Hyvä otsikko

Ylen pääuutiset netissä:

Pääkaupunkiseudun junaliikenne palautunut normaaliksi (katso video)

Siinä sitä onkin ihmettelmistä, normaalissa junaliikenteessä.

Sairaalakertomus 5

Vaikka yökköjen kikatus venyttää nukahtahtamista jokaisena yönä, aamuherätys ennen kuutta ei haittaa lainkaan. Olen herätessä aina aivan pirteä. Yritän välttää laitostumista ja toimia oman pään mukaan, mutta antibioottitippaa asettemaan tullut hoitaja pakottaa painumaan takaisin sänkyyn. Taas kämmentä kirvelee. Nyt kipu ylittää jo sietokynnyksen. Katson kättäni. Se on turvonnut palloksi. Lääke on mennyt kudokseen. Soitan kelloa ja se sama lääkkeet mokannut hoitaja tulee nopeasti. Sanon, että nyt sattuu ja turpoaa. Hoitaja huokailee ja ottaa neulan irti. Se sanoo, ettei laita uutta, koska "sössisi sen kuitenkin". . . Päivävuorolainen saisi sen tehdä.

Tippa jää kokonaan laittamatta. Ketään kolmesta hoitajasta ei huvita yrittää ja sitä paitsi se on vain "varotoimenpide", jonka lääkäri on määrännyt. Ehkä kirurgi on "sorkkinut sitä niin paljon tai jotain".

Lääkäreitä käy aamukierroksella kymmenkunta ja yksi niistä kysyy:
- Mites jalka?
- Ihan hyvin, minä sanon. En viitsi puhua mitään selästä, kun ei kerran kysytä.
- Jaahas. Hyvä. Tänään tähdätään sitten kotiin lähtöön.
- Okei... Mites ne lääkkeet? En aio ottaa kolmiolääkkeitä kotiin, jos en saa pahoinvointilääkkeitä, minä jatkan.
- No Buranaa sitten.
Yksi lääkäreistä katsoo kansiotani. Leikkaava lääkäri on vartavasten kieltänyt buranat.
- Mitä ihmettä?
- Niin, se on sellainen verenhyytymisjuttu. Buranat saattavat estää veren hyytymisen, mutta ei se haittaa. Ihan hyvin voit ottaa buranaa, nuori lääkärinalku sanoo.
- Ai voin vai.Vaikka lääkäri X sanoo etten saa.
- No se hölisee omiaan. Jokaisella on vähän oma mielipide näistä asioista.
Kaikki lääkärit ja lääkäreiden pienet alut myhäilevät toisilleen salaperäistä, tietävää hymyään.
- Just.

Mieshoitaja, jolla on kirkkaanvihreäksi värjätty raita keskellä tummaa päätä - mikä tekee siitä hieman ötökän näköisen - tuo vaatteeni ja kysyy epäilevästi, aionko laittaa farkut jalkaani. Sanon, että älysin kyllä ottaa verkkarit mukaan. Käyn suihkussa ja vaihdan omat vaatteet päälleni. Identiteetti muuttuu silmänräpäyksessä. Omissa kuteissa en näytä lähellekään niin sairaalta.

Pääsemme kaikki kolme huonetoveria yhtä aikaa kotiin. Jokaista käy neuvomassa eri fysioterapeutti. Kahteen kuukauteen ei saa tehdä oikeastaan mitään. Kävellä saa sen verran kuin jaksaa: Ei kumarrella, ei kierrellä eikä kurkotella. Ei nostoja, ei äkkiliikkeitä, ei pyörällä ajoa eikä koirien kanssa ulkoilua puoleen vuoteen. Lappilainen lähtee jo aamulla pihalle. Sanoo vetävänsä pari tupakkaa, ennen kuin hänet haetaan.

Alan kasata kamppeitani, mutta ne ovat niin sekaisin, etten tiedä mistä aloittaisin. Lukemattomat lehdet, yksi sairaalan kirjahyllystä lainattu kirja ( jonka nimen olen jo unohtanut kuin myös kirjailijan), suklaalevyjä, syömättömiä leipiä, tyhjiä vesipulloja, muistiinpanovälineitä, käsilaukku täynnä tarpeetonta tavaraa pienen yöpöydän uumenissa... selailen lehdet läpi ja päätän viedä osan niistä käytävän pöydälle. Geo-lehdessä oli mainio artikkelisarja kauneuskirurgiasta. Siinä kerrottiin, miten ihmiset ovat iänajan sekoilleet kauneusihanteiden takia. Onpa ollut aika, kun kalpeat kasvot ja mustatut hampaat ovat näyttäneet hyviltä. Olin lukenut lehden jo alkukesällä, mutta se tuli nyt uusimman lehden kanssa kylkiäisenä. Vein pöydälle myös Annan. Sen taso on laskenut järkyttävästi siitä mitä muistan kymmenen vuoden takaa. Nyt se näyttää ihan tuontilehdeltä, jonka sekaan on laitettu pari henkilöhaastattelua tuomaan kotimaista vaikutelmaa. Joutava.

Ruoka maistuu jo paremmin. Pääsisin kotiin heti lounaan jälkeen, mutta minua ei pystytä hakemaan ennen kahta. Kärvistelen pari tuntia jotenkin. Hinku kotiin on kova ja käytävällä odottaa jo uusia potilaita huoneisiinsa pääsemistä. Käyn aikani kuluksi vessassa istumassa, jos jotakin tapahtuisi, mutta mitä vessassa nyt ylipäätään voisi tapahtua. Istun siinä pöntöllä, kuuntelen sairaalan kolinoita ja samassa käytävälle johtava ovi avataan.
- Onko rouva xxx-xxx täällä? miesääni kysyy. Huudan pöntöltä "joo". Ovi käytävään on koko ajan auki. Kuulen ihmisten kulkevan, hoitajien menevän ja tulevan, potilaita noutamaan tulleiden vieraiden nauravan.
- Täällä olisi nyt reseptit ja sairaslomalaput valmiina. Voit tulla hakemaan milloin vain, miesötökkä jatkaa.
Voi herranjumala.

Kysyn kanslian ohi mennessäni, voisinko saada laksatiivia.
- Ehei, ei sitä kotimatkalle voi antaa.

Menen huoneeseeni ja joku aivan vieras ennen näkemätön lääkäri tulee antamaan kotiohjeet ja reseptit. Resepti on kirjoitettu Panadolille ja Buranalle sekä vatsansuojalääkkeelle. Sairaslomalappu käskee olla kotona kaksi kuukautta. Ei muuta.

Hyvästelen huonetoverini. Samalla huomaamme, että jälkitarkastusaikamme on samana päivänä ja peräkkäisinä kellonaikoina. Nainen ehdottaa treffejä.
- Käydään jossain syömässä vaikka.
Lupaan harkita asiaa. Olo on vaivautunut.

__________________________________________________

Kiitos että jaksoitte lukea. Itseäni alkoi totisesti ällöttää jo kakkososan jälkeen, mutta muutakaan tekemistä tässä ei minulla juuri ole ollut. Tein kyllä myös reportaasin journalistikurssiani varten valmiiksi. Taustatyön ja muistiinpanot olin tehnyt jo ennen leikkausta. Siitä tuli varsin hyvä, joten innostuin lähettämään sen erääseen paikallislehteen. Eivät ilmeisesti kuitenkaan kiinnostuneet, eivät ainakaan ole vastanneet pariin päivään. Se juttu on ihan oikeasti hyvä. Nyt on. En valehtele. Harvoin kehun itseäni mutta minusta siitä tuli hyvä. Sitä paitsi se on täällä meillä päin hieman kuuma perunakin.

Aion joka tapauksessa tehdä nyt kurssin loppuun samantien. Enää yksi opintoyksikkö ja jonkin tapahtuman selostus sekä tyhjänpäiväisen, ajattoman ja human interest-tyyppisen featurejutun kirjoittaminen. Ideoita otetaan vastaan.

Sairaalakertomus 4

Herään aamulla siihen, että yöhoitaja tuo aamulääkkeet pöydälleni ja laittaa antibiootin tippumaan. Kämmenestä kirpaisee kovaa. Olo on yhä huono. Myös haavaa kirvelee ja selkä tuntuu siltä, kuin joku olisi potkinut sen kasaan.
- Ei taida tänään tulla kotiin lähdöstä vielä mitään?
- Ei.
Kerrankin tunnen rajani harvinaisen selvästi.
Tutkin lääkekuppia pitkään. Siinä on viisi erilaista nappia. Saan jakaa ne itselleni tarpeen tullen ja ominpäin iltaan asti. Yksi lääkkeistä on oudon värinen. Soitan hoitajan takaisin ja kysyn mitä ne napit ovat. Panacodia ja buranaa, myös vatsansuojalääke on mukana. Kohautan olkapäitäni ja nappaan kaksi lääkettä, panacodin ja sen oudon. Kohta hoitaja juoksee huoneeseen ja kysyy:
- Et kai ottanut niitä lääkkeitä vielä?
- Otin tietenkin.
- Voi ei! Ne olivat toisen potilaan lääkkeet.
Menen aivan mykäksi.
- Ei siinä ollut kuin yksi ylimääräinen antibiootti. Tuota samaa ainetta, jota saat suoraan suoneen koko ajan. Haastatko nyt mut oikeuteen?
En tiedä onko hoitaja tosissaan vai ei.
- Yksi antibiootti sinne tänne. Samapa tuo, minä sanon ja vaihdan puheenaihetta. Muistutan katetrista. Kohta toinen hoitaja tulee ottamaan sen pois ja pyytelee anteeksi. Katetrin letkun teipit on vedetty osin pimppikarvojen päälle. Hoitaja sanoo, että saan samalla brasilialaisen vahauksen. Se nykäisee myös leikkaushaavan päältä siteen pois ja pyytää sitäkin anteeksi. Se nauraa ja sanoo, että siellä on hakaset. On outo ajatus, että vaaksan mittainen leikkaushaavani on todellakin niitattu kiinni. Lääkkeeni mokannut hoitaja tulee pian sen jälkeen nostamaan minut sängystä ylös. Päästä heittää hilpeästi. Minut saatetaan vessaan. Selkä vertyy sen verran, että jään suihkuun.

Järsin aamupalaa vähän. En saa sitä alas. Kahvi on kuumempaa nyt. Apuhoitaja tuo lasin mehua ja vie syömättömät leipäni pois. Hyvä ettei itku tule. Olisin voinut syödä ne myöhemmin. Joku uppo outo lääkäri käy kysymyssä, miten selkä voi. Sanon että ihan hyvin. Se sanoo että hyvä ja siirtyy seuraavan potilaan luokse. Käännän hitaasti kylkeäni. Olen kuin haavoittunut valas. Tunnun täyttävän koko sängyn ja jalkani ovat yhtä hyödyttömät kuin evät kuivalla maalla. Kiertoliekkeet on kielletty.

Huoneeseen tulee uusi potilas. Nainen puhuu lakkaamatta tummalla äänellään, kiroilee kuin lappalainen ja kaipaa alati tupakkaa. Pidän hänestä. Pian selviää, että nainen tosiaan on käsivarren lapista kotoisin ja äkkiä muistan, että olen nähnyt hänet ennenkin.
- Miten helvetissä sä voit mut muistaa?
Muistan sen kirjankin, mitä nainen kävi kysymässä. Mieleenpainuva ihminen, kerta kaikkiaan. Nainen viedään leikkaukseen. Töölössä on kuulemma meneillään "ruuhkanpurkupäivät". Kutsut ovat kaikille tulleet lyhyellä varoitusajalla ja leikkauksia tehdäänkin nyt kolmessa vuorossa. Ilmankos lääkäri oli hätistellyt "huomenna kotiin".

Olympialaiset ovat pyörineet televisiossa kokoa ajan. Aamupäivällä tihrustin Sydämen asialla, mutta väsyin siihen niin, että päätin unohtaa koko television. Ruoka tuodaan. Räävin kananpalasen suuhuni, mutta en voi niellä. Nousen huokaisten ylös ja laahustan pyytämään pahoinvointilääkettä. Odotan, että se alkaa vaikuttaa ja räävin sen jälkeen toisenkin kananpalasen suuhuni. Luovutan pian ja piilotan ruuan mukana tulleet leivät yöpoöydän laatikkoon. Yöpöydälläni on yhä kasa lukemattomia lehtia ja yksi täyttämätön ristikkolehti. Mihinkään en jaksa keskittyä. Nousen välillä ylös, käyn makuulle, käännän kylkeä ja nousen ylös. Käyn vessassa ihan lenkkeilymielessä. Vatsakaan ei ala toimia. Huonetoverini lähtee suihkuun ja takaisin tullessa se läväyttää oven auki, levittää kätensä kuin marionetti ja huutaa:
- Tadaa!
Sillä on uuden värinen pyjama. Sairaalahuumoria.

SusuPetal käy katsomassa ja hihkuu, miten kummassa olen niin reippaan näköinen. Ehkä olisikin pitänyt ruveta näyttelijäksi. Minä puhun ja puhun, tuntuu että puhun lakkaamatta ja Susu kuuntelee kiltisti. Tunnen oloni paremmaksi. Myöhemmin myös isäntä käy vierailulla. Hätistän sen seitsemältä tiehensä. Huoneeseen on tullut hoitaja, joka selvästi tietää jotakin asioista ja minä teen sen kanssa treffit sänkyni vierelle myöhemmin illalla.

Vastaleikattu vierustoverini kärrätään takaisin huoneeseen. Se alkaa heti valittaa nälkäänsä ja saatuaan mehukeittoa lasillisen eteensä, se käy sopan kimppuun riemusta kiljuen. Sen selkäleikkaus onkin tehty mikrokirurgisesti. Kohta se jo istuu sängyllään lotusasennossa. Minä, valas, nousen ylös, laskeudun makuulle, kääntyilen ja ähkin tuntitolkulla.

Hoitaja tulee epikriisini kanssa puoli kymmeneltä ja alkaa kertoa.
- Sinulle on tehty tilaa sinne selkään. Kolme nikamanväliä on korjattu. Sinne on laitettu luusiirrettä ja
- Kenen?
- Tässä ei sanota, mutta yleensä se otetaan potilaalta itseltään tai sitten se on synteettistä siirrettä.
- Ahaa.
- Ja sen jälkeen sinne on laitettu tahnaa sekä
- Mitä tahnaa?
- Semmoista mönjää.
- Ahaa.
- Ja sen jälkeen sitten sinne on pujotettu verkko, joka pitää ne kasassa.
- Ei ruuveja?
- Ei. Tämä on varmaan jokin uusi hieno menetelmä.
- Ahaa.

Sairaalakertomus 3

Täällähän heräillään jo, on ensimmäinen mitä kuulen ja tajuan. Ikään kuin heräämön hoitaja tietäisi minun heränneen ennen kuin itse edes ymmärrän sitä. Naisella on vihreät vaatteet ja hiukset hupulla peitetyt. Hengitän viileää happea. Olo on turta. En vielä tiedä miltä minusta tuntuu. Muistan hämärästi hoitajan ottavan happimaskini pois, antavan pienen kulauksen vettä ja kysyvän onko kaikki hyvin, onko mikä päivä ja mikä vuosi. Yhtä hyvin olen voinut nähdä sen kohtauksen elokuvissa, mutta luullakseni se tapahtui minulle. Sitten hoitaja laittaa nenääni happiviikset ja kiertää letkun korvieni taakse. Jossakin tikittää. Katson kelloa seinällä. Se ei ole vielä edes kahtatoista. Leikkaus on kestänyt vain vähän aikaa. Arvioitu aika oli kolmesta kahdeksaan tuntia. Palelee. Ylläni on avaruuspeitto, mutta paljaat olkapääni ovat tuntuvat jääkylmiltä. Saan lisää peitteitä, ehkä nukahdan. Toivon pääseväni pian osastolle, koska siellä on niin kuuma. Kaikki on hieman sekavaa. Koneet piippaavat, on hämärää ja hoitaja istuu koko ajan vierelläni. Tasaisin väliajoin käsivarteni ympärille puristuva mansetti havahduttaa hereille. Verenpaineeni lukemat näkyvät monitorista ja ne näyttävät alhaisilta. Hoitaja kysyy tarvitsenko kipupiikkiä. Joo, minä sanon. Sen jälkeen leikkaava lääkäri käy pikaisesti kertomassa mitä minulle on tehty... nikamanvälit... S1... luusiirre... onnistui... huomenna kotiin.

Huomenna kotiin? Alan voida pahoin. Hoitaja tuo kaarimaljan. Kun yritän nostaa sen pois vasemmalla kädelläni, huomaan, että kämmensyrjästäni on kadonnut tunto kokonaan. Hieron sitä toisella kädelläni. Tiputusletku häiritsee. Molempiin kämmeniin sattuu. Samalla tajuan, ettei minulla ole enää avopaitaa päälläni. Vedän peittoa ylemmäksi ja tajuan, että housunikin ovat polvissa. Onkohan peitto kokonaan päälläni? Yritän olla ajattelematta asiaa, mutta kerron tunnottomasta kädestäni hädissäni hoitajalle. Hän ei ole moksiskaan. Seurataan sitä nyt. Se on varmaankin ollut leikkauksessa vaikeassa asennossa.

Toisessa leikkausvuorossa ollut huonetoverini kärrätään paikalle. Hän on täysin hereillä ja juttelee iloisesti... nämä happiviikset.... nehän on kuin amerikkalaisista elokuvista. Leikannut lääkäri kulkee sängyn perässä ja jää selittämään operaation kulkua pitkäksi aikaa. Tiedän tarkkaan mitä huonetoverilleni on tehty... tärkeä leikkaus... käsi olisi voinut halvaantua... hermot päästetty pinteestä... tehty tilaa... Lääkäri poistuu ja käännän päätäni sanoakseni huonetoverilleni jotakin, mutta välillemme on ilmestynyt sermi. En jaksa yrittää puhua sen yli. Nenääni alkaa nipistellä.

Minua tullaan hakemaan. Happea on mennyt hyvin, tajunnan tila loistava, on voinut hieman pahoin... Hoitajat ottavat sänkyni päistä kiinni ja lähtevät työntämään. Katson vihreäpukuista hoitajaani. Hän toivottaa pikaista paranemista ja minä kiitän voipuneesti hyvästä hoidosta. Olen itseeni tyytyväinen, että saan sen sanottua. Valkotakkiset työntävät sänkyni osastolle niin lujaa, että päästäni huippaa. Pyydän ajamaan vähän hiljempaa ja yritän koko ajan varmistaa, onko peitto hyvin. Oksettaa.

En tiedä kuinka pitkään nukun osastolle tulon jälkeen - vai nukunko ollenkaan. Myös huonetoverini tuodaan huoneeseen, mutta viereisen pedin potilas on lähtenyt kotiin.Hoitajat käyvät vähän väliä ja kyselevät vointiani. Sanon aina, että se on huono. Olen yhä ilman paitaa, enkä näytä kovin hyvältä. Yritän yhdellä kädellä myös vetää housujani ylemmäksi, mutta edessä on letku. Soitan kelloa, pyydän paidan ja kysyn, onko minulla katetri ja kuinka pitkään se vielä olisi siellä. Huomiseen. Lepäile nyt vielä. Koskeeko? Laitetaanko kipupiikkiä? Laitetaan vaan. Hoitaja auttaa paidan päälleni ja kertoo, etten saa tehdä kiertoliikkeitä enkä kumartua. Oksennus nousee kurkkuun ja päästä heittää jälleen. Hoitaja katsoo myötätuntoisesti ja lähtee. Olkapäät alkavat lämmetä.

En tiedä monennenko kipupiikin jälkeen minua alkaa tosissaan kutittaa. Otan happiviikset pois ja hinkkaan nenääni koko ajan. Muistan tunteen edellisestä leikkauksesta. Sitä hillitöntä kutinaa en unohda koskaan. Uusia kutituksia nousi jatkuvasti pieninä pisteinä ensin nenälle, sitten ympäri kasvoja. Silloin yksitoista vuotta sitten hankasin kasvoni vereslihalle, ennen kuin hoitaja puuttui asiaan jollakin estolääkityksellä. Nyt sellaisesta ei estolääkkeestä ei edes puhuta, vaan saan seuraavalla kerralla kipulääkettä suun kautta, Panacodia tai Tramalia, jotka vatsalaukussa muuttuvat morfiiniksi. Pian koko vartaloni läpi kulkee uusi pahoinvoinnin humahdus. Pyörryttää. Tungen happiviikset nenääni ja yritän nukkua. Rintani päällä on koko ajan pahvinen kaarimalja. Tekee mieli kääntyä kyljelleen, mutta ajatus tuntuu mahdottomalta. Huonetoverini nostetaan jo ylös ja talutetaan vessaan.

Perhe käy jossakin välissä katsomassa teinixiä lukuun ottamatta. Se on tyttöystävänsä luona. Isäntä seisoo sängyn vierellä, lapset yrittävät mahtua tappelematta samalle tuolille, mutta se on vaikeaa. Minunkin on vaikea päättää, missä asennossa haluaisin olla. Yritän kääntyä kyljelleni, mutta se on vieläkin toivotonta. Tytär katsoo minua ja sanoo, ettei tahdo koskaan leikkaukseen. Kysyn, onko tukkani ihan pystyssä. Se hymyilee vaivautuneesti ja sanoo, että no... on se. Yritän painella hiuksiani alemmaksi, mutta huono olo voittaa ja pakottaa pään tyynyyn. Ne naureskelevat happiviiksilleni. Ihan kuin amerikkalaisista elokuvista, ne sanovat. Huonetoverini tyrskähtää ja voihkaisee heti perään.

Kun perhe lähtee, avaan kännykkäni hetkeksi ja tarkistan viestit. Kämmensyrjässä ei ole vieläkään tuntoa. Yritän muistaakseni vastata ja suljen puhelimen äkkiä. Toivon, ettei kukaan potilas kärsinyt nopeasta kontaktistani ulkomaailmaan. Potilaspuhelinkin soi pari kertaa. Luurin nostaminen on tavattoman työlästä. Anopin mielestä kuulostan kamalan pirteältä. Se tuntuu jostakin syystä kummalliselta. Ehkä olisikin pitänyt mennä radioon töihin.

Huonetoverini katsoo vuoroin televisiota, vuoroin kuorsaa. Minäkin herään hetkittäin omiin korahduksiini ja tuntemuksiini. Käteen alkaa tunto vähitellen palata, mutta rintalastaa alkaa vuorostaan vaivata. Ihan kuin olisin ollut kuntosalilla. Meiltä menee ohi monta ohjelmaa. Kaukosäädin on rikki eikä meistä kumpikaan voi nousta laittamaan televisiota kiinni. Potilastoverini hoitaja tulee huoneeseen ja pyydän sitä sammuttamaan television. Hoitaja näyttää pöyristyneeltä ja sulkee television tuhahtaen. Ei ilmeisesti kuulunut toimenkuvaan. Käännän vihdoin kylkeä. Se on tuskallista, mutta kannattaa.

Hoitajat vaihtuvat yökköihin. Saan mehua ja kerron huonosta olostani jälleen kerran.
- Mitä? Onko sinulla ollut huono olo koko päivän? Miksi et ole sanonut mitään?
Hymähdän.
- Olen minä siitä sanonut monta kertaa.
- Ai, no sitten olen pahoillani. Siihenhän on lääkettä. Tuon heti.
Käyn yöhoitajien kanssa läpi lääkeongelmani. En ole koskaan sietänyt kolmiolääkkeitä. Edellisen selkäkivun yhteydessä kävin läpi ne kaikki, eikä sellaista lääkettä löytynytkään, joka ei olisi aiheuttanut oksettavaa oloa. Minusta ei tulisi narkkia tekemälläkään. Rukoilen Buranaa. Toinen yökkö tarjoaa Panadolia. Sanon, että se on vauvojen lääkettä eikä auta edes päänsärkyyn. Ne tuovat kuitenkin Panacodia ja sanovat, että pitää pyytää pahoinvointilääkettä heti jos siltä tuntuu. Minusta tuntuisi siltä koko ajan, mutta odotan pitkälle yöhön, ennen kuin ratkean. Joudun kääntymään ensin selälleni ja sitten toiselle kyljelleni ylettääkseni soittokelloon tekemättä kiertoliikettä. Koko touhuun menee varmasti varttitunti. On vaikea kuvitella pääsevänsä seuraavana päivänä kotiin.

Sairaalakertomus 2

Aamulla yöhoitaja tulee herättämään kymmentä vaille kuusi. Herään harvinaisen pirteänä, vaikken ole nukkunut edes kolmea tuntia. Kesken unieni olin havahtunut ja yhtäkkiä muistanut, että vasen olkapääni saattaa lähteä sijoiltaan, jos makaan vatsallani. Olin aamuyöllä jopa kokeillut maata mahallani ja asetellut kättäni siten, miten se parhaiten voisi leikkauksen ajan olla. Toivon, että muistan kertoa asiani leikkaussalissa. Nousen ylös ja kipitän suihkuun. Osastolla on vain yksi suihkuhuone ja sen yhteydessä osaston ainoat kaksi wc-koppia. Käyn pissalla ja mietin, pitäisikö yrittää tehdä jotain muutakin. Olisi noloa, jos suoli tyhjenisi kesken leikkauksen. Istun aikani ja mitään ei tapahdu. Söinhän edellisenä päivänä todella vähän.

Suihkuhuoneen lattia on rosoista betonia. Se on erotettu wc-kopeista valkoisella suihkuverholla. Seinällä on pieni kaappi, jossa on naisten sairaalavaatteita ja kaapin vieressä pyykkikori, jonne heitän pyjamani. Pyyhkeitä on kärryn päällä ja lattialla pitkä rivi erilaisia ja erikokoisia kumisaappaita. Ikkuna on raollaan ja seinällä kiipeilee eksynyt mehiläinen. Ikkunalaudalla on pullo hyönteismyrkkyä. Suihkutilassa on muovinen mintunvihreä käsinojallinen tuoli, jonka istuimen keskellä on iso reikä. Siirrän sen pois tieltä ja käännän suihkun päälle. Muistelen ensimmäisen leikkaukseni aamutoimia joskus 17 vuotta sitten. Ensin annettiin peräruiske ja istuttiin pöntöllä niin kauan että tapahtui. Sitten ajeltiin karvat leikkausalueelta ja lopulta vartalo sekä hiukset pestiin desinfioivalla aineella, jolloin tukkani jäykistyi kauhusta niille sijoilleen ja alkoi rapista kuin pystyyn kuollut heinikko. Siitä se ei ole toipunut vielä tänäkään päivänä. Nyt sanottiin vain, että käy suihkussa ja pese hiukset jos ne ovat likaiset. Eivät ne olleet, mutta pesen silti. Sairaalan hajuton shampoo ja saippua -tuotesarja on saanut seurakseen hiustenhoitoaineen. Läträän sitä kourallisen päähäni ja jätän vaikuttamaan hetkeksi. Ajelen sillä aikaa karvat sääristä ja kainaloista. Ajattelen, etten kykene tekemään sitä kuitenkaan moneen päivään tai että minusta tulee ainakin sievempi ruumis. Sitten muistan, että karvat kasvavat vielä kuoleman jälkeenkin. Huuhtelen hoitoaineen ja pesen leikkausalueen vielä kerran saippualla. Alan katua, etten ollut yrittänyt istua vessassa pidempään ja lähden pelkkä pyyhe ympärilläni yrittämään pöntölle vielä vähän. Saan pissattua lirauksen. Sitten menee hermot. Menen takaisin suihkuun, vaihdan pyyhkeen ja kuivaan sillä itseni. Puen päälleni minulle tarkoitetut vaatteet; mintunvihreät pitkät pyjaman housut, löpöttävät sairaalasukat ja valkoisen avopaidan. Solmin sen narut niskani taakse, laitan läpyttimet jalkaani ja kietaisen aamutakin ylleni. Tiedän liiankin hyvin, etten enää saa nousta sängystäni ylös kun siihen nyt menen.

Hoitaja kiikuttaa yöpöydälleni diapamin kuin suuren aarteen ja kysyy jännittääkö kamalasti. Olen jo periksi antanut, joten en tunne mitään. Turtana nakkaan napin suuhuni ja jään odottamaan autuasta olotilaa. Hetken päästä tunnen vain valtavaa väsymystä ja haukottelen makeasti. Ennen kahdeksaa hoitajat lähtevät kärräämään minua sänkyineni leikkaussaliin, jossa tumma ja nuori anestesialääkärimies ja pari naishoitajaa jo odottavat. Minut siirretään leikkauspöydälle saman tien. Katselen seinien kaakeleita, ympärilläni piipattavia valvontalaitteita ja salin nurkassa ikkunan vieressä kököttävää hökötystä (s.5, alin kuva oikealla). Samalla kun molempiin kämmenselkiini aletaan työntää neuloja, toistan vielä mitä olin edellisenä iltana huoneessa kertonut toiselle nukutuslääkärille aiemmista leikkauskokemuksistani. Nuori mies kuuntelee kärsivällisesti, vaikka selvästi ajattelee, että tuolta pälättäjältä pitää saada taju kankaalle ja vähän äkkiä. Lisään kuitenkin vielä ihan selväjärkisesti, että vasen olkapääni saattaa lähteä sijoiltaan, jos sitä kohdellaan huonosti. Neuvon vielä, ettei sitä saa nostaa liian korkealle. On kuulemma hyvä, että kerroin. Sen jälkeen anestesialääkäri sanoo, että kohta alkaa nukuttaa. Olin yöllä luvannut itselleni, että ajattelen viimeisenä lapsiani, vaikka käskisivät laskemaan kymmenestä alaspäin, mutta en sitten ehdikään ajatella mitään.

Sairaalakertomus 1

Töölön sairaala on vanha. Siitä tulee mieleen sotaelokuvien sairaalakohtaukset; miehet kääreissään sairaalavuoteissaan, jalat kipseissä, päät paketeissa ja hoitajat hilkat päissänsä hääräämässä haavoittuneiden potilaitten ympärillä ripset maskarasta painavina. Nyt takapihan ovesta tulee jonossa tupakalla käyneitä miespotilaita pyörätuoleillaan rollaattorimiehen pitäessä ovea auki sätkä suupielessään. Sairaanhoitajia ei näy.

Neuvonnassa röhnöttää tuolillaan nuori mies jalat pöydällä. Sitä huvittaa, kun esittelen itseni ja kerron asiani. Se neuvoo vinosti hymyillen tien laboratorioon. Perillä tunnen olevani kellarikerroksessa. Siellä otetaan verikokeet ja sydänfilmit kuin liukuhihnalla. Ennen osastolle pääsyä napakka röntgenkuvaaja napsaa selästäni pari kuvaa ääriasennoissa ja siirtyy näppärästi ottamaan vielä tietokonetomografian nikamieni vikapaikoista. Niin kuin olisin hiukkaskiihdyttimessä käynyt. Röntgenosaston kello lienee saanut aimo annoksen säteilyä. Se käy vartissa liki kolme tuntia.

Osaston ovi aukeaa napista. Sisäpuolella on käsien desinfiointiin tarkoitettu pussukka ja kädet kehotetaan käsittelemään aineella mennen tullen. Jokaisen huoneen ovien pielissä on samanlaiset pussukat. Osastolla on kuumaa ja kosteaa. Ilmastointia ei ole. Käytävän (museoidut?) ikkunat ovat auki ja sisällä surisee kärpänen. Lattialla ryömii jokin kuoriainen ja rusennan sen kengälläni. Verenpaineeni mitataan ja se on järkyttävän korkea. Hoitaja sanoo, että se johtuu jännityksestä. Saan sairaalan pyjaman päälleni. Värini on roosa. Pienille naisille punaista, keskikokoisille mintunvihreää, isommille ruskeaa. Sairaalassa XL on nimittäin XL. Omat vaatteeni viedään pukupussissa pois. Huoneissa ei ole kaappeja, mutta pieni laatikosto omille tavaroille. Käsilaukkuni mahtuu sinne tunkemalla. Jätän suljetun kännykkäni pöydälleni. Sillä saan soitella ja lähettää viestejä vähän matkan päässä olevasta tv-huoneesta. Osastolla tehdään selkäleikkausten lisäksi myös aivoleikkauksia ja kännykät saattavat näin ollen olla häiriöksi valvonta- ja hengityslaitteille.

Kello on iltapäivällä kolmen paikkeilla. Olen syönyt vain aamupalan ja nälkä on kova. En uskalla liikahtaa huoneesta mihinkään, sillä sekä lääkäri että anestesialääkäri ovat luvanneet tulla tapaamaan minua sekä huonetoveriani ennen aamuista leikkausta. Toiselta huonetoveriltani leikataan niskasta puristukseen jääneet hermot ja toiselta potilaalta niska on jo samasta syystä leikattu. Sen pää ei käänny ja niskassa on niittejä. Ihan kuin vetoketju.

Ruoka tulee kello neljä. Se on jauhelihakeittoa ja maistuu hyvältä. Nälkä jää kalvamaan vielä. Otan vettä hanasta. Se on ruskeaa ja lämmintä. Käyn kanttiinissa ostamassa kahdella kympillä pullovettä ja lehtiä. Asetun sängylleni katselemaan televisiota, joka on kauimpana minusta. En näe tekstiä kunnolla, mutta olen tyytyväinen paikkaani oven vieressä. Ilma vaihtuu siinä parhaiten, mutta minun on silti jumalattoman kuuma. Ikkunan vieressä makaava nainen epäilee, että minua vaivaa jo mummokuume. Olen samaa mieltä.

Osastolla ei näy muita naisia kuin me kolme, minä ja kaksi noin kuusikymppistä rouvaa. Jossain on kuulemma näkynyt joku muukin naispotilas. Kaikki muut ovat erittäin huonokuntoisia miehiä. Niitä syötetään, jos ovat tajuissaan ja ruoka valuu pitkin leukaa. Muutoin ne makaavat sängyillään ja kuorsaavat.

Illalla tulee vielä yksi leipäpala ja kupillinen haaleaa kahvia. Keskustelun aiheet huonetovereiden kanssa eivät lopu. Kaikilla on koiria ja kipukin yhdistää. Edessä oleva leikkaus jännittää meitä kahta. Nukutus jännittää enemmän kuin leikkaus. Pelkään etten herää. Niin pelkää se toinenkin. Nukutuslääkäri tulee huoneeseen illalla noin puoli kymmenen aikaan. Kerron kaiken mikä minussa mättää. Minut on leikattu jo neljä kertaa; kerran nukutuksessa, kerran spinaalipuudutuksessa ja kaksi kertaa epiduraalipuudutuksella. Nukutuksessa ja spinaalipuudutuksessa verenpaineeni romahtaa, hereillä voin pahoin ja oksentelen. Kerron lääkärille myös yöllisistä paniikkikohtauksistani, hengenahdistuksistani ja sydämentykytyksistäni. Se kirjoittaa kaiken ylös. Myös lääkäri käy, mutta hän ei ole sama joka leikkaa. Yritän silti udella mahdollisimman paljon. Lääkäri kertoo että kaksi nikamaani laitetaan ruuveilla ja tangolla samaan linjaan, jossa ne nyt eivät siis ole. Tangon ympärille laitetaan lisäksi luusiirrettä. Lääkäri ei tiedä kuinka kauan leikkaus kestää eikä ole varma siitäkään, mitä minulle todella tehdään. Sen näkee kuulemma vasta sitten, kun selkä avataan ja katsotaan sisälle. Ei lääkäri tiedä sitäkään, onko leikkauksesta apua, ja väittää vielä, ettei lonkan bursani tulehdus ainakaan tällä leikkauksella parane.

Muiden jo nukkuessa kirjoitan yöllä henkisen testamenttini läheisilleni. Kirjeessä kerron vain hyviä asioita lapsistani. Tiedän että olen lievästi hysteerinen, ja uskon häpeäväni kirjoituksiani sitten kun minut kärrätään leikkauksen jälkeen osastolle takaisin. Joku yökkö käy sulkemassa huoneen oven ja tulee niin pimeää, etten näe enää kirjoittaa. Laitan päiväkirjani ja kynäni pois. Yritän nukkua. Ambulansseja tulee ja menee. Koneet piippaavat viereisissä huoneissa. Hoitajia kutsutaan. Muistan vielä pari asiaa mitä pitää viime töikseen sanoa ja lisään ne pimeässä kirjeeseeni. Kello lähestyy kolmea. En välitä siitä, etten saa unta. Tiedän nukkuvani koko seuraavan päivän kuitenkin. Yöhoitajat räjähtävät aika ajoin nauruun. Niiden kälätys herättäisi kuolleetkin. Ehkä se on hyvä asia.


Jatkuu...

Tapaamisiin

Nyt lähden. Jännittää enemmän kuin koskaan. Terveisiä kaikille lukijoilleni. Kiitos myös sähköposteistanne ja tekstiviesteistänne. Olette ihania.

Jos pupu tulee pöksyyn

Olen tottunut kipuiluun. Möykky alaselässäni on jo osa minua ja bursaani polttelee kotoisasti joka päivä. Nikaman väärä asento aiheuttaa ärsytystä limapussissa. Koko lonkka on kosketusarka ja tulehtunut, eivätkä mitkään kortisonipiikit siihen ole koskaan auttaneet. Kipu alaselästä säteilee kantapäähän asti ja viime aikoina myös päkiästä on kadonnut tuokioiksi tunto kokonaan. Muutaman kerran koko oikea jalkani on ollut kananlihalla useita tunteja. Se on outoa.

Olen kiinnittänyt vihdoin huomiota siihen kaikkeen, miten välttelen tekemästä määrättyjä asioita, jotta elämä olisi helpompaa - ja sitten kun se on, en niinä päivinä koe ansaitsevani leikkausta tai pidän kuudesta kahdeksaan tunnin nukutusta liian suurena riskinä siihen verrattuna mitä sillä saan. Enhän voi tietää mitä siitä seuraa. Keuhkoveritulppa vai korjattu selkä? Mahdollisuuksia on kuoleman ja tervehtyneen selän välillä vaikka kuinka paljon. Minä en haluaisi muuta kuin kivut pois ja mahdollisuuden tehdä sitä kaikkea mistä olen nyt joutunut luopumaan. Selkänihän liikkuu ja taipuu kuten ennenkin, kunhan se saa hetken aikaa istumisen tai makaamisen jälkeen vertyä. Kipu taustalla ei tosin unohdu hetkeksikään. Kuinka paljon ihmisen oletetaan kestävän kipua ennen kuin hän on ansainnut mahdollisuuden käyttää valtion vähiä terveydenhuollon resursseja? Siellä on taatusti joku pitkään jonottanut ihmispolo, jota kipu jäytää enemmän ja joka ansaitsisi tämän leikkauksen ennen minua.

Lueskelin netistä erilaisia kokemuksia vastaavista leikkauksista ja monille saman kokeneille oli jäänyt hermostollisia vaivoja, erilaisia fyysisiä vikoja tai leikkauksessa oli ilmennyt kaikenlaisia inhottavia komplikaatioita. Vain yksi ainoa vastaavan läpikäynyt onnellinen kirmasi vuoden päästä operaatiosta täyttä päätä vailla minkäänlaisia kipuja kuin uusi ihminen. Joku väitti lääkärien tyystin tyrineen koko operaation. Jollakin tavalla epäonnistuneita tuntuivat siis olevan useimmat toimenpiteet, mutta kaikkein pahimmin pieleen menneet leikkaukset jäävät salaisuuksiksi, sillä vainajat eivät hirveästi netissä pyöri. Miten siis voin kirkkain silmin sanoa, että haluan leikkaukseen? En haluaisi joutua katumaan. Kuinka paljon kipua ja liikerajoituksia olen loppuelämäni ajan valmis sietämään? Lähdinköhän tähän liian kevyellä mielellä? Millä ylipäätään voi mitata sietokykynsä riittävyyden? Olen aina olettanut että kipukynnykseni on korkea. Mistä voin tietää mikä on korkea ja mikä matala? Voisiko olla, että joku toinen olisi ollut ehkä sairaslomalla koko tämän ajan näillä kivuilla? Onko hän silloin vakavammin otettava leikkauspotilasehdokas? Mistä minä tiedän olenko ollut sitkeä vai helvetin tyhmä? Mistä minä tiedän sitäkään, milloin minuun sattuu tarpeeksi? Entä mikä on yleisesti ottaen tarpeeksi? Riittääkö se, että joinain päivinä ei pysty töiden jälkeen tekemään mitään? Vai pitäisikö olla pystymättä tekemään töitä? Entä kun kesälomalla selkään sattuu enemmän kuin töissä ollessa? Mitä järkeä silloin olisi edes olla sairaslomalla, jos olisi kotona kipeämpi kuin töissä ollessa? Onko selkäni niin tottunut seisomatyöhön, että jos lomillani en seiso yhtä mittaa 7,5 tuntia päivässä, niin voi kauhea sentään, herkkä selkäni suuttuu ja silloin sattuu.

Kaiken tämän lisäksi unohdan autuaasti, että olen lääkkeiden vaikutuksen alaisena koko ajan. Olen kokeillut olla silloin tällöin päivän ilman, eikä siitä ole tullut mitään. Jo puolelta päivin olen ollut rapisuttamassa lääkeliuskasta kapselia kolotukseen. Nyt olen jo unohtanut miltä se tuntui, kun mistään ei tule mitään. Olisi pitänyt muistuttaa itseään vielä kerran ennen leikkausta, mutta tämä kutsu tuli niin äkkiä ja työtkin piti saada tehtyä.

Olen saanut tätä operaatiota varten informaatiota hyvin vähän jos ollenkaan. En tiedä edes kuinka pitkään olen sairaalassa, en tiedä kuinka pitkä on minimisairaslomaloma, en tiedä todellisia riskejä eikä minulle ole luvattu ihmeparantumistakaan. Jouduin tekemään päätökseni käytännössä ihan yksin. Näissä tapauksissahan vain suositellaan leikkausta ennen jalan halvaantumista, jos potilas sitä haluaa - tai sitten odotellaan niin kauan kunnes nikama nyrjähtää ja koipi halvaantuu, mitä ei välttämättä tapahdu lainkaan. Mutta kipu on. Se vain pysyy ja pahenee, tulee ja menee, mutta ei koskaan katoa. Ja ikinä selkä ei näissä tapauksissa itsekseen parane.

Niinpä kirjaan nyt ylös muistutukseksi itselleni ikäviä asioita siltä varalta, jos huomenna sunnuntaina iskeekin pelonsekainen katumus ja outo olettamus siitä, että kyllä mä näinkin pärjään, kun olen pärjännyt tähänkin asti. Ongelmahan on vain siinä, että minä useimmin haluaisin tehdä asioita. Olenkin tullut siihen tulokseen, että olen luonteeltani tekijä, enkä mikään korkea-arvoinen hypistelijä. Eli:

- olet syönyt erilaisia tulehdus- ja kipulääkkeitä yhtäjaksoisesti vuoden ja kolme kuukautta
- koirien ruokakuppien nostelu lattialta aamuin ja illoin on olevinaan sinulle haaste.
- nouset sohvalta jo 43-vuotiaana ylös kuin vanhus. Vasta muutaman minuutin kuluttua selkäsi oikenee.
- et voi siivota niin usein kuin pitäisi. Koko talo, sen lattiat, nurkat, sängyt ja sohvat ehtivät täyttyä koirankarvoista, pölystä ja hiekasta ennen seuraavaa kertaa, kun jaksat taas koota itsesi ja kestää kipua siivoamisen verran. Joka kerta edessä on useita tunteja kestävä urakka (jota juuri nytkin välttelet viimeiseen asti).
- koska et halua yllyttää kipua, monet tavarat lojuvat joskus useita päiviä lattialla. (Niitä neljää muuta samassa talossa asuvaa henkilöä lattialla lojuvat sukat, lehdet ja mainospaperit, Mäkkärin hännänheiluttamisen takia pöydältä pudonneet pudonneet kynät, mukit, kaukosäätimet ja sen sellaiset eivät näytä häiritsevän lainkaan. Itse asiassa talosi asukkaita ei häiritse mikään muu kuin se, että niitä huomautellaan tekemättömistä asioista. Et ole luonteeltasi jäkättäjä. Vihaat jäkättämistä, mutta valitettavasti elämä perheissä on vuorovaikutteista. Monet äidit jäkättävät hyvästä syystä, ovat topakoita ja hallitsevat kotinsa. Sinä et, koska et paitsi itse kestä jäkättämistä, et myöskään kestä sitä, että sinua aletaan jäkättämisen takia inhota. Vihaat niitä vihamielisiä tiuskaisuja, haistatteluja, ää-äää-narinoita, joita kuulet joka päivä kun pyydät jotakuta tekemään jotakin. Et halua etkä kestä kuulla enää kertaakaan pidä ny saatana jo se turpas kiinni- komentoa(muista että kaikesta ällötyksestäsi huolimatta liikutuit juuri omista sanoistasi kyyneliin). Talossasi on siis niin paljon tekemättömiä töitä aina vessanpöntön vaihtamisesta lähtien, että jäkättämisesi ja sen aiheuttama vastarinta olisi joka tapauksessa jatkuvaa. Parempi siis kuin et aloitakaan. Olisit muuten vaihtanut sen vuosikausia sitten äitienpäivälahjaksi pyytämäsi vessanpöntönkin jo itse, jos olisi selältäsi pystynyt. Tiedän että olisit.)
- et voi kävellä kunnollisia lenkkejä koirien kanssa. Itse asiassa järkevä ihminen ei tuossa tilassa edes yrittäisi.
- et ole haravoinut yli vuoteen vaikka haluaisit.
- et voi maalata.
- et voi tanssia.
- puutarhasi on hirveä. Villiintynyt puutarha on kaunis, mutta sinun takapihasi on kitukasvuinen. Parhaillaan pajuamppeleissa roikkuu kaksi täysin kuollutta kukkasta, koska kastelu ei ole liiemmin kiinnostanut. Pyysit kyllä erästä samassa talossa asuvaa neitihenkilöä huolehtimaan pation kukkasista, mutta kun mitään ei tapahdu, niin mitään ei tapahdu. Et voi mennä väkisin työntämään kastelukannua käteen ja sanomaan että ota kannusi ja kastele. Sehän olisi sama kuin kastelisit itse.
- pihalla on muitakin töitä, joita et ole tehnyt yli vuoteen. Myrskyjen katkomat oksat makaavat pitkin maita ja risut ovat peittäneet monelta osin aluskasvillisuuden. Et nähnyt niiden alta yhtään sinivuokkoa tänä keväänä.

Yksi iso myrskyn murjoma raita makaa polun päällä siten, että joudut kumartumaan sen alitse päästäksesi koirien kanssa eteenpäin. Lisäksi polun varren heinikko on kasvanut varsinaiseksi punkkipöheiköksi. Myös tontin rajalla oleva riukuaita on kaatunut ja alkanut lahota. Lisäksi etupihan oja on kasvanut umpeen pujoista, kortteesta ja ranta-alpirykelmistä. Talven tulvia ajatellen siitä ei taas hyvää seuraa. Olet muutenkin kurkkuasi myöten täynnä niitä naapureita, joiden päivät kuluvat juuri tuon kyseisen ojan vedenpinnan nousua mittaillen.

- varastoon on kertynyt rikkoutuneita kodinkoneita, jotka olisi pitänyt raijata kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen aikoja sitten - muun muassa keskellä ulkovarastoa töröttää rikkoutunut pakastin. Näin ollen sieltä ei pääse sisään tai ulos kuin pienestä kolosesta, josta juuri eilen tungit vastapestyjä mattoja varaston ylähyllylle. Sen jälkeen makasit sohvalla itku kurkussa vähän aikaa. Kiertoliikkeet ovat selällesi kaikkein pahimpia. Takapihan katoksen alle on myös kertynyt monenlaista roinaa, esimerkiksi puhkiruostuneita grillejä, pilalle menneitä mattoja, kukkapurkkeja, huonekaluja yms. joita et yksinäsi ole saanut kannettua vintille tai roskikseen.

- sukusi vanha mökki on romahtamaisillaan. Höskä pitäisi purkaa ja tilalle rakentaa uusi. Se boheemiporukka ei kyllä pysty yhtään mihinkään ja sinäkään et nyt kykene edes ajattelemaan koko asiaa. Mutta saari on sinulle tärkeä. Tekisit sen eteen mitä vain jos voisit, mutta ethän pysty edes polttopuita hakkaamaan, saati sitten pitämään sitä katastrofia yksinäsi pystyssä. Sinne se lahoaa, eikä kukaan välitä ja ainoa joka välittää ei pysty.

_______________________________________________________________

Tämä oli loistoidea. Olen jo ihan valmis siihen leikkaukseen. Näinhän ei selvästikään voi jatkua...

No nyt se tuli

Nääs kutsu. Just sain tietää, että selkäleikkaukseni on ensi maanantaina. Sunnuntaina menen jo Töölöön pötköttämään. No eipä just kiire tullutkaan. Parissa päivässä on laskettava koko porukan tienestit, palkattava pari extratyöntekijää lisää, tehtävä loppukuun työvuorot uusiksi ja ensi kuukin kokonaan, puhumattakaan niistä tekemättömistä käytännön töistä siellä puljun puolella, jotka pitää ajatella kenties kuusikin viikkoa etukäteen.


















Leikkaukseen aihetta?

Niin että päivitystahti sen kun paranee. Ehkä jopa loppuu! Mistä näistä tietää. No eikä lopu. Kaikki menee ihan hyvin. Ihan helvetin hyvin. Morjens.

Ihme touhua

Puckia pisti ampiainen alahuuleen - olipahan muuten näköinen. Harvinaisen hapannaamainen otus. Ja heti kohta lahkeestani pujahti sisään kusiainen, joka puolestaan tietenkin kusaisi jalkoväliini. Pimpan poskea polttaa vietävästi. Jotakin sentään. No, ei siinä mitään. Vaihdoin verkkarit shortseihin ja lähdin koirien kanssa pihalle. Jätkät veti mut oikopäätä nokkospuskaan, niin että jalkojakin polttelee. Mikäs täsä on ollesa. Kesääkin vielä jäljellä.

No helvetti

Aamulla kärähti kuivauskaappi ja nyt pamahti ompelukone. Ehkä tänään ei kannata koskea koneisiin tämän enempää.

Ääääääääää!

Nyt meinaa hermo mennä. Olen löytänyt lattialta pari punkkia, sängystä löysin myös yhden nymfin... ja koiristakin olen niitä kuvotuksia pitkin kesää pinseteillä irti kierrellyt. Onhan se melko tyydyttävä tunne, kun verenimijän leuat vihdoin antavat periksi ja pääsen nitistämään kunkin punkin hengiltä. Lopuksi huuhdon ne vessanpöntöstä alas. Hei hei. Tänään ulkoa tullessa ja siinä Jeevesiä kaikessa rauhassa katsellessa jokin häikkäsi vasenta puolta päästäni. Hosuin siinä aikani ja lopulta jostakin hiuspehkoni perukoilta käsivarrelleni pöllähti hirvikärpänen. Oliolla oli sentään vielä siivet selässään. En ehtinyt tappaa sitä, kun se lensi jonnekin lymyilemään, helvetti sentään. Olen kontannut nyt lippis päässä olohuoneessa viimeisen tunnin ajan. Hulluksi tässä tulee. Kutittaakin joka paikasta. Tulisipa talvi ja peittäisi lumeen kaikki saatanan taudinkantajat, verenimijät ja munanlaskijat.

Loma loppui

No niin. Lähdin aamulla töihin ihan hyvillä mielin, mutta tulin huonolla takaisin. Tätä tämä kai sitten on seuraavaan lomaan asti.

Katkeruus on kuollut, eläköön häpeä!

Jumankauta, sisällä on lämmintä 27,5. Ei auttanut tähän hikiseen olotilaan auringonpimennys, ei ukonilma. Kaikesta huolimatta aloin tonkia jälleen kerran kaappejani ja repiä ikivanhoja papereitani ja uusimpia tulosteitanikin - löysin samalla aimo kasan viimekertaiselta siivousvimmalta säästyneitä juttuja ja kässäreitäkin, joiden ei enää pitänyt edes olla olemassa. Nyt tuhosin myös niihin liittyvät vanhat levykkeet. Laitoin disketit (siksi kai niitä kutsuttiin) kuuman valuvan vesihanan alle ja lorautin hetken mielijohteesta päälle vielä mäntysuopaakin. Sitten taittelin levykkeet hajalle ja rutistin ne roskikseen.

Tämä puhdistautuminen johtuu tietenkin joskus tulevaisuudessa tapahtuvasta selkäleikkauksestani. Operaatio voi tapahtua piankin, mikäli jononhoitajalta saamaani kirjeeseen on luottaminen. As if. No, luonnollisesti pelkään kupsahtavani siihen leikkauspöydälle, enkä halua jättää jälkeeni niitä kaikkia typeryyksiä, haikailuja ja salaisuuksia, joita minulla on joskus ollut. Miten ihminen on voinutkin olla niin sekaisin. Ihastuminen on sairasta. Onneksi olen parantunut siitä kauan sitten. Ei ikinä enää...

Jostakin syystä olin siis säästänyt joitakin kahdeksan vuoden takaisia riipiviä ja sielua myllertäviä tekstejäkin. Olin piilottanut ne hyllypaperin alle. Niitä lukiessani kärsin ja häpesin. Kasvoin taas ihmisenä jonkin verran. Kahdeksan vuoden päästä varmastikin (jos olen hengissä siis), kärsin ja häpeän tätä ihmistä, joka nyt olen. Ja kasvan ehkä hieman. Vähiten häpeää aiheuttaisi se, ettei koskaan julkaisisi mitään, ei tunnustaisi mitään, ei kirjoittelisi kirjeitä, ei sähköposteja, eikä varsin väittelisi yleisillä foorumeilla. Niinpä jatkossa kielletylle listalleni joutuvat ehdottomasti tunteita herättävät mielipidetekstit, etenkin lehtiin lähetetyt yleisönosastokirjoitukset. Ei ikinä enää ainuttakaan. No huhhuh. Pelastetaan maailma Saaran paatosvuodatukselta. Ei helvetti sellaista kestä kukaan.

Olin siis säästänyt myös kustantajilta saamiani vastauksia eräästä romaanikäsikirjoituksestani*. Nyt noita vastauksia lukiessani huomaan eläneeni nämä vuodet siinä, että se kässäri oli toivoton paska, eikä siinä ollut mitään miksi se olisi pitänyt hioa julkaisukuntoon. Mutta eihän se niin olutkaan. Ehkä kyse olikin sattumasta. Ehkä kyse oli järjestyksestä. Jos positiiviset palautteet olisivat tulleet ennen totaalista latistamista, olisinko silloin kestänyt negatiivisen kritiikin paremmin? Nimittäin muistan, etten enää uskonut mitään muuta, kuin sen minkä olin ensimmäisenä saanut.

Miksi ihmeessä annoin sellaiselle kustannustoimittajanaiselle niin suuren vallan määrätä omasta tulevaisuudestani? Miksi en uskonut itseeni tarpeeksi? En siis itsekään tiennyt mitä olin tekemässä. En tiennyt yhtään mitä halusin. Jos olisin, minua eivät olisi pidätelleet mitkään kustannusalan ihmiset. Loppujen lopuksi tässä kävi juuri niin kuin pitkin käydä. En minä olisi halunnut kirjailijaksi. Yleensä ihmiset aina haluavat jotakin ihmeellistä, mainetta ja kunniaa, loputonta hyväksytyksi tulemista. Mutta lopputulos on ihan toinen. Niin monia itsensä ampuneita kirjailijoita, päänsä uuniin työntäneitä naisia, järveen kävelleitä lahjakkuuksia on käynyt maan päällä kääntymässä. Eivätkä ne ole koskaan tyytyväisiä! Miksi elämä ei itsessään riitä? Näyttäkää minulle yksi onnellinen kirjailija niin minä näytän teille makuuhuoneeni kaapit ja keittiön komerot myös. Alun perinkin ironisoin käsikirjoituksessani juuri sitä hinkua ja vonkunaa, kun kaikki aina saatana haluavat kirjailijoiksi. Jos siis se käsikirjoitukseni olisi kirjaksi julkaistu, olisin silloin tullut kirjailijaksi ja menettänyt näin ollen uskottavuuteni juuri sillä hetkellä, kun kirja olisi tullut painosta ulos. Mikä paradoksi.

____________________________________________________________

*Xxx on kertomus kotiäidistä, jolla on pakkomielle kirjoittamisesta. Kirjan päähenkilö ironisoi päähänpinttymäänsä tulla suureksi kirjailijaksi, ja vaikka kyseessä on ”täysin fiktiivinen kertomus kirjailijaksi tulemisen vaikeudesta”, Saara X kärsii epäilemättä samasta taudista. Moni kärsii. Valitettavasti vain kirjailijaksi tuleminen on oikeasti vaikeaa, eikä siinä välttämättä auta, että kirjoittaa parisataasivuisen selvityksen intohimostaan.

Xxx on tyypillinen viihderomaani erikoiselta tuntuvaa kehyskertomusta lukuunottamatta. Kirjan minä tuntee syntyneensä kirjailijaksi. Avioelämä ja lastenhoitokin kärsivät kun äiti vain kirjoittaa, eikä kuitenkaan onnistu julkaisemaan mitään. Päähenkilö – olkoon hän vaikka Saara, tuskin menee kovasti pieleen – päättää etsiä apua luovan kirjoittamisen kurssilta.

Pieneen saareen suljetut kolmetoista kurssilaista opettajineen ovatkin oivaa materiaalia erilaisten ihmistyyppien esittelyyn. Saari on myös hyvä tapahtumapaikka romansseille, mustasukkaisuuskohtauksille ja salaperäiselle piileskelylle. Onnettomuuksiltakaan ei vältytä. Kurssin jälkeen Saara joutuu pohtimaan parisuhdettaan, huomaamaan ettei kirjailijaksi ryhtyminen vieläkään ole kovin helppoa ja paljastamaan kaikki kurssiin kuuluneet juonittelut. Tässä kirjassa. Totuus on vihdoin tullut julki!

Saara X:n tekstissä on joitakin hauskoja oivalluksia, itseironiaa riittää ja kotiäidin arjen kuvaukset ovat paikoin hilpeitä. Kielikin on melko elävää, verevää, mutta antaisin Saaralle saman neuvon kuin kirjoituskurssin opettaja.. Hienot sanat eivät tee tekstistä hyvää kirjallisuutta. Pitää olla jotain tajua siitä, miten niitä käytetään. (Ja ihan hyvä jos olisi jotain sanottavaakin…) Valitettavasti kirjoittajalla ei tunnu olevan juuri minkään näköistä käsitystä suomen kieliopista tai lauserakenteista. Sananvalinnatkin ovat täysin pielessä. Saara X:n pitäisi myös kuulla entisen äidinkielenopettajani mylvivän ”Rakastakaa pistettä!”

Kirjan päähenkilö toteaa lukukokemuksestaan (ensimmäisestä?) innostuneena että lukeminen kannattaa aina. Suosittelisin Saara X:llekin muutamia kymmeniä tuhansia sivuja hyvää kaunokirjallista tekstiä ennen kuin kirjoittaa seuraavan romaaninsa.

Ei myöskään ollut kovin hyvä idea, vaikka tyylikeinona joissain tapauksissa saattaisikin toimia, liittää Saaran novellia ja lehtiartikkelia osaksi kertomusta. Ne antoivat kuvan, että tässä todella ollaan pyrkimässä kirjailijaksi, mutta eivät tässä pyrkimyksessä ainakaan auttaneet. Olivat nimittäin huonoja.

Helsingissä 1.6.2000

NN

Plaaplaaplaa.

Mutta käsikirjoitukseesi. Siinä on erikoinen aihe, kertojan pyrkimys saada julkaistuksi kirja. Vaikka aihepiiri on useimmille tuttu, en muista aikaisemmin lukeneeni siitä kirjoitettua tekstiä. (plaaplaaplaa)

Käsikirjoituksesi on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, niin että luin sitä uteliaana, eikä vähiten sen vuoksi, että siinä käsitellyt asiat liittyvät työhön. Olet ikään kuin koonnut yhteen monia sellaisia kysymyksiä, jotka ovat tuttuja kirjoittajille. Varsinkin kirjoituskurssin aikana ongelmat kärjistyvät huippuunsa, kun päähenkilö raivostuu…

Käsikirjoituksesi kiinnostavista puolista voisi kirjoittaa pitkäänkin, mutta tiedät ne itsekin, joten keskityn tässä vain kriittisiin huomautuksiin.

(Lisäksi plaaplaaplaata esim:

Muutamat sanat toistuvat tavallista useammin, kuten ihan, aina, koko, johdosta, vuoksi, kohtaan, mikä, minkä, pistää, äkisti, äkkiä.

Sanajärjestys on toisinaan saksalainen.

Sivulla 178 kertoja sanoo puolustelleensa itseään äitinä ja kirjailijana. Kirjailija-nimikettä käytetään kirjoja julkaisseesta. Ja muistaakseni jossain käsikirjoituksen alkupuolella puhutaan kirjasta, kun tarkoitetaan käsikirjoitusta.

Liuskalla 182 on puhe kettutyttöjen pukeutumisesta. Ainakin tv:ssä esiintyessään he ovat olleet asiallisesti ja siististi pukeutuneita.)

15.6.2000

ÖÖ

___________________________________________________________________________

Arvoisa kirjoittaja,

Olen tutustunut romaanikäsikirjoitukseenne XXX. Olette tavoittanut kotiäidin ja ”kuuluisan kirjailijan” NN:n kohtaamiseen kesäisellä kirjoittajakurssilla osuvia, kärjekkäitä ja humoristisia sävyjä. Pönäkän itsetietoinen ohjaaja ja kurssilainen löystyvine moraaleineen, kvasi-intellektuelli ja olevinaan naiivi perheenäiti kohtaavat haaveessa, kirjailijaksi tulemisen ja rakastumisen haaveessa. Näille ilmiöille Teillä on silmää.

Kerrontaa taittavat tulevaisuusjaksot ”Tapahtui vuonna 2100” jäävät jotenkin koleiksi aikalaisaineston rinnalla.

Käsikirjoituksenne on kerronnaltaan pitkitetty. Tämä tragikoominen tarina kirjoittamisvimman valtaamasta naisesta, joka vähättelee verevää elämää ympärillään ja kaipaa älyllisiä haasteita, on sisäiseltä volyymiltään pikemminkin pienoisromaani. Henkilössänne voi aavistaa suomalaisen kipeän kohdan, itsetunnon vajauksen, joka hakee hyvitystä, hyvitystä jostakin, jolle en osaa antaa nimeä ja jonka juuriin en yllä.

Kiitän lukukokemuksesta. Melkoinen tie Teillä olisi vielä edessä, jos…

Parhain terveisin

MM

12.11. 2000