Epätasaisten päreitten sarja jatkuu. Minun piti sanoa jotakin kissoista ja koirista, kun ne molemmat nyt tuossa koppini ovella nukkuvat vierekkäin. Odottavat, että minä nousen tästä ylös ja juoksevat sitten edeltäni kilpaa keittiöön, mutta saavat nyt kyllä odottaa. Ruoka-aika on kahdeksalta. Muuten kissa herättää aamuyöstä aivan siis nälkäkuoleman partaalla. Se riutuu ja mouruaa käheällä äänellään ja puskee yöpöydän kumoon mennessään. Mutta tuntuu jotenkin sopimattomalta puhua nyt kissoista ja koirista.
Tämä ei muuten ole mikään vaatehuone tämä minun koppini. Tämä on ihan oikea huone, vaikka pieni onkin. Tässä on minun itse kirksikan värikseksi petsaamani 50-luvulta peräisin oleva kirjoituspöytä, jonka löysin entisen mökin navetan ylisiltä. Minä kyhnytin sitä tuntikaupalla ja hioin monta kerrosta maalia pois. Oli vihreää ja valkoista ainakin. Joo, ja punaruskeaa. Tässä on sellaiset muotoillut jalat ja paljon pienien toukkien syömiä koloja. Tämä on aivan ihana. On tässä huoneessa kirjahyllykin selkäni takana. Siitä löytyy kamalasti hakuteoksia, joita en lue koskaan. Se tieto niistä ikään kuin syöpyy selkärankaani. Joskus saatan saada valtavan inspiraation ja nostaa käteeni jonkin kirjan. Oh. Voin jopa sivellä hiukan kirjan kanttakin ennen kuin avaan sen. Minäpä otan teille tässä esimerkin, kas näin:
Joskus persoonallisuus voi kuitenkin olla vähintään yhtä tärkeää kuin laaja, faktapohjainen substanssi.
Mitä? Mitä helvettiä?
Kun kirjoitat esseen, kolumnin tai pakinan, tyylisi on monesti jopa ratkaiseva.
Siis mikä tämä kirja on?
Kirjoita, vaikuta, menesty! Tom Lunberg.
Herra Lundberg jatkaa tässä huumorikirjassaan näin: Juttusi viesti saattaa tuolloin olla hyvinkin pienimuotoinen: "On kurjaa olla vilustunut, mutta makaaminen sängyssä synnyttää suuria ajatuksia" (virikkeet) tai "opin kokemuksesta, ettei kokemuksesta voi oppia mitään" (huumori)...
Kaikenlaisia virikkeitä ja huumoria sitä viljelläänkin. Tuommoista kukaan jaksa. Enkä minä ole koskaan kipeä enkä varsinkaan opi kokemuksesta... tämäkin on jotenkin sopimatonta.
Jatkan huoneestani. Tässä on ikkuna! Äh, sopimatonta. Kerrassaan... Olen kirjoittanut tästä huoneesta runon! Tämä ei ole mikään vaatehuone! Kuuletteko työ?!
OMA HUONE
Kaksi kertaa kaksi metriä ja iso ikkuna antaa
naapurin kuusiaitaan;
taivaan halkoo sähkölanka, jota pitkin tulevat
vuodet kipittävät käpy hampaissaan. Käy
siinä joku herrakin ajankulusta
muistuttamassa:kraa. Ja poppeli ottaa
minut tuoreeseen kainaloonsa, lohduttaa.
Vakuuttaa havisevan tuoksunsa yltävän sitä
kauemmaksi mitä vanhemmaksi tulee.
Rentukat kokoontuvat ojanvarteen
sieraimet levällään, höristävät korviaan, ja
mustarastas laulaa valkovuokkojen silmiä
kiinni. Surinaa ja lepatusta, hedelmöittämisen
sodankäyntiä, pienten pesien yöllistä hyrinää.
Ja tulevat lupiinit, marssivat asentoon; lilat
tuonne ja ne koboltinhohteiset siihen!
töröttävät siinä ja alkavat ampua lippaitaan
tyhjiksi. Kuultavat puunsiemenet leijuvat alas
auringon ilmatulta, tuulenpyörteeseen
tarttuen, nousten ja laskien. Ja aamukasteen
kostuttamina heräävät henkiin, maanvaltaajat;
Niin tulevat ja menevät; sekasorto,
ruostuneet haarniskat ja verinen loppu.
Valkoinen lippu heilahtaa: vain rauhaa,
rauhaa. Ja roudan alla horteinen pohjavirta
jää kalisemaan hiljaa.
Yhä istun. Yhä katson tätä paperin kuvaa,
kirjainten muotoja, järjestystä. Teen
kielenkäyttöä koskevia sopimuksia.
Ei, älkää sanoko mitään. Sitä ei voi enää hioa. Se on aivan liian vanha ja liian hupsu teidän käsittelyynne, arvon kriitikot. On täällä paljon muutakin kritisoitavaa, jos teidän mielenne tekee. Esimerkiksi Uusi Iso Atlas vuodelta 1996. Ai, mutta ettehän te sitäkään voi. Sekin on aivan liian vanha, jotta sitä kannattaisi arvostella, vaikka se olisi virheitä täynnä.
Minulla on täällä myös tulostin, Hewlett Packard. Se on huono. Sitä saa toki arvostella. Aivan käsittämätön kapistus. Siihen ei voi panna kuin yhden paperin kerrallaan tai muuten se yrittää ahmaista kaikki ja tukehtuu sitten. Tätä ihanaa pöytäähän ei juurikaan näy, koska tämä on niin täynnä kaikenmaailman adsl:ää, papereita, kahvikuppeja ja teippiä. Jostakin syystä tänne on kerääntynyt kaikki talon teippirullat. Niitä ei ikinä löydy silloin kun tarvittaisiin, siksi minä kannan ne tänne, enkä sitten näe niitä näitten papereitten alta. Tietokoneen näytön päällä istuu Buddha, jonka sisälle olen käärinyt ikirukouksen. Sen vieressä on puinen pieni pöllö ja pala jotakin ihmekristallia, jonka pitäisi siis tehdä ihmeitä. Jollakin tavalla laiska kristalli kaiketi. Näytön kyljessä mikrofonitelineessä on joutsenen sulka, jonka kävin kerran kahlaamassa Porkkalan niemestä läpi sankan sinileväkasvuston kannustavien hurraahuutojen (on se hullu, saatana!) saattelemana.
Minä en ymmärrä tätä päätäni, josta pulppuaisi kaikenlaista, mutta mikään ei oikein päreeksi taas kelpaa. Minä esimerkiksi soitin tänään poliisille. Olin unohtanut, että poliisillekin voi soittaa. Herranjumala, älkää vain unohtako soittaa poliisille, jos teillä on niille jotakin asiaa. Poliisit ovat meidän ystäviämme. Minä soitin, koska yksi neideistäni joutui huijarin kohteeksi lauantaina kassalla keskellä kirkasta päivää. Ulkomaalainen, siisti, pitkä, vaaleaan takkiin pukeutunut mieshenkilö oli maksanut 200 euron setelillä ostoksen, joka maksoi 3.90. Neiti oli kysynyt pienempää, mutta kun mies ei ollut ymmärtävinäänkään, oli sitten latonut tukun rahaa takaisin. Vasta siinä vaiheessa mies oli herännyt, että ooh, maksoinko minä näin suurella rahalla ja että tarkoitus oli ihan kaksikymppisellä maksaa ja oli työntänyt vaihtorahat takaisin neidille, joka oli sujauttanut ne nipussa siihen kassalippaaseen ja ottanut sitten herralta kaksikymppisen ja antanut takaisin siitä. Vasta miehen poistuttua neiti oli huomannut, että nipusta puuttui yksi 50 euron seteli. "Jaa se klassinen tapaus, sanoi poliisi, ja lisäsi, että näitä aina välillä tulee enemmän, mutta nyt on ollut pitkään hiljaista." Minä epäilin, etteivät ihmiset vain viitsi soitella. "Voi se olla niinkin, tietysti, mutta kyllä näistä pitäisi ilmoitus tehdä", poliisi jatkoi ja antoi minulle faksinumeron, johon sen ilmoituksen sitten voin tuntomerkkien kera jättää.
Ei millään tavalla liittynyt kissoihin ja koiriin. Voi voi. Joku mummo oli jo toisen kerran jättänyt muovikassillisen omenoita ikkunani alle. Kiitos, mummo hyvä. Kuka ikinä oletkin.
Tekstit
27 kommenttia:
Kuulostaa hyvältä tuo sinun pöytä. Ja kirsikan punaisena. Ahvenan punaisena? No ookkei, en ala siitä ahvenasta. Minullakin on vanha kirjoituspöytä, samanlainen kuin oli aikanaan marsalkka M:lla. Olen tästä kovin ylpeä. Ja linnunlaulupuisesta lipastosta. Ja parista kirjasta.
Ihmisen on hyvä opetella olemaan vähään tyytyväinen. Niin kuin vaikka omeniin oven pielessä. Ja siihen, että muistaa, mistä valkea kuulas on saanut nimensä. Ja, että vielä on hampaat suussa, joilla omenia purra. Ja mies, jonka kanssa nauraa.
Ei ole vähän se. Ja se on vasta alkua
Minä nauroin tätä pärettä lukiessa monta kertaa ja tuo runo oli minusta hieno. Mutta mistä tiedät, että ne omenat ovat mummon jättämiä? Siksikö kun saduissa vanhat akat ojentelevat omenia nuorille neidoille?
Minun huoneessani on monia kirjoja. En kylläkään availe niitä päreitä kirjoittaessani. Ne ovat paikalla ja tarkkailevat mitä kirjoitan.
Minulla on myös pöytä. Erittäin iso pöytä, joka on täynnä paperipinoja, avaimia, kelloja ym. huipputärkeää tavaraa.
Kirjoitushommat teen sängyssä. Sängyssä myös luen, syön, surffailen verkossa, katson telkkaria, pohdin, suunnittelen tulevaisuutta ym. ym.
En minä niitä kirjahyllyjä ja pöytyiä tarvitse kuin koristeeksi. Minulle riittää se, mikä löytyy sängystäni.
Joo, Mea. Olen nähnyt kuvan siitä pöydästäsi. Pikkuisen se kirpaisi, mutta on tämä silti tosi hieno.
Mutta mies, jonka kanssa nauraa? Kenellä sellainen on?
***
Sanoivat pihan kersat. Että joku mummeli niitä raijaa siihen, omenia. Minuakin se vähän huvittaa, sillä muksut kuvailivat mummoa hyvinkin noidan kaltaiseksi. Ehkä se toi uuden pussillisen, kun meikäläisessä vieläkin henki pihisee. Hähää. Kerro kerro kuvastin... tsih. Mä.
***
Voi Silja Orvokki, meidän mac tekee sängyssä kaikkea tota mitä sinäkin. En mä voi siihen enää mennä.
Minulla on myös hirveesti noita kirjoja selän takana, jotka jatkuvasti syöpyvät selkärankaan. Se on hienoa ja kätevää.
Jos tässä päreessä oli huumoria, ymmärsin oikein.
Petra
Tätä ketjua oli hauska lukea.
Kiinnostava työhuone. Kissa hyvin hoidettu, karva kiiltelee. Hyvin ovat asiat, Saara.:)
silja orvokki, olipa mukavaa löytää joku toinenkin, joka kirjoittaa sängyn päällä. Nyt lojun vielä olohuoneen sohvalla ikkunan vieressä, mutta talven tullen täytyy vedon vuoksi vetäytyä suojaisaan nurkkaan.
Onko meitä sängyssä tai sohvalla bloggaajia näin vähän? Muidenkin kannattaisi varmasti kokeilla.
Minun sänkyni on ikkunan ääressä, joten näe siitä kätevästi myös taivaan. Talvisin on mukavaa kellotella sängyssä ja katsoa tähtiä.
kissa tuli eteen pöydälle istumaan kun en päästä sitä syliin. kiehnää päätään sanakirjan kulmaan. ja kehrää ja karvoja on jokapaikassa. nyt se tuijottaa alta kulmien pahasti kun estän sitä kävelemästä näppiksen päällä.
Mitähän se olisi kirjoittanut... Voisit ill. joskus kokeilla.
Minullahan on lila sohva, jossa makaan, kirjoitan, katson urheilua, syön ja surffaan netissä. Se on ollut maailmani yli puoli vuotta. Sopivan kokoinen maailma. Aika tavalla hallittavissa, paitsi silloin kun ei.
Petra
Kuullostaa ihanalta tuo sinun pöytäsi ja kirjoitussoppesi. Ei sitä kopiksi saa haukkua!
Minä kirjoitan keittiössä, selkärankaani syöpyy hella joka odottaa vaihtoa tai vaihtoehtoisesti puhistusta. Oikealla tikivuori, vasemmalla ruokapöytä täynnä kaikkea skeidaa, mutta sen takana ikkuna, josta katsella autoja ja ihmisiä, jotka tulevat ja menevät tuossa pihalla.
Projektini on hioa ja maalata pirttipöytä makuuhuoneesa(toimii kirjahyllyn sijaisena tällä hetkellä). Sitten olisi vieressä ikkuna, josta näkyy puutalo ja pihan lehmukset, pöydällä aj ikkunalaudalla kiinalaisia toivomuspurkkeja, kristalli(sekin on pirun laiska!) ja kaikkea kaunista, mutta kun ei pysty kykenemään, niin ei pysty kykenemään, haaveilen omasta nurkkauksestani, jossa voisin kirjoittaa pikkuläppärillä ja katsella välillä kirjoja ja kauniita tavaroita, hoitaa orkideaa ja katsoa välillä peilistä omaa naamaansa, että kirjoittaako tuo noita-akka hymyssäsuin vai ryppyotaisesti... se olis hyvä tietää joskus!
Hyvä päre ja elukatkin niin tytyväisinä.
Hilja on taas hävinnyt. Voihan perkele. ja mulla on paha tunne tästä kerrasta.
-minh-
Peili? Ei saatana.
Mulla on taulu tuossa edessäni. Siinä on mun pappani kuva. Papan takana on muuten kirjahylly ja edessä punertava kirjoituspöytä sekä tyhjä paperi. Hmm... ja otsa rypyssä. Kädet leuan alla ristissä.
Nykyajan kristallit ei muuten taida oikein toimia. Tai sitten mä en vaan teidä miten tää toimii. Onko sulla, minh, käyttöohjeita?
Voi Hiljaa. Onko se jo tullut takaisin?
Eipä ole, ei. Täytynee taas soittaa pieneläinklinikalle ja kysyä, mutta mulla tosiaan on huono fiilis tästä.
Peili siinä sivussa, koska se toimis samalla ikäänkyis meikkauspöytänä, vessassa on huono valo ja kissanpissa haisee, ei siellä voi meikata.
Jos Hilja ei tule, niin mitä mä teen? Luke, joka on yleensä aika autistinen(siis oikeesti, sillä on paljon merkkejä autismista, mikä ei tietenkään tee siitä yhtään vähemmän ihanaa kissaa) on nyt vaellellut ympäri kämppää tonkimassa sängyt ja kurkkimassa kaappien taakse ja katsoo onnettomana meitä, että hakekaa se sisko nyt kotiin. Se on ihan masiksissa, eikä halua tehdä mitään kivaa. Jos joku on napannut Hiljan, niin mitä voin tehdä????
-minh-
Se on niin paska juttu, kun kissan kanssa se täytyy ottaa aina huomioon, ettei se ehkä joku päivä sitten enää tule. Mun käy niin Lukea sääliksi, etten mä voi nyt edes ajatella tätä enempää. Niin ja sua tietenkin.
Kun meidän Kassu kuoli, Sissi ei sanonut mitään. Puolen vuoden päästä tajusin, että se oli nuollut kaikki karvansa vatsastaan pois. Lääkärikin siitä kyseli, että onko ollut jotakin muutoksia, kun se sillä tavalla oli mennyt tekemään.
Mullakaan ei ole mahassa karvoja.
reiska
EI VAI? Voi kauheeta! Oletsä lutkuttanut ne pois? Mikä sulla on hätänä, Reiskaliini?
Suruissani kai.
reiska
Voi repukkaa. Mistähän me saadaan sulle uudet karvat.
Jostain reuhkasta kai
Ei sulla olis mitään ylimäärästä karvareuhkaa, käyttämätöntä?
reiska
Meidän Lysti muuten eli vuosikaudet mahanahka paljaana. Sitten kuoli koira ja mahaan kasvoi pieni nukka ja nyt kun sisko katosi kesällä, niin sillä on niiiiin tuuheat karvat mahassa. Niin että miettikäähän tätä.
Toivottavasti Hilja kuitenkin löytyy.
Weird. Luke nuolee yleensä vain miehen reppua tai kaverin takinkaulusta, mutta maha on edelleen karvainen. Olen piinannut Pieneläinklinikan henkilökunnan raivon partaalle. Tää lähtis kohta printtailemaan ilmoituksia...Voi helevetti, jos sille on jotain tapahtunut!!
Reiska, sä oot ainakin täällä, että sikäli lohdullista. Jos häviäisit, niin mulla ei olis kohta karvoja mahassa ollenkaan(hmmmm...itseasiassa voisit tehdä pienen katoamistempun, niin niistäkin päästäis...)!
-minh-
Jos mä katoisin niin kasvaskohan ne karvat. Mut sit niitä ei näkis kyllä muut. Vaikka eihän niitä näe nytkään. Kylläpä tästä nyt ongelma tuli.
reiska
Minä istun takkahuoneessa, selän takana paljon tilaa. Toisinaan tulee lapsi kyhnäämään kylkeeni, että pääsenkä minä jo koneelle, äiti, kun oikeastaan olisi minun vuoroni, enkä sitten näe mitään näyttöpäätteeltä. Tai joku tulee lukemaan olkani yli pieniä merkityksettömiä sanoja ääneen, ja saa minut ärtymään: eikö ikinä ole hetken rauhaa, ei edes silloin, kun kirjoitan.
Tänään sitten lapsi kertoi minulle luottamuksellisesti, että hänestä tulee aikuisena kirjailija : )
Sanoin, että hieno juttu.
Minusta on mukava lukea elämänmakuisia kertomuksiasi. : )
Louhi, meillä on ihan sama juttu! Tytär haluaa kirjailijaksi. Itse asiassa se on jo aloittanut kirjoittaa kirjaa, 10 v.
Voi sentään, niin kuin muka elämänmakua puuttuisi sinun elämästäsi, tai jutuistasi! Siellä sitä on, Kangastuksissa. Suosittelen muillekin.
jos kissan päästäisi kirjottamaan.. näin on joku kerta käynyt jos ei ole silmiä renkaana ympäri päätä... no se on sekottanut kaikki windowssin asetukset niin ettei itse enää voi tehdä koneella yhtään mitään - ja kirjottanut konsonanttien sekamelskaa vääriin paikkoihin. se onkin saanut pienenä lapiosta päähänsä, se on vapaa kaikesta vastuusta.
peili kirjotuspaikan luona olisi kyllä se vihoviimeinen temppu. näkisi kaikki harmaat hiukset ja kun kirjottaessaan irvistelee ja pällistelee.. näytön oikealla puolella on enkelikalenteri ja vasemmalla panssarivaunu. jälkimmäisen lasi tosin vähäsen peilaa kirjahyllyä eli romukasaa. (ja webcamin musta silmä tuijottaa, nyt vasta huomasin..)
Oi joi. No sitten sitä ei parane päästää kirjoitushommiin.
Mukavaa kyllä, että jollakulla toisellakin on harmaita hiuksia.
Lähetä kommentti