Kissa kiitoksella elää, paha ei anna paljonstansakaan

Olen nyt pitänyt viidelle tytölle kehityskeskustelun. Vielä on toinen mokoma pitämättä. Yhteenvetona voitaneen sanoa, että olen unohtanut kiittää luvattoman monta kertaa. Miten paljon helpompaa onkin huomauttaa niistä asioista, jotka ovat päin persettä, kuin sanoa jotakin kaunista onnistuneesti tehdystä työstä. Mielestäni olen sanonutkin, mutta en ilmeisesti tarpeeksi selvästi.

Siinä mielessä voi sanoa, että oma turtumus kiittämättömyyteen on melko silmiinpistävää. En edes osaa ottaa tyylikkäästi kiitosta vastaan, jos sitä saan. Kai siihenkin oppii, kun monet hypetetyt niin aurinkoisesti osaavat hymyillä ja katsoa silmiin, mutta minulla alkaa poskia kuumottaa ja silmät etsiä lähintä seinää. Miten minä osaisin kiittää muulla tavoin kuin paukauttamalla kämmenet poskille ja hihkaisemalla, miten hienosti kaikki on sujunut.

Eilen illalla lähdin kiittelemään Mocaa, Kirsiä ja Kirstiä, kun olivat maininneet minusta Anssille. Olin vältellyt aihetta tuntikaupalla. Mocan kiitokset jätin oikein aamuun, koska kaksissa kiitoksissa oli jo melkoinen ponnisteleminen. Miten siis kiittää kehuista olematta pöljä ja mairea. Lopulta olin niin väsynyt, että pöljyys ikään kuin tuli luontevasti. Kiitokseni menivät perille samoin kuin tulivatkin. Nolosti. Mutta kyllä minä niitä vaalin. Ei sillä ole merkitystä, että Anssi jätti ne noteeraamatta. Mitäs se Anssi niillä tekisikään.

Eli kiitoksia kehuista, joita en tunne ansainneeni. Bloginnea on täynnä hulppeita kirjoittajia, joiden sormet lyövät tulta ja joiden rinnalla kalpenen mennen tullen . Olen luultavasti sokaissut teidät jotenkin, jollakin muulla tavalla, mutta siihen mainittujen ja noteerattujen joukkoon minä en kuulu.

Olen monta kertaa miettinyt sitä, miten paljon helpompi on antaa arvostusta kuolleille kuin eläville. Virtuaalissa ei mikään ole pysyvää, arvostusta ei näin ollen tule kuoleman jälkeenkään. Miksi ihminen ei saisi nauttia onnistumisistaan? Milloin jatkuva kehittyminen oikein saa pysähtyä? Edes hetkeksi? Jotta siis jonkinlainen oikeus ja kohtuus näkisi päivänvalon näillä Bloginnean hämärillä kujilla, minun on pakko sanoa jotakin:

Kirstin blogi on päivän puheenaihe aina. Virtuoosimaista kielenkäyttöä ja kiinnostavat aiheet. Tämän pitäisi olla top-listan ykkösenä.

Kadehdin Kirsin valokuvia ja kielellistä ilottelua. Vaikka kadehdin, miksi en kiittäisi, koska ne ovat kauniita kuvia ja kieli, niin, lepattavaa kuin värikkään perhosen lento.

Moca on todella outo neropatti ja siksi ollut kestosuosikkini monta vuotta. Blogi on kyllä liian harmaa niin sympaattiselle ihmiselle.

Tässä samalla kiitän jälleen kerran Petraa ja Reiskaa. Te teette tästä blogista elävän. Samoin kaikki muutkin kommentoijat, jotka täällä käytte: Kiitos. Tämä tuntuu ehkä hieman hoopolta, mutta minusta tuntuu tänään siltä, että ihmiset ovat kiitosta vailla. Sitä paitsi yllätyksekseni tänään huomasin, että parhaillaan vietetään armoviikkoa. Ehkä pitäisi olla armollisempi sen suhteen, että me olemme vain ihmisiä. Jopa meidän koira kerjää kiitosta hyvin vahditusta päivästä ja käy puolestaan aina kiittämässä ruuasta toisin kuin meidän kissa, jota kiitokset eivät kyllä vähääkään kiinnosta.

En millään tapaa halua vähätellä ketään muita, enkä varsinkaan pyllistellä päin näköä, joten voisin kirjoittaa tuosta linkkilistastastani jokaisesta jotakin kaunista, mutta se on niin iso homma, että menköön näin (sori, kaikki ei mahtunut) - eikä pelkästään tuosta listasta; joillekin olen niin kateellinen, että heiltä vaaditaan jo hieman vaatimattomuutta, hieman nöyristelyä, varpaitteni nuolemista kenties tai muuta mukavaa... ennen kuin alan ponnistella kiitosteni suhteen heidän takiaan.

Lopuksi sentään puserran vielä kiitokseni Maalaiselle, joka aina muistaa kiittää jokaista. Avarasydäminen mies.