Töölön sairaala on vanha. Siitä tulee mieleen sotaelokuvien sairaalakohtaukset; miehet kääreissään sairaalavuoteissaan, jalat kipseissä, päät paketeissa ja hoitajat hilkat päissänsä hääräämässä haavoittuneiden potilaitten ympärillä ripset maskarasta painavina. Nyt takapihan ovesta tulee jonossa tupakalla käyneitä miespotilaita pyörätuoleillaan rollaattorimiehen pitäessä ovea auki sätkä suupielessään. Sairaanhoitajia ei näy.
Neuvonnassa röhnöttää tuolillaan nuori mies jalat pöydällä. Sitä huvittaa, kun esittelen itseni ja kerron asiani. Se neuvoo vinosti hymyillen tien laboratorioon. Perillä tunnen olevani kellarikerroksessa. Siellä otetaan verikokeet ja sydänfilmit kuin liukuhihnalla. Ennen osastolle pääsyä napakka röntgenkuvaaja napsaa selästäni pari kuvaa ääriasennoissa ja siirtyy näppärästi ottamaan vielä tietokonetomografian nikamieni vikapaikoista. Niin kuin olisin hiukkaskiihdyttimessä käynyt. Röntgenosaston kello lienee saanut aimo annoksen säteilyä. Se käy vartissa liki kolme tuntia.
Osaston ovi aukeaa napista. Sisäpuolella on käsien desinfiointiin tarkoitettu pussukka ja kädet kehotetaan käsittelemään aineella mennen tullen. Jokaisen huoneen ovien pielissä on samanlaiset pussukat. Osastolla on kuumaa ja kosteaa. Ilmastointia ei ole. Käytävän (museoidut?) ikkunat ovat auki ja sisällä surisee kärpänen. Lattialla ryömii jokin kuoriainen ja rusennan sen kengälläni. Verenpaineeni mitataan ja se on järkyttävän korkea. Hoitaja sanoo, että se johtuu jännityksestä. Saan sairaalan pyjaman päälleni. Värini on roosa. Pienille naisille punaista, keskikokoisille mintunvihreää, isommille ruskeaa. Sairaalassa XL on nimittäin XL. Omat vaatteeni viedään pukupussissa pois. Huoneissa ei ole kaappeja, mutta pieni laatikosto omille tavaroille. Käsilaukkuni mahtuu sinne tunkemalla. Jätän suljetun kännykkäni pöydälleni. Sillä saan soitella ja lähettää viestejä vähän matkan päässä olevasta tv-huoneesta. Osastolla tehdään selkäleikkausten lisäksi myös aivoleikkauksia ja kännykät saattavat näin ollen olla häiriöksi valvonta- ja hengityslaitteille.
Kello on iltapäivällä kolmen paikkeilla. Olen syönyt vain aamupalan ja nälkä on kova. En uskalla liikahtaa huoneesta mihinkään, sillä sekä lääkäri että anestesialääkäri ovat luvanneet tulla tapaamaan minua sekä huonetoveriani ennen aamuista leikkausta. Toiselta huonetoveriltani leikataan niskasta puristukseen jääneet hermot ja toiselta potilaalta niska on jo samasta syystä leikattu. Sen pää ei käänny ja niskassa on niittejä. Ihan kuin vetoketju.
Ruoka tulee kello neljä. Se on jauhelihakeittoa ja maistuu hyvältä. Nälkä jää kalvamaan vielä. Otan vettä hanasta. Se on ruskeaa ja lämmintä. Käyn kanttiinissa ostamassa kahdella kympillä pullovettä ja lehtiä. Asetun sängylleni katselemaan televisiota, joka on kauimpana minusta. En näe tekstiä kunnolla, mutta olen tyytyväinen paikkaani oven vieressä. Ilma vaihtuu siinä parhaiten, mutta minun on silti jumalattoman kuuma. Ikkunan vieressä makaava nainen epäilee, että minua vaivaa jo mummokuume. Olen samaa mieltä.
Osastolla ei näy muita naisia kuin me kolme, minä ja kaksi noin kuusikymppistä rouvaa. Jossain on kuulemma näkynyt joku muukin naispotilas. Kaikki muut ovat erittäin huonokuntoisia miehiä. Niitä syötetään, jos ovat tajuissaan ja ruoka valuu pitkin leukaa. Muutoin ne makaavat sängyillään ja kuorsaavat.
Illalla tulee vielä yksi leipäpala ja kupillinen haaleaa kahvia. Keskustelun aiheet huonetovereiden kanssa eivät lopu. Kaikilla on koiria ja kipukin yhdistää. Edessä oleva leikkaus jännittää meitä kahta. Nukutus jännittää enemmän kuin leikkaus. Pelkään etten herää. Niin pelkää se toinenkin. Nukutuslääkäri tulee huoneeseen illalla noin puoli kymmenen aikaan. Kerron kaiken mikä minussa mättää. Minut on leikattu jo neljä kertaa; kerran nukutuksessa, kerran spinaalipuudutuksessa ja kaksi kertaa epiduraalipuudutuksella. Nukutuksessa ja spinaalipuudutuksessa verenpaineeni romahtaa, hereillä voin pahoin ja oksentelen. Kerron lääkärille myös yöllisistä paniikkikohtauksistani, hengenahdistuksistani ja sydämentykytyksistäni. Se kirjoittaa kaiken ylös. Myös lääkäri käy, mutta hän ei ole sama joka leikkaa. Yritän silti udella mahdollisimman paljon. Lääkäri kertoo että kaksi nikamaani laitetaan ruuveilla ja tangolla samaan linjaan, jossa ne nyt eivät siis ole. Tangon ympärille laitetaan lisäksi luusiirrettä. Lääkäri ei tiedä kuinka kauan leikkaus kestää eikä ole varma siitäkään, mitä minulle todella tehdään. Sen näkee kuulemma vasta sitten, kun selkä avataan ja katsotaan sisälle. Ei lääkäri tiedä sitäkään, onko leikkauksesta apua, ja väittää vielä, ettei lonkan bursani tulehdus ainakaan tällä leikkauksella parane.
Muiden jo nukkuessa kirjoitan yöllä henkisen testamenttini läheisilleni. Kirjeessä kerron vain hyviä asioita lapsistani. Tiedän että olen lievästi hysteerinen, ja uskon häpeäväni kirjoituksiani sitten kun minut kärrätään leikkauksen jälkeen osastolle takaisin. Joku yökkö käy sulkemassa huoneen oven ja tulee niin pimeää, etten näe enää kirjoittaa. Laitan päiväkirjani ja kynäni pois. Yritän nukkua. Ambulansseja tulee ja menee. Koneet piippaavat viereisissä huoneissa. Hoitajia kutsutaan. Muistan vielä pari asiaa mitä pitää viime töikseen sanoa ja lisään ne pimeässä kirjeeseeni. Kello lähestyy kolmea. En välitä siitä, etten saa unta. Tiedän nukkuvani koko seuraavan päivän kuitenkin. Yöhoitajat räjähtävät aika ajoin nauruun. Niiden kälätys herättäisi kuolleetkin. Ehkä se on hyvä asia.
Jatkuu...
How to Survive November 2024 – 23 / Saturday Classics 23112024
7 tuntia sitten
14 kommenttia:
Henkisen testamentin kirjoittaminen silloin tällöin voisi tehdä ihan hyvää kenelle tahansa. Toivottavasti säilytit omasi. :)
Sinulla on ollut huonoja kokemuksia leikkauksista, ei siis ihme, että pelkäät nukutusta. Heräsit kuitenkin, koska olet keskuudessamme ja kerrot kokemuksistasi blogissasi. Se on hyvä juttu, kerrassaan erinomainen.
Tässä vaiheessa mieleeni juolahtaa surkuhupainen sutkaus hyvin onnistuneesta leikkauksesta, jossa potilas kuitenkin kuoli. Niinpä odotankin sairaalakertomuksen seuraavia jaksoja. Haluan tietää, kuinka leikkaus onnistui, toipuiko potilas, ja, ennen kaikkea, auttoiko leikkaus vaivoihisi.
Töölö kaipaisi mullistavaa remonttia (kuten suurin osa vanhemmista sairaaloista). Ymmärtääkseni sinne on kuitenkin keskitetty ortopedinen osaaminen esim. selkäleikkausten osalta, voi olla vanhaa tietoa ja kokemusta.
Minäkin pelkäsin nukutusta, vaikka tiesin että riskit minkään kauhean tapahtumiseen olivat pienet. Silti jännitin, kunnes esilääke alkoi vaikuttaa. Sen jälkeen olin erinomaisen tyyni ja vastaanottavainen :)
Tuo yöhoitajien kaakatus on kyllä tosi ärsyttävää. Olen onneksi saanut työskentellä öissä ihmisten kanssa, jotka tykkäävät hiiviskellä ja keskustella hiljaa eivätkä halua herättää muita ihmisiä kesken unien.
Odotan mielenkiinnolla jatkoa sairaalakertomukseen!!!
Lämpimiä ajatuksia! Spöge leikattiin kesällä Töölössä, ihan samanlaiset tuntemukset meillä. Paitsi silloin oli niin hirveät ruuhkat, että käytävä oli koko päivän täynnä leikkaukseen jonottavia potilaita. Niiden sänkyjä piti hoitajan siirrellä oven edestä pois, jos joku potilaista halusi päästä käytävän vessaan tai suihkuun.
Verenpaineen lasku on inhaa, tuntuu, ettei leikkauksen jälkeen millään herää ja pääse pintaan.Ymmärrän varsin hyvin, että juuri nukutus pelottaa sinua enemmän kuin itse leikkaus!
Huomenna se on ohi! Lykkyä!
Bravo! Minusta Saarikosken tuotannosta yksi paras osa on päiväkirjamainen sairaalaproosa. No se kai johtui siitä, kun piti pysytellä selvänä ja kyseessä taisi olla mielisairaala toisinaan. Tosin Tuula väitti jossain, että Saarikoski kirjoitti yleensä selvänä. Uskokokoon ken voi. Jännää.
Kai
Kirjoitat niin hienosti Saara, Töölöhän kuullostaa ihan samalta kuin 10 tai 20 vuotta sitten, pystyn kirjoituksestasi jopa aistimaan hajut ja ne vanhat kalkkiset seinät.
Ootan jatkoa ihan innoissani, tämähän on parempaa kuin teho-osasto!
(Toivon että et ole ihan kamalissa säryissä, kai sulla on kotona passaajia!? puspus)
P.S. Tuossa aiemmassa postauksessa tuo kuva... Siis rakkaan Puckin niska, se on jotenkin syötävän herkullisen näköinen. MÄ EN KESTÄ tuota niskaa, se on tietty aivan pehmeä äh
Töölön sairaala on oikea osaamiskeskus. Ammoisesta kesätyöpaikastani Keskussairaalasta meni johtava lääkäri (kirurgi) 60-luvulla viettämään osan kuuden viikon kesälomastaan Töölön sairaalaan, jotta pysyi mukana alan kehityksessä.
Pakkolepo tekee sinulle varmasti hyvää. Joko tiedät kuinka kauan kotona olemista suunnilleen jatkuu?
Uhhuh, Celia, joo, toivottavasti tässä ei käynyt toisinpäin: leikkaus epäonnistui mutta potilas jäi henkiin. Öö, tarkoitan siis, ettäÄh.
Totta, Almamaria, sinne on keskitetty kaikki eteläisen Suomen vaikeat selkäleikkaukset ja osaaminen. Ja siitä syystä siellä on juuri nuo Sun Äitiskin mainitsemat ruuhkat. Siellä oli nytkin meneillään ruuhkanpurkupäivät ja leikkauksia suoritettiin kolmessa vuorossa. Sun äitis, mä olen jo kotona. Tää on niinku takaumaa vielä...
Kai, älä ny höpsi. Suuria kirjallisia päiväkirjamuistelmia tästä ei tule, kun en voi vielä istua kovin pitkään kerrallaan. Ja tulisiko siltikään. Epäilen :)
Kata, niin, eipä ole Töölössä varmasti tehty mitään remontteja. Se on todella vanha ja kulahtanut sairaala. Meitsi on tottunut Jorvin steriiliin ilmapiiriin, joten kontrasti on melkoinen. Mutta kyllähän tuo silti toimii.
Äiti tuli mua passaamaan. Kyllähän mä tässä näiden perheenjäsenteni hermoja tässä kunnossa rassaan, koska ovat tottuneet niin hyvään palveluun ja nyt sitä palvelua ei ole. Päinvastoin. Nyt niitä ottaa pattiin passata, mutta onneksi äiti on eläkkeellä ja säntää heti palvelemaan...
PS. Puckin niska on iiiihanan pehmoinen, kuin silkkiä.
Sylvi, 60-luvulla alan kehityksessä, niiiiin... no joo. Kerron vielä lisää, kunhan jaksan istua.
Mutta siis olen saikulla kaksi helvetin pitkää kuukautta. Olen jo nyt tylsistynyt. Ottaa päähän kun en näe ketään ihmisiä paitsi perhettä. En olekaan niin erakko kuin olen kuvitellut. Mutta liikkumaan en vielä pysty. Kävelen vain lyhyitä aikoja kerrallaan. Haavaan tulee muutoin todella ikävän tuntuinen paine.
Hei mutta sinähän olet hengissä! Hienoa!
Hienosti kirjoitettu sairaalakertomus, jatkoa odotellaan. Minä olen ollut potilaana vain Meilahdessa, siellä on 70-luvun fiilis.
Toivottavasti sulla ei ole kauheita kipuja. Ihanaa, että on kuitenkin passaajat paikalla!
-minh-
Minut on leikattu monta kertaa, mutta näin hyvää kertomusta en niistä saisi aikaan :(
Mukava kuulla, että olet selviytynyt leikkauksesta!
olipa elävä, hyvä sairaalakuvaus. tervetuloa takaisin hengissä !
Pyydän tuhannesti anteeksi koiraherroilta, erityisesti Macilta, joka jo kauan sitten nimettiin lääkäri-hoitajaksi.
Tuoreimmat havaintoni Meilahdesta on kesältä 1987, jolloin omaiseni oli pudonnut keittiötikkailta ja saanut polvensa tohjoksi. Ikäihmisestä tuli vielä sekä kävelevä että juokseva.
Tuona kesänä hoidettavana tuntui olevan erityisesti lonkkansa murtaneita iäkkäita rouvia. Yksi oli juuri käynyt kampaajalla teatteri-iltaa varten ja kotimatkalla joutunut variksen hyökkäyksen kohteeksi. Varis oli selvästikin arvellut naista pesärosvoksi. Se teatteri-ilta jäi väliin. Toinen kesän uhrijoukko oli lomakauden dramaattisissa liikenneonnettomuuksissa vaurioituneita.
Moi, Kirsti, Minh, Kari, Hirlii ja Sylvi. Kiitos. Hengissä ollaan.
Lähetä kommentti