lauantaina, lokakuuta 22, 2005

Äänenavaus

Tänään ei vielä taida bloggaaminen oikein sujua. Mikään ei kelpaa. Sana jos toinenkin on tullut pyyhittyä jo pois. Kenties niistä oli muodostunut pari kelvotonta lausettakin. Ei tästä nyt tule mitään. Pää on liian täynnä kaikesta. Mutta tauko on ollut jo niin pitkä, etten kohta saa sanaa sormista ollenkaan. Tämä on siis ihan vaan verryttelyä.

Jyväskylästä lähtiessä otin äidin sängyllä makaavan kissan tassuista kännykällä kuvan. Sillä on yksi varvas liikaa joka käpälässä. Härikselläkin oli niin kauniit varpaat ja ressiä naisten hyvän olon illasta. Mikään ei tosiaan voisi vähempää kiinnostaa, kuin kuunnella meikkivinkkejä ja pitkästyttäviä ekstaasitarinoita hajuvesistä ja voiteista. Ehkä pitäisi. Ehkä tosiaan pitäisi lakata olemasta kovaa jätkää tai mitä lie karaistunutta mökin muijaa ja alkaa helliä itseään, kun ei sitä kukaan muukaan kerran puolestani tee.

Tuossa tulomatkalla minua mulkoili hävyttömän happamasti keski-ikäinen nainen, jonka varsin laajaa naamaa ei kai olisi meikeilläkään saanut yhtään paremmaksi. Kyllähän se sisältä lähtee nimittäin. Sen muijan suupielet roikkuivat leuassa asti ja ääni joka suusta tuli, oli pelottava. Kun ihmisellä on sellainen ääni, sen tietää, että sieltä harvoin tuleekaan ulos kauniita korulauseita, smalltalkista puhumattakaan. Sieltä tulee perkeleitä ja mustavalkoisia totuuksia. Joskus on tullut mieleen, että ääni kertoo ihmisestä aika paljon. Äänellään on tottunut saarnaamaan, lellimään, valehtelemaan, huutamaan ja kiroilemaan, joskus itkemään äänensä käheäksi... Siis kaikki elämäsi puheet ja kenties teotkin kuuluvat äänestäsi.

Naisella oli mukanaan pieni poika ja siippa, jonka silmät olivat muurautuneet umpeen ja naamakin se oli niin kuin rupsahtanut tomaatti. Perhe istui vastakkaisilla paikoilla, mies ja poika vierekkäin, nainen yksin toisella puolella, mutta joutui nostamaan käsinojan penkkien välistä ylös, että mahtui paremmin istumaan. Mies haisi viinalle ja kuorsasi. Poika valitti ihan koko matkan.

- Mulla ei ooo mitään tekemistä.
- No ei tässä ole muillakaan!
- Ei mulla oo ees kynää
- No ei sulla ole paperiakaan, perkele.
- Niin mut...
- Vaivaa isääs välillä. Aina valittamassa. Ootahan kun päästään kotiin niin saat...
- Eikä!

Lopulta ne kävivät ravintolavaunussa ja mieskin siitä sitten vähän piristyi. Yritti tarjota itseään vaimonsa viereen, mutta tämä ärähti, että "siihen et saatana istu."

Paikallisjunassa oli toinen vastaava tapaus. Oli niin kuin sen naisen naama olisi jotenkin kokonaan hapatettu. Tuskin mitään eroa etikkaliemeen säilötyn naisen pään kanssa. Ja se katsoi meitä niin pahasti kuin kykeni heti, kun me vaunuun kimpsuinemme ängettiin. Hädin tuskin ehdittiin mitään puhuakaan, kun nainen jo kaivoi mielenosoituksellisesti kuulokkeet taskustaan ja lykkäsi ne korviinsa. Ei me kyllä minun mittapuuni mukaan metelöity lainkaan. Lapsille jouduin junaliput ostamaan, että siinä tuli ystävällisen konduktöörin kanssa pari sanaa kuitenkin vaihdettua ja sitten lopun ajan luettelin hiljaa seuraavia pysähdyspaikkoja.

Kyllä minä ymmärrän. Minunkin elämäni on välillä ihan perseestä, mutta kyllä noita naisia pitäisi kai jotenkin helliä. Hellisivät sitten mielummin itse niillä kylpyvoiteillaan ja rasvoillaan, jos miehestä ei ole hellijäksi. Kyllä se koskemattomuus jotenkin joskus kostautuu ja iho happanee. Iho on ihmisen suurin elin ja tuntoaistilla näin ollen melkoisen suuri vaje. Ihminen haistaa ja maistaa päivittäin jumalattomasti kaikenlaista. Se myös kuulee ja näkee ja kaikki aistimukset vaikuttavat mielialaan. Tuntoaisti jää vähän vähälle käytölle ilman silittelyä ja hellimistä. Kyllä kaikenmaailman vaatteet kiristävät ja kutittavat ja ärsyttävät, mutta saako tuntoaisti tarpeeksi hyviä tuntemuksia? Eläimetkin sukivat toisiaan ja lipaisevat silloin tällöin kaveria ohi kulkeissaan. Ja kaiken kukkuraksi vielä nuolevat itsensäkin.

12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Koskemattomuus kostautuu -tuo on totta. Suuri osa esim. mielenterveysongelmista johtuu kosketuksen puutteesta eli yksinäisyydestä. Mitään tilastoja asiasta ei tähän hätään ole, huomio perustuu pelkästään omaan kokemukseen työ- ja muussa elämässä.

Jos edes joku olisi koskettanut, jos edes joku olisi ottanut syliin, jos edes joku olisi silittänyt, jos edes joku olisi välittänyt.
Silloin olisin tuntenut olevani joku. Ehkä joku tärkeäkin. Jolle kulle. Itselleni.

Petra

Saara kirjoitti...

Niin. Kyllä se oikeasti on kamalaa.

Anonyymi kirjoitti...

Jolle kulle Jarl Kulle, jolle kulle kulli! Kyllä, nyt puhuu taas DDR:n "syvä kurkku"! Pidäksä niitä sylissä, mäkin haluun sun asiakkaaks.
reiska

Anonyymi kirjoitti...

Just tota mä tarkoitin.

Petra

Saara kirjoitti...

Voi kiitos, Wilhelmiina. Minä jäin ihan miettimään tätä tuntoaistin vähättelemistä noin yleensä. Makunystyröitä hellitään kulinaristisilla elämyksillä, kuunnellaan musiikkia, sisustetaan silmän iloksi yms., mutta tuntoaistille ei mitään.

Anonyymi kirjoitti...

Pidin kirjoituksestasi, Saara. Lukiessani aistin ihan, kuinka tarinasi nainen kaipaa hellyyttä. Ehkäpä hellyyttä kaipaavat myös tarinan mies ja lapsi.

Oliko se Leo Eläin, joka sanoi aina: "Kosketelkaa toisianne!" ... tuli vain mieleeni jostakin mielen pölyisistä sopukoista : )

Saara kirjoitti...

Ehkä ihmiset ovat usein koskemattomuuden oravanpyörässä. Ovat ehtineet alkaa inhota itseään ja sen jälkeen ei ole enää mitään annettavaa toisellekaan.

Anonyymi kirjoitti...

Niin hyvin hahmotettu. Ääntä minäkin pidän ihmisessä tärkeänä. Tosiaan, raastava ääni ja pitkäaikainen hellyyden, kosketuksen ja ystävällisyyden puute. Oma ystävällinen esiintyminen ei enää juolahda mieleenkään.

Anonyymi kirjoitti...

Huomasin tuossa viikonloppuna olevani aivan puhki, siis niin, että yhtään hyvää ajatusta ei päässä liikkunut, ääni oli käheä ja karhea ja kroppakin ihan kireä ja nuutunut. Olin töissä lauantaina kolmeen asti yöllä ja sitten kotiin ja suihkuun ja- mitä helevettiä? Suihkusta tullessani oli kello yli neljän ja makuuhuoneessa oli kynttilöitä ja suitsukkeita ja musiikkia hiljaisella ja äijä, joka halusi antaa selkähierontaa. Siiderilasi oli yöpöydällä ja sain vaan olla ja ihmetellä muutosta, mikä minussa tapahtui, kun toinen koskee syväjäätyneen, lukkoisen kropan taas kuntoon. Sunnuntaina leijuin puoli metriä lattiasta ja ihmettelin, kun oli niin hyvä fiilis....:)

Luke-kissa on taantunut vauvaksi ja sitä pitää rapsuttaa ja silittää koko ajan ja se kohdistaa meihin ihmisiin kaiken hellän huolenpitonsa(karhealla kielellä nuoleminen). Kai sitä automaattisesti eläinkin paikkaa kosketuksen tarvetta, jos on siihen tottunut tois(t)en kanssa.

Hyvä kirjoitus Saaralta, joskus sitä on kyllä itsekin niin perkeleen suolakurkku, kun on ressiä ja kiirettä ja rahattomuutta ja kylmä ja lattea olotila.
-minh-

Saara kirjoitti...

Ai että. Mä menen täällä kateudesta suolakurkuksi nyt.

Jani kirjoitti...

Onko kukaan sattumalta tarkistanut, ettei sillä ylimääräisvarpaisella kissalla ole myös ylimääräistä kieltä?

Saara kirjoitti...

Voi kauheeta. Hui.