Näin ei voi jatkua

Uskomatonta. Toinen työviikko loman jälkeen käynnissä ja minä olen päässyt kiinni siihen samaan laiskan, väsyneen ja ylensyöneen ihmisen iltapäivärytmiin, missä olin alkukesällä; töistä kotiin - syömään - päiväunille - syömään - nukkumaan. Ennen nukahtamista juuri yritin itselleni uskotella, että tämä nukkuminen, kuule, se vasta elämää onkin. Mutta voittaisiko se sittenkään syömisen? Hmm...

Leikkiä makkaralla

Valokuvatorstai, leikki

Hei, mitäs meillä katsottiinkaan ennen kuin tuli pornoa?

Tähän samaan pornojuoneen liittyen tuoreinta Hesaria lukiessa tuli mieleen myös se, kuinka ihmiset kuitenkin ovat ennen joten kuten pärjänneet ilman pornoa. Vai ovatko? Kärsivätkö kovinkin ilman, etteivät nähneet lähikuvassa yhdyntää? Minun on vaikea käsittää sitä kärsimystä, mutta uskoakseni se on todellista. Viime vuonna Suomen markkinoille tuli 28 603 kuvaohjelmaa. Niistä 94 prosenttia oli kovaa pornoa. Siis lähes 27 000 erilaista pornovideota.
No tuskin asiat olivat ennen paremmin, ainahan jokin räikeä ongelma ja epäkohta on meneillään, mutta eikö juuri sensuurin löystymisen jälkeen ole naisen uusi alamäki alkanut? Vai onko mahdollista, että sensuuri ei välttämättä olekaan se räikein epäkohta? Vai onko epäkohta vain siirtynyt paikasta toiseen? Nyt pornonkuluttajat saavat nauttia elämästään ja seisottaa miehuuttaan vaikka koko päivän. Sehän on jokaisen oma asia, mitä kotonaan tai seksimessuilla tekee. Näin kaikilta seurauksilta suljetaan silmät. Se on myös jonkinsortin sensuuria.

Sananvapaudesta voidaan puhua kovaan ääneen ja puolustaa sitä sokeasti, mutta esimerkiksi pornovideoiden levittyminen kaikkien saataville on ollut taatusti osasyynä naisen aseman esineellistymiseen, siksi Jari Sedergrenin kirjan Taistelu elokuvasensuurista arvostelua lukiessa alkoi vähän yskittää:

Rauha tuli viimein uuden vuosituhannen myötä, kun perustuslain sananvapaussäännökset ja sen seurauksena laadittu uusi kuvaohjelmien tarkastuslaki lopettivat vuonna 2001 Suomesta niin sanonut aikuissensuurin.

Kokonaan kiellettyjä olivat sen jälkeen enää väkivaltainen lapsi- ja eläinpornografia...

... Sedergrenin teoksen suuri linja kertoo sensuurin ja asenteiden vähittäisestä vapautumisesta. Se mikä ennen on ollut kiellettyä, on yleensä ennemmin tai myöhemmin muuttunut sallituksi. (Lainaukset HS 29.7. -Heikki Hellman)

Jep. Eiköhän se näiden pedofiilipuolueiden myötä vähitellen sanavapauden nimissä avaudu myös lapsiporno kaikelle kansalle. Ikävintä tässä on se, että tämä ei taida edes olla kärjistys.

Sanavapaus on tärkeä yksilön kannalta, jotta jokainen saa toteuttaa itseään kuten haluaa. Sensuurilla on ollut osansa siinä, että kaikki mitä oikeasti tapahtuu on salattu yhteisen kuvitellun hyvän nimissä. Ihmiset eivät olleet valmiita kohtamaan ihmistä sellaisena kuin se on. Eikä se minua kyllä juuri ihmetetytä. Ehkä ennen ajateltiin vähän pidemmälle ja varsinkin seurauksia mietittiin myös pitkällä tähtäimellä. Nykyäänhän jokainen ajattelee tasan omaan napaansa asti; kunhan yksilö ei joudu tukahduttamaan omaa sanottavaansa - olkoonkin se sanottava sitten ammollaan siinä jalkovälissä - kaikki on hyvin. Tämä on yhtä valheellinen utopia kuin se sensuurin luoma illuusiokin. Kaikki ei ole hyvin.

Nyt pärettää

Katselin tuossa juuri Oprahia, sitä amerikkalaista talkshowta ja sain valaistuksen. Minusta tulee uusfeministi. Vanhat feministit taistelivat sen puolesta, että naiset olisivat miesten kanssa tasa-arvoisia ja miten kävi? Miehet keksivät pian uuden keinon, jolla naista voi alistaa ja kuinka nainen voidaan tehdä päästään pieneksi. Koska entinen feministitaisto ei enää tepsi, niin sitä uutta keinoa vastaan minä aion vastedes purnata. Vaikka koko lopun ikäni.

Ennen vanhaan muijat olivat hellan ja nyrkin välissä, nyt mulkun ja silikonirintojen. On ihan selvää, että naiset ja nuoret tytöt ovat lähteneet tähän esineellistämiskampanjaan mukaan täytetyin rinnoin. Minua on tosin toppuuteltu, ettei tämä ole naisten syytä, mutta kyllä se sitäkin on. Pelko miehettä jäämisestä on niin suuri, että tyttäret tekevät mitä vain ollakseen suosittuja ja haluttuja. Stupid girls biisillään ja videollaan Amerikassa keskustelua herättänyt Pink kertoi tuossa ohjelmassa, että lukiotyttöjen keskuudessa on nyt hottia tehdä oma seksivideo; mitä enemmän näytät, sitä suositumpi olet. Näissä pornopätkissä ei vain ihme kyllä nähdä nuoria miehiä, vaan tytöt kähmivät itse itseään tai toisiaan. Saattaa siellä joku tuleva henry saarikin olla mukana, mutta ylipäätään poikien ei tarvitse osoittaa olevansa seksi-ikoneita, ainoastaan tytöt ovat tarjottimella ja ennen kaikkea kauniit, isorintaiset barbitytöt, jotka muistuttavat erehdyttävästi amerikkalaisia julkkiksia.

Talkshowssa oli mukana joku Dr. Robin ja aikamme sovinistisikatytöistä kirjan kirjoittanut Ariel Levy. Molemmilla puhujilla oli hampaat kovasti valkaistut ja ulkokuori puhtaan muovinen. Voi voi, uskottavuus oli hieman koetuksella, mutta hyvin vakuuttavia he hampaidensa välistä puhuivat. En ole huomannut suomalaisessa mediassa olleen puhetta tästä, miksi tytöt tekevät niin kuin tekevät, miksi he käyttäytyvät sovinistisesti itseään ja muita naisia kohtaan. Tällä kertaa nämä pinnallisiksi haukutut valkohammasamerikkalaiset olivat menneet syvemmälle, tosin nämäkin hienot analyysit jäivät pelkästään toteamuksiksi, ja sitten kaikki taputtivat karvattomia käsiään sekä hymyilivät niin, että hampaat näkyivät. Lopputulemana siinä oli kuitenkin se, että kyllä tämä tyttöjen touhu on valintaa, mutta sitä ei jääty miettimään, miksi yhä useampi tekee sen valinnan, että hävittää minuutensa apinoimalla pornotähtiä. Miksi pelko yksinjäämisestä on naisella niin käsittämättömän suuri. Miksi he eivät luota itseensä? Millaisia miehiä tässä maailmassa oikein on? Mikä mies oikeastaan on? Ystävä vai vihollinen? Miksi se pitää naista pilkkanaan? Mitä se naisessa pelkää?

Ihminen on laumaeläin, joka tarvitsee sen yhteisönsä. Ihmisiä on kuitenkin niin paljon, että luulisi jokaiselle riittävän. Näinhän ei kuitenkaan ole. Yhä useampi ihminen jää yksin ja kokee sen vuoksi olevansa ruma ja kelpaamaton. Mahtavimmat munaskuukkelit omistava tai parhaimman tekniikan hallitseva uros viestii siitä, että hänestä on lauman johtajaksi ja jälkikasvusta tulee tervettä ja riuskaa porukkaa. Siksi jätkät valehtelevat kyvyistään ja kaluistaan. He luovat illuusiota, joka saattaa hyvinkin mennä hetkellisesti läpi. Sillä voi saada muijan, jolla on nuken kasvot ja ihanat, pyöreät, kiinteät rinnat, ja joka siis myöskin tuottaa täydellisiä jälkeläisiä. Aika huvittavaa sinänsä, sillä lapsethan eivät tähän kuvioon enää oikein mahdu. Ja hyvä niin. Mitä tyhmempiä, sen parempi etteivät lisäänny.

On vaikea olla tekemättä vastenmielistä yleistystä aikamme nuorukaisista ja miksei monista vanhemmistakin miehistä, jotka vähät välittävät naisen aivoista, minuudesta, ajatuksista... aidosta ulkonäöstä. En minä pysty tästä muita syyttämään kuin miehiä tai jumalaa tai mitä tahansa, joka miehen on keksinyt. Valmistusvirhe. Päässä. Miehillähän on tapana haukkua kaikkia ajattelevia naisia rumiksi, varsinkin feministejä, koska hehän ovat feministejä vain siksi, että ovat niin luotaantyöntäviä eikä niille ole miesten silmissä muutakaan käyttöä. Onko nainen siis miesten mielestä täällä yksinomaan heitä varten? Kyllä tämä miesten ajatusmallin kehittyminen näin julkeaksi ja naista alistavaksi on näiden kärjistäjien, siis kaiken maailman lokalaitisten suurimpia ja kyseenalaisimpia ansioita. Pilkkaamalla koko ajan aivojaan käyttäviä naisia rumiksi tai lesboiksi, (juuri niin kuin tuolle Oprahillekin on käynyt taistelussaan naisten tasa-arvon puolesta) ja vähättelemällä heidän mielipiteitään sen vuoksi, ettei heitä katsellessa viisari värähdä, he ovat samalla olleet luomassa yleistä sektististä ja esineellistävää ilmapiiriä. Kannattaisi siis vähän miettiä, millaisia singnaaleja lähettää eteenpäin, millaista maailmaa ympärilleen pelkän ironian ja vitsin heiton varjolla rakentaa. Reaktiot kenties miellyttävät silmää ja alapäässä tuntuu hyvältä, mutta ihan totta, siinä ei ole koko elämä. Niinpä toivonkin kaikille lokalaitisille loppuelämäksi sietämättömiä erektiovaikeuksia, jotta oppisivat näkemään naisen arvon muunakin kuin virolaisena seksiobjektina. Hyvä ihme, miettikää millaiseen maailmaan meidän pitää pienet tyttäremme lähettää. Minä otan nyt omat poikani puhutteluun. Kerran tämä esineellistämisasia on jo läpikäytykin, mutta kertaus on opintojen äiti.

Minua on aikaisemmin muistutettu myös siitä, että naiset tekevät näitä valintojaan vapaaehtoisesti, ja mitäpä sanomista minulla siihen voi olla, jos joku rakelliekki puhuu pornon puolesta eikä näe siinä mitään väärää. Kyllä minä aloin väärää nähdä. Kun miehet eivät enää voi pidätellä naisiaan kotona ja ainakin teoriassa naisilla on oikeus valita miten elämänsä käyttävät, nyt on käynyt niin, että miesten on ollut pakko keksiä jokin muu keino alistaa naista ja tässä on se tulos. Jos olet fiksu nainen ja käyt töissä, sinulla on oma elämä ja mitä kaikkea, sellainen ei miehelle kelpaa (voi tosin olla myös toisinpäin, eli naiselle ei kelpaa enää sellainen mies, jolle nainen ei omana itsenään kelpaa). Näistä fiksuista ja työteliäistä naisista ei amerikassa edes puhuta. Palstatilan vievät ne naiset, jotka ovat antaneet parhaita orgasmeja parhaille filmitähdille. Naisen pitää olla kaunis seksiobjekti ja ihan sairaan tyhmä, jotta hänen saavutuksena tulisivat tunnustetuiksi. Älkää siis tulko sanomaan, että tällainen on jokaisen tytön oma valinta. Ei se ole.

Kautta aikain ihminen on pelännyt yksin jäämistä. Videopätkässä rintojaan ja tussujaan humalapäissään vilautelleet tytöt ovat olleet lähinnä onnessaan pienestä palastaan julkisuutta. Kun heiltä kysyttiin, miksi he halusivat tehdä niin, he sanoivat sen olevan refleksi. Siis tämä maailma on rakentunut niin, että nuoret naiset paljastavat itsensä refleksinomaisesti. He vastaavat siihen mitä miehet heiltä odottavat. Se on todella pelottavaa. Naisella ei siten edes tarvitse välttämättä olla päätä. Sen tilalle kelpaisi minkä tahansa vahanuken söpöt kasvot. Kokonainen sukupolvi tyttöjä kasvaa siinä uskossa, että heidän tärkein elin on tussu, seuraavaksi rinnat ja sitten taitava suu, ja he todella uskovat tähän.

Samassa ohjelmassa sivuttiin pikaisesti uutta amerikkalaista kirjagenreä, teinipokkareita. Ne ovat saaneet valtavan suosion ja niissä annetaan ohjeita miten tulla suositummaksi, miten saada valtaa ja miten miellyttää poikia seksuaalisesti parhaiten. Kirjassa annetaan toki muitakin vaihtoehtoja ja tytöt saavat ikään kuin vapaaehtoisesti valita, ovatko koulujensa suosituimpia vai haluavatko kenties olla mitättömyyksiä. Ainahan voi valita. Näistä kahdesta. Vapaaehtoisesti. Nyt täytyy tässä sivumennen sanoen vähän miettiä noita kirjan arvoja uudelleen, eli onhan se hienoa, kun nuoriso lukee... oppivat sitten lukemaan muitakin aikuiselle naiselle suunnattuja meikkivinkkikirjoja ja pysy nuorekkaana -kirjoja.

(Jos nämä kirjat rantautuvat myös Suomeen, ehkä minä voin asialle jotakin pientä tehdä, eikä näitä kirjoja tulla meillä laittamaan kovin edustavasti esille.)

Kun tätä päretystä nyt joku mies vähän tuohtuneena lukee, niin ei kannata hermostua. Suomessa sentään on vielä monia miehiä, joilla on muitakin mittareita kuin stondiksen voimakkuus ja sitä paitsi jo etukäteen voin sanoa, että juuri sellainen fiksu mies myöntäisi tämän edellä olevan todeksi ja olisi valmis tekemään mitä vain poistaakseen tämän naisiin kohdistuneen vääryyden välittömästi. Tasa-arvoon kuuluu se, että naisten pitää saada olla meikittä siinä missä miestenkin, naisten pitää saada olla omia itsejään, saada mahdollisuus oikeaan elämään rumanakin, niin kuin miljardit miehet saavat ilman julkista pilkkaa. Jotkut notkeimmat miehet ovat lähteneet tähän meikkileikkiin ja kasvojenkohtukseen ynnä muihin suurennoksiin mukaan, jotta he itsekin vastaisivat näitä itse luomiaan kauneusvaatimuksia. Halveksittujen metroseksuaalien voidaan siis sanoa olevan ainakin siinä mielessä reiluja naisia kohtaan, ja nythän miehetkin ottavat vihdoin ensiaskeleitaan karvattomuuden vahatulla tiellä. Se ei ole kovin hyvä asia. Tavoitteena on tasa-arvo, ei se, että mies asettuu yhtä huonoon asemaan naisen kanssa.

Lisäys 29.7. kello 13.00: Lukekaa myös Sirenin silmiä ja mieltä hivelevä postaus I wanna suck on your lollipop.

Ystävien kesken pitäisi voida olla joskus ihan hiljaa, mutta...

Oijoi, koville ottaa nämä kuumat päivät töissä. Turpeat jalat ja turpea mieli. Petra tosin eilen juoksi kaupan läpi pää kolmentena jalkana ja sujautti vauhdissa siideritölkin kätöseeni. Kyllähän se mukavalta tuntui, siis se tölkki fyysisesti siinä kädessä, ei siis kurkkuun kulautettuna kesken työpäivän. Kauheeta.

Vauhtiin on vaikea päästä. Puolelta päivin mieli halajaa kotiin ja sitten on vielä kärvisteltävä vähän. Ja vielä vähän. Kun astuin junasta ulos, täällä 25 kilometrin päässä Helsingistä oli huomattavasti kuumempaa. Täällä on todella kuumaa. Asfaltti huohottaa ja kasvit nuokkuvat pientareella henkihieverissä. Sudenkorennot kiertävät niityn yllä kehää ja lupiinien siemenpalot napsuvat. Näillä main on satanut kuukauden aikana kerran, viime lauantaina, eikä siitä jäänyt jäljelle mitään. Kärpäsetkin ovat tulleet. Ne ovat tähän aikaan vuodesta sitkeitä pirulaisia. Niitä saa huitoa loputtomasti ja aina ne palaavat siihen samaan kohtaan iholle, mistä juuri tulivat häädetyiksi.

Huomaatteko, minulla ei ole mitään hirveää sanottavaa tai oikeammin kirjoitusvimmaa, koska sanottavaa kyllä aina on, mutta jokin tuolla takaraivossa naputtaa koko ajan, että se blogi on siellä ihan yksinään, mutta minä en vain jaksa kertoa mitään.

En ole kertonut mitään vauvastakaan, siis siitä pikkuisesta, jota olin viime viikolla muutaman päivän hoitamassa. Se parkui korvaan niin lujaa, että tärykalvoilla oli hirveä työ pysyä kuosissaan. Melko varmasti elämä on antanut sille naperolle sellaisen luonteen, että se pärjää niiden kahden naispuolisen kanssa siellä. Vaippoja sain sille junnulle vaihtaa aina viiden minuutin välein, muuten oli pylly tulessa. Sitten kun annoin ilmakylpyjä... niin hei, minulla oli kolmen päivän matkaa varten kolme paitaa, ja ne kaikki menivät jo ensimmäisenä päivänä. Vauveli se pissi menemään vaan, tätin päälle aina kaikki, paitsi yhtenä iltana meni tätin lakanatkin. Että miten sitä ei muista, vaikka kaksi poikaa on tullut vauvasta asti hoidettua, että sadeviitta... joo... kertakäyttösadetakki on paras, jos on aikomus antaa ilmakylpyjä, ihan vain vaikka muutaman sekunninkin ilmakylpy riittää. Kyllä se sieltä sohottaa aina päin. Vauva oli muutenkin hyvin hurmaava ja kyllä siinä ikään kuin tuli vähän pusuteltua ja pörröteltyä ja varpaita laskettua.

Kohtaaminen

Huomenna sitten kohtaan arjen,
nousen ylös ja lähden töihin.

Valokuvatorstai, Kohtaaminen

Kesämuistoja ainakin osa 1

Pienenä tyttönä poimin kerran mummolle kukkakimpun. Ei saareen niin moni laji vielä ollut ehtinyt. Nyt siellä on kieloa ja lupiinia, silloin päivänkakkaroita ja harakankelloja ja kuin ihmeenkaupalla tuo kuvan valkoinen kaunokainen, joka kasvoi varjoissa. Sen minä poimin siihen kimppuun ja kiikutin mummolle.

- Tyhmä tyttö! Mitä sinä olet mennyt tekemään? Tämä on rauhoitettu kukka. Lehdokki, ymmärrätkö. Älä enää koskaan poimi tätä kukkaa. Nyt se on mennyttä.

En muista lapsuudestani kovin paljon. Minulle ei kasvanut minuutta missään vaiheessa. En tiennyt kuka olin ja miksi olin tänne syntynyt. En edes ajatellut sitä. En edes tiennyt miksi minun olisi pitänyt sanoa vastaan tai kasvattaa kiukkua. Minä vain olin olemassa. Vasta nyt tänä kesänä kun näin tuon lehdokin saaressa, muistin yhtäkkiä koko tapauksen. Sitä en muista itkinkö ja oliko minulla käsitystä siitä, kohdeltiinko minua oikein vai väärin.

Joka tapauksessa minut ja veljeni vietiin joka kesä saareen mummon ja papan luokse. Mummo oli harras raittiusihminen ja pappa kirjoitti vintillä juttujansa. Vintin ikkuna oli auki, ja sieltä kuului ainainen kirjoituskoneen naputus. Pappaa ei saanut häiritä. Minä kitkin kasvimaan, kastelin sen peltisellä suurella kastelukannulla, jonka olin järvessä täyttänyt. Söin raakoja retiisejä, mitä raaempia sen parempi, vaikka vesi tuli silmistä. Muut serkut väittävät, että olin mummon kanssa niin läheinen, että siksi hän pisti juuri minut tekemään kaikki työt muiden noustessa pedeistään suoraan yöpaitasillaan rantaan. Minun piti sijata petini aina, vaikka se oli yleensä vintin pimeimmässä sopessa. Rullasin aamuisin makuupussini ja laitoin sen pussiin. Varmaan siinä toivossa, että minut haettaisiin sieltä minä hetkenä hyvänsä, tai siinä pelossa, että jos joku tulee vielä, minut siirrettäisiin vieläkin pimeämpään soppeen. Sellainenkin oli. Siellä kun hautautui makuupussiin kokonaan, eivät hämähäkit päässeet munimaan korvaani tietämättäni, eivätkä hiireet tulleet nuuskimaan hiuksiani. Muistan myös mummon limaisen rusinasopan ja tunkkaiset talkkunajauhot, ne kamferitipat ja jodin, jolla hän paransi huonoa omaatuntoaan sivelemällä sitä ranteisiini iltaisin. Että pysyisin terveenä.

Hieman vanhempana ihastuin sokeasti kaikkiin. Ei siihen mitään syytä ollut. Ehkä siihen riitti yksi katse. Jos joku huomasi minut, sydämeni läkähtyi. Seurasin ihastukseni kohteita kuin noiduttuna. Joskus epäilen, onko minulle kasvanut edes aivoja. Ei minulla mitään sanottavaa koskaan ollut, jos sitä olisi kukaan kysynyt. Ei minulla ollut mielipidettä edes minusta.

Seurasin jotakin ihailemaani kovista jonakin yönä Viitaniemen rantaan ja se heitti hollannikkaani järveen. Etsin sitä kenkää tyynestä vedestä pitkään. Hollannikas oli ruskea ja niin oli vesikin. En muista, että olisin hätääntynyt, vaikka tiesin, että olisin joutunut kävelemään kotiin varmastikin kymmenen kilometriä ilman toista kenkää. Se vain oli asia, joka osui kohdalle. Istuin sitten takaisin rantaan ja heitin toisenkin kenkäni järveen, koska en minä olisi sillä yhdellä kuitenkaan enää mitään tehnyt. Uteliaisuuttani menin sitä järvestä hakemaan. Se oli pudonnut toisen hollannikkaan päälle.

Samana yönä istuin Savelan Esson yöbaarissa ja pelasin pajatsoa. Kovis ja sen kaveri nauroivat, eikä minulla ollut mitään tietoa siitä, mille ne nauroivat. Minulle tietenkin. Olin vasta kaksitoista, vaikka näytinkin muutaman vuoden vanhemmalta. Se onkin petollista, kun ihminen ei ole vielä lähellekään kokonainen sisältä, mutta näyttää päältä päin siltä kuin olisi, mitä tahansa voi tapahtua. Ja tapahtuikin vähän myöhemmin, mutta ei vielä sinä yönä. Ostin tupakkaa voittorahoilla ja kysyin taksikuskilta neuvoa, miten pääsen kaupunkiin, koska kovis ja sen kaveri vain nauroivat, kun kysyin minne päin minun pitäisi lähteä. Vähän matkaa käveltyäni aloin tunnistaa rakennuksia, paloaseman, Voionmaan koulun, yliopiston. Kadut olivat autiot ja aurinko värjäsi lehmukset vihreimmiksi. Kaupungista osasin jo kotiin. En minä muista, että olisin herätessä ollut millänikään. En usko, että edes kykenin tuntemaan itseäni loukatuksi. Silloinhan minä olisin ollut joku.

Rumuus

Lapsensa hylännyt äiti
valhe punatuilla huulilla
ei ole aikaa, ei rahaa
kieli keltaisten hampaiden välissä
minihameen alla jatkuva syke

runkkaava pedofiili
kuvaruutunsa äärellä
isot kourat hennolla kurkulla
pieni raiskattu ruumis
pusikkoon piilotettuna

ja sokea usko
siviilien päälle paiskatut pommit
joukkohautojen reunuksilla
kuseksiva sotilas,

yksi oikea jumala

Runotorstain Rumuus

Vielä siitä kirjasta sananen

Pakko hieman loiventaa tuota eilistä Itkosen hehkutusta. Meinasi tehdä vähän tiukkaa välillä heti sen puolenvälin jälkeen, josta alkoi kirjan selostava osuus ja se ei ole koskaan ollut mieliosuuksiani missään kirjassa. Sitä kesti ja sitä kesti. Ja sitä kesti. Lisäksi se oli sitä asiaa, joka ei niin kauheasti kiinnostanut, sitä musafriikkiosuutta. Ja niin pinnallista, niin pinnallista pienillä tähdenlennoilla koristeltua. Nerokkaasti siinä kyllä tuli tunne, että nyt tuolla kertojalla vähän on noussut kusi päähän. Siis kertojalla. No herranjumala. Niin tietenkin!

Noh, toki se oli rakenteellisesti aivan loistava ratkaisu, jollakin tavalla sellainen, että siinä laskeutui sen tekstin mukana sinne minne pitikin, samalle tasolle, ja sitten kun sen loppukliimaksin piti tulla, se ei enää ollut yllätys. Se vain tuli. Se luki siinä jo monta kertaa aiemmin rivien väleissä ja jos pää ei olisi ollut siitä tajunnanvirrasta niin sekaisin, sen olisi jo tajunnut paljon aikaisemmin. Jotenkin kaikki johti siihen niin vääjäämättömästi. Tekstin tyyli ja kirjan rakenne siis tukivat juonta täysillä. Voitaisiin ehkä sanoa, että se paljasti minusta pahan puoleni. Siis sen, joka alkaa haukotella, kun pitäisi terävöityä. Mutta ihminen se on lukijakin.

Kaiken kaikkiaan hieno kirja kuitenkin. Hyvä ajankuvaus, napakat mielipiteet, mutta parasta siinä oli kuitenkin se heittäytyminen, jonne Itkonen oli vienyt mukanaan hämmästyttävän paljon tavaroita, asioita, ilmiöitä, tuntemuksia ja elämää. En vieläkään tajua, miten tuollainen julli on voinut tallentaa itseensä niin paljon pölyä, hämähäkinseittejä, vääntyneitä verhotankoja, hiirenpuremia makuualustoja, tahroja katossa ja pullistumia keittiötasoissa...

Internet pitäisi kieltää, nyt heti. Miten voi olla mahdollista, että kaikki maailman henkisesti sairaat saavat kenenkään estämättä liittyä yhteen ja hautoa houreitaan. - Juha Itkonen, Anna minun rakastaa enemmän, Teos 2005

Pää alaspäin -päivä

Kun tänä aamuna heräsin, en halunnutkaan herätä. Painauduin syvemmälle peiton alle ja jatkoin unia puoleen päivään. Eikä sekään auttanut. Sydämeni hakkasi hengen hädässä selvitäkseen jostain ongelmasta, joka ruumiillani ilmi selvästi oli. Alaselkää särki ja minä ainakin kuvittelin munuaiseni tulipunaisiksi, tulehtuneiksi mötiköiksi. Kaikki näiden liian monien vuosien varrella juodut humalat kostautuisivat nyt, tässä aamussa. Kaikki syömäni ympäristömyrkyt ja Tsernobyl olivat munuaisissani läsnä. Kuolisin kai pian. Palleaa kiristi, niin kuin iho olisi ollut liian tiukka ja minun keuhkoni vain tahtoivat hengittää, vapaasti, ilman tätä grillattua makkarankuorta ylläni. Kurkussa oli koko ajan tulossa joko röyhtäys tai oksennus, mutta minähän en koskaan oksenna, jos ei ole viimeinen pakko. Se on kuvottavaa. Makaaminen ei muuttanut tilannetta miksikään. Leipäpala ja kulaus kahvia olivat yhdentekeviä. Olo oli mikä oli. Ja pysyi.

Nousin ylös ja nojailin ovenpieliin. Päässä humisi. Veri alkoi kiertää ja sumeus silmien edessä kirkastua. Niinpä päätin viimeisillä voimillani raahatua vessaan ja... alkaa siivota sitä. Konttasin kaakeleiden päällä ja hinkkasin niiden välejä sekä jynssäsin pyttyä. Olo tuntui parhaimmalta, kun pää roikkui alaspäin. Niinpä olen tänään tehnyt vain sellaisia asioita, joissa voi roikottaa päätä. Lakkasin varpaankynnetkin, koska ne näyttävät tämän kesän ponnistelujen jäljiltä lähinnä ruttoisilta perunankuorilta. Aloitin kirkkaanpunaisella lakalla, joka olisi tarpeeksi järkyttävän väristä. Mutta minun varpaankynsissäni kirkkaanpunainen näyttikin irvokkaalta. Ensimmäistä kertaa koko päivänä minua nauratti. Niin hullu kirkkaanpunainen varpaankynsi. Nyt ne ovat siniset. Ja kyllä, ne näyttävät lähes yhtä hulluilta ja hieman sairailta. Niin kuin ne olisivat kuolleet ja ne voisi nyppäistä irti milloin tahansa.

Kun en enää muuta tekemistä keksinyt, aloin lukea. Istuen ja pää alaspäin. Luin suoraapäätä kirjan puoleen väliin asti, enkä oikein pidä siitä, että lukeminen piti keskeyttää, koska joka paikka puutui ja selkää alkoi taas särkeä.

Tämä kirja, Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, on jotakin. Se on jotakin enemmän. Minun on vaikea hyväksyä, että 1975 vuonna syntynyt juniori osaa kirjoittaa tuolla tavalla. Tämä jannu ei ole keskinkertaisuus, se on näkijä. Niin tarkkaa havainnointia elämän perusaisoista, että hirvittää. Miinuksena nyt sitten se, että tämä kirja saa ainakin tämän lukijan tuntemaan itsensä tyhmäksi. Minähän en ole mikään musafriikki ja nämä nimet, menneiden aikoijen unohdetut popparit, sanovat minulle liian vähän. Ymmärrän kyllä, että jos on tietoa ja sitä on paljon, sen haluaa näyttää, vaikka aina ei olisi ihan pakkokaan. Nyt kuitenkin koen olevani lukijana hieman vaillinainen. Ehkä en edes ole koko kirjan arvoinen! En millään saa siitä kaikkea irti mitä pitäisi ja se tekee minusta turhautuneen, minä turhaudun niin helposti aina. Aion kyllä nyt kestää tämän, sillä Itkonen kirjoittaa loistavasti. Monet ylistetyt nykykirjailijat näyttävät lähinnä pikkukikkailijoilta näiden lauseiden varjossa, joista jokaisessa on tavoitettu pieni elämä. Aikamoista ylistelyä, mutta siinä ei ole yhtään liikaa. Kun tuollainen kollikka menee keski-ikäisenkin naisen kulahtaneisiin saappaisiin sellaisella antamuksella ja ymmärryksellä, minä olen ainakin vietävissä ihan kuusnolla.

Jösses

Just huomasin, että mähän olen kipeä. Palelee niin pirusti ja äänikin tulee jostain toisesta maailmasta. Sieltä pimeältä puolelta. Niska on jumissa ja munuaisiakin kivistää. Päässä humahtelee edelleen, niin kuin pyörtymisen partaalla. Kai tässä kolme päivää meni, ennen kuin tajusin, että mullahan on flunssa. Sitä on jo niin vanha, että luulee jo kaikkien näiden kolotusten kuuluvan elämään.

Blogiin on nyt asennettu uusi pulinaboksi kaikille räpätädin riivaamille kommenttilemmikeille sekä muillekin innokkaille keskustelijoille. Se on vähän neekerimalli edellisestä, mutta sentään toistaiseksi toimii. Uusin viesti tulee tässä boksissa ylimmäksi, eikä sellaisia hienouksia löydy, kuten arkisto tai hilluva hymiö. Edellinen boksi alkoi kärsiä muistinmenetyksestä ja sensuroi viestejä oman mielensä mukaan. Lisäksi se oppi laskemaan kuuteenkymmeneen ja laskikin sitten ihan hulluna siihen asti, että posahti lopullisesti.

Tuore täti täällä hilluu keskellä yötä

Kirjoitan tätä perjantaina päivällä vartin yli kaksitoista, mutta en voi laittaa tätä näytille vielä, ettei siitä ole mitään ikäviä seurauksia. Olen tässä aamuyön ja aamun mietiskellyt syntyjä syviä. Kirjaimellisesti. Koko yö meni ihan sekavissa tunnelmissa peläten, että alkoholistiveljeni vaimolle sattuu synnytyksessä jotakin ja että heidän lapsensa jäävät orvoiksi. Veljen vaimon laskettu aika on 17. päivä tätä kuuta. Niska on nyt jäykkänä jännittämisestä, eikä nukkuma-asentoa löytynyt sitten niin millään. Juuri päässäkin ihan humahti, kun ei taida veri kiertää enää ollenkaan.

Yöt ovat kyllä varsinaista vatvomisen aikaa. En tiedä miksi minun pitää edeltäkäsin aina käydä läpi kaikkein pahimpia vaihtoehtoja, että jos jotakin sitten sattuu, olen siihen jotenkin edes valmistautunut. Tiedän silloin, mitä minun pitää tehdä, vaikka sitten tositilaanteessa menisikin jalat alta. Juuri kuuden aikaan aamulla kun sain vihdoin unen päästä kiinni, veljeni vaimo alkoi tehdä lähtöä synnytyslaitokselle ja on parhaillaan synnyttämässä heidän toista lastaan, toinen muksu on kaksivuotias ja hyvässä huomassa. Mutta veljeni pää on kai lopullisesti pehmennyt, eikä hänestä enää ole isäksi - sosiaaliviranomaistenkaan mielestä. Veljeäni ei voi päästää edes synnytysosastolle ja minä olen samaa mieltä. Kaikki ne uhkailut ja kohtaukset saavat nyt odottaa edes sen aikaa, että vauva saadaan turvallisesti maailmaan.

Sitä en voi ymmärtää, miten mies voi mennä niin alas, että huuhtoo elämänsä lääkkeillä ja lasolilla unholaan, kun vaimo on viimeisillään raskaana. Tai voin ymmärtää, mutten hyväksyä. Siis tapahtuuhan elämässä kamalampiakin asioita, kuin isäksi tuleminen. Jotenkin sellainen vastuunpakoilu on mielestäni törkeää. Toki tuo sekakäyttö on sairaus, eikä veljeni enää elä edes tässä maailmassa. Se hilluu missä sitä huvittaa ja miten huvittaa. Vasta se oli toissayön tiputuksessakin, mutta mitä ne nyt tuollaisille voivat enempää tehdä, kun katsoa, että jää se tällä kertaa henkiin ja panevat sitten pihalle. Itsehän se pihalle sieltä tahtoi, eikä edes säikähtänyt. Se kieltää juovansa myrkkyjä ja juo niitä silti. Se jopa kysyi, että luuletteks te, ett mä olen niin tyhmä, ett juon lasolia. Ja juo kuitenkin. Se tarvitsee lasolia töissänsä eräisiin puhdistuksiin ja nyt moni on nyt jälkeenpäin tajunnut sen juoneen sitä jo pidemmän aikaa. Se haju on tullut niille myöhemmin mieleen. Veljeni tekee kai pitkää itsemurhaa. Hoitoon se ei suostu menemään, eikä isoa miestä voi pakottaa, vaikka kuka tahansa näkee, ettei se tajua enää edes omaa olotilaansa. Vähän samaan tapaan kuin mieleltään sairaat ovat sairaimpia silloin, kun eivät ollenkaan tiedä olevansa mieleltään sairaita ja siinä tapauksessa kelvollisia pakkohoitoon, mutta itse päänsä aineilla pehmentäneet ovat loppuun asti vastuussa itsestään. Viranomaiset väittävät, ettei hoito tehoa, jos sitä ei itse halua. Miten sitä voi itse haluta, jos ei enää edes tajua olevansa sairas?

Ja niin kun joulun aikaan vielä kaikki oli taas kerran kolmannen katkon jälkeen hyvin. Silloin sillä vielä oli ajatuksessa kirkkaita hetkiä, että se sinne hoitoon asti aina pääsi. Kaikki uskoivat, kaikki toivoivat. Kaikki luulivat, että kyseessä oli vain alkoholiongelma. Sekakäyttö on ihan toinen juttu. Sitten tuli se yksi perjantai ja testi mä kokeilen jos musta olis kohtuukäyttäjäksi. Sitä testiä on nyt jatkunut ja jatkunut. Ja jatkunut. On ollut vaikea tajuta, kuinka pahaksi kaikki on yhtäkkiä mennyt. Joka viikko on ollut pahempi toistaan. Aina tulee eteen jokin uusi asia, jota ei ole osannut kuvitellakaan. Juhannuksena se huijasi kaikkia ottamalla muka aamuisin antabusta ja jo seuraavana päivänä selvisi, että se oli täyttänyt purkin sisuilla, siis niillä vaaleilla pylpyröillä, mitä Hornia ne nyt ovatkaan. Sitten se pyyteli muilta anteeksi, kun oli mennyt huijaamaan sillä tavalla. Itseään se vain huijaa, ei ketään muuta. Nyt veljeni on taantunut samalle tasolle kuin oli joskus kahdeksankymmentäluvulla. Se kuunteleekin pelkkää kasaria ja kuvittelee olevansa nuori ja vastuuton poika jälleen. Nelikymppinen mies. Vetää kolmea erilaista mielialalääkettä mielin määrin ja juo lasolia päälle.

Synnytyshuoneesta sain puhelun, oikein realityshown kesken polttojen. Toistaiseksi kaikki on hyvin. Fyysisesti. Vauvan sydänäänet puksuttivat monitorista tänne meille asti ja minä hoin täällä päässä itsekseni hengitä, hengitä aina kun luuri putosi alas ja huoneesta alkoi kuulua tuskanhuutoja. Sinne se jäi tekemään vauvaa ystävättärensä kanssa. Luojalle kiitos siitä ystävättärestä, joka oli kuulemma tolpillaan vielä, eikä kovin kalpeakaan. Saa nähdä, uskaltaako itse tehdä lapsia sen kokemuksen jälkeen.

Nyt kello on jo seitsemän eikä mitään ole vielä kuulunut. Olen kytännyt kännykkääni koko ajan ja kävellyt ympäriinsä ja edestakaisin. Ja taas takaisin. Päretinkin tässä välillä.

Yhdeksän. Ei vieläkään mitään muuta, kuin että synnytys on käynnissä.

Kymmenen. Se on poika! Minä kuulin, kuinka se itki. Ihana ääni. Niin reipas. Niin vaativa. Ja pyysin sitä itkemään vielä vähän lisää, mutta se vietiin joihinkin testeihin. En enää muista mihin. Ja puhelimessa sanottiin, että se vietiin cooperintestiin tai johonkin. Kaikki ok. Poika on valtava, 52 cm ja painaa 4 kiloa 175 grammaa.

Olin taas ihan turhaan huolissani. Se on jotenkin upea tunne.

Ja nyt seuraa pakollinen paatososuus

Kirjoitan monesti hyvin henkilökohtaisia asioita elämästäni ja läheisistäni. Ne ovat mielestäni jotenkin todellisia asioita, eivätkä abstrakteja ajatuksia, joiden esiintuomiseen minusta ei varsinaisesti ole. Monista muista on ja ne ovat ihan hyviä blogeja sellaisetkin. Mutta miksi kaikkien pitäisikään olla samanlaisia? Minua ei itseäni myöskään kosketa sellainen yleinen pintakiillotettu kuvaus pseudoelämästä, joita lehdistäkin voi lukea. Siis tarkoitan, etten useinkaan koe kirjoittavani mitään kirjoittamisen arvoista, jos kirjoittaisin joka päivä yleisistä ilmiöistä esim. terveellisestä ja kannattavasta marjanpoiminnasta vaikka kulturelleihin elokuva-arvosteluihin saakka. Niiden kirjoittajia on ihan tarpeeksi. Myöskin asiapitoisia juttuja omalla nimellään kirjoittavat bloggarit mielestäni riittävät hyvin, eikä minusta netti ole yksinomaan heitä varten.

Kirjoitan siis elämästäni tässä lähelläni, mutta haluan suojella läheisteni henkilöllisyyttä. Tai suojella on vähän turhan mahtipontinen sana. Minusta heidän henkilöllisyytensä ei yksinkertaisesti kuulu teille. Minulle on tärkeämpää se mitä kirjoitan, kuin se kenestä kirjoitan ja kuka tässä pönöttää. Siksi kirjoitan nimimerkillä. Ja sen takia en voi hyväksyä sitä, että minua kiristetään jälleen kerran sillä, että oikea nimeni uhataan jonkin sotatilan vallitessa paljastaa, jos en käyttäydy niin kuin joidenkin pirtaan parhaiten sopii. Se on... hmm... ärsyttävää.

Minä en ole se henkilö tässä, joka on suuttunut kritiikistä. Se on kyllä ihan joku muu, joka suuttui siitä, että mainitsin monien bloggareiden olevan keskustelevia ja näkökulmia vaihtavia eikä niitä mielestäni siksi voinut verrata pienlehtiin. Toki sanoin, että pönöttävät bloggarit ovat pienlehtikulttuurin jatkajia, mutta en maininnut ketään erityistä ja ajattelinkin lähinnä kaikkein provosoivimpia pönöttäjiä nimeltä ketään mainitsematta. Mutta kun se kalikka kolahtaa, seurauksia ei oikein voi ennustaa. Ei ainakaan sellaisia seurauksia, että siinä saavat tuta myös muut sivulliset.

Olen suivaantunut siitä, että saamani kritiikki on kohdistunut henkilökohtaisesti ympärilläni oleviin ihmisiin. Lisäksi näillä jutuilla on jatkuvasti haluttu luoda minusta jonkinlaista kuvaa kamalasti kiroilevasta akkapahasta, joka päivät pääksytysten noituu ja on vaaraksi ympäristölleen. Noitavainoltahan tämä lähinnä on tuntunut, mikä on itse asiassa ollut aika innoittavaa ja välillä hauskaakin. Mutta sitten se meni liian pitkälle. Sellaista jatkuvaa jankutusta, kyllähän te tiedätte, miten semmoiseen lopulta kyllästyy. No se jupina näyttää jatkuvan vain. Nyt olen herkkänahkainen (ja ties mitä, ilotalokin siellä taisi jo kommenteissa vilahtaa), kun en enää viitsi sitä jäpätystä ottaa niiaten vastaan. Näinhän se aina on. Naisesta on niin helppo antaa aivan tietynlainen kuva. Miehen ei tarvitse paljoa sanoa, kun ne puheet ovat jo tehneet naisesta sekopäisen mimosan. Ja jokin muu ongelma tuon kaiken jankutuksen takana on, kun jostakin henkilöstä halutaan antaa sellainen kuva, mikä itselle tuntuu olevan jotenkin hyväksi. Mikä se ongelma nyt sitten lieneekään ja mitä sillä nyt sitten tavoitellaan... parempaa kansansuosiota kenties.

Tämähän ei siis omasta mielestäni ole totuus minusta, eikä sillä ole niin väliäkään. Pääasia kai on se, mitä kirjoitan. Vain nuo kurjat keinot saavat minut hieman kihisemään. Lukijahan ne mielipiteensä itse muodostaa, jos pystyy ne tuolta manipuloinnilta sitten muodostamaan. Ja jos ei pysty, niin sitten siellä päässä on jokin ongelma. Esimerkiksi niin kuin Sedis tuo historiantutkija, VTT, sanoi kyseisellä sotatantereella, että Saara se on aina niin hieno ja herkkä. Heh. En ole koskaan yrittänytkään esittää jotakin muuta mitä olen, tai ainakaan esittää hienompaa kuin olen, kuten ehkä jotkut muut. Asian ydin ei ole siinä, millainen minä olen, vaan mitä se viestittää siitä ihmisestä, joka sen sanoi. En minä tiedä, mutta minusta tuollainen valppaus on osoitus ihan jostakin muusta kuin heh, hienoudesta ja herkkyydestä, vaikka jollekin se voi mennä täydestä. Voihan sitä pitää itseään vaikka kuinka hienona ja mukavana jeppenä, mutta totuus on se, etteivät kaikki kuitenkaan taida olla ihan samaa mieltä. Ehkä minäkin sitten opin kumartelemaan näitä herroja, kun oma pääni on kusta ihan täysi. Itse olen sitä mieltä, että se on vasta puolillaan.

Omaa typeryyttänihän minä tässä nyt yritän selittämällä saada vähemmän typeräksi. Sen nimenikin kun kerran luottamuksellisesti (hehe) sähköpostissa paljastin, koska maailma oli niin olevinaan niin ihmeellisen pieni. Virheistä pitäisi oppia, mutta minulla on todella käsittämättömän kova pää. Tämä naiviuteni todella yllättää aina. Välillä ei voi kuin nauraa. Siitä huolimatta tästä lähtien en enää koskaan sekoita virtuaalimaailman ihmisiä todelliseen elämään. Niihin ei voi luottaa. Nämä netistä tutuiksi tulleet ihmiset saavat nyt riittää. Minut tunteekin aika moni jo, ja nämä ihmiset kyllä ovat lojaaleja, vaikka olisi mikä sotatila päällä. Karvaasti nyt kuitenkin tuntuu siltä, että bloggaavat hienot herrat ovat kaikkea muuta kuin hienoja. Eli ei se haastateltava Herman Raivio niin kovin väärässä ollutkaan sanoessaan, että blogit ovat useimmiten vain julkistettuja päiväkirjoja, joissa kirjoittaja esittelee ihannekuvaa itsestään. Se ei vain ole katsonut tarpeeksi syvälle.

Nyt menee terdellä vähän aikaa

Vihdoinkin on terassi valmis.

















Koko viikko sitä onkin tussattu. Ensin laitettiin laatat ja sitten ihmeteltiin niitä laattoja yksi ilta, että kun siinä nyt on ne... laatat. Hyvä ihme. Ihan siitä ei nyt kuitenkaan tähän hätään tullut sellainen kuin piti, mutta menettelee. Se on vähän niin kuin tehty sitä verten, kun en ikinä pääse/saa väännettyä luitani oikealle terassille, niin nyt sitten istua lesotan tuossa niin kauan että ajatuskin terdellä istumisesta alkaa kyllästyttää.

Mikä ihannekuvassa on vikana?

Sanat -blogin johdattamana käväisin lukemassa koko artikkelin (HS 9.7. Jakke Holvas) pienlehdistä, joiden yhteydessä niitä oli verrattu blogeihin. Ajalleen ominaisten pienlehtien ja nykyisten blogien erona haastateltava Herman Raivio pitää sitä, että blogit ovat useimmiten vain julkistettuja päiväkirjoja, joissa kirjoittaja esittelee ihannekuvaa itsestään, kun taas pienlehtien anarkistinen itsetarkoitus oli provosoida, eikä niissä tarvinnut perustella sanomisiaan. Niin pienlehtien kuin blogienkin yhdistävänä tekijänä vastaavasti pidetään valtamedian ravistelua.

Itse asiassa koko vertailukohta on hieman hölmö. Pienlehtikulttuuri ei ollut keskustelevaa, vaan tärkeintä oli päästä heiveröisin perustein pilkaamaan kaikkea mitä mieleen sattui juolahtamaan. Nykyisin tätä kulttuuria jatkaa mm. itsekin pienlehdessä uransa aloittanut Jyrki Lehtola. Voi olla, ettei tämänlaatuisista kavereista juuri olekaan keskustelemaan, saati että heistä olisi koskaan ollut blogia pitämään ja ottamaan niitä muita näkökulmia vastaan. Heille pääasia on päällepäsmäröivä asenne ja totuuksien lateleminen köykäisin perustein. Näiden urbaanien junttien pyllyvako vain on siellä maihinnousutakin suojissa, mutta se on siellä, suoraviivaisena ja matalana, samanlaisena kuin kyläbaarin selkänojien välistä pilkottavat kaksiraitaverkkareiden puoliksi peittämät itsepäiset pyllyvaot.

Tässä ajassa bloggari sen sijaan tietää, ettei yhtä totuutta ole. Oman päänsä pitäminen on monesti katkolla välittömän palautteen takia. Itsensä kyseenalaistamisen taito onkin näin jo melko pitkälle kehittynyt, vaikkakaan sillä ei varsinaisesti ole mitään merkitystä muutoin kuin maailmanrauhan kannalta. Eli jos jokainen voisikin hyväksyä sen mahdollisuuden, että näkökulmia on muuallakin kuin siellä omassa nöyhtäisessä navassa, tilanteet harvemmin kärjistyisivät tukkanuottasille asti.

Toisaalta onhan täällä netissä bloggareita, jotka eivät muita mielipiteitä hyväksy eivätkä niitä noteeraa. On tietenkin vaikea arvioida, kuinka hauskaa heistä on tuoda omia ajatuksiaan julki, mikä kaiketi tässä bloggaamisessakin on ideana. Eihän ketään voi vastentahtoisesti pakottaa keskustelemaan, mutta ehkä nämä bloggarit ovatkin juuri niitä pienlehtikulttuurin jatkajia, missä omassa nesteessään itsekseen muhineet ajatukset näyttäytyvät kirkkaina kuin lähdevesi, vaikka ne täältäpäin ja tässä ajassa katsottuna näyttävät lähinnä ylivilkkaiden lasten laskiämpärin sisällöltä. Samalta näyttävät myös näiden keskustelemattomien bloggareiden julistukset, vaikka ikäkin jo antaisi mahdollisuuden kasvulle ja kehitykselle. Ne ihmiset, jotka yrittävät kaikesta huolimatta keskustella, tulevat minusta aina jotenkin lähemmäksi ja julistajat taas omine totuuksineen häipyvät jonnekin kauaksi eikä niiden juttuja enää viitsi edes lukea.

Ihannekuvan välittäminen itsestä ei liene millään tavalla poikkea näiden pienlehtien sankareiden tavoitteesta. Vain ihannekuva oli erilainen. Silloin ennakkoluulotkin olivat harvinaisen suuria. Jos rehellistä kuvaa ihmisestä lähtee etsimään sen kirjallisen tai kuvallisen tuotannon perusteella, sitä ei sieltä useinkaan löydy. Sitä ei löydy Hesarin toimituksestakaan. Sitä ei löydy mistään muualta kuin yllätettynä housut nilkoissa. Mutta jos vastakkain laitetaan nämä kaksi tyystin erilaista tapaa ilmaista itseään, onko se todellakin hienompaa heittää pilkkaa heiveröisin perustein vai esitellä ihannekuvaa itsestään? Molemmat kertovat tekijöistään jo sen minkä pitääkin. Pilkka ilman perusteita on ainakin tuhdisti typerämpää, vaikka se kuinka olisi kärkevää.

Tässä samalla osallistuisin rokkarin näköiseltä kirjailijalta saamaani haasteeseen, jossa minun pitäisi siis kehua kahta blogia. Helpompi olisi kehua kahtasataa blogia, kuin valita niistä kehuttavaksi kaksi. Siksi ajattelinkin, että aiheeseen liittyen haluaisinkin kehua kahta rehellistä blogia. Siis sellaista, joissa ihminen esittää itsensä vereslihalla tai ainakin niin pitkälle kuin voi. Tappiin asti ei kukaan pysty. Minäkin olen salannut hirmutekoja, koska olen luonut itsestäni ihannekuvaa elämää kunnioittavana ihmisenä. Aionkin paljastaa hirmutekoni nyt:

Meidän kissamme on lopetettu, se lopetettiin jo perjantaina. Se alkoi laskea alleen ja kuseskeli pitkin sänkyjä. Kissan kolmen viimeisen elonpäivän sisällä pesin patjat, täkit, tyynyt ja lakanat neljä kertaa. Viimeinen tikki oli se, kun kuopukselle vasta ostettiin oikein prinssien sänky muhkealla patjalla, niin jo ensimmäisenä aamuna sängyssä haisi pistävä kissan pissi. Turha huomauttaa ovista, että ne olisi pitänyt pitää kiinni. No se sai ne auki. Se sai jopa pakastimen oven auki. Niinpä siis kissan viimeisenä elinpäivänä kuljin unenpöpperössä nenä pitkällä tutkien, missä se kusi oikein luuraa ja nostin tyynyn vähän liian reippaasti naamalleni, ennen kuin tajusin, että se oli litimärkä. Siinä minä seisoin naama kirvelevässä kissankusessa ja tein lopullisen päätöksen. Tätä kusemista oli jatkunut pitkään ja nyt helteillä on vielä ollut helppoa kuivata pyykkiä. Talvella asiat mutkistuisivat huomattavasti. Niinpä tämän 16-vuotiaan tyttökissan munuaisvaivojen kanssa en enää jaksanut. Olo on kuin Teemu Mäellä. En kadu. Mutta kissalta pyysin anteeksi, etten enää kestänyt sitä enkä halunnut lähteä siihen dieettiruokarumbaan. Asiasta keskusteltiin myös lasten kanssa, jotka olivat surullisia, mutta myös kissankuseen hermonsa menettäneitä. Mikään lattialle pudonnut ei jäänyt kissalta huomaamatta. Se on kussut koulukirjoista lähtien kaiken. Elämä on pirullista. Joskus on tehtävä päinvastoin kuin mitä on itsestään aina ihannekuvissaan kuvitellut.

Jaa niin ne kaksi blogia. Epäilijöiden pitäisi lukea ainakin Minhin haarakonttoria, jossa mennään rehellisesti vuoristorataa itseään säästämättä. Ja Tärkeimpiä asioita lukiessa tulee joskus jopa sellainen olo, kuin lukisikin jonkun yksityistä päiväkirjaa, mutta kuitenkin niin, ettei siinä ole yhtään tirkistelyn makua. Se vain on täynnä hyviä ja huonoja päiviä. Semmoisenaan tarjoiltuna.

Naistenlehtiviihdettä

Kuopuksen huone kolme päivää sitten















Ja vihdoin näiden kolmen päivän jälkeen

Valokuvatorstai, muutos

Pikkuveli

pysyit aina pikkuveljenä ja
me kaikki rakastettiin sinua
vedettiin turpaan puolestasi
haettiin putkasta

ei poliisikaan uskonut
sinusta pahaa

olit nappisilmä, silmäterä
sait sirpaleenkin silmääsi
ja me kaikki oltiin sairaalassa

pysyit pikkuveljenä
kun menit naimisiin ja tulit isäksi

ehkä me rakastettiin liikaa
kun et kestänytkään elämää
enkä tunnista sinua enää
pikkuveljeni

kun pummaat pää pöhnässä
mesoat mömmöissäsi
ja haiset lasolille
kehut panneesi kylän naisia
ja hakanneesi heidän miehiään

sinä, pikkuveljeni,
nappisilmä, silmäterämme.


Runotorstai, muutos

Sähköt ja kaakelivessa on maailman parhaita keksintöjä

Aah, kyllä oma saari on ihana olla olemassa.

Jos se vain olisi tuossa vieressä, ja siellä olisi sähköt, ettei tarvitsisi kahden kunnan kaupoissa itkeä kylmä-kallejen perään, tiuskia melkein viattomille myyjäparoille, että nämä ovat mökkikuntia eikä teille perkele ole kylmäkalleja ja että minä voin tehdä magaostokseni muuallakin ja sitten miettiä päänsä puhki, että missä hitossa ne tekisi.











jo toinen kauppakeikka...

Ja kun olisi se kaakelivessa, ettei tarvitsi sulloa itseään johonkin ydinlaskeumavaatetukseen ja suorittaa haisevaa jätteenhautausta. Kertakäyttösadetakki oli sisältä huurussa, kun meikä kaivoi kuoppaa ja kippasi sinne paskaa.

Eikä siellä olisi hyttysiä. Ei yhtään hyttystä olisi koskaan siellä nähtykään,















Äiti ja koira




... eikä sitäkään varten tarvitsisi suojautua asianmukaisin vaatetuksin. Meidän neiti laski hyttysenpuramansa ja onnistui löytämään niitä 140. Mitäs ei pukeutunut niin kuin äiti ja koira.

















Jos nyt jotakin positiivista pitää löytää, niin kyllä ilma oli kaunis ja yöt lämpimiä. Paitsi että offia meni enemmän kuin meikäläisen sydän kestää. Enkä meinannut osata nukkua siinä ininässä ollenkaan. Ne verenimijät suorastaan jonottivat siihen mökkiin, missä minä minä nukuin. Ilmassa kävi kova kuhina ja minun korviini jäi siitä varmaan ikuinen tinnitus.