Vielä siitä kirjasta sananen

Pakko hieman loiventaa tuota eilistä Itkosen hehkutusta. Meinasi tehdä vähän tiukkaa välillä heti sen puolenvälin jälkeen, josta alkoi kirjan selostava osuus ja se ei ole koskaan ollut mieliosuuksiani missään kirjassa. Sitä kesti ja sitä kesti. Ja sitä kesti. Lisäksi se oli sitä asiaa, joka ei niin kauheasti kiinnostanut, sitä musafriikkiosuutta. Ja niin pinnallista, niin pinnallista pienillä tähdenlennoilla koristeltua. Nerokkaasti siinä kyllä tuli tunne, että nyt tuolla kertojalla vähän on noussut kusi päähän. Siis kertojalla. No herranjumala. Niin tietenkin!

Noh, toki se oli rakenteellisesti aivan loistava ratkaisu, jollakin tavalla sellainen, että siinä laskeutui sen tekstin mukana sinne minne pitikin, samalle tasolle, ja sitten kun sen loppukliimaksin piti tulla, se ei enää ollut yllätys. Se vain tuli. Se luki siinä jo monta kertaa aiemmin rivien väleissä ja jos pää ei olisi ollut siitä tajunnanvirrasta niin sekaisin, sen olisi jo tajunnut paljon aikaisemmin. Jotenkin kaikki johti siihen niin vääjäämättömästi. Tekstin tyyli ja kirjan rakenne siis tukivat juonta täysillä. Voitaisiin ehkä sanoa, että se paljasti minusta pahan puoleni. Siis sen, joka alkaa haukotella, kun pitäisi terävöityä. Mutta ihminen se on lukijakin.

Kaiken kaikkiaan hieno kirja kuitenkin. Hyvä ajankuvaus, napakat mielipiteet, mutta parasta siinä oli kuitenkin se heittäytyminen, jonne Itkonen oli vienyt mukanaan hämmästyttävän paljon tavaroita, asioita, ilmiöitä, tuntemuksia ja elämää. En vieläkään tajua, miten tuollainen julli on voinut tallentaa itseensä niin paljon pölyä, hämähäkinseittejä, vääntyneitä verhotankoja, hiirenpuremia makuualustoja, tahroja katossa ja pullistumia keittiötasoissa...

Internet pitäisi kieltää, nyt heti. Miten voi olla mahdollista, että kaikki maailman henkisesti sairaat saavat kenenkään estämättä liittyä yhteen ja hautoa houreitaan. - Juha Itkonen, Anna minun rakastaa enemmän, Teos 2005