain yhteiskunnan kunnianarvoiset jäsenet. Taidetta alettiin pitää tekijänsä sisimmän ulkoistamisena. Sisintään ulkoistavista suurin osa oli miehiä, monet journalismin edustajia ja yhteiskunnan kunnianarvoisia jäseniä. Näin siis muodostui korkeakulttuuri - eliitin tarpeisiin tehdä pesäero ala-arvoisiin kansalaisiin ja varsinkin infantiiliina pidettyyn eskapistiseen populaarikirjallisuuteen (po. lapsekkaana pidettyyn todellisuuspakoiseen viihdekirjallisuuteen, mutta kun ne nyt sanoo niin), jota lukivat enimmäkseen naiset. Siis kuka täällä oikein määrää, ajatteli 1800-luvun taitteessa kunnianarvoisa jäsen ja alkoi yllättäen ymmärtää oikeaa taidetta.

Kunnianarvoisan jäsenyyden sai vain noudattamalla poikkeuksellisen hienostunutta käytöstä ja osoittamalla älykkyytensä, lukemalla esimerkiksi realismia, jossa luova nero ilmaisi kaiken inhimillisen ymmärryksensä paperilla. Luovan neron inhimillinen ymmärrys toki vaati paljon kenttätyötä ja siksi se heille myös salaisesti suotiin. Enäähän se ei kovin salaista olekaan. Joka tapauksessa inhimillisestä ymmärryksestä tuli painettuna jalo ele ja kirjailijasta myyttinen otus, joka joi ja rietasteli koko eliitin edestä. Eliittiparka luopui julkisista iloistaan samalla kun muu kansa niistä juopui. Niinpä ne joutuivat lukemaan realismia kirjoista, koska heidän elämänsä oli niin kovin kaukana siitä. Katkeruus näitä barbaareja kohtaan ei olekaan koskaan loppunut. Se on kulkenut isältä pojalle, opettajalta oppilaalle...

Tästä aasinsillasta pääsemme pian pointtiin, joka siis on... mikäs se nyt olikaan? No, se liittyi yllättäen blogeihin, peniskateuteen ja ihmisten arvottamiseen. Vaikka monet kulttuurintutkijat ovat alkaneetkin olla sitä mieltä, ettei todellakaan voi sanoa, onko esimerkiksi rock taiteellisesti klassista musisointia vähäisempää tai huonompaa, kovin lujassa silti tuo arvottaminen näyttäisi olevan esimerkiksi blogikirjoitusten ja painetun kirjallisuuden välillä, tai vaikka vain ihmisten välillä.


*) Käyn joskus Saaran blogissa saadakseni hymähdellä. Pontevalla naisihmisellä on kieltämättä sana hallussaan. Ehkä yhtenä syynä on atavistinen syy nähdä jotakin outoa. Meniväthän ihmiset katsomaan parrakasta naista sirkukseen... - Maalainen

Lähde: Mikko Lehtonen, Faktan ja fiktion historia, tulkinta oma

Mainoskatko

Tänään parrasvaloissa Kirsti Ellilä. Lukekaa siis Satakunnan kansan Blogiskooppia.

Uusi sisäinen kauneus

No niin, asiaan. Anna-Stina Nykänen kirjoittaa tuoreimmassa Nyt-liitteessä mainoksista:

Onko mainosten naiskuva muuttunut? Ehkä ei. Edelleen naisten oletetaan pyrkivän täydellisyyteen, se vain tuntuu olevan entistä vaikeampaa. Uhkat tulevat nyt naisen sisältä: bakteerit, hormonit, eritteet. Niitä vastaan on taisteltava, jotta vaikuttaisi täydelliseltä. Satumaiselta.

Mainokset ohjaavat katsojan jokaisella tauolla tarkkailemaan itseään; milloin päätä, milloin alapäätä, milloin ihoa, hampaita, suuta, huulia, hengitystä... koko ajan saa olla tarkkana, ettei mitään täydellisyydestä poikkeavaa vain ole päässyt tapahtumaan. Silloin kun minäkin harvoin katson televisiota, niin eikö siellä ole heti kohta joku kysymässä oletko yksi niistä monista naisista, jotka kärsivät pahanhajuisista vuodoista? Kai sitä tulee vilkaistua alapäätään siinä sohvalla, että olenko minä ja mitä tuo sitä kyselee. Toinen pahakas on se mainos, missä ne screenille heijastetut riehakkaat bakteerit hengailevat jonkun suussa hammaslääkäreiden seuratessa tilannetta jotenkin friikkimäisen epäilyttävästi. Sen jälkeen kysytään vielä onko sinulla hilsettä (onneksi ei sentään täitä) ? Oletko lihava? Särkeekö jalkoja? Ei kai vain jokin sieni muhi siellä myös? Kipeytyvätkö hartiasi? Syötkö epäterveellisesti? Närästääkö? Lirahtaako pissa? Ettet nyt vain haise sitten? Ja kuinka muuten on deodoranttisi laita? Lienee pettänyt? Ja entäpä se korvavaikku? Kuuluuko huonosti? Jätä kuule vanhat keinot, äläkä työnnä sitä vaikkua pumpulipuikolla! Ja sitten vähän animaatiota, että miten se vaikku sieltä korvasta oikein otetaan. Jokin aika sitten kärsimme kaikki tietämättämme couperosa -ihosta. Nyt tietämätöntä korvennetaan pahanhajuisella hengityksellä. Oletko sinä juuri se, joka saa hengityksellään pleksinkin takana istuvan palveluhenkilön kavahtamaan järkytyksestä? Käsi ylös, kuka ei työnnä kättään suunsa eteen siinä vaiheessa?

Anna-Stina Nykänen näkee tämän koskevan vain naisia, mutta kyllä siellä yhtälailla erektion ponnettomuudesta huomautellaan parhaimpaan actionaikaan. Ja samastu siinä sitten Brosnanin Pierceen, kun puhe mainoksessa kääntyy kaljuuntumiseen ja takaraivossa sykkii muistutus virtsasuihkun kaarevuustason huolestuttavasta hupenemisesta.

Vaikuttaisi siltä, että kun ulkonäköhommelit alkavat olla kondiksessa ja jokainen trenditietoinen kuluttaa muotiin sekä kauneuteen kahisevaa ylenmäärin, niin katse on kohdistunut nyt myös siihen sisäiseen kauneuteen. Sama ilmiö on muuten poliisi- ja lääkärisarjoissa. Sykähdyksittäin sukelletaan ihmisruumiin sisuksiin, ikään kuin olisimme kaikki todella uteliaita näkemään mikä sieni tai tauti ketäkin kalvaa ja miten se kalvaa. Luotiakin esitellään ruumiin sisuskaluissa niin kuin sitä vakuutusmainoksen hirveä tuolta se tuli ja tuonne se meni. Sitä jotenkin toivoisi, että sitten kun aika jättää, ei sentään pyydettäisi kameraryhmää paikalle (oho, fakta ja fiktio meni nyt vähän sekaisin, mutta kenelläpä ei tätä nykyä menisi).

Totta kai mainostajilla on tarve saada tuotteitaan kaupaksi, mutta niiden kokonaisuudesta muodostuu rasittava tietoiskujen suma. Ja kun samaa informaatiota tunkee illasta toiseen, se alkaa kuulostaa jankutukselta. Ei ole yhtään ihme, että porukka viettää mainostauot mielummin jääkaapilla.

***
Linkkilistan muokkaus haamupäivityksen syy.

Henkiset saarat

Hei kaikille neulebloggajille. Tässä linkki takaisin Tuulian blogiin. Täällä ei ole mitään sen suuntaista, mihin Tuulia suuressa 27 v. viisaudessaan viittaa. Henkinen saaruus on hieno juttu, mutta sitä ei pidä sekoittaa vääriin asioihin, kuten Tuulia lukutaidottomana tekee.

*Ja ennen kuin ykskään henkinen Saara käy mouhuamaan mun kommenttilaatikossa, todettakoon, että mie en todella pidä hirveesti lapsista. En ymmärrä niitä, en puhu niitten kieltä enkä osaa leikkiä niiden kans, josta syystä ne yleensä mun kanssa samassa tilassa päätyy kiljumaan kun sireeni. Osa tenavista on ihan ok, osa ei - enhän pidä kaikista aikuisistakaan. Lastenvihaajaksi ei saa siis leimata, en vaan ymmärrä niitä.

a) Lap-si-vi-haa-ji-en (äh, ei jaksa tavuttaa, koettakaa nyt kuitenkin lukea:) ongelmat ovat yksinomaan lapsivihaajien ongelmia. Niillä ei ole mitään tekemistä lasten kanssa. Ongelma on oma, ja siitä pitää aikuisen (siis sen lapsivihaajan) ottaa vastuu. Omat vihat ovat aina omia ongelmia. Siitä ei siis voi syyttää lapsia. Ei myöskään voi olettaa, että kaikki jotka eivät tule lasten kanssa toimeen, olisivat lapsivihaajia. Kaikki eivät vain tule niiden kanssa toimeen. En tullut minäkään ennen kuin tein omia lapsia.

b) Kenelläkään ei ole oikeutta mennä arvostelemaan lapsettomien päätöksiä, sillä se on ainoastaan hyvä asia, etteivät lasten kanssa toimeentulemattomat joudu lasten kanssa tekemisiin ja varsinkaan ottamaan niistä vastuuta. Siitä ei hyvä heilu.

c) Minulla ei ole osaa eikä arpaa lapasiin tai sukkiin, joista tulee liian pieniä ja jotka joutuu sitten antamaan joillekin lapsille. Meillä on jumalattomasti oikean kokoisia lapasia ja sukkia.

d) Minustakin on mukavaa, että lapset kasvavat. Kolmen vauvan pyöräyttäneenä tiedän, ettei niiden kanssa toimeen tuleminen ole helppoa, ja jos yhtään tuntuu siltä, että ei kestä tai ei jaksa, niin missään tapauksessa siinä vaiheessa niiden tekeminen ei ole edes suotavaa, saati pakollista tai odotettavaa.

e) Ja jos joku niin vaatiikiin tekemään, niin sitä nuijalla päähän. Vaatiminen ei ole kenellekään hyväksi.

Freudipuskompleksi

Tätä Pietilän kirjaa, Joukkoviestintätutkimuksen valtateillä (1997) lukiessa törmäsin jälleen kerran freudilaiseen tulkintaan. Freud on aiheuttanut minussa puistatuksia aina, enkä ymmärrä, miten hemmetissä jonkun iänikuisen paukapään kompleksista kompleksiteoriaa käytetään jopa postmodernin feminismin tulkinnan apuna. Kuka perkele toi Freudin tänne? Tuo hemmo oli siis tunkeutunut feminismiä käsittelevään osioon salakavalasti kuin.. mmm... käärme. Epäilin tietenkin ensin Pietilän järjenjuoksua. Sitten vasta omaani. Mutta päädyin Pietilään. Haahuilin netissä todetakseni tämän peniskateuden sitkeän harhakuvan olevan yhä voimissaan ja ihan käytettyä kamaa kaiken teoretisoimisen tukena. Vika on siis minun järjenjuoksussani. Onhan se, ihan terveyssivustoilla asti täysin luotettavana ja kenenkään kyseenalaistamattomana, että eräänä päivänä 3-vuotias tyttölapsi huomaa peniksensä puuttuvan ja epäilee äitinsä kiusallaan kastroineen sen. Tyttö kääntyy äitinsä puoleen, mutta kun äiti ei voikaan liimata penistä paikoilleen, tytön toiseksi vaihtoehdoksi jää ymmärtää, että häneltä tulee ikuisesti puuttumaan tuo irti leikattu elin ja tyttö joutuukin elämään tämän murheellisen asian kanssa ikänsä samalla kadehtien veljiensä hilppereiden iloista heilahtelua. Myöntämällä tämän järkyttävän vaillinaisuutensa naisesta tulee kuitenkin jokseenkin normaali, jos älyää vanhemmiten kumartaa ja kadehtia penistä päivästä toiseen sekä kaivata sitä oikealla tavalla oikeaan paikkaan. Toinen vaihtoehtohan on se, että naisesta voi tulla täysin epänormaali ja lopun ikänsä hän voikin neuroottisesti inttää, ettei häneltä käsittääkseen puutu mitään sieltä.

Oli onni, että löysin kuitenkin tämän artikkelin. Minulla oli hauskaa. Se on tosin melko pitkä ja vain asialleen omistautunut neuroottinen freudipuskomlpeksista kärsivä nainen jaksaa sen hyvässä lykyssä lukea ja saada tukea täysin häpeämättömille ajatuksilleen. Lainaus:

Tulkaahan piiriin pojat ja tytöt. Kerron teille tarinan. No niin, kuunnelkaapas: Asuipa kerran antiikin Kreikassa näytelmäkirjailija, jonka nimi oli Sofokles. Näytelmäkirjailija kirjoitti kivan pikku näytelmän, jolle hän antoi nimeksi "Kuningas Oidipus". Kaksi tuhatta vuotta myöhemmin kaukaisessa maassa, jonka nimi oli Wien, asui saksalainen psykiatri nimeltä Sigmund Freud. Freud luki tämän kivan pikku näytelmän ja yhtäkkiä hän sai loistavan ajatuksen! – hän päätti keksiä seksuaalisuus- ja psykologisen teorian, joka perustuisi "Kuningas Oidipukseen" – ja näin hän tekikin, vaikka sen tekeminen kesti monta monituista vuotta. Hän nimesi teorian "oidipuskompleksiksi". Ja tiedättekös mitä sitten tapahtui? Hän teki kaikista pikku Oidipuksia! Ja siitä lähtien kaikki elivät sekavina elämänsä loppuun asti.

Ehkä hätkähdyttävintä oidipuskompleksissa on se, ettei sillä ole minkäänlaista koherenttia perustaa ja että se on täysin irrallaan Todellisuudesta. Se on myyttiin ja representaatioon perustuva teoria. Se saa aineistonsa antiikin ennaltaharjoitellusta teatterista kaikkine vakiintuneine koodeineen ja johtolankoineen. Mutta kaikkein häiritsevintä on se, että ylipäänsä kukaan uskoo siihen. (Rolando Perez, An(arkiasta) ja skitsoanalyysistä, Viides taso, Reaktiivisen halun fasistinen struktuuri ja sen suhde naisten alistamiseen, Anarkistinen kirjasto, Kokoelmat )

Olen saanut tartunnan

Bloggerilla mättää ja googlella myös. Google epäili, että saatan olla saanut viruksen. Ihme homma, niin minä olenkin. Kaupassa tajusin, että olen sairas. Tarkkaan ottaen vihannestiskillä. Olin juuri ojentamassa sormiani kohti jäävuorisalaattia, kun se iski. Huimasi, hiotti, voimat katosivat, nielu tuntui turvonneelta, hartioita kivisti ja ohimoissa sykki. Kotona ei sen vertaa välähtänyt, että mikä tämän pään huminan ja säryn funktio mahtaa olla. Kuvittelin tietenkin, että olen lukenut liikaa Pietilää ja kirjoittanut liikaa tenttivastauksia. Että olisi olemassa jokin fyysinen raja, jota enempää ei voi tenttiin päivässä lukea. Mutta ei sitä ollutkaan.

Tällä myrskysäällä on mukava ajaa autolla. Kaikki jää arvailun varaan. Epäilemättä muutkin ovat sen tajunneet, siinä me köröteltiin kehä kolmosta kuuttakymppiä kaikki. Matka tuntui pidemmältä kuin koskaan. Autoajelut ovat nykyisin niitä ainoita hetkiä, kun ehdin kuunnella radiota tai musiikkia ylipäätään. Kanavia tulee vaihdettua kuin televisiosta kesäisin. Meillä on ollut Radio Rock pannassa siitä asti kun se aloitti, koska Aatos Erkko nyt vaan ei voi olla rock. Kuuntelin sitä silti hetken ja esikoinen sanoi, että tää on ihan paska. Samalla kanava hiljeni kokonaan.

- No nyt se rupes itkemään.

Musiikin kuuntelussa minulle henkilökohtaisesti on tärkeää, että voin lauleskella tai olla siinä hommassa mukana, edes kertosäkeessä, mikä tietenkin on vaikeaa, jos biisi on entuudestaan tuntematon. Kipaleitten täytyy siis tulla tajuntaani jotenkin salakavalia teitä pitkin etukäteen, että voin niitä sietää. Tänään ainoa tarpeeksi tuttu kappale koko puolitoistatuntisen autolla ajelun aikana oli Tapani Kansan Veikko Nieminen. Olenko minä vanha vai enkö minä ole.

Lopuksi esimerkki siitä, kuinka teinixin kanssa käydään keskustelua. Niitä kyllä vastuu on vanhempien –juttuja siis.

- Kun sinä siellä netissä…

- Mitä sä nyt taas alat sönköttää

- Kuuntele nyt. Siellä netissä kun olet, niin kaikkihan ei ole miltä näyttää. Ole kriittinen…

- Kai mä nyt tiedän.

- Siis muista olla kriittinen niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa siellä vietät aikaasi.

- Sano ny vielä kerran mikä.

- Kriittinen.

- Mikä?

- No kriittinen. Ihan totta.

- Mitä sä tolla ees niinku yrität.

- Nää nyt on niitä asioita joista lapsille pitää puhua.

- No ei ole.

*

Ja sitten keskustelua teinixin kanssa muuten vain, kun äiti yrittää autossa tappaa hiljaisuuden.

- Minkähän takia ne ei voi laittaa tossa radiossa näkyviin tekstiä, että mikä biisi siellä milloinkin on menossa?

- Miten niin?

- No että tietäis mikä biisi on menossa.

- Kuka niitä viittii sun takias sinne laittaa.

- Ei mun takia, mutta muutenkin. Olisihan se jotenkin biisin tekijöillekin tärkeää. Ne ei koskaan enää sano, kuka soittaa ja mitä. Ennen vanhaan sitä oikein odotettiin sävelradiota kuunnellessa, että kuk

- Älä kerro enempää. Ei sitä tartte radiossa kertoa, kuka niitä esittää.

- Mun mielestä tarttee.

- Eihä tartte!

- Tarviihan. Olisihan se nyt oikein.

- No eikä ole!

- Miks sun kans ei voi ikinä puhua mitään. Sä olet aina periaatteesta vastaan.

- Enkä ole.

- Olethan. Aina ei ei ja ei. Pelkkä periaate.

- Enkä ole. Mähän olen aina sitä asiaa vastaan.

Lapset kouluun, minä lomalle

Ei hitto viekoöön, kyllä jokaisen koululaisen vanhemmille pitäisi julistaa vapaapäivä aina ensimmäisenä koulupäivänä loman jälkeen. Muksut ovat menneet liiasta nukkumisesta ja liiasta valvomisesta aivan sekaisin. Edellinen yö ennen kouluaamua onkin yhtä helvettiä. Itse olin ottanut Pietilän Veikon sänkykaveriksi ja yritin selvittää sen ajatuksenjuoksuja ja herranjumala, koko viestinnän oppihistorian läpileikkausta 1600-luvulta tähän päivään ja nukahtanut joskus pikkutunneilla Pietilän alle.

Samaan aikaan esikoinen ei saa unta. Se ravaa jääkaapilla kymmeniä kertoja ennen kuin sen teiniangstiset askeleet lakkaavat raahustamasta juuri ennen aamua. Välillä kuopus huutaa sängystään ta ta ta tadaa! ja lähtee kävelemään. Minä perässä että mihin sinä nyt, kun arvasin, ettei se ihan tolkuissaan kyllä ollut. Siis en todellakaan juokse niiden perässä täällä öisin, jos käyvät vaikka vessassa, mutta tämä oli ihan selvä juttu. Otin kuopusta kädestä ja kysyin, että mikä hätänä.
- äshsäshshs tsämlää.
Ahaa. Talutin pojan sänkyyn ja olin juuri nukahtamassa, kun neiti alkaa potkia seinään niin että koko talo tärisee. En tiedä nukuinko kovinkaan paljon yön aikana.

Kun puhelin soi aamulla seitsemän jälkeen, olin varma että on aamyö. Se soi ja soi, ennen kuin minulla edes välähti, että siihen pitää kai vastata. Minä tuijoitin sitä tuttua puhelinta enkä osannut painaa oikeaa nappia. Siinä se soi minun kädessäni ja minä tuijotan sitä, että mitä sille pitää tehdä. Kun sitten sohin aikani, niin puhelimesta alkoi kuulua pienen pojan puhetta, josta en saanut mitään selvää.
- Mmmm, minä sanoin ja työnsin luurin kuopuksen korvaan. Menin takaisin sänkyyn ja nukuin häpeilemättä puoleen kymmeneen. Se oli sikäli onnellinen yhteensattuma, etten pitempään kuitenkaan nukkunut. Esikoinenkin veti sikeitä täyttä päätä, mutta kyllä se kymmeneen kouluun kuitenkin ehti.

Toisaalta ja toisaalta

Ohari-fanille tämän päiväinen postaus oli isku vasten kasvoja. Houkutus tehdä oharit on nyt suurimmillaan. Tästä pähkäilyvaiheesta eteneminen johonkin suuntaan on tehnyt päivästäni eriskummallisen. Olen ottanut joulukoristeet alas yksi kerrallaan, laittanut laatikkoon ja istunut miettimään lopettamisen lopullisuutta. Olen käärinyt jouluvalot pakettiin ja istunut alas miettimään lopettamisen lopullisuutta. Olen laskostanut punaiset jouluverhot kaapin perälle ja istunut alas miettimään lopettamisen lopullisuutta. Lisäksi katsoin Paavo Pesusieni-leffan ja imin pillillä pirtelöä, vaikka piti ryhtyä valmistelemaan tenttivastauksia. Tätä te ette ehkä olisi halunneet tietää. Luin kyllä sentään blogeja ja mietin narsismiani, jonka kukkeimmat kulta-ajat taitavat olla jo ohitse. Olenkin miettinyt sitä, onko tällä bloggaamisella mitään muuta merkitystä, kuin mitä Iines sanoo:

"Turha kuvitella, että bloggaamisella olisi jotain tekemistä kirjoittamisen tai yleensäkään sanataiteen kanssa. Tai edes yhteiskunnallisen vaikuttamisen. Ihan kannatettava missio on saada muiden hyväksyntä olemassaololleen blogosfäärissä. "

Onhan se ilman muuta sitäkin. Tietenkin on. Ja toki tuon ilmeisen ironian seasta voisi havaita huolestumisenkin siitä, etteikö todellakaan ole väliä sillä mistä ja miten kirjoitetaan. Minäkin olen ollut huolestunut samasta asiasta. Koska minut kuitenkin oli linkattu tuohon tekstiin, teksti tuli otettua henkilökohtaisemmin. Se oli hauska näpäytys. Ehkä tuo ryhmäseksi-ilottelu oli liikaa, vaikka onhan se mukavaa, että blogi edes joskus saa. Silti kieltäydyn uskomasta ja edes hihittelemästä sille, ettei näillä olisi minkäänlaista yhteiskunnallista vaikutusta. Sehän riippuu siitä, mitä kirjoittaa. Kauraa lukiessa tulee väistämättä mietittyä, mitä voisi tehdä toisin, että erilaisten lasten elämä tässä maailmassa helpottuisi. Obeesiaa ja Arrua ja lukiessa tulee miettineeksi omaa tulevaisuuttaan, Markoa ja Brimiä lukiessa maailmankuva syvenee väistämättä. Paluu pitää kyllä myös mainita maailmankuvan laajentajana. Siis millä tavalla ei blogeilla olisi yhteiskunnallista vaikutusta?

Kuka yhteiskuntaan yleensä vaikuttaa? Joskus tuntuu siltä, että yhteiskunnan oletetaankin olevan vain eduskunnan leikkikenttä. Me tavalliset ihmiset täällä sitten ollaan kuin sianporsaat karsinassa, joiden toimia julkisen vallan edustajat tarkkailevat erilaisten tutkimusten avulla. Ketään ei oikeastaan näytä kiinnostavan, että mehän olemme täällä läsnä. Meiltähän voisi suoraankin kysyä. Sen sijaan poliitikko ja wannabe-poliitikko myös pistää blogin pystyyn ja odottaa, että me alamaiset menemme sinne kommentoimaan. Minkälaisia poliitikkoja meillä oikein on? Valmiiksi kuspäisiä? Olin muuten kuvitellut, että vasta eduskuntatyö ja valta tekevät sellaisiksi, mutta ilmeisesti se onkin synnyinlahja.

Onko bloggaaminen sittenkin ainoa keino vastustaa poliittisia epäkohtia tai taistella vaikka tabloidisaation aiheuttamaa uutisointia vastaan, ottaa kantaa, niin kuin ihana Maija Mallikortti tekee (lukekaa 5.1. postaus!). Ja onko se ainoa keino ilmaista terävästi mielipiteensä esimerkiksi Prosperon lailla. Miten pelottava ajatus olisi pysyä iäti vaiti samaan aikaan kun median valta paisuu paisumistaan ja journalistitkin pyristelevät irti eettisistä säännöistään. Median omistus keskittyy vain harvoille ja heidän motiivinsa on ainoastaan tehdä lisää rahaa ihmisten laumasieluisuutta hyväksikäyttäen, tarjoamalla sitä, millä ihmisten huomion on aina vaivattomimmin saanut: juoruja, seksiä ja väkivaltaa. Pitäisikö tähän alistua ja pitäisikö uskoa siihen mitä Iines sanoo yhteiskunnallisesta vaikuttamattomuudesta ja luovuttaa tästä pienestä blogikentästä tilaa niille, joilla on jo ennestään valtaa. Sanomalehtien blogit ovat nekin vain sanomalehtien jatkeita, tukevat jo ennestään lehtiensä markkinaorientoitunutta linjaa. Sinne ne asettuvat toimittajatkin odottamaan alamaistensa kommentteja. Ovatko hekään oikeasti aidosti kiinnostuneita siitä, mitä ihmiset ajattelevat, mistä puhuvat. Eivät. Näille toimittajabloggaajille maksetaan myös palkkaa, mutta mistä? Onko heidät vain palkattu pitämään paikkaa siihen asti, kunnes kansalaisten äänet on vaiennettu ja kunnes kukaan ei uskalla nousta sanomaan enää mitään näitä media-auktoriteettaja vastaan (nam, salaliittoteoria!). Riippumattomia he eivät enää kuitenkaan ole.

Blogilistalla on toki paljonkin bloggaajia, jotka eivät kuvia kumartele, ovat johdonmukaisia, rohkeita eivätkä kalastele yhteisön suosiota. Se että he käyvät kommentoimassa muita, on kyllä nähdäkseni osoitus siitä, että he ovat aidosti kiinnostuneita asioista verrattuna vaikkapa noihin edellä mainittuihin esimerkkeihin, jotka varsinaisesti ovat olevinaan yhteiskunnallisia vaikuttajia. Kai he ovatkin aina niin pitkään, kun yleisö antaa niin olla. Me olemme se yleisö ja kai tässä pitää vähän miettiä, millä tavalla yleisön äänen saa parhaiten kuuluviin. Ehkä se ei lopettamalla ainakaan onnistu, mutta toisaalta olisi mukava välillä katsella sivustakin noita blogistanian maanmainiota kannanottajia.

Mitä nyt taas?

Näyttää siltä, että puoli sukua tai ehkä kenties jo koko suku on tietoinen tästä blogista. Pari työntekijääkin lukee tätä silloin tällöin, mutta ne ovat aika kovaksi keitettyjä naisia. Eli sukulaisten osalta tilanne alkaa näyttää siltä, että olisi alettava kirjoittaa yleisistä ja tylsistä asioista, tai sitten ihan vain itsestäni ja silloinkin vain niistä ajatuksistani, jotka eivät liity keneenkään.

Olenkin miettinyt sitä betablogin perustamista, josta en kertoisi enää kenellekään, mutta mitä helvettiä tämä nyt sitten tarkoittaa:
"The new version of Blogger in beta is dead!
Long live the new version of Blogger!
(P.S. The old version of Blogger is not dead, but it would like to retire for a little while... maybe go to Hawaii or play World of Warcraft all day? It begs you to let it play World of Warcraft all day.)"

Siis mitä? Mitä? Mikä versio nyt on menossa? Milloin putosin kokonaan kelkasta? Missä minä olen?

Jäseniä särkee ja buranaa menee

En muista milloin olisi ollut näin tyhjä olo tämän blogin edessä. Tai muutenkaan minkään edessä. Voi olla ettei minulla ole enää koskaan mitään sanomista kenellekään. Aika moni asia ottaa pattiin, öisin ei saa nukuttua ilman salpaajia, jos niidenkään kanssa. Jäseniä särkee ja buranaa menee. Fibromyalgia vaivaa aina tähän aikaan vuodesta. Aina. Käsissä ei ole puristusvoimaa enää juurikaan. Yritän säästellä viimeisiä voimiani torstaiseen inventaarioon. Viime perjantaisen inventaarion kanssa meni kaksi työpäivää putkeen, eivätkä nämä menneet kolme vapaapäivää riittäneet palautumiseen. Tenttiä varten sain kyllä vastauksia tehtyä ihan mukavasti. Nyt peilistä tuijottaa vanha ja väsähtänyt eukonryjä ja sellaisena pitää kuitenkin lähteä joka päivä ihmisten ilmoille. Jostain syystä kontrasti muihin kauniisiin ja meneviin ihmisiin on näinä aikoina erityisen tyrmäävä. Se on viisainta kävellä pää painuksissa ja keskittyä toppatakkinsa alla piilossa vain omaan suoritukseensa, että pääsee masentumatta perille. Ilman tuota kahelia koiraa ja noita hupsuja lapsia olisin paneutunut talviunille aikoja sitten.

Olo ei tosiaankaan tunnu yhtään kontroverselliltä, mitä se sitten tarkoittaakaan. Missään sitä ei selitetä. Varmasti hieno sana ja se tuo minulle jostain syystä mieleen riitasoinnun. Siis ihan omakeksimä selite, joka siis kertoo enemmän minusta kuin sen sanojasta, vaikka riitasoinnun osa ei ole kuulkaa mikään helppo. Aika hullunrohkea pitää tietenkin olla, että sanoo mielipiteensä täällä ääneen. Hyssyttelyä ja hymistelyä - siis sellaisia yhteispusipusihalihalijuttuja - enemmän arvostan itse kuitenkin rehellisyyttä. Siis sellaista rehellisyyttä, joka ei kätke allensa minkäänlaisia muita motiiveja, kuin sen asian itsensä, ja että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja sitä rataa.

Niinpä jos pitäisi osallistua tuohon pantavin blogi -äänestykseen, naisten blogeista se olisi kenties jopa Selibaattipäiväkirja sittenkin, kaikesta kateudesta huolimatta (ja nyt ymmärrän sen mediaseksikkyydenkin). Siellähän se nainen tykittää ihan kybällä ja sanoo asioita, jotka ajoittain ottavat minuakin päähän. Toisinaan taas eivät. Se on oikeastaan mukavaa. Liuhdon avoin valehdeltu elämä on ehkä parhaimmillaan sitten mieskategoriassa vastaavanlainen särmäpesä.

Havuja, perkele

Kuusi otti ja lähti. Olipa harvinaisen surkea tapaus se. Vähän niin kuin kruunu tälle vuodelle. Piste iin päälle. Koreahan se oli aluksi, mutta lopuksi neulaskasasta kohosi pelkkä koristeltu kuiva raato.

Joulurauhaa

ja kiitos menneestä. Onnellista uutta vuotta kaikille.

Vielä vähän

Ennen joulurauhan julistamista kerron vielä yhden asian, jota en tässä hötäkässä ehtinyt mainita ollenkaan. Pari viikkoa takaperin Uutislehti 100:ssa uutisoitiin tapauksesta, jossa 7-vuotiasta pikkupoikaa oli kesken kotimatkan lähdetty väkisin retuuttamaan johonkin asuntoon. Retuuttajasta annettiin tuntomerkit ja miehen kerrottiin olevan noin kolmekymppinen mies. Myöhemmin poika oli uutisen mukaan palautettu pihalle, josta hän sitten apua pyytäen oli päässyt onnellisesti kotiinsa.

Pari päivää myöhemmin oli selvinnyt, että koko juttu oli keksitty. Poika oli ollut kielletyillä karkkiostoksilla, mutta sen sijaan että olisi uskaltanut tunnustaa sortuneensa karkkeihin, hän olikin valehdellut, että oli joutunut kaapatuksi.

Tämä kaikki vaikuttaa aika salakavalasti lasten käsitykseen ympäröivästä todellisuudesta. Jos karkin syöminen ja siitä seuraavat terveyshaitat, ylipaino ja kaikki muu terveysintoilu aiheuttaa tätä, niin mitä sitten aiheuttaa kaikki muu, mitä lapset ympärillään näkevät.

Linkkejä muihin

Lisäsin muutaman linkin Ikävään aiheeseen. Sori haamupäivitys. Nyt en jouda luojan kiitos itse polkkaamaan, kun olen saanut lukea niin tiiviisti muiden blogeja.





Vanha valopää se täällä vain.

Niin?

Kesken jouluostosten pääsin Susun kanssa kaljoille. Fantasioitiin pikkujoulutapaamisista muiden bloggareiden kanssa.
- Moi, mä olen Saara.
- Niin?...
Mietittiin myös, kuinka hemmetin kauan ihminen voi ihan oikeasti jatkaa bloggaamista. Tosiaanko tässä istutaan vielä kymmenen vuoden päästä ja kirjoitetaan sormiverellä, kun muut laittavat videokameran kanssa eetteriin liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Realistisesti ajatellen tämä kyllä loppuu aikanaan. Hulluimmissa visioissa täällä istuu tappiin asti vanha kääkkä, joka paasaa pornoistumisesta ja sen vaikutuksista ja toisaalla Susu kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa pieniä tarinoitaan, joissa kohdellaan lapsia huonosti. Loppuun asti. Hampaat putoaa. Tukka lähtee. Sormet koukistuvat.

Voi apua.

Linkkaan tähän vielä säälistä Mitvitin, että saa raukka edes lukijoita. Oli toinen niin hienosti yrittänyt kirjoittaa vastineensa.

Silmälasimäyrä

Niistä silmälaseista... eivät tuoneet vielä onnea. Voisin helposti kuvitella, että olen saanut jonkun toisen lasit. Minullehan käy yleensä niin, että jokin sähläys aina osuu kohdalle. Aina. Joudun epäilemään kaikkea ja yleensä se on ollut ihan oikea epäilys. Mutta näiden lasien kohdalla se epäilys on vielä epävarmaa, sillä niiden kanssa pitää katsoa kauas eri asennosta kuin lähelle katsoessa. Enkä minä vielä ymmärrä miten se tapahtuu. Monet tekevät niin, että kumartavat vähän päätään ja katsovat alta kulmain. Silloin ihminen näyttää viisaalta, varsinkin miehet. Mutta minä näytän sillä tavalla lähinnä wannabe-viisaalta ja kaksoisleukakin oikein muhevoituu siinä asennossa. Muutenkin hiukset ovat kasvaneet mallista yli, joten pää on ihan pallo. Esikoinenkin sanoi, että niin kuin turbaani olisi päässä. Ja lisäksi tukka on taas päälaelta harmaa kuin mäyrällä ja nenässäkin kirkuu punainen näppylä.

Monet muut ovat säihkyneet eilen pikkujouluissa ja se vähän kirpaisee. Ärsyttää lukeakin moisia hihityksiä. Tässä rapakunnossa ei paljon tee mieli ihmisille näyttäytyä, mitä nyt vähän pakosta töissä, kun siitä kerran rahaakin maksetaan. Muutenhan olisinkin jo erakko. Joku oikeus ja kohtuus sentään pitää näyttäytymisessäkin olla. Tänään kyllä laskin palkat kotona ja tämmöinen etätyö olisikin kyllä mainio vaihtoehto näinkin järkyttävän näköiselle ämmälle.

Huonoja kuvia kuulkaa riittää

Tämän viikkoisen valokuvatorstain haaste on älyttömän helppo. Minullahan näitä onnettomia otoksia riittää. Oli jopa vaikeuksia valita, mutta päädyin nyt kuvakavalkadiin eräästä näytelmästä, jossa myös tyttäreni esiintyi. Ja äiti elikkäs siis minä kuvaan.

Surkeiden otosten sarja:















Tässä näytellään.















Joku kävelee. Ei mitään tietoa kuka ja miksi.















Hitto, ne kerkesivät jus kumartua.















Olin valppaana. Nyt ne seisovat.


***

Vielä huomisaamuna neljältä herätys, sitten ensi viikolla saakin nukkua puoleen viiteen. Ehkä vielä joku päivä tekee mieli kirjoittaakin.

Lainattujen lauseiden meemi osa 2.

Meitä oli saunomassa 8 naista, oli pyöreää, pitkää, lyhyttä, piukkaa ja löysempää vartaloa. Yksi lupaa hohtoa, toinen kiiltoa, kolmas raikkautta, neljäs puhtautta ja viides vieläpä helposti, kuudes suojaa lialta ja seitsemäs tarjoaa ikuista onnea. Eipä niistä tuhmuriineista varmaan tarvitse sen suurempaa numeroa tehdä - pukkihan ei kuitenkaan kai mikään julma tuomari ole? Hän on äärettömän nokkela nopea hauska. Valitettavasti en ole ollut kiltti tänäkään vuonna, joten en kehdannut toivoa sitä pukilta. Olen hieman alakuloinen jo nyt.

















Lähteet:
Helen, Ohari, Anna, Susu, Kata ja Maija Mallikortti

Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista ja tarinan haasteblogista, ottamalla yksi virke kustakin. Haasta ne blogikirjoittajat tekemään oma tarinansa, joilta lainasit virkkeet, paitsi sitä joka sinut haastoi.

Susun haaste tuli just sopivaan saumaan. Tulipahan luettua liuta mukavia blogeja sen sijaan, että olisin tehnyt taas tikusta asiaa.

...vedin kermaleivosta napaan

Outo tunne. Eilisen pettymyksen jälkeen tuntuu niin kuin olisin huolissani siitä ihmisestä. Minulla on vähän ikäväkin niitä sen juttuja. Tämä ei ole hyvä asia. Miksi ei vain voisi olla ajattelematta tai välittämättä. Samaan aikaan kun huoli syvenee, syvenee myös pelko. Toisaalta työntekijöitteni elämä ja vapaa-aika ei kuulu minulle yhtään, mutta kuitenkin sitä on nyt nämä pari päivää tullut ajatelleeksi näitä vapaa-ajanviettotapoja ainakin siinä tapauksessa, jos ne tavat alkavat vaikuttaa työntekoon. Minulla suoraan sanoen on ollut rintalastan alla ontto olo. Ikään kuin olisin alkanut pelätä... en edes tiedä onko se pelkoa... vai onko se pettymystä jo valmiiksi, että entäpä jos joku tekee sen kuitenkin taas. Nytkin tätä ajatellessa minulla nousee hiki pintaan. Vaikka mikä oikeus minulla on edes odottaa, että ihmiset olisivat jotenkin sitoutuneita työhönsä? Mistä minä oikeastaan mitään tiedän. Väkisinhän niistä välittää. En tietenkään pystyisi edes olemaan välittämättä, se on selvää, mutta kunpa pystyisin olemaan niin kuin osan aikaa tänään olenkin ollut... hieman sumussa... ahaa, kauppa, joulukortti, kirja, kassa... kas, tuossapa on juna... ahaa, koti... hmm... ei ole kahvia...televisio... blogi. Kunpa mikään ajatus ei johtaisi mihinkään.

Kun itse on rahattomana ja pakosta lähtenyt 17-vuotiaana täyspäiväisesti tekemään töitä ja opetettu sellaiseen kurinalaiseen vastuuseen, jota tänä päivänä ei (toisaalta onneksi) enää ole, en tiedä miten näihin asioihin pitäisi suhtautua. Tuskin ennen vanhaan kauppias pelkäsi, ettenkö olisi ilmestynyt töihin. Oli itse asiassa onni päästä töihin ja kunnia-asia tienata palkkansa työllä. Vaikka yöt joskus valvottiinkin, niin töihin kyllä mentiin. Sinnehän mentiin, vaikka olisi ollut pää kainalossa. Olen minä kassallekin kerran nukahtanut. Koskaan ei niin kipeä ole, etteikö töihin pysty, sanoi kauppiaan rouvakin, kun olin erehdyksissä mennyt kerran hakemaan sairaslomaa. En oikein vieläkään ole suonut sitä itselleni. Se oli kuin joku hemmetin sisäoppilaitos. Työpäivätkin olivat useinmiten varttia vailla aamukahdeksasta vartin yli iltakahdeksaan. Se oli edistyksellinen kauppa. Harva pulju siihen aikaan oli kahdeksaan asti auki. Lauantaisin oli yhteen ja sunnuntait oli onneksi kiinni, että sai levätä edes yhden päivän viikossa.

Silloin kauppiailla oli ikkunalliset kopit, josta ne kyttäsivät, mitä kaupassa tapahtui, mikäli siltä röökin savulta mitään erottivat. Toinen kauppias veti kopissaan pilsneriä ja tupakkaa päivät pitkät. Mutta tämä ensimmäinen kauppias oli varsinainen patriarkka. Olihan se hullua, että piti pomoa pelätä, mutta pelolla se kyllä hallitsi. Koppiin joutui kuulusteltavaksi milloin mistäkin ja jokainen vuorollaan. Siellä sai kuulla nuhteita väärin tehdyistä töistä tai väärässä järjestyksessä tehdyistä töistä, kassaheitoista... kerran heitin kaalisäkin vihanneskaapin hyllylle niin rajusti, että hyllyt putosivat. Voi jumankauta että tärisin. Siitä vasta tulikin sanomista. Parissa vuodessa siihen tottui. Kun vastaan ei uskaltanut sanoa, piti keksiä muita kostonkeinoja. Tuulikin pullatiski oli siinä kauppiaan ikkunan alapuolella, ja minä sitä Tuulikkia aina ruokatunnit tuurailin, niin kuin tuurailin kaikkien muittenkin ruokatunnit. Vaihdoin vain paikasta toiseen; pullatiskin Tuulikki, lihatiskin Jari, kassan Kaija ja toisenkin kassan Kaija. Itse pääsin nuorimpana syömään viimeisenä. Tuulikkia tuuraillessa asettelin aina leivoksia alahyllylle ja kyykistelin tiskin takana niin, ettei kauppias voinut nähdä, mitä siellä puuhailin. Minä vedin kermaleivosta napaan minkä ehdin ja hähättelin. Joskus piti aika tohinalla pyyhkiä suupielet hihaan, jos asiakas sattui yllättämään. Lihatiskiltä syöminen ei ollut yhtään niin jännittävää, koska siihen kauppias ei nähnyt. Leikkelemakkaransiivuja tuli kierrettyä rullalle tämän tästä ja tungettua suuhun. Olihan minulla kyllä nälkäkin aina, kun sitä omaa ruokatuntia joutui aina odottamaan niin kauan. Että näin rankkaa meikäläiseltä.

Juokaa viinaa, tulkaa viisaammiksi näin

Nyt se juoppo sitten viimeisen temppunsa teki ja otti kännipäissään loparit, eikä suostu enää tulemaan töihin. Onhan sillä irtisanomisaika, mutta kaipa joku puoskari sairasloman sille kirjoittaa. Jo eilenhän se soitteli.
- Khjolmet pjikhujoulut mjullaaah on ollluh. Mää... en tuu tjöihin hjuomenna.
- Tuletpas.
- Enhä mää näin khännisshä voi tulla.
- Et niin. Mene nukkumaan ja tulet vähän myöhässä, mutta tulet.
- Njoh. Een..
- Kyllä. Nyt nukkumaan ja huomenna töihin.

Aamulla se sitten laittoi tekstiviestiä, että ei tule töihin, kun on saanut kohtauksen. Kysyin, että minkäköhän kohtauksen. Verenpainekohtauksen. En epäile ollenkaan. Vastasin, että minäkin saan nyt kohtauksen ja käskin lääkäriin tai vaihtoehtoisesti töihin, jos lääkäri ei yllättäen kiinnostaisikaan ja verenpaine äkillisesti laskisi. Ei kiinnostanut kumpikaan just sillä hetkellä. Ehkä oikein pitkä putki kiinnosti enemmän, kun soitti sen sijaan johtajalle, että se on loppu ny. Paska duuni, ei pää kestä. Mutta työpaikassa ei kuulemma ole mitään vikaa, mikä tietenkin lohduttaa meitä kaikkia.

Aika monta kertaa minä sitä ryppyytouhua katselin läpi sormien ja hyssyttelin. Ei kerrota. Kyllä se tästä. Ja nyt et enää. Ja tämä oli sitten viimeinen kerta. Ja tämä. Ja vielä tämän kerta, mutta sitten ei enää. Mutta kun ei. Pahimmalla hetkellä sitä saa sitten enää syyttää itseään, että mitäs katselin niin pitkään.

No se meni sitten tämä joulunalus aivan perseelleen. Päässä ihan humisee. Kyllähän siellä muut työntekijät olivat silmät pyöreinä koko päivän. Että voi kauheeta. No onhan se kauheeta. Kaikille, mutta eniten sille itselleen. Yksi siellä hiljaa mennessään mutisi, että kyllä kaikki järjestyy, kyllä kaikki järjestyy... kyllä, järjestyy.

"Pitävätkö lehdet lukijoitaan typerinä?"

Tänään mielenkiintoisin keskustelu löytyy Karpalon Tärkeimmistä asioista. Sinänsä hullua, että keskustelu on saanut alkunsa Parnasson blogista, josta yleensä alkunsa ei saa mikään. Loppunsa kylläkin. Keskustelu siellä on joko pönöttämistä tai hyssyttelyä. Tuntemattomille nimimerkeille ei edes vaivauduta vastailemaan. Viimeksi ei voinut kuin nauraa mokomalle väännölle. Minusta on tavattoman hassua, että jonkun etunimen tunnistaminen pitäisi kuulua yleissivistykseen. Kuinka paljon isommaksi ne vielä voivat tulla?

Papinniemi ehti ottaa tämän Karpalon esiin nostaman jääviysasian vihdoin puheeksi sanoakseen vain: Mitä hyötyä tai haittaa olisi WSOY:n julkaisemalle kirjailijalle siitä, että hän käsittelisi saman kustantamon kirjoja jossain tietyssä sävyssä? Ei käsittääkseni mitään, sikäli kuin minä tämän alan toimintaa ymmärrän.

No tuota, ehkä sitä ei kannata päätoimittajalle kertoa, jos hän ei sitä vielä tiedä. Tietty viattomuus on hyvä säilyttää ja juuri viattomia tämä maa eniten kaipaakin.

Päätoimittaja Reetta Meriläinen kirjoitti eilisessä paperihesarissa, että lukijoita ei vielä ihan osata kuunnella niin kuin pitäisi, mutta että halukkuutta alkaa olla. Meriläinen oli jo kuukausi takaperin ollut "huumorihenkilöiden mukaan verkkouskovaisten hartauskokouksessa" Wienissä, ja kirjoittanut siitä jo silloin blogiinsa (ei vain ole tullut seurattua näitä median kansalaisten joukkoon ulottamia niljakkaita lonkeroita). Wienissä paikan päällä saarnaa oli ollut pitämässä amerikkalainen lehtimies, yrittäjä ja konsultti Robert S. Cauthorn. Saarnassaan Cauthorn oli heittänyt ilmaan kysymyksiä, jotka tosiaan olisivat aiheellisia pohdittavaksi meidänkin pienen blogistanian verkkolehtiblogien toimituksille: Pitävätkö lehdet lukijoitaan typerinä? Miksei lukijoille uskalleta antaa suunvuoroa? Keiden kanssa lehti keskustelee, päättäjien vai lukijoiden?

Lisäksi kai pitäisi kysyä, kuka on tuo lehti? Kun mediaomistajuus on keskittynyt muutamalle konsernille, se lehti taitaa enimmäkseen olla jokin suuri mediatalo ja keskustella yksinomaan rahan kanssa, ei niinkään päättäjien tai lukijoitten. On aikamoista lähmintää, kun yksi ja sama omistaja hallitsee tv-kanavia, radiota, sanomalehtiä, aikakausilehtiä, kustantamoita, kirjakauppaa... Tuskin enää mitenkään voidaan kuvitella, että lukijalla olisi tässä markkinakoneistossa kovin kiinnostava rooli. Pääasia on, että ostavat ja ovat hiljaa.

Onneksi on blogit ja ihmisellä jonkinlainen sananvapaus (jos olisin linkattuna johonkin lehteen, en tätä tietenkään voisi sanoa sen pelossa, että se linkki sieltä sivulta katoaisi. Vapaus on niin kovin suhteellista). Valtaakaan ei bloggarilla kyllä paljoakaan ole, mutta jokainen pieni inahdus ei voi olla ottamatta niitä pattiin, vaikka ne kuinka vaiti pönöttäisivät.


PS. Lukekaa NONO-blogia. Se on hyvä :)

Buranaa ja beetasalpaajia

Tänä aamuna herätessä olo oli kuin kunnon kanuunassa, vaikka perjantai hujahti ihan selvistäpäin. Kai minä olen sairas omalla tavallani. Muiden flunssat ovat niin yksinkertaisia. Nousee kuume ja tulee nuha. Minulle ei nouse koskaan kuume ja nuhakin jää usein viikoiksi jäytämään otsalohkoon, niin kuin nuppi olisi turvoksissa ja kaikki nenän käytävät myös. Alaspäin ei paljon parane katsella, kun paine pullistaa silmätkin päästä. Ja kun yritän pitää päätä pystyssä tai makaan raatona sängyn pohjalla, hartiat kipeytyvät ja jumiutuvat, eikä veri kierrä enää mihinkään niskan yläpuolelle. Eipä siinä oikein pysty muuta ajattelemaan, kuin niitä samoja asioita joita siellä aivoissa jo on valmiiksi ollut. Uusia hapekkaita mietteitä sinne päähän asti ei tule tai jos tuleekin, ne tukehtuvat pian.

Parin buranan ja tuntien makaamisen jälkeen pystyin vihdoin lukemaan blogeja ja päivän juoruja, kun vain painoin nenänvartta sormenpäilläni. En tiedä mikä idea siinäkin on, mutta sekin auttaa, kun painaa kovasti molemmin puolin niskan yläpuolelta, siis kallon alareunasta. Parhaassa tapauksessa henki lähtee kulkemaan hetkeksi myös nenän kautta.

Yritin myös lukea Dionysoksen tarinoita, mutta kesken kaiken minua alkoi kuitenkin kovasti huipata ja sain niin hirveitä rytmihäiriöitä, että pitkästä aikaa oli turvauduttava beetasalpaajiin. En mielelläni ota niitä, koska näen niiden vaikutuksesta aivan järkyttäviä painajaisia, siis sellaisia, joista useimmat saisivat lisää rytmihäiriöitä. Olen joutunut aivan nuhtelemaan alitajuntaani, joka on beetasalpaajien avittamana osoittanut pelkästään huonoa makua yöllisine näytöksineen, joissa päähenkilöinä toimivat jonkinlaiset demonit ja joiden juoni liittyy lähinnä naurettavaan kannibalismiin. Ylipäätään on typerää, että lääkkeillä on niin turhauttavia sivuvaikutuksia aina. Eräs sukulaisenikin valitti, että jonkin masennuslääkkeen sivuvaikutuksissa mainitaan sen voivan aiheuttaa masennusta. Kuinka paljon typerämpää enää voisi olla.

Äiti, mun telkkari palaa

Esikoinen haluaa joululahjaksi moporahaa. Kuopus ei ole millään keksinyt, mitä se haluaa. Tytär tahtoo nyt mustan peruukin, viime jouluna se halusi vaalean peruukin ja saikin sellaisen. Peruukki on hauska kapistus. Ei meikäläinenkään itseään nauramatta katso peilistä (muutenkaan), saati sitten täysblondina peruukki päässä. Peruukkitoiveen takia kuopus sitten päätti, että haluaa ehkä tekoparran, jos se on hyvä ja komea parta. Olen kyllä joskus miettinyt, mitä näitten pentujen kanssa oikein pitäisi tehdä. Kummaa porukkaa.

Kuopus pistää nyt parran jatkoksi television. Oli vähän paniikkitilanne ihan just äsken.
- Äiti, mun telkkari palaa.
- Mitäh? Kaikki ulos, kaikki ulos, kaikki ulos, minä huusin kuin piipaa-auto.
- Me otettiin siitä jo virrat pois.
- Ulos ulos, kaikki ulos nyt justiinsa.
- Nyt se savuaa vaan.
- NYT ULOS!
- Okei, okei.

Kannoin savuavan televison pihalle (ääliö), kun en muka muuta keksinyt. Olisihan meillä ollut se sammutinkin, mutta muistin sen vasta jälkeenpäin.

Itsenäisyyspäivää

juhlitaan naiset
juhlitaan luomurintojamme
rehottavia pillukarvojamme
otsiemme syviä juonteita
ja naururyppyjä
juhlitaan pehmeitä vatsojamme
alleja käsivarsillamme

juhlitaan saunaa, sisua
ja salmiakkia
juhlitaan joulupukkia
paskahuussia ja heinälatoja
juhlitaan karvaisia miehiämme
ja pikapanoja

ennen kuin hollywood
maisemoi meidät

vie meiltä kaiken
maidot rauhasistamme
rypyt kasvoiltamme
se vie karvatkin pesästä
ja jättää jälkeensä
luut koluttaviksi

ja vie vätyksemme
leutoihin löylyhuoneisiin
kieltää suolan ja santa clausin
kyntää peltomme tyhjiksi
ajaa vainajat sukuhaudoistaan
ja pallit posliiniksi

unohtaa

...niin kovin reipasta porukkaa töissä tänään

Himpan verran huono omatunto eilisestä valituksesta, varsinkin kun jotkut ovat just linkanneet tänne noiden pornoasioiden takia. Toivottavasti linkkien kautta tulevat uudet ihmetykset lukevatkin vain ne porno-osuudet, eivätkä yhtään tule tänne ylemmäksi. Tämä on niin noloa. Oikeastaan minulta pitäisi kieltää joulukuussa bloggaaminen ja sosiaalinen kanssakäyminen kokonaan. Valmiiksi pelottaa, mikä hemmetin valitusvirsi tästäkin taas tulee.

Olen suututtanut tämän väsymykseni vallassa jo parikin läheistä ihmistä. Toisen siksi, etten kerta kaikkiaan jaksanut kuunnella sitä tekemällä tehtyä boheemidraamaa ja sanoin sen vihdoinkin ääneen. Olen nyt serkkuni mielestä välinpitämätön, kyyninen paska. Ihan miten vain. Sekin on parempi kuin kiukkuinen ämmä, kunhan saan olla tämän kuun rauhassa ja epäsosiaalinen.

Toisen ihmisen suututin kyllä jotenkin vahingossa. Minua kun on alkanut ärsyttää taas se kiukkuinen hormoniämmä -diskurssi. Kuinka usein minä loppujen lopuksi olen kiukkuinen? Kerran kuussa? 15 kertaa? Jos olen kuukaudesta vaikka puoletkin hyvällä päällä, niin miksi minun kiukkuisuuteni määrittelee sen yleisnäkemyksen? Miksi ei se toinen puoli? No, sehän tässä tietenkin on hauskinta, että minusta tulee kyllä kiukkuinen ämmä, kun sitä tarpeeksi monta kertaa hoetaan.

Tämä diskurssiärsytys iskee hetkittäin tai se tavallaan kerääntyy. Nyt on täällä kotona menossa sellainen ihme variaatio meikäläisestä, etten tunnista siitä itseäni ollenkaan. Jos minua pitää odottaa autossa pari minuuttia, kun käyn lähteissä pissalla tai halaan mäkkäriä ja käsken sen olla kiltti kotimies, niin eikö autossa väitetä, että naisia saa aina odottaa, ja että meikkaamassako sitä oltiin taas. Jumankauta, että se ärsyttää, koska sen takia minua ei ole tarvinnut koskaan odottaa. Ihan yksi hailee minulle, jos muita naisia pitää sen takia odottaa, mutta minä en ole mikään muu nainen. Nyt kuitenkin sitä meikkaamista hokevat tässä perheessä kaikki, kun yksi sen ensin keksi. Ei auta mikään huuto eikä vastustus. Jätin nyt sitten pissaamisen väliin ja menin autoon ennen kuopusta. Kun poikaa ei heti kuulunut, kiiruhdin ovelle huutamaan, että meikkaamassako sitä ollaan. Kauhea kostonkierre.

Sen sijaan sen toisen vallalla olevan kuvauksen minusta kyllä tunnistan:
- Sä et muista mitään, sä et näe mitään, etkä löydä mitään.
En niin. Se onkin aika järkyttävää. Taas on kämppä siinä kunnossa, ettei minulla ole mitään hajuakaan missä mikäkin on. Kadoksissa on taas kymmeniä tavaroita. Vielä viime vuonna muistan kirjoittaneeni tänne, että puolet vapaa-ajastani menee kadonneiden tavaroitten etsimiseen. Nyt ei mene. Ei ole toivoakaan edes yrittää.

Eilen ennen nukkumaanmenoa noin kello 20. laitoin kännykän äänettömälle ja todellakin panin sen vielä varulta sängyn alle, etten näkisi koko kapistusta, jos se sattuisi soimaan ja valot välkkymään. Olen vähän turhan herkkäuninen. Se herkkyys jäi päälle, kun kuopuksella oli pienenä vauva-astma, liian suuret kitarisat, keuhkokuume, allergia ja lopulta kaikkien flunssien päälle niin suuret nielurisat, ettei se voinut enää hengittää, joten nukuin pari vuotta tunnin parin pätkissä ja viimeiset puoli vuotta joskus vain iltapäivisin muutaman tunnin, kun yöt piti auttaa lasta hengittämään. Sitten kyllä päästiin jo leikkaukseenkin. Sittemmin olen kyllä nukkunut ihan reilujakin yöunia, mutta herään yhä ihan pienimpäänkin ääneen tai verhojen heilumiseen, salaman välähdykseen ennen jyrähdystä...

Tänään olikin sitten paljon parempi päivä ja tekemättömien asioitten vuori vajosi jo aamupäivällä. Oli niin kovin reipasta porukkaa töissä tänään. Luullakseni minäkin muistin ainakin puolet, mitä piti tehdä. Oikeastaan tänään tajusin, että kun muut valittavat minulle pahaa oloaan ja väsymystään, niin enhän minä siitä tule vihaiseksi, vaan siitä tulee sellainen huoli, joka kasvaa ja kasvaa, koska loppujen lopuksi olen huolissani siitä, miten minä ja miten ne muut jaksavat, jos joku jää vähäksi aikaa kyydistä; kun joku on poissa, niin tokihan se tietää lisää töitä niille muille, jotka paikalle tulevat. Ja aina kun ne uhkailevat - ja naisethan uhkailevat - sairaslomalla, niin minulle iskee vimma, että kaikki pitää järjestää ja saada tehtyä hetipaikalla, jos ja jos ja jos... tai olemme tuhoon tuomittuja. En pysty odottamaan rauhassa, että se tulee mikä tulee. Tässä olisikin oppimisen paikka.

***

PS. Haamupäivitykset johtuvat linkkilistan tietojen korjauksista ja lisäyksestä. Mikäänhän ei ole niin turhauttavaa, kuin alati päivittyvä blogi, jossa ei tapahdu oikeasti mitään.

Ne pistävät aina pahemmaksi

Taas yksi extra irtisanoutui. Oli saanut niin hyvät myyntivoitot asunnostaan, ettei pysty tekemään vuoteen töitä. Aamulla toinen soitti, ja kysyi, että ethän sinä vain ole tehnyt vielä työvuorolistaa, kun tekisi niin mieli lähteä ulkomaille. En tietenkään ole, hinkkasin sitä koko samperin lauantain ja nyt se menee ihan uusiksi. Kolme olikin jo ennestään varannut loppukuuksi matkan, kuka ulkomaille, kuka lappiin. Toinen vakituisista valitteli aamulla selkäänsä ja toisella alkaa verenpaineet olla taivaissa. Lähti lääkäriinkin ihan. Sitten soitti pomo, joka halusi pidentää aukioloaikoja viikonloppuisin nyt heti. Minulla ei ollut listan mukaan enää ketään, joka nämä tunnit olisi tehnyt ilman ylitöitä. Meillä ei ylitöistä edes makseta. Hälytin koko eteläisen pallonpuoliskon extrat kaikista ketjun myymälöistä, mutta kenellekään ei käynyt.

Ajattelin, että jos jotenkin repeän itse enemmän töihin, niin kyllä tästä selvitään. Opiskelut ja seuraavaan tenttiin valmistautuminen on jätettävä ihan viime tinkaan ja huusholli totaalisesti retuperälle. Joulun laittamisesta ei kannata edes haaveilla. En minä saa keneenkään sen verran kuria, että joku tekisi edes joskus jotain. Enkä oikeastaan jaksa edes väitellä kenenkään kanssa. Parempi niin, että saan olla ihan hiljaa. Ei huvita puhua kenellekään mitään. En aio vastata puhelimeenkaan. Tänään tosin kaikki tulivat iltaan töihin, joiden pitikin tulla. Huominen pelottaa, koko loppuviikko pelottaa. Koko loppukuu on ihan hiuskarvan varassa ja se hius olen minä. Haluaisin katketa. Mietin junassa, miten esimerkiksi kainalosauvojen kanssa voisi käydä töissä, jos sattuisi jalka murtumaan. Ei oikein mitenkään. Eikä tarvitsisi laittaa ruokaa kotona eikä siivota.

Kiitos, että sain valittaa. Tajusin juuri eilen, että kaikilla sukulaisillani menee aina niin helvetin huonosti, ettei minulla ole oikein ketään kenelle voisin valittaa. Ne pistävät aina pahemmaksi. Että nyt tämä ikävä kyllä kaatui sinun niskaasi, rakas lukijani, vaikka tiedänkin, ettei kenelläkään mene hyvin.

Ihailijat

Tyttärelläni on ollut ihailija ensimmäisestä luokasta lähtien. Jo viisi vuotta sama nappula on ilmaissut ihastumisensa muun muassa ystävänpäivän discossa ojentamalla ruusun ihailemalleen neidolle ja pyytänyt tanssiin. Tytär on kyllä ottanut ruusun, mutta antanut aina rukkaset. Poika on kuulemma toivoton typerys.

Myös äidilläni on ihailija. Uskollisesti tuo iäkäs mies tuo äidilleni pyytämänsä kalan aina kun on onnistunut Päijänteestä saalista saamaan. Mies käy myös tekemässä talvisin lumitöitä ja antaa poskisuudelman aika ajoin. Äitini saa siitä puistatuksia ja pyyhkii irvistäen poskensa. Mies on niin kamala.

Myös entisellä työntekijälläni oli innokas ihailija. Nuorukainen kävi kaupassakin ihastustaan katsomassa ja sai tytön punastumaan harmista joka kerta. Vaikka tyttö kertoi, että oli menossa naimisiin ja odotti jo lastakin, tämä ihailija kertoi olevansa valmis odottamaan niin kauan, kunnes tyttö eroaisi. Tytön mielestä pojassa ei ollut mitään varsinaisesti vikaa, mutta ei vaan kiinnosta.

Näitä uskomattomia tarinoita ihanan uskollisista ihailijoista on maailma täynnä. Vaikka pakit tulee, nämä rakastuneet urokset palaavat aina takaisin. Omakohtaisia kokemuksia ei valitettavasti ole. Niinpä olenkin ollut pöyristynyt varsinkin tyttäreni ja äitini kielteisestä kannasta. Mikä oikeastaan voisi olla sen mairittelevampaa, kuin kaikki esteet ylittävä ihailija, vaikka se este olisikin itse ihailtu. Toisaalta tiedän tapaukset ja ymmärrän kyllä, miksi kemia ei toimi. Kyse ei ole ulkonäköseikoista, vaan siitä jostakin, jota ei osaa selittää. Joskus näitä touhuja seuratessa ei tiedä, kehen se myötähäpeä oikein kohdistuu.

Myös Mäkkäri on yllättänyt minut viime päivinä. Sillä on kaksi ihastuttavaa tyttöystävää, joiden kanssa se kyllä heiluttaa häntäänsä, mutta asia ei koskaan tule etenemään sen pidemmälle. Ihastuttava kultainennoutajaneitokainen käy tielle makaamaan, eikä suostu liikahtamaankaan, kun näkee Mäkkärin olevan tulossa. Mäkkärin mielestä narttu on laiska ja se nuuhkiikin mielummin neidon jälkiä kuin neitoa itseään.


















Naapurissa on myös toinen ihailija, joka valppaasti odottaa Mäkkäriä saapuvaksi joka päivä. Sille Mäkkäri on ollut todella tyly. Hyvin usein Mac katsoo ylväänä kaukaisuuteen vaikka tämä terrierityttö hyppisi tasajalkaa sen kuonon edessä. Silti tyttö jaksaa huokailla Mäkkärin perään vuodesta toiseen. Mäkkäri on sitä mieltä, että tyttö on hupakko.















Mutta nyt naapuriin on muuttanut uusi neiti. Kaikkien ihmetykseksi juuri tämä neitiyksilö on vienyt Mäkkärin sydämen. Eilen Mäkkäri ulvoi kaihoisasti sen perään pihalla ollessaan, ja joka päivä on yhä vaikeampi saada Mäkkäriä kulkemaan sen koiraneidin talon ohi ilman, etteikö Mac istahtaisi tienvarteen odottamaan, josko näkisi vilahduksenkin tuosta viisi kertaa itseään pienemmästä unelmiensa daamista.

















Sen täytyy olla rakkautta.

Päivän totuus

Mikä saa kaksi ihmistä rakastumaan toisiinsa?

"Saan päänsärkyä ajatellessani sellaista. Olen vielä lapsi. En tarvitse tämän kaltaisia ongelmia." (Kerkko, 7)

...mikä eläin tuolla on?

Eilisessä pornopäreessäni on puutteita, jotka intensiivisen Ilta-Sanomien syväluotauksen johdosta kaipaavat täsmennystä. Pornotähtien jalanjäljissä kulkevat teini-idolit tarjoilevat koko maailman kasvuikäisille tyttösille pimppi-identiteettiä joka kerta autosta ylös noustessaan. Näiden herttaisten posliinipillujen trendi vilautella julkisesti jalkoväliään ei poikkea pornotähtösten julkirunkkauksesta millään tavalla. Täytyy olla erityisen palkitsevaa odottaa paparazzin salamavalon tunkeutumista jalkovälin uumeniin. Muutenhan tuossa ei järkeä kai olisikaan. Minusta koko touhu on verrattavissa julkiseen nenänkaiveluun. Tyydyttävää toki, mutta mutta, jotenkin se kaipaisi sen oman rauhansa.

Sen sijaan turkulaisen naisgynekologin komentti Ilta-Sanomissa poppareiden pimpinpaljastustrendiin oli hätkähdyttävä. "Karvanpoistointo on saaanut alkunsa pornovideoista ja - kuvista. Pari vuotta sitten 70 prosentilla alle 60-vuotiaista naisista karvat olivat kokonaan tai osittain poissa, ainakin Turun seudulla. Silloin sitä oikein pelästyi, että mikä eläin tuolla on, jos jollakin oli täysin luonnolliset karvat... jos kaikki karvat rehottavat, se näyttää todella vastenmieliseltä." (IS 1.12.2006 s.45)

Jessus sentään, pitäisiköhän tuon gynekologin käydä ihan jatkokurssi opintojensa tueksi. Nyt näyttää siltä, että jatkokoulutus on jäänyt trendilehtien nuuskimisen tasolle. Onhan se gynen toki tärkeää tietää, millainen pillutrendi on meneillään. Seuraavaksi muotitietoinen gynekologi kehoittaakin menemään häpyhuulileikkaukseen, mikäli häppärit sattuvat pistämään häiritsevästi silmään. Lättäpilluille alapäälääkäri suosittelee botoxia.

En nyt aio takertua tuohon karvanpoistoon sinällään, poistellaanhan niitä karvoja vähän joka puolelta, mutta minusta tuon gynekologin ajatuksen takana on pointti, että on ihan luonnollista, kun pimppi näkyy katukuvassa. Siksi se täytyy myös pitää ajeltuna, jottei se vastenmielisenä pistä kenenkään silmään karvoineen päivineen. Yleinen luulo ainakin minulla on ollut se, että pimppi on piilossa suurimman osan aikaa ja sitä näytellään vain intiimisti jollekulle, jolloin karvojen poiston pitäisi olla ihan jokaisen oma asia. Ylipäätään tuolta ammattitaidottomalta gynekologilta pitäisi ottaa lääkärin lupa pois, kun ajatellaan, millaisen viestin se välittää koko ammattikunnasta ja millaisia paineita se luo niille naisille, jotka eivät värkkiään esittele yhtään kenellekään; pakolliseen lääkärintarkastukseen mennessäänkin niiden pitäisi nyt ajatella tuollaisen hienohelmagyniksen pillumieltymyksiä ja ajella tätä tapaamista varten karvansa. Emmehän toki halua pelästyttää pikku lääkäritätiä. Karvaista eläintä pelottavampana pitäisin kuitenkin tuollaisten gynekologien suuvärkkejä ja aivojen sisällöttömyyttä. Turkulaisena kävisin periaatteesta gynekologilla vaikka naapurikunnassa.

Nyt kun meillä jo gynekologitkin ovat lähteneet puoltamaan tätä julkista posliinipillunpaljastuslinjaa, ollaan aika pitkällä niissä visioissa, jolloin minunkin on siis katukuvassa siedettävä silmissäni jokaisen vilauttelijan sukupuolielintä. Vaan kun ei millään huvittaisi. Parin vuoden päästä parishiltonkloonit ovat kuitenkin täällä ja saavat meidän omat nänninnäyttäjäpopparimme näyttämään harrastelijoilta. Luultavasti siellä treenataankin jo kovaa kyytiä peilin edessä, miten autosta noustaan mahdollisimman näyttävästi. Ilta-Sanomissa tarjottiin myös kosmetologin neuvoja, miten pimpin ihon saa säihkymään. Iho on kuorittava noin kaksi kertaa viikossa ja kosteusvoidetta on laitettava päivittäin. Pimpistä onkin tulossa melkoinen rahareikä. Kosmetiikkateollisuuden suunnittelijat istuvatkin jo luultavasti parhaillaan palaverissa, jonka tarkoituksena on keksiä uusi trendikäs pimppimeikkisarja.















Miehillähän on paljon vaikeampaa tuo itsensäpaljastelu. Naisen ei tarvitse kuin pistää hame päälle ja levitellä sopivasti jalkojaan. Yleensä silloin on valokuvaajakin paikalla ja kuvat pääsevät levitykseen kautta maailman. Miten tämä on mahdollista? Miten on mahdollista, että miehet (ketkäs muut?) ovat päästäneet pillun maailman huipulle? Eihän nyt ihan normaalin värkin suosion syynä voi olla mitään muuta yli-innokas fanijoukko. Mikä ihme voi sen värkin näkemissä olla niin ihmeellistä? Harvoin naiset toistensa pimperoita fanittavat, mutta enenevissä määrin kuitenkin. Itse miestenhän on pitänyt iäisyyden pukeutua berbeeriin ja vilautella ihan salaa sukukalleuksiaan ohikulkeville ihmisille. Silloin se on yleensä ollut myös poliisiasia.

Kaunis, huora ja kyltymätön

Minhin pornopäreen ja NONOn Stay Chic - ole sairas -jutun takia minulla on ollut porno mielessä koko päivän. Pornossa on se huono puoli, että siihen kyllästyy aivan, mutta kyllä se aina kielenkannattimet kirvoittaa. Nyt kun porno on messuistettu ja katukuvassa joutuu katselemaan pissivän (tai kakkivan) naisen kuvaa, lähes paljaita rintoja ja pintoja, minuakin kyllästyttää. Onhan se varmasti ikä- ja ulkonäkökysymys, sekä ainainen puute, kun meikäläiselläkin vain painaa päälle, mutta ei se mikään puolustus sille ole, etteikö minullakin saisi olla asiasta mielipidettä. Enhän minä pidä minkään tyrkyttämisestä, en Jeesuksen enkä Tupperwaren muovikippojenkaan ja näitä tyrkyttäjiähän riittää. Sitä omaa pornon ilosanomaansa jakaa muun muassa pitkään Raunoa riivannut Rakel, jonka pornolle pyhitetty elämä on ihan yhtä vääristynyttä kuin minkä tahansa tavaran palvominen ja pikku evankeliuminsa levittäminen kaikelle kansalle. On sitä paitsi ihan turha vedota pornon kohdalla mihinkään reiluuteen. Ei ole kovin uskottavaa, että pornoteollisuudessa ja mallimarkkinoilla nännit sojossa koikkelehtivat ylimuotoiirikset ajattelisivat edes itse sitä minään reiluna touhuna. Eivät kehu rakelit kanssasisariaan, miten hienosti ne levittivät jalkansa ja miten ihanasti se heppi sinne pimspukkaan solahti, eivät kehu tissimallit toisiaan siitä, miten ihanat nännit niillä on, eivätkä läpsäytä pikkuhenryt toisiaan olalle, että vähänks sulla on hei hirvee heppi ja potenssi. Kyllä se on pelkkää kateutta ja kilpailua. Jokainen niistä tahtoisi olla keskipisteenä ja ihailun kohteena ihan yksin. On turha tulla väittämään, että pornon avulla yritetään vapauttaa liian kauan kirkon kahleissa ollutta seksiä, no ei, kyllä siinä yritetään vain maksimoida omaa onanointia. Ei mitään muuta. Pornon kyllästämä maailma aiheuttaa itse vastaavia kahleita; pitäisi olla aina kaunis, huora ja kyltymätön.

Minun sukupolveni miehille tämä pornoistuminen ja eroottisten mainosten lisääntyminen on ollut vain kivaa. Se on ihan varmasti mukavaa, kun on pieni vire veitikan päässä jatkuvasti. Hymyssä suin uroot kulkevat tissimainoksen ohi ja painavat huomaamattomasti kämmensyrjällään alapäätään hellästi kuiskaten: maltapas nyt, kunhan päästään kotiin niin tehdään jotain kivaa yhdessä. Sitten on kaivettu se vanha Jallu ja otettu ilo irti synkästä elämästä. Nyt nettiajalla on ollut mahdollista saada jopa hieman tuoreempaakin kuvaa. Jotkut onnekkaimmat ovat päässet ihan oikeasti pukille.

Näinhän ei nykynuori enää toimi. Siinä pitää jo olla botoxbarbien kaikki huulet livenä töröllään ottamassa makupalaa vastaan, ennen kuin edes värähtää, tuskin edes pimpsan kuva screenillä aiheuttaisi verenkierrossa muutoksia. Niin turtuneita ne jo ovat tähän mediakylläiseen seksiin. Tällaisen tulevaisuuden me olemme tuleville sukupolvillemme tehneet, ja sitä tulevaisuutta ovat olleet rakentamassa niin naiset kuin miehet. Naisille pornotähtenä ja tissimallina oleminen on mielestäni siis pelkkää itsetyydytystä, johon miehet ovat innolla osallistuneet. Kauniin naisen on niin hävyttömän helppo käyttää miehiä hyväkseen. Ainahan jätkillä on ollut naisten alastonkuvia työmaakoppien seinällä, jota kahvitauoilla on sitten ihasteltu oikein ajatuksen kanssa: tuota kun pääsis panemaan, niin kyllä siinä sais akka kyytiä. Niin varmaan. Suomalainen mies on perinteisesti jylkyttänyt sen kaksi minuuttia ja sanonut sori, kun tuli jo ja mökin muija on huokaisten laskenut helmansa alas. Miten herranpieksut sentään tähän yhtälöön on saatu myytyä vetyperoksidihymy ja ooh fantastic, that was great -huokailu? Jonkin verran voisi sanoa, että on porukalla otsaa, saatana.

Kun media tarjoilee lähestulkoon yksinomaan amerikkalaista pornoidentiteettiä ihanien suomalaisten samastumiskohteeksi, niin eikö jumalauta tämä pimeässä kasvanut tuima ja persjalkainen kansa mene ja samastu siihen amerikkaiseen identiteettiin! Siis tätä vartenko suomalainen nainen sai ensimmäisten joukossa äänioikeuden? Tätä vartenko ne historian vahvat naiset taistelivat? Siellä ei haudoissa enää edes kääntyillä, siellä kieriskellään. Ehkäpä sitä tasa-arvoa onkin ollut näiden pornotähtösten mielestä ihan tuhlattavaksi asti. Itsehän ovat seksiä hyväkseen käyttämällä rakentaneet maailmasta paikan, jossa millään muulla ei ole väliä, kuin seksuaalisella kiihottumisella. Pornovaltakunnan lapset eivät ole vielä mitään, vanhukset eivät ole enää mitään. On vain se kykenevä, kyltymätön seksikansa, joista joka kolmas haluaa pikkujouluissa seksiä vieraan kanssa. Ja mitäpä sillä on väliä, jos se puoliso on myös joka kolmas. Kaikki ovat tyytyväisiä ja elämä varmasti hymyilee, kun on saanut vieraan kanssa orgasmin. Tätä orgasmin ylimitoitettua palvontaa minä tuskin tulen koskaan ymmärtämään. Yhden helvetin orgasmin ympärille on luotu kokonainen markkinakoneisto, teollisuudenhaara, vaikka orkun voisi saada sen Jallunkin kanssa siellä kotona ihan yksikseenkin. Minusta tuntuu, että meitä on huijattu aika pahasti.

... liukastuin persiilleni

Tossavaisen Jouni kertoi tänään Hesarissa Tiina Lymin kertoneen Sunnuntaisuomalaisessa, ettei ollut lukenut niitä kaikkia liki kahtasataa kirjaa, jotka Finlandia-palkintokisaan oli ilmoitettu. Kun "saksalainen ja suomenruotsalainen" olivat sanoneet nou, Lymi ei sitten ollut viitsinytkään lukea niitä semmoisia kirjoja.

Mutta minäpä luin äsken pellillisen vastaleivottuja blogeja. Maukkaita juttuja blogistanian täydeltä. Hitto, kun tekisi mieli pullaa. Ei tässä nyt leipomaan ruveta tämmöisenä aikana. Pimeässä ajaminen on paljon jännempää.

Häipykää siitä. Minulla ei nyt just muuta kerrottavaa ole. Aamulla Mäkkäri tosin nykäisi minut ojaan, kun oltiin pellolle menossa. Polku oli savinen ja niin minä sitten liukastuin persiilleni kuraveteen. Takki ja housut olivat aivan ravassa ja takajalkakin on kipeä.

Kahden viikon päästä minä näen

Monen vuoden yrittämisen jälkeen pääsin tänään optikolle. Eipä ole aiemmin pistänyt silmälasiliike silmään. Nyt kun jokapäiväisen työreittini varrella törmäsin ständiin, sain ahaa elämyksen.
- Kas, optikko!
Kätevä mainoskikka huononäköisille.
Viimeksi kymmenen vuotta sitten edellinen optikko sanoi, etten tarvitse laseja, jos en aja paljon pimeässä. Minusta se oli kummallista, koska tuntui siltä, etten aina näe ihan oikein. Kohautin olkapäitäni ja lähdin.

Nyt viime aikoina vaan on tehnyt vähän enemmän heikkoa. Ehkä se on tämä jatkuva lukeminen. Lamputkin olen vaihtanut tehokkaampiin, kun aina on niin pimeää. Ja silti tuntuu ettei mikään riitä. Onneksi Fortum perui sähkön hinnankorotuksen.

Optikko tiedusteli ensin, että onko ennen ollut laseja ja minä sanoin että ei.
- Ja nyt tuntuu siltä, että näkö on huonontunut?
-No joo. Läppäriltä on vähän vaikea jo lukea mitään, jos ei makaa näppiksen päällä. Naapurit ovat varmaan suuttuneet, kun en enää hämärässä tervehdi. Pimeässä autolla ajaminenkin menee, kun seuraa sitä valkoista viivaa. Hullua ajaa kyllä bussipysäkkien kautta koko ajan.
- Vai niin.
Sitten mentiin tarkistukseen.
- Peitäpä vasen silmä ja luettele ylärivi.
- Mikä ylärivi?
- Etkö sinä näe sitä?
- No näen näen. Se oli vitsi.
Optikkoa ei naurattanut.
- H, N, K, O, G...
- Hyvä. Ja entä seuraava rivi.
- Ööö... ehkä N, ehkä, R, ehkä C...
- Ja alarivistä ei sitten varmaan näy mitään.
- Ei.
- Ja ei ole ennen ollut laseja?
- No ei.
Toinen silmä meni vielä huonommin, eikä optikkoa naurattanut kertaakaan.
- Ja ei ole ennen ollut laseja?
- Ei!
Alkoi vähän epäilyttää, että kyseessä on joku dementikko-optikko. Siinä näkölaitteessa kävi ihan selväksi, että on sekä lähi- että kaukonäkö pielessä ja taittovika kaupan päälle. Kahden viikon päästä minä olen rillipää. Hankalaa oli valita kehyksiä ilman makutuomaria. Optikko ojenteli pokia jos jonkinlaisia. En halunnut punaisia, en kulmikkaita, en pyöreitä, en paksuja, enkä niitä violetteja! Halusin sellaiset, jotka kaventavat poskia ja peittävät ryppyjä sekä poistavat kaksoisleuan. Optikkoa ei edes hymyilyttänyt. Minä huokaisin. Sain aika pian siitä silmälasifriikistä tarpeekseni ja valitsin käsissäni roikkuvista kymmenistä pokista yhdet.
- Nämä.
Optikko alkoi ehdotella kaikenlaisia herkkuja, mitä niihin linsseihin voisi laittaa. En tiennyt yhtään mistä se puhui.
- Laitetaan vaan.

Odotetaan edes alkeellisia käytöstapoja

Kävin paikallisessa kirjastossa ja selasin Anna-lehden. Anna-Leena Härkönen se siellä taas myyjiä haukkui ja ihmetteli, miten ihmeessä suomalaiset kaupat pysyvät pystyssä, kun henkilökunta on niin hirveää. Voisiko olla näin, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Enpä vielä ole kuullut, että myyjä olisi normaalisti käyttäytyvän asiakkaan kimppun käynyt ja alkanut oma-aloitteisesti ilpoilla päin naamaa. Kyllä sitä mielummin välttelee näitä tilanteita, ennen kuin ryhtyy ehdoin tahdoin riitaa haastamaan. On se hei sen verran rankkaa muutenkin.

Kuulin tänään töissä, miten lauantaina oli myyjäparkaamme parjattu pahasti. Ihan oli myyjä neuvonut kysyttäessä, mutta tämän naisasiakkaan mielestä olikin neuvottu liian kovaan ääneen. Asiakas siitä suivaantuneena meuhkasi pitkin kauppaa, ja päivitteli, miten niin kovaan ääneen häntä nyt ruma tyttö menikin neuvomaan. Myös toiselle myyjälle tuo herttainen naisasiakas oli valittanut ruman tytön kovaäänisestä palvelun tasosta. Myyjä vastasi sitten, että meillä kyllä myös asiakkailta odotetaan edes alkeellisia käytöstapoja, jotta niitä jotenkin voitaisiin palvella. Minusta se oli mielenkiintoinen ratkaisu ja yllättäväkin, koska en ole aiemmin kuullut kenenkään niin sanoneen.

Suurin osa asiakkaista on normaaleina aikoina mukavaa väkeä, vaan nythän se on alkanut tämä rauhan juhlan odotus. Joulumielen saavuttaminen ilmeisesti vaatii sen kuukauden kestävän myyjien röykkyytyksen. Asiakasparka voi sitten jouluaattona potkaista kiristävät kengät turvonneista jaloistaan, käydä sohvalle pötköttämään ja huokaista, ihanaa kun on jo joulu! Onneksi ei tarvitse vähään aikaan mennä kauppoihin rumia tyttöjä haukkumaan. Saa olla ihan rauhassa.

Tänään joulumielen innokkaan odotuksen todellakin huomasi. Kohdalle osui jo ainakin parikymmentä sellaista, joilla niitä alkeellisiakaan käytöstapoja ei ollut. Eipä silti, minä en niitä juuri enää keneltäkään odota. Vähän vain kulmakarvat siinä meinasi jo kohoilla, kun niitä tunki ovesta vuoronperään mitä ihmeellisempien mielipiteittensä kanssa. Yksi valitti heti aamusta, miten vanhojen ihmisten pitäisi pitää puolensa nuoria ihmisiä vastaan. Minä en ymmärtänyt, mihin tämä puhe oli johtamassa. Tillitin vain silmiin ja odotin että se juttu siitä jatkuisi.
- Niin että vanhojen pitäisi puolensa pitää.
- Niin. Totta kai.
- No en minä sitä tarkoittanut!
- Ahaa. Ja mit...
- Puolensa se on pidettävä. Sinäkin siinä!
- Kyllä minä puol...
- En minä sitä tarkoittanut!
- Ahaa.
- Käsilaukkuja vievät mummoilta. Niiden pitäisi pitää puolensa.
- Niin.. eihän se varmasti ole helppoa mummojen puoliaan pitää.
- En minä sitä tarkoittanut!
- Jaah, minä sanoin ja pakkasin asiakkaan tavarat pussiin. Jono kasvoi takana Kemiin asti.
Asiakas riuhtaisi pussin pois käsistäni ja ravisteli tavarat siitä ulos, taitteli kymmenen postimerkin arkin pikkuruiseksi ja tunki tavarat takaisin pussiin.
- Olisit voinu paremmin pakata!
- Niih. No eipä tullut mieleen, mutta nyt tuli. Tosiaan, postimerkithän voisi taittaa aina noin.
- Kyllä tässä saa puolensa pitää!
- Kyllä. Ja kannattaakin. Eihän sitä koskaan tiedä.















No tämähän ei kai ollut ihan kartalla, mutta enhän minä mikään psykologi ole, joka voisi jaella diagnooseja ja pyrkiä käyttäytymään siten, kuten taudinkuvalle suositellaan. Näitä avohoitopotilaita muuten käy päivittäin. On se aika paljon myyjiltäkin vaadittu, että pystyvät lukemaan mielenterveyspotilasta oikein ja erottamaan ne terveistä, ja kuka nyt ylipäätään on ihan terve. Pitää osata sanoa oikeat sanat, jottei kohta ole pommi jossakin nurkassa tikittämässä. Ennen vanhaan hullut tunnettiin. Nykyisin joka toinen voi olla potentiaalinen avotapaus, jonka mielenliikkeille kohteliaskin käytös voi olla väärä. Onpa näin kerran käynytkin.
- Vittuakos siinä irvistelet, saatanan lehmä!, on minullekin huudettu. Se oli kyllä hymy, luulisin. Tai sen piti olla.

Muutoin minun puolestani asiakas saa olla vaikka kuinka Aku-setä (kuulin nimittäin tänään väärin, kun eräs haukkui jotakuta kusipääksi, että se haukkui sitä Aku-sedäksi). Sehän on ihan asiakkaan oma asia, millaisen viestin se haluaa itsestään ulospäin välittää. Kyllä minä joka tapauksessa hymyssä suin ajattelen ihan suoraan, että asiakas on Aku-setä, silloin kun se sitä on.

En tiedä, onko ihmisparoilla enää mitään muuta paikkaa, jossa voivat purkaa pahaa oloaan kuin kaupat ja lehtien kolumnipalstat. Mikseivät vain laittaisi vaikka blogia pystyyn?

Tunnelmia hajoamispisteestä

... ja jonakin aamuna
ennen sarastusta
huomaat että musta
aurinko nousee.
Juice 1950-2006

***

Ihmeellinen on tämä meikäläisen sisäinen elämä. Kun aamulla kuvittelen, että on vapaapäivä, voin jotenkin huoletta siirtää tehtäviä asioita aina parilla tunnilla eteenpäin, kunnes ne jäävät tekemättä. Sitten kun yksi työntekijä soittaa tuntia ennen iltavuoron alkamista, että on niiiiiin jumalattoman sairas, ettei tolpillaan pysy, eikä pystykään töihin (älä kysy, eikö se ollut huomannut sitä jo aamulla... mmmm... prkl) ja huomaan joutuneeni tilanteeseen, jossa pitääkin lähteä töihin, niin ne alunperin tekemättömät asiat jäävät minulta muka tekemättömiksi siksi, koska pitääkin mennä töihin, eivät siis siksi, että olisin lusmuillut. Minä jopa henkisesti poljen jalkaa ja olen melkein tippa silmässä, kun sillä tavalla jäävät kotityöt ja essee tekemättä. No kun sitten saan ajatukseni edes jotenkin kasattua ja asenteen työkuntoon, käykin ilmi, ettei tarvitsekaan lähteä pikku rahastajatytöksi, ne tekemättömät työt ovat taas tuossa parin tunnin jonossa, vaikka olen nyt tässä. Minä kyllä valehtelen itselleni ihan älyttömästi.

Ylipäätään sain kuitenkin niin kovan sätkyn tästä kännykkärumbasta, että oli pakko lähteä lenkille, jotta edes tajuaisin, etten töihin lähdekään. Ennen vanhaan tämmöiset hälytykset olisivat sujuneet helpommin ja ajatukset olisivat jotenkin solahtaneet tarvittaville paikoilleen tuosta noin vain. Nyt eivät enää. Näin vanhana sitä rytmittää elämänsä sellaiseksi, että ylipäätään pystyy toimimaan. Kaikki säätäminen alkaa selkeästi olla uhka meikäläisen rutinoituneelle mielelle.

(Voi pöllö! Valtava pöllö lensi juuri tuohon lintujen syöttöpaikalle ja meinasi napata oravan. Huusin sille ikkunasta, että jättää sen oravan rauhaan. No jättihän se. Se oli minulta tyhmästi tehty. Pitäähän sen pöllönkin syödä, mutta se oli jokin vaistomainen reaktio.)

Niemi-Pynttäri on kirjoittaa Kiiltomadossa otsikolla Verkko kiristyy, blogeissa tapahtuu näistä verkkokirjoittamiseen liittyvistä lieveilmiöistä oikein hyvin. Vähän hivelisi sanoa siitä jotakin kärkevääkin, mutta sitä esseetähän minun pitäisi nyt kirjoittaa. Niemi-Pynttäri sivuaa kyllä juuri niitä esseeseen liittyviä asioita, joten en hirveästi pode huonoa omaatuntoa, että eksyin Kiiltomatoon.

Linnunradan liftaaja puolestaan kertoo, mitä löytyy lontoolaisista naistenvessoista. Nämä asiat eivät toivottavasti millään tavalla liity toisiinsa. Olen aika hajallani tänään.

Pakko, ihan pakko

Hähhää, mää sain tentistä vitosen. Siis mää. Vitosen.

Kaamos

Valokuvatorstai, Kaamos.

36,4 tasan

Lähdin töistä kesken päivän olemaan hiljaa. Jospa se ääni sitten huomiseksi palajaisi. Töihin on kyllä tarkoitus mennä, onhan huomenna sentään perjantai. Olo tuntuu kyllä kuumeiselta, mutta minullehan ei kuume yleensä nouse. Se on aina 36,4 tasan ja parin buranan jälkeen sen alle, joten sairausloman hakeminen ei jotenkin tunnu oikealta, vaikka päässä humiseekin.

On ihanaa tulla kesken päivän kotiin. Koira menee niin onnesta sekaisin, että se hakee kaikki luunsa ja lelunsa näytille ja kiertää ympyrää. Kehumisessa menee tovi, kun toinen heiluu hulluna nalle suussa.

Hakusanojen vilkaiseminen keskellä päivää on sekin ihanaa. Susu sitä jo taannoin ihmetteli, miten ihmiset erilaisten virastojen IP-osoitteilla just keskellä päivää etsivät kiihkeästi tietoa tussusta nussittavaksi, tuhmista kuvista ja maailman isoimmista tisseistä. Myös kellofetissiä täältä on turhaan etsitty sekä haettu keskustelu fetissiä. Minä hakisin kyllä keskustelufetissiä, jos olisin virastossa töissä. Kaikesta sitä palkkaa maksetaankin. Näiden kesken työpäivän itseään tyydyttävien seassa sitten joku yksinäinen vienosti kysyy miksi minä olen.

Miksipä kukaan oikeastaan on. Mehän vain olemme täällä enimmäkseen kärsimässä ja odottamassa kärsimyksen loppumista jollain ihmekeinolla. Sitä vain odottaa, että tulisi joulupukki, putkimies, sähkömies, sähköposti, kevät, kesä, syksy, talvi, joka kaiken muuttaa vois, mutta kuitenkin enimmäkseen kärsimys pysyy samana, vaikka vuodenajat vaihtuvat. Ei tule joulupukkia, ei sähkömiestä. Ei edes sitä sähköpostia. Ei tämä marraskuu todella poikkea paljoakaan muista kuukausista. Minähän olen maan alla enimmäkseen töissä, joten tämä kärjistys sallittaneen.

Jäk jäk jäk

Olen ottanut uuden tavan kasvattaa koiraa. Koska tähän mennessä mikään kielto, huuto eikä häpeänurkkaan laittaminen ole karkaamiseen ja muihin hölmöilyihin tehonnut, olen alkanut jäkättää sille. Eilen jäkätin Mäkkärille koko illan siitä sen karkureissusta. Kävin tasaisin väliajoin jäkättämässä ja Mäkkäri kuunteli korvat luimussa pää sängyn alla. Minähän en yleensä jäkätä, mutta nyt pääsin oikein vapautuneesti jäkättämään, ikään kuin vuosikausien patoutuneet jäkätykset olisivat päässeet irti. Mäkkäri parka. No, konsti näyttää tepsivän. Äsken kun tulin kotiin, niin Mäkkäri oli jo valmiiksi alamainen ja mateli pitkin lattiaa häntä vispaten. Jotenkin tuli mieleen, että se yritti kertoa olleensa kunnolla, etten varmaan alkaisi jäkättää.

Jäkätyksellä on kuitenkin lyhyet jäljet. Minultahan lähtee tuskin ääntä enää. Ei siinä mitään, kassalla oli asiakkailla hyvinkin hauskaa ja moni kiitteli hyvästä palvelusta. Siihen kai siis riittää se, kun puhuu hyvin hiljaa, tai sitä sitten jotenkin yrittää selittää enemmän käsillään. Kaksi euroa viisikymmentä senttiä on vielä näppärää näyttää sorminkin, mutta isommat summat alkavat sitten olla hankalampia.

Tumpelotiistai

Voi että se on tuo meidän tyttö niin äitiinsä tullut että:















... pisti piparit uuniin ja lähti nettiin!
















































Inspiroivaa. Pitäisikö kehittää vielä jokin päivä valokuva- ja runotorstain, pakinaperjantain ja luovan lauantain lisäksi. Tumpelotiistai esimerkiksi. Tänään on ollut kyllä niin onneton päivä taas. Sormi jäi töissä oven väliin ja sitten poltin sen saman sormen vielä halogeenilampussakin samalla, kun roikuin tikapuilla Mannerheimintien varressa näyteikkunassa. Hetken huojutti. Myös kurkku on kipeä ja ääni kähisee. Vähän sitä ääntä vielä lähti, kun koira karkasi. Siis alkaa olla jo hävyttömyyden huippu koko otus. Tuossa se oli jaloissani (piereskelemättä) juuri sekuntia ennen kuin tytär tuli sanomaan, että ovi on auki ja missä Mäkkäri. Sitä missään ollut. Että se ottaa ja lähtee nykyisin milloin sitä huvittaa, ollaan kotona tai ei. Sukkasillani lähdin sitä jälestämään ja pihisin minkä pihisin. Kuopus sen perään oli lähtenyt, sukkasillaan sekin. En kyllä tajunnut, että poikakin puuttui. Mutta sehän sen sitten kiinni oli saanut tuolta ison tien varresta.

Siiz daah

Tuli vaan vielä näissä visioissa mieleen, että eräänä päivänä meidän pissiksemme ovat tulevaisuuden toimittajia. Kun joka päivä kuulee ja lukee toimittajien nykykieltä (alkaa satamaan ja silleen), tähän ei tosiaankaan ole enää pitkä matka:

Raisio veti matskuu veke

Raisio joutu vetää hiutsui ja myslei gaupoist vekee jonku vitu jauhokoiza doukkien takii.

Elintarvike joku vitun viraston (elviira hihhih) mukaa matskut vedettii takas six, ett niis niinku oli joitai koizadoukkii. Raisiosta vahvistettii in mandi, ett niihi boxeihi oli oikeesti hei päässy niit koizii. Yäk.

Safkapuljuraisio pyys niinku fraidina ett heittäkää ny vittuu ne gamat, siis niisson kaikkee biologist pazkaa. Siiz daah! Jengi vähä soitteli hei niitte puh.palveluu, ett heruux niinku korvauksii vai haluux ne turpaa.



(Suomeksi:

Raisio veti tuotteitaan markkinoilta

20.11.2006 17:21

Raisio joutui vetämään hiutale- ja myslituotteita pois markkinoilta jauhokoisan toukkien vuoksi.

Elintarviketurvallisuusviraston (Evira) mukaan tuotteiden takaisinveto johtui siitä, että niissä esiintyi jonkin koisalajin toukkia. Raisiosta vahvistettiin maanantaina, että tuotteisiin oli päässyt varastoinnin yhteydessä jauhokoisan toukkia.

Ravintoraisio pyysi viime perjantaina kuluttajia hävittämään tietyt aamiaistuote-erät, koska tuotteissa ilmeni biologisia epäpuhtauksia. Kuluttajat soittivat maanantaina ahkerasti yhtiön kuluttajapalveluun takaisinvedon vuoksi.)