Kesäloma alkoi mukavasti. Haukat muuttavat parhaillaan etelään ja viettävät aina matkallaan pari yötä meidän ja naapurin tontin välisessä suuressa kuusiaidassa kirkuen hetkittäin vertahyytävästi. Sain kaikesta huolimatta nukuttua yön läpensä parin gintonicin voimalla. Mutta päätä särkee ja vähän tärisyttää vielä. Köllöttelin oikein pitkään peiton alla ja nukahtelin. Lapset kävivät kouluun lähtiessään sanomassa monta kertaa heippa ihan kuin eivät olisi ymmärtäneet, miksi heidän pitää lähteä, jos minä kerran jään kotiin.
Unet ovat pikkutuiterissa hieman outoja. Tapasin siis viime yönä lapsuuden aikaisen poikaystäväni Jussin, joka tuli minua työpaikalle tapaamaan. Jostain syystä minulla oli hame päälläni, vaikka en juuri koskaan hametta käytä (mutta ehkä nyt kesäloman kunniaksi). No, Jussi tuli ovesta sisään, käveli vierelleni, nosti hameenhelmaani ja kysyi, miksi minulla ei ole housuja. Minun täytyy sanoa, että ihmettelin itsekin kovasti, mihin minä olin housuni kadottanut. Siihen ei ollut mitään järkevää syytä. Suutuinkin oikein kovasti, kun turhautuneena etsin housujani myyntipöytien alta ja kassalippaastakin ja pidin itseäni varsinaisena homssuna. Kaiken kukkuraksi heitin Jussin pihalle, koska enhän minä nyt edes unissani tee mitään jännittävää koskaan.
Jussi on se sama poika, jonka lemppasin kolmannen luokan kevättalvella siitä syystä, että siltä lähti etuhampaat pois ja niiden tilalle oli laitettu tinan väriset nastahampaat. Siihen aikaan Jussi oli ollut kovasti suosittu tyttöjen keskuudessa. Pieni ja vinkeän näköinen poika. Mitähän Jussillekin nyt kuuluu.
How to Survive November 2024 – 22
10 tuntia sitten
Tekstit
10 kommenttia:
Tuli kammottava olo noista tinanvärisistä nastahampaista. Mulla on jokin tekohampaisiin liittyvä fobia ja nyt se kyllä paheni pari pykälää.
Tuntuu kyllä että näin mitätön kommentti pitäisi laittaa tonne lootaan tai pitää omana tietonaan, mutta kirjoitan nyt kumminkin tänne.
Piru vie, poistan koko laatikon, jos tänne ei kukaan enää sano mitään.
Olihan se vähän surku kuitenkin, kun rakkaus loppui hampaattomuuteen.
Kun olin nuori opiskelijaneito, kohtasin eräässä turkulaisessa kapakassa merenkulkuopiskelijan ja siihen aikaan minulla oli sellainen mielikuva, että merimiehet ne ovat erimiehiä. Mutta voi, tältä Hasselta puuttui toinen etuhammas. Ja minä en kyllä päässyt sen asian yli millään. Ei siitä jutusta olisi kyllä muutenkaan mitään tullut, mutta siis pussatessakin sen tunsi ettei hammasta siinä ollut, ja kylmät väreet vilisivät selkäpiitä pitkin, mutta vähän eri syistä varmaan kuin olisi pitänyt.
Tässä on taustalla varmaan jotakin primitiivistä. Mutta toisaalta se hampaattomuus ei kuitenkaan tunnu noita jääkiekkoilijoitten missivaimoja paljoa vaivaavan.
Sitä minä olen kyllä ihmetellyt. Mutta olen ajatellut, että hampaatonkin jääkiekkoilija voi missivaimolle tarjoa jotain sellaista mikä sitten korvaa sen hampaattomuuden.
Sen pitäisi kyllä varmasti olla jotakin merkityksellisempää kuin kunnon maila ja toimivat vehkeet. Ehkäpä siis julkisuus saa hampaattomuudenkin kääntymään positiiviseksi puutteeksi.
ja rahakkaat sopimukset. Mutta nyt minä taidan olla kyyninen, ja väheksyn kaiken voittavan rakkauden merkitystä.
Ai niin. Mä unohdan aina sen rahan, vaikka se on niin tärkeää.
Kaiken voittavaa rakkauttahan ei ole olemassakaan.
Minulla oli kerran poikaystäväntekele, jolla oli reikä takahampaassa, ja sekös tökki minua kovasti. Ei tullut poikaystävää. Yksi poikaystäväni katkaisi jääkiekossa etuhampaansa. Oli suorastaan pirullista seurata toisen tuskaa vieressä. No, hänelle laitettiin nastahammas ja menimme naimisiin. Olemme yhä naimisissa. : )
Mitä sitten housuihin tulee, niin kyllä minäkin olisin unissani (ja aivan oikeasti) heittänyt sellaiset heput, jotka hameeni helmoja yrittääkin nostella. : D
Meillä pojat pelaavat lätkää ja niistä on kamalan hauskaa, kun muilta lähtee hampaita.
Minun on ollut vaikea kestää lasteni hampaiden lähtöjä. Kuopus löi naamansa ihan pienenä parikin kertaa, kompastui jalkoihinsa ja kaatui naama edellä kivilattiaan, ja toisella kertaa hyppäsi sohvalta ilmapallon perässä alas. Molemmilla kerroilla etuhampaitten juurista tuli verta ja hampaat heiluivat.
Tytär törmäsi rappuset alas puolitoistavuotiaana ja naamalleen ja hampaat heilumaan. Tutti jäi sinä päivänä pois, kun pelkäsin että se lutkuttaa ne hampaansa siinä samalla pois. Toisen kerran se törmäsi valurautaiseen porttiin. Niih. No silloin lähti hampaat sitten. Neiti oli vissiin viiden vanha. Rautahampaat tulivat ihmeen nopeasti ja ovat toistaiseksi tallella.
Minä olen joka kerralla pystynyt seuraamaan tilannetta vain sormien lomasta. Kauheita hetkiä, niin kuin ei muka kauheampiakin olisi ollut. Kumma homma.
Lähetä kommentti