perjantaina, elokuuta 01, 2008

Katkeruus on kuollut, eläköön häpeä!




Jumankauta, sisällä on lämmintä 27,5. Ei auttanut tähän hikiseen olotilaan auringonpimennys, ei ukonilma. Kaikesta huolimatta aloin tonkia jälleen kerran kaappejani ja repiä ikivanhoja papereitani ja uusimpia tulosteitanikin - löysin samalla aimo kasan viimekertaiselta siivousvimmalta säästyneitä juttuja ja kässäreitäkin, joiden ei enää pitänyt edes olla olemassa. Nyt tuhosin myös niihin liittyvät vanhat levykkeet. Laitoin disketit (siksi kai niitä kutsuttiin) kuuman valuvan vesihanan alle ja lorautin hetken mielijohteesta päälle vielä mäntysuopaakin. Sitten taittelin levykkeet hajalle ja rutistin ne roskikseen.

Tämä puhdistautuminen johtuu tietenkin joskus tulevaisuudessa tapahtuvasta selkäleikkauksestani. Operaatio voi tapahtua piankin, mikäli jononhoitajalta saamaani kirjeeseen on luottaminen. As if. No, luonnollisesti pelkään kupsahtavani siihen leikkauspöydälle, enkä halua jättää jälkeeni niitä kaikkia typeryyksiä, haikailuja ja salaisuuksia, joita minulla on joskus ollut. Miten ihminen on voinutkin olla niin sekaisin. Ihastuminen on sairasta. Onneksi olen parantunut siitä kauan sitten. Ei ikinä enää...

Jostakin syystä olin siis säästänyt joitakin kahdeksan vuoden takaisia riipiviä ja sielua myllertäviä tekstejäkin. Olin piilottanut ne hyllypaperin alle. Niitä lukiessani kärsin ja häpesin. Kasvoin taas ihmisenä jonkin verran. Kahdeksan vuoden päästä varmastikin (jos olen hengissä siis), kärsin ja häpeän tätä ihmistä, joka nyt olen. Ja kasvan ehkä hieman. Vähiten häpeää aiheuttaisi se, ettei koskaan julkaisisi mitään, ei tunnustaisi mitään, ei kirjoittelisi kirjeitä, ei sähköposteja, eikä varsin väittelisi yleisillä foorumeilla. Niinpä jatkossa kielletylle listalleni joutuvat ehdottomasti tunteita herättävät mielipidetekstit, etenkin lehtiin lähetetyt yleisönosastokirjoitukset. Ei ikinä enää ainuttakaan. No huhhuh. Pelastetaan maailma Saaran paatosvuodatukselta. Ei helvetti sellaista kestä kukaan.

Olin siis säästänyt myös kustantajilta saamiani vastauksia eräästä romaanikäsikirjoituksestani*. Nyt noita vastauksia lukiessani huomaan eläneeni nämä vuodet siinä, että se kässäri oli toivoton paska, eikä siinä ollut mitään miksi se olisi pitänyt hioa julkaisukuntoon. Mutta eihän se niin olutkaan. Ehkä kyse olikin sattumasta. Ehkä kyse oli järjestyksestä. Jos positiiviset palautteet olisivat tulleet ennen totaalista latistamista, olisinko silloin kestänyt negatiivisen kritiikin paremmin? Nimittäin muistan, etten enää uskonut mitään muuta, kuin sen minkä olin ensimmäisenä saanut.

Miksi ihmeessä annoin sellaiselle kustannustoimittajanaiselle niin suuren vallan määrätä omasta tulevaisuudestani? Miksi en uskonut itseeni tarpeeksi? En siis itsekään tiennyt mitä olin tekemässä. En tiennyt yhtään mitä halusin. Jos olisin, minua eivät olisi pidätelleet mitkään kustannusalan ihmiset. Loppujen lopuksi tässä kävi juuri niin kuin pitkin käydä. En minä olisi halunnut kirjailijaksi. Yleensä ihmiset aina haluavat jotakin ihmeellistä, mainetta ja kunniaa, loputonta hyväksytyksi tulemista. Mutta lopputulos on ihan toinen. Niin monia itsensä ampuneita kirjailijoita, päänsä uuniin työntäneitä naisia, järveen kävelleitä lahjakkuuksia on käynyt maan päällä kääntymässä. Eivätkä ne ole koskaan tyytyväisiä! Miksi elämä ei itsessään riitä? Näyttäkää minulle yksi onnellinen kirjailija niin minä näytän teille makuuhuoneeni kaapit ja keittiön komerot myös. Alun perinkin ironisoin käsikirjoituksessani juuri sitä hinkua ja vonkunaa, kun kaikki aina saatana haluavat kirjailijoiksi. Jos siis se käsikirjoitukseni olisi kirjaksi julkaistu, olisin silloin tullut kirjailijaksi ja menettänyt näin ollen uskottavuuteni juuri sillä hetkellä, kun kirja olisi tullut painosta ulos. Mikä paradoksi.

____________________________________________________________

*Xxx on kertomus kotiäidistä, jolla on pakkomielle kirjoittamisesta. Kirjan päähenkilö ironisoi päähänpinttymäänsä tulla suureksi kirjailijaksi, ja vaikka kyseessä on ”täysin fiktiivinen kertomus kirjailijaksi tulemisen vaikeudesta”, Saara X kärsii epäilemättä samasta taudista. Moni kärsii. Valitettavasti vain kirjailijaksi tuleminen on oikeasti vaikeaa, eikä siinä välttämättä auta, että kirjoittaa parisataasivuisen selvityksen intohimostaan.

Xxx on tyypillinen viihderomaani erikoiselta tuntuvaa kehyskertomusta lukuunottamatta. Kirjan minä tuntee syntyneensä kirjailijaksi. Avioelämä ja lastenhoitokin kärsivät kun äiti vain kirjoittaa, eikä kuitenkaan onnistu julkaisemaan mitään. Päähenkilö – olkoon hän vaikka Saara, tuskin menee kovasti pieleen – päättää etsiä apua luovan kirjoittamisen kurssilta.

Pieneen saareen suljetut kolmetoista kurssilaista opettajineen ovatkin oivaa materiaalia erilaisten ihmistyyppien esittelyyn. Saari on myös hyvä tapahtumapaikka romansseille, mustasukkaisuuskohtauksille ja salaperäiselle piileskelylle. Onnettomuuksiltakaan ei vältytä. Kurssin jälkeen Saara joutuu pohtimaan parisuhdettaan, huomaamaan ettei kirjailijaksi ryhtyminen vieläkään ole kovin helppoa ja paljastamaan kaikki kurssiin kuuluneet juonittelut. Tässä kirjassa. Totuus on vihdoin tullut julki!

Saara X:n tekstissä on joitakin hauskoja oivalluksia, itseironiaa riittää ja kotiäidin arjen kuvaukset ovat paikoin hilpeitä. Kielikin on melko elävää, verevää, mutta antaisin Saaralle saman neuvon kuin kirjoituskurssin opettaja.. Hienot sanat eivät tee tekstistä hyvää kirjallisuutta. Pitää olla jotain tajua siitä, miten niitä käytetään. (Ja ihan hyvä jos olisi jotain sanottavaakin…) Valitettavasti kirjoittajalla ei tunnu olevan juuri minkään näköistä käsitystä suomen kieliopista tai lauserakenteista. Sananvalinnatkin ovat täysin pielessä. Saara X:n pitäisi myös kuulla entisen äidinkielenopettajani mylvivän ”Rakastakaa pistettä!”

Kirjan päähenkilö toteaa lukukokemuksestaan (ensimmäisestä?) innostuneena että lukeminen kannattaa aina. Suosittelisin Saara X:llekin muutamia kymmeniä tuhansia sivuja hyvää kaunokirjallista tekstiä ennen kuin kirjoittaa seuraavan romaaninsa.

Ei myöskään ollut kovin hyvä idea, vaikka tyylikeinona joissain tapauksissa saattaisikin toimia, liittää Saaran novellia ja lehtiartikkelia osaksi kertomusta. Ne antoivat kuvan, että tässä todella ollaan pyrkimässä kirjailijaksi, mutta eivät tässä pyrkimyksessä ainakaan auttaneet. Olivat nimittäin huonoja.

Helsingissä 1.6.2000

NN

Plaaplaaplaa.

Mutta käsikirjoitukseesi. Siinä on erikoinen aihe, kertojan pyrkimys saada julkaistuksi kirja. Vaikka aihepiiri on useimmille tuttu, en muista aikaisemmin lukeneeni siitä kirjoitettua tekstiä. (plaaplaaplaa)

Käsikirjoituksesi on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, niin että luin sitä uteliaana, eikä vähiten sen vuoksi, että siinä käsitellyt asiat liittyvät työhön. Olet ikään kuin koonnut yhteen monia sellaisia kysymyksiä, jotka ovat tuttuja kirjoittajille. Varsinkin kirjoituskurssin aikana ongelmat kärjistyvät huippuunsa, kun päähenkilö raivostuu…

Käsikirjoituksesi kiinnostavista puolista voisi kirjoittaa pitkäänkin, mutta tiedät ne itsekin, joten keskityn tässä vain kriittisiin huomautuksiin.

(Lisäksi plaaplaaplaata esim:

Muutamat sanat toistuvat tavallista useammin, kuten ihan, aina, koko, johdosta, vuoksi, kohtaan, mikä, minkä, pistää, äkisti, äkkiä.

Sanajärjestys on toisinaan saksalainen.

Sivulla 178 kertoja sanoo puolustelleensa itseään äitinä ja kirjailijana. Kirjailija-nimikettä käytetään kirjoja julkaisseesta. Ja muistaakseni jossain käsikirjoituksen alkupuolella puhutaan kirjasta, kun tarkoitetaan käsikirjoitusta.

Liuskalla 182 on puhe kettutyttöjen pukeutumisesta. Ainakin tv:ssä esiintyessään he ovat olleet asiallisesti ja siististi pukeutuneita.)

15.6.2000

ÖÖ

___________________________________________________________________________

Arvoisa kirjoittaja,

Olen tutustunut romaanikäsikirjoitukseenne XXX. Olette tavoittanut kotiäidin ja ”kuuluisan kirjailijan” NN:n kohtaamiseen kesäisellä kirjoittajakurssilla osuvia, kärjekkäitä ja humoristisia sävyjä. Pönäkän itsetietoinen ohjaaja ja kurssilainen löystyvine moraaleineen, kvasi-intellektuelli ja olevinaan naiivi perheenäiti kohtaavat haaveessa, kirjailijaksi tulemisen ja rakastumisen haaveessa. Näille ilmiöille Teillä on silmää.

Kerrontaa taittavat tulevaisuusjaksot ”Tapahtui vuonna 2100” jäävät jotenkin koleiksi aikalaisaineston rinnalla.

Käsikirjoituksenne on kerronnaltaan pitkitetty. Tämä tragikoominen tarina kirjoittamisvimman valtaamasta naisesta, joka vähättelee verevää elämää ympärillään ja kaipaa älyllisiä haasteita, on sisäiseltä volyymiltään pikemminkin pienoisromaani. Henkilössänne voi aavistaa suomalaisen kipeän kohdan, itsetunnon vajauksen, joka hakee hyvitystä, hyvitystä jostakin, jolle en osaa antaa nimeä ja jonka juuriin en yllä.

Kiitän lukukokemuksesta. Melkoinen tie Teillä olisi vielä edessä, jos…

Parhain terveisin

MM

12.11. 2000

18 kommenttia:

SusuPetal kirjoitti...

Siis, tuhosit?????

Mutta netti jää ja elää, sitä ei tuhoa mikään. Kai.

Minä uskon itseeni, vaikka en muihin uskoisikaan -siksi omakustannan. Mainetta, kunniaa jne ei julkisesti satele, mutta en usko, että sitä niin kaipaisin. Jos olisin kaivannut, olisin kai yrittänyt omalla nimelläni julkaista tyyliin susupetal ponkaisee kaapista.

Näytä minulle onnellinen ihminen, niin minä näytän sinulle kaapin paikan, hahhah.

Minusta on ihan ookoo, että niin monet haluavat kirjailijaksi, mutta sitä en tajua, että jos halu on niin kova, niin miksi omakustantamista ei harrasteta enemmän.
Elämä on liian lyhyt jossitteluun.

Elegia kirjoitti...

Hmm, olen aika varma että tuo ensimmäinen vastauksesi on WSOY:ltä. Menee ainakin saman kaavan mukaan, jollaisen sain itsekin. Minua ei tosin syytetty ”hoonosta suumesta”, mutta takerruttiin silti muutamaan kohtaan, jossa sanoista oli puuttunut päätteet”kun kerran muutenkin aina oli, niin olisi kuulemma pitänyt olla huolellisempi”. Nojoo, eiköhän sitä kirjaa hiota ja oikolueta aika helvetisti senkin jälkeen, jos sille näytetään vihreää.

Mutta siis, tuossa ekassa on ihan selkeä vittuilutyyli ja sellainen asenne tuntuu olevan myös arvioijalla, että tuli ihan flash back, oikeasti! Nimittäin tuon akan (veikkaan, että on naispuolinen) arviota kun lukee, niin väistämättä tulee mieleen, että siinä hän haluaa päteä hienolla sarkasmillaan ja lennokkailla heitoillaan. Tämän voin nyt sanoa ulkopuolisena, kun tuota ei ole minulle suunnattu.

Sen olen ymmärtänyt, että jos kustantamolta vaivaudutaan kritiikkiä antamaan, niin ovat silloin jollakin tavalla vaikuttuneita (vaikkei se nyt niin hirveästi paista tuosta läpi) – ei kaikkien/kaikkia tekstejä nimittäin vaivauduta kommentoimaan.

Minä siis sanon: Älä usko kaikkea paskaa, mitä sinulle syötetään omista teksteistäsi. Oikeasti - paras tuomari on joku kaveripiiristä, joka uskaltaa kuitenkin sanoa mielipiteensä sensuroimatta.

Minulla ei ole mitään pakkoimellettä kirjailijaksi, mutta pakkomielle kirjoittamiseen kyllä on. Erään kirjani suhteen minulla on jopa pakkomielle saada se ulos ja siihen olen harkinnutkin tuota omakustannetta (ja peitenimellä tietenkin, ettei tarvi joka paikassa jakaa nimmareita,muahhah :DD

Elegia kirjoitti...

Oliskohan minulla muuten pokkaa julkaista se arvio niin kuin sinulla... Ei varmaan vielä. Ehkä.

Saara kirjoitti...

Jep. Tuhosin, Susu. Mitä tuosta. Elämä on tosiaan liian lyhyt jossitteluun:)

Niin joo, onnellinen ihminen on kyllä pelkkä haavekuva.

Hih, Elegia, eikä ollut södikalta eka, vaan Tammelta. Viimeinen oli södikalta.

Mutta joo, se oli ilkeä akka, tosi narttu. Ei kenenkään itseään kunnioittavan ihmisen tarvitse olla noin vittumainen ja sarkastinen, jos se kässäri ei olisi jotenkin osunut sen mimosan herkkään hipiään. Eihän tommoisessa ole mitään järkeä.

Se kirja kerrallaan-juttu on minusta ihan loistojuttu kaikille niille, jotka eivät halaja suurta kuolemattomuutta, mutta haluavat kuitenkin kirjoittaa ja kertoa tarinoita.

Tuo arvion julkaiseminen ei muuten tuntunut yhtään missään. En ole syytön siihen, että se naikkonen kirjoitti mitä kirjoitti, mutta syytön olen siihen, että se on luonteeltaan niin vittumainen.

Mrs Morbidi kirjoitti...

Joo, tunnistan teeman.. Aika aikaa kutakin...
Kun polttaa pinon papereita, niin tulee aika puhdas olo :)

Saara kirjoitti...

Kyllä. Harmi vaan kun on metsäpalovaroitus täällä vielä, niin ei pääse polttelemaan. Se olisi jotenkin vielä puhdistavampaa.

Hirlii kirjoitti...

häpeämätöntä iloa ny sitten!

jos olisin joku noista kustannustoimittajista niin kyllä minua nyt hävettäisi.

sinullahan ei ole mitään hävettävää - enää. mistäs sen tietää, vaikka joku vielä jonain päivänä p y y t ä i s i sinulta tekstiä, teppo ämmänkin blogitekstit kustantaja oikein kertakaikkiaan halusi (tai sitten sillä oli salaisia suhteita, ehkäpä joku sen petikaveri oli jossakin kustantamossa töissä).

minh kirjoitti...

Mitä vittua?? Siis tuollaisia vastauskirjeitä lähetetään ihmisille, jotka ovat tehneet kovan työn ja sitten vielä uskaltaneet lähettää hengentuotteensa kustantajalle!? Käsittämätöntä, että pitää oikein vittuilla päälle, kun on jo sanonut ei. Tulee ihan mieleen, että niitä harmittaa tehdä omaa työtään, johon kuuluu kyllä palautteen antaminen, mutta myös kannustaminen parempaan kirjoittamiseen ja julkaisun yrittämiseen. Ihan sikamaista.
-minh-

Saara kirjoitti...

Heh, Hirlii, no ei kai sentään :). Eihän sillä niin kovin hyvä flaksi ole mun mielestäni käynyt.

Ei se häpeä ole pahaksi. Tämmöinen maailma on ja ihmiset siellä. Jotkut kuvittelevat tulevansa kirjailijoiksi ja jotkut niistä jopa tulevat. Monet kuitenkaan eivät.

Siksi tässä on minusta nyt hyvä, että tulevat kirjailijanalut tietävät millaisten ihmisten kanssa ovat tekemisissä.

Elä ny, Minh. Pakkohan se jotenkin ihmisen päästä pätemään. Kyllähän sen nyt tajuaa, että kun jokin on saanut moisen hengentuotteen lukemaan, niin miksipä se ei vituttaisi, kun huomaa käyttäneensä aikansa ihan hukkaan. Pieni vittuilu on vähintä, mitä tuossa turhautumispisteessä ihminen voi enää tehdä. Tai sitten voi vaihtaa alaa.

Anonyymi kirjoitti...

Just joo, mää olenkin aina ihmetellyt miksei sitä kirjaa julkaistu.

Kai

Anonyymi kirjoitti...

Selkäleikkauksethan onnistuvat aina, enemmän tai vähemmän. Ymmärtääkseni tulos on ehkä useammin parempi neurologian kuin ortopedian kautta?

Kai

Sylvi kirjoitti...

Hyvä Saara! Jokin kypsyys on saavutettu, kun saa kerrotuksi miten on tullut arvioiduksi. Ja vielä heitetyksi pois tällaiset oravanpesät.

Saara kirjoitti...

Heh, Kai. No nyt tiedät miksei. Olihan sillä kyllä hetkensä :)

Neurologian osastolle mä ainakin olen menossa. Tiedä sitten, onnistuu tai ei, kuolen tai en kuole, mutta toivottavasti kaikki sujuu hyvin.

Sylvi, uskon myös, että tämä tällainen on vain turha painolasti ihmiselle kannettavaksi. Pois vain kuleksimasta mokoma.

Ensio E. ex officio kirjoitti...

Ihastumisia älä Saara sentään kokonaan heivaa, ne ovat hyväksi seljälle.

Minä olen pitänyt nyrkkisääntönä että 1-2 ihastusta viikossa, ja on selkä kuin pajunvitsa kuule.

Saara kirjoitti...

Voi herra siunaa varjele, mutta sehän on Enska! Katoppas tuota, voi sentään. Niin komiana taas siinä että, parta ajettuna ja kravatti suorassa. Hyvä ihme.

Mutta kyllä se niin on Ensio, että sinulla käypi siellä kylässä niin paljon naisväkeä, että hyvin ymmärtää tuon 1-2 kertaa viikossa ihastumista. Minulla sen verran harvakseltaan enää käypi lappaamassa väkeä, ettei tule sillä tavalla houkutuksiakaan.

Kaura kirjoitti...

Mites olin ihan ohittanut tän kirjoituksen? Tosi mielenkiintoista! Palautteen vastaanottaminen yksin tehdystä työstä voi olla vaikeaa, mutta mitä ilmeisimmin sen antaminen on monille vielä huomattavasti paljon vaikeampaa. Voi voi. Onneksi ite olen käännöshommissa ja graduttaessa ja bestsellereitäni (käyttöohjeita) väsätessäni saanut enimmäkseen loistavaa, siis asiallista, rakentavaa ja työtä parantavaa palautetta. Pelkillä kehuilla ja haukuilla ei tee juuri mittään.

Syrämeni on nyt ihanan avoin kaikille häpeäteemoille ja kiittää jakamisesta sekä toivottaa tervetulleeksi mukaan Häpeävien syränten klupiin.

Saara kirjoitti...

Voi Kaura, meillähän on sama teema menossa! Sulla oli siellä hyvä pointti:

Tekstissä oli hieno lopetus, jossa aprikoitiin, että häpeän vastakappale voisi olla (kunnian asemesta) nöyryys.

No niin! Vaikka oma olo ei kovin hirveän kamalan nöyrältä tunnukaan, niin eipä kyllä kovin kunniakkaaltakaan. Ehkä kunniakas nöyryys voisi olla lähinnä :)

JPK kirjoitti...

Kyllä mää olen ihan onnellinen, ainakin keskimäärin ;)