Ja nyt seuraa pakollinen paatososuus

Kirjoitan monesti hyvin henkilökohtaisia asioita elämästäni ja läheisistäni. Ne ovat mielestäni jotenkin todellisia asioita, eivätkä abstrakteja ajatuksia, joiden esiintuomiseen minusta ei varsinaisesti ole. Monista muista on ja ne ovat ihan hyviä blogeja sellaisetkin. Mutta miksi kaikkien pitäisikään olla samanlaisia? Minua ei itseäni myöskään kosketa sellainen yleinen pintakiillotettu kuvaus pseudoelämästä, joita lehdistäkin voi lukea. Siis tarkoitan, etten useinkaan koe kirjoittavani mitään kirjoittamisen arvoista, jos kirjoittaisin joka päivä yleisistä ilmiöistä esim. terveellisestä ja kannattavasta marjanpoiminnasta vaikka kulturelleihin elokuva-arvosteluihin saakka. Niiden kirjoittajia on ihan tarpeeksi. Myöskin asiapitoisia juttuja omalla nimellään kirjoittavat bloggarit mielestäni riittävät hyvin, eikä minusta netti ole yksinomaan heitä varten.

Kirjoitan siis elämästäni tässä lähelläni, mutta haluan suojella läheisteni henkilöllisyyttä. Tai suojella on vähän turhan mahtipontinen sana. Minusta heidän henkilöllisyytensä ei yksinkertaisesti kuulu teille. Minulle on tärkeämpää se mitä kirjoitan, kuin se kenestä kirjoitan ja kuka tässä pönöttää. Siksi kirjoitan nimimerkillä. Ja sen takia en voi hyväksyä sitä, että minua kiristetään jälleen kerran sillä, että oikea nimeni uhataan jonkin sotatilan vallitessa paljastaa, jos en käyttäydy niin kuin joidenkin pirtaan parhaiten sopii. Se on... hmm... ärsyttävää.

Minä en ole se henkilö tässä, joka on suuttunut kritiikistä. Se on kyllä ihan joku muu, joka suuttui siitä, että mainitsin monien bloggareiden olevan keskustelevia ja näkökulmia vaihtavia eikä niitä mielestäni siksi voinut verrata pienlehtiin. Toki sanoin, että pönöttävät bloggarit ovat pienlehtikulttuurin jatkajia, mutta en maininnut ketään erityistä ja ajattelinkin lähinnä kaikkein provosoivimpia pönöttäjiä nimeltä ketään mainitsematta. Mutta kun se kalikka kolahtaa, seurauksia ei oikein voi ennustaa. Ei ainakaan sellaisia seurauksia, että siinä saavat tuta myös muut sivulliset.

Olen suivaantunut siitä, että saamani kritiikki on kohdistunut henkilökohtaisesti ympärilläni oleviin ihmisiin. Lisäksi näillä jutuilla on jatkuvasti haluttu luoda minusta jonkinlaista kuvaa kamalasti kiroilevasta akkapahasta, joka päivät pääksytysten noituu ja on vaaraksi ympäristölleen. Noitavainoltahan tämä lähinnä on tuntunut, mikä on itse asiassa ollut aika innoittavaa ja välillä hauskaakin. Mutta sitten se meni liian pitkälle. Sellaista jatkuvaa jankutusta, kyllähän te tiedätte, miten semmoiseen lopulta kyllästyy. No se jupina näyttää jatkuvan vain. Nyt olen herkkänahkainen (ja ties mitä, ilotalokin siellä taisi jo kommenteissa vilahtaa), kun en enää viitsi sitä jäpätystä ottaa niiaten vastaan. Näinhän se aina on. Naisesta on niin helppo antaa aivan tietynlainen kuva. Miehen ei tarvitse paljoa sanoa, kun ne puheet ovat jo tehneet naisesta sekopäisen mimosan. Ja jokin muu ongelma tuon kaiken jankutuksen takana on, kun jostakin henkilöstä halutaan antaa sellainen kuva, mikä itselle tuntuu olevan jotenkin hyväksi. Mikä se ongelma nyt sitten lieneekään ja mitä sillä nyt sitten tavoitellaan... parempaa kansansuosiota kenties.

Tämähän ei siis omasta mielestäni ole totuus minusta, eikä sillä ole niin väliäkään. Pääasia kai on se, mitä kirjoitan. Vain nuo kurjat keinot saavat minut hieman kihisemään. Lukijahan ne mielipiteensä itse muodostaa, jos pystyy ne tuolta manipuloinnilta sitten muodostamaan. Ja jos ei pysty, niin sitten siellä päässä on jokin ongelma. Esimerkiksi niin kuin Sedis tuo historiantutkija, VTT, sanoi kyseisellä sotatantereella, että Saara se on aina niin hieno ja herkkä. Heh. En ole koskaan yrittänytkään esittää jotakin muuta mitä olen, tai ainakaan esittää hienompaa kuin olen, kuten ehkä jotkut muut. Asian ydin ei ole siinä, millainen minä olen, vaan mitä se viestittää siitä ihmisestä, joka sen sanoi. En minä tiedä, mutta minusta tuollainen valppaus on osoitus ihan jostakin muusta kuin heh, hienoudesta ja herkkyydestä, vaikka jollekin se voi mennä täydestä. Voihan sitä pitää itseään vaikka kuinka hienona ja mukavana jeppenä, mutta totuus on se, etteivät kaikki kuitenkaan taida olla ihan samaa mieltä. Ehkä minäkin sitten opin kumartelemaan näitä herroja, kun oma pääni on kusta ihan täysi. Itse olen sitä mieltä, että se on vasta puolillaan.

Omaa typeryyttänihän minä tässä nyt yritän selittämällä saada vähemmän typeräksi. Sen nimenikin kun kerran luottamuksellisesti (hehe) sähköpostissa paljastin, koska maailma oli niin olevinaan niin ihmeellisen pieni. Virheistä pitäisi oppia, mutta minulla on todella käsittämättömän kova pää. Tämä naiviuteni todella yllättää aina. Välillä ei voi kuin nauraa. Siitä huolimatta tästä lähtien en enää koskaan sekoita virtuaalimaailman ihmisiä todelliseen elämään. Niihin ei voi luottaa. Nämä netistä tutuiksi tulleet ihmiset saavat nyt riittää. Minut tunteekin aika moni jo, ja nämä ihmiset kyllä ovat lojaaleja, vaikka olisi mikä sotatila päällä. Karvaasti nyt kuitenkin tuntuu siltä, että bloggaavat hienot herrat ovat kaikkea muuta kuin hienoja. Eli ei se haastateltava Herman Raivio niin kovin väärässä ollutkaan sanoessaan, että blogit ovat useimmiten vain julkistettuja päiväkirjoja, joissa kirjoittaja esittelee ihannekuvaa itsestään. Se ei vain ole katsonut tarpeeksi syvälle.