Ajatukset perseessä

	Num	Perc.	Search Term
	4	11.76%	synttäriruno
	1	2.94%	ryhmäseksin ennätys
	1	2.94%	milloin kala syö ja käy pyydykseen
	1	2.94%	sinkut blogi
	1	2.94%	oma seksivideot
	1	2.94%	sisustusmyyjän palkka
	1	2.94%	hedelmällinen
	1	2.94%	saaran blogi
	1	2.94%	jÄsenten sÄrky
	1	2.94%	sisustusmyyjän palkka
	1	2.94%	iso penis julkkis kenellä
	1	2.94%	pillunkuvia
	1	2.94%	koiran allergiat
	1	2.94%	myymälävastaava
	1	2.94%	rakkula nielussa
	1	2.94%	sterilisaatio
	1	2.94%	kirjan kirjoittaminen
	1	2.94%	kissa se kulki näin lasten laulu
	1	2.94%	käärmeenpurema vauvalle
	1	2.94%	hyvin muodostunut
	1	2.94%	hautajaiset muistopuhe
	1	2.94%	sotilas seksivideo
	1	2.94%	pilu
	1	2.94%	haukka lintu ikkuna
	1	2.94%	blogi
	1	2.94%	äänenavaus
	1	2.94%	sijaltainen
	1	2.94%	raskauden edistyminen
	1	2.94%	inexin ämmät
	1	2.94%	päässä vihloo
	1	2.94%	huora

On se vaikeaa tuo ääkkösten puute.

Alkaa nimittäin olla aiheet vähissä taas mitä syvemmälle kesää kohti mennään. Selkävaivaakaan ei saisi valittaa; itsepähän maalasin taloa ja kiropraktikko korjasi taas minkä pystyi. Enpähän maalaa enää. Niin. Kaikki ajatukset ovat perseessä ja päässä kumisee jälleen.

No, Saaran blogin toivelistan mukaan edetään synttärirunolla:

Ikää tulee ja
rupsahdat,
joskus kupsahdat.
Elämä tappaa.

Ensi jaksossa sitten kuvaus ryhmäseksin ennätyksestä.

Höpö höpö

Talon maalausurakka alkoi eilen. Siitä on 30 vuotta kun tämä talo on viimeksi maalattu. Joitakin lisäosia on sudittu jälkeenpäin ja koko kolmen asunnon rivari onkin kaksivärinen. Talon alkuperäisasukkaat väittivät kivenkovaan, että maali on samaa joka puolella. Ja toiset naapurit uskoivat. Tein itsekseni kokeita maalipöntön jämillä ja ilmoitin varovasti, ettei maali kyllä ole samaa, mutta mitäpä minun naisihmisen sana tässä painaisi. Höpö höpö, maali on samaa ja sillä selvä.

Kevättalvesta pyydettiin urakoitsijoilta tarjouksia. Olisivat veloittaneet maalaamisesta 15000 euroa, joten päätimme tehdä kaiken ihan itse. Kerrankin osuivat yksiin aika ja hyvä ilma, joten homma oli parasta aloittaa heti. Jäi minulta tosin yksi hurmaava blogimiitti väliin, joka aiheuttaa minussa alakuloisia tuntemuksia edelleen.

Naapuri siis kävi hakemassa maalit, ja minäkin lopulta rohkaistuin pesemään seiniä. Olin yltä päältä paskakerroksen alla. Aurinkovoiteeseen tarttui pölyä ja maalinhitusia niin paksulti, että minuun pystyi piirtämään kuvioita. Isäntä herkesi heti maalaamaan ja jälki oli just sen mukaista, että asiastasta on innostuttu enemmän kuin mietitty ensin vähän mitä pitäisi tehdä. Sanoin siitäkin ihan nätisti, että tuo pitäisi tehdä noin ja noin ja kannattaisi laittaa maalarin teippiä... mutta höpö höpö. Kukapa minua uskoisi.

Eli kaiken kaikkiaan talosta on tulossa melko oranssi ja hieman suttuinen. Kai sen pitää antaa tapahtua, jos kerran yhtä ainoaa totuutta ei ole, enkä minä voi sen vuoksi asiasta tämän enempää väitellä. Minä pidin siitä punaisesta kyllä enemmän, vaikka se onkin mahdotonta, samaa väriähän se on, tosin toinen on ruosteenoranssia ja toinen punaista. No näin, lähden pesemään talon takapuolta nyt.

Myrsky vesilasissa (jep, taas mä), ts. osui ja upposi

Valokuvatorstain kommenttilootassa ja täälläkin on käyty ilmeisesti blogissani olleen Kekkos-kuvan johdosta keskustelua siitä, ettei Valokuvatorstaihin saa sääntöjen mukaan osallistua vanhoilla toisten ottamilla valokuvilla, kun tarkoitus on saada inspiraatio ja ottaa itse aina vain parempia otoksia. On oltu puolesta ja vastaan.

Nythän on niin, että Valokuvatorstain säännöt laativat itse blogin pitäjät, eikä siihen ole muilla nokan koputtamista. Tämä oli tyystin minun mokani, kun en muistanut enää sääntöjä. Kaiketi olen ne joskus kertaalleen lukenut. Tämän ei mielestäni kuitenkaan pitäisi aiheuttaa niin hirveästi intohimoja bloggareiden keskuudessa, mutta Valokuvatorstain hengessä kuvieni julkaisemisesta huolestuneille tiedoksi, etten mielenrauhaanne aio tämän enempää järkyttää ja noin. Olihan se ihan kamalaa, mutta ei toistune. Minä vain innostuin, eikä ollut kameraa paikalla.

PS. Ja tekijänoikeuksista huolestuneille lisäksi tiedoksi, että ne ovat minulla. Kuvan ottajaakaan en voi nimetä, koska olen anonyymi. Ja koska kuvan ottaja on isäni, en olisi enää sen jälkeen anonyymi, jos hänen nimensä tähän laittaisin.

Kekkone

Valokuvatorstai: Kone

Ja hän etsii hirssiä...

Joopa joo. Sillä aikaa kun minä armollisesti kulutan iltani etsimällä kaupoista sitä helvetin hirssiä, koiraherra murtautuu jääkaappiin ja syö sen tyhjäksi. Hyvästi dieetti. Sinne meni kolme pakettia maksalaatikkoa, spaghettia ja leikkelemakkarat. Nyt tuntuu hieman naurettavalta, että kolusin tänään neljä kauppaa, ostin viisi pakettia kalkkunajauhelihaa, puoli kiloa kalkkunafilettä ja kaksi hirvennahkaluuta eläinkaupasta. Tämä oli ehken laitimmainen kerta. Sanon eläinlääkärille maanantaina, että potilas parani hoidosta huolimatta, mikäli siis paranee. Jos ei parane, niin syytän maksalaatikkoa. Tai spaghettia. Siinä on vehnää.

Nämä päivät vain menevät

Mac on allerginen jollekin. Tulin eilen töistä kotio, ja kun silitin koiraa, ihmettelin miksi sen turkki on märkä. Pikainen vilkaisu riitti. Sillä oli selän peräpäässä pari pahaa hotspot-laikkua ja koko koiruus vaikutti vaisulta. Kipujakin oli. Välillä taisi tuikata niin, ettei jalkakaan pitänyt. Ei muuta kun ensimmäiseen vapaaseen lääkäriin suoraan siltä istumalta. Jos olisin ihan koko anonyymi, niin voisin kuvailla eläinlääkäriä värikkäin sanakääntein, että kuinka se esimerkiksi olisi muistuttanut vanhaa kunnon autokauppiasta vatsoineen ja kultavitjoineen sekä rehvakkaine puheineen ja syvään kaula-aukkooni suuntautuneine katseineen, mutta kun en ole, niin en nyt tohdi kertoa muuta kuin, että olin luullut jo nähneeni kaiken.

Mac käyttäytyi villisti. Siis jos se olisi lapsi, se olisi hakannut ovea ja huutanut, että päästäkää mut pois täältä! Apua. Ei ei ei! Ja siltä se kyllä näyttikin. Kuonokoppa lensi alta aikayksikön kirsua härnäämästä ja vinkuminen oli tavatonta. Ihan kuin olisi porsasta teurastettu. Ja siltä sentään vain ajettiin karvat ihottumien päältä. Ihan jumalattoman lapsellinen koira. Nyt Macillä on mulkosilmät selässä. En viitsi ottaa kuvaa. Ei ole kovin mukavan näköinen.

No se lääkäri sanoi, että selvä ruoka-aineallergia ja äijä dieetille. Pelkkää hirssiä, kalkkunaa, kaalia ja porkkanaa pari viikkoa. Minä ajattelin, että ei tätä. En minä jaksa näiden eläinten kanssa puljata, perkele. Sen jälkeen löysin itseni juoksemassa kolmessa kaupassa sen hirssin perässä ja yhdestä sain jonkin pienen hirssipussukan sitten juuri ennen kello yhdeksää. Etsin siis hirssiä koko illan. Kalkkunaa sentään oli jauhettuna kaupan yhdessä liikkeessä. Siitä olin kiitollinen. Vähän mietiskelinkin jo siinä siipikarjahyllyllä, että ihan filettäkö sitä nyt pitää koiralle tarjota seuraavat pari viikkoa. No, sitten kun tilanne antibiooteilla rauhoittuu ja dieetti alkaa purra, voi ruveta kokeilemaan muutakin ruokaa. Yllättävän rauhallisesti pystyn tästä näköjään kirjoittamaan, mutta sisällä kuulkaa kuohuu. Ei tästä helppoa tule, tosin aamulla se veti hirssikalkkunamössöä ihan sujuvasti napaansa.

Kävin taas kiropraktikolla tänään. Ei tahdo vieläkään tuo jalka oikein toimia. Koko ajan juilii. Välillä pitää vallan puristaa itseään perseestä, että onko se siellä, vai mikä hitto siellä painaa. Refleksitkään eivät riitä ihan nilkkaan asti. Kyllähän se kiro nyt väänteli ja käänteli, paineli ja rusautti, mutta ei se koipi vieläkään skulaa, eikä selkäkään ole kivuton, mutta mukavaa oli taas.

Pitäisi tämän epäkurantin selän kanssa ruveta harjaamaan ulkoseiniäkin. Pian alkaa maalaushommelit, näin olemme keväällä yhtiökokouksessa suuressa viisaudessamme päättäneet. Tämä kesä ei voisi tämän enempää olla enää pilalla. Kaikki mitä eteen tulee, on plussaa.

Mihin kapakoita enää tarvitaan?

Katselin tänään vanhoja dokumentteja. Karpo oli vuonna 1982 pistänyt 16-vuotiaita nuoria ostamaan useista ruokakaupoista olutta ympäri maan. Vain kahdessa puljussa oli kysytty papereita, eikä oltu myyty. Olin niistä toisessa siihen aikaan töissä. Lienenkö ollut tiukkapipoisena kassalla silloin. En ollut itsekään vielä kahdeksaatoista täyttänyt, joten kysyin paperit ihan periaatteesta kaikilta. Enhän olisi myynyt sitä itsellenikään. Ryyppäsin kyllä.

Sen jälkeen Karpo kävi kapakkakierroksella puhalluttamassa pöhnäistä porukkaa. Televisiokuvassa känniset kemiläiset sanoivat olevansa iha päishään, ku sehän se on tarkhoituski. Karpon mielestä näin ei olisi saanut olla. Ravintoloissahan ei saa tarjoilla juopuneille alkoholia, eikä sinne siis ole tarkoituskaan mennä vetämään kännejä. Dokumentissa haastateltiin myös alkoholitarkastajaa, joka hyyyviiin raauhaalliseesti kertoili alkoholin vaaroista ja sen aiheuttamasta väkivallasta. Periaatteessa siis alkoholin vaikutukset ulottuvat kaikkiin kanssaihmisiin; sen vaikutukset häiritsevät viatonta kulkijaa ja ovat vaaraksi ulkopuolisten terveydelle. Milloin tahansa voi puskan takaa hyökätä esiin juopunut äijä, joka oksentaa päälle tai pistää moraa keuhkoon.

Tämä on kokonaan unohtunut tästä tupakkakeskustelusta. Vastikäänhän jokin tutkijaremmi luokitteli myös alkoholin syöpää aiheuttavaksi aineeksi. Onneksi tarjoilijat eivät kuitenkaan joudu kärsimään passiivisesta kännistä, tosin jollakin tasolla näin voisi ollakin.

Tilannehan on nyt kuitenkin se, että ravintolassahan ei varsinaisesti saa ryypätä, eikä nyt myöskään polttaa, kuten Iltasanomissa sanottiin:
"...useimmat ravintolat ovatkin päätyneet kieltämään tupakoinnin asiakastiloissa, pyytämään asiakkaita tupakoimaan ravintolan ulkopuolella tai tarvittaessa rakentamaan erillisen tupakkakopin."

Ravintoloissa voi siis edelleen käydä laillisesti rakentamassa tupakkakoppeja, sekä tietenkin myös syömässä, mutta sekin on vähän niin ja näin. Johan meitä on pidemmän aikaa muistutettu ruuan vaaroista, ja varsinkin ravintolaruoka paistetaan voissa ja haudutetaan kermassa. Jokin rasvamittauspiste voisi siis olla siinä narikan yhteydessä, eli liian läskeille ei tarjoiltaisi lainkaan.
- Te olette kuulkaa jo syöneet aivan tarpeeksi.

PS. Lukekaa myös Susulta samasta aiheesta.

Koko tarina

Valokuvatorstai: "Oliverille kukat ovat aina olleet paitsi rakkauden, myös elämän ruokaa. Kukat joita voi katsella ja haistella, joiden kanssa voi elää niiden lyhyen elinkaaren ajan, ne ovat oma nautinnon lähteensä, loputtoman antoisa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät rakasta kukkia tai pitävät niitä vain somisteina, kuten koristetyynyä tai jotain Hummelin posliinihahmoa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka pahoinpitelevät kukkia saadakseen uutetta jota sitten hierovat ihoonsa kuin sotasaalista ja jättävät jälkeensä teurastettujen kukintojen raatoja. Hän tietää että nämä ovat äärimmiäisiä, dramaattisia näkemyksiä eikä siksi puhu niistä kovin usein, mutta häntä ihmetyttää, että maailmassa jossa mielihyvä on niin vähissä, ihmiset eivät näe kukkia osana ratkaisua, eivät tajua että oppimatta jäänyt läksy niiden ihanuudesta erottaa ihmiset toisistaan, ihmiset ja maan toisistaan, ihmiset ja iankaikkisen toisistaan."

Jean Hanff Korelitz, Valkoinen ruusu (Tammi 2006, suom. Laura Jänisniemi)

Kyl se tästä taas lähtee

Pikkuhiljaa alkaa päässä olla edes jonkinlaista aivotoimintaa, mikä ei välttämättä ole positiivista. Esimerkiksi viime yönä kahden aikaan, kun mereltä kantautui pauketta sekä jylinää ja samaan aikaan avonaisista ikkunoista tulvi korviini kummaa kailotusta, kun joku hyypiö kylänraittia kulkeissaan hoilotti jotakin venäläistä kansanlaulua. Siis very weird. Ihan ensimmäisenä tuli mieleen, että mitä helvettiä nyt tapahtuu, ja sitten vasta ukonilma ja joku känninen.

Olen myös kyennyt lukemaan niinkin ansiokasta julkaisua kuin Iltalehti, tosin eilistä. En aio sanoa sanaakaan siitä kyläkauppiaasta, joka yritti nukkua isosiskon vieressä, mutta unetonna päättikin lähteä vintille harrastamaan pikkusiskon kanssa "kiihkeää seksiä". Sen sijaan huomattavasti tärkeämpi uutinen oli se, mitä maailman julkkistarat vaativat pukuhuoneiltaan. Niin kuin itse pillunpaljastelun pioneeri Mariah Carey 37 v., jonka takahuoneesta pitää ennen keikkaa löytyä tuoreita koiranpentuja, pupuja ja kissanpoikasia, sekä taipuvia pillejä skumpan imutteluun. Kai se niin on, että lahjakkuus on aina jostakin pois.

Kiropraktikolla

Kävin kiropraktikolla tänään. Aivan ihanaa! Toisin kuin lääkäreille, tälle ei tarvinnut sanoa mihin sattuu. Se kyllä löysi sen ihan käsikopelolla itsekin. Vaikka lääkärille näyttää, että tässä on kipeä kohta, se hajamielisesti kokeilee ja sanoo, ettei siinä mitään tunnu. Nyt ei siis tarvinnut sanoa. On turvotusta välilevyn ympärillä, joka painaa iskiashermoa ja nivelsidekin vaurioitunut.

Selän varovainen hieronta tuntui taivaalliselta takaraivosta varpaisiin, ja välilevyn venytys myös, mutta kyllä se selkärangan rusauttelu on upeaa. Ihan niin kuin tehtäisiin uutta asentoa ääniefekteillä. Aivan ihanaa. Homma meni siis näin:

- Se on tu... mika se nyt on... tama kieli on niin vaikea... englantia vai ruotsia?
- Mielummin englantia.
- Aha... no kuitenkin se tur... tur...?
- Turvotus
- Niin! se turvotus on paha. Pakkas... pakkaus... pakkaste... noh, siis se kylmapussi.
- Pakastepussi!
- Niin! Pakastepussi. Se pitaa laittaa joka tunti. Aina viisi minuutti ja pois. Sitten tunnin... no... jälk-keen taas viisi minuutti. Four times, niin se turvotus pi... pi... noh... getting smaller!
- Pienenee?
- Niin! Oolrait! Ja sitten viikon kuluttua tahdon katsoa sen uudestaan.
- Oolrait.

Päiväni papukaijana

- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Onks ne ollu siinä koko yön?
- Ei kai. Oli ne siinä jo, kun tulin töihin puoli kahdeksan.
- Hmph.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Jaa jaa.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Hulluja.

















- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Jaa, ei sitä vaan ennen vanhaan.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Eiks o liikuttavaa?


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Hirveä meteli!
- Niin no.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Voi reppanoita.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Mitä? Mikä bändi?
- Joku japanilainen.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Mitä?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Mitä?
- Bändi! Nimmareita!
- Mitä?
- Nimmareita.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Typerää. Eikö ne yhtään ajattele, että tässä menee ihmisiä.

...

Yks hailee

Päässä ei tapahdu vieläkään mitään. Pitäisiköhän tästä alkaa olla huolissaan? No, kaikki muu paitsi puutarhanhoito on turhaa. Ja sekin oikeastaan yks hailee viimeistään syksyllä.

Päässäin on tyhjää vain

Kylläpä ramasee. Kävin uimahallissa ja loikoilin terapia-altaassa tunnin verran. Välillä tosin piti olla yleisönä tyttärelle, kun kävi hyppimässä kolmosesta. Sitä minä vaan aina ihmettelen, että miten siinä vesihieronnassa voi olla rentona ja nauttia, kun hukkumiskuolo on niin lähellä niiden vaahtoavien tyrskyjen syövereissä, jos ei tarraa hampaat irveessä tangosta kiinni. Nenäänkin meni vettä.

Kotiin tullessa oli ihan hervoton nälkä. Kattilassa oli kuivahtaneita makaroneja ja pannulla jäähtynyt kananfile. Jälkiruuaksi dallaspullaa, jota kahvin kanssa mussuttaessani ajauduin jotenkin tänne. Siinäkin oli tukehtumiskuolo lähellä.

Pitäisi varmaan nauttia tästä olotilasta, kun päässä ei tapahdu mitään. Jotenkin se on vaan niin outoa. Opiskeluistakin alkoi muuten kesäloma nyt! Sain sairaslomalla kaikki tehtävät tehtyä ja syksyllä on enää yksi kurssi, jossa perehdytään viestinnän instituutioihin. Sitten se olis sit niinku siinä. Voi olla että lyö tyhjää ihan vaan senkin takia. On tässä tullut hampaita narskuteltua vähäksi aikaa.

Naapurin nartun juoksuaika

No niin, naapurin nartulla on juoksuaika. Mac ei näinä viitenä elinvuotenaan ole kertaakaan heittäytynyt hankalaksi, ei ole vinkunut, ei läähättänyt, ei yrittänyt pökkiä kaikkea vastaantulevaa, niin kuin entinen koirani Kuitti, jonka käsittelyssä pehmolelutkin saivat tuta uroskoiran raisun hellyyden.

Mac on ollut hitaasti kehittyvää sorttia, se on niin kertakaikkisen lapsellinen koira. Nämä pari päivää ovat olleet sille hämmentäviä. Se kulkee perässäni herkeämättä, eikä ymmärrä, mikä sitä vaivaa. Katsoo epätoivoisena silmiin ja läähättää. Koko ajan. Välillä se hyppii kuin sirkuskoira. Tiedän kyllä mitä se yrittää, mutta tuima katse ja murahdus saa sen painamaan takapuolensa lattiaan, vetämään korvat luimuun, niin että valkuaiset vilkkuvat sen silmissä. Minulta menee siihen kohta hermo.



Kuvat on otettu juuri äsken.

Demokraattisen perheen jäsen

Hesarissa oli tänään pikku-uutinen saksalaisesta 9-vuotiaasta tytöstä, joka oli menettänyt hermonsa, koska äitinsä oli käskenyt neitokaisen siivoamaan huoneensa. Tyttö pisti ikkunaan kyltin, jossa pyysi soittamaan poliisit. Ja poliisit tulivat, käskivät tytön siivoamaan huoneensa ja ihme tapahtui, tyttö siivosi. Minunkin jälkikasvuni on vastaavassa tilanteessa uhannut ottaa yhteyttä mannelheimin lattentuojeluliittoon. Mikä näitä nykyajan lapsia oikein vaivaa? Niin ovat pilalle lellittyjä ja huonosti kasvatettuja. Vanhemmilla on aina niin kiire, töitä vain tehdään, eikä panosteta lapseen lainkaan. Mitä lie niistäkin tulee mokomista, kun poliisia tarvitaan jo komentamaan lapset kotitöihin. Minkäänlaista auktoriteettia kun ei vanhemmilla ole. Minäkin täällä selkävaivainen ihminen, eikä kukaan ole sen koommin tehnyt yhtään mitään, kun jäin sairaslomalle. Entinen himosiivooja on vähän niin kuin alkoholisti. Lattialle kerääntyneet koirankarvat, hiekka ja roiskeet ovat kuin houkutuksia. Melkein jo tartuin vapisevin käsin imurin letkuun, sydän hakkasi rajusti, mutta minulla on selkärankaa, joka nyt varsin muistuttaa olemassaolostaan.

Noh, aloin etsiä valokuvatorstaihin sopivaa otosta ja siinä penkoessani silmiini osui isältäni jääneitä lehtileikkeitä, jotka vastikään tulivat tänne veljeni jäämistön mukana. Otsikolla Lapselle kuuluu oikeus kotiin ja rakkauteen on Keskisuomalaisessa juhlistettu YK:n lapsen oikeuksien julistuksen 12-vuotista olemassaoloa marraskuussa 1970. Laittaisin sen tähän, jos skanneri suostuisi toimimaan. Mutta koska se ei suostu, jatkan naputtelua. Yhtenä tärkeimmistä pointeista on nostettu kohta, jossa sanotaan: Lasta on kasvatettava ymmärtämykseen, suvaitsevaisuuden, kansojenvälisen ystävyyden, rauhan ja yleismmaailmallisen veljeyden hengessä täysin tietäen, että hänen tarmonsa ja kykynsä olisi saatettava palvelemaan hänen lähimmäisiään. Vähintäänkin epäilyttävä pointti. Lehdessä haastatellaan myös Oikeusneuvosmiestä (?) ja sosiaalitoimiston osastosihteeriä sekä kerrotaan kahdesta lapsesta. Joista toinen olen minä:

S. siivoaa syntymäpäiväksi

Seitsemänvuotias S. on demokraattisen perheen jäsen. Hänen äitinsä sanoo, että S. on itsenäinen lapsi, päättäväinen ja omatoiminen. Esimerkiksi nukkumaanmeno on sellainen asia, ettei siihen vanhempien vaikutusvalta tehoa. S. menee nukkumaan silloin kuin itse haluaa, silloin kun häntä väsyttää.
S. on aloittanut koulun viime syksynä. Hän sanoo, että aamulla ei ole mukava mennä kouluun, mutta siellä on mukava olla [...] Vanhempien käskyt ja kiellot eivät ole S:lle ehdottomia, niistä joudutaan aina tilanteen mukaan tinkimään. S.:n äiti sanoo, ettei jokapäiväisissä asioissa tule sellaisia tilanteita, joista ei voisi hiukan tinkiä.
S. joutuu olemaan päivällä paljon yksin kotona, sillä hänen molemmat vanhempansa ovat työssä kodin ulkopuolella. Joskus yksinolo tuottaa vaikeuksia ja S. soittaa äidilleen monta kertaa ennen työajan päättymistä. Kuitenkin useimmiten aika kuluu niin, ettei vanhempien poissaoloa huomaakaan.
S.:lla ei ole velvollisuuksia hoidettavanaan. Hänen äitinsä sanoo, ettei S.:n tarvitse korjata edes lelujaan lattioilta. Silloin kun on syntymäpäivävieraita tulossa, S. omatoimisesti etsii pölynimurin ja siivoaa.

Mikä oikeastaan on muuttunut 35 vuodessa?

Lintu, joka törmäili ikkunoihin

Täällä minä olen, rengas vyötäisillä ja pää auttamattoman tyhjänä. Linnut törmäilevät ikkunaan, kopse käy yhtenään. Jotkut taittavat niskansa, mutta useimmat jäävät tällin saaneina pihakiveykselle tärisemään ja lentävät sitten jonkin ajan päästä tiehensä. Kaiken kokeneet talitintit eivät edes putoa. Ne näyttävät kimpoavan ikkunasta ja tarttuvat lennosta vielä tyhjillään roikkuvan pajuamppelin reunaan, ravistavat päitään, sukivat höyhenensä ja pyrähtävät asioilleen. Heikkopäisempien kohtalo ei nyt pesimäaikaan tunnu oikein mukavalta. Poikaset odottavat ruokaa, höyhenettömät kirkuvat pesässään kurkkusuorana ja nokka auki, kun emo makaa taju kankaalla ruohonjuuressa. Tämä on niin sydäntäsärkevää, että minun pitäisi tehdä asialle jotakin.














Silloin kun etsittiin kotia, halusin välttämättä talon, jossa on isot ikkunat. Neljän vuoden etsimisen jälkeen sellaisen sitten löysinkin. 70-luvulla niitä tehtiin vielä. Todellista energian säästämistä. Olin joka tapauksessa saanut tarpeekseni luola-asumisesta, ensin rivitalon mitättömistä luukuista, sitten kerrostalon pohjakerroksen pienistä ikkunoista ja niiden eteen tiiviisti vedetyistä verhoista. Nuoruuden kotitalossani oli ateljee. Sen yksi seinä oli kattoon asti ikkunoita täynnä. Taivas oli jatkuvasti läsnä, milloin kirkkaana, milloin pilvisenä. Myrsky näytti joskus tunkevan sisälle asti. Naapuri liimaili haukan kuvia laseihin, eivätkä linnut törmäilleet meidänkään ikkunoihin sen jälkeen. Koska en pysty vaivaamaan tänään kivistävää päätäni millään älyllisellä, olen päättänyt ruveta askartelemaan haukan kuvia. Toisaalta karkottaako se linnut sitten kokonaan tästä pihapiiristä? Mitä minä teen?

Kohti ääretöntä ja sen yli

Voitteko kuvitella, että Internetistä loppuu pian tila? Minä luulin, että tämä on jo nyt ääretön, mutta vääriin luulin. Vaan apua on tulossa, mutta tuleeko se ajoissa, siinäpä pulma.

Amerikan internetnumeroiden rekisteri Arin (American Registry for Internet Numbers) hoputtaa maailmaa siirtymään uuteen ip-aikaan. Eikä huoli ole ihan aiheeton.Nykyinen ipv4 riittää enää maksimissaan vuoteen 2013 asti ennen kuin tila loppuu. Tilaa on nyt jäljellä enää 19 prosenttia kaikkiaan reilusta neljästä miljardista ipv4-osoitteesta.

Seuraavaan versioon, ipv6:een, mahtuisi 16 kvadriljoonaa eli 16 miljardi miljardia osoitetta.

Stephen M. Ryan ja Raymond A. Plzak Arinista varoittavat, että jos toimiin ei ryhdytä, seurauksena on "hiljainen tekninen kriisi", joka hiipii yllemme ilman erillistä ilmoitusta tulostaan.

Ryan ja Plzak uskovat, että niukka ip-tila johtaa ip-osoitteiden mustan pörssin kauppaan.

(Tietoviikko 22.5.2007)

Huvittelen hetkittäin lukemalla kaikenlaista ja minusta on eri vinhaa lukea silmät tapillaan jotakin, josta en ymmärrä mitään. Ajatelkaa, että ip-osoitteista voidaan alkaa käydä mustan pörssin kauppaa. Ai hemmetti, miten ihanan surrealistista. Onko 1 kvadrimiljoona siis 1 miljardi miljardia?

Olen vieläkin sairaslomalla. Olen koko viikon. En tajua, miten selkä voi vaikuttaa päähän niin totaalisesti, etten saa tehtyä edes läksyjä. Keskittymiskyky on aivan olematon. Selässä tuntuu, niin kuin jokin elämää sykkivä alien roikkuisi siellä ja vetäisi välillä jostakin hermosta, niin että reittä repii ja jalkapöytää kiristää. Varasin ajan kiropraktikolle. En minä jaksa vain olla ja odottaa, että tämä paranee itsekseen. Ei se parantunut viimeksikään. Lääkäri sen silloin rusautti, olin kyllä jumalattoman kauhuissani, mutta selän kanssa pystyi sen jälkeen elämään. Nyt ei oikein pysty. Ei saisi edelleenkään istua, mutta kun aikansa tässä haahuilee tekemättä mitään, niin kyllä vain alkaa tehdä mieli istua. Sain lääkäriltä sentään jumppaohjeet ja yöksi määräyksen laittaa renkaan vyötäisille. Siinä taas muuten yksi sukkahousuvinkki. Tunkee vaan nyloniin jotakin tukevaa pehmikettä ja kietoo putkilon pelastusrenkaaksi. Olenhan näky, en kiellä. Vähän kuin jokin sarjakuvahahmo. Friikki, joka pelkää maailmanlopun tulvaa.

... jolla ei enää ole uteliaisuutta eikä kunnianhimoa...

Valokuvatorstai: "Satama on ihastuttava tyyssija elämän taisteluihin uupuneelle hengelle. Taivaan avaruus, liikkuvien pilvien rakennelmat, meren vaihtuvat väriasteikot, merkkivalojen tuike ovat ihmeen sopiva kuvastin, joka virkistää silmiä väsyttämättä niitä koskaan. Linjakkaat, takilaltaan monimutkaiset alukset, joita mainingit viihdyttävästi keinuttavat, ovat omiaan pitämään mielessä yllä rytmin ja kauneuden tajua. Ja se, jolla ei enää ole uteliaisuutta eikä kunnianhimoa, hän voi huvitella salaperäisellä ja ylimyksellisellä tavalla: tarkkailla näkötornissa maaten tai aallonmurtajaan nojaten, kuinka liikkuvat ne, jotka lähtevät ja palaavat: ne, joilla on vielä voimaa tahtomiseen ja halua matkustaa tai rikastua." (Charles Baudelaire: Pariisin ikävä 1869, suom. Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo, Karisto 2000)

Sairaskertomus

Eilen illalla selkää alkoi tuikkia. Sohvalta ylös kampeaminen alkoi käydä tuskallisemmaksi illan edetessä. Sitä aina välillä sattuu ja oletin, että selkä on aamulla kunnossa. Vaan kellon soidessa totuus tuikkaa selkähermoon, enkä pääse sängystä omin avuin ylös. Tuska pistää parahtamaan ja työntää kyyneleet silmistä. Kävellessä se nöyryyttää niiamaan, pahimmillaan polvistumaan. Jalat lähtee alta. Kuljen seinistä tukea ottaen, vedän itseäni eteenpäin pitkin naulakoita, sohvan selkämystä ja tuolin selkänojia. Käytän pyörillä kulkevaa konttorituolia rollaattorina. Sain käytyä suihkussa, mutta lapset pukivat päälleni, laittoivat läppärin keittiön pöydän ääreen ja asettivat ruokatarvikkeita jääkaappiin sopivalle korkeudelle. En uskalla mennä makaamaan, koska en pääsisi enää ylös, enkä pysty kunnolla kävelemään. Seisominen onnistuu ja istuminen, mutta seisomaan alkaminen ja istumaan meneminen ovat kovan työn takana. Vessassa yksin käyminen arveluttaa. Lääkäri on vasta iltapäivällä. Iloinen vastaanottoapulainen heilautti luurin toisessa päässä kättään ja pulputti: Varmaan kuule noidannuoli vain. Tiedän, ettei se ole. Siellä on taas hermo puristuksissa välilevyn välissä. Johan sen kanssa oli pystynytkin elämään jo monta vuotta melkein normaalia elämää. Pahinta tässä tietenkin on se, että töistä on jo yksi sairaslomalla ja nyt minäkin. Se, jolle aamulla soitin ei myöskään kuulostanut kovin terveeltä ja suuttui, kun hälytin niin aikaisin; ei ollut saanut flunssaltaan yöllä nukuttua kunnolla. Olisi niin helpottavaa olla potematta tämän kaiken päälle omantunnon tuskia, mutta ei se taida tällä porukalla onnistua.

Sori tästä.

Illmanin lausunto on aiheuttanut kuhinaa pitkin blogistaniaa. Marginaalin Janin kanssa siitä jo keskusteltiinkin ja sen jälkeen lueskelin vielä Lindholmin, Effin, Sekamediasopan ansiokkaan kirjoituksen ja Mertenin pohdinnan. Kemppisellä oli lakipykälätkin esillä. Varmaan muualtakin löytyy lisää. Mielipiteeni on vielä hieman hutera. Huonoja kokemuksia anonyymeistä häiriköistä on vuosien ajalta, eikä sen kokemuksen osuutta voi mitenkään vähätellä. Itse asiassa minusta tuntuu, että häirikkö voi pahimmillaan tehdä toisen ihmisen hulluksi. Itselleni herjaus on menettänyt merkityksensä, vaikkakaan sen seurauksia ei voi ennustaa. Joskus ne voivat olla hirveitäkin. On aivan sama huoritteleeko minua joku vai ei, mutta lapsille ja vanhemmalle sukupolvelle herjaus on todellista. Siksi toivoisin, että keskusteluissa otettaisiin sanavapauden puolustamisen lisäksi huomioon sekin, että tässä tietoyhteiskunnassa pitäisi jokaisen pystyä olemaan mukana. Jotakin pitäisi siis tehdä, vaikkakaan ei sentään sakon uhalla.

Huomenna siis Kanada

No okei, en väitä, että voittobiisi olisi ollut huono, päinvastoin, se oli täynnä... hmm... tunnetta, siis hyvä, hyvä niin. Mutta ei Hanna kyllä noin huono ollut! Jotenkin oletin, että koko instituutio olisi Lordin myötä menettänyt sen konservatiivisen pointtinsa, mutta paskat, ei ollut. Ne haluavat sen tilulinunsa aina vaan, joten olkoot niin. Jatkossa saavat seurata euroviisunsa ilman minua. Plääh.

Jotta että huomenna Suomi saa luvan peitota Kanadan or else...

Tauon paikka

Ei hitto kuulkaa, nyt otti ohraleipä. Jopa on kurssi. Pitäisi kirjoittaa kolme tehtävää, liuska per tehtävä. Tulostin eilen ja tänään ensimmäistä tehtävää varten annetun lukuosuuden. Joo. Ehken olisi millään jaksanut sitä netistä lukea. Sitä tuli reilusti yli viidensadan arkin verran. Tiedän siitä, että koko riisi meni ja vähän päällekin. Minusta tämä on vähän kohtuutonta, mutta mikäs minä olen arvostelemaan. Aika tavalla pitää siis tiivistää, että saa ne viisisataa arkillista siihen yhteen liuskaan mahtumaaan. Jos tästä urakasta selviän ja pääsen joskus niihin toisiinkin tehtäviin, eikä paperi lopu tästä kaupungista ja väri tulostimesta, niin minusta tuntuu, etten vähään aikaa ehdi bloggailemaan.

Muistakaa nyt kuitenkin, että huomenna on Kirjan ja ruusun päivä. Olemmekin varautuneet siihen kirjoin ja ruusuin, kuten viime vuonnakin. Täytyy myöntää, että se oli aikamoinen suksee.

Vapautus

Äitienpäiväaamuna Rouva M. joi kahvia ja hypisteli lastensa omin sormin kirjomia tyynyliinoja ja virkattuja patalappuja. Hän viikkasi ne hellästi ruusumaljakon viereen. Lapset olivat juosseet jo tiehensä, kuka minnekin.

- Minulla on sinulle vielä yksi lahja, Herra M. sanoi noustessaan tuolilta. Vaimo katsoi hämmentyneenä miehensä perään. Vasta perjantaina Herra M. oli uhannut avioerolla, koska rouva oli vongannut seksiä jo toisen kerran joulun jälkeen. Vaimon silmäluomet olivat vieläkin itkusta turvonneet.

Herra M. veti pitkän pahvilaatikon esiin sängyn alta ja Rouva M. polvistui vetämään kantta auki.

- Oi! Oma kotirobotti. Mutta… sehän on ihan minun näköiseni!

- Niin, en tarvitse sinua enää.

***

Vastaan Susun haasteisiin ja haastan edelleen Tappisen, Helinin, Hanhiksen, Minhin ja Janin tähän sadan sanan tarina -haasteeseen elikäs krapumeemiin.

Raskaan työn robotti

Onkohan kukaan ynnännyt, kuinka paljon työpaikkoja Suomesta on kadonnut kertarysäyksillä parin viime vuoden aikana. Uusimpana irtisanojana Nokia Siemens. Lainaan vieläkin sitä Tietoyhteiskuntaraporttia, koska se ei näytä oikein ketään kiinnostavan. Olenkin ottanut tämän missiokseni, ja jankutan asiaa niin pitkään, että se menee jokaiselle jakeluun: Varovaisen arvion mukaan tietointensiivisten palvelutehtävien automatisointi vapauttaa Suomessa ensi vuosikymmenen loppuun mennessä noin 10 % palvelusektorin työpaikoista eli 160 000 työpaikkaa (Matti Lehti). Hyvään suuntaan ollaan siis menossa. Se on aina positiivista, kun työpaikkoja sillä tavalla vapautetaan... jostakin. Siis ahdistuuhan se työpaikkakin jo siitä, että sen on oltava aina olemassa.

Kyllähän tässä alkaa mietityttää, että josko se oma työ olisi sittenkin arvokas. Vähän niin kuin ennen vanhaan, siis silloin kun minä olin nuori, niin työpaikka oli ihme. Ja kohta se on sitä jälleen. Eli jos jotain hyvää tästä voisi uumoilla, niin luulisi nuoremman sukupolven ainakin pikkuhiljaa alkavan ottaa työnteon tosisssaan. Josko se meikäläisenkin elämä siitä helpottuisi.

Tiedän, että olen valittanut työasioista ihan liikaa, mutta kyllä se joka kerta ihmetyttää, kun saa soitella perään, että missä sitä taas viivytään vai ollaanko unohdettu, että tänään olisi työpäivä. Eilen viimeksi. Itse asiassa se alkaa olla ihan rutiinitoimenpide perjantaisin, että soittelen porukan läpi ja kyselen, muistavatko viikonlopun työvuoronsa ja onko avaimet. Tuuri sentään kävi sen onnettoman tapauksen vuoksi, kun työntekijää ei koskaan töihin tullutkaan. Muuttuu se mieli joillakin joskus toiseenkin suuntaan ja työt alkavat äkisti kiinnostaa, kun rahapula iskee. Eli toistaiseksi viikonloput ovat minullakin vapaina.

Yksi vaihtoehto tietty olisi, että kauppoihin alettaisiin ottaa robotteja töihin. Minä sitten siellä komentelisin niitä terminarttuja ja -naattoreita, jotta käyttäytyisivät eettisten sääntöjen mukaan. Mutta kyllä tosiaan kun robotit Etelä-Korean perässä meilläkin yleistyvät, palvelusektorilta alkaa syystäkin päitä putoilla. Robotti jaksaa seistä koko työpäivän syömättä ja pissimättä. Vähän vaseliinia niveliin vaan ja kuormalavoja hulluna purkamaan. Eivätkä ne koskaan sairasta. Ehkä. Eikä niille tarvitse maksaa palkkaa kovin paljon, mitä nyt ylläpitokustannukset ja sen sellaista. Eli ei paljon eroa meikäläiseen.


Joka tapauksessa se on asiakkaillekin
hyvä juttu, sillä robotin voi ohjemoida
hymyilemään aina vaan.
(Kuva Reuters-TV)




Minäkin hymyilin perjantaina kassalla neljä tuntia putkeen. Ihan totta. Robottivaihde päällä olin oikein aurinkoinen ja puhelias, mutta ei se mitään pelastanut. Kyllä oli taas monenlaista kyykyttäjää liikenteessä. Se on ihan sama miten niitä palvelee, kun on se jokin vaje siellä itsetunnossa, että sitä on nostettava muiden kustannuksella. Ei se minua haittaa. Minulta kyllä riittää itsetuntoa vaikka muille jakaa. Itse asiassa pitäisi ottaa siitä jo pikkuhiljaa maksu, koska kyllä se imu neljässä tunnissa alkaa tuntua. Ainakin tupakkaa alkaa tehdä mieli niin paljon, että takaraivossa humisee. Päivän pelastus olikin postikortti, jonka postimies siihen kassalle minulle ojensi. Kiitos lähettäjälle.

Kohti läsnä-älyä

No niin, jankuttaisin vielä tuosta Tietoyhteiskuntaraportista. On se kuulkaa niin huikeaa luettavaa. Itsehän en ole koskaan ollut mikään uusiutuvaan teknologiaan nihkeästi suhtautuva kalkkiaivo, mutta kyllähän nämä visiot verkottuvasta Suomesta ja samalla koko maailmasta ovat melko päätä huimaavia. Vuoteen 2020 mennessä kaikki tietointensiiviset tuotteet ja palvelut ovat verkossa, koko maan kattava infrastruktuuri on rakennettu ja kansalaiset on valmennettu verkkopalvelujen käyttöön (Matti Lehti, TietoEnator Oyj:n konsernijohtaja ja Helsingin kauppakorkeakoulun kansleri). Myös Teppo Turkki on samoilla linjoilla: kaavaillussa läsnä-äly-yhteiskunnassa eri tietotekniset palvelut ja verkot on integroitu siten, että julkiset palvelut, työelämän kommunikaatio ja transaktiot samoin kuin yksityisten kansalaisten viihde, tiedonhallinta ja heidän keskinäinen kommunikaationsa liikkuvat saumattomasti eri verkkojen ja alustojen päällä sekä myös niiden välillä.

Suomi on siis sitoutunut näihin visioihin. Me ihan totta vieraannumme läsnä-älyttömyysyhteiskunnasta ja siirrymme läsnä-äly-yhteiskuntaan, joka siis sijaitsee virtuaalissa. Tekijänoikeuslakiin se tietää ihan väistämättä muutoksia. Artistit, kirjailijat ja luovat tekijät, pitäkäähän tekeleistänne kiinni. Tietoyhteiskuntaraportissa suositellaan Creative Commons -lisenssin käyttöönottoa julkisin varoin tuotetun tiedon suhteen. Siinähän ei ongelmaa noin olekaan. Joku on töissä ja saa palkkaa siitä, että tuottaa nettiin julkista tietoa, joka on sitten kaikille vapaata. Ei siinäkään ole ongelmaa, että joku toinen tekee vaikka väitöskirjan ja julkaisee sen netissä. Tekisihän se sen väitöskirjansa kuitenkin ilman palkkaa. Netissä siitä saa sentään kunniaa. Mutta monilla on visioita siitä, että kaikki luovan työn tulokset pitäisi olla digitaalisesti vapaasti kopioitavissa ja muunneltavissa. Creative Commonsia tutkiessani törmäsin Open Sourcea palvovaan kirjaan. Henrik Ingon kirjoittama kirja Avoin Elämä - Näin toimii Open Source haastaa miettimään vaihtoehtoa liian tiukalle tekijänoikeuslaille. Kirjoittajan mukaan monet ihmiset tekevät mielellään töitä kaikille yhteisesti jaettavaksi hyväntekeväisyysperiaatteella. Eli palkkaa saa sitten muista asioista, jos saa. Sopii hyväsydämisille nörteille, jotka Ingon mukaan ovatkin harvinaisen laiskoja tekemään esimerkiksi kotitöitä, mutta todella ahkeria ohjelmoimaan.

Mesenaattimalli, tai modernimmin sponsorointi, on osoittautunut käytännössä toimivaksi tavaksi hankkia leipää Open Source -hakkerin pöytään, mutta soveltuu ehkä kuitenkin paremmin kuuluisille hakkeritähdille kuin keskiverto rivikoodareille. Eettisesti malli saa luonnollisesti arvosanan 10+. Se ei ainoastaan läpäise eettistä tarkastelua, vaan suorastaan huokuu hakkerietiikkaa ja jakamisen iloa.(Avoin Elämä)

Kirjan kirjoittaminen ei ole niin kovin vaikeaa, etteikö sitä voisi jakaa digitaalisesti netissä niin paljon kuin vain joku haluaa lukea. Palkkio tulee sitten "tippeinä", jos joku lukija nyt haluaa tekeleestä maksaa. Creative Commons -lisenssin voi kuka tahansa liittää omien tuotoksiensa yhteyteen, esimerkiksi juuri näihin novellihaaroihin, joita kai yhdellä jos toisella bloggarillakin on. Minultakin on muuten pyydetty yhtä sun toista sieltä lainattavaksi, mm. pätkää monologikilpailuun tai johonkin vastaavaan. Kyllähän minä vaadin, että jos käyttää sitä, niin nimeni pitää sitten olla siinä, mutta en voi koskaan tietää oliko vaiko eikö. Enkä edes tiedä, pärjäsikö se vai ei. Olisi siis ollut kai aivan sama, olisiko novellihaarani vapaasti käytettävissä, vai yritänkö tässä nyt muka jotakin omia omia tuotoksiani, hyvänen aika, nettiaikana.

Miksei sitten kirjoja ole tapana julkaista Open Source -periaatteita noudattaen? Ehkäpä niinkin yksinkertaisesta syystä, että kukaan ei ole tullut ajatelleeksi, että niinkin voisi tehdä.(Avoin Elämä)

Toisaalta, voi myös olla, että Open Sourcesta ei ole kirjan kirjoittamisessa samanlaista etua, kuin siitä on tietokoneohjelmoinnissa. Tietokoneohjelman tekeminenhän on yleensä monimutkainen prosessi, johon vaaditaan joskus jopa usean sadan hengen monen vuoden työpanos. Tässä monimutkaisessa prosessissa avoimuudesta saatava etu on suljettuihin ohjelmiin selvä (ja tästä siis ovat todisteena Linux, Apache ja niin edelleen). (Avoin Elämä)

Mutta kirjan kirjoittaminen ei ole yhtä monimutkaista. Itse asiassa tyypillisen kirjan pystyy ihan hyvin kirjoittamaan yksinään, eikä siihen yleensä mene edes yhtä vuotta, paitsi jos kirjaa kirjoittaa viikonloppuisin sivutöinään, niinkuin minä nyt tätä kirjaa. Toisekseen, jotta kirjaa voisi kirjoittaa yhteistyössä muiden kanssa, pitäisi kirjoitustyötä pystyä jotenkin järkevästi jakamaan osiin. Monen kirjan kanssa tämä voisi olla hyvinkin vaikeaa. Esimerkiksi kirjailijoiden pitäisi keskustella todella tarkasti yhteisestä juonesta, henkilöhahmoista ja niin edelleen, jotta kirjaprojekti säilyisi yhtenä kokonaisuutena. Loppujen lopuksi olisi varmasti helpompaa, että joku kirjoittaa kirjan ihan itse.(Avoin Elämä)

Jotkut artistit ovat jo näyttäneet avoimen elämän tietä muille ja julkaisseet musiikkiansa netissä. Suomalaiset muusikot ovat luonnollisesti huolissaan nettipiratismista ja miettivät kuumeisesti, millä ajalla ja millä rahalla tekevät musiikkiansa, jos joutuvat päivätöihin niin kuin muutkin ihmiset. Olisihan se kamalaa tietenkin. Suomi on pieni maa. Täällä ei hyväntekeväisyyttä tekemällä elä. Täällä eivät mesenaatit palkkaa älykkönörttejä mainosmielessä töihin, eikä täällä muutenkaan tapahdu koskaan mitään satumaista.

Kulttuuri on aina ollut Suomelle henkisesti tärkeää. Nyt se on sitä myös taloudellisesti. Luova ala - kuten elokuva, musiikki ja tietokonepelit - on maailman nopeimmin kasvavia toimialoja. Lähivuodet ratkaisevat, hyötyykö Suomi tästä kasvusta. Tähän mahdollisuuteen on tartuttava. Kyse on sekä työpaikoista että kansallisesta kulttuuri-identiteetistä - siitä, mikä on kotimaisen kulttuurin ja viihteen elinvoima Suomessa ja vientimahdollisuudet ulkomaille (Kulttuuriuutiset)

Open Sourcessa on juuri kysymys tekemisen ilosta, monimuotoisuuden ja jokaisen tekijän yksilöllisyyden arvostamisesta! (Avoin Elämä)

Epäilemättä. En vain ymmärrä, missä se yksilöllisyys sitten näkyy. Kirjoittaja kertoo esimerkkeinä saksalaisista ja tsekkiläisistä Potter-faneista, jotka kärsimättöminä ja yhteisvoimin käänsivät uusimman Potterin parissa kuukaudessa, ettei heidän tarvinnut odottaa virallista, jonkun yksittäisen salaälvänäkääntäjän pitkän työn tulosta.

Kuten arvata saattaa, joutui tällainen projekti äkkiä napit vastakkain virallisen saksankielisen Harry Potterin kustantajan lakimiesten kanssa. Nythän onkin niin, että tällaisten epävirallisten käännösten levittäminen internetissä ei ilman alkuperäisen kirjailijan lupaa ole sallittua ollenkaan. Harry-auf-Deutsch -sivusto sai onneksi riidan sovittua kustantajan kanssa siten, että sivustosta tehtiin suljettu kerho ja käännöstyön lopullinen tulos ei ole julkisesti saatavana vaan sitä jaetaan vain työhön osallistuneiden kesken.

Yhtä hyvin ei käynyt joidenkin muiden maiden Potter-faneille. Muun muassa tsekkiläiset potteristit olivat myös tympääntyneet odottelemaan yhdeksän kuukautta kestävää virallista käännösprosessia ja saksalaisten fanien tavoin he pulauttivat omin päin epävirallisen käännöksen huomattavasti nopeammin. Tämän käännöksen webbisivu kuitenkin suljettiin tsekkiläisen Potter-kustantamon toimesta, mikä myöhemmin herätti kustantamon nuorissa asiakkaissa ansaittua suuttumusta.

Vaikka nämä Potter-käännökset vähän venyttävätkin tekijänoikeuslain rajoja, niin ne ovat kuitenkin osoitus Open Source -ajattelun voimasta. Siinä missä useimmat ammattikääntäjät käyttävät yhden romaanin kääntämiseen vajaan vuoden, esimerkiksi Tsekissä ja Suomessa yli yhdeksän kuukautta, saa satojen tai jopa tuhansien vapaaehtoisten kääntäjien joukko työn tehtyä parissa kuukaudessa, tai parissa viikossa, jos laadusta tingitään. Eikä ole mitään syytä epäillä, että lopputulos välttämättä olisi mitenkään puutteellisempi viralliseen versioon verrattuna. Päinvastoin. Mikäli Linux-ilmiön taika on siirrettävissä romaanien kääntämiseen, on hyvinkin mahdollista, että Open Source -käännöstä on paljon hauskempi lukea, kuin kustantajan suljettua ja virallista versiota.(Avoin Elämä)

Vappuvaikerrusta

Viime päivien kiire on imenyt minut kuiviin. Sormenpäät ovat halkeileet. Pieniä tulehtuneita haavoja on joka sormessa, niin ettei näpeissä pysy enää mikään. Kolikoiden kaivaminen kassalaatikosta pistää vaikertamaan ja kirjat karkaavat otteestani lattialle putoillen. Tietokoneen naputtelua ei ole voinut enää vapaa-ajalla edes ajattella. Ruokakauppojen kassoilla näyttävät nykyisin pitävän hansikkaita. Kaipa sitä pitää alkaa vakavasti harkita tai ainakin kokeilla.

Samalla kun tekemättömien töiden suma purkautuu toisesta päästä, ne alkavat kasautua toisaalle. Uuden tytön piti huomenna aloittaa työt, mutta eilen se laittoi sähköpostia, ettei tulekaan. Positiivista oli sentään se, että edes ilmoitti. Hommasin kyllä jo uuden ihmisen kesäkuun alusta töihin. En jaksa alkaa kysellä ympäriinsä, kuka nyt näin lyhyellä varoitusajalla töihin pääsisi heti huomenna. Kaipa se on ruvettava tekemään seitsemänpäiväistä työviikkoa itse nyt toukokuun ajan, kun ei tähän hätään ehdi ketään enää opettamaankaan. Omat opiskelutehtävätkin ovat kasautuneet suureksi pelottavaksi möykyksi, jolloin niiden aloittaminen vaatii yliluonnollisia ponnistuksia. Ehkä en enää koskaan ehdi bloggaamaan, mikä näillä postauksilla ei liene suuri vahinko.

Kohta vieraat tulevat

Huomenna esikoinen pääsee ripille. Viime yönä siivosin puoli kahteentoista ja aamulla heräsin viideltä. Koko viikon on ollut sama tahti. Toihin, kotiin, ruokaa laittamaan, siivoamaan ja pesemään pyykkiä. Opiskelutehtävien palautuspäivätkin olivat tällä viikolla. Junassa olen lukenut tietoyhteiskuntaraporttia ja tekijänoikeusrikoksia, mikäli en ole nukahtanut. Tuo tietoyhteiskuntaraportti on kyllä silti ollut silmät avaavaa luettavaa. Kuulkaa, unohtakaa humanismi, kommunismi, vasemmistolaisuus ja kaikki sen sellainen hyvää tarkoittava vöyhötys. Nyt ollaan pelkkää innovaatiota koko porukka. Meidän pitää olla hei kilpailukykyisiä, tuottavia ja osaavia: Menestyksen perustan luominen edellyttää pitkäjänteistä työtä alkaen peruskoulun yrittäjyyskasvatuksesta ja asennemuutoksesta, joka mahdollistaa taloudellisen menestyksen hyväksymisen ja arvostamisen muuallakin kuin urheilussa.

Ettäs tiedätte.

Koska en ole ehtinyt nukkumaan juuri lainkaan, Skrubun viikkovitonen sopii oikein hyvin tähän haaveiluun.

Missä ja miten nukut parhaiten?

Pikkuhiprakassa varmaankin, mutta yleensä nukun parhaiten yksin omassa sängyssä, mitä ei kyllä ikinä tapahdu.

Koska viimeksi nukuit oikein, oikein hyvin?

Ei mitään muistikuvia. Varmaankin leikkauspöydällä noin 16 vuotta sitten.

Millainen olet yleensä aamuisin?

Hyväntuulinen. Ihan totta. Tiedän, että minua inhotaan sen takia, mutta en aio pilata päivääni heräämällä vitutuksen vallassa.

Mikä on kaikkein jännittävin tai epätavallisin paikka jossa olet yöpynyt?

Tuskin mikään kovin epätavallista on nykyaikana.

Mikä on kaikkein sopimattomin paikka tai tilanne jossa olet nukkunut?

Kassalla. Asiakas lappoi tavaroita niin pirun hitaasti hihnalle, että yön valvoneena ehdin torkahtaa kesken näppäilyn. Tämä kyllä tapahtui hyvin nuorella iällä.

Että tämmöstä. Hyvää viikonloppua.

En lähde enää koskaan kapakkaan

On ollut kovin vaisu olotila. Olen kokonaisvaltaisesti vaisulla tuulella. Eilinen muutaman työntekijän läksiäisjuhlakin meni ihan muita kuunnellessa vain. Jos sanoinkin jotakin, se kuulosti matalalta murahdukselta. Sikäli niiden itseä kymmenen, viisikintoista vuotta nuorempien kuunteleminen on ihan positiivinen kokemus. Tiesittekö esimerkiksi sitä, että nainen leipoo eniten silloin kun se on rakastunut. Itse en ole leiponut vuosikausiin.

Nuorien ja kauniiden naisten kanssa kulkeminen kapakasta kapakkaan vaatii näin rupsahtaneelta ihmiseltä ylimääräisiä voimia ja henkistä kamppailua. Olinkin puolen yön aikaan aivan valmis istahtamaan taksiin ja erakoitumaan loppuiäkseni, mutta en jaksanut vastustaa tyttöjen vonkaamista. Minun pitää kuulemma edes kerran elämässäni käydä Onnelassa ja tomerasti sitten käsikynkässä tallustettiin Onnelaa päin. Pankkiautomaatilla meidän edessämme jonotti pari nuorta naista, joista toinen oli kyykyssä toisen edessä ja lipoi kielellään ystävätterensä farkkuja pimpsan kohdalta. Tunsin itseni niin järkyttävän vanhaksi ja huumorintajuttomaksi.

Onnelaan johti kaksi pitkän pitkää jonoa, joista molemmat koostuivat nuorista trendihenkilöistä. Menimme lähimpään jonoon. Niin paljon nuoria, kauniita ja meneviä ihmisiä maailmassa. Teki mieli vetää huppu päähän. Kun olimme parinkymmenen minuutin päästä päässeet ovimiehen kohdalle, se kysyi onko meillä nimellä varustettuja VIP-kutsuja. Se siitä sitten. Olimme väärässä jonossa, mutta tarkemmin ajatellen kumpikaan niistä jonoista ei ollut oikea. Lähdettiin kälppimään kohti Presidenttiä, jossa oli sentään ovi avoinna, kohtelias vahtimestari ja paljon kaltaisiani vanhuksia umpikännissä. Ihan kuin olisi ollut laivalla. Coverbändi soitteli kasaripoppia ja minä jäin tyttöjen narikaksi pöytään vahtimaan käsilaukkuja. Kävi siinä joku mieshenkilö örveltämässä, että shä olet mmlvsaio... näköne.
- Ahaa.
- Tajuatshä?
- Öö, en.
- Shhiss mä olen mm-mestari pojtnavjkajgafa...
- No vau.
- Pithääksh mun lähtee?
- Juu.
- Shano vaan niin mä lähen.
- Lähe.

Tyttöjä ei kuulu ei näy. Käsilaukut sylissä kökötin siinä kuin säikähtänyt vanha mummo. Se niinku riitti. Kiikutin kassit tanssilattialle ja kipitin taksiin. Paljon on puhuttu noista bloggaavista taksikuskeista. Minulle osuu aina vain tuppisuita perkeleitä. Kai niitä ottaa päähän lähteä heittämään 50 kilometrin keikkaa yhden rupsahtaneen muijan takia.

Oli kahvia ja pullaa

Voi taivaan vallat, minkälaisista kehäraakeista ne tekee vielä ministereitä. Kyllä siellä on kähmitty niin pirusti taas, että ei tässä voi kansalainen kuin silmät selällään seurata mitä ne vielä keksii. Olen luullut, että Kanerva on ollut pitkän aikaa pelkkä vitsi tekstiviesteinensä, mutta kaipa se sitten on ollut Matille jonkinlainen esikuva. Väyrysestä ei saa sanottua enää mitään. On tämä vaan niin mykistävää.


Olin muuten rippikoulun vanhempainillassa. Jouduin polkemaan paikalle tyttären fillarilla. Lähdin niin viime tipassa, että vasta ensimmäisellä polkaisulla tajusin istuvani polvet sylissä. Oli myöhäistä lähteä etsimään jotakin kuusiokulma-avainta satulan nostamista varten. Tuntui niin kuin olisi kottikärryillä ajanut, vaikka pyörä on aivan tuliterä. En ymmärrä, eihän tytär ole minua enää kuin viitisen senttiä lyhyempi. No, hapoilla mentiin muutama kilometri, ajoissa olin perillä ja pappiakin puhuttelin. Oli kahvia ja pullaa. Virsiä laulettiin, joskin minä istuin otsa kurtussa ja yskin. Onneksi on flunssa. En ollut ikinä kuullutkaan semmoisia virsiä.

Tulin sitten pyörää taluttaen metsän kautta pois. Aikoinaan tuli asuttua muutama vuosi siinä metsän reunassa kunnan vuokratalossa ja kuljettua lasten kanssa rattailla päivittäin pururataa pitkin milloin mihinkin kerhoon tai käytyä keräämässä suppilovahveroita ja vadelmia. Siinä metsässä kasvaa enää paska. Pururataa ei käytännössä ollutkaan, ja sen tilalle tallattua polkua ei meinannut edes pyörällä päästä. Piti puikkelehtia juurakoitten ja kaatuneiden puiden välistä, sekä koikkelehtia mustan liejun yli pyörä kainalossa. Varsinainen temppurata. Koko metsä oli tuhon oma. Se oli jotakin aivan pöyristyttävää. Kaatopaikka. Kyllä ihminen on sitten viisas.

Tämä rämeikkö oli ennen lampi, jossa kasvoi kauniita vesikaisloja ja kurjenmiekkoja. Nyt kuran ja romujen seassa räpiköi muutama säikky sorsa.

Pitäisikö päästä vähän kritisoimaan?

Eilisilta meni aivan kanavasurffailuksi. Tuli maattua reporankana sohvalla ja vuoden tauon jälkeen katsoin jopa Uutisvuodon. Se riittikin sitä lajia taas vissiin tappiin asti. Mikä saa aikuisen miehen käyttäytymään niin typerästi kuin Jari Tervo? Kenties mediapäivien sofistikoitunut yleisö taannutti Tervon murkkuikäisen tasolle. Sitä kun yrittää niin kovasti esittää itseään fiksumpaa, joutuu ihan eksyksiin ja menettää kontrollinsa. Katja Ståhlille Tervo aukoi sovinistista päätään niin kuin pahainen kukkopoika. Hävetti.

Jos muistelen oikein, niin Uutisvuoto on kai luokiteltu huumoriohjelmaksi. Miksi ihmeessä minulla on vieläkin hampaat hellinä siitä väkinäisestä irvistelystä? Kohteliaisuussyistä varmaan tapailin jonkinlaista hymyä, joka lopulta hyytyi ilman ainuttakaan naurahdusta. Nymanin Peterin sänkykamariripsetkään eivät enää pelasta niitä peruna suussa väkisin väännettyjä vitsejä. Ohjelma kaipaa kyllä kipeästi Tabermannin elostelijan elkeitä. No, en taida enää kuulua kohdeyleisöön, joten sitä silmällä pitäen kritiikkini on joutavaa leukojen lonksutusta. Enhän ole katsonut kyseistä ohjelmaa aikoihin, mutta sadattuhannet siitä saavat vieläkin lauantai-illoillensa sisältöä. Jos se niille toimii, mikä hitto minä olen siihen mitään sanomaan.

Kymppiuutisten jälkeen jäin yksinäni toljottamaan Muumion paluuta. Suoraan sanoen en muista, olenko katsonut koskaan mitään niin typerää. Luokittelisin elokuvan normaalia huonommaksi lastenelokuvaksi, mikä kyllä lähetysaikaan nähden on hieman outoa. Elokuva oli niin höpö, että se sopisi lauantai-iltapäivien perheleffaksi, mutta joku hemmetin kalkkis siellä maikkarilla tarjoilee myöhäisillassa näitä säälittäviä väsäyksiä tympiintyneille ja yksinäisille aikuisille. Hei, emme ole idiootteeja, vaikka joudumme viettämään iltojamme television ääressä toisin kuin trendiravintoloissa sosiaalista seuraelämää viettävät ikäisemme. Kai sille elokuvalle oli katsojansa. En vain taas osunut oikeaan koloon. Sitä onkin nykyisin yhä vaikeampi löytää tässä viihdepläjäysten valloittamassa meediassa.

Siinä haukottelujeni lomassa tajusin yllättäen vaihtaa kanavaa. Ruutuun päsähti vanhuksia hoitava keski-ikäinen brittinainen, jonka aviomies oli jättänyt uuden ihastuksen takia. Näinhän meille monesti käy, niin miehille kuin naisille: Kun rakkaus jättää meidät, niin se jättää. Pointti on siinä, miten siitä selvitään. Tosin harva meistä silti jaksaa löytää elämälleen sisältöä vanhusten hoitamisesta ja kuunnella ex-anopin jatkuvaa vittuilua. Koska en tiennyt mitä elokuvaa olin katsomassa, otin Hesarin ja luin Harri Römpötin kenties pikkurahan puutteessa kiireessä väsätyn esittelyn (HS 14.4.2007) aiheesta: Jacobin (aviomiehen) halun häipyä melkein ymmärtää, kun heti tv-elokuvan alussa ilmenee, että talo on täynnä kärttyisiä vanhuksia. Alan Platerin kirjoittamassa ja Christopher Menaulin ohjaamassa draamassa Jacobista tehdään melkoinen mäntti, mutta vielä nopeammin katsoja kai tuomitsisi miehen, jos hän hylkäisi vanhusten sijasta lauman lapsia. Nyt Jacob sen sijaan havittelee kersoja... brittituotanto tuntuu jämähtäneen tällaiseen peruspuuroon.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta siitä, kenen pitäisi päästä kritisoimaan mitäkin ja kenen taas ei. Tässä Römpötin tapauksessa asia lyö jotenkin kirkkaasti silmille. Kun me kaikki tiedämme, että on olemassa kasapäin miehiä, jotka hylkäävät vanhat vaimonsa nuoremman takia, niin jotenkin tuosta kritiikistä heräsi ajatus, että onkohan kriitikolla kenties se kuuluisa oma lehmä ojassa. Kaikki miesten tekemät vääryydet pitäisi ilmeisesti vain hyväksyä ja karsia tällaiset leimallisesti miehiä mäntittävät elokuvat pois peruspuurolistalta. Tuon esittelyn mukaan joistakin miehistä vain tehdään mänttejä, mutta ne eivät sitä siis oikeasti ole. Missä helvetissä on objektiivisuus? Samaan tapaan asia koskisi myös naisia, eli arvostellaanko kaikki naisia mäntittävät tv-elokuvat samalla tavalla? Tuskin tällaista älynväläystä tullaan Römpötin esittelyissä näkemään. Miksi pitää aina ottaa itseensä niin kovin, että antaa tunteiden sumentaa arvostelykykynsä? Pitäisihän kriitikon nyt jollakin tavalla nousta asioiden yläpuolelle, ja jos niin ei käy, viime aikojen valitus väärin valituista kriitikoista on ihan aiheellinen.

Mikä merkitys ylipäätään on teilauskritiikeillä? Elokuvan, kirjan, levyn tai muun arvosteleminen omien tunteidensa tai jämähtäneiden maneeriensa kautta ei palvele ketään. Jotkut auktoriteettiuskoiset jättävät elokuvan katsomatta tai kirjan ostamatta tietämättä edes mistä jäävät paitsi. Loppujen lopuksi teilaukset yksinkertaisesti vain supistavat ihmisten kokemuksia ja loukkaavat tekijöitä. Kehitetäänkö sillä tavalla taidetta? Luodaanko ilmapiiriä, jossa luominen on innostavaa? Vai pannaanko saatana kaikki kärsimään, kun kriitikko nyt ei vaan tykkää.

Suomalaisilla on järjettömän luja usko siihen, että totaalinen teilaus vahvistaa luonnetta ja kasvattaa tekijää. Se uskomus on naiivi ja kertoo oikeastaan vain siitä, että suomalainen elää henkisessä pimeydessä. Näinhän ei tarvitse olla. Elämästä voisi ihan nauttiakin, mutta sitähän me emme oikein meinaa millään oppia. Pienikin valonpilkahdus tai onnistumisen tunne sammutetaan aika äkkiä, jos ei omasta, niin jonkun toisen toimesta. Meidän tittelinkipeä kulttuurimme on melko syvältä. Me uskomme vain pimeään puoleen, kaikki muu on valhetta tai kevyttä hapatusta, siksi myös myönteistä palautetta on niin vaikea uskoa.

Itselleni on nykyisin todella kaukainen ajatus, että jonkun kriitikon mielihalujen mukaan minun pitäisi joutua kärsimään. Siis älkää unta nähkö. Kylläpähän se olen minä, joka olen itseni armottomin kriitikko, ja jos jälki ei jollekin toiselle kelpaa, niin sitten se ei vaan kelpaa. Helppo tietty sanoa, kun en tuota enää mitään kritisoitavaa, mutta jos tuottaisin, niin luultavasti tunkisin teilauksen kriitikon kurkkuun. Vai mihin muka on kirjoitettu näiden kriitikoiden valta jalostaa kärsimyksellä parempia tekijöitä? Jumalauta, kriitikothan ovat ihmisiä! On aivan älytöntä tulla väittämään, että joku nyt on opiskellut alaa niin ja niin paljon, ja saavuttanut sitä kautta tiedon, mihin tämän maailman taidetta tulisi kehittää. Tekijät ovat kylläkin niitä, jotka luovat, keksivät uutta ja tekevät. Kriitikot eivät. Kyllä se tekijästä kuulkaa lähtee. Kriitikkoparat yksinkertaisesti haluavat valjastaa taiteen tai minkä tahansa viihteen mieleiseensä muottiin, eivät ne välitä sen tekijästä tuon taivaallista. Teilauskriitikot pyrkivät ainoastaan pitämään taiteensa sellaisena kuin he itse haluavat välittämättä muiden makunystyröistä yhtään mitään. Ei kukaan voi sanoa, onko teilaus oikein vai väärin tai jokin totuus. Se on vain yksi mielipide. Arvostelijan onkin koettava taideteos henkilökohtaisesti merkittäväksi oman persoonallisuutensa kautta, sanotaan täällä (Mol, kriitikon ammattivaatimukset).

Iän ajan on nähty, että niin kriitikot kuin esimerkiksi kustannustoimittajat ovat osuuneet pitkällä tähtäimellä harhaan useammin kuin ihmisaivoilla pystyy laskemaan. Hesarilla onkin aivan liian suuri valta suomalaisiin nähden. Sehän on vain lehti, jota saa kuka tahansa arvostella. Joidenkin mielestä se on mimosamaista valitusta, mutta minusta noissa tapauksissa kovan kuoren alle on kätkeytynyt mielistelevä ihminen, joka ei missään mielessä voi kyseenalaistaa kriitikoitten auktoriteettia. Sellainen sokea usko muistuttaa hyvin paljon hupaisaa palvontaa.

Buranapäivät

Äh, kyllä harmittaa. Susu vonkasi mediapäiville, eikä minusta ole tässä kunnossa lähtijäksi. Räkä valuu solkenaan. Piti ihan ottaa yöksi vessapaperirulla viereen ja siitä sitten kelata vaan nenän alle. Päässä jyskyttää, ja kyllähän te tiedätte tämän pakollisen draamaqueenosuuden; hyvä kun tältä huminalta kuulee omat ajatuksensa, josko niitä pahemmin onkaan. Toisekseen pitkästä aikaa olisi ollut vapaata aikaa sen verran, että olin suunnitellut lähteväni ostamaan uutta sohvaa. Vanhaan sohvaan ovat kissat teroittaneet kyntensä tuhannet kerrat ja nyt koirallakin on tapana ottaa sohvalta oma paikkansa kuin Archie Bunker konsanaan. Jos siinä paikalla on jotakin, tyynyjä tai muuta sälää, se kaapii ne pois ja rysähtää huokaisten sohvalle. Se kaapii tassullaan jopa minutkin siitä ihan pokkana alas, jos olen epähuomiossa siihen itseni tällännyt. Nyt se on alkanut kaapia selkänojan tyynyjäkin alas, joten sohvan verhoilu on aivan hajalla.

Mac muuten täyttää tänään 5 v. Joku välkky sanoi minulle, että kunhan se tulee kolmen vuoden ikään, niin se lopettaa kaikki typeryydet ja viisastuu. Joo ei. Mikään ei ole muuttunut, paitsi hieman alkaa olla leuan alla harmaata. Vastikään eräs rouva vastaan tullessaan ihasteli, miten ihana labbiksen pentu se siinä. Hehheh, en kehdannut kertoa totuutta. Mac on siis rakkauslapsi, bordercollien ja labradorinnoutajan hybridimuoto. Borderista sillä on jäljellä labbista alhaisempi säkäkorkeus ja hienoinen paimennusvietti, joka pentuiässä ilmeni perheenjäsententemme persauksista näykkimisenä silloin kun lauma oli liian hajallansa. Nythän se on identiteettikriisinsä läpikäynyt ja luojan kiitos unohtanut sen näykkimisen. Mac muistuttaa erehdyttävästi labbista ja noutajaidentiteettinsä se on jo löytänyt. Kyllä se aina vaan sen nallen suuhunsa noutaa, kun joku tulee kotiin. Linnuista se on yhtä kiinnostunut kuin minäkin. Viime yönä jämähdettiin iltapissillä kuuntelemaan pöllön huhuilua ja kanahaukan huutoa pimeällä pellolla. Tuskin olisi ilman koiraa tullut siellä yksinään pahemmin seisoskeltuakaan.

Kumipallona

No niin, nyt täytyy kyllä sanoa, että minulla on jumalaton ikävä paria poislähtenyttä työntekijää. Tämä nykyinen tilanne on veretseisauttava. Ilahdun niin paljon jonkun extran töihin tulemisesta, etten enää edes välitä, vaikka tulisi myöhässä. Pääasia on että tulee, eikä valita. Ilahduin tänään jopa tj:n käynnistä, enkä meinannut päästää pois ollenkaan. Keksin tikusta asiaa, etten jäisi niiden kahden kanssa sinne yksin. Kaikkein parasta tietenkin on, kun joku netistä tuttu tulee käymään, niin kuin tänään. Tuntui jotenkin kummalta, niin kuin oikeasti tuttu olisi siihen ovesta hymykuoppinensa pöllähtänyt. Lienenkö sanonutkin jotakin niin hölmöä, kuin että no siinähän se nyt on.

Sanotaanko tästä työtilanteesta nyt kuitenkin vaikka niin, että joustamattomuus on päivän sana päättämättömyyden ohella. Se on sikäli mielenkiintoinen tilanne, että vaikka ei itse vielä tietäisi mitä mieltä on, kannattaa olla kaiken varalta eri mieltä ainakin siihen asti, kunnes päätetään toisin. Koko ajan juputetaan, miten on liian matala pöytä tai liian kylmä, liian kuuma, liian kiire, liian hiljaista, liian paljon meteliä, liian vääränlainen puhelin, liian huono tietokone... siis se valituslista on loputon... Sikäli tietty hankalaa, kun niille asioille en mitään voi ja niille mille voin käy näin: ensin sanotaan, ettei haluta tehdä iltavuoroja, ja kun niitä ei sitten laiteta, niitä sitten halutaankin. Monen kuukauden työvuorolistat uusiksi. Sitten halutaan kesäloma pätkissä, kolme+yksi viikkoa, molemmat, ja kun näin toimitaan, niin sitten ei enää halutakaan, vaan kaikki neljä viikkoa pidetäänkin putkeen. Ja samaan aikaan kuin se toinen tietenkin. Naiset! Joo ei muuta kuin työvuorolistat taas uusiksi. Miksi minä olen tällainen saatanan kumipallo, hä? Jos jollakulla on minulle muita hommia, niin ilmottautukoon sähköpostissa. Olen joustava, enkä valita kuin blogissani. Teen työni, enkä kaipaa lahjuksia enkä kehuja. Kunhan ei koko ajan juputeta.

Ettei tulisi elukoita

No nih, nyt alkaa olla auringon uudelleen syntymisen kunniaksi ikkunat pestynä ja paskakerros kuorittuna tästäkin huushollista, ikään kuin olisi yllärimunan avannut ja löytänyt sisältä ihan kelpo kodin. Olen myös pessyt ja varastoinut talvikamppeet, raivannut kaapit ja lakaissut pihasta syksyn lehdet. On sitten luonnonkin mukavampi nousta kuolleista. On se onni, että Jeesuksen ylösnousemus sijoittuukin juuri tähän aikaan vuodesta, kun auringon armottomat säteet lävistävät paksuimmankin pölykerroksen. Miten sattuikin. Tuosta pölykerroksesta tuli mieleen tänä aamuna esikoisen kanssa käymäni keskustelu:
- Mitä sä teet?
- No siivoan, herranjestas.
- Ai miks?
- No ettei tulisi elukoita.
- Ei niitä tule. Ei torakat elä näin pohjoisessa.
- Eläähän. Ja luteet.
- Eihä elä.
- No voi herranjumala, älä väitä päivänselvää asiaa.
- Ei ne elä.
- Sä vaan yrität, ettei sun tarttis siivota omaa huonettas.
- Ei mun tarttekaan. Jos ei sotke, niin ei tartte siivota.
- Heh, vai et sotke! Sitäpaitsi siivota tarvii muutenkin. Ihminen ei selviä elämästä siivoamatta. Paikat likaantuu pelkästä elämisestä ja pölyä tulee kyllä ihan itekseenkin.
- Eihän tule. Jos ei sotke niin ei tule.
- No voi hyvä luoja! Tietenkin tulee.
- No eihän tule.
On pakko tunnustaa, että menen ihan sanattomaksi välillä. Eilen vein esikoisen kirkkoon. Kohta on siis rippijuhlat, joita emme tosin aio erityisemmin juhlia. Rippikoulu käydään kuulemma sen takia, että saadaan lahjoja ja moporahaa. Teinillä on vielä pari jumalanpalvelusta käymättä. Sen ämpärin kuulokkeet roikkui kauluksen alta ja minä sanoin, ettei sitä saa kirkossa kuunnella. Siellä pitää kuunnella saarnaa.
- Eihä tartte. Riittää kun on siellä, että saa merkinnän.
- No justiinsa. Haluatko, että lähden mukaan.
- No et varmaan lähde!... Ööh, mä nukun siellä kuitenkin, ei sun tartte.

Öisin olen katsellut tyttären kanssa televisiota, toissayönä katsottiin Harry Potter ja liekehtivä pikari sekä viime yönä Tähtien sota: Episode III - Sithin kosto, jossa pääsin paistattelemaan tietämykseni valossa. No tuo, jaa, no sehän on Anakin, siis tuleva Darth Vader, kyllä, siis se oli ennen hyvis, mutta siitä tuli sitten pahis. Sen tyttöystävä odottaa vauvaa... no kaksoset, Luke ja Leia. Se maski? No kohta se selviää, mutta voinhan minä jo kertoa, että sille käy huonosti, kun Obi-Van Kenobi silpoo sen valomiekallaan ja Anakinista tulee munapää...

Vähän vinksahtaneista näkökulmista

Nämä lehtien esitystavat alkavat kyllä tuntua vähintäänkin omituisilta. Siis kansa haluaa Niinistöstä valtiovarainministerin sanotaan Helsingin Sanomissa tänään otsikolla Kysely: Kansa haluaa Niinistöstä rahaministerin tai puhemiehen. Ihan todellako? Ilta-Sanomien TNS Gallupilla teettämän kyselyn mukaan valtiovarainministeriksi Niinistön haluaa 26 prosenttia vastaajista. Puhemieheksi Niinistöä suunnitteli 24 prosenttia ja ulkoministeriksi 20 prosenttia vastanneista. 11 prosentin mielestä Niinistö joutaisi rivikansanedustajaksi. HS 7.4.2007. Siis 26% vastaajista haluaisi Niinistöstä valtiovarainministerin. 26 %:n kansa?

Kuka haluaa Niinistön valtiovarainministeriksi? Siis kansa vaiko SanomaWSOY?

Maaliskuun lopussa julkaistun tutkimuksen mukaan iltapäivälehtien lööpit ovat raaistuneet. YLE Uutiset julkaisi siitä otsikolla Väkivalta on lisääntynyt lööpeissä uutisen, jossa sanottiin että: Iltapäivälehtien lööpit ovat muuttuneet väkivaltaisemmiksi. Väkivaltaotsikoiden määrä on kasvanut ja otsikot kertovat aiempaa enemmän henkirikoksista. Ilta-Sanomat julkaisi saman uutisen Internetissä ensin otsikolla Väkivaltaotsikot vähentyneet IS:n lööpeissä. Muutamaa tuntia myöhemmin otsikko oli muutettu muotoon IS:n linjanmuutos näkyy lööpeissä, mutta tutkimusta oli tulkittu tähän tapaan: IS:n uusi linja, pari piirua asiajournalismin suuntaan, näkyy lööppien väkivaltauutisten otsikoinnissa. Tämä käy ilmi Tampereen yliopiston Journalismin tutkimusyksikön perjantaina ilmestyneestä tutkimuksesta, jossa on tutkittu iltapäivälehtien lööppejä vuosina 1985-2006. IS 30.3.2007


Hei ihan oikeasti, älkää uskoko ketään. Minä lähden nyt pesemään ikkunoita.

Kerrankin uskosta

Enpä tiedä miten niin onkin hiipunut tämä verkkoelämä. Vaan enpä ole ainoa. Blogitkaan eivät enää Tietoviikon mukaan lisäänny entiseen tahtiin, vaikkakin yllättävän paljon vaikutusta niillä on ihmisen oikeaan elämään. Luin eilen, että masentunut mies hirtti itsensä nettikameran nähden, mukavien virtuaaliystäviensä kannustamana. Tosin kuka sitä todesta ymmärtää ottaa ihmisen tuskaa. Leikinlaskua ei kai sen pidemmälle enää viedä. Huumorintajulla on kuitenkin rajansa.

Eilen tuli katseltua telkkaria yömyöhään asti, ellei peräti aamutunneille. Joltakin kanavalta tuli tohtori House vissiin kahden maissa, vai meninköhän kellosta sekaisin. Oli joka tapauksessa nollausilta. Toissapäivänä oli tentti ja ennen uutta rupeamaa lupasin itselleni yhden päivän ilman hampaiden kiristelyä. Imuroinkin oikein ja luuttusin vähän.

Katsoin myös Mel Gibsonin ohjaaman Jeesus-elokuvan pääsiäisen kunniaksi. Minusta se ei nyt varsinaisesti ollut juonielokuva eikä todellakaan mikään syväluotaus raamutullisten henkilöhahmojen persooniin, vaan silkka opetusohjelma, jonka tarkoituksena oli havainnollistaa erilaisia turpaanvetämisen tapoja, kuten perinteistä hakkaamista ja potkimista, sekä kunnon koukkupäisen sarjaraipan sivallusta, niin että veriset ihonriekaleet vaan lentelivät. Henkeä haukkoen sitä piti katsella, että kuinka paljon ihminen voi oikein rääkkiä kestää. Se oli sairasta. Kun olin valmis kääntämään pään pois, Jeesuskin käännettiin ja sitten hakattiin toiseltakin puolelta.

Siinä vaiheessa tajusin, että elokuva oli tehty juuri minunlaisille kusipäille. Meidän aikamme pahvisille ihmisille. Gibsonia voi haukkua ja elokuvan ohuutta elitistit ivailla, mutta minä sain elokuvasta herätyksen. Miten hyvin nykyaikainen pahvipää osaa eläytyä Raamattuun? No, tarinan mukaan Jeesustahan vähän hakattiin ja ruoskittiin, pantiin orjantappuroita päähän, ja sen jälkeen Jeesus kasvot valaistuneena raahasi riutuen ristinsä Golgatalle. Mitä se meille väkivallan turruttamille ihmisille oikeasti kärsimyksestä kertoo? Ei mitään. Meille kärsimys astuu konkreettisesti esiin vain silmittömällä väkivallalla kuorrutettuna, muutoin emme tuskaa pysähdy ajattelemaan. Se pitää visualisoida silmiemme eteen verenpunaiseksi mehustettuna ja höystää korvia raastavilla ääniefekteillä. On ihan ihmisen omaa syytä, että se on tuskassaan näin pitkälle jalostunut. Kun mikään ei riitä, niin se ei riitä. Toisen tuskan pitää räjähtää suolenpätkinä silmille, ennen kuin ympärillämme oleva kärsimys edes hipaisee.

Koska elokuvassa ei selitelty mitään, siinä ei ollut mitään pointtia. Äidin tuska oli ilmeetöntä, vain silmänaluset mustuivat elokuvan loppua kohden. Jeesuksen repliikeistä, joista jokainen taisi alkaa sanalla "totisesti", tuli sellainen käsitys, ettei Jeesus ollut ihan täysillä mukana, siis miehellä ei ollut kyllä kaikki kotona. Elokuvan perusteella (siis ilman taustatietoja) Jeesus näyttäytyi melkoisena jumalafriikkinä, joka oli saanut lahkolleen tukijoita tekemällä joitakin hyviä juttuja. Sen valossa minua alkoikin säälittää ihan hirveästi. Molemmin puolin omiin totuuksiinsa hurahtaneet väittelivät epäolennaisuuksista. Siis jos joku esittelee itsensä kuninkaaksi, ja joku siitä suuttuu, niin kumpi on hullumpi.

Siinä vaiheessa kun lähikuvassa läpikotaisin vereslihalla kituva Jeesus käännettiin vielä ristillä nurinpäin ja käden läpi isketyt naulat tällättiin toiselta puolelta puuhun kiiinni, tuli ihan mieleen, että siinä se roikkuu peräänantamaton ihminen, omassa kärsimyksessään ja omaan totuuteensa loppuun asti tinkimättömästi uskoen, ja kokee tulleensa maailman (tässä tapauksessa Isä Jumalan) hylkäämäksi. Elokuvan Jeesus näytti tietä; siis älkää kokeilko tätä kotona. Pietarikin siitä tajusi ajoissa kolme kertaa kieltäytyä. Riittää kun yksi kuolee saman asian puolesta, muut voivat ottaa vähän rennommin ja kenties olla hieman avoimpia muualta tulleille ajatuksille.

Pääasiahan on kuitenkin, että vain eettisten oppien mukaiset ja kulttuurista riippumatta kollektiivisesti hyviksi ymmärretyt tekomme jäävät kuolemamme jälkeen elämään kirkkaimpina läheisissämme ja lapsissamme. Pahat teot haluttaisiin toivottavasti mielummin unohtaa, jos nyt sitten subjekti ei ole aivan vihansa kyllästämä. Vain oma katkeruus saa pitämään vääryydet mielessä ja kunkin roikkumaan tiukasti vereslihalla omalla ristillään. Armahtamalla voisi unohtaa, jonka jälkeen ihminen voisi ryhtyä taas keskittymään niiden omien tekosiensa seurausten miettimiseen.

"Don't say anything online that you wouldn't say in person."

Mitähän siitä Hesarin julkkisjuoruilusta pitäisi olla mieltä? Juoruilu Lasitalon emännän mukaan on hauskaa (HS 24.3.07) ja Hesarilla on olo vähän niin kuin se jäisi kaiken ilottelun ulkopuolelle jäykällä olemuksellaan. Juoruilu sitäpaitsi lisää yhteisöllisyyttä tässä muutoin niin sirpaileisessa yhteiskunnassa. Toisaalta voisi ajatella, että Hesari yrittää vallata alaa lööpeiltä ja kuroa kiinni hupenevaa markkinaosuuttaan. Mitä me teemme enää Seiskalla ja iltapäivälehdillä, jos Hesari hoitaa niidenkin hommat? Ylevää olisi tietty ajatella, että Hesari hoitaisi senkin hienostuneemmin, sillä tavalla journalismin hengessä, het helvetin isolla jiillä. Sitä paitsi mikä on sen helpompaa nostattaa omaa arvovaltaansa kuin kirjoittaa itseään toopeimmista. Amerikassahan julkkikset, siis poliitikot ja laulajat, on juuri määritelty USA:n tyhmimmiksi.

USA:n kansalaisten mielipiteitä mittaava Opinion Research Group on julkaissut listan kymmenestä julkisuuden henkilöstä, jotka ovat kyselyn mukaan maan tyhmimpiä. (HS 2.4.2007) Heh, siis miten tuollainen tutkimus edes olisi mahdollista ilman julkkiksia? Oman naapurin tai serkun töppäilyjä äänestämällä ei äänimäärä toiveista huolimatta kovin kummoiseksi kerry. Kaiketi into kuitenkin tehdä moisia tutkimuksia ylittää niistä saadun substanssin. Jos media ahkerasti meille ensin syöttää tietoja julkkisten tempauksista, onko se niin kovin yllättävää, että meille muodostuu käsitys näistä tuntemattomista ihmisistä median välityksellä. Jos se käsitys on tyhmä, niin mitä se kertoo median motiiveista? Mitä tämä kaikki julkkishakuisuus ylipäätään siitä kertoo? Tai meistä?

Kun nyt siis Hesari on Kurosen kansien julkistamistilaisuuden jälkeen vajonnut "yleisen mielipiteen" mukaan aina vain alemmaksi, pitää muistaa, että sanomalehden alkuaikoina sen tärkein tehtävä oli juurikin juoruilu. Kansa vaati alusta asti tietää hallitsijoittensa erektiokyvystä, mikä puolestaan takasi kansalle jatkuvuuden tunteen. Kaupungistumisen myötä ihimiset olivat ihan hukassa, samalla tavalla kuin nykyisin globalisaation sekoittaessa identiteettien pakkaa. Eihän meillä ole isossa julkisuudessa enää mitään mistä muusta ottaa kiinni kuin Matista ja milloin vähän Tanjasta, Susanista tai Merikukasta. Jotakin muuta katetta pitää kyllä jo jatkuvuudellekin saada kuin nakuna juoksentelu ja uuniperunat. Ei se näet kyllä Hesarin syytä ole, ettei porukka innostu yhteisvoimin pohtimaan työttömyyden puolittamisen keinoja. Meitä liikuttaa enemmän pääministerin puuhat vapaalla kuin se tylsä arki. Ei me vaan jakseta. Me ollaan niin hyviä. Meillä on laajakaistat ja lauhkea mieli.

Olen itse tilannut Hesarini sillä periaatteella, että se kattaa tärkeän osan meneillään olevista puheenaiheista ja nostaa esiin yhteisen hyvän kannalta tärkeinä pitämiään asioita. Nyt minun pitäisi sitten luottaa Hesarin näkemykseen siitä, mikä nykyään on tärkeää. Ja siihen siis sisältyy julkkikset ja Kurosen kirjan kannet. Kuitenkin olen sitä mieltä, että jos haluaisin lukea julkkiksista, olisin sitten tilannut sen Seiskan. Mutta kun minulle ei tule Seiskaa, en ilmiselvästi kaipaa juorujakaan. Nythän tämä tilanne on se, etten pysty enää näiltä julkkisasioilta välttymään, vaikka haluaisinkin. Tämä puolestaan muokkaa käsitystäni tästä yhteiskunnasta. Hesari siis määrää asenteellaan yleisen arvoperustan ja sen kärkeen kuuluvat tästedes juorut. Joidenkin toimittajien puoltavia kannanottoja en ihmettele lainkaan, perustuuhan heidän oma työnsäkin nimenomaan kriittiseen juoruiluun, jota ei kuitenkaan ilman julkkista voi harjoittaa.

Olenkin tässä jo jonkin aikaa seurannut Lindholm/Jari Mr:n blogia ja nyt kun se lähti Bagdadiin, pääsee paskahousukin valloilleen näin anonymiteetin suojista sanomaan mielipiteensä, joka on yhtä epätasainen kuin arvion alla oleva blogikin. Haakana jo kovasti bloggareille ja kommentoijille noita hienoja ohjeita O'Reillya siteeraten antoikin, mistä Lindholm päällimmäiseksi nosti nimettömyyden peikon. Anonyymiys se aina vaan on kaiken pahan alku ja toivottavasti loppukin. Kunhan kaikki aletaan kirjoittaa näitä juorujuttujamme omalla nimellämme, niin maailma luultavasti pelastuu. Lehtolakin se nimittäin näpäytti toimittajia 30 kohdan ohjeillaan ja ryöpytti heti perään Aamulehdessä Lindholmia, jota juttu puolestaan ei voisi vähempää kiinnostaa. Tästä sekamelskasta mitään tolkkua saa. Noh. Minulle nyt tuli vain mieleen, että mitenkähän tuo lienee, estääkö nimen käyttäminen netissä lopulta mitenkään sen paskahousuisuuden?