Zen ja onkimisen taito

Reiskalle rakkaudella:


Nyt kun olen kesälomalla, pitäisi kai tehdä niitä asioita joita kesälomalla tehdään. Voisin vaikka mennä ottamaan aurinkoa ja pulahtaa välkkyviin aaltoihin. Illalla lähtisin ongelle juuri parahiksi, kun kalat alkavat hyppiä. Onkiminen on mukavaa.

Ensin kaivetaan esiin mato. Se on ainoa oikea järjestys. Matojen kaivaminen menee aina kaiken edelle. Niitä voi löytää esimerkiksi multaisilta pelloilta. Loppukesästä niitä voi sateen jälkeen kerätä mainiosti asfaltilta. Erittäin terveellistä puuhaa. Harmi, kun nyt ei ole satanut. Olisin voinut lähteä keräämään matoja jo valmiiksi onkireissua ajatellen. Luultavasti veden äärelle pääsen vasta ensi torstaina, kun matkustan Jyväskylään. Huomaatteko, että matkustaminen kuulostaa paljon juhlallisemmalta, kun sen tekee junalla. Autolla ei matkusteta. Sillä yksinkertaisesti ajetaan Jyväskylään tai mihin muualle sitten tahansa kukakin on ajelemassa. Jo junalla matkustaminen sinällään tyhjentää pään kaikesta muusta, paitsi siitä mitä vierustoveri tekee; syökö se koko ajan ja miltä se haisee ja mitä se lukee. Viimeksi tuntematon matkakumppanini haisi siinä helvetin hikisessä pendolinossa vanhentuneelle hajuvedelle. Se haisi vähän samanlaiselta, kuin mökkien kaappeihin kerääntyneet napit, langanpätkät ja neulat. Älkää kysykö. En minä tiedä miksi ne haisevat niin kummallisilta. Ehkä kaikki haisi joskus kamferitipoille ja eukalyptuskarkeille sekä jollekin metallille. Ja niin tämä nainenkin. Tuoksu oli vielä raikas ehkä joskus 50-luvulla. Minulla alkoi särkeä päätä sekä oksettaa, vaikka junalla matkustaminen on VR:n mukaan reuntouttavaa. Nainen luki Iltasanomat sekä Katso-lehteä. Tarjosi minullekin luettavaksi, mutta minähän kun olen tällainen hienohelma, niin nyrpistelin vain nenääni Parnassoni takana. Hei kaverit! Parnassokin bloggaa! Minun uskollinen Parnassoni. Voi hyppivät muusat kuulkaa.

Mutta siihen onkimiseen nyt, kesälomalla kun ollaan. Tähän aikaan vuodesta kala ei liiku eikä käy pyydykseen. Päijänteen Vuorenlahden poukamasta ei kyllä koskaan tule kalan kalaa. Se on ihan sama, vaikka lähtisi reissuun ilman matoja ja niitähän voi tarvittaessa poimia perilläkin. Seuraavaksi etsitään onki. Niitä löytyy yleensä useita äitini hämäristä kätköistä, mutta niissä on joka kesä jokin vika. Talven aikana niistä katoaa koukut tai kohot. Siimat ovat menneet mystisesti poikki tai ne ovat aivan sotkussa. Jopa teleskooppivavat saattavat hävitä aivan itsekseen ja niin ollen niiden tilalle on pätkitty vissiin lähimmästä pihajasmikkeesta pikkuruinen vapa, jotta lapset jaksavat niitä kätösissään pidellä. Niinpä pitää lähteä metsään etsimään kunnollista oksaa ja avata jälleen yksi onkipaketti niistä tuhansista paketeista, joita äitini nurkissa jostakin syystä lojuu. Niitä löytyy kuistin ikkunalaudoilta ja keittiön astiakaapeista, ruokakaapeista, kylpyhuoneesta, liiteristä, ompelulaatikoista, rappusilta, pihalta, saunan pukuhuoneesta, jopa lauteilta... se ei ole ongelma, onkia on.

Ongen virittämine vapaan on oma lukunsa. Siinä voi saavuttaa varsin harmonisen olotilan. Kun paketin avaa, päällimmäisenä on tietenkin koukku, sitten paino ja koho. Loppupää on pelkkää siimaa. Mutta se siiman alkupää on siellä loppupäässä, joten koko siima pitää purkaa ennen kuin sen voi solmia oikeaoppisesti umpisolmuun sinne vavan nuppiin. Sillä aikaa siimalle tapahtuu jotakin, kun sitä lojuu maassa kymmeniä turhia metrejä. Se on fyysinen mahdottomuus, että niin pitkää siimaa voisi kukaan sinne järveen lennättää. Siiman selvittämiseen menee puoli päivää. Sillä aikaa äiti on laittanut ruuat ja syöttänyt lapset ja minä olen edennyt zeniläiseen olotilaani repien raivokkaasti siiman solmuja auki. Lopulta ottaisin lähimmän puukon ja katkaisisin siiman, mutta koska puukkoja ei koskaan näy, otan lähimmät tulitikut tahi sytkärin, ja sytytän siiman palamaan. Eihän se siima kyllä kovin hyvin pala, mutta kyllä se poikki sulaa.

Kun olen käärinyt siiman taiten ongen ymärille siten, että koukun saa juuri sopivasti painettua vavan perään kiinni eli en koskaan, painan koukun vavan vartta vasten ja lähden onki olkapäällä ja matoastia kätösissäni marssimaan järvelle. Kumisaappaat lonksuvat tiehen ja alkaa sataa. Ihana kesä. Kalaa tulee varmasti, joten noudan vielä ämpärin koirankopin päältä kaiken varalta. Kaloilla pitää olla jokin paikka, mihin ne voi laittaa, jos niitä kerran ongitaan. Ellei ongi kuten Nuuska Muikkunen - ihan vaan onkimisen ilosta. Kalat aina yllättyvät positiivisesti, kun ne päästää vapaaksi. Siinä on kuitenkin aina se vaara, että ne juoruavat muille kaloille, joten jokin keino pitäisi olla, millä saisi ne samperin sintit pitämään turpansa kiinni, koska tällaisen vapautustilanteen jälkeen kalaa ei enää koskaan nilltä kohdin tule.

Minulla ei ole ongelmaa pujottaa matoa koukkuun. Olen tehnyt sitä siitä asti kun synnyin, ehkä jopa ennen sitä. Madot haisevat kalalta, joten tunnelmaan pääsee melko mukavasti heti kättelyssä. Mikä on sen mukavampaa kuin survaista rimpuilevan matosen pää terävään koukkuun ja katsella sen loppuosan kitumista. Madoillahan on tikapuuhermosto, joten ne eivät tunne kipua... tätä olen aina ihmetellyt. Onko joku mato kertonut sen jollekulle? Näin syvällisten mietteiden saattelemana mato on vihdoin koukussa. Multaa takertuu kynsien alle ja vedessä huljutetut kädet jäävät madonhajuisiksi. Sitten vaan siimaa lennättämään. Olisi melko kliseistä väittää, että koukku tarttuisi ensimmäiseen puuhun, mutta niin siinä yleensä käy. Jos vetää liian lujaa, siima katkeaa. Siispä on parasta etsiä kättä pidempää tai kiivetä puuhun. Puussa voi vaikka meditoida tai tehdä muita rentouttavia asioita. Olen kerran lukenut erään Norjassa asuvan suomalaismiehen yrittäneen puussa sujauttaa oman onkensa naispuolisen ihmisen lemmen lähteeseen, mutta siinä kävi kai köpelösti. Ehkä tämä nordmanni vielä selvittää tämän, toivotaan niin.

Kun koho vihdoin lilluu järven pinnalla, se ei koskaan ole suorassa, niin kuin postikorteissa näyttäisi olevan. Sitäkin minä olen paljon onkiessa miettinyt, että pitääkö sen olla suorassa vai ei. Jos se on ihan lappeellaan, niin koukku on hei silloin pohjassa eikä sitä matoa sieltä kaiva kuin joku mutakala ja niitähän minä en ongi. Joka tapauksessa säätämiseen menee hieman aikaa, ja sitten jossakin vaiheessa se alkaa tympäistä. Kun kalaa ei tule, sitä miettii vain, onko se koukku liian syvällä vai liian pinnassa. Ja että näkeekö sitä matoa kukaan siellä vedessä. Se voi olla, että todellisuudessa menee tuntikausia niin, ettei kukaan todella näe matoa. Se vesittyy, muttuu haaleaksi ja elämänvalo himmenee hiljaa. Lopulta mato hukkuu. Melko pitkään ne kyllä pysyvät hengissä. Viimeksikin ongin melko varmaan toista tuntia samalla madolla ja se lähti sitten session jälkeen siitä luikertelmaan tiehensä. Mato on parhaimmillaan hämmästyttävä olio.

Lapset saavat aina paljon kalaa. Minäkin sain viime kesänä pari. Perkaamisen pelossa olisin päästänyt ne vapaaksi, mutta koukku oli tunkenut tiensä kalan suuhun milloin silmän, milloin kidusten kautta ja minun oli pakko rusauttaa niiltä päät poikki. Naps. Onkimisessa pääsee todella lähelle ihmisyyden syvintä olemusta toisin kuin blogatessa. Maalaisen nuiva luentoyleisökin oli epäillyt, että tietokoneittensa kanssa touhuavat ihmiset ovat täysin todellisuudesta vieraantunutta porukkaa. Onkiessa vieraantumisen vaaraa ei ole. Siinä pääsee primitiiviset vietit valloilleen. Saa kiduttaa, narrata ja tarvittaessa on lupa tappaa. Sitä on vähän niin kuin kaksoisnollituksella liikkeellä, kalastauksen 007 (dablouseven).

Kalat on myös perattava. Lapsia piti viime kesänä jo hienotunteisesti hillitä, kun sitä kalaa oli perattu, paistettu ja syöty jo kilokaupalla : "Yhtään helvetin kalaa ette enää ongi, jos ette opettele perkaamaan". Mukavaahan sekin on, mutta liika on liikaa. Hyttyset jostakin syystä rakastavat perkaamassa olevia naisia. Tai minua. Perkaaminen sinällään on ihan helppoa. Puukolla kalan vatsa auki, sappirakkoa pitää muistaa varoa. Sitten vain vedetään suolet ja sisäelimet ulos elottomana retkottavasta kalaparasta, joka saattaa vielä kuolleenakin pyristellä vastaan. Silloin pitää puristaa kovempaa, jotta perkaus pääsee sätkivästä kalasta huolimatta taas jatkumaan. Ahvenet kannattaa suomustaa ennen vatsan aukaisemista jo, sillä ahvenella on ihmeen teräviä ulokkeita eli eväitä. Nylkeminenkin on kivaa. Aina ei kannata jämähtää rutiineihin, vaan voi välillä vaihdella, esimerkiksi joka toisen kalan voi nylkeä ja joka toisen suomustaa. Tärkeintä on, että antaa harrastuksen viedä mennessään eikä turhaan vaivaa päätänsä päätöksillä. Sillä tavalla voi saavuttaa hyvinkin jopa nirvanan.


Tämän kesäisen elämäni lopuksi paistaisin nuotiolla makkaraa, pusertaisin päälle Turun mustaa sinappia ja ryystäisin pari pullollista olutta palan painkkeeksi. Mutta mä tyydyn nyt vaan bloggaamaan.