Freudipuskompleksi

Tätä Pietilän kirjaa, Joukkoviestintätutkimuksen valtateillä (1997) lukiessa törmäsin jälleen kerran freudilaiseen tulkintaan. Freud on aiheuttanut minussa puistatuksia aina, enkä ymmärrä, miten hemmetissä jonkun iänikuisen paukapään kompleksista kompleksiteoriaa käytetään jopa postmodernin feminismin tulkinnan apuna. Kuka perkele toi Freudin tänne? Tuo hemmo oli siis tunkeutunut feminismiä käsittelevään osioon salakavalasti kuin.. mmm... käärme. Epäilin tietenkin ensin Pietilän järjenjuoksua. Sitten vasta omaani. Mutta päädyin Pietilään. Haahuilin netissä todetakseni tämän peniskateuden sitkeän harhakuvan olevan yhä voimissaan ja ihan käytettyä kamaa kaiken teoretisoimisen tukena. Vika on siis minun järjenjuoksussani. Onhan se, ihan terveyssivustoilla asti täysin luotettavana ja kenenkään kyseenalaistamattomana, että eräänä päivänä 3-vuotias tyttölapsi huomaa peniksensä puuttuvan ja epäilee äitinsä kiusallaan kastroineen sen. Tyttö kääntyy äitinsä puoleen, mutta kun äiti ei voikaan liimata penistä paikoilleen, tytön toiseksi vaihtoehdoksi jää ymmärtää, että häneltä tulee ikuisesti puuttumaan tuo irti leikattu elin ja tyttö joutuukin elämään tämän murheellisen asian kanssa ikänsä samalla kadehtien veljiensä hilppereiden iloista heilahtelua. Myöntämällä tämän järkyttävän vaillinaisuutensa naisesta tulee kuitenkin jokseenkin normaali, jos älyää vanhemmiten kumartaa ja kadehtia penistä päivästä toiseen sekä kaivata sitä oikealla tavalla oikeaan paikkaan. Toinen vaihtoehtohan on se, että naisesta voi tulla täysin epänormaali ja lopun ikänsä hän voikin neuroottisesti inttää, ettei häneltä käsittääkseen puutu mitään sieltä.

Oli onni, että löysin kuitenkin tämän artikkelin. Minulla oli hauskaa. Se on tosin melko pitkä ja vain asialleen omistautunut neuroottinen freudipuskomlpeksista kärsivä nainen jaksaa sen hyvässä lykyssä lukea ja saada tukea täysin häpeämättömille ajatuksilleen. Lainaus:

Tulkaahan piiriin pojat ja tytöt. Kerron teille tarinan. No niin, kuunnelkaapas: Asuipa kerran antiikin Kreikassa näytelmäkirjailija, jonka nimi oli Sofokles. Näytelmäkirjailija kirjoitti kivan pikku näytelmän, jolle hän antoi nimeksi "Kuningas Oidipus". Kaksi tuhatta vuotta myöhemmin kaukaisessa maassa, jonka nimi oli Wien, asui saksalainen psykiatri nimeltä Sigmund Freud. Freud luki tämän kivan pikku näytelmän ja yhtäkkiä hän sai loistavan ajatuksen! – hän päätti keksiä seksuaalisuus- ja psykologisen teorian, joka perustuisi "Kuningas Oidipukseen" – ja näin hän tekikin, vaikka sen tekeminen kesti monta monituista vuotta. Hän nimesi teorian "oidipuskompleksiksi". Ja tiedättekös mitä sitten tapahtui? Hän teki kaikista pikku Oidipuksia! Ja siitä lähtien kaikki elivät sekavina elämänsä loppuun asti.

Ehkä hätkähdyttävintä oidipuskompleksissa on se, ettei sillä ole minkäänlaista koherenttia perustaa ja että se on täysin irrallaan Todellisuudesta. Se on myyttiin ja representaatioon perustuva teoria. Se saa aineistonsa antiikin ennaltaharjoitellusta teatterista kaikkine vakiintuneine koodeineen ja johtolankoineen. Mutta kaikkein häiritsevintä on se, että ylipäänsä kukaan uskoo siihen. (Rolando Perez, An(arkiasta) ja skitsoanalyysistä, Viides taso, Reaktiivisen halun fasistinen struktuuri ja sen suhde naisten alistamiseen, Anarkistinen kirjasto, Kokoelmat )