Sukunsa musta lammas tilittää

Taide, tuo mystillinen ilmiö, on saapunut Helsinkiin jos jonkinlaisessa muodossa. Runoja ja runoilijoita voi bongata jopa asematunnelin epämääräisissä nurkissa. Runoja voi lukea jopa metron seiniltä, mikä minusta on ihanaa. Taidenäyttelyitten, elävän (ei siis kuolleen) musiikin ja performanssien vyöry kulminoituu Taiteiden yöhön, jolloin runoraatikin puskee suorana lähetyksenä eetteriin. On juhlaviikot ja kaljaa kuluu. Humun keskellä sitä tulee miettineeksi, mikä helvetti on minun suhteeni taiteeseen vai olenko sydämeltäni satakuntalainen, jolle riittää perunat ja klapit. Vai ymmärtäisinkö taidetta paremmin, jos se tulisi eteeni maskuliinisen miehen muotoisena. Hauska yhteensattuma, siskot. Minä todella olen ollut tämän päivän hämmennyksen vallassa.

Tiedättekö, tätä ei pitäisi tunnustaa, mutta minun on vaikea kestää runojen ääneen lukemista. Se on niin noloa! Tirskuisin kuin pikkulikka Linnunlaulun runoilloissa. Minusta ne eivät vain voi olla totta. Että joku lukee runoja ja sitten avaudutaan siitä, mitä ajatuksia ne herättivät. Siis ääneen. Ihmiset siellä keskenään nyökkäilevät, hymisevät, istuvat silmät kiinni, posket vienosti hehkuen joissakin sfääreissä. Vaivaudun myös, jos joudun katsomaan kummallista performanssia. En lakkaa ihmettelemästä ihmistä, joka todellakin antautuu hetken vietäväksi ja joka umpisolmussakin uskoo tekevänsä taidetta ja antavansa elämyksiä. En missään tapauksessa tuhahtele ylimielisenä, vaan yritän löytää näistä kummajaisista merkkejä epärehellisyydestä, ikään kuin he olisivat vain kännipäissään keksineet hyvän keinon päästä esiintymään. Joskus jopa alasti. Onpa hyvä pokka, minä ajattelen ja usein miten tiedän olevani väärässä. En vain millään saavuta sitä elämyksen käsitettä (mielestäni) tekotaiteellisin keinoin. En pääse siihen käsiksi. En ymmärrä näitä selityksiä taiteen, kielen ja liikkeen yhteisestä virrasta. En edes tajua, miten joku voi puhua niistä tosissaan.

Joskus joudun lukemaan kirja-arvostelun useaan kertaan enkä vieläkään ymmärrä, mitä helvettiä arvostelija siitä oikein sanoo. Ikään kuin arvostelija olisi se taiteilija, joka vasta tekee siitä kirjasta taidetta. Siihen asti se on ollut kirja; romaani, runokirja, novellikokoelma, mutta arvostelijan syväluotaavan puheripulin jälkeen lukeva yleisö vasta voi ymmärtää, miten taiteilijasielu tämän teoksen on osannut analysoida omaksi taide-elämyksekseen. Tänään hihittelin Parnasson kirja-arvosteluille. Ne ovat niin täynnä vertaansa vailla olevia termejä ja käsitteitä, ettei niistä jumalauta meinaa saada ynnättyä ainuttakaan järjellistä ajatusta, vaikka tokikaan en epäile, etteikö niitä siellä olisi. Taidetta vain kun on niin vaikea selittää, että siinä saattaa taitavampikin sanaseppo mennä solmuun.

Kyse on aivoista. Aivojen rakenteesta. Minun aivoni ovat jotenkin vääränlaiset. En minä taiteesta kiusaannu, vaan ihmisistä, jotka ovat kerta kaikkiaan eri planeetalta sen taiteensa kanssa. Taide on minun ja sen välinen juttu. Se menee pilalle muiden tulkinnasta. Performanssitaide on tyrkkytaidetta pahimmillaan. Ääneen luettu runokin on valmiiksi tulkittu. Puhkiselitettelylläkin puhalletaan kuplaan lisää ilmaa tai tökkäistään se (tosin joskus ansaitustikin) neulalla puhki. Ikinä kukaan ei saa minua kuitenkaan uskomaan, että joku mistä tulee nolo olo, olisi taidetta.

Minulla olisi perunoita kellarissa, jos olisi kellari, ja klapeja liiteri täynnä, vaikka synnyin taiteilijasukuun. Kenties se, miten tutut läheiset ovat matineoissa, konserteissa, runoilloissa, näyttelyissä ja haastatteluissa muuttuneet vieraiksi ihmisiksi, tärkeilijöiksi, teeskentelijöiksi, on sitten aiheuttanut takavuosina pienelle pömppämahaiselle Saara-lapsukaiselle traumoja, joista en ole vieläkään toipunut. Aina kaikella on syy ja seuraus. Tää nyt sit on tätä.

Hyvät vehkeet, nuori muija, yrjö sekä täi

Maanantai. Junassa jotenkin erilaista. Joltakin Veijolta katosi kenttä eikä se kehdannut soittaa takaisin. Miehet häpeävät niin kummia asioita. Veijo punastui kun katsoin sitä. Eihän se sen syy ollut, että kenttä katosi, mutta miehiä aina hävettää huonot vehkeet.

Harmaapäinen vanhamies ei saanut pidettyä näppejään erossa nuorikostaan. Minulle tuli mieleen Al Pacinon kieli, kun vanhus vilkuili minuun päin ja kähmäisi taas parikymmentävuotta nuorempaa muijaansa ryppyisellä kädellään.

Terveydenhoitaja soitti. Kuopus oli voinut pahoin. Oli kuulemma oksennustautia liikkellä. Minulla alkoi ihoa kihelmöidä siihen malliin, että kohta lentää laatta. Palleassa muljahteli. Vain vaivoin sain taottua päähäni, etten kenties ole edes saanut tartuntaa. Myötätuntotauti hellitti hieman. Vähän röyhtäisyttää vielä. Se on aina sama juttu täittenkin kanssa. Kun koulusta tulee täivaroituslappu, minun päätäni kutittaa seuraavat pari päivää, kunnes unohdan koko jutun ja lakkaan tonkimasta lasteni kuontaloita hullun lailla.

Tänään ei kai muuta. Vähän vaan poskia pullottaa.

***

Jaaha, muistatteko, kun listasin niitä hirveimpiä biisejä kautta aikain ja rankinglistan yrjöttävin taisi olla Roy Orbisonin Pretty Woman. Se olikin sinkkusoittolistan ykkösenä juuri silloin kuin synnyin. Niin että kaikelle löytyy aina lopulta selityksensä.

EveryHitin nappasin Paluu -blogista, jossa oli kyllä paljon lukemisen arvoista asiaakin.

Warning! Sisältää typerää jankkaamista ja on ällöttävän henkilökohtaista paatosta

Olen nyt käynyt niin Katsauksessa, minhin haarakonttorilla kuin Karpalonkin Kulissien takana puolustelemassa laiskuuttani ja vähättelemässä syömistäni. Siltä se ainakin tuntuu. Näen vinoa hymyä ja hymistelyjä. Kelvoton läski tässä taas valittaa ettei millään laihdu. Ottaisi itseään niskasta kiinni, liikkuisi enemmän ja söisi vähemmän. Kaikille huolestuneille paljastan tässä kirjoituksessa kaiken.

Kesäloman jälkeen en ole syönyt edes grilliruokaa. Ruokavaliooni eivät kuulu juuri lainkaan hampurilaiset tai suklaapatukat, rasvaiset makkarat tai kioskipurtavat. Ne ovat täysin harvinaista herkkua meikäläiselle. Kuuluvat luokkaan kerran vuodessa. En sorru pitsaankaan kuin korkeintaan kerran parissa kolmessa kuukaudessa. Jäätelön syön suunnilleen pari kertaa viikossa, riippuen siitä onko hellettä. Jos ei ole, en syö sitäkään. Aamulla juon kahvin jos ehdin. Syön sen kanssa sämpylää tai ruisleipää. En napsi jogurtteja, en juo tuoremehuja, en limpsoja. Päivällä huitasen jonkin köyhän valmisaterian töissä. Jos joku tarjoaa kahvin kanssa viinerin, syön sen kyllä. Sitä tapahtuu kerran pari kuukaudessa. Yleensä syön ruisleipää, jos on nälkä. Sillä aikaa ei salaatin puputtamiseen ole siinä määrin, että se veisi nälän ja kirkastaisi mielen. Jos taas ei ole kovin kova nälkä, syön banaanin tai nektariinin. Kotona syön sitten oikean ruuan, pastaa, broileria, spaghettia, perunaa, kalaa, lihaa... En käytä suolaa juuri lainkaan. Sokeria en lisää edes kahviin. Illalla syön leivän ja salaattia. En syö edes juustoa, se maistuu suussani sukkahielle. Leivän päälle laitan kurkkua ja kevytleikkelettä. Sairaan kiinnostavaa, eikö vain. Väliajoilla jauhan sitä hemmetin nikotiinipurkkaa ja juon vettä. Minulla on juomapullo töissä kassapöydällä aina. Muut sanovat sitä tuttavallisesti Saaran tuttipulloksi. Siideriä tulee juotua viikonloppuna vähän. Eilen kaksi tölkkiä, mutta onhan siinäkin jo litra. Viikonloppuisin saatan tehdä marjapiirakan, johon en lisää sokeria, että kaikki perheenjäsenet voivat sitä syödä. Lisäksi juon rasvatonta maitoa, etten eläisi puutteessa, mutta töissä juon ruuan kanssa vettä.

Työvuorosta riippuen käyn koiran kanssa aamulla lenkillä ja lähden sitten töihin. Meillä ei voi töissä istua. Olen jaloillani sen kahdeksan tuntia päivässä. Jalkapohjat ovat joka päivä tulessa, vaikka vaihtelen kenkiä ja olen kokeillut vaikka minkälaisia terveyskenkiä. Edes viikonloppu ei riitä jalkapohjien palautumiseen kiputilasta pois. Usein maanantaiaamuna huomaan, että jalkapohjia aristaa vieläkin. Kantelen suunnilleen kymmenen kilon painoisia kuormia päivän aikana noin pari tuntia. Siis joka päivä. Tahti tulee tiivistymään joulua kohden. Näillä käsivarsilla pärjäisin todella hyvin kuulan työnnössä, jos oikea käsivarsi ei olisi niin kipeänä aina. Jatkuva kumartuminen ja hinnoitteluasento ottavat selän päälle. Kuormaa purkaessa tulee mentyä kyykkyyn ja ylös vähintään sen sata kertaa päivässä. Polvet ovat joskus pirun kipeät. Jalkaa ei meinaa ajoittain saada suoraksi. Askelmittarin olen ajatellut hommata, sillä käveltyä tulee tuodella paljon. Olisi kiva saada vähän tukea heppoisten sanojensa painoksi. Ihmisten on niin vaikea uskoa, että joku tekee oikeasti töitä ja liikkuu kaiken päivää.

Junassa saan sitten levätä kotiin tullessa sen puoli tuntia. Siellä tekisi mieli ottaa kengät pois ja nostaa jalat penkille, mutta on se vähän epäkohteliasta. Kun saisi pidettyä ne edes suorassa, etteivät polvet jäykistyisi matkan aikana, mutta sekään ei koskaan onnistu. Ennen kotiseisaketta pitää yrittää vaivihkaa oikoa jalkoja, että pitävät sitten kun nousee ylös. Nyt en ole käyttänyt vielä sukkia tänä syksynä, mutta kun se aika tulee, on nilkoissa sentin syvyiset painaumat. Joskus on niin puhki, että voisi rojahtaa suoraan naamalleen, kun pääsee kotiin, mutta useinmiten on otettava paistinpannua esiin ja alettava vääntää ruokaa perheelle. Syömisen jälkeen maailma mustenee hetkeksi. Yleensä pysyttelen hereillä, etteivät n. kuuden tunnin yöunet kärsisi. Iltasella siistin talon, lakaisen ja siivoan ja käyn vielä koiran kanssa lenkillä. Te tiedätte tasan tarkkaan ne hetket päivästä, jolloin minä istun perseelläni.

Että jos jollakulla vielä on mielihaluja tulla vihjailemaan siitä, miten liikunta auttaa karistamaan kilot ja että syy on siinä, etten saa syömistäni hallintaan enkä sen vuoksi laihdu, niin ehkä jonkinlaista realismia kannattaisi harkita. Liikkuminen on liikkumista, vaikka sitä tekisi työkseen. Nykyään tuntuu siltä, että vain jokin keinotekoinen liikunta on liikuntaa parhaimmasta päästä. Mutta kaikki eivät istu perseellään kaiken päivää ja homehdu toimiston nurkassa. Eivätkä kaikki kaupantäditkään liiku, vaan istuvat siinä kassapöytänsä takana silmissään kilo maskaraa. Meillä se valuu hien mukana poskille.

Ihmisen elimistö tottuu myös liikuntaan. Se vaatii koko ajan kovempia ponnisteluja, jotta merkittävä kehitystä tapahtuisi. Yhtäkkinen liikunnan lisäys auttaa takuulla toimistotyöntekijää laihtumaan, mutta kyllä ihmisen nivelet ja luut alkavat tässä iässä kulua, jos elämä ei ole mitään muuta kuin liikkumista.

Minulla on työkaveri, jonka siskolla on sellainen geeni, ettei hän tunne ikinä nälkää. Se pyörtyili pienenä jatkuvasti, koska unohti syödä, sillä mikään sisäinen kello ei koskaan kalkattanut eikä kertonut näläntunteesta. Jos sellainen geeni kerran on, niin sitten on olemassa myös päinvastainen geeni. Kamala ajatus, mutta ehkä nyt todella lihavia on helpompi ymmärtää. En tosi asiassa ole lihava, pyylevä kyllä. Tupakanpolton lopettamisen jälkeen olen lihonut kymmenen kiloa, ja minun on ollut vaikea ottaa ne kilot vastaan, koska en ole enää sama kuin ennen. Näiden kilojen lähteminen tuntuu olevan liian tiukassa, mutta koska inhoan vaateotoksilla olemista, minun on pakko yrittää laihtua. Haluaisin mahtua entisiin vaatteisiini.

En korvaa tupakkaa karkeilla, vaan nikotiinipurkalla. Karkkiahan se on toisaalta sekin. Saattaa olla, että sen vaikutus sokeritasapainoon on ollut liikaa. Eihän näitä kai ole tutkittu. Koska en yleensäkään syö karkkia kuin silloin tällöin, tupakan korvaaminen muulla mielihyvää tuottavalla on hieman vaikeaa. Myöskään liikkumaan on esimerkiksi töistä vaikea sen enempää lähteä, kun tupakantuska iskee. Ja sehän iskee aika usein - kotonakin. Kai tässä pitäisi olla 8 tuntia töissä, kahdeksan tuntia lenkillä ja kahdeksan tuntia unessa, että olisi vasta kelvollinen valittamaan laihtumisen vaikeudesta ja tupakantuskista. Elämä vaan ei ole kaikille samanlaista.

Paskakärpänen lensi huoneeni poikki

Ovi tuli tähän taloon vähän niin kuin varkain. Ostettiin se pois kuleksimasta. Se ikään kuin löysi meidät ja nyt näyttää siltä, että koko talo pitäisi pitäisi maalata ulkoapäin, koska eihän valkoinen ovi käy tähän taloon yhtään. Kovin on herraskainen. Saa nähdä miten se kestää rapaiset lapset ja koiran kynnet. Kuva on otettu kännykällä, koska minulla on niin vanha värkki, ettei tässä enää mikään uudehko kuvanpurkuohjelmakaan pyöri. Pitäisi aina pummata toisten perheenjäsenien tietokoneita lainaan, enkä minä koko ajan kehtaa. Muutenkaan joku täällä ei ymmärrä koko bloggaamisen päälle, vaan syntiä tässä harjoitetaan pahimmasta päästä.

Ovi on nyt kuitenkin paikoillaan ja siitä seurannut pienehkö ketjureaktio vähitellen hiipumassa. Kun tulee jotakin uutta kotiin, niin väistämättä joutuu tekemään muutoksia entiseen. Uuden oven ansioista maalasin koko eteisen. Nyt se on aivan erinäköinen, kun tumma ulko-ovi on poissa ja sisäseinät kirkaan valkoiset.

Joskus ei tarvitse ostaa kuin uudet verhot, niin eikös vaan olekin koko talo kohta erivärinen. Ihmeen vähällä pääsee, jos ostaa uuden oven. Päiväunet jouduin kyllä äsken ottamaan. Olen ihan liian väsynyt innostumaan enää mistään kunnolla. Pieniä pyrähdyksiä tulee ja menee, mutta etupäässä olen itseeni tavattoman pettynyt koko ajan. Ruma, läski ja raihnainen. Käsi oli herätessä niin kipeänä, ettei sitä pystynyt hetkeen liikuttamaan lainkaan. Hiirenklikkaaminen saa tältä päivältä riittää. Muiden blogien seuraaminen on on hirvittävän tuskallista eikä pelkästään ruumillisesti. Kuinka toiset keksivätkin loputtomasti aiheita mistä kirjoittaa... päättömiä oivalluksia... kantaaottavia ajatuksia... hienoja bloggareita pilvin pimein. Kateus kirpaisee monta kertaa, sekä ihmetys ja ällistys; miten helvetissä nuo osaavat ja keksivät kaikkea hullua, enkä minä keksi koskaan mitään. Mikä minussa vikana.

Ja sitten on näitä muita ilkeästi kritisoivia kanssabloggaajia: Olemme näköjään saaneet blogistaniaan oman töröhuulisen matti-esko hytösemme, jolla ei ole kenestäkään mitään hyvää sanottavaa. Se näyttää olevan mieleinen linja bloggareitten keskuudessa. Suoraan kuumanlistan kakkoseksi kivunneen nahkahousuwannabekriitikon lausuntoa omasta blogista odotetaan listalla jo 45 tilaajan voimin. Mikä tätä fiksua kansaa vaivaa? Ymmärtäisin, jos kritiikit olisivat paneutuneita ja asiallisia, mutta tuollainen tavanomainen pintavittuilu ei kyllä palvele yhtään ketään muuta kuin itsensä kriitikoksi julistaneen egon pullistustumista. Enkä tasan linkitä tuota otusta ja nostata hänen haisevaa hypeään entisestään.

Koirista ja ihmisistä

Minun on pakko tunnustaa, että olen lellinyt tuon koiran pilalle. Maanantaiaamuna päästin sen pissalle takaovesta samalla kun puhuin johtajan kanssa puhelimessa. Mac vilkaisi kerran ja ampaisi karkuun. Löin pomolle luurin korvaan ja juoksin alushousut ja rintsikat päällä metsäkaistaleen läpi koiran perään yleiselle tielle ja huusin koko ajan kuin seinähullu. Oli kaikkien onni, että Mac katsoi viisaammaksi kääntyä takaisin ja tulla kotiin.

Tänään kävi asiakkaana pari koiraa. Kaupassa käyvät koirat osaavat tervehtiä. Ne katsovat silmiin ja näyttävät viisailta. Kenties osaavat jopa lukea. Aivan toisenlaisia kuin monet ihmisasiakkaat, jotka eivät tervehdi eivätkä katso silmiin eivätkä osaa lukea. Minulle on ollut viime päivinä vähän vaikeuksia käsittää joidenkin ihmisten lukukykyä. Ajatellaan nyt vaikka mainosta, jossa lukee, että "tästä dekkareita 2.90 kpl" ja sitten siinä on niitä dekkareita paljon ja kaikissa on vielä varulta hintalappu, että ne maksavat 2.90 kpl. Niin miten on mahdollista, että yksi kymmenestä kysyy, onko teillä kaikki kirjat 2.90 kappale? Tämä ei tule ikinä menemään mun jakeluun. Siis miten niin kaikki? En enää tiedä, osaanko ollenkaan näytellä, etten olisi joka kerta yhtä hölmistyneen näköinen. Mutta vähitellen kaikkeen turtuu. Koirista sen sijaan ei ole koskaan mitään vaivaa. Nehän eivät vielä ole kusseet ja paskoneetkaan kirjojen päälle, niin kuin ihminen on tehnyt. Junassakin oli koira. Se istui omistajansa edessä lattialla ja oli ihan hiljaa. Katseli välillä maisemia ja mittasi tulevia ja meneviä. Mitä ne oikein tekevät niille koirille? Syöttävät diapamia? Mac läähättäisi itsensä uuvuksiin, vöyhkäisi ja nuuskuttaisi kaikki eikä sen kanssa siksi voi käydäkään yleisillä paikoilla. Sitä ei yksinkertaisesti kiinnosta vähääkään kuunnella mun komentelujani.



Mac pienenä.


***

Haluaisin sanoa pari sanaa blogeista. Niistähän ei voi koskaan puhua kylliksi. Panin suosikkilistani ranttaliksi. Ruksitin melko tuntemattomiakin blogeja, joita voisin ehkä alkaa seurata. Lisäksi ruksitin joitakin pitkin hampain. Jos olet saanut uuden lukijan, se saatan olla minä. Alle satasen sijoilla olevat blogit eivät kuitenkaan tukeani kaivanne. Hehän ovatkin nyt vallan innostuneet kehumaan toinen toisiaan. Hienoa.

"Saaran ploki" kaivertaa mun mieltäni. Valehtelisin, jos muuta väittäisin. Ei sillä noin käytännössä ole ehkä mitään väliä. Hän näyttää pingviiniltä ja minä lehmältä. Onhan näitä saaroja maailma täynnä.

Kertaus on opintojen äiti

Konkan Anita olikin siteerannut minua tuon edellisen päreen perseeseen potkimisen takia. Siteeraan jälleen itseäni, ah: Joskus, mutta ei lähellekään aina - vain joskus - minusta tuntuu siltä, että omalla nimellään esiintyvät valehtelevat ja kaunistelevat asioita. Tekisi mieli välillä potkaista perseelle moisen hienostelun vuoksi. He peittelevät inhimillisyyttään ja antavat itsestään vääristellyn kuvan. He eivät ole ihan aina rehellisiä edes itselleen, saati sitten muille. He eivät yleensä paljasta omia vikojaan kuin rivien välissä, eivätkä joudu ottamaan vastaan siten niin paljon paskanheittokaaan. En sano, että lähellekään kaikki tekisivät sitä aina, enkä sano, että se on huono asia. Tarkoitan vain, että sitä toimii väistämättä eri tavalla riippuen siitä, mikä rooli meistä on esillä

Näyttää paljon pahemmalta ilman noita paksunnoksia, niin kuin se oli Konkan päiväkirjassa. Koska siellä ei voi kommentoida, panen tuohon koko kappaleen siltä varalta, että joku sieltä tänne eksyy ja pitää minua hirviönä. Nimittäin jos kirjoittaisin tätä blogia omalla nimelläni, hienostelisin itsekin, enkä suinkaan syytä ketään siitä, että he tekevät niin. He vain joutuvat tekemään niin. Se on erilaista ja se oli vastaus blogistaniaa kuohuttaneeseen totuudellisuuskampanjaan. Puhun nyt jo yli pään, mutta eräässä blogissa mm. sanottiin (en enää löydä sitä sieltä, koska se on niin mahdottoman epäselvä blogi) niin, ettei totuudellisuutta voi vaatia, jos kirjoittaa itse nimimerkillä. Että se olisi jollakin tavalla tekopyhää. Halusin antaa siihen vähän eri kuvakulmaa.

Joo joo, toistan toistan toistan. Toistan vielä toisenkin kerran, jos lyötte tahtia.

Kun isoin on pienin

Nyt ne mussukat sitten lähtivät kouluun. Kävin Macin kanssa saattelemassa pienet portille asti. Voi miten niillä oli jännittyneet ilmeet. Esikoinen lähti yläasteelle, tai yläkouluhan se nykyisin on, tai oikeastaan ei saisi sanoa edes niin, vaan esikoinen lähti yksinkertaisesti seitsemännelle luokalle. Koulumatka tuplaantui kolminkertaiseksi. Yritin neuvoa, miten kannattaa olla, jos mopottaja iskee kimppuun. No se suuttui. Neuvoni ovat kuulemma huonoja ja vanhentuneita enkä ymmärrä muutenkaan mitään.

Vai en. Ei se kuunnellut. Silloin kun minä menin seitsemännelle, niin ysiluokkalaiset pojat olivat aika perseestä. Minunkin pääni uittivat vessanpöntössä. Toisaalta se oli sillä tavalla tasa-arvoista, etteivät kiusanneet vain pienempiä poikia, vaan myös tyttöjä. Terveisiä vaan Auraselle ja mikä hitto sen toisen nimi nyt olikaan.

Silmätikuksi joutumisen pelko on kauhea. Naapurin poika haluaisi repiä hammasrautansa irti ja meidän poika ei suostu enää hakemaan erillisiä välipalojaan koulun keittiöstä, niin kuin ala-asteaikoinaan. Mitään todisteita diabeteksesta ei saa olla. Diabetesrannekkeensakin se on yrittänyt hukuttaa järveen monta kertaa. Muutaman kerran on onnistunutkin, mutta minä sanoin, että hommaan aina uuden tilalle. Mikään järkevä välipala ei siis käy, esimerkiksi hedelmä, vaan ne pitää olla joitakin patukoita tai sitten ihan tylysti siripirejä, tiukkaan puristettuja glukoosipastilleja, joita voi napsia huomaamatta jos verensokeri laskee liian alas. Nyt ei voi kuin vain olla sydän syrjällään joka päivä ja toivoa parasta.

Kukkahatun karmaisevat tunnustukset eli me, myself and I

Tänään olen hieman krapuloissani miettinyt minuuttani. En edes tiedä, onko tämä tärkeää. Siitä on hyvin kauan, kun olen löytänyt minuudestani jotakin, jonka olisin voinut jotenkin selittää. En oikeastaan edes tiedä, millaisena muut minut näkevät. En tiedä miltä tarkkaan ottaen näytän eri tilanteissa. Punastelenko kuinka näkyvästi ja näyttääkö aidoksi kuvittelemani tekohymyni hyvinkin väkinäiseltä. En edes tiedä kuullostaako nauruni sairaan naisen käkätykseltä vai muuten vain karmivalta. (Koska nauran paljon, minun pitäisi olla siitä ehkä hivenen tietoisempi. Taidan nauhoittaa sitä tänään ikään kuin salaa itseltäni). Minun käsitykseni minusta voi siis tosiaan olla hyvinkin erilainen kuin mikä toisilla on minusta.

Kävin Maalaisen kehoituksesta lukemassa erittäin hyvän penismonologin. Melkein rakastuin tuohon penikseen. Innostuin valtavasti sen ominaisuuksista. Se oli todellinen kasvukertomus, jos saan sanoa. Koin hetken jopa sitä kuuluisaa peniskateutta. Ennen en ole voinut kokea, koska en ole tiennyt mistä olen jäänyt paitsi. Sen loppu pani minut miettimään, millaista olisi olla mies ja peniksensä epämääräinen jatke. Mennä sinne minne innostunut penis näyttää tai harrastaa ylevää liikuntaa valtoimenaan liikahtelevan peniksensä kanssa, eikä kuitenkaan kokea peniksensä olevan osa sen henkilön minuutta, johon se penis kuuluu.


Enhän minä kukkahattutäteihin kategorioitu (Aurinkoiset terveiset Moilaselle!) voisi nyt kirjoittaa vaginamonologia ja tutustua sitä kautta itseeni, vaikka pimpsan vallaton kasvukertomus voisi ollakin eri antoisa aihe. Enkä minä suinkaan voisi erottaa pimpsaa minusta, tarkkailla sen tekemisiä ulkopuolisena, koska se on sisäpuolellani. Ja kaiken kaikkiaan nainen levittelemässä pimpsaansa pitkin Blogistaniaa olisi äkkiä hyvin huonossa maineessa, vaikka sen kirjoittaja olisikin pelkkä nimimerkki. Luoja nähköön, enhän minä aina ole ollut yhtä tarkka tavarastani kuin tänä päivänä. Maine on naiselle arka aihe, vaikkakaan ei kaikille. Ehkä äiti-ihmisenä sitä on tullut tarkemmaksi. Omat lapset tiedostavat jo kulttuurillisia sääntöjä. Sellainen minä siis olen. Teen myös sellaisia valintoja, jotka osin kuitenkin perustuvat siihen, mitä muut ajattelevat. Se on sukuvika. Ja kun sukulaiseni ajattelevat mitä muut ajattelevat, heidän "muut" ovat silloin mielestäni aina muita. Minä se en ainakaan koskaan ole. Mikähän siinä muuten onkin!

Kuitenkin jopa nimimerkki joutuu ottamaan vastuun kirjoituksistaan itselleen, mikä minusta on kaikkein tärkeintä. Hyväksynkö itseni sellaisena kuin olen vai vasta sellaisena, jonka kaikki muut hyväksyvät. Sehän on mahdotonta. Mielipiteitä ja mielikuvia on tasan niin monta kuin lukijoitakin. Minä siis rakennan itselleni rajoja ja sanelen sääntöjä, mitä voin kirjoittaa ja mitä en. Ne rajat eivät kuitenkaan ole niin tiukat, jos kirjoittaisin tätä omalla nimelläni. Tällä tavalla en ole sidottu muihin, vaan vain itseeni.

Ryvettyminen on ollut minulle arkipäivää siitä pitäen, kun olen alkanut kirjoitella nettiin. Olen pannut itseni likoon tällä nimimerkillä paljon enemmän kuin olisin voinut tehdä sen omalla nimelläni. Joskus, mutta ei lähellekään aina - vain joskus - minusta tuntuu siltä, että omalla nimellään esiintyvät valehtelevat ja kaunistelevat asioita. Tekisi mieli välillä potkaista perseelle moisen hienostelun vuoksi. He peittelevät inhimillisyyttään ja antavat itsestään vääristellyn kuvan. He eivät ole ihan aina rehellisiä edes itselleen, saati sitten muille. He eivät yleensä paljasta omia vikojaan kuin rivien välissä, eivätkä joudu ottamaan vastaan siten niin paljon paskanheittokaaan. En sano, että lähellekään kaikki tekisivät sitä aina, enkä sano, että se on huono asia. Tarkoitan vain, että sitä toimii väistämättä eri tavalla riippuen siitä, mikä rooli meistä on esillä. Täysin anonyymi on vailla minkäänlaista roolia. Se ei ole vastuussa sanoistaan kenelläkään. Se on irtolainen, hylkiö, jota ei todella ole olemassa, koska sen isäntä ei pysty ottamaan siitä vastuuta edes itselleen eikä pysty myöntämään sitä omakseen. Anonyymin kommentilla ei ole majapaikkaa, mutta Saaralla on. Se on minussa, halusin tai en.

Olen yleensä ottanut kommentit vastaan kuitenkin sellaisella mielellä, että ne on kohdistettu minulle - oli minun nimeni täällä netissä sitten mikä hyvänsä. En voi itse suojautua kritiikiltä nimimerkkini taakse. Jotkut tietenkin voivat, minä en. Aika usein jouduin myöntämään vikani ja kun sen olen tehnyt, kritiikki tuntuu tyhjänpäiväiseltä, enimmäkseen jopa typerältä. Hyvänen aika, ei minulla ole mitään aikomuksia muuttua toisten mielipiteitten mukaiseksi. Jos joku ei minua täällä netissä kestä, se ei järisytä minun maailmaani, vaikka jopa pysähtyisin sitä ihmettelemään. Minähän olen niin ihana ihminen, kumma juttu. Mutta herranjumala, olen siitä huolimatta neljäkymmentävuotias. On itse asiassa aivan turha tulla sanomaan, miten minun pitäisi olla toisenlainen tai sanoa asioita toisella tavalla. En esimerkiksi ymmärrä ihmisiä, jotka tulevat tähän blogiin kiusaamaan itseään jutuillani, jotka aiheuttavat heissä negaatioita. Vielä vähemmän ymmärrän heitä, jotka kokevat minun olevan joku heidän mieleisekseen muokkaantuva barbinukke tai pahimmillaan jopa pumpattava barbara. Kutsukaa tylyksi tai miksi vain. Sellainenkin minä siis olen. Minun on myönnettävä, että kirjoitan sittenkin tätä blogia itseäni varten.

Jotkut tuntevat minut oikealta nimeltäni ja kutsuvat minua silti usein Saaraksi. Loppujen lopuksi nimimerkkinä saatan olla enemmän oma itseni kuin mitä olisin omalla nimelläni. 99% tämän blogin tarinoista jäisi kirjoittamatta ja minäkin alkaisin hyvin pian siteerata filosofeja, kirjailijoita ynnä muita ja lähteä sitä kautta rakentamaan suojamuuria omien mielipiteitteni ympärille. Mutta se en olisi minä. Se olisi se rooliminä, jonka ympäristö minusta on rakentanut. Minun pitäisi varoa liikaa. Minun pitäisi suojella liian monia, koska todellisuudessa olen alistuvainen, mukautuvainen ja annan muille ihmisille tilaa omani kustannuksella - paitsi joskus sitten menee hermot, varsinkin kun hyväksikäytön raja ylittyy liikaa.

Innostuin tästä aiheesta niin Silja Orvokin, Illuusian kuin Kirstinkin avittamana. Olen pahoillani, etten ole kommentoinut aihetta jokaisessa blogissa, jossa sitä on käsitelty. Johan se söisi inspiraatiosta puolet. Omat aiheeni saavatkin omasta puolestani sinkoilla maailmalle sellaisinaan, josko niitä koskaan kukkahatun alta tulee, mutta minä en niitä omista.

Omia asioita

Eilen minulta sitten meni töissä hermot. Eräältä työntekijältä tuli jälleen niin monta ei-sanaa yhdessä lauseessa, että aloin hyppiä tasajalkaa ja huutaa, etten halua kuulla enää yhtään eitä. En ainuttakaan. Ja että on se sitten kumma, kun viikosta toiseen valittaa, ettei ole mitään tekemistä ja sitten kun minä keksin sitä tekemistä, niin se ei käy. Pitäisi ideoida muutoksia, mutta pieninkin muutos aiheuttaa valtaisaa vastarintaa. Minä sanoin vittu. Voi vittujen vittu. Ja että nyt tämä pompottelu riittää. Se ei ollut viisasta. Tänä aamuna soi puhelin ja samainen työntekijä ilmoitti pitävänsä viikonlopun sairaslomaa. Sama ihminen siis, joka ei kesälomaltaan voinut palata töihin, koska oli vasta laskuhumalassa. Saas nähdä maanantain kanssa sitten. Minulla on vielä kahdeksan päivää kesälomaa pitämättä, ja oli tarkoitus pitää pari päivää viikon alusta lomaa, kun koulutkin alkavat. Nyt en voi muuta kuin odotella maanantaihin.

Viime viikonloppuna jännitin, palaako toinen työntekijä ajoissa kesälomaltaan. Hän oli lähtenyt kiertämään eurooppaa eikä ollut muistanut maksaa puhelinlaskuaan lähtiessä. Kukaan ei saanut tyttöön mitään yhteyttä, eikä hänellä ollut avainta, millä olisi maanantaiaamuna päässyt töihin. Päivystin sitten sen avaimen kanssa viikonlopun. Jo sunnuntai-iltana onnisti.

Sain tälle päivälle hommattua tuuraajan, mutta ajatukset ovat koko ajan töissä. Yritin mennä takaisin nukkumaan. Otin Macin kainaloon ja painoin poskeni sen pehmoiseen turkkiin. Mac hyrähti. Kyllä siihen olisi voinut nukahtaa, mutta minä olen kuin viulun kieli.

Blogistania on niin kiva paikka asua

Luin junassa Hesaria. Muistan riemastuneeni kovasti. Kas, tässäpä oiva blogikirjoituksen aihe. Täytyypä painaa muistiin. Tästähän kehittyy vaikka mitä. Kylläpa kannatti lukea. Hienoa, että ihmiset jättävät tällä tavalla Hesareita lojumaan juniin. Ehdin kerrankin lukea muutakin kuin BlogiSanomia.

En enää yhtään muista mistä oli kyse. Mutta tuskin sillä nyt on niin väliäkään. Sekä Velikulta että Jani ja varmasti moni muukin on pitänyt viimeistä sivistyskeskustelua tyhjänpäiväisenä. Sitä se eittämättä olikin.

En tiedä miksi halusin tämän edes kertoa. Ärsyttää. Siinä kuulkaa meni monta tuntia vessasta alas. Vaikka kuvittelisin itse olevani helvetin kiinnostava multipersoona, en usko, että tulisi mieleenikään valittaa siitä mistä toiset keskustelevat. Tai ei ole vielä tullut. Ehkä nyt alkaa tulla. Sehän on silti ihan sitä samaa soosaa, mitä nuo Kalevan toimittajat ja jotkut kirjailijat ovat päästelleet suustaan. Silloin sitä kyllä on oltu niin joviaalia bloggaria että, mutta eihän sitä aina voi olla. Joskus voi ja joskus ei. Joskus joku toinen voi kivahtaa siitä, että häntä niin vituttaa, kun tullaan antamaan ohjeita, miten blogia pitäisi kirjoittaa ja miten sitä pitäisi pitää. Mutta eihän kaikki voi aina itseä kuitenkaan koskea. Ei tietenkään voi.

Anteeksi ja kiitos

Olen olut kahnauksissa nyt aika monta kertaa viimeisen kuukauden aikana. Joidenkin mielestä se on tehnyt minulle hyvää. Itse tunnen oloni aika ryvettyneeksi. Sen lisäksi olen ehtinyt keskittyä vain heihin, joiden kanssa olen ollut eri mieltä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi tarvinnut kannustavia kommentteja, muutoin olisinkin tuntenut oloni hirvittävän yksinäiseksi. Tuskin olisin uskaltanut jatkaa ilman reippaita kommentaattoreita. Tilanteet vain vievät mukanaan. Keskityn kulmat kurtussa ja pää punaisena perusteluihin, vaikka viimeisiin kahnauksiin käytetty energia valuikin aivan hukkaan. He, jotka jo olivat kanssani samaa mieltä, jäivät vaille huomiota ja keskityin yksinomaan heihin, jotka eivät muutenkaan korvaansa lotkauttaneet.

Voisin selitellä kaikenlaista; on ollut töissä aika lailla paineita ja kotonakin olisi aina jotakin. En osaa olla paikallani kuin tässä tietokoneen ääressä. Jotakin pitää olla tekemässä jos en sitten ole nukkumassa. Aina pitää olla jotakin ajateltavaa. Silloin sitä helposti unohtaa kiittää, vaikka moni olisi kiitoksen ansainnutkin. Minusta on ollut ihana tulla tänne blogiini, kun täällä on aina joku käynyt. Pitkät ketjut ovat olleet hauskoja. Ilman niitä tämä blogi ei olisi mitään.


Mistään sisäpiiristä ei ole kysymys. En aina itsekään ymmärrä mistä yleensäkään on kysymys. Missään tapauksessa en ole jättänyt vastaamatta kommentteihin muiden kommenttien takia, vaan ihan siitä syystä, että kun yritän olla vakavissani, pelkään että omat höpöhöpö-kommenttini syövät uskottavuuttani.

Ehkä en enää pysty keskittymään moneen asiaan yhtä aikaa. Vanhuus ei tule yksin. Mitä sitten olen tästä kaikesta oppinut? Olen käyttänyt aikani ihan väärin. Tärkeämpi on jäänyt vähemmälle. Mitä minä loppujen lopuksi olen saanut aikaan? En mitään muuta kuin pahaa mieltä sekä niille, jotka ovat olleet kanssani samaa mieltä että niille, jotka eivät ole.

Pitää siis keskittyä olennaiseen. Älkää hyvät ihmiset lopettako kommentointia täällä. Minusta tämä on just hyvä näin.

Elämää kompromissin varjossa

* Niin siinä sitten kävi, että koko kesän pyörittelemäni ongelma ratkesi eilen. En sitten vaihdakaan työpaikkaa tai tarkemmin sanottuna työpistettä. Se ei vaan käy. Nyt tässä jään enää ihmettelmään, että miksi minä ylipäätään vaivasin itseäni moisella asialla. Turhaan valvottuja öitä (noh, ei nyt sentään kovin montaa), puljaamista ja miettimistä. Kun on niin pitkään puljannut, ei osaa oikein lopettaa, joten ihmettelen nyt sitä sitten, että minä mitä minä oikein ihmettelin. Elämän voisi kai antaa mennä vaan, niin kuin se tähänkin asti on tehnyt.

Kotimatkalla kuuntelin kiukkuisena tyhmistävää viihdemusiikkia ("...mä en aina oikein tiedä, mitä sydämeni haluaa, se säntää ympäriinsä ja tekee mitä tahtoo..."), ja pelkäsin koko ajan tyhmistyväni. Junassa ei kuulu kuin Nova ja sama soittolista vuodesta toiseen. Jokainen Novan kuuntelija osaa ne biisit takuulla etu-ja takaperin. Sitten tuli mieleen, että jos jokainen tsipale on näin perseestä, puolen tunnin päästä olen jo täysin tietämätön. Olen ikään kuin tabula rasa, jos jatkan samaan malliin. Panin sitten radion pois ja tunsin pelastuneeni täpärästi. Aloin aatoksissani puljata uutta järjestystä toiseen myymälään. Se on kuulemma liian fiini ja siiihen pitäisi saada enemmän sykettä. Toisessa sitä taas on liikaa. Yritin keksiä jotakin kompromissia, joka tyydyttäisi kaikkia osapuolia. Sekin on niin hauskaa aina, että kun toinen sanoo toista, niin toisen mielestä se ei ollenkaan ole niin. Pikemminkin päinvastoin. Ja minun pitäisi kuitenkin täyttää molempien toiveet. Siksi kai halusinkin toiseen ja ennen kaikkea työpisteeseen. Olisin vähän vähemmän toivomuksia koko ajan ympärillä ja voisi keskittyä olennaiseen, eli siihen miten oikeasti kannattaisi tehdä.

Elämä on täynnä kompromisseja. Kun niitä ehdottaa työntekijöille, ensimmäinen reaktio on aina EI. Muutokset tuntuvat kauheilta, vaikka ne eivät välttämättä ole edes huonoja. Kun toiselle käy toinen, niin toiselle varmasti ei. Sitä se on meillä täällä kotonakin. Kaikkien muiden vaatimuksia ja minun tekemiä kompromisseja. Kuinkahan paljon ihminen voi tehdä kompromisseja räjähtämättä käsiin? Olisi niin paljon, mitä pitäisi sanoa tai tehdä, mutta mikä jää aina kompromissin varjoon. Olen huomannut toistelevani päivästä toiseen: mitä jos kokeiltaisiin EDES? Voisitko edes miettiä tätä yön yli?

* Uutislehti satasessa oli uutinen kiinalaisten blogeista. Niitä on 14.2 miljoonaa ja niitä syntyy samaa tahtia kuin ihmisiä Tellukselle; yksi per sekunti. Tämän pitäisi antaa hieman perspektiiviä niille, jotka pelkäävät suomalaisten bloggaajien vievän Internetistä liikaa tilaaa. Kiinassa myös mainostajat ovat villiintyneet blogeista. Tällainen mainosjätti on nyt myös listaumassa pörssiin.


* Kielitoimisto on huolissaan tulevan suomalaisen sivistyneistön suomen kielen taidosta. On herännyt epäilys, kasvattavatko yliopistot ja korkeakoulut opiskelijoita, jotka eivät pysty pitämään esitelmiä ymmärrettävästi suurelle yleisölle tai kirjoittamaan alansa tekstejä selvällä suomen kielellä. Tämä trendi on tainnut jatkua jo jonkin aikaa eikä huolen aihe taida olla tuulesta temmattu. Oman alansa jargonia sujuvasti englanniksi haastava suomalainen ei enää kohta kykenekään tuottamaan ymmärrettävää suomenkielistä tekstiä. Eikä lukemaan.

Ajatella, että ihminen voi olla joko niin tyhjä, ettei ymmärrä mitään ja toisaalta niin täynnä, ettei enää ymmärrä.

Myrskyn jälkeen

Ennen ukkosta ehdin Macin kanssa lenkille. Tuuli oli puhaltanut sähköt poikki jo hetkeä aiemmin. Ilma oli kuumaa ja paksua. Lokit liitivät vaiti. Meren yllä pilvissä salamoi ja jyrähdykset tulivat lähemmäksi. Ehdin juuri pihaan, kun taivas repesi. Pilvet olivat salamoita täynnä eikä jyrähdyksistä enää erottanut mille ne kuuluivat. Säikky lintu lehahti puusta, sade rummutti hetkessä ojat täyteen. Katto tärisi. Tuijotin näytöksen alusta loppuun, siihen asti, kun ukkosen reunasta karkasi vielä yksi salama tuohon rinteeseen. Sen kaksiteräinen kärki suhahti ja rätisi, korvissa kumahti. Siinä oli viihdettä yhdelle illalle.

Kuinka tulla hullua hurskaammaksi, osat I-V, kohdat a,b,c,d,e ja f

Vain ani harva on sisäistänyt tuon edellisen kirjoitukseni. Minua on tulkittu taas pitkin poikin miten sattuu. Oma vikahan se tietysti on. En tiedä, miksi minun on niin vaikea ilmaista itseäni oikein. Ehkä olen lukenut vääriä kirjoja tai jotain.

Hyvin on Sedis poikinut kirjoituksia koko blogosfääriin täyteen. Ajanpuutteen vuoksi en viitsi kommentoida niitä kaikkia. Hahhahaa, se oli vitsi.

Mutta otetaanpa siitä huolimatta alusta.

Tyhmän mittari

a) ...arvostelee ihmistä sen perusteella mitä hän tietää, eikä sen, mitä tuo ihminen mahdollisesti ajattelee, mihin se kykenee tai millaisilla paukuilla se pärjää tässä elämässä.

Tämä sisältää kyllä kieltämättä aika paljon yhdellä kertaa nieltäväksi, myönnän. Tässä kuitenkin yritän jo tehdä selväksi sen, että vaikka ihminen olisi tietämätön ja sivistymätön, hänellä voi silti olla jopa parempi kyky ajatella ja hahmottaa asioita kuin ns. sivistyneellä ihmisellä. On monia syitä, miksi kaikki eivät koe tärkeiksi tuntea vaikkapa nyt sen Freudin ajatuksia. Ei ekonomiakaan välttämättä Freud kiinnosta lainkaan. Ei helvetti soikoon kaikkien tarvitse tietää kaikkea. Joidenkin elämä ei muutu siitä hullua hurskaammaksi, tietääkö hän elitistien tärkeinä pitämiä asioita vai osaako hän punoa rautalangasta mitä ihmeellisimpiä sykkyröitä. Eh.

On myös monia elämäntilanteita, jotka helposti jatkuvat jatkumistaan - joko rahan puutteen tai tavan vuoksi - mitkä estävät monia sivistämästä itseään. Se ei kuitenkaan ole mikään itseisarvo, että sivistyä edes pitäisi, siis sen enempää, mitä Suomessa jo peruskoulutus ja ammattiin opiskeleminen tarjoavat, puhumattakaan nyt median tarjoamasta infoähkystä, jota yksikään suomalainen ei kylläkään pääse pakoon. Tänä aikana ihmisen on suodatettava läpi päänsä miljoonia asioita. Elämä ei ole yksinkertaista. Syyllistämällä ihminen siitä, ettei hän ole kiinnostunut samoista asioista eliitin kanssa, itse asiassa vain huononnetaan tilannetta. Joskus jopa lyödään lyötyä, ja sehän on silloin tällöin sivistyneen väen hupiakin jopa. Eikä se ole mikään myytti.

Jos nyt oletetaan että sivistys takaisi menestyksen ja onnellisen elämän, ollaan ihan hakoteillä. Se, mitä hyötyä taas kansan sivistyksestä on Suomelle, on tietenkin hienoa. Mutta niin on myös ruohonjuuritason puurtajista. Ilman niitä tämä maa ei toimi. Sitä vaan kun joutuu työntämään kätensä paskaan, ei aina ihan ensimmäisenä tule mieleen käydä käsiksi Nietzscheen sen jälkeen. Ai hetkinen... oh! Noh, enivei, ikävintä tässä on, että onnelliseen ajattelijaan lyödään tyhmän leima. Mikä lopulta on sen tyhmän mittari ja miten sen voi mitata? (Tämä viimeinen oli sitten Teemun hieno ajatus Sediksen kommenttilootassa, eikä suinkaan omani.)

Ajatteleva ihminen ei ole sivistyneen synonyymi

b) Pöyristyttävintä sivistymättömyyttä on mielestäni ainoastaan se, ettei ihminen edes halua ajatella. Moni kulkee läpi elämänsä välinpitämättömänä, näkemättä mitään muuta kuin itsensä, tuntematta empatiaa, kykenemättä kyseenalaistamaan omaa napaansa, tunnistamatta vallanhaluaan, hillitsemättä viettejään... Sivistyneenä sellainen ihminen voi olla pahimmillaan hannibal lecter. Pääasia on, ettei ole tyhmä.

No niin, mussukat, mitäs minä tällä ajoinkaan takaa? Ah niin: Pääasia on, ettei ole ajattelematon. Ymmärrättekö, että ihminen osaisi miettiä tekemisiensä syyt ja seuraukset. Osaisi ottaa vastuun itsesstään ja muista. Pystyisi hahmottamaan laajempia kokonaisuuksia. Perustelemaan mielipiteensä sekä itselleen että muille. Tuntemaan empatiaa. Useat sivistyneetkään eivät pysty tähän yksinkertaisimpaan asiaan, mikä mielestäni olisi ihmisen tärkeimpiä ominaisuuksia. Vankilathan ovat nykyisin pullollaan sivistynyttä väkeä. Hehän tekevät suurimmat rikoksetkin.


Sivistyksestä saadun hyödyn käyttäminen

c) Kuinka paljon sillä loppujen lopuksi onkaan väliä, mitä kaikkea nämä sivistyneet ihmiset ovat kirjoista lukeneet, kun eivät usein ole sisäistäneet ensimmäistäkään asiaa.

Tämän selittäminen ei ole helppoa. Joku anonyymi kirjoitti hienosti tuolla kommenttilaatikossa ja väitti, että kirjoilla on henkistävä vaikutus. Kyllä, niinhän niillä on. Mutta kuinka henkistyneenä voidaan pitää ihmistä, jonka syyttävä sormi osoittaa kovin korkealta jalustalta tietämätöntä kansaa kohden. Henkistynyt? Tätäkö kirjoista opitaan? Näinkö se tehdään?

"Mömmöissä istuva joulupukki"

d) Miten hän ylipäätään on selvinnyt elämästään tunnistamatta seksuaalisuuteensa heräävien tyttölapsien peniskateutta? Tai näkemättä taivaankappaleita kaukoputkella? Tai mitä tahansa. Olisiko hän onnellisempi sivistyneenä? Mitä sivistyksellä voi saavuttaa?

Sediksen mielestä tällainen ihminen on myytti, mutta mömmöpukki oli todellakin kärjistetty esimerkki siitä, että on mahdollista tulla hyvin toimeen ilman niitä asioita, jotka ovat joille kuille sivistyneille koko elämä. Eikä sen ihmisen tietämättömyys tee siitä ihmisestä yhtään huonompaa. Hänellä voi olla silti ihan yhtä paljon potentiaalia luoda itsekin jotakin kelvollista yhteiskuntaa ajatellen. Hänellä voi olla paukkuja vaikka mihin.

e) Kun pitäisi muistaa MIKSI? Miksi kaikki tapahtuu näin kuin se tapahtuu. Miksi ihmiset eivät jaksa lukea aikaa sitten edesmenneen englantilaisen kirkkoherran väestönkehitysennusteita? Miksi he eivät lue ja täytä päätään kuolleitten filosofien ylevillä ajatuksilla?

Miksi he päivän päätteeksi lysähtävät sohvalle katsomaan sivistyneistön suoltamaa hömppäohjelmaa? Minä en tiedä. Ehkä he haluavat niin. Ehkä se hömppä ei ole kaikkien mielestä hömppää. Varsinkaan tekijöidensä. Mikä on hömpän kriteeri? Kuinka paljon Avara luonto poikkeaa Salatuista elämistä? Kuinka paljon viihdeohjelmat tyhmistävät? Miksi ne tyhmistävät, jos fiksut niitä tekevät? Hirveästi mysteereitä.

Kierkegaardin elävöittävä vaikutus?

f) Jos se tyhmentää ihmistä, niin sille ei voi mitään. Ihmisten pitää antaa olla tyhmiä, jos se kantaa heitä sivistystä konkreettisemmin

Mitä siis sivistyksellä voi saavuttaa? Mitä A-studio antaa työn raskauttamille ihmisille? Täytyyhän hömpällä olla jokin elvyttävä vaikutus, jokin positiivinen juju, koska sitä tehdään ja sitä katsotaan. Totta kai haluaisin uskoa, että esimerkiksi Kierkegaard voisi minua päivän päätteeksi ilahduttaa, mutta eih. Prisman jaksot kyllä joskus viihteellisyydessään ilahduttavat. Ja totta kai myönnän, että kun omissa ongelmissa tuntuu olevan tarpeeksi, pieni perspektiivin palautus on aina paikallaan jonkin kurjuusohjelman parissa. Usein se vain valitettavasti lisää taakkaa entisestään.

Ehkä kaikilla ei yksinkertaisesti ole kykyä ja mahdollisuuksia suodattaa asioita elitistien toivomassa järjestyksessä.

Kun prioriteetit eivät kohtaa

Jotkut tyypit tietävät valtavasti asioita. Heitä voisi olletenkin pitää sivistyneinä, paitsi että usein heille tiedon määrä on tärkeämpää kuin se, miten sitä tietoa käytetään. Silloin sivistys on vain ase toista ihmistä vastaan. Itseään sivistyneenä pitävä arvostelee ihmistä sen perusteella mitä hän tietää, eikä sen, mitä tuo ihiminen mahdollisesti ajattelee, mihin se kykenee tai millaisilla paukuilla se pärjää tässä elämässä.

Pöyristyttävintä sivistymättömyyttä on mielestäni ainoastaan se, ettei ihminen edes halua ajatella. Moni kulkee läpi elämänsä välinpitämättömänä, näkemättä mitään muuta kuin itsensä, tuntematta empatiaa, kykenemättä kyseenalaistamaan omaa napaansa, tunnistamatta vallanhaluaan, hillitsemättä viettejään... Sivistyneenä sellainen ihminen voi olla pahimmillaan hannibal lecter. Pääasia on, ettei ole tyhmä.

Kuinka paljon sillä loppujen lopuksi onkaan väliä, mitä kaikkea nämä sivistyneet ihmiset ovat kirjoista lukeneet, kun eivät usein ole sisäistäneet ensimmäistäkään asiaa. Klassikoitten henkilöhahmoista puhutaan ihaillen. Heidän jalot tekonsa muistetaan, heidän pahuuttaansa jumaloidaan, heidän inhimillisyyttään ihmetellään. Kuolleitten filosofien kanssa kinastellaan yhä ja vain heidän sanomisensa ovat kyllin kelvollisia spektaakkelimaisten väittelynäytösten alustajiksi. Heidän sangen ylevä aikansa ei riitä rahvaan ymmärtämiseen muulla tavoin, kuin leimaamalla heidät tyhmiksi siksi, etteivät he tiedä kaikkea sitä, mitä sivistyneet tietävät. Naapurin kurjia pidetään tyhminä, mutta kirjoissa kurjat ovat upeita ihmisiä sellaisinaan. Usein he tekevät jopa lähtemättömän vaikutuksen. Mutta eihän niitä oikeasti ole olemassakaan. Sellaisiin kohdistettu avarasydäminen empatia ja kirjan sivuille valtoimenaan valuneet kyyneleet menevät kyllä hyvästi hukkaan, jos niitä ei pystytä kohdentamaan eläviin ihmisiin.

Olisi avartavaa tuntea viisas ihminen, joku kylän vanhin, joka ei ole koskaan Freudista kuullutkaan ja joka on istunut illat läpensä nuotiolla transsitanssijoitten ympäröimänä; turruttanut päänsä kärpässienillä ja ties millä muulla viihteellä, pitämättä koskaan kädessään ainuttakaan kirjaa tai sanomalehteä. Miten hän ylipäätään on selvinnyt elämästään tunnistamatta seksuaalisuuteensa heräävien tyttölapsien peniskateutta? Tai näkemättä taivaankappaleita kaukoputkella? Tai mitä tahansa. Olisiko hän onnellisempi sivistyneenä? Mitä sivistyksellä voi saavuttaa? Ainakin oikeuden tulla kuulluksi tässä yhteiskunnassa. Todistuksilla ja titteleillä on helpompi saada sanansa näkyville. Toki maisteri on myös uskottavampi kuin puolikuollut puotipuksu. Valta tekee kai ihmisen onnelliseksi. Tyhmä ei sitä tajua, joten on tärkeää jakaa tätä ilosanomaa eteenpäin. Vapauttakaa rahvas tyhmyyden ikeestä!

Mutta sivistys ei olekaan aina hyve. Joskus näyttää siltä, että se on melkein päinvastoin. Sen sijaan, että nämä kirjanoppineet miettisivät joskus itse syitä ja seurauksia, he tyytyvät osoittelemaan halveksivasti sormellaan ja toistavat samaa ikivanhaa kaavaa jakamalla kansan tyhmiin ja sivistyneisiin. Kun pitäisi muistaa MIKSI? Miksi kaikki tapahtuu näin kuin se tapahtuu. Miksi ihmiset eivät jaksa lukea aikaa sitten edesmenneen englantilaisen kirkkoherran väestönkehitysennusteita? Miksi he eivät lue ja täytä päätään kuolleitten filosofien ylevillä ajatuksilla? Että heistä tulisi samanlaisia sofistikoituneita ylenkatsojia. Miksi he haluaisivat olla samanlaisia? Kuunteleeko heitä nyt kukaan, nyt kun he ovat tyhmiä? Eihän kukaan edes jaksa kaivella herneitä ihmisten nenistä, kun nämä alkavat hädissänsä luetella isotooppejaan todistaakseen, että tietävät edes jotakin. On sivistymätöntä olla kantamatta vastuuta omista sanoistaan. On sivistymätöntä nimittää ihmisiä tyhmiksi ja olla kuuntelematta mitä siihen vastataan.


Sivistyksen evankeliumia jakaessaan olisikin varmasti paikallaan muistaa, että hömpän pariin pakenevan prioriteetit eivät välttämättä kohtaa "sivistyneistön" kanssa. Joskus tärkeämpää on kestää läpi elämän, jaksaa herätä aamuisin ja hoitaa työt sekä huushollit. Jos se tyhmentää ihmistä, niin sille ei voi mitään. Ihmisten pitää antaa olla tyhmiä, jos se kantaa heitä sivistystä konkreettisemmin. Tosin heitä voisi hitusen joskus rohkaista ajattelemaan ja kyseenalaistamaan kirjanoppineiden näkemyksiä.

Oi jos oisin puu

Huomenna haave
palaa vihdoin kotiin.
pystyynkuollut odottaa ovella.


Rantakoivu istuu kanssani
kevät sulaa.
reipas on palannut.


ylösotetut yksin tietää
miten puut herää:
kun on hiljaa.


Jos tiellesi osuu yksin
on vaivaiskoivu kartta,
joka johdattaa aarteelle.


Mihin nöyränä meni, kysyt
puutarhassa palaa, aurinko
antaa mennä vaan, pariskunta!


innoissaan kuuntelee:
kukaan ei laula niin
kauniisti kuin puolikuollut.

***

Karpalon innoittamana tutkailin avainsanat, joilla tänään on tänne tultu.



"naisen käyttöopas nukahtaa
kaupungin kämmenelle.
mulkku kulkee varpaillaan."

- runorobotti

... kun transsi saapuu

Räsäsen blogista löysin linkin runorobotin tykö. Mielummin tekisin haikuja kuitenkin itse.




rauha unohti, että
pylväät pitää kastella säännöllisesti
jotta se kasvaa.



***




maanalainen portaikossa.
Kukaan ei näe minua nyt
kun transsi saapuu.



***


Ystävyys on väsymys.
Se suojelee minua
kun junarata kasvaa.


***

Ja pettymys katosi
minä palasin alkuun
sielläkö lupiini odotti, hymyili.







***

jännitys tulee kohti,
ratajärjestys täyttää sen,
joka odottaa.


***

Etsi minulle hermostus
niin koira
on ystäväsi.


Mutta nämä ovat paljon parempia kuin omatekemät.

Helsinki tänään

Ilmassa on suurta urheilujuhlan tuntua. Rautatieaseman ja Asematunnelin nurkat ovat viime päivinä täyttyneet juopoista. Osa nukkuu ja kerää voimia illan kisailuja verten. Kusi haisee ja laulu kajahtaa. Räyhähenki on jatkuvasti läsnä. Koko viikolla en ole nähnyt ainuttakaan vartijaa. Veikot ajavat toisisaan takaa, joskus ulkopuolisiakin. Välillä nyrkkikin lipsahtaa kaverin leukaan ja sitten huudetaan kovasti. Ollaan niin alamaailman kunkkua että hui. Ehkä Helsinki haluaa antaa itsestään kansainvälisen vaikutelman ja onnistuukin siinä hienosti.

Vuonna 1976, kun Englannin kuningatar Elisabeth II kävi Jyväskylässä, kaupungin kylähullu vietiin siksi aikaa putkaan. Sillä äijällä kun oli tapana nimitellä kaikkia vastaantulevia naisia huoriksi. Joskus se kävi kimppuunkin. Mutta hyvinä päivinä se aukoi kauppojen ovia ja toivotteli leideille kaunista päivää. Itse vaihdoin varulta aina tien toiselle puolelle, kun tämä käveli vastaan. Helppoahan se oli tietenkin siistiä katukuvaa, kun ei niitä siivottavia ollut kuin pari. Toinen oli Kassi-Alma, josta liikkui tämä sama legenda kuin ympäri maata kaikista Kassi-Almoista. Lottovoiton oli kuulemma saanut ja mennyt päästään sekaisin. Tuli nyt kyllä mieleen pari toistakin Jyväskylän kylähullua, (sen yhden jo aiemmin mainitun kylänpojan lisäksi) Eki (sori eki, mutta se oli oikeasti Eki) ja Lavikainen. Eki pärryytteli myös pappatunturilla ja oli tuttu näky Kypärämäessä. Sen pyöreä vatsa makasi pienen bensatankin päällä ja viininpunaiset verkkarit jättivät somasti näkyviin pyllyvaon ja valkoiset pakaranpuolikkaat. Ekillä oli punainen tukka ja harmaa parransänki. Posket pyöreät kuin siilinpoikaset siinä olisivat kerällä olleet. Lavikainen taas puolestaan hiihti kesät talvet Jyväskylän länsipuolella. Lavikainen oli pitkä ja laiha ja sen naama valkea. Kerran ne sitten kohtasivat Valorinteen tanssipaikalla. Eki suuttui moisen hiihtäjän nähdessän ja sanoi: "Täällähän ei pimeet peippaa" ja mojautti Lavikaista kuonoon. Lavikainen oli kuin säikky talvijänis ja pakeni pusikkoon.

Takaisin Helsinkiin. Turisteja on liikenteessä enemmän kuin aiempina kesinä. Tai sitten ilmat ovat olleen sen verran hyvät, että ovat uskaltautuneet ulos. Viime kesänähän niillä oli villapaidat päällänsä. Norjalaisillakin. Lasipalatsissa myyjät ovat joutuneet turisti-infoiksi. Viiden minuutin välein sisään ryntää ihminen, joka ei tiedä missä on tai missä kaverit ovat. Linja-autoasema on hukassa, samoin nettikahvilat, vessat, puhelinkortteja myyvät kioskit ja puhelinkopit... Hätääntyneiltä turisteilta tulee ulos mitä kieltä sattuu ja joskus montaa sekaisin. Yhtään Helsingin kaupungin palveluksessa olevaa turistiopasta (joilla on joku nimikin, jota en muista syystä...) en ole nähnyt koko viikolla. Itse asiassa en ole nähnyt niitä koskaan, paitsi kerran Hesarin sivulla oli valokuva.

Lehdissä kerrotaan, miten hyvin Helsinki on valmistautunut tähän suureen juhlaan. On leikelty puistojen puita ja lisätty penkkejä. On varmasti tehty kaikkea kivaa. Asematunnelissakin maalasivat pylväät alkuviikosta. Lattiaan oli teipattu varoituksia suomeksi. Turistit jatkoivat matkaansa varoituksista välittämättä.

Älyä vaatteisiin

Älyvaatteita alkaa olla kohta kaupan. Pian saa E-vitamiinilla höystettyjä puseroita, sykettä mittaavia ja lämpöä sääteleviä T-paitoja, atooppiselle iholle tarkoitettuja ihon kosteudesta huolehtivia aluspaitoja ja sukkahousuja... Aloin tuossa junassa miettiä niitä lisää. Siis minä tarvitsen ehdottomasti nikotiinitunikan. Tai sitten sellaisen, joka säätelee adrenaliinia. Ja sit mä haluun buranapuvun ja laihduttavat farkut.

Tai miten olisi sukat, jonka käyttäjällä ei olisi impotenssionegelmia? Voi, olisi siis potenssisukkaa ja estrogeenialkkareita. Ja hormonihuppari, selluliitinestoshortsit, läskinpolttopalttoo, insuliini-ihokas, dopamiinitrenssi, unilääkeyöpaita, testosteronipipo, bulimianpoistobokserit, ketoriinirintsikat... siis näitähän riittäisi aivan sairaasti.

Kotro Metrossa

Paljon parjattu runoilijamme Kotro tähdittää tämän päivän Metro-lehteä kolumnillaan "Kiusaajat keskuudessamme" ihmettelemällä, miten Suomessa on käytössä kummallinen kaksoistandardi siitä kenet saa häpäistä ja ketä ei. Hän ei mainitse nimeltä niitä "kaunakolumnisteja", jotka tekevät vittuilusta kansanviihdettä, mutta olletenkin Kotro tarkoittaa Lehtolan Jyrkiä ja sitä Joonas Hytösen isää. Kotro paljastaa kirjoituksessaan, ettei hänen älykkyysosamääränsä jää 70-85 välillle, ettei hän ole keksinyt nimeään brändimielessä, ettei hänen runokirjansa ole plagiaatti ja ettei hän itse nostanut siitä syntynyttä kohua saadakseen kirjalleen ilmaista mainosta, vaikka "naljakolumnistit" toisin ovat väittäneet.

Se kaksoistandardi, josta hän kirjoittaa liittyy siihen, että suomalaisilla on omituinen tapa pyrkiä julkisesti häpäisemään ihmisiä, jotka ovat jollakin tavalla menestyneitä. Minäkään en ole sitä pitänyt varsinaisesti ongelmana, vaikka Lehtolan ja Hytösen juttuja en ole jaksanut enää lukeakaan, kun joskus vaan alkaa tulla happamia röyhtäisyjä niitä lukiessa. Ongelma on siinä, että me aikuiset välitämme tämän viestin kiusaamisen hauskuudesta lapsillemme ja kuitenkin yritämme samaan aikaan kitkeä pois koulukiusaamista.

"Miten luoda kouluissakaan uskottavasti sellaista ilmapiiriä, että ihmisten pilkkaaminen on ahdasta ja tuomittavaa, jos ajojahdin omaista mediakiusaamista ja ilmiöiden sijasta henkilöönmenevää itsetarkoituksellista julkista nälvintää pidetään hauskana ja hyväksyttävänä?"

Kun tätä oikein alkaa ajatella, niin miten kummassa ihmisille tosiaankin maksetaan palkkaa siitä, että he haukkuvat muita ihmisiä työkseen. Palkkaa maksetaan, koska se kannattaa. Ollan me kyllä perseestä, ei voi muuta sanoa. "Julkista kiusaamista sen sijaan pidetään tervetulleena kulttuurissa, jossa pienikin menestys voi olla rikos ja kateuden matematiikka tilastoi toisen saavutukset omiksi tappioiksi."