perjantaina, lokakuuta 14, 2005

Zen ja onkimisen taito

Reiskalle rakkaudella:


Nyt kun olen kesälomalla, pitäisi kai tehdä niitä asioita joita kesälomalla tehdään. Voisin vaikka mennä ottamaan aurinkoa ja pulahtaa välkkyviin aaltoihin. Illalla lähtisin ongelle juuri parahiksi, kun kalat alkavat hyppiä. Onkiminen on mukavaa.

Ensin kaivetaan esiin mato. Se on ainoa oikea järjestys. Matojen kaivaminen menee aina kaiken edelle. Niitä voi löytää esimerkiksi multaisilta pelloilta. Loppukesästä niitä voi sateen jälkeen kerätä mainiosti asfaltilta. Erittäin terveellistä puuhaa. Harmi, kun nyt ei ole satanut. Olisin voinut lähteä keräämään matoja jo valmiiksi onkireissua ajatellen. Luultavasti veden äärelle pääsen vasta ensi torstaina, kun matkustan Jyväskylään. Huomaatteko, että matkustaminen kuulostaa paljon juhlallisemmalta, kun sen tekee junalla. Autolla ei matkusteta. Sillä yksinkertaisesti ajetaan Jyväskylään tai mihin muualle sitten tahansa kukakin on ajelemassa. Jo junalla matkustaminen sinällään tyhjentää pään kaikesta muusta, paitsi siitä mitä vierustoveri tekee; syökö se koko ajan ja miltä se haisee ja mitä se lukee. Viimeksi tuntematon matkakumppanini haisi siinä helvetin hikisessä pendolinossa vanhentuneelle hajuvedelle. Se haisi vähän samanlaiselta, kuin mökkien kaappeihin kerääntyneet napit, langanpätkät ja neulat. Älkää kysykö. En minä tiedä miksi ne haisevat niin kummallisilta. Ehkä kaikki haisi joskus kamferitipoille ja eukalyptuskarkeille sekä jollekin metallille. Ja niin tämä nainenkin. Tuoksu oli vielä raikas ehkä joskus 50-luvulla. Minulla alkoi särkeä päätä sekä oksettaa, vaikka junalla matkustaminen on VR:n mukaan reuntouttavaa. Nainen luki Iltasanomat sekä Katso-lehteä. Tarjosi minullekin luettavaksi, mutta minähän kun olen tällainen hienohelma, niin nyrpistelin vain nenääni Parnassoni takana. Hei kaverit! Parnassokin bloggaa! Minun uskollinen Parnassoni. Voi hyppivät muusat kuulkaa.

Mutta siihen onkimiseen nyt, kesälomalla kun ollaan. Tähän aikaan vuodesta kala ei liiku eikä käy pyydykseen. Päijänteen Vuorenlahden poukamasta ei kyllä koskaan tule kalan kalaa. Se on ihan sama, vaikka lähtisi reissuun ilman matoja ja niitähän voi tarvittaessa poimia perilläkin. Seuraavaksi etsitään onki. Niitä löytyy yleensä useita äitini hämäristä kätköistä, mutta niissä on joka kesä jokin vika. Talven aikana niistä katoaa koukut tai kohot. Siimat ovat menneet mystisesti poikki tai ne ovat aivan sotkussa. Jopa teleskooppivavat saattavat hävitä aivan itsekseen ja niin ollen niiden tilalle on pätkitty vissiin lähimmästä pihajasmikkeesta pikkuruinen vapa, jotta lapset jaksavat niitä kätösissään pidellä. Niinpä pitää lähteä metsään etsimään kunnollista oksaa ja avata jälleen yksi onkipaketti niistä tuhansista paketeista, joita äitini nurkissa jostakin syystä lojuu. Niitä löytyy kuistin ikkunalaudoilta ja keittiön astiakaapeista, ruokakaapeista, kylpyhuoneesta, liiteristä, ompelulaatikoista, rappusilta, pihalta, saunan pukuhuoneesta, jopa lauteilta... se ei ole ongelma, onkia on.

Ongen virittämine vapaan on oma lukunsa. Siinä voi saavuttaa varsin harmonisen olotilan. Kun paketin avaa, päällimmäisenä on tietenkin koukku, sitten paino ja koho. Loppupää on pelkkää siimaa. Mutta se siiman alkupää on siellä loppupäässä, joten koko siima pitää purkaa ennen kuin sen voi solmia oikeaoppisesti umpisolmuun sinne vavan nuppiin. Sillä aikaa siimalle tapahtuu jotakin, kun sitä lojuu maassa kymmeniä turhia metrejä. Se on fyysinen mahdottomuus, että niin pitkää siimaa voisi kukaan sinne järveen lennättää. Siiman selvittämiseen menee puoli päivää. Sillä aikaa äiti on laittanut ruuat ja syöttänyt lapset ja minä olen edennyt zeniläiseen olotilaani repien raivokkaasti siiman solmuja auki. Lopulta ottaisin lähimmän puukon ja katkaisisin siiman, mutta koska puukkoja ei koskaan näy, otan lähimmät tulitikut tahi sytkärin, ja sytytän siiman palamaan. Eihän se siima kyllä kovin hyvin pala, mutta kyllä se poikki sulaa.

Kun olen käärinyt siiman taiten ongen ymärille siten, että koukun saa juuri sopivasti painettua vavan perään kiinni eli en koskaan, painan koukun vavan vartta vasten ja lähden onki olkapäällä ja matoastia kätösissäni marssimaan järvelle. Kumisaappaat lonksuvat tiehen ja alkaa sataa. Ihana kesä. Kalaa tulee varmasti, joten noudan vielä ämpärin koirankopin päältä kaiken varalta. Kaloilla pitää olla jokin paikka, mihin ne voi laittaa, jos niitä kerran ongitaan. Ellei ongi kuten Nuuska Muikkunen - ihan vaan onkimisen ilosta. Kalat aina yllättyvät positiivisesti, kun ne päästää vapaaksi. Siinä on kuitenkin aina se vaara, että ne juoruavat muille kaloille, joten jokin keino pitäisi olla, millä saisi ne samperin sintit pitämään turpansa kiinni, koska tällaisen vapautustilanteen jälkeen kalaa ei enää koskaan nilltä kohdin tule.

Minulla ei ole ongelmaa pujottaa matoa koukkuun. Olen tehnyt sitä siitä asti kun synnyin, ehkä jopa ennen sitä. Madot haisevat kalalta, joten tunnelmaan pääsee melko mukavasti heti kättelyssä. Mikä on sen mukavampaa kuin survaista rimpuilevan matosen pää terävään koukkuun ja katsella sen loppuosan kitumista. Madoillahan on tikapuuhermosto, joten ne eivät tunne kipua... tätä olen aina ihmetellyt. Onko joku mato kertonut sen jollekulle? Näin syvällisten mietteiden saattelemana mato on vihdoin koukussa. Multaa takertuu kynsien alle ja vedessä huljutetut kädet jäävät madonhajuisiksi. Sitten vaan siimaa lennättämään. Olisi melko kliseistä väittää, että koukku tarttuisi ensimmäiseen puuhun, mutta niin siinä yleensä käy. Jos vetää liian lujaa, siima katkeaa. Siispä on parasta etsiä kättä pidempää tai kiivetä puuhun. Puussa voi vaikka meditoida tai tehdä muita rentouttavia asioita. Olen kerran lukenut erään Norjassa asuvan suomalaismiehen yrittäneen puussa sujauttaa oman onkensa naispuolisen ihmisen lemmen lähteeseen, mutta siinä kävi kai köpelösti. Ehkä tämä nordmanni vielä selvittää tämän, toivotaan niin.

Kun koho vihdoin lilluu järven pinnalla, se ei koskaan ole suorassa, niin kuin postikorteissa näyttäisi olevan. Sitäkin minä olen paljon onkiessa miettinyt, että pitääkö sen olla suorassa vai ei. Jos se on ihan lappeellaan, niin koukku on hei silloin pohjassa eikä sitä matoa sieltä kaiva kuin joku mutakala ja niitähän minä en ongi. Joka tapauksessa säätämiseen menee hieman aikaa, ja sitten jossakin vaiheessa se alkaa tympäistä. Kun kalaa ei tule, sitä miettii vain, onko se koukku liian syvällä vai liian pinnassa. Ja että näkeekö sitä matoa kukaan siellä vedessä. Se voi olla, että todellisuudessa menee tuntikausia niin, ettei kukaan todella näe matoa. Se vesittyy, muttuu haaleaksi ja elämänvalo himmenee hiljaa. Lopulta mato hukkuu. Melko pitkään ne kyllä pysyvät hengissä. Viimeksikin ongin melko varmaan toista tuntia samalla madolla ja se lähti sitten session jälkeen siitä luikertelmaan tiehensä. Mato on parhaimmillaan hämmästyttävä olio.

Lapset saavat aina paljon kalaa. Minäkin sain viime kesänä pari. Perkaamisen pelossa olisin päästänyt ne vapaaksi, mutta koukku oli tunkenut tiensä kalan suuhun milloin silmän, milloin kidusten kautta ja minun oli pakko rusauttaa niiltä päät poikki. Naps. Onkimisessa pääsee todella lähelle ihmisyyden syvintä olemusta toisin kuin blogatessa. Maalaisen nuiva luentoyleisökin oli epäillyt, että tietokoneittensa kanssa touhuavat ihmiset ovat täysin todellisuudesta vieraantunutta porukkaa. Onkiessa vieraantumisen vaaraa ei ole. Siinä pääsee primitiiviset vietit valloilleen. Saa kiduttaa, narrata ja tarvittaessa on lupa tappaa. Sitä on vähän niin kuin kaksoisnollituksella liikkeellä, kalastauksen 007 (dablouseven).

Kalat on myös perattava. Lapsia piti viime kesänä jo hienotunteisesti hillitä, kun sitä kalaa oli perattu, paistettu ja syöty jo kilokaupalla : "Yhtään helvetin kalaa ette enää ongi, jos ette opettele perkaamaan". Mukavaahan sekin on, mutta liika on liikaa. Hyttyset jostakin syystä rakastavat perkaamassa olevia naisia. Tai minua. Perkaaminen sinällään on ihan helppoa. Puukolla kalan vatsa auki, sappirakkoa pitää muistaa varoa. Sitten vain vedetään suolet ja sisäelimet ulos elottomana retkottavasta kalaparasta, joka saattaa vielä kuolleenakin pyristellä vastaan. Silloin pitää puristaa kovempaa, jotta perkaus pääsee sätkivästä kalasta huolimatta taas jatkumaan. Ahvenet kannattaa suomustaa ennen vatsan aukaisemista jo, sillä ahvenella on ihmeen teräviä ulokkeita eli eväitä. Nylkeminenkin on kivaa. Aina ei kannata jämähtää rutiineihin, vaan voi välillä vaihdella, esimerkiksi joka toisen kalan voi nylkeä ja joka toisen suomustaa. Tärkeintä on, että antaa harrastuksen viedä mennessään eikä turhaan vaivaa päätänsä päätöksillä. Sillä tavalla voi saavuttaa hyvinkin jopa nirvanan.


Tämän kesäisen elämäni lopuksi paistaisin nuotiolla makkaraa, pusertaisin päälle Turun mustaa sinappia ja ryystäisin pari pullollista olutta palan painkkeeksi. Mutta mä tyydyn nyt vaan bloggaamaan.

20 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei! Hauska kuulla että päätitte sittenkin lähteä tänne synnyinkaupunkiisi. Tervetuloa. Se ilahduttaa erityisesti paitsi minua myös Ainon äiitä.
Venettä ei nyt ole, joten taas ongitaan rannalta. Alma on tullut niin nirsoksi ettei sille kelpaa mikään muu kuin keitetty ja tarkasti ruodoista peratu kala. Sitä tarvitaan kipeästi joka aamu,iänikuinen ihailijaukko tuo saalista vain kaksi-kolme kertaa viikossa.
Viimekesäiset uuden uutukaiset auringossa kuivatetut onkivavat odottavat käyttäjäänsä. Toivottavsti koukut eivät ole ruosteessa. Ne voi kyllä helposti viilata puhtaiksi.
Tuo juttusi vie lukijan nirvanaan, oliko se tarkoitus.
Äiti

Saara kirjoitti...

Joo, peruin I:n hammaslääkärin, joka olisi torstaina. Sain seuraavan ajan vasta 13. joulukuuta, joka nyt sitten sattui olemaan sama aika, kun H on menossa Jorviin kontrolliin. Eli taas se pitää perua. Aina sitä tekee virheitä, voi herranjestas. Saapas nähdä, kun niillä on noita aikoja antaa parin kuukauden välein, että milloin se I sitten sinne pääsee. Onneksi ei ole sentään hammassärystä kyse, vaan se on niitä oikomishoitojen jälkitarkastuksia.

No se Nirvana nyt vaan on semmoinen sanontatapa.

mea kirjoitti...

Mummonmökkien piironginlaatikon tuoksu ja pahvissa vielä kiinni olevat valkopäälliset nelireikäiset napit, jykevät nepparipahvit, joista on käytety puolitoista riviä, isot karhulankarullat ja huolellisesti suljetut ompeluneulataskut, siinä on jotain samaa kuin ruskealehtisissä vanhoissa kirjoissa. Sen tuoksun nimi on Zen ja pysähtymisen taito.

Oioi. Melkein tunsin olevani ongella. Paitsi, että matoihin en saata koskea.

Anonyymi kirjoitti...

En ole koskaan onkinut koukulla ja madolla. Enpä ole saanut kalaakaan. Onneksi muut saavat,

Kesäloma olisi mukavaa, onnellinen sinä!

Petra

Saara kirjoitti...

No mutta Mea, mikäs niissä lieroissa nyt niin? Niitähän on maailma täynnä.

Petra pitää viedä ongelle. Aijai.

Anonyymi kirjoitti...

Ei tarvi viedä ongelle, kiitos vaan. Ongin ihan riittävästi, kiitos vaan. Mutta siis ilman koukkua ja matoa. Muut sotkekoon kätensä lieroihin :)

Kiitos vaan ajatuksesta, mutta ei kiitos.

Hieno kommentti -hyvin monta kiitosta!

Petra

Anonyymi kirjoitti...

Hauska lukea näitä.
Moca

Marleena kirjoitti...

Kaunista, Saara! Tekee mieli ongelle ja nuotiolle, vaikka ulkona myrsky mylvii ja heittelee viimeisetkin lehdet puista. Kohta on maisema alaston, mutta mieli hyvä...

Saara kirjoitti...

Kiitos kiitos. Söpöä.

Mutta Marleena! Ei ei, puut ihan täydessä lehdessä ja vielä on kesää jäljellä.

Louhi kirjoitti...

Piti ihan rullaverhoa raottaa ja kurkistaa ulos: joo, on puut vielä täydessä lehdessä, tai ainakin meidän pensasaita : )

Ihanaa, melkein olin mukana onkimassa teidän kanssanne. Olen kyllä ollut onkimassa, mutta yleensä jään rantaan, kun meidän perheen miesväki lähtee kalastamaan. Puuhastelen mieluummin puutarhassa.

Meillä on myös sellainen periaate, että se joka kalan saa, myös perkaa sen. Rannalla on paljon parempi perata kuin keittiössä. (Ja hui, minä en halua perata kaloja, vaikka osaankin!)

Louhi kirjoitti...

...eikö Päijänteestä saa edes muikkuja... Keitelestä ainakin saa, on aina saanut... *nam*

Saara kirjoitti...

Jaa, en ole muikkuja kyllä älynnyt lähteä pyytämään. Se on rysän kanssa vähän hankalaa, nyt kun ei ole sitä venettäkään.

Louhi kirjoitti...

; DD Hyvä pointti ;D Veneettömänä on vähän hankalaa. Pääsisitkös johonkin venekuntaan vierailevaksi tähdeksi?

Me aina ostimme muikut, kun ei meilläkään ollut venettä eikä rysiä.

Saara kirjoitti...

Aivan, Se olisikin sitten jo ihan uusi asia. Zeniä täältä rysän päältä, ohoj!

VanhaAake kirjoitti...

Parnasson blogista huomasin, että päätoimitaja on vaihtunut. Oikeastaan kerran ihmettelinkin, miksi sen yhden Hesarin taloustoimittajan nimi tuntui olevan tuttu ihan jostain muualta.

"Kirjallisuuslehti Parnasso hakee uutta päätoimittajaa. Lehden edellinen päätoimittaja Juhana Rossi aloittaa työskentelyn Helsingin Sanomien taloustoimituksessa toukokuussa. Hän ehti toimia Parnasson päätoimittajana vuoden 2003 helmikuusta lähtien." ( Helsingin Sanomat - Kulttuuri - 20.3.2005)

Aake

Anonyymi kirjoitti...

Panic! Kaikki shoutboxit ovat sulkeneet ovensa tänä iltana. Reality attacks! Beware!

Petra

Saara kirjoitti...

Niin ne ovat nykyisin lähellä toisiaan, taide ja talous. Sama kai se on kirjoittaako kirjallisuudesta vai rahasta.

**

Juu, telkkaria vaan kaivamaan sieltä naftaliinista. Sieltä voi tulla joku realitysarjakin hyvässä lykyssä.

Anonyymi kirjoitti...

Reality tv on liian extremeä, suosittelen eurosportilta snookeria tai urheilukanavalta golfia.

Petra

Saara kirjoitti...

Hullu! Urheiluhullu. No en varppina kato. Mähän kuolen ikävään siinä.

Anonyymi kirjoitti...

No, tulee sieltä muutakin silmäniloa, Kirk Douglas ja Burt Lancaster O.K. Corralissa tai Harvey Keitel ja William Hurt Smokessa.

Petra