Päretin sittenkin

Tänään aion yrittää elämää ilman lääkkeitä. Pidän pään selvänä, että opiskelusta jäisi edes jotakin mieleen. Ihan vaikka vain muutama sanakin olisi hyvä. Hartiassa rutisee lupaavasti. Jotakin on täytynyt siellä tapahtua, että rutinaa voi syntyä. Uutislehti Satasen toimituskunnan innokkaille blogien lukijoille voisin vielä tähän alkuun antaa kolumniensa lannoitteeksi jotakin myös suoleni toimintaan liittyvää, mutta ihan totta hei, jutut niihin lehtiin pitäisi kyllä keksiä ihan itse. Vähintään reilua, kun niistä kumminkin maksetaan. Joskus mietin kyllä miksi.

Olen lukemassa Leena-Maija Rossin Heterotehdasta, tuota aktiivisen toisinkatsomisen oppikirjaa. Se tekee minulle varmasti hyvää. Lähtökohtaisesti Rossin feministifilosofi Judith Butlerilta lainattu ajatus on se, että ihminen on sukupuoleton; sukupuolella ei ole varsinaisesti alkuperää, eikä sukupuolittunut oleminen ilmaise mitään subjektin sisimmästä kumpuavaa ydinsukupuolta. Sama pätee seksuaalisuuteen: heteroseksuaalisuus ei tästä näkökulmasta edustakaan ainoaa luonnollista perusseksuaalisuutta vaan ainoastaan yhtä seksuaalisuuden muotoa, jota tuotetaan ja normalisoidaan valtavin kulttuurisin satsauksin.

Tässä ei sinänsä ollut mitään uutta. Jos seksuaalisuutta ajatellaan puhtaasti tekniikan toteutuksena ja orgasmia anatomisen mekanismin loppuhuipennuksena, asia on juuri niin yksinkertainen. Me elämme kulttuurisesti opittujen asioitten alaisina, joko tiedostaen tai tiedostamattamme. Median ja mainonnan avulla meidän identieeteillemme annetaan toistoilla vahvistusta. Uskomme olevamme heteroita, kun meille niin on opetettu. Antiikin homokulttuurin aikaan ihan pelkkä hetero on ollut vähän pervo.

Heteroita siis tehtaillaan toistoilla ja teoilla. Mutta sillekin on kai ollut syynsä. Ydinperhe nakertaa vähiten yhteiskunnan rakenteita, kun porukka pysyy kurissa jo pelkästään perheen sisäistenkin sääntöjen puitteissa. Äiti pysyy ruodussaan hänelle varatulla paikalla, samoin isukki perheen päänä ja lapsista kannetaan sitten yhdessä huolta. Näin ideaalissa siis. Toteutus ei ole tainnut olla ihan niin onnistunut. Tosin olisi voinut kuvitella sen onnistuvan jo pelkästään senkin puolesta, että monille alkuasukasheimoille heterosuhteet ovat ilman median painostusta kuitenkin ihan normaalia toimintaa. Jokin hottentotti on sen mallin vetänyt ihan hatustaan, mutta jossakin se sitten toimii paremmin, jossakin huonommin.

Joka tapauksessa seksuaalisuus on historiassa muuttuva. Nyt meille on jo tuttuja monet muutkin vaihtoehdot. On miehiä, jotka pitävät monia vaimoja ja lapsia juoksee tusinoittain jaloissa. On miespareja, jotka haluavat lapsia, on naispareja, jotka eivät missään tapauksessa haluaisi koskaan lapsia... Mutta vieläkin on tekemistä sen suhteen, että joihinkin vähemmistön edustajiin suhtauduttaisiin nauramatta, ajatellaan nyt vaikka sitä stereotyyppistä pikkurilli pystyssä sipsuttavaa homomiestä.

Yksi asia mikä minua tässä historian saatossa muuttuvassa seksuaalisuudessa vaivaa on tietenkin lapsen asema. Paljon ääntä ovat homojen ja lesbojen ohella pitäneet vanhat miehet. Me kaikki tiedämme millä tavalla. Nuoruus ja sen ihannointi on nyt kovassa kurssissa, samaan aikaan kuin vanhusten arvostus taas aivan pohjalukemissa. Mummoille ja papoille puhutaan hoitolaitoksissa kuin vähä-älyisille. Näille voidaan kai vetää jonkinlaisia yhtäläisyysmerkkejä. Miten nuori tyttö voisi enää arvostaakaan vanhaa miestä, jos miehen ensimmäinen ajatus nuoresta tytöstä on sen seksuaalinen merkitys. Ikään kuin kaikki muu merkittävä ihmisten ympäriltä olisi karissut pois ja jäljellä olisi silkka seksi.

Pelkkää historiaa ovat enää nekin väkevät kertomukset suomalaisesta elämänmallista 1900-luvun alussa, jossa mies ja vaimo tekivät suonien pullistamilla käsillään töitä, vanhenivat yhdessä vuosien näkyessä syvinä uurteina heidän kasvoillaan, kärsivät ja iloitsivat. Lapsista oltiin onnellisia, varsinkin jos niistä edes joku selvisi hengissä. Miten vaikeaa onkaan kuvitella aikaa sitten edesmennyttä pappaani ajattelemassa, että onpas tuo vaimo ruma ja vanha - olisi pitänyt jättää se jo aikoja sitten, painovoiman tuhoama yksilö. Ja kas, kuinka naapurin tyttö onkin seksikäs pakkaus. Tulevaisuuttahan tämän nykykehityksen perusteella ei uskalla edes ajatella.

PS. Samansuuntaista aihetta blogistaniassa ovat ainakin käsitelleet Ta-Miit, Iines, Siren ja SusuPetal.

Unta vai totta?

Jos joku on sekaisin niin minä. Yömyöhällä pitkän telkkariputken päätteeksi kävin nähdäkseni netissä. Tarkistin samalla, olisiko edellisen viestintäkurssin tehtävästä jo vihdoin tullut arvosana. Se oli. Muistan jopa lukeneeni sen. Ilakoinkin ihan lievästi nelosesta, mutta tunsin samalla omantunnon pistoksen, koska nelonen oli mielestäni ihan yläkanttiin. En ollut paneutunut tehtävään kuin puoliksi, sillä veljeni kuolema vei voimat ja keskittymiskyvyn. Tänä aamuna tarkistin vielä, olinko nähnyt arvostelun oikein. Eihän siellä mitään ollut. Niin tietenkin, sehän olikin vain unta. Ihan hölmöä unta. Alitajunta pisti painiskelemaan omantunnon kysymysten kanssa. Tästä unikäsityksestä varmana sadattelin itseäni. Kuinka hulluksi minä oikein olen tullut - en erota edes unta todesta. Ehkä lääkitystä pitäisi sittenkin vähentää... tai lisätä, mutta ihan kohdallaan se ei ole. Minua jopa hävetti, että olin nähnyt unta nelosesta. Miten kehtasin? Jonkinlaista nöyryyttä voisi uniltakin odottaa... Aloin juuri äsken selata opintokansiota uudestaan ajatuksenani tehdä kunnollinen ja järkevä aikataulu laiminlyödylle opiskelulle. Ja se nelonen oli sittenkin siellä. Tarkistan vielä. On se.

Nyt luulen myös näkeväni unta. Eikös perinteisesti paljaat tissit tienvarrella aiheuta kolareita ja peräänajoja? En tiedä hidastaisinko itse blondin heilutellessa paljaita rintojaan hyvän asian puolesta. Vaikea sanoa. Oman luonteeni tuntien seuraavalla kerralla painaisin ehkä kuitenkin lisää kaasua, kun nuo tissit eivät oikein kiihota ja sillai.

...raapaistaan vähän pintaa

Olin tänään lääkärillä puoli tuntia. Mielestäni selitin asiat ihan niin kuin ne ovat. Niska on niin jäykkänä, ettei sopivaa asentoa löydy millään. Ei voi istua, ei maata, ei jaksa kävellä, seistessä ei pysy pystyssä kovin pitkään ja istuessakin huippaa. Päässä on painetta ja kun lääkkeen vaikutus hiipuu, alkaa se jäytävä vihlonta. Korvat ovat lukossa, mutta nuhaa ei ole. Kuumettakaan ei ole. Verenpaine mitattiin ja alapaine hipoi sataa. Juu ei se ole vakavaa. Stressireaktio. Lepää nyt vielä pari päivää. Kyllä se siitä. Napsi lääkkeet loppuun ja ota vielä vähän lisää.

Kai tässä pitää vain ryhdistäytyä ja alkaa ajatella elämää suurempia asioita, niin kuin vaikka Susan Kurosta, jota tituleerataan lehdessä kuin lehdessä pelkkien kansien julkistamisen jälkeen kirjailijaksi. Miltähän kirjailijoista mahtaa nyt tuntua olla kirjailijoita. Ennen vanhaan piti olla kolme kirjaa tehtynä, ennen kuin pääsi kirjailijakastiin. Nyt riittää jo pelkkä kirjan kansi, ja kaiketi ne hurmaavat chattailutaidot ovat toimineet todisteina oivasta kirjoitustaidosta. Harva sitä netistä pokaa pääministerin, perkele.

Pääministeritentti oli yhtä tyhjän kanssa. Gallupin mukaan Vanhasen suosio on huikea. Toki, kun vastassa olivat vain Heinäluoma ja Katainen. Tässä asetelmassa Vanhanenkin näyttää hyvältä. Kaikkein eniten tuossa tentissä ärsytti se, kun kaikki puhuivat kaikkien päälle. Miten jumalattoman vaikea oikein on kuunnella toista ihmistä loppuun asti, vai eikö poliitikolle tule sitä loppua koskaan, jos sitä ei keskeytä. Mikä formaatti tämä tentti oikein on, jossa kenellekään ei anneta aikaa ja jossa kukaan ei joudu kunnolla kuseen. Riittää kun raapaistaan vähän pintaa. Kataisen mielipuolinen hymy tosin säväytti moneen kertaan. Taitaa olla kokoomuslaisille jotenkin ominaista se.

Tämä politiikkapuoli oli nyt vain tämmöistä esittämistä. Ikään kuin kiinnostaisi. Tosi asia on se, etten jaksanut vaihtaa edes kanavaa ja olen katsonut telkkaria tuntikausia putkeen. Olen katsonut jopa Salattuja elämiä. Tunnen edelleen suurta myötähäpeää niin käsikirjoittajia kuin näyttelijöitäkin kohtaan. Monta kertaa piti hautautua tyynyn taakse piiloon, kun hävetti. Hävetti, että tällaista todella tehdään. No, lapset sitten herättivät minut todellisuuteen.
- Äiti hei, tää on komediaa.
- Aaa, camphuumoria.

Sairaslomalla

No niin, koska se jäytävä, ilkeä, vihlova ja paha paha paha päänäsärky ei loppunut, menin sitten lääkäriin. Sain hartiatulehdukseen ja päänsärkyyn kaikkea mahdollista; lieventävää, rentouttavaa ja lämmittävää, sekä lääkettä poskiontelotulehdukseen myös. Ja mikä tärkeintä, en saa liikkua kolmeen päivään, enkä saisi siis tehdä tätäkään. Naputtelu loppuukin nyt justiinsa.

Voin ihan hyvin - niin varmaan

Mielenkiintoisia huomioita tulee tehtyä itsestä. Vaikka sitä kuinka olettaa olevansa ihan kunnossa, ei sitä sitten näköjään ole. Vaatii hirveästi ponnisteluja, etten ottaisi lukemiani asioita liian henkilökohtaisesti. Miten sen selittäisi, ikään kuin empatia olisi aivan pinnassa, melkein käsinkosketeltavissa. Sellaisetkin asiat, jotka eivät suoranaisesti ole koskaan koskettaneet henkilökohtaisella tasolla, tuntuvat ihan siltä niin kuin ne olisivat. Voisin jopa melkein itkeä kaikkien vanhenevien naisten puolesta, joiden aviomiehet kutsuvat huoria koteihinsa. Pystyn myös eläytymään lapsien ja kaikkien niiden lasten vanhempiin, joita... ei näistä nyt sen enempää, sitä showta en kyllä enää jaksaisi, mutta siis pääpiirteittäin kaikki vähättelyt ihmisten kipuja ja kokemuksia kohtaan nostavat palan kurkkuun. Milläköhän hemmetin perusteella minä voin muka ihmisille sanoa, että voin ihan hyvin.

Voidakseen ihan hyvin pitäisi täyttää ne kriteerit, joita tässä maailmassa vaaditaan. Pitäisi olla kova, olla välittämättä. Olla armollinen kaikille muille paitsi itselle. Pitäisi olla reilu ja ymmärtää kaikkia muita - paitsi omia reaktioitaan. Pitäisi loputtomasti ja suurella sydämellä ymmärtää niitä, jotka eivät välitä lapsista, perhearvoista, vanhuksista. Miksi? Elämme ajassa, jossa itse teko ei ole koskaan niin paha, kuin että joku sanoo siitä mielipiteensä. Kaikkien on saatava toteuttaa itseään muita hyväksikäyttämällä, jos siltä tuntuu. Mutta se, joka sanoo puolittaisenkin sanan näitä tekoja vastaan leimataan heti hysteeriseksi vaahtopääksi. Kiljutaan täyttä kurkkua, että älä tuomitse, eikä edes huomata että samalla tuomitaan se toinen.

En tosiaankaan ole valmis lukemaan blogeja. Kukaan ei nimittäin ole edes sanonut minulle mitään ikävää tänään. Tai eilen. Tämä kaikki kumpuaa ihan meikäläisen omasta päästä. Kuinka hemmetin hyvin minä oikein luulen voivani?

Päivän piristys löytyi Helinin blogista (joka (siis Wordpress, ei Helin) sekin kyllä hyljeksii meikäläistä ja hävittää kommenttejani ja moittii spämmäriksi). Kielelliset kulttuurierot ovat aika herkullisia. Ilmaisuille pitää ilmeisesti olla tarvetta, jos niitä kerran on keksitty. Suomen kieli vaikuttaa kyllä yhtäkkiä melko viattomalta.

Kunnon kristitty

Koko viikon päänsäryssä ja poissa näistä peleistä. Sillä aikaa kun olen kuumeisesti pohtinut hautajaisvirsien sanoituksia, yrittänyt tapailla nuoteista tuttua säveltä, josta ottaa kiinni, hymissyt hartaana kaiket illat, ja lueskellut kymmeniä runokirjoja löytääkseni niistä yhden sopivan kuolinilmoitukseen, blogilistalla on tapahtunut pikkuvipeltäjien suursikiäminen. Sen ovat vallanneet erilaiset hamsterit. Näettehän sädekehäni.

No, kuoleman läheisyydessä ei ole sopivaa tehdä mitään muuta kuin olla pienen hetken kunnon kristitty. On tosissaan lähdettävä näihin rituaaleihin mukaan kyseenalaistamatta mitään, sillä siitä ei ole mitään hyötyä. Kaikki tulee joka tapauksessa menemään käsikirjoituksen mukaan. Mutta äitini ja veljeni vaimon kanssa käytyjen puheluiden sisältöä ei voisi päivänvaloon päästää. Itkujen välissä makaaberi huulenheitto on ylittänyt sovinnaisuuden rajat monta kertaa.

Olenkin miettinyt, millainen ihminen perustaa hautaustoimiston ja olisiko minusta siihen. Millaista olisi käsitellä ruumiita, pakata niitä arkkuihin ja millaista olisi ajella niiden kanssa pitkin kaupunkien katuja arvokkaasti Albinonin Adagion soidessa päivästä toiseen. Entä millaista olisi laittaa ruumiit kauniiksi, olisikohan se luovaa? Ja miten voisi itkemättä suhtautua lapsivainajiin? Monennenko jälkeen itku loppuisi? Millainen ihminen minusta tulisi? Osaisinko olla elävillekin asiakkaille kyllin huomaavainen? Hienovaraisuus on kyllä siinä ammatissa hyve, eikä minulla kovin taida sitä olla. Tosin töitä sillä alalla pitäisi riittää hamaan tulevaisuuteen saakka.

Kuolleista ajattelinkin siirtyä vielä eläviin. Tuntuisi mielekkäältä tehdä jotakin konkreettisesti tärkeää ja työskennellä vaikka vanhusten kotiavustajana. Jollakin tavalla tämä hetki on vaikuttanut minuun kliseisesti. Ehkä kliseissä onkin aina totuuden siemen mukana. Yhtä kaikki näyttää siltä, että vanhustyöhön ei satsata, paikkoja vähennetään koko ajan ja sen minua erityisesti kiinnostava idealistinen puoli on tyystin hunningolla. Avustajat ehtivät vain harvoin keskustella vanhusten kanssa, kun on jo viilletettävä pää kolmantena jalkana seuraavan vanhuksen vaippoja vaihtamaan, ruokaa laittamaan ja siivoamaan. Se työn raskaus ei minua sinänsä haittaa yhtään, tämäkin työ on ruumiillisesti raskasta. Perjantaisen parin lavan purkamisen ja hyllyttämisen jäljiltä habat ovat parhaillaan hellinä ja reisilihakset kipeinä niin kuin olisin kuntosalilla ollut vetämässä kunnon treenit. Se on sitä kyykkyyn-ylös-ojennus -liikettä 7 tuntia yhtä soittoa. Joskus nämä myyntihommat alkavat muutenkin tuntua pelkältä peliltä. Koko markkinatalous on keksitty kupla, jotta kaikilla olisi jotakin tekemistä, jotta kaikki voisivat ostaa toisiltaan jotakin. Omavaraistalous on sekin kyllä täällä pohjolassa aika epävarmalla pohjalla, mutta sen aitous kieltämättä kiehtoisi.

Se koskettaa taas

Isäni kuoli joitakin vuosia sitten sukumme kesämökillä, saaressa, jossa olen viettänyt kaikki lapsuuden auringonpaisteiset kesäni veljeni ja serkkujeni kanssa uiden ja onkien, matoja tonkien. Mantereen puolella päästiin heinissäkin pyörimään ja kylän päätalossa syömään uusia perunoita voin kanssa. Isäni kuoleman jälkeen saari ei ole enää ollut entisensä, ihan konkreettisestikaan, mutta myös henkisesti siitä on tullut varjoisampi paikka.















Muutama yö sitten näin unen, että olin saaressa tapaamassa veljeäni. Hän oli siellä kaikkien kuolleitten kissojeni kanssa. Kassu köllötteli kuistin kaiteen reunalla, niin kuin se aina teki. Sissi seurasi häntä pystyssä tapahtumia ja Piu kiumurteli sen jaloissa. Lumpukka tuli tervehtimään. Pyysin veljeltäni, että se huolehtisi niistä ja muistaisi käydä kaupasta hakemassa niille ruokaa. Veli lupasi hoitaa, naurahti ja työnsi veneen vesille. Minä lähdin soutamaan ja kissat katselivat uteliaana perääni. Veli hymyili ja oli oma entinen hauska itsensä, millainen hän oli ennen kuin sairastui alkoholismiin.

Eilen veljeni vajosi koomaan. Tänään hän kuoli ja minä olen surullinen vielä pitkään.

Ei pysty, on niin hapokasta

Ei pysty. Ei pysty edes youtubea tähän lykkäämään. Tämä on ihan allegoria meikäläisen tämän hetken bloggaamisesta.

Pakko olla hiljaa vähän aikaa

Pikku paniikki päällä täällä. Ei mitään sen kummempaa. Bloggaamaan en ehdi, enkä sen puoleen runojakaan rustaamaan. Palkat sentään laskin juuri Idolsin ohessa, jotta olkoot onnelliset he, joille palkka kuuluu. Laskin kyllä omanikin. Maanantaiksi pitäisi olla kolme kirjaa luettuna ja keskustelun alustus tehtynä, mutta eihän mulla ole niitä kaikkia kirjojakaan. Varasin kyllä jo kolme viikkoa sitten kylän kirjastosta. Sitä yhtä kirjaa minä olen nyt sitten hinkannut aamuin illoin. Älyttömän paksu ja pienitekstinen tekele. Illalla jo olen laittanut kellot soimaan, hakenut vesilasin yöpöydälle ja mennyt sen paksun kanssa petiin. Oikein asettunut olen ja oikealla asenteella: nyt opiskellaan ja lujaa. Melko lailla olen ollut unessa samantien. Joka ilta. Ja joka aamu se vesilasi on tyhjä tai puoliksi juotu. Minä se en ole ollut. Me ollaan vissiin juotu koiran kanssa jo pidemmän aikaa samasta kupista.

Eräs toinenkin teoria

Noh, kun tuota alla olevaa eri hienoa teoriaani ei kukaan ole kaatanut, tehdäänpä näin tentin jälkitunnelmissa Freudista vielä yksi, joka ikään kuin on sitten yhteenveto koko aiheesta. Kai. Vaikea tässä vaiheessa sanoa, mitä tästä tulee.

Eli Freudin väittämähän on, että pikkutyttö huomaa eräänä sateisena päivänä alapäästään puuttuuvan jotain. Koettakaa nyt, pliiiiis, kiinnittää huomiota tuohon lauseeseen. Freud siis ajattelee, että pikkutyttö heti ensimmäisenä olettaa, että siltä puuttuu jotain. Ei esimerkiksi niin, että se huomaisi alapäänsä olevan erilainen suhteessa miespuolisiin läheisiinsä. Mihin tämä ajatus puuttumisesta perustuu? Eläimellisinä olentoinako meillä ei ole minkäänlaisia vaistoja? Koska eläin ei pysty abstraktiin ajatteluun kielen avulla, se myös säästyy kateudelta. Eli tässähän päädymme tilanteeseen, jossa kastraatioepäilys olisi yhteydessä ihmisen kielelliseen evoluutiokehitykseen eli ainakaan se ei voi olla biologinen lähtökohta. Toki tietenkin uh uh, yng, käng -tavuin elehtimällä on luolanainenkin kyennyt jonkinlaisia johdonmukaisia ajatuskuvioita seuraamaan, mutta miten minua epäilyttää se, että ensimmäisenä alapäitä tutkittaessa olisi herännyt epäilys äidin suorittamasta kastraatiosta. Halutessaan voi toki ajatella, että Freudin teoriaan asti kaikki naiset olivat vain tietämättömiä ja tuon tietoisuuden laajetessa alkoivatkin pian pimahtaa toinen toisensa jälkeen.

Tässä iässähän me kaikki tietty tiedämme, että pimppa on välttämätön peli ihmissuvun jatkumisen kannalta. Jos ei olisi pimppaa, ei olisi peenistäkään. Mitä peenis olisikaan ilman pimppaa? Pelkkä hetken yksinäinen haahuilija universumissa.

Freudihan vietti aikaansa aika tavalla mielisairaalassa. Hullujenhuoneella majailikin teoriaa tukevia kajahtaneita naisia nurkat täynnänsä. Ja tähän naisten hulluuteen ei mitään muuta syytä sitten voinut olla kuin peeniksen puuttumisesta johtuva kateus, jonka ne kahelit ämmät siellä pöpilässä yrittivät väen vängällä kieltää. Vikahan ei missään tapauksessa voinut olla vaikka siinä, miten hirveitä ihmisikohtaloita maailma tuohon aikaan päällään kantoi. Millaiset olivatkaan naisen oltavat silloin? Kokivatko miehet pikemminkin syyllisyyttä selittämällä asiat itsellensä parhain päin?

No, ajatus peniksen puuttumisesta perustuukin siihen, mitä edellisessä päreessäni jo sohaisin. Freudin teoriahan on ajalta, jolloin naisen hallitsematon halu piti lopullisesti kesyttää, kaikki muut keinot oli jo käytetty. Kesyttäminenhän ei onnistunut kuin pidättäytymällä eliittisin miesvoimin lihallisesta julki-ilottelusta eli osoittamalla ylhäisesti, että pimpan viettelyksiä on kuulkaa mahdollista vastustaa, katsokaa vaikka. Ja niin vedettiin peeniskortti esiin. Saadakseen naisen kesytetyksi sipsuttelevaksi lemmikikseen ja uskolliseksi palvelijakseen, mies tarvitsi teorian, jolla naisesta voi tehdä ikuisen alamaisensa. Nainen on suhteessa mieheen aina se, jolta puuttuu jotain. Nyt peenis käskee, nainen tottelee, tai peenistä ei tule.

Tämän höpön peniksen puuttumis -teorian voisi tietysti kääntää aivan päälaelleen. Miehen penis onkin kasvain, ylimääräinen elin. Pikkupoika säikähtää tuossa kolmen korvilla, että ohhoh, mulle onkin kasvanut tämmöinen. Äiti on varmaan sen mennyt kiusallaan kasvattamaan, tahi isä, koska sillä on samanlainen! Poika kääntyy äitinsä puoleen ja kun äiti ei suostu kastroimaan uloketta, eikä sen puoleen isäkään, poika joutuu loppuiäkseen kateuden pauloihin, koska tytöillä nyt vaan on niin hot. Tai vastaavasti poika voi olla myöntämättä kateuttaan ja tulla neuroottiseksi naisten kiusaajaksi. Miten päin vain. Valitse siitä.

Tämän melkein elimellisen teoriani pointtinahan ei siis ollut miehen vallasta johtuva kateus, vaan ihanhan se melkein pysytteli kastraatioteoriassa ja sen mielipuolisessa hulluudessa. Jos nyt lähtisin tämän teorian lisäksi puimaan sitä, miksi nainen ei voisi kadehtia miestä noin muuten, se ei enää kuuluisi tähän asiaan.

Mutta koska sitä on tivattu niin kovin, minä hellyn ja kerron teille vielä jotakin.

Miehet ovat jyränneet naisia aikojen satossa aika tavalla. Jos se ei miesten mielestä oikeuta edes jonkinlaiseen kriittiseen tarkasteluun, niin siinä tapauksessa kyse on niin epäempaattisesta oliosta, ettei sitä ole syytäkään kadehtia. Halveksia pikemminkin. Jos mies taas pystyy ylittämään sukupuolensa ja näkemään tilanteen myös naisnäkökulmasta, miestä voi jo hyvällä tahdolla kutsua inhimilliseksi olioksi. Sen jälkeen aletaan vasta puhua kateudesta, mutta sitä tapahtuu siinä vaiheessa vain yksilötasolla, eikä se enää liity irti leikattuun peenikseeni. Ihan yhtäkkiä ei kyllä tule mieleen ketään. Jaa, ehkä oma mies, kun sillä on niin mieletön vaimo.
____________________________________________________________

Ihan asiasta kolmanteen, niin sieltä Tuulialta tuleva sukkaihmisten ehtymätön virta voisi myös tutustua ajatuksiini lapsettomuudesta ennen kuin piipittää siellä kommenttilaatikossa Saaran törkeydestä lapsettomia kohtaan. Siis oikeasti, typeryys ja ajattelemattomuus johtaa maailman ennenaikaiseen tuhoutumiseen. Hemmetti, että tuollainen yhden neulebloggarin valehtelu saakin kohta aikaan kansanliikeen ja aivan perusteetta. Hävetkää. Opetelkaa edes ajattelemaan itse, älkääkä uskoko ketä sattuu. Johan tässä joutuu yleistämään kaikki neulebloggarit samaan kategoriaan. Eikä se ole kovin mairitteleva kategoria se.

Eräs teoria

Valikoiva opiskelu on palkitsevaa. Kun toisaalla nousee karvat partaa* myöten pystyyn, toisaalla se aiheuttaa kiusallisia mielenliikahduksia. Eli:

Kaikkihan tietävät, että ennen vanhaan kulttuuriset taidetapahtumat olivat silkkaa sodomaa. Teatterinäytöksien ohessa ja musiikin soidessa pidettiin myös lihamarkkinoita. Riehua ja rietastella sai saman katon alla vaikka koko pitkän illan. Hedonismi kukoisti, kunnes eliitti sitten eräänä päivänä päätti alkaa ilonpilaajaksi. Barbaarinen touhu ei sitten yhtään sopinutkaan heidän hienostuneeseen habitukseensa, eteenkin kun tuo vulgaari ilottelu perustui yksinomaan feminiiniseen ja hallitsemattomaan haluun sekä sen hävyttömiin houkutuksiin.

Koska eliitin piti erottautua tuosta alati puksuttelevasta porukasta ja todistaa oma henkinen saar... suuruutensa pidättäytymällä rietastelun iloista, sen piti sitten todistaa tahrattomuutensa ja pidättäytyä siitä puksuttelusta. Näin simppelisti syntyi niin kaksinaismoralismi kuin korkeakulttuurinen maku ja sen myötä liikuttava usko luovaan nerouteen. Vain nero pystyi tuomaan julki eliitin tukahdetut tunnot sen arvolle sopivasti. Tekijäfunktio nousi arvoonsa ja lehtiäkin sai lukea vain yhteiskunnan kunnianarvoiset jäsenet. Taidetta alettiin pitää tekijänsä sisimmän ulkoistamisena. Sisintään ulkoistavista suurin osa oli miehiä, monet journalismin edustajia ja yhteiskunnan kunnianarvoisia jäseniä. Näin siis muodostui korkeakulttuuri - eliitin tarpeisiin tehdä pesäero ala-arvoisiin kansalaisiin ja varsinkin infantiiliina pidettyyn eskapistiseen populaarikirjallisuuteen (po. lapsekkaana pidettyyn todellisuuspakoiseen viihdekirjallisuuteen, mutta kun ne nyt sanoo niin), jota lukivat enimmäkseen naiset. Siis kuka täällä oikein määrää, ajatteli 1800-luvun taitteessa kunnianarvoisa jäsen ja alkoi yllättäen ymmärtää oikeaa taidetta.

Kunnianarvoisan jäsenyyden sai vain noudattamalla poikkeuksellisen hienostunutta käytöstä ja osoittamalla älykkyytensä, lukemalla esimerkiksi realismia, jossa luova nero ilmaisi kaiken inhimillisen ymmärryksensä paperilla. Luovan neron inhimillinen ymmärrys toki vaati paljon kenttätyötä ja siksi se heille myös salaisesti suotiin. Enäähän se ei kovin salaista olekaan. Joka tapauksessa inhimillisestä ymmärryksestä tuli painettuna jalo ele ja kirjailijasta myyttinen otus, joka joi ja rietasteli koko eliitin edestä. Eliittiparka luopui julkisista iloistaan samalla kun muu kansa niistä juopui. Niinpä ne joutuivat lukemaan realismia kirjoista, koska heidän elämänsä oli niin kovin kaukana siitä. Katkeruus näitä barbaareja kohtaan ei olekaan koskaan loppunut. Se on kulkenut isältä pojalle, opettajalta oppilaalle...

Tästä aasinsillasta pääsemme pian pointtiin, joka siis on... mikäs se nyt olikaan? No, se liittyi yllättäen blogeihin, peniskateuteen ja ihmisten arvottamiseen. Vaikka monet kulttuurintutkijat ovat alkaneetkin olla sitä mieltä, ettei todellakaan voi sanoa, onko esimerkiksi rock taiteellisesti klassista musisointia vähäisempää tai huonompaa, kovin lujassa silti tuo arvottaminen näyttäisi olevan esimerkiksi blogikirjoitusten ja painetun kirjallisuuden välillä, tai vaikka vain ihmisten välillä.


*) Käyn joskus Saaran blogissa saadakseni hymähdellä. Pontevalla naisihmisellä on kieltämättä sana hallussaan. Ehkä yhtenä syynä on atavistinen syy nähdä jotakin outoa. Meniväthän ihmiset katsomaan parrakasta naista sirkukseen... - Maalainen

Lähde: Mikko Lehtonen, Faktan ja fiktion historia, tulkinta oma

Mainoskatko

Tänään parrasvaloissa Kirsti Ellilä. Lukekaa siis Satakunnan kansan Blogiskooppia.

Uusi sisäinen kauneus

No niin, asiaan. Anna-Stina Nykänen kirjoittaa tuoreimmassa Nyt-liitteessä mainoksista:

Onko mainosten naiskuva muuttunut? Ehkä ei. Edelleen naisten oletetaan pyrkivän täydellisyyteen, se vain tuntuu olevan entistä vaikeampaa. Uhkat tulevat nyt naisen sisältä: bakteerit, hormonit, eritteet. Niitä vastaan on taisteltava, jotta vaikuttaisi täydelliseltä. Satumaiselta.

Mainokset ohjaavat katsojan jokaisella tauolla tarkkailemaan itseään; milloin päätä, milloin alapäätä, milloin ihoa, hampaita, suuta, huulia, hengitystä... koko ajan saa olla tarkkana, ettei mitään täydellisyydestä poikkeavaa vain ole päässyt tapahtumaan. Silloin kun minäkin harvoin katson televisiota, niin eikö siellä ole heti kohta joku kysymässä oletko yksi niistä monista naisista, jotka kärsivät pahanhajuisista vuodoista? Kai sitä tulee vilkaistua alapäätään siinä sohvalla, että olenko minä ja mitä tuo sitä kyselee. Toinen pahakas on se mainos, missä ne screenille heijastetut riehakkaat bakteerit hengailevat jonkun suussa hammaslääkäreiden seuratessa tilannetta jotenkin friikkimäisen epäilyttävästi. Sen jälkeen kysytään vielä onko sinulla hilsettä (onneksi ei sentään täitä) ? Oletko lihava? Särkeekö jalkoja? Ei kai vain jokin sieni muhi siellä myös? Kipeytyvätkö hartiasi? Syötkö epäterveellisesti? Närästääkö? Lirahtaako pissa? Ettet nyt vain haise sitten? Ja kuinka muuten on deodoranttisi laita? Lienee pettänyt? Ja entäpä se korvavaikku? Kuuluuko huonosti? Jätä kuule vanhat keinot, äläkä työnnä sitä vaikkua pumpulipuikolla! Ja sitten vähän animaatiota, että miten se vaikku sieltä korvasta oikein otetaan. Jokin aika sitten kärsimme kaikki tietämättämme couperosa -ihosta. Nyt tietämätöntä korvennetaan pahanhajuisella hengityksellä. Oletko sinä juuri se, joka saa hengityksellään pleksinkin takana istuvan palveluhenkilön kavahtamaan järkytyksestä? Käsi ylös, kuka ei työnnä kättään suunsa eteen siinä vaiheessa?

Anna-Stina Nykänen näkee tämän koskevan vain naisia, mutta kyllä siellä yhtälailla erektion ponnettomuudesta huomautellaan parhaimpaan actionaikaan. Ja samastu siinä sitten Brosnanin Pierceen, kun puhe mainoksessa kääntyy kaljuuntumiseen ja takaraivossa sykkii muistutus virtsasuihkun kaarevuustason huolestuttavasta hupenemisesta.

Vaikuttaisi siltä, että kun ulkonäköhommelit alkavat olla kondiksessa ja jokainen trenditietoinen kuluttaa muotiin sekä kauneuteen kahisevaa ylenmäärin, niin katse on kohdistunut nyt myös siihen sisäiseen kauneuteen. Sama ilmiö on muuten poliisi- ja lääkärisarjoissa. Sykähdyksittäin sukelletaan ihmisruumiin sisuksiin, ikään kuin olisimme kaikki todella uteliaita näkemään mikä sieni tai tauti ketäkin kalvaa ja miten se kalvaa. Luotiakin esitellään ruumiin sisuskaluissa niin kuin sitä vakuutusmainoksen hirveä tuolta se tuli ja tuonne se meni. Sitä jotenkin toivoisi, että sitten kun aika jättää, ei sentään pyydettäisi kameraryhmää paikalle (oho, fakta ja fiktio meni nyt vähän sekaisin, mutta kenelläpä ei tätä nykyä menisi).

Totta kai mainostajilla on tarve saada tuotteitaan kaupaksi, mutta niiden kokonaisuudesta muodostuu rasittava tietoiskujen suma. Ja kun samaa informaatiota tunkee illasta toiseen, se alkaa kuulostaa jankutukselta. Ei ole yhtään ihme, että porukka viettää mainostauot mielummin jääkaapilla.

***
Linkkilistan muokkaus haamupäivityksen syy.

Henkiset saarat

Hei kaikille neulebloggajille. Tässä linkki takaisin Tuulian blogiin. Täällä ei ole mitään sen suuntaista, mihin Tuulia suuressa 27 v. viisaudessaan viittaa. Henkinen saaruus on hieno juttu, mutta sitä ei pidä sekoittaa vääriin asioihin, kuten Tuulia lukutaidottomana tekee.

*Ja ennen kuin ykskään henkinen Saara käy mouhuamaan mun kommenttilaatikossa, todettakoon, että mie en todella pidä hirveesti lapsista. En ymmärrä niitä, en puhu niitten kieltä enkä osaa leikkiä niiden kans, josta syystä ne yleensä mun kanssa samassa tilassa päätyy kiljumaan kun sireeni. Osa tenavista on ihan ok, osa ei - enhän pidä kaikista aikuisistakaan. Lastenvihaajaksi ei saa siis leimata, en vaan ymmärrä niitä.

a) Lap-si-vi-haa-ji-en (äh, ei jaksa tavuttaa, koettakaa nyt kuitenkin lukea:) ongelmat ovat yksinomaan lapsivihaajien ongelmia. Niillä ei ole mitään tekemistä lasten kanssa. Ongelma on oma, ja siitä pitää aikuisen (siis sen lapsivihaajan) ottaa vastuu. Omat vihat ovat aina omia ongelmia. Siitä ei siis voi syyttää lapsia. Ei myöskään voi olettaa, että kaikki jotka eivät tule lasten kanssa toimeen, olisivat lapsivihaajia. Kaikki eivät vain tule niiden kanssa toimeen. En tullut minäkään ennen kuin tein omia lapsia.

b) Kenelläkään ei ole oikeutta mennä arvostelemaan lapsettomien päätöksiä, sillä se on ainoastaan hyvä asia, etteivät lasten kanssa toimeentulemattomat joudu lasten kanssa tekemisiin ja varsinkaan ottamaan niistä vastuuta. Siitä ei hyvä heilu.

c) Minulla ei ole osaa eikä arpaa lapasiin tai sukkiin, joista tulee liian pieniä ja jotka joutuu sitten antamaan joillekin lapsille. Meillä on jumalattomasti oikean kokoisia lapasia ja sukkia.

d) Minustakin on mukavaa, että lapset kasvavat. Kolmen vauvan pyöräyttäneenä tiedän, ettei niiden kanssa toimeen tuleminen ole helppoa, ja jos yhtään tuntuu siltä, että ei kestä tai ei jaksa, niin missään tapauksessa siinä vaiheessa niiden tekeminen ei ole edes suotavaa, saati pakollista tai odotettavaa.

e) Ja jos joku niin vaatiikiin tekemään, niin sitä nuijalla päähän. Vaatiminen ei ole kenellekään hyväksi.

Freudipuskompleksi

Tätä Pietilän kirjaa, Joukkoviestintätutkimuksen valtateillä (1997) lukiessa törmäsin jälleen kerran freudilaiseen tulkintaan. Freud on aiheuttanut minussa puistatuksia aina, enkä ymmärrä, miten hemmetissä jonkun iänikuisen paukapään kompleksista kompleksiteoriaa käytetään jopa postmodernin feminismin tulkinnan apuna. Kuka perkele toi Freudin tänne? Tuo hemmo oli siis tunkeutunut feminismiä käsittelevään osioon salakavalasti kuin.. mmm... käärme. Epäilin tietenkin ensin Pietilän järjenjuoksua. Sitten vasta omaani. Mutta päädyin Pietilään. Haahuilin netissä todetakseni tämän peniskateuden sitkeän harhakuvan olevan yhä voimissaan ja ihan käytettyä kamaa kaiken teoretisoimisen tukena. Vika on siis minun järjenjuoksussani. Onhan se, ihan terveyssivustoilla asti täysin luotettavana ja kenenkään kyseenalaistamattomana, että eräänä päivänä 3-vuotias tyttölapsi huomaa peniksensä puuttuvan ja epäilee äitinsä kiusallaan kastroineen sen. Tyttö kääntyy äitinsä puoleen, mutta kun äiti ei voikaan liimata penistä paikoilleen, tytön toiseksi vaihtoehdoksi jää ymmärtää, että häneltä tulee ikuisesti puuttumaan tuo irti leikattu elin ja tyttö joutuukin elämään tämän murheellisen asian kanssa ikänsä samalla kadehtien veljiensä hilppereiden iloista heilahtelua. Myöntämällä tämän järkyttävän vaillinaisuutensa naisesta tulee kuitenkin jokseenkin normaali, jos älyää vanhemmiten kumartaa ja kadehtia penistä päivästä toiseen sekä kaivata sitä oikealla tavalla oikeaan paikkaan. Toinen vaihtoehtohan on se, että naisesta voi tulla täysin epänormaali ja lopun ikänsä hän voikin neuroottisesti inttää, ettei häneltä käsittääkseen puutu mitään sieltä.

Oli onni, että löysin kuitenkin tämän artikkelin. Minulla oli hauskaa. Se on tosin melko pitkä ja vain asialleen omistautunut neuroottinen freudipuskomlpeksista kärsivä nainen jaksaa sen hyvässä lykyssä lukea ja saada tukea täysin häpeämättömille ajatuksilleen. Lainaus:

Tulkaahan piiriin pojat ja tytöt. Kerron teille tarinan. No niin, kuunnelkaapas: Asuipa kerran antiikin Kreikassa näytelmäkirjailija, jonka nimi oli Sofokles. Näytelmäkirjailija kirjoitti kivan pikku näytelmän, jolle hän antoi nimeksi "Kuningas Oidipus". Kaksi tuhatta vuotta myöhemmin kaukaisessa maassa, jonka nimi oli Wien, asui saksalainen psykiatri nimeltä Sigmund Freud. Freud luki tämän kivan pikku näytelmän ja yhtäkkiä hän sai loistavan ajatuksen! – hän päätti keksiä seksuaalisuus- ja psykologisen teorian, joka perustuisi "Kuningas Oidipukseen" – ja näin hän tekikin, vaikka sen tekeminen kesti monta monituista vuotta. Hän nimesi teorian "oidipuskompleksiksi". Ja tiedättekös mitä sitten tapahtui? Hän teki kaikista pikku Oidipuksia! Ja siitä lähtien kaikki elivät sekavina elämänsä loppuun asti.

Ehkä hätkähdyttävintä oidipuskompleksissa on se, ettei sillä ole minkäänlaista koherenttia perustaa ja että se on täysin irrallaan Todellisuudesta. Se on myyttiin ja representaatioon perustuva teoria. Se saa aineistonsa antiikin ennaltaharjoitellusta teatterista kaikkine vakiintuneine koodeineen ja johtolankoineen. Mutta kaikkein häiritsevintä on se, että ylipäänsä kukaan uskoo siihen. (Rolando Perez, An(arkiasta) ja skitsoanalyysistä, Viides taso, Reaktiivisen halun fasistinen struktuuri ja sen suhde naisten alistamiseen, Anarkistinen kirjasto, Kokoelmat )

Olen saanut tartunnan

Bloggerilla mättää ja googlella myös. Google epäili, että saatan olla saanut viruksen. Ihme homma, niin minä olenkin. Kaupassa tajusin, että olen sairas. Tarkkaan ottaen vihannestiskillä. Olin juuri ojentamassa sormiani kohti jäävuorisalaattia, kun se iski. Huimasi, hiotti, voimat katosivat, nielu tuntui turvonneelta, hartioita kivisti ja ohimoissa sykki. Kotona ei sen vertaa välähtänyt, että mikä tämän pään huminan ja säryn funktio mahtaa olla. Kuvittelin tietenkin, että olen lukenut liikaa Pietilää ja kirjoittanut liikaa tenttivastauksia. Että olisi olemassa jokin fyysinen raja, jota enempää ei voi tenttiin päivässä lukea. Mutta ei sitä ollutkaan.

Tällä myrskysäällä on mukava ajaa autolla. Kaikki jää arvailun varaan. Epäilemättä muutkin ovat sen tajunneet, siinä me köröteltiin kehä kolmosta kuuttakymppiä kaikki. Matka tuntui pidemmältä kuin koskaan. Autoajelut ovat nykyisin niitä ainoita hetkiä, kun ehdin kuunnella radiota tai musiikkia ylipäätään. Kanavia tulee vaihdettua kuin televisiosta kesäisin. Meillä on ollut Radio Rock pannassa siitä asti kun se aloitti, koska Aatos Erkko nyt vaan ei voi olla rock. Kuuntelin sitä silti hetken ja esikoinen sanoi, että tää on ihan paska. Samalla kanava hiljeni kokonaan.

- No nyt se rupes itkemään.

Musiikin kuuntelussa minulle henkilökohtaisesti on tärkeää, että voin lauleskella tai olla siinä hommassa mukana, edes kertosäkeessä, mikä tietenkin on vaikeaa, jos biisi on entuudestaan tuntematon. Kipaleitten täytyy siis tulla tajuntaani jotenkin salakavalia teitä pitkin etukäteen, että voin niitä sietää. Tänään ainoa tarpeeksi tuttu kappale koko puolitoistatuntisen autolla ajelun aikana oli Tapani Kansan Veikko Nieminen. Olenko minä vanha vai enkö minä ole.

Lopuksi esimerkki siitä, kuinka teinixin kanssa käydään keskustelua. Niitä kyllä vastuu on vanhempien –juttuja siis.

- Kun sinä siellä netissä…

- Mitä sä nyt taas alat sönköttää

- Kuuntele nyt. Siellä netissä kun olet, niin kaikkihan ei ole miltä näyttää. Ole kriittinen…

- Kai mä nyt tiedän.

- Siis muista olla kriittinen niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa siellä vietät aikaasi.

- Sano ny vielä kerran mikä.

- Kriittinen.

- Mikä?

- No kriittinen. Ihan totta.

- Mitä sä tolla ees niinku yrität.

- Nää nyt on niitä asioita joista lapsille pitää puhua.

- No ei ole.

*

Ja sitten keskustelua teinixin kanssa muuten vain, kun äiti yrittää autossa tappaa hiljaisuuden.

- Minkähän takia ne ei voi laittaa tossa radiossa näkyviin tekstiä, että mikä biisi siellä milloinkin on menossa?

- Miten niin?

- No että tietäis mikä biisi on menossa.

- Kuka niitä viittii sun takias sinne laittaa.

- Ei mun takia, mutta muutenkin. Olisihan se jotenkin biisin tekijöillekin tärkeää. Ne ei koskaan enää sano, kuka soittaa ja mitä. Ennen vanhaan sitä oikein odotettiin sävelradiota kuunnellessa, että kuk

- Älä kerro enempää. Ei sitä tartte radiossa kertoa, kuka niitä esittää.

- Mun mielestä tarttee.

- Eihä tartte!

- Tarviihan. Olisihan se nyt oikein.

- No eikä ole!

- Miks sun kans ei voi ikinä puhua mitään. Sä olet aina periaatteesta vastaan.

- Enkä ole.

- Olethan. Aina ei ei ja ei. Pelkkä periaate.

- Enkä ole. Mähän olen aina sitä asiaa vastaan.

Lapset kouluun, minä lomalle

Ei hitto viekoöön, kyllä jokaisen koululaisen vanhemmille pitäisi julistaa vapaapäivä aina ensimmäisenä koulupäivänä loman jälkeen. Muksut ovat menneet liiasta nukkumisesta ja liiasta valvomisesta aivan sekaisin. Edellinen yö ennen kouluaamua onkin yhtä helvettiä. Itse olin ottanut Pietilän Veikon sänkykaveriksi ja yritin selvittää sen ajatuksenjuoksuja ja herranjumala, koko viestinnän oppihistorian läpileikkausta 1600-luvulta tähän päivään ja nukahtanut joskus pikkutunneilla Pietilän alle.

Samaan aikaan esikoinen ei saa unta. Se ravaa jääkaapilla kymmeniä kertoja ennen kuin sen teiniangstiset askeleet lakkaavat raahustamasta juuri ennen aamua. Välillä kuopus huutaa sängystään ta ta ta tadaa! ja lähtee kävelemään. Minä perässä että mihin sinä nyt, kun arvasin, ettei se ihan tolkuissaan kyllä ollut. Siis en todellakaan juokse niiden perässä täällä öisin, jos käyvät vaikka vessassa, mutta tämä oli ihan selvä juttu. Otin kuopusta kädestä ja kysyin, että mikä hätänä.
- äshsäshshs tsämlää.
Ahaa. Talutin pojan sänkyyn ja olin juuri nukahtamassa, kun neiti alkaa potkia seinään niin että koko talo tärisee. En tiedä nukuinko kovinkaan paljon yön aikana.

Kun puhelin soi aamulla seitsemän jälkeen, olin varma että on aamyö. Se soi ja soi, ennen kuin minulla edes välähti, että siihen pitää kai vastata. Minä tuijoitin sitä tuttua puhelinta enkä osannut painaa oikeaa nappia. Siinä se soi minun kädessäni ja minä tuijotan sitä, että mitä sille pitää tehdä. Kun sitten sohin aikani, niin puhelimesta alkoi kuulua pienen pojan puhetta, josta en saanut mitään selvää.
- Mmmm, minä sanoin ja työnsin luurin kuopuksen korvaan. Menin takaisin sänkyyn ja nukuin häpeilemättä puoleen kymmeneen. Se oli sikäli onnellinen yhteensattuma, etten pitempään kuitenkaan nukkunut. Esikoinenkin veti sikeitä täyttä päätä, mutta kyllä se kymmeneen kouluun kuitenkin ehti.

Toisaalta ja toisaalta

Ohari-fanille tämän päiväinen postaus oli isku vasten kasvoja. Houkutus tehdä oharit on nyt suurimmillaan. Tästä pähkäilyvaiheesta eteneminen johonkin suuntaan on tehnyt päivästäni eriskummallisen. Olen ottanut joulukoristeet alas yksi kerrallaan, laittanut laatikkoon ja istunut miettimään lopettamisen lopullisuutta. Olen käärinyt jouluvalot pakettiin ja istunut alas miettimään lopettamisen lopullisuutta. Olen laskostanut punaiset jouluverhot kaapin perälle ja istunut alas miettimään lopettamisen lopullisuutta. Lisäksi katsoin Paavo Pesusieni-leffan ja imin pillillä pirtelöä, vaikka piti ryhtyä valmistelemaan tenttivastauksia. Tätä te ette ehkä olisi halunneet tietää. Luin kyllä sentään blogeja ja mietin narsismiani, jonka kukkeimmat kulta-ajat taitavat olla jo ohitse. Olenkin miettinyt sitä, onko tällä bloggaamisella mitään muuta merkitystä, kuin mitä Iines sanoo:

"Turha kuvitella, että bloggaamisella olisi jotain tekemistä kirjoittamisen tai yleensäkään sanataiteen kanssa. Tai edes yhteiskunnallisen vaikuttamisen. Ihan kannatettava missio on saada muiden hyväksyntä olemassaololleen blogosfäärissä. "

Onhan se ilman muuta sitäkin. Tietenkin on. Ja toki tuon ilmeisen ironian seasta voisi havaita huolestumisenkin siitä, etteikö todellakaan ole väliä sillä mistä ja miten kirjoitetaan. Minäkin olen ollut huolestunut samasta asiasta. Koska minut kuitenkin oli linkattu tuohon tekstiin, teksti tuli otettua henkilökohtaisemmin. Se oli hauska näpäytys. Ehkä tuo ryhmäseksi-ilottelu oli liikaa, vaikka onhan se mukavaa, että blogi edes joskus saa. Silti kieltäydyn uskomasta ja edes hihittelemästä sille, ettei näillä olisi minkäänlaista yhteiskunnallista vaikutusta. Sehän riippuu siitä, mitä kirjoittaa. Kauraa lukiessa tulee väistämättä mietittyä, mitä voisi tehdä toisin, että erilaisten lasten elämä tässä maailmassa helpottuisi. Obeesiaa ja Arrua ja lukiessa tulee miettineeksi omaa tulevaisuuttaan, Markoa ja Brimiä lukiessa maailmankuva syvenee väistämättä. Paluu pitää kyllä myös mainita maailmankuvan laajentajana. Siis millä tavalla ei blogeilla olisi yhteiskunnallista vaikutusta?

Kuka yhteiskuntaan yleensä vaikuttaa? Joskus tuntuu siltä, että yhteiskunnan oletetaankin olevan vain eduskunnan leikkikenttä. Me tavalliset ihmiset täällä sitten ollaan kuin sianporsaat karsinassa, joiden toimia julkisen vallan edustajat tarkkailevat erilaisten tutkimusten avulla. Ketään ei oikeastaan näytä kiinnostavan, että mehän olemme täällä läsnä. Meiltähän voisi suoraankin kysyä. Sen sijaan poliitikko ja wannabe-poliitikko myös pistää blogin pystyyn ja odottaa, että me alamaiset menemme sinne kommentoimaan. Minkälaisia poliitikkoja meillä oikein on? Valmiiksi kuspäisiä? Olin muuten kuvitellut, että vasta eduskuntatyö ja valta tekevät sellaisiksi, mutta ilmeisesti se onkin synnyinlahja.

Onko bloggaaminen sittenkin ainoa keino vastustaa poliittisia epäkohtia tai taistella vaikka tabloidisaation aiheuttamaa uutisointia vastaan, ottaa kantaa, niin kuin ihana Maija Mallikortti tekee (lukekaa 5.1. postaus!). Ja onko se ainoa keino ilmaista terävästi mielipiteensä esimerkiksi Prosperon lailla. Miten pelottava ajatus olisi pysyä iäti vaiti samaan aikaan kun median valta paisuu paisumistaan ja journalistitkin pyristelevät irti eettisistä säännöistään. Median omistus keskittyy vain harvoille ja heidän motiivinsa on ainoastaan tehdä lisää rahaa ihmisten laumasieluisuutta hyväksikäyttäen, tarjoamalla sitä, millä ihmisten huomion on aina vaivattomimmin saanut: juoruja, seksiä ja väkivaltaa. Pitäisikö tähän alistua ja pitäisikö uskoa siihen mitä Iines sanoo yhteiskunnallisesta vaikuttamattomuudesta ja luovuttaa tästä pienestä blogikentästä tilaa niille, joilla on jo ennestään valtaa. Sanomalehtien blogit ovat nekin vain sanomalehtien jatkeita, tukevat jo ennestään lehtiensä markkinaorientoitunutta linjaa. Sinne ne asettuvat toimittajatkin odottamaan alamaistensa kommentteja. Ovatko hekään oikeasti aidosti kiinnostuneita siitä, mitä ihmiset ajattelevat, mistä puhuvat. Eivät. Näille toimittajabloggaajille maksetaan myös palkkaa, mutta mistä? Onko heidät vain palkattu pitämään paikkaa siihen asti, kunnes kansalaisten äänet on vaiennettu ja kunnes kukaan ei uskalla nousta sanomaan enää mitään näitä media-auktoriteettaja vastaan (nam, salaliittoteoria!). Riippumattomia he eivät enää kuitenkaan ole.

Blogilistalla on toki paljonkin bloggaajia, jotka eivät kuvia kumartele, ovat johdonmukaisia, rohkeita eivätkä kalastele yhteisön suosiota. Se että he käyvät kommentoimassa muita, on kyllä nähdäkseni osoitus siitä, että he ovat aidosti kiinnostuneita asioista verrattuna vaikkapa noihin edellä mainittuihin esimerkkeihin, jotka varsinaisesti ovat olevinaan yhteiskunnallisia vaikuttajia. Kai he ovatkin aina niin pitkään, kun yleisö antaa niin olla. Me olemme se yleisö ja kai tässä pitää vähän miettiä, millä tavalla yleisön äänen saa parhaiten kuuluviin. Ehkä se ei lopettamalla ainakaan onnistu, mutta toisaalta olisi mukava välillä katsella sivustakin noita blogistanian maanmainiota kannanottajia.

Mitä nyt taas?

Näyttää siltä, että puoli sukua tai ehkä kenties jo koko suku on tietoinen tästä blogista. Pari työntekijääkin lukee tätä silloin tällöin, mutta ne ovat aika kovaksi keitettyjä naisia. Eli sukulaisten osalta tilanne alkaa näyttää siltä, että olisi alettava kirjoittaa yleisistä ja tylsistä asioista, tai sitten ihan vain itsestäni ja silloinkin vain niistä ajatuksistani, jotka eivät liity keneenkään.

Olenkin miettinyt sitä betablogin perustamista, josta en kertoisi enää kenellekään, mutta mitä helvettiä tämä nyt sitten tarkoittaa:
"The new version of Blogger in beta is dead!
Long live the new version of Blogger!
(P.S. The old version of Blogger is not dead, but it would like to retire for a little while... maybe go to Hawaii or play World of Warcraft all day? It begs you to let it play World of Warcraft all day.)"

Siis mitä? Mitä? Mikä versio nyt on menossa? Milloin putosin kokonaan kelkasta? Missä minä olen?

Jäseniä särkee ja buranaa menee

En muista milloin olisi ollut näin tyhjä olo tämän blogin edessä. Tai muutenkaan minkään edessä. Voi olla ettei minulla ole enää koskaan mitään sanomista kenellekään. Aika moni asia ottaa pattiin, öisin ei saa nukuttua ilman salpaajia, jos niidenkään kanssa. Jäseniä särkee ja buranaa menee. Fibromyalgia vaivaa aina tähän aikaan vuodesta. Aina. Käsissä ei ole puristusvoimaa enää juurikaan. Yritän säästellä viimeisiä voimiani torstaiseen inventaarioon. Viime perjantaisen inventaarion kanssa meni kaksi työpäivää putkeen, eivätkä nämä menneet kolme vapaapäivää riittäneet palautumiseen. Tenttiä varten sain kyllä vastauksia tehtyä ihan mukavasti. Nyt peilistä tuijottaa vanha ja väsähtänyt eukonryjä ja sellaisena pitää kuitenkin lähteä joka päivä ihmisten ilmoille. Jostain syystä kontrasti muihin kauniisiin ja meneviin ihmisiin on näinä aikoina erityisen tyrmäävä. Se on viisainta kävellä pää painuksissa ja keskittyä toppatakkinsa alla piilossa vain omaan suoritukseensa, että pääsee masentumatta perille. Ilman tuota kahelia koiraa ja noita hupsuja lapsia olisin paneutunut talviunille aikoja sitten.

Olo ei tosiaankaan tunnu yhtään kontroverselliltä, mitä se sitten tarkoittaakaan. Missään sitä ei selitetä. Varmasti hieno sana ja se tuo minulle jostain syystä mieleen riitasoinnun. Siis ihan omakeksimä selite, joka siis kertoo enemmän minusta kuin sen sanojasta, vaikka riitasoinnun osa ei ole kuulkaa mikään helppo. Aika hullunrohkea pitää tietenkin olla, että sanoo mielipiteensä täällä ääneen. Hyssyttelyä ja hymistelyä - siis sellaisia yhteispusipusihalihalijuttuja - enemmän arvostan itse kuitenkin rehellisyyttä. Siis sellaista rehellisyyttä, joka ei kätke allensa minkäänlaisia muita motiiveja, kuin sen asian itsensä, ja että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja sitä rataa.

Niinpä jos pitäisi osallistua tuohon pantavin blogi -äänestykseen, naisten blogeista se olisi kenties jopa Selibaattipäiväkirja sittenkin, kaikesta kateudesta huolimatta (ja nyt ymmärrän sen mediaseksikkyydenkin). Siellähän se nainen tykittää ihan kybällä ja sanoo asioita, jotka ajoittain ottavat minuakin päähän. Toisinaan taas eivät. Se on oikeastaan mukavaa. Liuhdon avoin valehdeltu elämä on ehkä parhaimmillaan sitten mieskategoriassa vastaavanlainen särmäpesä.

Havuja, perkele

Kuusi otti ja lähti. Olipa harvinaisen surkea tapaus se. Vähän niin kuin kruunu tälle vuodelle. Piste iin päälle. Koreahan se oli aluksi, mutta lopuksi neulaskasasta kohosi pelkkä koristeltu kuiva raato.

Joulurauhaa

ja kiitos menneestä. Onnellista uutta vuotta kaikille.

Vielä vähän

Ennen joulurauhan julistamista kerron vielä yhden asian, jota en tässä hötäkässä ehtinyt mainita ollenkaan. Pari viikkoa takaperin Uutislehti 100:ssa uutisoitiin tapauksesta, jossa 7-vuotiasta pikkupoikaa oli kesken kotimatkan lähdetty väkisin retuuttamaan johonkin asuntoon. Retuuttajasta annettiin tuntomerkit ja miehen kerrottiin olevan noin kolmekymppinen mies. Myöhemmin poika oli uutisen mukaan palautettu pihalle, josta hän sitten apua pyytäen oli päässyt onnellisesti kotiinsa.

Pari päivää myöhemmin oli selvinnyt, että koko juttu oli keksitty. Poika oli ollut kielletyillä karkkiostoksilla, mutta sen sijaan että olisi uskaltanut tunnustaa sortuneensa karkkeihin, hän olikin valehdellut, että oli joutunut kaapatuksi.

Tämä kaikki vaikuttaa aika salakavalasti lasten käsitykseen ympäröivästä todellisuudesta. Jos karkin syöminen ja siitä seuraavat terveyshaitat, ylipaino ja kaikki muu terveysintoilu aiheuttaa tätä, niin mitä sitten aiheuttaa kaikki muu, mitä lapset ympärillään näkevät.

Linkkejä muihin

Lisäsin muutaman linkin Ikävään aiheeseen. Sori haamupäivitys. Nyt en jouda luojan kiitos itse polkkaamaan, kun olen saanut lukea niin tiiviisti muiden blogeja.





Vanha valopää se täällä vain.

Niin?

Kesken jouluostosten pääsin Susun kanssa kaljoille. Fantasioitiin pikkujoulutapaamisista muiden bloggareiden kanssa.
- Moi, mä olen Saara.
- Niin?...
Mietittiin myös, kuinka hemmetin kauan ihminen voi ihan oikeasti jatkaa bloggaamista. Tosiaanko tässä istutaan vielä kymmenen vuoden päästä ja kirjoitetaan sormiverellä, kun muut laittavat videokameran kanssa eetteriin liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Realistisesti ajatellen tämä kyllä loppuu aikanaan. Hulluimmissa visioissa täällä istuu tappiin asti vanha kääkkä, joka paasaa pornoistumisesta ja sen vaikutuksista ja toisaalla Susu kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa pieniä tarinoitaan, joissa kohdellaan lapsia huonosti. Loppuun asti. Hampaat putoaa. Tukka lähtee. Sormet koukistuvat.

Voi apua.

Linkkaan tähän vielä säälistä Mitvitin, että saa raukka edes lukijoita. Oli toinen niin hienosti yrittänyt kirjoittaa vastineensa.

Silmälasimäyrä

Niistä silmälaseista... eivät tuoneet vielä onnea. Voisin helposti kuvitella, että olen saanut jonkun toisen lasit. Minullehan käy yleensä niin, että jokin sähläys aina osuu kohdalle. Aina. Joudun epäilemään kaikkea ja yleensä se on ollut ihan oikea epäilys. Mutta näiden lasien kohdalla se epäilys on vielä epävarmaa, sillä niiden kanssa pitää katsoa kauas eri asennosta kuin lähelle katsoessa. Enkä minä vielä ymmärrä miten se tapahtuu. Monet tekevät niin, että kumartavat vähän päätään ja katsovat alta kulmain. Silloin ihminen näyttää viisaalta, varsinkin miehet. Mutta minä näytän sillä tavalla lähinnä wannabe-viisaalta ja kaksoisleukakin oikein muhevoituu siinä asennossa. Muutenkin hiukset ovat kasvaneet mallista yli, joten pää on ihan pallo. Esikoinenkin sanoi, että niin kuin turbaani olisi päässä. Ja lisäksi tukka on taas päälaelta harmaa kuin mäyrällä ja nenässäkin kirkuu punainen näppylä.

Monet muut ovat säihkyneet eilen pikkujouluissa ja se vähän kirpaisee. Ärsyttää lukeakin moisia hihityksiä. Tässä rapakunnossa ei paljon tee mieli ihmisille näyttäytyä, mitä nyt vähän pakosta töissä, kun siitä kerran rahaakin maksetaan. Muutenhan olisinkin jo erakko. Joku oikeus ja kohtuus sentään pitää näyttäytymisessäkin olla. Tänään kyllä laskin palkat kotona ja tämmöinen etätyö olisikin kyllä mainio vaihtoehto näinkin järkyttävän näköiselle ämmälle.

Huonoja kuvia kuulkaa riittää

Tämän viikkoisen valokuvatorstain haaste on älyttömän helppo. Minullahan näitä onnettomia otoksia riittää. Oli jopa vaikeuksia valita, mutta päädyin nyt kuvakavalkadiin eräästä näytelmästä, jossa myös tyttäreni esiintyi. Ja äiti elikkäs siis minä kuvaan.

Surkeiden otosten sarja:















Tässä näytellään.















Joku kävelee. Ei mitään tietoa kuka ja miksi.















Hitto, ne kerkesivät jus kumartua.















Olin valppaana. Nyt ne seisovat.


***

Vielä huomisaamuna neljältä herätys, sitten ensi viikolla saakin nukkua puoleen viiteen. Ehkä vielä joku päivä tekee mieli kirjoittaakin.

Lainattujen lauseiden meemi osa 2.

Meitä oli saunomassa 8 naista, oli pyöreää, pitkää, lyhyttä, piukkaa ja löysempää vartaloa. Yksi lupaa hohtoa, toinen kiiltoa, kolmas raikkautta, neljäs puhtautta ja viides vieläpä helposti, kuudes suojaa lialta ja seitsemäs tarjoaa ikuista onnea. Eipä niistä tuhmuriineista varmaan tarvitse sen suurempaa numeroa tehdä - pukkihan ei kuitenkaan kai mikään julma tuomari ole? Hän on äärettömän nokkela nopea hauska. Valitettavasti en ole ollut kiltti tänäkään vuonna, joten en kehdannut toivoa sitä pukilta. Olen hieman alakuloinen jo nyt.

















Lähteet:
Helen, Ohari, Anna, Susu, Kata ja Maija Mallikortti

Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista ja tarinan haasteblogista, ottamalla yksi virke kustakin. Haasta ne blogikirjoittajat tekemään oma tarinansa, joilta lainasit virkkeet, paitsi sitä joka sinut haastoi.

Susun haaste tuli just sopivaan saumaan. Tulipahan luettua liuta mukavia blogeja sen sijaan, että olisin tehnyt taas tikusta asiaa.

...vedin kermaleivosta napaan

Outo tunne. Eilisen pettymyksen jälkeen tuntuu niin kuin olisin huolissani siitä ihmisestä. Minulla on vähän ikäväkin niitä sen juttuja. Tämä ei ole hyvä asia. Miksi ei vain voisi olla ajattelematta tai välittämättä. Samaan aikaan kun huoli syvenee, syvenee myös pelko. Toisaalta työntekijöitteni elämä ja vapaa-aika ei kuulu minulle yhtään, mutta kuitenkin sitä on nyt nämä pari päivää tullut ajatelleeksi näitä vapaa-ajanviettotapoja ainakin siinä tapauksessa, jos ne tavat alkavat vaikuttaa työntekoon. Minulla suoraan sanoen on ollut rintalastan alla ontto olo. Ikään kuin olisin alkanut pelätä... en edes tiedä onko se pelkoa... vai onko se pettymystä jo valmiiksi, että entäpä jos joku tekee sen kuitenkin taas. Nytkin tätä ajatellessa minulla nousee hiki pintaan. Vaikka mikä oikeus minulla on edes odottaa, että ihmiset olisivat jotenkin sitoutuneita työhönsä? Mistä minä oikeastaan mitään tiedän. Väkisinhän niistä välittää. En tietenkään pystyisi edes olemaan välittämättä, se on selvää, mutta kunpa pystyisin olemaan niin kuin osan aikaa tänään olenkin ollut... hieman sumussa... ahaa, kauppa, joulukortti, kirja, kassa... kas, tuossapa on juna... ahaa, koti... hmm... ei ole kahvia...televisio... blogi. Kunpa mikään ajatus ei johtaisi mihinkään.

Kun itse on rahattomana ja pakosta lähtenyt 17-vuotiaana täyspäiväisesti tekemään töitä ja opetettu sellaiseen kurinalaiseen vastuuseen, jota tänä päivänä ei (toisaalta onneksi) enää ole, en tiedä miten näihin asioihin pitäisi suhtautua. Tuskin ennen vanhaan kauppias pelkäsi, ettenkö olisi ilmestynyt töihin. Oli itse asiassa onni päästä töihin ja kunnia-asia tienata palkkansa työllä. Vaikka yöt joskus valvottiinkin, niin töihin kyllä mentiin. Sinnehän mentiin, vaikka olisi ollut pää kainalossa. Olen minä kassallekin kerran nukahtanut. Koskaan ei niin kipeä ole, etteikö töihin pysty, sanoi kauppiaan rouvakin, kun olin erehdyksissä mennyt kerran hakemaan sairaslomaa. En oikein vieläkään ole suonut sitä itselleni. Se oli kuin joku hemmetin sisäoppilaitos. Työpäivätkin olivat useinmiten varttia vailla aamukahdeksasta vartin yli iltakahdeksaan. Se oli edistyksellinen kauppa. Harva pulju siihen aikaan oli kahdeksaan asti auki. Lauantaisin oli yhteen ja sunnuntait oli onneksi kiinni, että sai levätä edes yhden päivän viikossa.

Silloin kauppiailla oli ikkunalliset kopit, josta ne kyttäsivät, mitä kaupassa tapahtui, mikäli siltä röökin savulta mitään erottivat. Toinen kauppias veti kopissaan pilsneriä ja tupakkaa päivät pitkät. Mutta tämä ensimmäinen kauppias oli varsinainen patriarkka. Olihan se hullua, että piti pomoa pelätä, mutta pelolla se kyllä hallitsi. Koppiin joutui kuulusteltavaksi milloin mistäkin ja jokainen vuorollaan. Siellä sai kuulla nuhteita väärin tehdyistä töistä tai väärässä järjestyksessä tehdyistä töistä, kassaheitoista... kerran heitin kaalisäkin vihanneskaapin hyllylle niin rajusti, että hyllyt putosivat. Voi jumankauta että tärisin. Siitä vasta tulikin sanomista. Parissa vuodessa siihen tottui. Kun vastaan ei uskaltanut sanoa, piti keksiä muita kostonkeinoja. Tuulikin pullatiski oli siinä kauppiaan ikkunan alapuolella, ja minä sitä Tuulikkia aina ruokatunnit tuurailin, niin kuin tuurailin kaikkien muittenkin ruokatunnit. Vaihdoin vain paikasta toiseen; pullatiskin Tuulikki, lihatiskin Jari, kassan Kaija ja toisenkin kassan Kaija. Itse pääsin nuorimpana syömään viimeisenä. Tuulikkia tuuraillessa asettelin aina leivoksia alahyllylle ja kyykistelin tiskin takana niin, ettei kauppias voinut nähdä, mitä siellä puuhailin. Minä vedin kermaleivosta napaan minkä ehdin ja hähättelin. Joskus piti aika tohinalla pyyhkiä suupielet hihaan, jos asiakas sattui yllättämään. Lihatiskiltä syöminen ei ollut yhtään niin jännittävää, koska siihen kauppias ei nähnyt. Leikkelemakkaransiivuja tuli kierrettyä rullalle tämän tästä ja tungettua suuhun. Olihan minulla kyllä nälkäkin aina, kun sitä omaa ruokatuntia joutui aina odottamaan niin kauan. Että näin rankkaa meikäläiseltä.

Juokaa viinaa, tulkaa viisaammiksi näin

Nyt se juoppo sitten viimeisen temppunsa teki ja otti kännipäissään loparit, eikä suostu enää tulemaan töihin. Onhan sillä irtisanomisaika, mutta kaipa joku puoskari sairasloman sille kirjoittaa. Jo eilenhän se soitteli.
- Khjolmet pjikhujoulut mjullaaah on ollluh. Mää... en tuu tjöihin hjuomenna.
- Tuletpas.
- Enhä mää näin khännisshä voi tulla.
- Et niin. Mene nukkumaan ja tulet vähän myöhässä, mutta tulet.
- Njoh. Een..
- Kyllä. Nyt nukkumaan ja huomenna töihin.

Aamulla se sitten laittoi tekstiviestiä, että ei tule töihin, kun on saanut kohtauksen. Kysyin, että minkäköhän kohtauksen. Verenpainekohtauksen. En epäile ollenkaan. Vastasin, että minäkin saan nyt kohtauksen ja käskin lääkäriin tai vaihtoehtoisesti töihin, jos lääkäri ei yllättäen kiinnostaisikaan ja verenpaine äkillisesti laskisi. Ei kiinnostanut kumpikaan just sillä hetkellä. Ehkä oikein pitkä putki kiinnosti enemmän, kun soitti sen sijaan johtajalle, että se on loppu ny. Paska duuni, ei pää kestä. Mutta työpaikassa ei kuulemma ole mitään vikaa, mikä tietenkin lohduttaa meitä kaikkia.

Aika monta kertaa minä sitä ryppyytouhua katselin läpi sormien ja hyssyttelin. Ei kerrota. Kyllä se tästä. Ja nyt et enää. Ja tämä oli sitten viimeinen kerta. Ja tämä. Ja vielä tämän kerta, mutta sitten ei enää. Mutta kun ei. Pahimmalla hetkellä sitä saa sitten enää syyttää itseään, että mitäs katselin niin pitkään.

No se meni sitten tämä joulunalus aivan perseelleen. Päässä ihan humisee. Kyllähän siellä muut työntekijät olivat silmät pyöreinä koko päivän. Että voi kauheeta. No onhan se kauheeta. Kaikille, mutta eniten sille itselleen. Yksi siellä hiljaa mennessään mutisi, että kyllä kaikki järjestyy, kyllä kaikki järjestyy... kyllä, järjestyy.

"Pitävätkö lehdet lukijoitaan typerinä?"

Tänään mielenkiintoisin keskustelu löytyy Karpalon Tärkeimmistä asioista. Sinänsä hullua, että keskustelu on saanut alkunsa Parnasson blogista, josta yleensä alkunsa ei saa mikään. Loppunsa kylläkin. Keskustelu siellä on joko pönöttämistä tai hyssyttelyä. Tuntemattomille nimimerkeille ei edes vaivauduta vastailemaan. Viimeksi ei voinut kuin nauraa mokomalle väännölle. Minusta on tavattoman hassua, että jonkun etunimen tunnistaminen pitäisi kuulua yleissivistykseen. Kuinka paljon isommaksi ne vielä voivat tulla?

Papinniemi ehti ottaa tämän Karpalon esiin nostaman jääviysasian vihdoin puheeksi sanoakseen vain: Mitä hyötyä tai haittaa olisi WSOY:n julkaisemalle kirjailijalle siitä, että hän käsittelisi saman kustantamon kirjoja jossain tietyssä sävyssä? Ei käsittääkseni mitään, sikäli kuin minä tämän alan toimintaa ymmärrän.

No tuota, ehkä sitä ei kannata päätoimittajalle kertoa, jos hän ei sitä vielä tiedä. Tietty viattomuus on hyvä säilyttää ja juuri viattomia tämä maa eniten kaipaakin.

Päätoimittaja Reetta Meriläinen kirjoitti eilisessä paperihesarissa, että lukijoita ei vielä ihan osata kuunnella niin kuin pitäisi, mutta että halukkuutta alkaa olla. Meriläinen oli jo kuukausi takaperin ollut "huumorihenkilöiden mukaan verkkouskovaisten hartauskokouksessa" Wienissä, ja kirjoittanut siitä jo silloin blogiinsa (ei vain ole tullut seurattua näitä median kansalaisten joukkoon ulottamia niljakkaita lonkeroita). Wienissä paikan päällä saarnaa oli ollut pitämässä amerikkalainen lehtimies, yrittäjä ja konsultti Robert S. Cauthorn. Saarnassaan Cauthorn oli heittänyt ilmaan kysymyksiä, jotka tosiaan olisivat aiheellisia pohdittavaksi meidänkin pienen blogistanian verkkolehtiblogien toimituksille: Pitävätkö lehdet lukijoitaan typerinä? Miksei lukijoille uskalleta antaa suunvuoroa? Keiden kanssa lehti keskustelee, päättäjien vai lukijoiden?

Lisäksi kai pitäisi kysyä, kuka on tuo lehti? Kun mediaomistajuus on keskittynyt muutamalle konsernille, se lehti taitaa enimmäkseen olla jokin suuri mediatalo ja keskustella yksinomaan rahan kanssa, ei niinkään päättäjien tai lukijoitten. On aikamoista lähmintää, kun yksi ja sama omistaja hallitsee tv-kanavia, radiota, sanomalehtiä, aikakausilehtiä, kustantamoita, kirjakauppaa... Tuskin enää mitenkään voidaan kuvitella, että lukijalla olisi tässä markkinakoneistossa kovin kiinnostava rooli. Pääasia on, että ostavat ja ovat hiljaa.

Onneksi on blogit ja ihmisellä jonkinlainen sananvapaus (jos olisin linkattuna johonkin lehteen, en tätä tietenkään voisi sanoa sen pelossa, että se linkki sieltä sivulta katoaisi. Vapaus on niin kovin suhteellista). Valtaakaan ei bloggarilla kyllä paljoakaan ole, mutta jokainen pieni inahdus ei voi olla ottamatta niitä pattiin, vaikka ne kuinka vaiti pönöttäisivät.


PS. Lukekaa NONO-blogia. Se on hyvä :)

Buranaa ja beetasalpaajia

Tänä aamuna herätessä olo oli kuin kunnon kanuunassa, vaikka perjantai hujahti ihan selvistäpäin. Kai minä olen sairas omalla tavallani. Muiden flunssat ovat niin yksinkertaisia. Nousee kuume ja tulee nuha. Minulle ei nouse koskaan kuume ja nuhakin jää usein viikoiksi jäytämään otsalohkoon, niin kuin nuppi olisi turvoksissa ja kaikki nenän käytävät myös. Alaspäin ei paljon parane katsella, kun paine pullistaa silmätkin päästä. Ja kun yritän pitää päätä pystyssä tai makaan raatona sängyn pohjalla, hartiat kipeytyvät ja jumiutuvat, eikä veri kierrä enää mihinkään niskan yläpuolelle. Eipä siinä oikein pysty muuta ajattelemaan, kuin niitä samoja asioita joita siellä aivoissa jo on valmiiksi ollut. Uusia hapekkaita mietteitä sinne päähän asti ei tule tai jos tuleekin, ne tukehtuvat pian.

Parin buranan ja tuntien makaamisen jälkeen pystyin vihdoin lukemaan blogeja ja päivän juoruja, kun vain painoin nenänvartta sormenpäilläni. En tiedä mikä idea siinäkin on, mutta sekin auttaa, kun painaa kovasti molemmin puolin niskan yläpuolelta, siis kallon alareunasta. Parhaassa tapauksessa henki lähtee kulkemaan hetkeksi myös nenän kautta.

Yritin myös lukea Dionysoksen tarinoita, mutta kesken kaiken minua alkoi kuitenkin kovasti huipata ja sain niin hirveitä rytmihäiriöitä, että pitkästä aikaa oli turvauduttava beetasalpaajiin. En mielelläni ota niitä, koska näen niiden vaikutuksesta aivan järkyttäviä painajaisia, siis sellaisia, joista useimmat saisivat lisää rytmihäiriöitä. Olen joutunut aivan nuhtelemaan alitajuntaani, joka on beetasalpaajien avittamana osoittanut pelkästään huonoa makua yöllisine näytöksineen, joissa päähenkilöinä toimivat jonkinlaiset demonit ja joiden juoni liittyy lähinnä naurettavaan kannibalismiin. Ylipäätään on typerää, että lääkkeillä on niin turhauttavia sivuvaikutuksia aina. Eräs sukulaisenikin valitti, että jonkin masennuslääkkeen sivuvaikutuksissa mainitaan sen voivan aiheuttaa masennusta. Kuinka paljon typerämpää enää voisi olla.

Äiti, mun telkkari palaa

Esikoinen haluaa joululahjaksi moporahaa. Kuopus ei ole millään keksinyt, mitä se haluaa. Tytär tahtoo nyt mustan peruukin, viime jouluna se halusi vaalean peruukin ja saikin sellaisen. Peruukki on hauska kapistus. Ei meikäläinenkään itseään nauramatta katso peilistä (muutenkaan), saati sitten täysblondina peruukki päässä. Peruukkitoiveen takia kuopus sitten päätti, että haluaa ehkä tekoparran, jos se on hyvä ja komea parta. Olen kyllä joskus miettinyt, mitä näitten pentujen kanssa oikein pitäisi tehdä. Kummaa porukkaa.

Kuopus pistää nyt parran jatkoksi television. Oli vähän paniikkitilanne ihan just äsken.
- Äiti, mun telkkari palaa.
- Mitäh? Kaikki ulos, kaikki ulos, kaikki ulos, minä huusin kuin piipaa-auto.
- Me otettiin siitä jo virrat pois.
- Ulos ulos, kaikki ulos nyt justiinsa.
- Nyt se savuaa vaan.
- NYT ULOS!
- Okei, okei.

Kannoin savuavan televison pihalle (ääliö), kun en muka muuta keksinyt. Olisihan meillä ollut se sammutinkin, mutta muistin sen vasta jälkeenpäin.

Itsenäisyyspäivää

juhlitaan naiset
juhlitaan luomurintojamme
rehottavia pillukarvojamme
otsiemme syviä juonteita
ja naururyppyjä
juhlitaan pehmeitä vatsojamme
alleja käsivarsillamme

juhlitaan saunaa, sisua
ja salmiakkia
juhlitaan joulupukkia
paskahuussia ja heinälatoja
juhlitaan karvaisia miehiämme
ja pikapanoja

ennen kuin hollywood
maisemoi meidät

vie meiltä kaiken
maidot rauhasistamme
rypyt kasvoiltamme
se vie karvatkin pesästä
ja jättää jälkeensä
luut koluttaviksi

ja vie vätyksemme
leutoihin löylyhuoneisiin
kieltää suolan ja santa clausin
kyntää peltomme tyhjiksi
ajaa vainajat sukuhaudoistaan
ja pallit posliiniksi

unohtaa

...niin kovin reipasta porukkaa töissä tänään

Himpan verran huono omatunto eilisestä valituksesta, varsinkin kun jotkut ovat just linkanneet tänne noiden pornoasioiden takia. Toivottavasti linkkien kautta tulevat uudet ihmetykset lukevatkin vain ne porno-osuudet, eivätkä yhtään tule tänne ylemmäksi. Tämä on niin noloa. Oikeastaan minulta pitäisi kieltää joulukuussa bloggaaminen ja sosiaalinen kanssakäyminen kokonaan. Valmiiksi pelottaa, mikä hemmetin valitusvirsi tästäkin taas tulee.

Olen suututtanut tämän väsymykseni vallassa jo parikin läheistä ihmistä. Toisen siksi, etten kerta kaikkiaan jaksanut kuunnella sitä tekemällä tehtyä boheemidraamaa ja sanoin sen vihdoinkin ääneen. Olen nyt serkkuni mielestä välinpitämätön, kyyninen paska. Ihan miten vain. Sekin on parempi kuin kiukkuinen ämmä, kunhan saan olla tämän kuun rauhassa ja epäsosiaalinen.

Toisen ihmisen suututin kyllä jotenkin vahingossa. Minua kun on alkanut ärsyttää taas se kiukkuinen hormoniämmä -diskurssi. Kuinka usein minä loppujen lopuksi olen kiukkuinen? Kerran kuussa? 15 kertaa? Jos olen kuukaudesta vaikka puoletkin hyvällä päällä, niin miksi minun kiukkuisuuteni määrittelee sen yleisnäkemyksen? Miksi ei se toinen puoli? No, sehän tässä tietenkin on hauskinta, että minusta tulee kyllä kiukkuinen ämmä, kun sitä tarpeeksi monta kertaa hoetaan.

Tämä diskurssiärsytys iskee hetkittäin tai se tavallaan kerääntyy. Nyt on täällä kotona menossa sellainen ihme variaatio meikäläisestä, etten tunnista siitä itseäni ollenkaan. Jos minua pitää odottaa autossa pari minuuttia, kun käyn lähteissä pissalla tai halaan mäkkäriä ja käsken sen olla kiltti kotimies, niin eikö autossa väitetä, että naisia saa aina odottaa, ja että meikkaamassako sitä oltiin taas. Jumankauta, että se ärsyttää, koska sen takia minua ei ole tarvinnut koskaan odottaa. Ihan yksi hailee minulle, jos muita naisia pitää sen takia odottaa, mutta minä en ole mikään muu nainen. Nyt kuitenkin sitä meikkaamista hokevat tässä perheessä kaikki, kun yksi sen ensin keksi. Ei auta mikään huuto eikä vastustus. Jätin nyt sitten pissaamisen väliin ja menin autoon ennen kuopusta. Kun poikaa ei heti kuulunut, kiiruhdin ovelle huutamaan, että meikkaamassako sitä ollaan. Kauhea kostonkierre.

Sen sijaan sen toisen vallalla olevan kuvauksen minusta kyllä tunnistan:
- Sä et muista mitään, sä et näe mitään, etkä löydä mitään.
En niin. Se onkin aika järkyttävää. Taas on kämppä siinä kunnossa, ettei minulla ole mitään hajuakaan missä mikäkin on. Kadoksissa on taas kymmeniä tavaroita. Vielä viime vuonna muistan kirjoittaneeni tänne, että puolet vapaa-ajastani menee kadonneiden tavaroitten etsimiseen. Nyt ei mene. Ei ole toivoakaan edes yrittää.

Eilen ennen nukkumaanmenoa noin kello 20. laitoin kännykän äänettömälle ja todellakin panin sen vielä varulta sängyn alle, etten näkisi koko kapistusta, jos se sattuisi soimaan ja valot välkkymään. Olen vähän turhan herkkäuninen. Se herkkyys jäi päälle, kun kuopuksella oli pienenä vauva-astma, liian suuret kitarisat, keuhkokuume, allergia ja lopulta kaikkien flunssien päälle niin suuret nielurisat, ettei se voinut enää hengittää, joten nukuin pari vuotta tunnin parin pätkissä ja viimeiset puoli vuotta joskus vain iltapäivisin muutaman tunnin, kun yöt piti auttaa lasta hengittämään. Sitten kyllä päästiin jo leikkaukseenkin. Sittemmin olen kyllä nukkunut ihan reilujakin yöunia, mutta herään yhä ihan pienimpäänkin ääneen tai verhojen heilumiseen, salaman välähdykseen ennen jyrähdystä...

Tänään olikin sitten paljon parempi päivä ja tekemättömien asioitten vuori vajosi jo aamupäivällä. Oli niin kovin reipasta porukkaa töissä tänään. Luullakseni minäkin muistin ainakin puolet, mitä piti tehdä. Oikeastaan tänään tajusin, että kun muut valittavat minulle pahaa oloaan ja väsymystään, niin enhän minä siitä tule vihaiseksi, vaan siitä tulee sellainen huoli, joka kasvaa ja kasvaa, koska loppujen lopuksi olen huolissani siitä, miten minä ja miten ne muut jaksavat, jos joku jää vähäksi aikaa kyydistä; kun joku on poissa, niin tokihan se tietää lisää töitä niille muille, jotka paikalle tulevat. Ja aina kun ne uhkailevat - ja naisethan uhkailevat - sairaslomalla, niin minulle iskee vimma, että kaikki pitää järjestää ja saada tehtyä hetipaikalla, jos ja jos ja jos... tai olemme tuhoon tuomittuja. En pysty odottamaan rauhassa, että se tulee mikä tulee. Tässä olisikin oppimisen paikka.

***

PS. Haamupäivitykset johtuvat linkkilistan tietojen korjauksista ja lisäyksestä. Mikäänhän ei ole niin turhauttavaa, kuin alati päivittyvä blogi, jossa ei tapahdu oikeasti mitään.

Ne pistävät aina pahemmaksi

Taas yksi extra irtisanoutui. Oli saanut niin hyvät myyntivoitot asunnostaan, ettei pysty tekemään vuoteen töitä. Aamulla toinen soitti, ja kysyi, että ethän sinä vain ole tehnyt vielä työvuorolistaa, kun tekisi niin mieli lähteä ulkomaille. En tietenkään ole, hinkkasin sitä koko samperin lauantain ja nyt se menee ihan uusiksi. Kolme olikin jo ennestään varannut loppukuuksi matkan, kuka ulkomaille, kuka lappiin. Toinen vakituisista valitteli aamulla selkäänsä ja toisella alkaa verenpaineet olla taivaissa. Lähti lääkäriinkin ihan. Sitten soitti pomo, joka halusi pidentää aukioloaikoja viikonloppuisin nyt heti. Minulla ei ollut listan mukaan enää ketään, joka nämä tunnit olisi tehnyt ilman ylitöitä. Meillä ei ylitöistä edes makseta. Hälytin koko eteläisen pallonpuoliskon extrat kaikista ketjun myymälöistä, mutta kenellekään ei käynyt.

Ajattelin, että jos jotenkin repeän itse enemmän töihin, niin kyllä tästä selvitään. Opiskelut ja seuraavaan tenttiin valmistautuminen on jätettävä ihan viime tinkaan ja huusholli totaalisesti retuperälle. Joulun laittamisesta ei kannata edes haaveilla. En minä saa keneenkään sen verran kuria, että joku tekisi edes joskus jotain. Enkä oikeastaan jaksa edes väitellä kenenkään kanssa. Parempi niin, että saan olla ihan hiljaa. Ei huvita puhua kenellekään mitään. En aio vastata puhelimeenkaan. Tänään tosin kaikki tulivat iltaan töihin, joiden pitikin tulla. Huominen pelottaa, koko loppuviikko pelottaa. Koko loppukuu on ihan hiuskarvan varassa ja se hius olen minä. Haluaisin katketa. Mietin junassa, miten esimerkiksi kainalosauvojen kanssa voisi käydä töissä, jos sattuisi jalka murtumaan. Ei oikein mitenkään. Eikä tarvitsisi laittaa ruokaa kotona eikä siivota.

Kiitos, että sain valittaa. Tajusin juuri eilen, että kaikilla sukulaisillani menee aina niin helvetin huonosti, ettei minulla ole oikein ketään kenelle voisin valittaa. Ne pistävät aina pahemmaksi. Että nyt tämä ikävä kyllä kaatui sinun niskaasi, rakas lukijani, vaikka tiedänkin, ettei kenelläkään mene hyvin.

Ihailijat

Tyttärelläni on ollut ihailija ensimmäisestä luokasta lähtien. Jo viisi vuotta sama nappula on ilmaissut ihastumisensa muun muassa ystävänpäivän discossa ojentamalla ruusun ihailemalleen neidolle ja pyytänyt tanssiin. Tytär on kyllä ottanut ruusun, mutta antanut aina rukkaset. Poika on kuulemma toivoton typerys.

Myös äidilläni on ihailija. Uskollisesti tuo iäkäs mies tuo äidilleni pyytämänsä kalan aina kun on onnistunut Päijänteestä saalista saamaan. Mies käy myös tekemässä talvisin lumitöitä ja antaa poskisuudelman aika ajoin. Äitini saa siitä puistatuksia ja pyyhkii irvistäen poskensa. Mies on niin kamala.

Myös entisellä työntekijälläni oli innokas ihailija. Nuorukainen kävi kaupassakin ihastustaan katsomassa ja sai tytön punastumaan harmista joka kerta. Vaikka tyttö kertoi, että oli menossa naimisiin ja odotti jo lastakin, tämä ihailija kertoi olevansa valmis odottamaan niin kauan, kunnes tyttö eroaisi. Tytön mielestä pojassa ei ollut mitään varsinaisesti vikaa, mutta ei vaan kiinnosta.

Näitä uskomattomia tarinoita ihanan uskollisista ihailijoista on maailma täynnä. Vaikka pakit tulee, nämä rakastuneet urokset palaavat aina takaisin. Omakohtaisia kokemuksia ei valitettavasti ole. Niinpä olenkin ollut pöyristynyt varsinkin tyttäreni ja äitini kielteisestä kannasta. Mikä oikeastaan voisi olla sen mairittelevampaa, kuin kaikki esteet ylittävä ihailija, vaikka se este olisikin itse ihailtu. Toisaalta tiedän tapaukset ja ymmärrän kyllä, miksi kemia ei toimi. Kyse ei ole ulkonäköseikoista, vaan siitä jostakin, jota ei osaa selittää. Joskus näitä touhuja seuratessa ei tiedä, kehen se myötähäpeä oikein kohdistuu.

Myös Mäkkäri on yllättänyt minut viime päivinä. Sillä on kaksi ihastuttavaa tyttöystävää, joiden kanssa se kyllä heiluttaa häntäänsä, mutta asia ei koskaan tule etenemään sen pidemmälle. Ihastuttava kultainennoutajaneitokainen käy tielle makaamaan, eikä suostu liikahtamaankaan, kun näkee Mäkkärin olevan tulossa. Mäkkärin mielestä narttu on laiska ja se nuuhkiikin mielummin neidon jälkiä kuin neitoa itseään.


















Naapurissa on myös toinen ihailija, joka valppaasti odottaa Mäkkäriä saapuvaksi joka päivä. Sille Mäkkäri on ollut todella tyly. Hyvin usein Mac katsoo ylväänä kaukaisuuteen vaikka tämä terrierityttö hyppisi tasajalkaa sen kuonon edessä. Silti tyttö jaksaa huokailla Mäkkärin perään vuodesta toiseen. Mäkkäri on sitä mieltä, että tyttö on hupakko.















Mutta nyt naapuriin on muuttanut uusi neiti. Kaikkien ihmetykseksi juuri tämä neitiyksilö on vienyt Mäkkärin sydämen. Eilen Mäkkäri ulvoi kaihoisasti sen perään pihalla ollessaan, ja joka päivä on yhä vaikeampi saada Mäkkäriä kulkemaan sen koiraneidin talon ohi ilman, etteikö Mac istahtaisi tienvarteen odottamaan, josko näkisi vilahduksenkin tuosta viisi kertaa itseään pienemmästä unelmiensa daamista.

















Sen täytyy olla rakkautta.

Päivän totuus

Mikä saa kaksi ihmistä rakastumaan toisiinsa?

"Saan päänsärkyä ajatellessani sellaista. Olen vielä lapsi. En tarvitse tämän kaltaisia ongelmia." (Kerkko, 7)

...mikä eläin tuolla on?

Eilisessä pornopäreessäni on puutteita, jotka intensiivisen Ilta-Sanomien syväluotauksen johdosta kaipaavat täsmennystä. Pornotähtien jalanjäljissä kulkevat teini-idolit tarjoilevat koko maailman kasvuikäisille tyttösille pimppi-identiteettiä joka kerta autosta ylös noustessaan. Näiden herttaisten posliinipillujen trendi vilautella julkisesti jalkoväliään ei poikkea pornotähtösten julkirunkkauksesta millään tavalla. Täytyy olla erityisen palkitsevaa odottaa paparazzin salamavalon tunkeutumista jalkovälin uumeniin. Muutenhan tuossa ei järkeä kai olisikaan. Minusta koko touhu on verrattavissa julkiseen nenänkaiveluun. Tyydyttävää toki, mutta mutta, jotenkin se kaipaisi sen oman rauhansa.

Sen sijaan turkulaisen naisgynekologin komentti Ilta-Sanomissa poppareiden pimpinpaljastustrendiin oli hätkähdyttävä. "Karvanpoistointo on saaanut alkunsa pornovideoista ja - kuvista. Pari vuotta sitten 70 prosentilla alle 60-vuotiaista naisista karvat olivat kokonaan tai osittain poissa, ainakin Turun seudulla. Silloin sitä oikein pelästyi, että mikä eläin tuolla on, jos jollakin oli täysin luonnolliset karvat... jos kaikki karvat rehottavat, se näyttää todella vastenmieliseltä." (IS 1.12.2006 s.45)

Jessus sentään, pitäisiköhän tuon gynekologin käydä ihan jatkokurssi opintojensa tueksi. Nyt näyttää siltä, että jatkokoulutus on jäänyt trendilehtien nuuskimisen tasolle. Onhan se gynen toki tärkeää tietää, millainen pillutrendi on meneillään. Seuraavaksi muotitietoinen gynekologi kehoittaakin menemään häpyhuulileikkaukseen, mikäli häppärit sattuvat pistämään häiritsevästi silmään. Lättäpilluille alapäälääkäri suosittelee botoxia.

En nyt aio takertua tuohon karvanpoistoon sinällään, poistellaanhan niitä karvoja vähän joka puolelta, mutta minusta tuon gynekologin ajatuksen takana on pointti, että on ihan luonnollista, kun pimppi näkyy katukuvassa. Siksi se täytyy myös pitää ajeltuna, jottei se vastenmielisenä pistä kenenkään silmään karvoineen päivineen. Yleinen luulo ainakin minulla on ollut se, että pimppi on piilossa suurimman osan aikaa ja sitä näytellään vain intiimisti jollekulle, jolloin karvojen poiston pitäisi olla ihan jokaisen oma asia. Ylipäätään tuolta ammattitaidottomalta gynekologilta pitäisi ottaa lääkärin lupa pois, kun ajatellaan, millaisen viestin se välittää koko ammattikunnasta ja millaisia paineita se luo niille naisille, jotka eivät värkkiään esittele yhtään kenellekään; pakolliseen lääkärintarkastukseen mennessäänkin niiden pitäisi nyt ajatella tuollaisen hienohelmagyniksen pillumieltymyksiä ja ajella tätä tapaamista varten karvansa. Emmehän toki halua pelästyttää pikku lääkäritätiä. Karvaista eläintä pelottavampana pitäisin kuitenkin tuollaisten gynekologien suuvärkkejä ja aivojen sisällöttömyyttä. Turkulaisena kävisin periaatteesta gynekologilla vaikka naapurikunnassa.

Nyt kun meillä jo gynekologitkin ovat lähteneet puoltamaan tätä julkista posliinipillunpaljastuslinjaa, ollaan aika pitkällä niissä visioissa, jolloin minunkin on siis katukuvassa siedettävä silmissäni jokaisen vilauttelijan sukupuolielintä. Vaan kun ei millään huvittaisi. Parin vuoden päästä parishiltonkloonit ovat kuitenkin täällä ja saavat meidän omat nänninnäyttäjäpopparimme näyttämään harrastelijoilta. Luultavasti siellä treenataankin jo kovaa kyytiä peilin edessä, miten autosta noustaan mahdollisimman näyttävästi. Ilta-Sanomissa tarjottiin myös kosmetologin neuvoja, miten pimpin ihon saa säihkymään. Iho on kuorittava noin kaksi kertaa viikossa ja kosteusvoidetta on laitettava päivittäin. Pimpistä onkin tulossa melkoinen rahareikä. Kosmetiikkateollisuuden suunnittelijat istuvatkin jo luultavasti parhaillaan palaverissa, jonka tarkoituksena on keksiä uusi trendikäs pimppimeikkisarja.















Miehillähän on paljon vaikeampaa tuo itsensäpaljastelu. Naisen ei tarvitse kuin pistää hame päälle ja levitellä sopivasti jalkojaan. Yleensä silloin on valokuvaajakin paikalla ja kuvat pääsevät levitykseen kautta maailman. Miten tämä on mahdollista? Miten on mahdollista, että miehet (ketkäs muut?) ovat päästäneet pillun maailman huipulle? Eihän nyt ihan normaalin värkin suosion syynä voi olla mitään muuta yli-innokas fanijoukko. Mikä ihme voi sen värkin näkemissä olla niin ihmeellistä? Harvoin naiset toistensa pimperoita fanittavat, mutta enenevissä määrin kuitenkin. Itse miestenhän on pitänyt iäisyyden pukeutua berbeeriin ja vilautella ihan salaa sukukalleuksiaan ohikulkeville ihmisille. Silloin se on yleensä ollut myös poliisiasia.

Kaunis, huora ja kyltymätön

Minhin pornopäreen ja NONOn Stay Chic - ole sairas -jutun takia minulla on ollut porno mielessä koko päivän. Pornossa on se huono puoli, että siihen kyllästyy aivan, mutta kyllä se aina kielenkannattimet kirvoittaa. Nyt kun porno on messuistettu ja katukuvassa joutuu katselemaan pissivän (tai kakkivan) naisen kuvaa, lähes paljaita rintoja ja pintoja, minuakin kyllästyttää. Onhan se varmasti ikä- ja ulkonäkökysymys, sekä ainainen puute, kun meikäläiselläkin vain painaa päälle, mutta ei se mikään puolustus sille ole, etteikö minullakin saisi olla asiasta mielipidettä. Enhän minä pidä minkään tyrkyttämisestä, en Jeesuksen enkä Tupperwaren muovikippojenkaan ja näitä tyrkyttäjiähän riittää. Sitä omaa pornon ilosanomaansa jakaa muun muassa pitkään Raunoa riivannut Rakel, jonka pornolle pyhitetty elämä on ihan yhtä vääristynyttä kuin minkä tahansa tavaran palvominen ja pikku evankeliuminsa levittäminen kaikelle kansalle. On sitä paitsi ihan turha vedota pornon kohdalla mihinkään reiluuteen. Ei ole kovin uskottavaa, että pornoteollisuudessa ja mallimarkkinoilla nännit sojossa koikkelehtivat ylimuotoiirikset ajattelisivat edes itse sitä minään reiluna touhuna. Eivät kehu rakelit kanssasisariaan, miten hienosti ne levittivät jalkansa ja miten ihanasti se heppi sinne pimspukkaan solahti, eivät kehu tissimallit toisiaan siitä, miten ihanat nännit niillä on, eivätkä läpsäytä pikkuhenryt toisiaan olalle, että vähänks sulla on hei hirvee heppi ja potenssi. Kyllä se on pelkkää kateutta ja kilpailua. Jokainen niistä tahtoisi olla keskipisteenä ja ihailun kohteena ihan yksin. On turha tulla väittämään, että pornon avulla yritetään vapauttaa liian kauan kirkon kahleissa ollutta seksiä, no ei, kyllä siinä yritetään vain maksimoida omaa onanointia. Ei mitään muuta. Pornon kyllästämä maailma aiheuttaa itse vastaavia kahleita; pitäisi olla aina kaunis, huora ja kyltymätön.

Minun sukupolveni miehille tämä pornoistuminen ja eroottisten mainosten lisääntyminen on ollut vain kivaa. Se on ihan varmasti mukavaa, kun on pieni vire veitikan päässä jatkuvasti. Hymyssä suin uroot kulkevat tissimainoksen ohi ja painavat huomaamattomasti kämmensyrjällään alapäätään hellästi kuiskaten: maltapas nyt, kunhan päästään kotiin niin tehdään jotain kivaa yhdessä. Sitten on kaivettu se vanha Jallu ja otettu ilo irti synkästä elämästä. Nyt nettiajalla on ollut mahdollista saada jopa hieman tuoreempaakin kuvaa. Jotkut onnekkaimmat ovat päässet ihan oikeasti pukille.

Näinhän ei nykynuori enää toimi. Siinä pitää jo olla botoxbarbien kaikki huulet livenä töröllään ottamassa makupalaa vastaan, ennen kuin edes värähtää, tuskin edes pimpsan kuva screenillä aiheuttaisi verenkierrossa muutoksia. Niin turtuneita ne jo ovat tähän mediakylläiseen seksiin. Tällaisen tulevaisuuden me olemme tuleville sukupolvillemme tehneet, ja sitä tulevaisuutta ovat olleet rakentamassa niin naiset kuin miehet. Naisille pornotähtenä ja tissimallina oleminen on mielestäni siis pelkkää itsetyydytystä, johon miehet ovat innolla osallistuneet. Kauniin naisen on niin hävyttömän helppo käyttää miehiä hyväkseen. Ainahan jätkillä on ollut naisten alastonkuvia työmaakoppien seinällä, jota kahvitauoilla on sitten ihasteltu oikein ajatuksen kanssa: tuota kun pääsis panemaan, niin kyllä siinä sais akka kyytiä. Niin varmaan. Suomalainen mies on perinteisesti jylkyttänyt sen kaksi minuuttia ja sanonut sori, kun tuli jo ja mökin muija on huokaisten laskenut helmansa alas. Miten herranpieksut sentään tähän yhtälöön on saatu myytyä vetyperoksidihymy ja ooh fantastic, that was great -huokailu? Jonkin verran voisi sanoa, että on porukalla otsaa, saatana.

Kun media tarjoilee lähestulkoon yksinomaan amerikkalaista pornoidentiteettiä ihanien suomalaisten samastumiskohteeksi, niin eikö jumalauta tämä pimeässä kasvanut tuima ja persjalkainen kansa mene ja samastu siihen amerikkaiseen identiteettiin! Siis tätä vartenko suomalainen nainen sai ensimmäisten joukossa äänioikeuden? Tätä vartenko ne historian vahvat naiset taistelivat? Siellä ei haudoissa enää edes kääntyillä, siellä kieriskellään. Ehkäpä sitä tasa-arvoa onkin ollut näiden pornotähtösten mielestä ihan tuhlattavaksi asti. Itsehän ovat seksiä hyväkseen käyttämällä rakentaneet maailmasta paikan, jossa millään muulla ei ole väliä, kuin seksuaalisella kiihottumisella. Pornovaltakunnan lapset eivät ole vielä mitään, vanhukset eivät ole enää mitään. On vain se kykenevä, kyltymätön seksikansa, joista joka kolmas haluaa pikkujouluissa seksiä vieraan kanssa. Ja mitäpä sillä on väliä, jos se puoliso on myös joka kolmas. Kaikki ovat tyytyväisiä ja elämä varmasti hymyilee, kun on saanut vieraan kanssa orgasmin. Tätä orgasmin ylimitoitettua palvontaa minä tuskin tulen koskaan ymmärtämään. Yhden helvetin orgasmin ympärille on luotu kokonainen markkinakoneisto, teollisuudenhaara, vaikka orkun voisi saada sen Jallunkin kanssa siellä kotona ihan yksikseenkin. Minusta tuntuu, että meitä on huijattu aika pahasti.