Havuja, perkele

Kuusi otti ja lähti. Olipa harvinaisen surkea tapaus se. Vähän niin kuin kruunu tälle vuodelle. Piste iin päälle. Koreahan se oli aluksi, mutta lopuksi neulaskasasta kohosi pelkkä koristeltu kuiva raato.

Joulurauhaa

ja kiitos menneestä. Onnellista uutta vuotta kaikille.

Vielä vähän

Ennen joulurauhan julistamista kerron vielä yhden asian, jota en tässä hötäkässä ehtinyt mainita ollenkaan. Pari viikkoa takaperin Uutislehti 100:ssa uutisoitiin tapauksesta, jossa 7-vuotiasta pikkupoikaa oli kesken kotimatkan lähdetty väkisin retuuttamaan johonkin asuntoon. Retuuttajasta annettiin tuntomerkit ja miehen kerrottiin olevan noin kolmekymppinen mies. Myöhemmin poika oli uutisen mukaan palautettu pihalle, josta hän sitten apua pyytäen oli päässyt onnellisesti kotiinsa.

Pari päivää myöhemmin oli selvinnyt, että koko juttu oli keksitty. Poika oli ollut kielletyillä karkkiostoksilla, mutta sen sijaan että olisi uskaltanut tunnustaa sortuneensa karkkeihin, hän olikin valehdellut, että oli joutunut kaapatuksi.

Tämä kaikki vaikuttaa aika salakavalasti lasten käsitykseen ympäröivästä todellisuudesta. Jos karkin syöminen ja siitä seuraavat terveyshaitat, ylipaino ja kaikki muu terveysintoilu aiheuttaa tätä, niin mitä sitten aiheuttaa kaikki muu, mitä lapset ympärillään näkevät.

Linkkejä muihin

Lisäsin muutaman linkin Ikävään aiheeseen. Sori haamupäivitys. Nyt en jouda luojan kiitos itse polkkaamaan, kun olen saanut lukea niin tiiviisti muiden blogeja.





Vanha valopää se täällä vain.

Niin?

Kesken jouluostosten pääsin Susun kanssa kaljoille. Fantasioitiin pikkujoulutapaamisista muiden bloggareiden kanssa.
- Moi, mä olen Saara.
- Niin?...
Mietittiin myös, kuinka hemmetin kauan ihminen voi ihan oikeasti jatkaa bloggaamista. Tosiaanko tässä istutaan vielä kymmenen vuoden päästä ja kirjoitetaan sormiverellä, kun muut laittavat videokameran kanssa eetteriin liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Realistisesti ajatellen tämä kyllä loppuu aikanaan. Hulluimmissa visioissa täällä istuu tappiin asti vanha kääkkä, joka paasaa pornoistumisesta ja sen vaikutuksista ja toisaalla Susu kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa pieniä tarinoitaan, joissa kohdellaan lapsia huonosti. Loppuun asti. Hampaat putoaa. Tukka lähtee. Sormet koukistuvat.

Voi apua.

Linkkaan tähän vielä säälistä Mitvitin, että saa raukka edes lukijoita. Oli toinen niin hienosti yrittänyt kirjoittaa vastineensa.

Silmälasimäyrä

Niistä silmälaseista... eivät tuoneet vielä onnea. Voisin helposti kuvitella, että olen saanut jonkun toisen lasit. Minullehan käy yleensä niin, että jokin sähläys aina osuu kohdalle. Aina. Joudun epäilemään kaikkea ja yleensä se on ollut ihan oikea epäilys. Mutta näiden lasien kohdalla se epäilys on vielä epävarmaa, sillä niiden kanssa pitää katsoa kauas eri asennosta kuin lähelle katsoessa. Enkä minä vielä ymmärrä miten se tapahtuu. Monet tekevät niin, että kumartavat vähän päätään ja katsovat alta kulmain. Silloin ihminen näyttää viisaalta, varsinkin miehet. Mutta minä näytän sillä tavalla lähinnä wannabe-viisaalta ja kaksoisleukakin oikein muhevoituu siinä asennossa. Muutenkin hiukset ovat kasvaneet mallista yli, joten pää on ihan pallo. Esikoinenkin sanoi, että niin kuin turbaani olisi päässä. Ja lisäksi tukka on taas päälaelta harmaa kuin mäyrällä ja nenässäkin kirkuu punainen näppylä.

Monet muut ovat säihkyneet eilen pikkujouluissa ja se vähän kirpaisee. Ärsyttää lukeakin moisia hihityksiä. Tässä rapakunnossa ei paljon tee mieli ihmisille näyttäytyä, mitä nyt vähän pakosta töissä, kun siitä kerran rahaakin maksetaan. Muutenhan olisinkin jo erakko. Joku oikeus ja kohtuus sentään pitää näyttäytymisessäkin olla. Tänään kyllä laskin palkat kotona ja tämmöinen etätyö olisikin kyllä mainio vaihtoehto näinkin järkyttävän näköiselle ämmälle.

Huonoja kuvia kuulkaa riittää

Tämän viikkoisen valokuvatorstain haaste on älyttömän helppo. Minullahan näitä onnettomia otoksia riittää. Oli jopa vaikeuksia valita, mutta päädyin nyt kuvakavalkadiin eräästä näytelmästä, jossa myös tyttäreni esiintyi. Ja äiti elikkäs siis minä kuvaan.

Surkeiden otosten sarja:















Tässä näytellään.















Joku kävelee. Ei mitään tietoa kuka ja miksi.















Hitto, ne kerkesivät jus kumartua.















Olin valppaana. Nyt ne seisovat.


***

Vielä huomisaamuna neljältä herätys, sitten ensi viikolla saakin nukkua puoleen viiteen. Ehkä vielä joku päivä tekee mieli kirjoittaakin.

Lainattujen lauseiden meemi osa 2.

Meitä oli saunomassa 8 naista, oli pyöreää, pitkää, lyhyttä, piukkaa ja löysempää vartaloa. Yksi lupaa hohtoa, toinen kiiltoa, kolmas raikkautta, neljäs puhtautta ja viides vieläpä helposti, kuudes suojaa lialta ja seitsemäs tarjoaa ikuista onnea. Eipä niistä tuhmuriineista varmaan tarvitse sen suurempaa numeroa tehdä - pukkihan ei kuitenkaan kai mikään julma tuomari ole? Hän on äärettömän nokkela nopea hauska. Valitettavasti en ole ollut kiltti tänäkään vuonna, joten en kehdannut toivoa sitä pukilta. Olen hieman alakuloinen jo nyt.

















Lähteet:
Helen, Ohari, Anna, Susu, Kata ja Maija Mallikortti

Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista ja tarinan haasteblogista, ottamalla yksi virke kustakin. Haasta ne blogikirjoittajat tekemään oma tarinansa, joilta lainasit virkkeet, paitsi sitä joka sinut haastoi.

Susun haaste tuli just sopivaan saumaan. Tulipahan luettua liuta mukavia blogeja sen sijaan, että olisin tehnyt taas tikusta asiaa.

...vedin kermaleivosta napaan

Outo tunne. Eilisen pettymyksen jälkeen tuntuu niin kuin olisin huolissani siitä ihmisestä. Minulla on vähän ikäväkin niitä sen juttuja. Tämä ei ole hyvä asia. Miksi ei vain voisi olla ajattelematta tai välittämättä. Samaan aikaan kun huoli syvenee, syvenee myös pelko. Toisaalta työntekijöitteni elämä ja vapaa-aika ei kuulu minulle yhtään, mutta kuitenkin sitä on nyt nämä pari päivää tullut ajatelleeksi näitä vapaa-ajanviettotapoja ainakin siinä tapauksessa, jos ne tavat alkavat vaikuttaa työntekoon. Minulla suoraan sanoen on ollut rintalastan alla ontto olo. Ikään kuin olisin alkanut pelätä... en edes tiedä onko se pelkoa... vai onko se pettymystä jo valmiiksi, että entäpä jos joku tekee sen kuitenkin taas. Nytkin tätä ajatellessa minulla nousee hiki pintaan. Vaikka mikä oikeus minulla on edes odottaa, että ihmiset olisivat jotenkin sitoutuneita työhönsä? Mistä minä oikeastaan mitään tiedän. Väkisinhän niistä välittää. En tietenkään pystyisi edes olemaan välittämättä, se on selvää, mutta kunpa pystyisin olemaan niin kuin osan aikaa tänään olenkin ollut... hieman sumussa... ahaa, kauppa, joulukortti, kirja, kassa... kas, tuossapa on juna... ahaa, koti... hmm... ei ole kahvia...televisio... blogi. Kunpa mikään ajatus ei johtaisi mihinkään.

Kun itse on rahattomana ja pakosta lähtenyt 17-vuotiaana täyspäiväisesti tekemään töitä ja opetettu sellaiseen kurinalaiseen vastuuseen, jota tänä päivänä ei (toisaalta onneksi) enää ole, en tiedä miten näihin asioihin pitäisi suhtautua. Tuskin ennen vanhaan kauppias pelkäsi, ettenkö olisi ilmestynyt töihin. Oli itse asiassa onni päästä töihin ja kunnia-asia tienata palkkansa työllä. Vaikka yöt joskus valvottiinkin, niin töihin kyllä mentiin. Sinnehän mentiin, vaikka olisi ollut pää kainalossa. Olen minä kassallekin kerran nukahtanut. Koskaan ei niin kipeä ole, etteikö töihin pysty, sanoi kauppiaan rouvakin, kun olin erehdyksissä mennyt kerran hakemaan sairaslomaa. En oikein vieläkään ole suonut sitä itselleni. Se oli kuin joku hemmetin sisäoppilaitos. Työpäivätkin olivat useinmiten varttia vailla aamukahdeksasta vartin yli iltakahdeksaan. Se oli edistyksellinen kauppa. Harva pulju siihen aikaan oli kahdeksaan asti auki. Lauantaisin oli yhteen ja sunnuntait oli onneksi kiinni, että sai levätä edes yhden päivän viikossa.

Silloin kauppiailla oli ikkunalliset kopit, josta ne kyttäsivät, mitä kaupassa tapahtui, mikäli siltä röökin savulta mitään erottivat. Toinen kauppias veti kopissaan pilsneriä ja tupakkaa päivät pitkät. Mutta tämä ensimmäinen kauppias oli varsinainen patriarkka. Olihan se hullua, että piti pomoa pelätä, mutta pelolla se kyllä hallitsi. Koppiin joutui kuulusteltavaksi milloin mistäkin ja jokainen vuorollaan. Siellä sai kuulla nuhteita väärin tehdyistä töistä tai väärässä järjestyksessä tehdyistä töistä, kassaheitoista... kerran heitin kaalisäkin vihanneskaapin hyllylle niin rajusti, että hyllyt putosivat. Voi jumankauta että tärisin. Siitä vasta tulikin sanomista. Parissa vuodessa siihen tottui. Kun vastaan ei uskaltanut sanoa, piti keksiä muita kostonkeinoja. Tuulikin pullatiski oli siinä kauppiaan ikkunan alapuolella, ja minä sitä Tuulikkia aina ruokatunnit tuurailin, niin kuin tuurailin kaikkien muittenkin ruokatunnit. Vaihdoin vain paikasta toiseen; pullatiskin Tuulikki, lihatiskin Jari, kassan Kaija ja toisenkin kassan Kaija. Itse pääsin nuorimpana syömään viimeisenä. Tuulikkia tuuraillessa asettelin aina leivoksia alahyllylle ja kyykistelin tiskin takana niin, ettei kauppias voinut nähdä, mitä siellä puuhailin. Minä vedin kermaleivosta napaan minkä ehdin ja hähättelin. Joskus piti aika tohinalla pyyhkiä suupielet hihaan, jos asiakas sattui yllättämään. Lihatiskiltä syöminen ei ollut yhtään niin jännittävää, koska siihen kauppias ei nähnyt. Leikkelemakkaransiivuja tuli kierrettyä rullalle tämän tästä ja tungettua suuhun. Olihan minulla kyllä nälkäkin aina, kun sitä omaa ruokatuntia joutui aina odottamaan niin kauan. Että näin rankkaa meikäläiseltä.

Juokaa viinaa, tulkaa viisaammiksi näin

Nyt se juoppo sitten viimeisen temppunsa teki ja otti kännipäissään loparit, eikä suostu enää tulemaan töihin. Onhan sillä irtisanomisaika, mutta kaipa joku puoskari sairasloman sille kirjoittaa. Jo eilenhän se soitteli.
- Khjolmet pjikhujoulut mjullaaah on ollluh. Mää... en tuu tjöihin hjuomenna.
- Tuletpas.
- Enhä mää näin khännisshä voi tulla.
- Et niin. Mene nukkumaan ja tulet vähän myöhässä, mutta tulet.
- Njoh. Een..
- Kyllä. Nyt nukkumaan ja huomenna töihin.

Aamulla se sitten laittoi tekstiviestiä, että ei tule töihin, kun on saanut kohtauksen. Kysyin, että minkäköhän kohtauksen. Verenpainekohtauksen. En epäile ollenkaan. Vastasin, että minäkin saan nyt kohtauksen ja käskin lääkäriin tai vaihtoehtoisesti töihin, jos lääkäri ei yllättäen kiinnostaisikaan ja verenpaine äkillisesti laskisi. Ei kiinnostanut kumpikaan just sillä hetkellä. Ehkä oikein pitkä putki kiinnosti enemmän, kun soitti sen sijaan johtajalle, että se on loppu ny. Paska duuni, ei pää kestä. Mutta työpaikassa ei kuulemma ole mitään vikaa, mikä tietenkin lohduttaa meitä kaikkia.

Aika monta kertaa minä sitä ryppyytouhua katselin läpi sormien ja hyssyttelin. Ei kerrota. Kyllä se tästä. Ja nyt et enää. Ja tämä oli sitten viimeinen kerta. Ja tämä. Ja vielä tämän kerta, mutta sitten ei enää. Mutta kun ei. Pahimmalla hetkellä sitä saa sitten enää syyttää itseään, että mitäs katselin niin pitkään.

No se meni sitten tämä joulunalus aivan perseelleen. Päässä ihan humisee. Kyllähän siellä muut työntekijät olivat silmät pyöreinä koko päivän. Että voi kauheeta. No onhan se kauheeta. Kaikille, mutta eniten sille itselleen. Yksi siellä hiljaa mennessään mutisi, että kyllä kaikki järjestyy, kyllä kaikki järjestyy... kyllä, järjestyy.

"Pitävätkö lehdet lukijoitaan typerinä?"

Tänään mielenkiintoisin keskustelu löytyy Karpalon Tärkeimmistä asioista. Sinänsä hullua, että keskustelu on saanut alkunsa Parnasson blogista, josta yleensä alkunsa ei saa mikään. Loppunsa kylläkin. Keskustelu siellä on joko pönöttämistä tai hyssyttelyä. Tuntemattomille nimimerkeille ei edes vaivauduta vastailemaan. Viimeksi ei voinut kuin nauraa mokomalle väännölle. Minusta on tavattoman hassua, että jonkun etunimen tunnistaminen pitäisi kuulua yleissivistykseen. Kuinka paljon isommaksi ne vielä voivat tulla?

Papinniemi ehti ottaa tämän Karpalon esiin nostaman jääviysasian vihdoin puheeksi sanoakseen vain: Mitä hyötyä tai haittaa olisi WSOY:n julkaisemalle kirjailijalle siitä, että hän käsittelisi saman kustantamon kirjoja jossain tietyssä sävyssä? Ei käsittääkseni mitään, sikäli kuin minä tämän alan toimintaa ymmärrän.

No tuota, ehkä sitä ei kannata päätoimittajalle kertoa, jos hän ei sitä vielä tiedä. Tietty viattomuus on hyvä säilyttää ja juuri viattomia tämä maa eniten kaipaakin.

Päätoimittaja Reetta Meriläinen kirjoitti eilisessä paperihesarissa, että lukijoita ei vielä ihan osata kuunnella niin kuin pitäisi, mutta että halukkuutta alkaa olla. Meriläinen oli jo kuukausi takaperin ollut "huumorihenkilöiden mukaan verkkouskovaisten hartauskokouksessa" Wienissä, ja kirjoittanut siitä jo silloin blogiinsa (ei vain ole tullut seurattua näitä median kansalaisten joukkoon ulottamia niljakkaita lonkeroita). Wienissä paikan päällä saarnaa oli ollut pitämässä amerikkalainen lehtimies, yrittäjä ja konsultti Robert S. Cauthorn. Saarnassaan Cauthorn oli heittänyt ilmaan kysymyksiä, jotka tosiaan olisivat aiheellisia pohdittavaksi meidänkin pienen blogistanian verkkolehtiblogien toimituksille: Pitävätkö lehdet lukijoitaan typerinä? Miksei lukijoille uskalleta antaa suunvuoroa? Keiden kanssa lehti keskustelee, päättäjien vai lukijoiden?

Lisäksi kai pitäisi kysyä, kuka on tuo lehti? Kun mediaomistajuus on keskittynyt muutamalle konsernille, se lehti taitaa enimmäkseen olla jokin suuri mediatalo ja keskustella yksinomaan rahan kanssa, ei niinkään päättäjien tai lukijoitten. On aikamoista lähmintää, kun yksi ja sama omistaja hallitsee tv-kanavia, radiota, sanomalehtiä, aikakausilehtiä, kustantamoita, kirjakauppaa... Tuskin enää mitenkään voidaan kuvitella, että lukijalla olisi tässä markkinakoneistossa kovin kiinnostava rooli. Pääasia on, että ostavat ja ovat hiljaa.

Onneksi on blogit ja ihmisellä jonkinlainen sananvapaus (jos olisin linkattuna johonkin lehteen, en tätä tietenkään voisi sanoa sen pelossa, että se linkki sieltä sivulta katoaisi. Vapaus on niin kovin suhteellista). Valtaakaan ei bloggarilla kyllä paljoakaan ole, mutta jokainen pieni inahdus ei voi olla ottamatta niitä pattiin, vaikka ne kuinka vaiti pönöttäisivät.


PS. Lukekaa NONO-blogia. Se on hyvä :)

Buranaa ja beetasalpaajia

Tänä aamuna herätessä olo oli kuin kunnon kanuunassa, vaikka perjantai hujahti ihan selvistäpäin. Kai minä olen sairas omalla tavallani. Muiden flunssat ovat niin yksinkertaisia. Nousee kuume ja tulee nuha. Minulle ei nouse koskaan kuume ja nuhakin jää usein viikoiksi jäytämään otsalohkoon, niin kuin nuppi olisi turvoksissa ja kaikki nenän käytävät myös. Alaspäin ei paljon parane katsella, kun paine pullistaa silmätkin päästä. Ja kun yritän pitää päätä pystyssä tai makaan raatona sängyn pohjalla, hartiat kipeytyvät ja jumiutuvat, eikä veri kierrä enää mihinkään niskan yläpuolelle. Eipä siinä oikein pysty muuta ajattelemaan, kuin niitä samoja asioita joita siellä aivoissa jo on valmiiksi ollut. Uusia hapekkaita mietteitä sinne päähän asti ei tule tai jos tuleekin, ne tukehtuvat pian.

Parin buranan ja tuntien makaamisen jälkeen pystyin vihdoin lukemaan blogeja ja päivän juoruja, kun vain painoin nenänvartta sormenpäilläni. En tiedä mikä idea siinäkin on, mutta sekin auttaa, kun painaa kovasti molemmin puolin niskan yläpuolelta, siis kallon alareunasta. Parhaassa tapauksessa henki lähtee kulkemaan hetkeksi myös nenän kautta.

Yritin myös lukea Dionysoksen tarinoita, mutta kesken kaiken minua alkoi kuitenkin kovasti huipata ja sain niin hirveitä rytmihäiriöitä, että pitkästä aikaa oli turvauduttava beetasalpaajiin. En mielelläni ota niitä, koska näen niiden vaikutuksesta aivan järkyttäviä painajaisia, siis sellaisia, joista useimmat saisivat lisää rytmihäiriöitä. Olen joutunut aivan nuhtelemaan alitajuntaani, joka on beetasalpaajien avittamana osoittanut pelkästään huonoa makua yöllisine näytöksineen, joissa päähenkilöinä toimivat jonkinlaiset demonit ja joiden juoni liittyy lähinnä naurettavaan kannibalismiin. Ylipäätään on typerää, että lääkkeillä on niin turhauttavia sivuvaikutuksia aina. Eräs sukulaisenikin valitti, että jonkin masennuslääkkeen sivuvaikutuksissa mainitaan sen voivan aiheuttaa masennusta. Kuinka paljon typerämpää enää voisi olla.

Äiti, mun telkkari palaa

Esikoinen haluaa joululahjaksi moporahaa. Kuopus ei ole millään keksinyt, mitä se haluaa. Tytär tahtoo nyt mustan peruukin, viime jouluna se halusi vaalean peruukin ja saikin sellaisen. Peruukki on hauska kapistus. Ei meikäläinenkään itseään nauramatta katso peilistä (muutenkaan), saati sitten täysblondina peruukki päässä. Peruukkitoiveen takia kuopus sitten päätti, että haluaa ehkä tekoparran, jos se on hyvä ja komea parta. Olen kyllä joskus miettinyt, mitä näitten pentujen kanssa oikein pitäisi tehdä. Kummaa porukkaa.

Kuopus pistää nyt parran jatkoksi television. Oli vähän paniikkitilanne ihan just äsken.
- Äiti, mun telkkari palaa.
- Mitäh? Kaikki ulos, kaikki ulos, kaikki ulos, minä huusin kuin piipaa-auto.
- Me otettiin siitä jo virrat pois.
- Ulos ulos, kaikki ulos nyt justiinsa.
- Nyt se savuaa vaan.
- NYT ULOS!
- Okei, okei.

Kannoin savuavan televison pihalle (ääliö), kun en muka muuta keksinyt. Olisihan meillä ollut se sammutinkin, mutta muistin sen vasta jälkeenpäin.

Itsenäisyyspäivää

juhlitaan naiset
juhlitaan luomurintojamme
rehottavia pillukarvojamme
otsiemme syviä juonteita
ja naururyppyjä
juhlitaan pehmeitä vatsojamme
alleja käsivarsillamme

juhlitaan saunaa, sisua
ja salmiakkia
juhlitaan joulupukkia
paskahuussia ja heinälatoja
juhlitaan karvaisia miehiämme
ja pikapanoja

ennen kuin hollywood
maisemoi meidät

vie meiltä kaiken
maidot rauhasistamme
rypyt kasvoiltamme
se vie karvatkin pesästä
ja jättää jälkeensä
luut koluttaviksi

ja vie vätyksemme
leutoihin löylyhuoneisiin
kieltää suolan ja santa clausin
kyntää peltomme tyhjiksi
ajaa vainajat sukuhaudoistaan
ja pallit posliiniksi

unohtaa

...niin kovin reipasta porukkaa töissä tänään

Himpan verran huono omatunto eilisestä valituksesta, varsinkin kun jotkut ovat just linkanneet tänne noiden pornoasioiden takia. Toivottavasti linkkien kautta tulevat uudet ihmetykset lukevatkin vain ne porno-osuudet, eivätkä yhtään tule tänne ylemmäksi. Tämä on niin noloa. Oikeastaan minulta pitäisi kieltää joulukuussa bloggaaminen ja sosiaalinen kanssakäyminen kokonaan. Valmiiksi pelottaa, mikä hemmetin valitusvirsi tästäkin taas tulee.

Olen suututtanut tämän väsymykseni vallassa jo parikin läheistä ihmistä. Toisen siksi, etten kerta kaikkiaan jaksanut kuunnella sitä tekemällä tehtyä boheemidraamaa ja sanoin sen vihdoinkin ääneen. Olen nyt serkkuni mielestä välinpitämätön, kyyninen paska. Ihan miten vain. Sekin on parempi kuin kiukkuinen ämmä, kunhan saan olla tämän kuun rauhassa ja epäsosiaalinen.

Toisen ihmisen suututin kyllä jotenkin vahingossa. Minua kun on alkanut ärsyttää taas se kiukkuinen hormoniämmä -diskurssi. Kuinka usein minä loppujen lopuksi olen kiukkuinen? Kerran kuussa? 15 kertaa? Jos olen kuukaudesta vaikka puoletkin hyvällä päällä, niin miksi minun kiukkuisuuteni määrittelee sen yleisnäkemyksen? Miksi ei se toinen puoli? No, sehän tässä tietenkin on hauskinta, että minusta tulee kyllä kiukkuinen ämmä, kun sitä tarpeeksi monta kertaa hoetaan.

Tämä diskurssiärsytys iskee hetkittäin tai se tavallaan kerääntyy. Nyt on täällä kotona menossa sellainen ihme variaatio meikäläisestä, etten tunnista siitä itseäni ollenkaan. Jos minua pitää odottaa autossa pari minuuttia, kun käyn lähteissä pissalla tai halaan mäkkäriä ja käsken sen olla kiltti kotimies, niin eikö autossa väitetä, että naisia saa aina odottaa, ja että meikkaamassako sitä oltiin taas. Jumankauta, että se ärsyttää, koska sen takia minua ei ole tarvinnut koskaan odottaa. Ihan yksi hailee minulle, jos muita naisia pitää sen takia odottaa, mutta minä en ole mikään muu nainen. Nyt kuitenkin sitä meikkaamista hokevat tässä perheessä kaikki, kun yksi sen ensin keksi. Ei auta mikään huuto eikä vastustus. Jätin nyt sitten pissaamisen väliin ja menin autoon ennen kuopusta. Kun poikaa ei heti kuulunut, kiiruhdin ovelle huutamaan, että meikkaamassako sitä ollaan. Kauhea kostonkierre.

Sen sijaan sen toisen vallalla olevan kuvauksen minusta kyllä tunnistan:
- Sä et muista mitään, sä et näe mitään, etkä löydä mitään.
En niin. Se onkin aika järkyttävää. Taas on kämppä siinä kunnossa, ettei minulla ole mitään hajuakaan missä mikäkin on. Kadoksissa on taas kymmeniä tavaroita. Vielä viime vuonna muistan kirjoittaneeni tänne, että puolet vapaa-ajastani menee kadonneiden tavaroitten etsimiseen. Nyt ei mene. Ei ole toivoakaan edes yrittää.

Eilen ennen nukkumaanmenoa noin kello 20. laitoin kännykän äänettömälle ja todellakin panin sen vielä varulta sängyn alle, etten näkisi koko kapistusta, jos se sattuisi soimaan ja valot välkkymään. Olen vähän turhan herkkäuninen. Se herkkyys jäi päälle, kun kuopuksella oli pienenä vauva-astma, liian suuret kitarisat, keuhkokuume, allergia ja lopulta kaikkien flunssien päälle niin suuret nielurisat, ettei se voinut enää hengittää, joten nukuin pari vuotta tunnin parin pätkissä ja viimeiset puoli vuotta joskus vain iltapäivisin muutaman tunnin, kun yöt piti auttaa lasta hengittämään. Sitten kyllä päästiin jo leikkaukseenkin. Sittemmin olen kyllä nukkunut ihan reilujakin yöunia, mutta herään yhä ihan pienimpäänkin ääneen tai verhojen heilumiseen, salaman välähdykseen ennen jyrähdystä...

Tänään olikin sitten paljon parempi päivä ja tekemättömien asioitten vuori vajosi jo aamupäivällä. Oli niin kovin reipasta porukkaa töissä tänään. Luullakseni minäkin muistin ainakin puolet, mitä piti tehdä. Oikeastaan tänään tajusin, että kun muut valittavat minulle pahaa oloaan ja väsymystään, niin enhän minä siitä tule vihaiseksi, vaan siitä tulee sellainen huoli, joka kasvaa ja kasvaa, koska loppujen lopuksi olen huolissani siitä, miten minä ja miten ne muut jaksavat, jos joku jää vähäksi aikaa kyydistä; kun joku on poissa, niin tokihan se tietää lisää töitä niille muille, jotka paikalle tulevat. Ja aina kun ne uhkailevat - ja naisethan uhkailevat - sairaslomalla, niin minulle iskee vimma, että kaikki pitää järjestää ja saada tehtyä hetipaikalla, jos ja jos ja jos... tai olemme tuhoon tuomittuja. En pysty odottamaan rauhassa, että se tulee mikä tulee. Tässä olisikin oppimisen paikka.

***

PS. Haamupäivitykset johtuvat linkkilistan tietojen korjauksista ja lisäyksestä. Mikäänhän ei ole niin turhauttavaa, kuin alati päivittyvä blogi, jossa ei tapahdu oikeasti mitään.

Ne pistävät aina pahemmaksi

Taas yksi extra irtisanoutui. Oli saanut niin hyvät myyntivoitot asunnostaan, ettei pysty tekemään vuoteen töitä. Aamulla toinen soitti, ja kysyi, että ethän sinä vain ole tehnyt vielä työvuorolistaa, kun tekisi niin mieli lähteä ulkomaille. En tietenkään ole, hinkkasin sitä koko samperin lauantain ja nyt se menee ihan uusiksi. Kolme olikin jo ennestään varannut loppukuuksi matkan, kuka ulkomaille, kuka lappiin. Toinen vakituisista valitteli aamulla selkäänsä ja toisella alkaa verenpaineet olla taivaissa. Lähti lääkäriinkin ihan. Sitten soitti pomo, joka halusi pidentää aukioloaikoja viikonloppuisin nyt heti. Minulla ei ollut listan mukaan enää ketään, joka nämä tunnit olisi tehnyt ilman ylitöitä. Meillä ei ylitöistä edes makseta. Hälytin koko eteläisen pallonpuoliskon extrat kaikista ketjun myymälöistä, mutta kenellekään ei käynyt.

Ajattelin, että jos jotenkin repeän itse enemmän töihin, niin kyllä tästä selvitään. Opiskelut ja seuraavaan tenttiin valmistautuminen on jätettävä ihan viime tinkaan ja huusholli totaalisesti retuperälle. Joulun laittamisesta ei kannata edes haaveilla. En minä saa keneenkään sen verran kuria, että joku tekisi edes joskus jotain. Enkä oikeastaan jaksa edes väitellä kenenkään kanssa. Parempi niin, että saan olla ihan hiljaa. Ei huvita puhua kenellekään mitään. En aio vastata puhelimeenkaan. Tänään tosin kaikki tulivat iltaan töihin, joiden pitikin tulla. Huominen pelottaa, koko loppuviikko pelottaa. Koko loppukuu on ihan hiuskarvan varassa ja se hius olen minä. Haluaisin katketa. Mietin junassa, miten esimerkiksi kainalosauvojen kanssa voisi käydä töissä, jos sattuisi jalka murtumaan. Ei oikein mitenkään. Eikä tarvitsisi laittaa ruokaa kotona eikä siivota.

Kiitos, että sain valittaa. Tajusin juuri eilen, että kaikilla sukulaisillani menee aina niin helvetin huonosti, ettei minulla ole oikein ketään kenelle voisin valittaa. Ne pistävät aina pahemmaksi. Että nyt tämä ikävä kyllä kaatui sinun niskaasi, rakas lukijani, vaikka tiedänkin, ettei kenelläkään mene hyvin.

Ihailijat

Tyttärelläni on ollut ihailija ensimmäisestä luokasta lähtien. Jo viisi vuotta sama nappula on ilmaissut ihastumisensa muun muassa ystävänpäivän discossa ojentamalla ruusun ihailemalleen neidolle ja pyytänyt tanssiin. Tytär on kyllä ottanut ruusun, mutta antanut aina rukkaset. Poika on kuulemma toivoton typerys.

Myös äidilläni on ihailija. Uskollisesti tuo iäkäs mies tuo äidilleni pyytämänsä kalan aina kun on onnistunut Päijänteestä saalista saamaan. Mies käy myös tekemässä talvisin lumitöitä ja antaa poskisuudelman aika ajoin. Äitini saa siitä puistatuksia ja pyyhkii irvistäen poskensa. Mies on niin kamala.

Myös entisellä työntekijälläni oli innokas ihailija. Nuorukainen kävi kaupassakin ihastustaan katsomassa ja sai tytön punastumaan harmista joka kerta. Vaikka tyttö kertoi, että oli menossa naimisiin ja odotti jo lastakin, tämä ihailija kertoi olevansa valmis odottamaan niin kauan, kunnes tyttö eroaisi. Tytön mielestä pojassa ei ollut mitään varsinaisesti vikaa, mutta ei vaan kiinnosta.

Näitä uskomattomia tarinoita ihanan uskollisista ihailijoista on maailma täynnä. Vaikka pakit tulee, nämä rakastuneet urokset palaavat aina takaisin. Omakohtaisia kokemuksia ei valitettavasti ole. Niinpä olenkin ollut pöyristynyt varsinkin tyttäreni ja äitini kielteisestä kannasta. Mikä oikeastaan voisi olla sen mairittelevampaa, kuin kaikki esteet ylittävä ihailija, vaikka se este olisikin itse ihailtu. Toisaalta tiedän tapaukset ja ymmärrän kyllä, miksi kemia ei toimi. Kyse ei ole ulkonäköseikoista, vaan siitä jostakin, jota ei osaa selittää. Joskus näitä touhuja seuratessa ei tiedä, kehen se myötähäpeä oikein kohdistuu.

Myös Mäkkäri on yllättänyt minut viime päivinä. Sillä on kaksi ihastuttavaa tyttöystävää, joiden kanssa se kyllä heiluttaa häntäänsä, mutta asia ei koskaan tule etenemään sen pidemmälle. Ihastuttava kultainennoutajaneitokainen käy tielle makaamaan, eikä suostu liikahtamaankaan, kun näkee Mäkkärin olevan tulossa. Mäkkärin mielestä narttu on laiska ja se nuuhkiikin mielummin neidon jälkiä kuin neitoa itseään.


















Naapurissa on myös toinen ihailija, joka valppaasti odottaa Mäkkäriä saapuvaksi joka päivä. Sille Mäkkäri on ollut todella tyly. Hyvin usein Mac katsoo ylväänä kaukaisuuteen vaikka tämä terrierityttö hyppisi tasajalkaa sen kuonon edessä. Silti tyttö jaksaa huokailla Mäkkärin perään vuodesta toiseen. Mäkkäri on sitä mieltä, että tyttö on hupakko.















Mutta nyt naapuriin on muuttanut uusi neiti. Kaikkien ihmetykseksi juuri tämä neitiyksilö on vienyt Mäkkärin sydämen. Eilen Mäkkäri ulvoi kaihoisasti sen perään pihalla ollessaan, ja joka päivä on yhä vaikeampi saada Mäkkäriä kulkemaan sen koiraneidin talon ohi ilman, etteikö Mac istahtaisi tienvarteen odottamaan, josko näkisi vilahduksenkin tuosta viisi kertaa itseään pienemmästä unelmiensa daamista.

















Sen täytyy olla rakkautta.

Päivän totuus

Mikä saa kaksi ihmistä rakastumaan toisiinsa?

"Saan päänsärkyä ajatellessani sellaista. Olen vielä lapsi. En tarvitse tämän kaltaisia ongelmia." (Kerkko, 7)

...mikä eläin tuolla on?

Eilisessä pornopäreessäni on puutteita, jotka intensiivisen Ilta-Sanomien syväluotauksen johdosta kaipaavat täsmennystä. Pornotähtien jalanjäljissä kulkevat teini-idolit tarjoilevat koko maailman kasvuikäisille tyttösille pimppi-identiteettiä joka kerta autosta ylös noustessaan. Näiden herttaisten posliinipillujen trendi vilautella julkisesti jalkoväliään ei poikkea pornotähtösten julkirunkkauksesta millään tavalla. Täytyy olla erityisen palkitsevaa odottaa paparazzin salamavalon tunkeutumista jalkovälin uumeniin. Muutenhan tuossa ei järkeä kai olisikaan. Minusta koko touhu on verrattavissa julkiseen nenänkaiveluun. Tyydyttävää toki, mutta mutta, jotenkin se kaipaisi sen oman rauhansa.

Sen sijaan turkulaisen naisgynekologin komentti Ilta-Sanomissa poppareiden pimpinpaljastustrendiin oli hätkähdyttävä. "Karvanpoistointo on saaanut alkunsa pornovideoista ja - kuvista. Pari vuotta sitten 70 prosentilla alle 60-vuotiaista naisista karvat olivat kokonaan tai osittain poissa, ainakin Turun seudulla. Silloin sitä oikein pelästyi, että mikä eläin tuolla on, jos jollakin oli täysin luonnolliset karvat... jos kaikki karvat rehottavat, se näyttää todella vastenmieliseltä." (IS 1.12.2006 s.45)

Jessus sentään, pitäisiköhän tuon gynekologin käydä ihan jatkokurssi opintojensa tueksi. Nyt näyttää siltä, että jatkokoulutus on jäänyt trendilehtien nuuskimisen tasolle. Onhan se gynen toki tärkeää tietää, millainen pillutrendi on meneillään. Seuraavaksi muotitietoinen gynekologi kehoittaakin menemään häpyhuulileikkaukseen, mikäli häppärit sattuvat pistämään häiritsevästi silmään. Lättäpilluille alapäälääkäri suosittelee botoxia.

En nyt aio takertua tuohon karvanpoistoon sinällään, poistellaanhan niitä karvoja vähän joka puolelta, mutta minusta tuon gynekologin ajatuksen takana on pointti, että on ihan luonnollista, kun pimppi näkyy katukuvassa. Siksi se täytyy myös pitää ajeltuna, jottei se vastenmielisenä pistä kenenkään silmään karvoineen päivineen. Yleinen luulo ainakin minulla on ollut se, että pimppi on piilossa suurimman osan aikaa ja sitä näytellään vain intiimisti jollekulle, jolloin karvojen poiston pitäisi olla ihan jokaisen oma asia. Ylipäätään tuolta ammattitaidottomalta gynekologilta pitäisi ottaa lääkärin lupa pois, kun ajatellaan, millaisen viestin se välittää koko ammattikunnasta ja millaisia paineita se luo niille naisille, jotka eivät värkkiään esittele yhtään kenellekään; pakolliseen lääkärintarkastukseen mennessäänkin niiden pitäisi nyt ajatella tuollaisen hienohelmagyniksen pillumieltymyksiä ja ajella tätä tapaamista varten karvansa. Emmehän toki halua pelästyttää pikku lääkäritätiä. Karvaista eläintä pelottavampana pitäisin kuitenkin tuollaisten gynekologien suuvärkkejä ja aivojen sisällöttömyyttä. Turkulaisena kävisin periaatteesta gynekologilla vaikka naapurikunnassa.

Nyt kun meillä jo gynekologitkin ovat lähteneet puoltamaan tätä julkista posliinipillunpaljastuslinjaa, ollaan aika pitkällä niissä visioissa, jolloin minunkin on siis katukuvassa siedettävä silmissäni jokaisen vilauttelijan sukupuolielintä. Vaan kun ei millään huvittaisi. Parin vuoden päästä parishiltonkloonit ovat kuitenkin täällä ja saavat meidän omat nänninnäyttäjäpopparimme näyttämään harrastelijoilta. Luultavasti siellä treenataankin jo kovaa kyytiä peilin edessä, miten autosta noustaan mahdollisimman näyttävästi. Ilta-Sanomissa tarjottiin myös kosmetologin neuvoja, miten pimpin ihon saa säihkymään. Iho on kuorittava noin kaksi kertaa viikossa ja kosteusvoidetta on laitettava päivittäin. Pimpistä onkin tulossa melkoinen rahareikä. Kosmetiikkateollisuuden suunnittelijat istuvatkin jo luultavasti parhaillaan palaverissa, jonka tarkoituksena on keksiä uusi trendikäs pimppimeikkisarja.















Miehillähän on paljon vaikeampaa tuo itsensäpaljastelu. Naisen ei tarvitse kuin pistää hame päälle ja levitellä sopivasti jalkojaan. Yleensä silloin on valokuvaajakin paikalla ja kuvat pääsevät levitykseen kautta maailman. Miten tämä on mahdollista? Miten on mahdollista, että miehet (ketkäs muut?) ovat päästäneet pillun maailman huipulle? Eihän nyt ihan normaalin värkin suosion syynä voi olla mitään muuta yli-innokas fanijoukko. Mikä ihme voi sen värkin näkemissä olla niin ihmeellistä? Harvoin naiset toistensa pimperoita fanittavat, mutta enenevissä määrin kuitenkin. Itse miestenhän on pitänyt iäisyyden pukeutua berbeeriin ja vilautella ihan salaa sukukalleuksiaan ohikulkeville ihmisille. Silloin se on yleensä ollut myös poliisiasia.

Kaunis, huora ja kyltymätön

Minhin pornopäreen ja NONOn Stay Chic - ole sairas -jutun takia minulla on ollut porno mielessä koko päivän. Pornossa on se huono puoli, että siihen kyllästyy aivan, mutta kyllä se aina kielenkannattimet kirvoittaa. Nyt kun porno on messuistettu ja katukuvassa joutuu katselemaan pissivän (tai kakkivan) naisen kuvaa, lähes paljaita rintoja ja pintoja, minuakin kyllästyttää. Onhan se varmasti ikä- ja ulkonäkökysymys, sekä ainainen puute, kun meikäläiselläkin vain painaa päälle, mutta ei se mikään puolustus sille ole, etteikö minullakin saisi olla asiasta mielipidettä. Enhän minä pidä minkään tyrkyttämisestä, en Jeesuksen enkä Tupperwaren muovikippojenkaan ja näitä tyrkyttäjiähän riittää. Sitä omaa pornon ilosanomaansa jakaa muun muassa pitkään Raunoa riivannut Rakel, jonka pornolle pyhitetty elämä on ihan yhtä vääristynyttä kuin minkä tahansa tavaran palvominen ja pikku evankeliuminsa levittäminen kaikelle kansalle. On sitä paitsi ihan turha vedota pornon kohdalla mihinkään reiluuteen. Ei ole kovin uskottavaa, että pornoteollisuudessa ja mallimarkkinoilla nännit sojossa koikkelehtivat ylimuotoiirikset ajattelisivat edes itse sitä minään reiluna touhuna. Eivät kehu rakelit kanssasisariaan, miten hienosti ne levittivät jalkansa ja miten ihanasti se heppi sinne pimspukkaan solahti, eivät kehu tissimallit toisiaan siitä, miten ihanat nännit niillä on, eivätkä läpsäytä pikkuhenryt toisiaan olalle, että vähänks sulla on hei hirvee heppi ja potenssi. Kyllä se on pelkkää kateutta ja kilpailua. Jokainen niistä tahtoisi olla keskipisteenä ja ihailun kohteena ihan yksin. On turha tulla väittämään, että pornon avulla yritetään vapauttaa liian kauan kirkon kahleissa ollutta seksiä, no ei, kyllä siinä yritetään vain maksimoida omaa onanointia. Ei mitään muuta. Pornon kyllästämä maailma aiheuttaa itse vastaavia kahleita; pitäisi olla aina kaunis, huora ja kyltymätön.

Minun sukupolveni miehille tämä pornoistuminen ja eroottisten mainosten lisääntyminen on ollut vain kivaa. Se on ihan varmasti mukavaa, kun on pieni vire veitikan päässä jatkuvasti. Hymyssä suin uroot kulkevat tissimainoksen ohi ja painavat huomaamattomasti kämmensyrjällään alapäätään hellästi kuiskaten: maltapas nyt, kunhan päästään kotiin niin tehdään jotain kivaa yhdessä. Sitten on kaivettu se vanha Jallu ja otettu ilo irti synkästä elämästä. Nyt nettiajalla on ollut mahdollista saada jopa hieman tuoreempaakin kuvaa. Jotkut onnekkaimmat ovat päässet ihan oikeasti pukille.

Näinhän ei nykynuori enää toimi. Siinä pitää jo olla botoxbarbien kaikki huulet livenä töröllään ottamassa makupalaa vastaan, ennen kuin edes värähtää, tuskin edes pimpsan kuva screenillä aiheuttaisi verenkierrossa muutoksia. Niin turtuneita ne jo ovat tähän mediakylläiseen seksiin. Tällaisen tulevaisuuden me olemme tuleville sukupolvillemme tehneet, ja sitä tulevaisuutta ovat olleet rakentamassa niin naiset kuin miehet. Naisille pornotähtenä ja tissimallina oleminen on mielestäni siis pelkkää itsetyydytystä, johon miehet ovat innolla osallistuneet. Kauniin naisen on niin hävyttömän helppo käyttää miehiä hyväkseen. Ainahan jätkillä on ollut naisten alastonkuvia työmaakoppien seinällä, jota kahvitauoilla on sitten ihasteltu oikein ajatuksen kanssa: tuota kun pääsis panemaan, niin kyllä siinä sais akka kyytiä. Niin varmaan. Suomalainen mies on perinteisesti jylkyttänyt sen kaksi minuuttia ja sanonut sori, kun tuli jo ja mökin muija on huokaisten laskenut helmansa alas. Miten herranpieksut sentään tähän yhtälöön on saatu myytyä vetyperoksidihymy ja ooh fantastic, that was great -huokailu? Jonkin verran voisi sanoa, että on porukalla otsaa, saatana.

Kun media tarjoilee lähestulkoon yksinomaan amerikkalaista pornoidentiteettiä ihanien suomalaisten samastumiskohteeksi, niin eikö jumalauta tämä pimeässä kasvanut tuima ja persjalkainen kansa mene ja samastu siihen amerikkaiseen identiteettiin! Siis tätä vartenko suomalainen nainen sai ensimmäisten joukossa äänioikeuden? Tätä vartenko ne historian vahvat naiset taistelivat? Siellä ei haudoissa enää edes kääntyillä, siellä kieriskellään. Ehkäpä sitä tasa-arvoa onkin ollut näiden pornotähtösten mielestä ihan tuhlattavaksi asti. Itsehän ovat seksiä hyväkseen käyttämällä rakentaneet maailmasta paikan, jossa millään muulla ei ole väliä, kuin seksuaalisella kiihottumisella. Pornovaltakunnan lapset eivät ole vielä mitään, vanhukset eivät ole enää mitään. On vain se kykenevä, kyltymätön seksikansa, joista joka kolmas haluaa pikkujouluissa seksiä vieraan kanssa. Ja mitäpä sillä on väliä, jos se puoliso on myös joka kolmas. Kaikki ovat tyytyväisiä ja elämä varmasti hymyilee, kun on saanut vieraan kanssa orgasmin. Tätä orgasmin ylimitoitettua palvontaa minä tuskin tulen koskaan ymmärtämään. Yhden helvetin orgasmin ympärille on luotu kokonainen markkinakoneisto, teollisuudenhaara, vaikka orkun voisi saada sen Jallunkin kanssa siellä kotona ihan yksikseenkin. Minusta tuntuu, että meitä on huijattu aika pahasti.