Olen viime päivinä törmännyt ongelmiin, joita en pysty lainkaan ratkaisemaan. Huomaan, että joka päivä joudun antamaan periksi ihmisille, joilla on omasta mielestään ollut niin hankala lapsuus ja kurja elämä, että heillä on ikään kuin lupa olla pahapäisiä tai muuten vain vittumaisia. Enkä minä sitten voi tehdä muuta kuin levitellä käsiäni. "Ymmärränhän minä, sinulla on ollut niin vaikeaa." Sen jälkeen asiat jäävätkin luvan kanssa levälleen, kun vastassa on vaikea lapsuus. Koko elämä on yhtä kesken jäänyttä prosessia.Kaikkein pahinta olisi siinä tilanteessa alkaa selittää, että herranjumala sentään, jokaisella ihmisellä on ollut vaikeuksia. Kenenkään elämä ei ole ollut aina herkkua. Vaikeudetkin tuntuvat yhtä suurilta, ja ihminen on ihan yhtä romuna onko sen sitten jättänyt ensimmäinen poikaystävä vai onko aviomies löytänyt uuden naisen. Kaikki riippuu kaikesta, eikä tuska ole verrannollista. Ei ole olemassa mitään toisia, joilla on hyvä ja ihana elämä. Miksi ihmiset eivät tätä tajua, vaan katkerana oksentavat pahaa oloaan muiden päälle, ikään kuin näillä ei olisi mitään taakkoja omasta takaa.
(Äiti, älä lue) Minun lapsuuteni oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Olen juossut pikkuveljeni kanssa paljain varpain lumihangessa itkukurkussa anomassa, että joku soittaisi poliisit, kun isä tappaa siellä äitiä. Joskus yritin itsekin soittaa, mutta isä rikkoi puhelimen ja heitti sen lasipöydän läpi lattiaan. Sitten isä heittääntyi marttyyriksi ja alkoi itkeä. En syytä isääni tästä, enkä niistä sadoista muista kerroista. Isälläni oli vaikea lapsuus ja minun piti vain ymmärtää.
Ymmärsin myös pikkuveljeä, jolla oli vielä vaikeampi lapsuus kuin minulla, koska hän oli minua pienempi. En muista millaista on kolmevuotiaana lohduttaa puolitoistavuotiasta poikaa, mutta niin minä kasvoin ja tällaiseksi minä tulin. Äiti oli harvoin kotona, koska ymmärsi ottaa hetkestä kiinni. Heti kun olin syntynyt, äiti jätti pöydälle lapun, että makaronilaatikko on uunissa (tämä on äitini vitsi sitten). Sen jälkeen äiti onkin elänyt tunnontuskissaan, koska ei ollut meidän tukenamme. Hän on kärsinyt jälkeen päin aivan kamalasti. Ja mitä minä voittaisin sillä, että kääntäisin hänelle selkäni? Olisin katkera lopun ikääni ja nyt lapseni kasvaisivat ilman pöljää mummoa. Elämä on yhtä helvettiä ja valinnat vaikeita. Koko ajan joutuu tekemään virheitä, joista joskus kärsii joku. Se, että se kärsijä saatat olla sinä, ei ole epäreilua. Se on epäreilua, jos niin ei ole.
Nuoruuteni elin typerästi. Ryyppäsin ja rellestin ja varastin, että sain taas ryypätä ja rellestää. En käynyt kouluja kunnolla ja lähdin liian nuorena töihin. Olin 25-vuotiaana vanttera ja voimakas. Näkisittepä pohjelihakseni, miten hyvin muodostuneet ne ovatkaan. Käteni kasvoivat lapion kokoisiksi, selkäni notkahti ja hartiani levisivät. Olin jo niin kypsä kymmenvuotiseen uraputkeeni kaupantätinä, että pysyin seuraavat kymmenen vuotta visusti kotona lisääntymässä.
Lapsillani ei ole minun mielestäni vaikea lapsuus, vaan päinvastoin. Minun elämäni on vaikeaa, jotta heillä olisi hyvä lapsuus. Silti he saattavat jossakin vaiheessa huomata, että äidissä oli jokin vika. Ja kun he alkavat sitä hautoa mielessään, vika kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi ja loppujen lopuksi se onkin juuri niin; olen tehnyt jonkin virheen, jota en nyt pysty millään huomaamaan.
Samalla minun pitää myös ymmärtää miestäni, jolla on ollut vaikea lapsuus. Se tekee minun elämästäni välillä sietämätöntä. Ymmärrän myös serkkuani, jonka silloin tällöin pelastelen itsemurhalta. Hänellä on ollut todella kurja lapsuus. Aivan hirvittävän kurja. Hänen äitinsä oli sentään oikeasti mielisairas ja hän oli ainoa lapsi, mikä sekin on joskus ylitsepääsemättömän vaikea pala. Jos me kaikki jäisimme sinne lapsuuteen itkemään sitä, miten huonosti meitä on kohdeltu, mikään ei koskaan muutu, enkä usko, että kukaan silloin todella mitään muutosta haluaakaan. Ihmisellä on kumma tarve saada mädäntyä omissa sääleissään.
Miksi vanhemmilleen on niin vaikea antaa anteeksi? Eivät he ole meille mitään velkaa. Eikä mitään voi korjata enää. Elämä on sillä hetkellä ollut niin. Ihmissuhdedraamat elettyjä ja vasta jälkeen päin opiksi otettuja, jos silloinkaan. Ihmisten pitäisi kasvaa ulos vaipoistaan. Pylly pitää pyyhkiä ihan itse. Ihminen on itsenäinen olio, eikä napanuoran jatke. Ei ole mitään oikeaa tapaa kasvattaa lapsiaan. Toisista tulee onnettomia mulkkuja, vaikka heidän lapsuutensa olisi ollut kuinka auvoista tahansa. Aika usein näin onkin. Toisista taas tulee katkeria, ilkeitä ja narisevia, kun elämä on kohdellut kaltoin aina, niin että haistakaa vaan paska kaikki. On, tietenkin on, vaikea hymyillä, kun mikään ei ole koskaan hyvin, mutta voisiko olla, että sitä vähääkään hyvää ei sitten enää halua nähdä, kun siinä omassa kurjuudessaan on niin ihanaa lillua. Siellä sitä voi köllötellä ja syljeksiä happamana ohikulkijoitten silmille, vaikka voisi aivan hyvin olla armollisempi ja antaa anteeksi. Tai mulkkutapauksissa miettiä, miksi se elämä ei nyt olekaan enää niin ihanaa kuin silloin, kun äiti oli hoitamassa. Voisiko se olla itsestä kiinni?
Miten se voikin ihan todella olla niin vaikea nähdä ja hyväksyä, että jokaisen elämä on enimmäkseen kärsimystä ja onnikin vain satunnaisia hetkiä siellä tällä. Niille pitäisi vain antaa mahdollisuus. Edes joskus.
(Huomautan vielä lopuksi, että on toki sellaisia asioita, jotka aivan varmasti ovat ylitsepääsemättömiä ja monet ovatkin taatusti ammattiauttajan tarpeessa. Silloin onkin syytä mennä hoitoon kipinkapin, eikä pilata loppuelämäänsä vanhempien virheillä. He eivät ole sen arvoisia. Kukaan ei ole.)
Tekstit
38 kommenttia:
Minut on vanhempana jollain tavalla vapauttanut se oivallus, että teen sitten niin tai näin, lapsilla tulee olemaan jotain valitettavaa. Ja näin kuuluu ollakin mielestäni. Kapinan kautta lapsi irrottautuu vanhemmistaan, se kuuluu mielestäni ihmisen normaaliin kehitykseen.
Sellainen oivallus, mutta eihän se tietysti aina ihan teoriassa toimi, syyllisyys on kiva matkakumppani ja sitkeä.
Omien vanhempieni mokia en jaksa enää kantaa mukanani. Ei ne mokat tietenkään ihan kerta rykäyksellä jääneet taakse, mutta työllä, tuskalla ja vaivalla :)
Itselleni en olisi valmis myöntämään vastuuvapautta tekemisistäni ja ajatuksistani. Jos kantaisin vanhempieni tekoja mukanani, tekisin niin, en olisi itse vastuussa.
En todellakaan haluaisi olla vaikean lapsuuden vanki. Jossain määrin luulen, että jos sellainen vanki on, ei haluakaan päästää siitä irti. Tai ei löydy keinoja ja voimia. Tahto on myös kuitenkin tärkeä.
Petra
Ooh, en pysty tarkemmin määrittelemään miksi, mutta on ihanaa lukea tämä teksti nyt, kun itse rimpuilen jonkinmoisen depiksen kourissa (vaikka oma oloni ei liitykään lapsi-vanhempikuvioihin). Kiitox!
Joo, se on niin täysin totta, että on ihan sama mitä tekee, se on lasten mielestä virhe joka tapauksessa. Se heidän pitää sitten ajallaan huomata ja kaivaa vaikka kivennavalta, mutta virhe tulee vielä silmille.
Näin se juuri on. Ei sille voi etukäteen mitään.
Ihan pienenä käytännön esimerkkinä tuli mieleen, kun Kirsti taannoin sanoi jotakin sellaista, että häntä oli sanottu pyöreäksi ja hänelle tuli siitä traumoja. Meillä tytär kyselee itse koko ajan, onko hän liian pyöreä, kun omasta mielestään on, mutta minun mielestäni ei. Hän vertaa itseään muihin luikeroihin ja väittää, että valehtelen.
No, jos hänestä tulee isompana pullukka, se on taatusti minun syytäni, koska en sanonut häntä pyöreäksi ja annoin hänelle herkkuja. Jos hänestä tulee luikku ja hän sairastuu anoreksiaan, sekin on minun syytäni, koska en aina jaksa sanoa, ettei niitä herkkuja pitäisi popsia niin paljon. Vain jos hänestä tulee sopiva, minä olen onnistunut tässä tehtävässäni ja hän voi siirtyä seuraavaan aiheeseen.
Kaura, jotenkin kyllä ihan hullua, että tätä olisi depiksessä ihanaa lukea!
Tekstisi on hyvin energistä ja on jonkinlaista lepoa ja puhdistavaakin lähteä sen kyytiin katsomaan tämmöistä yhtä juonnetta. Lisäksi teemasi liippaavat aika tavalla näitä minun "mitä minusta on tullut isona" -mietteitäni. Äh. Liian iso juttu selitettäväksi, mutta tuossa nyt pienet pirinät.
Joo, luinkin sen. Jotenkin sitten kun itsellä on jäänyt kaikki koulut kesken, mistä tietenkin olen aina syyttänyt vanhempiani, koska se oli niiden syy... niin, tuota olin sanomassa siis, että itse olen antanut periksi kauan sitten. Maisterinpaperit ovat yhtä kaukainen ajatus kuin miss Suomen titteli.
Mä luin nuorena niin monta kirjaa, joissa ihmiset olivat katkeria opiskelumahdollisuuksien menettämisestä ja lisäksi pidin itseäni niin järjettömän kömpelönä, etten pärjäisi kädentaitoa vaativissa jutuissa, että päättäväisesti jyräsin itselleni mahdollisimman monenlaiset opintiet avoimiksi. Tässä sitä ollaan aina vaan yhtä avoimina, eikä voi oikein edes syyttää muita kuin itseään.
Hyvä teksti. Minä kyllä luulen, että ihmiset rakastuvat kurjuuteensa, niin kuin tuossa sanoitkin. Se tuottaa jotain kieroa tyydytystä ajatella mitä kaikkea vääryyttä on jouduttu kokemaan ja millaiset mulkeroiden armoilla olemaan. Minäkin ajoittain piehtaroin kurjuudessani ja saan siitä pimeää iloa. En oikein tiedä mikä siinä auttaisi. Tuo aikuiseksi kasvamisen kehoitus ei välttämättä toimi. Ehkä sitä pitäisi saada päähänsä välähdys tai jonkinlainen aavistus siitä, että elämässä olisi mahdollista kokea iloa jostain muistakin asioista kuin siitä kuinka on tullut väärin kohdelluksi. Mutta miten sellaisen välähdyksen sitten saisi. Aina sitä ei millään löydä.
No nih! Ja vielä väitetään, ettei kirjallisuudesta ole mitään hyötyä.
Joo, tilanteet on aina niin mutkikkaita. Elämä on loppujen lopuksi hirvittävän raskasta. Siis ihan elossa pysyminen. Ja sulla on kyllä siinä enemmän kuin tarpeeksi. En tiedä, kuinka pitkälle yksi ihminen yksinkertaisesti voi pimahtamatta venyä.
Jaa, Kirsti. Eihän se auta, ei. Keinot on niin vähäiset. Sitä minä tässä oikeastaan myös tarkoitin, että kun se jää sit siihen. Käsien levittelyksihän tämä aina menee. Ja totta kai sitä välähdystä toivoo tulevaksi.
Saara, suurin osa mitä maailmasta tiedän on opittu fiktiota lukemalla. Jos blogi-intoa jatkuu riittävän kauan, saattaa olla että vaaka heilahtaa blogien puolelle niillä main, kun täytän 75.
Uupumus mua depistää, olet oikeassa. Noi elämänuraan liittyvät asiat ovat vain niitä juttuja, joissa on kätevää kieriskellä, kun sisuksissa on tarvis kieriskelylle. Selvittelin lapsuusjutut nuorena aikuisena niin perinpohjaisesti, etten sieltä oikein enää voi kaivaa katkerointia käyttötarpeisiin.
Minäkin kyllä joskus nautiskelen kurjuudessa rypemisestä, mutta vain lyhyen pätkän kerrallaan. Se on pienissä määrin suorastaan virkistävää! Kunhan sinne ei jää.
Mulle on tärkeää, että Ne (keitä Ne sitten ovatkaan) eivät määrää, millaista elämäni on, vaan ->>MINÄ<<-. Tiedä, onko tuommoisestakaan ajatuksesta (oman elämänsä haltuunotosta) iloa semmoiselle ammattirypijälle.
Petra: "En todellakaan haluaisi olla vaikean lapsuuden vanki. Jossain määrin luulen, että jos sellainen vanki on, ei haluakaan päästää siitä irti. Tai ei löydy keinoja ja voimia."
Oma kokemukseni on, että ihminen voi olla niin sekaisin ettei kerta kaikkiaan tiedä mikä on normaalia, tavallista tai kuuluu ihmisen eläämään noin yleensä. Siinä on kauhean vaikea murtautua ulos noidankehästä vaikka tahtoa olisikin. Onneksi aina ja kaikilla se ei ole niin vaikeata. Vaikka aina prosessointia vaatiikin.
Yleisesti: Hyvä kuulla että muillakin - epämääräisellä "kaikilla" - on vaikeaa. Ei sillä että iloitsisin muiden vaikeuksista vaan sen vuoksi, että tuon kuultuani voin vapaasti olla olematta marttyyri jos nyt joskus on ollut vähän vaikeaa. ;)
Saara: Kuka niillä maisterin papereilla mitään tekee, viisaus tulee ihan muualta, niinkuin sinun tekstistäsi huomaa!
Kurjuudessa rypeminen ja itsessäälissäkieriskely ovat jokaisen ihmisen perusoikeuksia. Mutta ei niihin sessioihin tosiaankaan kannata jäädä makaamaan. Yksi elämä ja sekin miten sattuu. Ei se siitä kieriskelystä ainakaan parane.
Tuo oli, Mangu, hyvä pointti. Monet ihmiset eivät kerrassaan tajua, mitä elämään kuuluu.
Eeen mä niillä papereilla mitään tekisikään, paitsi jos niillä pääsisi leppoisampiin hommiin. Valintakysymys. Kyllä kirjamyyjiäkin tarvitaan, hehhe. Kuulostipa kornilta.
Tätä oli rauhoittavaa lukea. Kiitos Saara!
Vanhemmilleen voi antaa anteeksi, mutta unohtaa ei tarvitse. Ja lapsiaan voi opettaa olemaan itseään varmempi. Sitä olen ainakin itse yrittänyt omalle pojalleni hokea "Olet hyvä sellaisena kuin olet."
Niin ja elämänviisaus tulee koetusta elämästä, eikös vaan?
Eikä vanhemmilleenkaan tarvitse antaa anteeksi ennen kuin on itse siihen valmis! Ei yhtään aikaisemmin. Kyllä vanhempiaankin saa vihata. Sitten kun on antanut itselleen luvan vihata vanhempiaan, niin sen jälkeen vasta voi antaa anteeksi pahat teot ja laiminlyönnit.
Saara, voisithan lopettaa sen muiden ymmärtämisen. Muiden ymmärtäminen on nimittäin aivan mahdottoman vaikeaa, varsinkin jos ei ymmärrä edes itseään. Eihän sinun tarvitse kantaa muiden murheita mukanasi, eihän. : )Jokainen ihminen tarvitsee oman tilansa, mutta nyt kyllä kuulostaa siltä, että lähelläsi on ihmisiä, jotka ovat raivanneet tilansa sinun tilasi kustannuksella. Voisithan pystyttää omalle "tontillesi" rajat: tämän taakan jaksan kantaa, mutta en yhtään sen enempää. Minun rajojani ei enää rikota.
... tiedän, tiedän, tämä on todella vaikeaa. Olen itsekin harjoitellut tätä rajojen pitämistä. Kun kerta kaikkiaan ei niistä omista rajoista pidä kukaan muu huolta kuin minä itse! Oli kerrassaan uuvuttavaa odottaa, että joku toinen pitää huolta rajoistani, kun se odottaminen oli aivan turhaa.
... ja mitä tulee surkeaan lapsuuteen vetoamiseen, niin tekisi mieli sanoa, että ottakoon niskasta itseään kiinni. Lapsuuttaan voi syyttää vaikka mistä, mutta ihan turhaahan se on. Aikuinen kyllä vastaa omista teoistaan, vaikka lapsuudessaan onkin saanut kurjat eväät.
Toiset etsivät tekosyitä vaikka mistä saadakseen lusmuilla omien asioidensa hoitamisvelvollisuuksista, mutta sitten on sellaisia sitkeitä naisia ja miehiä, jotka hoitavat asiansa, vaikka lapsuus olisi ollut yhtä helvettiä, ihan niin kuin sinullakin on ollut, kun olet joutunut rupeamaan ainakin isällesi vanhemmaksi.
Louhi, oikein hyvä pointti tuo "rajat". Asia, jonka kanssa olen itse painiskellut ikäni. Tarkoitukseni on ollut blogatakin siitä x kertaa, mutta aina on tuntunut liian heviltä kirjoitettavalta. Voisihan sitä kirjoittaa paloittain. Hmmm. Ja muiden blogien kanssa keskustellen.
Joo, Marleena. Olen minä yrittänyt lapset tsempata siihen uskoon, että ovat hyviä just sellaisina kuin ovat. Mutta hyviähän ne ovatkin :)
Niin, ja onhan se elämän aikaan saamaa kantapään kautta opittua kaikki. Omia kokemuksiaan on oikeastaan vähän arveluttavaa jakaa muille siitä syystä, että niitä kokemuksia on just niin monia kuin ihmisiäkin on, eivätkä ne aina mitenkään kohtaa. Oikeastaan epäilin vähän, että ihmiset suuttuisivat tästä kirjoituksesta, mutta taitaa olla tuota kokemuspohjaa näillä bloginnean turuilla vähän enemmänkin näemmä!
***
Louhi! Hyvänen nähköön sentään mikä tulkinta! Enhän minä edes sanonut, että aloin isälleni vanhemmaksi, mutta niinhän minä tein. Kun äiti ja isä erosivat, jäin pitämään isälle huushollia kaikesta huolimatta. Olin siihen mennessä jo vihaamiseni vihannut. Sanonut kamalia asioitakin, sellaisia, mitä ei tässä voi toistaa. Ja sitten kuitenkin jäin, kun äiti ja pikkuveli muuttivat pois. Oli siinä omat ongelmansa. Isä toi kapakasta ryyppykavereita ja niiden meteli valvotti kaiket yöt. Rahaa ei tullut mistään ja koulu piti jättää kesken. Ihan ensin menin hoitamaan naapurin lapsia ja sitten lähdin kauppaan myyjäksi.
En koe muiden ymmärtämistä taakkana. Ongelma on siinä, etten ymmärrä, miksi he jäävät siihen onnettomuuteensa ja pilaavat elämänsä. Katkera ihminen saa minut turhautumaan. Kun pitäisi nähdä se elämän ainutkertaisuus ja yrittää nauttia edes siitä vähästä, mitä elämällä ylipäätään on ikinä tarjottavanaan. Mutta kun ei. Miksi motiivit eivät riitä? Luulevatko he, että saavat vielä toisen tilaisuuden, jossa syntyvät divaanille makoilemaan ja popsimaan viinirypäleitä. Ja tämä elämä on vain jokin erhe, jota he eivät ole pyytäneet.
Minä en muuten tiedosta rajojani ollenkaan. Ehkä jotain olen oppinutkin, niin kuin suoraan sanomisen jalon taidon serkkutytölle.
Suoraan sanominen on suuri taito, koska sen takana on oltava rehellisyyttä. Ja kun on rehellisyyttä alkaa nähdä asioita selvemmin ja huomaa, mitä millekin on tehtävissä. Sitten kaikki onkin toteutusta vaille. Olisivatpa monemmat rehellisiä itselleen. Sen jälkeen on ihan sama olla rehellinen myös muille.
Tuokin on hyvä pointti, että katkeroituminen estää nauttimasta elämästä. Miksi siis olla katkera? Veikkaan, että taustalla vaikuttaa usein pelko. Katkerana katseleminen on tuttua ja turvallista, vaikka tekee onnettomaksi. Yrittäminen taas voisi tehdä onnelliseksi mutta siihen liittyy riski. Epäonnistumisen. Siksi lienee helpompaa vain hävitä jatkuvasti.. Minua turhauttaa sama asia, katkerat ihmiset. Luulen, että yleensäkin yrittämisen puutteessa (ongelmien selvittelyn suhteen) on kyse juuri tuosta riskin ottamisen pelottavuudesta vaikka toinen vaihtoehto - paikalleen jääminen - tarkoittaa varmaa häviötä.
Hirveän viisaita ihmisiä täällä käy, kyllä mun täytyy nyt ihan ihmetellä.
Ihmisillä on kaikilla omat sokeat pisteensä. Moni kuvittelee olevansa itselleen rehellinen, mutta tosi asiassa onkin vain selittänyt itsensä pussiin ja pyristelee siellä sitten minkä ehtii. Itselleen on todella vaikea olla rehellinen. Minäkin kyllä pystyn näkemään aika hyvin omat älyttömyyteni, mutta kun en saa niitä poiskaan, minä nauran niille ja myönnän ne auliisti.
En tiedä missä vaiheessa ihminen on sellainen, että se voi lopettaa itsensä piiskaamisen. Kyllähän tässä vereslihalle itsensä aika helposti saa, kun oikein alkaa ruotia.
Olet varmasti oikeassa, Mangu. Sen täytyy olla pelkoa. Nyt tässä taas ymmärrys lisääntyi. Kiitos.
Erinomainen kirjoitus, Saara, ja hyviä kommentteja muilta. Sinulla on oikeus kysyä itsesäälissä viipyvältä, mitä hän on tehnyt itseään auttaakseen ja mitä aikoo tehdä. Yli voimiensa ei saa ymmärtää muita.
Kun minä kerran aloin päivitellä kaikkinaista epäonnistumistani, aikuinen lapsi sanoi yllättäen minun voivan olla ainakin hänen kohdaltaan huoleti. Hänellä ei Se oli ole juuri valittamista lapsuudessaan. Se oli aikamoinen synninpäästö.
Perhana, kun aina tulee sotkua teksteihin tekstiä korjatessa ja lisätessä. Siis: Hänellä ei ole valittamista lapsuudessaan.
Tapahtuma oli muuten ihmeellinen. Ruikutukseni ei liittynyt lapseen, vaan kaikkinaiseen muuhun epäonnistumiseen.
Saara, tulkintani isäsi vanhemmaksi ryhtymisestä perustuu kohtaan, jossa kerroit, kuinka isäsi särki puhelimen ja sitten heittäytyi marttyyriksi. Tässä sinä - lapsi! - ryhdyit ymmärtämään isääsi - aikuista! Tilannehan olisi pitänyt olla aivan toisinpäin: isäsi oli väkivaltainen ja hän teki väärin. Hänen olisi pitänyt pyytää anteeksi sinulta ja muulta perheeltä, sen sijaan hän syytteli muita omasta surkeudestaan. Ja omasta pahatapaisuudestaan. Tappamisyritys ei ole mitään kaunista käytöstä. Se on väkivaltaa.
Tunnen tämän kuvion omasta lapsuudestani : ) Myös minun isäni oli väkivaltainen, vaikka ei alkoholia edes käyttänytkään.
Ja sinä sitten jouduit ihan tosissaan huolehtimaan isästäsi : (
Minä olen INFJ ja tekisi nyt mieleni ruveta neuvomaan kaikenlaista, mutta taidankin mennä omaan blogiini jatkamaan aiheesta jollakin tavalla ; )
Joo, ei ne neuvot enää varmaan kamalasti auttaisikaan, kun isäkin on jo kuollut. Taidan silti tulla pistäytymään siellä Kangastuksissa pikapuoliin.
Sylvi, tuon kun sitten kuulisi omilta lapsiltaan joskus. Edes kerran. Äää...
Erinttäin hyvä kirjoitus ja varsinkin pohtimisen aihe on tärkeä. Anteeksiantaminen on vaikeaa ja siihen voi ryhtyä vasta, kun on siihen valmis. Silti se lopulta vapauttaa meidät vanhempien meille sysäämästä taakasta.
Itselläni on ollut mieletön onni saada äitini kanssa jo yli viisitoista vuotta anteeksiantamisen jälkeistä rikasta ja kaunista aikaa, kumpikin olemme kasvaneet ihmisinä ja kumpikin olemme toisillemme anteeksi antaneet.
Isääni en koskaan tavannut, isän hahmona elänyt isäpuoli oli vaikeampi tapaus minulle, mutta paria viikkoa ennen hänen kuolemaansa siskoni järjesti minut paikalle ja saimme heitettyä pois pahat asiat ja syytökset.
Meistä jokainen on oma itsensä ja on mielestäni kaikkein tärkeintä mitä itse elämällään tekee, eläminen menneisyydessä ei vie eteenpäin ja katkeruus rumentaa kauniinkin.
Ammattiavusta olen samaa mieltä Saaran kanssa, sinne kannattaa hakeutua, jos on liikaa ongelmia, sieltä saa hyviä ohjeita itsenäisen elämän aloittamiseksi ja sinne voi jättää turhaa painolastia, siitä nauttivat sitten muutkin ympärillä olevat ihmiset.
Niin, joo. Tässä sitten hyvä esimerkki siitä, miksi kannattaa antaa anteeksi. Oikein kannustava kommentti tähän. Kiitos, bipona. (Se kissa siinä tietokoneesi vieressä on ihan kuin meidän kissa.)
Joo, mäkin huomasin tosta sun soffakuvasta, että onpahan tutun näköinen kissa siinä. Hauska juttu, meitin herra on tullut mulle Porvoosta, mutta ei ole tarkkaa tietoa mistä se alunperin on syntyisin.
Sissi on Jyväskylästä päin kotoisin, niin kuin minäkin. Ollaan porukalla muutettu Tampereen kautta tänne etelään. Vanhahan se jo onkin, niin kuin minäkin.
Minulta on mennyt ihan ohi tuo useassa kohtaa mainittu, että pitää olla valmis antamaan anteeksi. Niin, varmasti pitää, mutta voihan se olla, että tässä on just se ongelma. Ehkä sitä ei haluakaan olla koskaan valmis. Sitä motivaatiota sitten pitäisi ehkä välillä jotenkin herätellä.
Ite kipuilin lapsuuttani vuosien vuosien ajan ja sain sitten sen raivottua ulos omille vanhemmilleni het kunnolla - nykyisellään elämä on aivan hämäävän seesteistä, tämmöistäkö se olisi voinut olla jo aiemmin? Kymmenen vuotta nirvanaa, wau.
Nyt tosin tulin itse äidiksi, joten odotettavissa mitä tahansa...
Korvissa soi "Kultalammen" ihana repliikki, se tämänsuuntainen: kuinka kauan aiot käyttää vaikeaa lapsuutta selityksenä kaikelle?
Minä luovuin siitä selityksestä ja kas, olipas helpottavaa. Tajusin, että olen itse vastuussa elämäni tämänhetkisistä suunnista ja päätöksistä, en tee niitä kuin marionetti (langat siis vahvojen vanhempien käsissä) vaan ihan itse. Minä itse. Syyllinen löytyi peilistä.
Nautin tästä seesteisyydestä vielä kun voin :)
"Korvissa soi "Kultalammen" ihana repliikki, se tämänsuuntainen: kuinka kauan aiot käyttää vaikeaa lapsuutta selityksenä kaikelle?"
Oh, ihana leffa. En olisi kyllä muistanut tuota repliikkiä. Kipakasti kiteytetty kysymys.
Minusta tämä on ollut kyllä aivan ihastuttava keskustelu. Louhella oli siihen hieno jatko omassa blogissaan. Eihän sitä tietenkään pysty armahtamaan ketään, jos ei armahda ensin itseään.
Marian studiossa (mariar.vuodatus.net) oli aiheeseen liittyvä runokin:
Kannat lasta selässä ja sylissä.
Se on pommi.
Mieti tarkkaan mitä sille teet,
mitä se tulee kerran tekemään sinulle.
- Anelma Järvenpää-Summanen
Tyttäreni, luin kuitenkin, tippa silmässä. Jos en ole pyytänyt vielä anteeksi, niin viimeistään nyt. Hyviä opetuksia ainakin osaat kirjoittaa aikalaisillesi. Ja tosiaan, fiksua porukkaa te koko remmi.
Miksi surra ettei elämä ole nykyistä parempi. fcqKai se riittää että on ok omasta mielestään, vaikkei olekaan maisterin papereita.
t. Äiti
Kyllä sitä hiukan pitää hoputtaa mielestäni, anteeksi antamista. Elämä ei ole ikuista ja itselläni tuntui ainakin, että säästyin ikuiselta epäselvyydeltä, kun sentään ehdin ajoissa.
Elämässä ei ole tuhlattavia päiviä kovinkaan monta. Tätä mieltä olen. Kun sen nyt olen oppinut, haluan muillekin sen kertoa.
Nythän tästä tuli oikein Tosi-Blogi. Äiti.
"Elämässä ei ole tuhlattavia päiviä." Ei ole.
Saara: Kiitos, kuulosti mieltä lämmittävältä juuri sinun suustasi tulleena :)
Pelosta vielä, rohkeutta ei ole se, ettei pelkää, vaan se että toimii pelosta huolimatta. Se on mielestäni lohdullista.
Voimia kaikille omiin kamppailuihin!
Samoin sinne! Kiitos.
jotenkin tuntuu ja näyttääkin joskus siltä että meillä tämä on kääntynyt päälaelleen. vanhempani kantavat minun virheitäni mukanaan - sitäpaitsi teen jatkuvasti uusia yhtä pahoja koska muisti reistailee (tekosyy, itse olen syypää muistinkin delaamiseen) enkä pysty enää tekemään eroa menneen todellisuuden ja epätodellisen välille. epävarmuus on rasittavaa , kun ei ole varma siitä mitä on taas tehnyt väärin tai missä mokasi. ja se että syytetään syyttelystä ja syyllistämisestä. ja muistutetaan sellaisesta minkä olen jättänyt taakseni ja haluan unohtaa.
tietysti tunnenkin syyllisyyttä, siitä etten lapsena kyennyt olemaan sellainen kun vanhemmat halusivat ja siitä että tein asioita jotka olivat heidän näkökulmastaan pahoja tai vääriä, ja siitä etten itse kyennyt hallitsemaan itseäni ja näyttelemään paremmin. minulle on selvää ettei lapsen ole tarkoituskaan kyetä siihen, mutta kuka muu olisi syypää ellen minä itse? vanhemmilla ei ollut mitään osuutta asiaan, yrittivät kasvattaa niinkuin oikeaksi katsoivat, pitää huolta etc. ja silti minusta kasvoi kiero kuin vaivaismänty. vanhempia en ole koskaan syyttänyt mistään, ainakaan tahallani tai tietoisesti. vianhan on oltava minussa. en vain tiedä että mikä vika, ja missä.
eikä saa valittaa. ^_^ minulla on nyt ihan ok elämä ja teen joka päivä jotakin jotta se pysyisi sellaisena, en valita enkä syyttele ketään enkä kieriskele itsesäälissäkään (omasta mielestäni.. paitsi jos kärsin vääryyttä tässä ja nyt ^^). liikun eteenpäin. miksi eivät vanhempanikin liikkuisi? unohtaisi edes, tai yrittäisi unohtaa? mutta olkoon heidän päätöksensä. jos eivät halua niin ei sitten. neutraali kanssakäyminen onnistuu useimmiten.
no nyt tuli taas vallan pitkä höpinä. aurinko paistaa mutta kylmää on.. ryhdyn tekemään poppismeemiä minhiltä.. (eikä ollut tarkoitus valittaa blogissasi, sori)
Joo, ihan hyvä juttu ill. Minulle tuli vaan mieleen, että jos sinusta tuntuu, että vika on olemassa vain sinun suhteessa vanhempiisi, niin onko vikaa edes todella olemassa. Ja jos se taas on sinun itsesi mielestä vika, niin sitten vaan pitää miettiä, haluatko minkään muuttuvan vai pysyvän ennallaan. Ja jos haluat kaiken olevan ennallaan, ei vikaa minun nähdäkseni ole.
Mahtava kirjoitus (ja upeita kommentteja)! Kiitos teille! Itse olen vasta menossa kohti ymmärrystä ja anteeksiantoa, mutta toisinaan pompsahtelen takasin vihankin puolelle, kun käytännön tilanteissa huomaan, millaisen epävarmuuden lapsuuden kokemukset ovat jättäneet jälkeensä. Kuulunee prosessiin. Sen olen kuitenkin tiedostanut aikapäiviä sitten, että elämäni onnellisuus, ja se mihin suuntaan elämäni kehittyy, on vain ja ainoastaan omissa käsissäni. Turha tuhlata kallisarvoista elämää itsensä surkutteluun, omien vanhempien virheiksi kokemiaan tekoja voi yrittää olla toistamatta suhteessa omiin lapsiinsa.
Nimenomaan just näin. Toisaalta sekin voi mennä helposti yli. Minäkin olin kotona kymmenen vuotta, että varmasti olin aina paikalla, kun lapset tarvitsivat. Sen jälkeen on ollut hirveän vaikea opetella lähtemään. Mutta joo, aivan mielettömän fiksua porukkaa täällä yhä vain.
Lähetä kommentti