Pitäisikö päästä vähän kritisoimaan?

Eilisilta meni aivan kanavasurffailuksi. Tuli maattua reporankana sohvalla ja vuoden tauon jälkeen katsoin jopa Uutisvuodon. Se riittikin sitä lajia taas vissiin tappiin asti. Mikä saa aikuisen miehen käyttäytymään niin typerästi kuin Jari Tervo? Kenties mediapäivien sofistikoitunut yleisö taannutti Tervon murkkuikäisen tasolle. Sitä kun yrittää niin kovasti esittää itseään fiksumpaa, joutuu ihan eksyksiin ja menettää kontrollinsa. Katja Ståhlille Tervo aukoi sovinistista päätään niin kuin pahainen kukkopoika. Hävetti.

Jos muistelen oikein, niin Uutisvuoto on kai luokiteltu huumoriohjelmaksi. Miksi ihmeessä minulla on vieläkin hampaat hellinä siitä väkinäisestä irvistelystä? Kohteliaisuussyistä varmaan tapailin jonkinlaista hymyä, joka lopulta hyytyi ilman ainuttakaan naurahdusta. Nymanin Peterin sänkykamariripsetkään eivät enää pelasta niitä peruna suussa väkisin väännettyjä vitsejä. Ohjelma kaipaa kyllä kipeästi Tabermannin elostelijan elkeitä. No, en taida enää kuulua kohdeyleisöön, joten sitä silmällä pitäen kritiikkini on joutavaa leukojen lonksutusta. Enhän ole katsonut kyseistä ohjelmaa aikoihin, mutta sadattuhannet siitä saavat vieläkin lauantai-illoillensa sisältöä. Jos se niille toimii, mikä hitto minä olen siihen mitään sanomaan.

Kymppiuutisten jälkeen jäin yksinäni toljottamaan Muumion paluuta. Suoraan sanoen en muista, olenko katsonut koskaan mitään niin typerää. Luokittelisin elokuvan normaalia huonommaksi lastenelokuvaksi, mikä kyllä lähetysaikaan nähden on hieman outoa. Elokuva oli niin höpö, että se sopisi lauantai-iltapäivien perheleffaksi, mutta joku hemmetin kalkkis siellä maikkarilla tarjoilee myöhäisillassa näitä säälittäviä väsäyksiä tympiintyneille ja yksinäisille aikuisille. Hei, emme ole idiootteeja, vaikka joudumme viettämään iltojamme television ääressä toisin kuin trendiravintoloissa sosiaalista seuraelämää viettävät ikäisemme. Kai sille elokuvalle oli katsojansa. En vain taas osunut oikeaan koloon. Sitä onkin nykyisin yhä vaikeampi löytää tässä viihdepläjäysten valloittamassa meediassa.

Siinä haukottelujeni lomassa tajusin yllättäen vaihtaa kanavaa. Ruutuun päsähti vanhuksia hoitava keski-ikäinen brittinainen, jonka aviomies oli jättänyt uuden ihastuksen takia. Näinhän meille monesti käy, niin miehille kuin naisille: Kun rakkaus jättää meidät, niin se jättää. Pointti on siinä, miten siitä selvitään. Tosin harva meistä silti jaksaa löytää elämälleen sisältöä vanhusten hoitamisesta ja kuunnella ex-anopin jatkuvaa vittuilua. Koska en tiennyt mitä elokuvaa olin katsomassa, otin Hesarin ja luin Harri Römpötin kenties pikkurahan puutteessa kiireessä väsätyn esittelyn (HS 14.4.2007) aiheesta: Jacobin (aviomiehen) halun häipyä melkein ymmärtää, kun heti tv-elokuvan alussa ilmenee, että talo on täynnä kärttyisiä vanhuksia. Alan Platerin kirjoittamassa ja Christopher Menaulin ohjaamassa draamassa Jacobista tehdään melkoinen mäntti, mutta vielä nopeammin katsoja kai tuomitsisi miehen, jos hän hylkäisi vanhusten sijasta lauman lapsia. Nyt Jacob sen sijaan havittelee kersoja... brittituotanto tuntuu jämähtäneen tällaiseen peruspuuroon.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta siitä, kenen pitäisi päästä kritisoimaan mitäkin ja kenen taas ei. Tässä Römpötin tapauksessa asia lyö jotenkin kirkkaasti silmille. Kun me kaikki tiedämme, että on olemassa kasapäin miehiä, jotka hylkäävät vanhat vaimonsa nuoremman takia, niin jotenkin tuosta kritiikistä heräsi ajatus, että onkohan kriitikolla kenties se kuuluisa oma lehmä ojassa. Kaikki miesten tekemät vääryydet pitäisi ilmeisesti vain hyväksyä ja karsia tällaiset leimallisesti miehiä mäntittävät elokuvat pois peruspuurolistalta. Tuon esittelyn mukaan joistakin miehistä vain tehdään mänttejä, mutta ne eivät sitä siis oikeasti ole. Missä helvetissä on objektiivisuus? Samaan tapaan asia koskisi myös naisia, eli arvostellaanko kaikki naisia mäntittävät tv-elokuvat samalla tavalla? Tuskin tällaista älynväläystä tullaan Römpötin esittelyissä näkemään. Miksi pitää aina ottaa itseensä niin kovin, että antaa tunteiden sumentaa arvostelykykynsä? Pitäisihän kriitikon nyt jollakin tavalla nousta asioiden yläpuolelle, ja jos niin ei käy, viime aikojen valitus väärin valituista kriitikoista on ihan aiheellinen.

Mikä merkitys ylipäätään on teilauskritiikeillä? Elokuvan, kirjan, levyn tai muun arvosteleminen omien tunteidensa tai jämähtäneiden maneeriensa kautta ei palvele ketään. Jotkut auktoriteettiuskoiset jättävät elokuvan katsomatta tai kirjan ostamatta tietämättä edes mistä jäävät paitsi. Loppujen lopuksi teilaukset yksinkertaisesti vain supistavat ihmisten kokemuksia ja loukkaavat tekijöitä. Kehitetäänkö sillä tavalla taidetta? Luodaanko ilmapiiriä, jossa luominen on innostavaa? Vai pannaanko saatana kaikki kärsimään, kun kriitikko nyt ei vaan tykkää.

Suomalaisilla on järjettömän luja usko siihen, että totaalinen teilaus vahvistaa luonnetta ja kasvattaa tekijää. Se uskomus on naiivi ja kertoo oikeastaan vain siitä, että suomalainen elää henkisessä pimeydessä. Näinhän ei tarvitse olla. Elämästä voisi ihan nauttiakin, mutta sitähän me emme oikein meinaa millään oppia. Pienikin valonpilkahdus tai onnistumisen tunne sammutetaan aika äkkiä, jos ei omasta, niin jonkun toisen toimesta. Meidän tittelinkipeä kulttuurimme on melko syvältä. Me uskomme vain pimeään puoleen, kaikki muu on valhetta tai kevyttä hapatusta, siksi myös myönteistä palautetta on niin vaikea uskoa.

Itselleni on nykyisin todella kaukainen ajatus, että jonkun kriitikon mielihalujen mukaan minun pitäisi joutua kärsimään. Siis älkää unta nähkö. Kylläpähän se olen minä, joka olen itseni armottomin kriitikko, ja jos jälki ei jollekin toiselle kelpaa, niin sitten se ei vaan kelpaa. Helppo tietty sanoa, kun en tuota enää mitään kritisoitavaa, mutta jos tuottaisin, niin luultavasti tunkisin teilauksen kriitikon kurkkuun. Vai mihin muka on kirjoitettu näiden kriitikoiden valta jalostaa kärsimyksellä parempia tekijöitä? Jumalauta, kriitikothan ovat ihmisiä! On aivan älytöntä tulla väittämään, että joku nyt on opiskellut alaa niin ja niin paljon, ja saavuttanut sitä kautta tiedon, mihin tämän maailman taidetta tulisi kehittää. Tekijät ovat kylläkin niitä, jotka luovat, keksivät uutta ja tekevät. Kriitikot eivät. Kyllä se tekijästä kuulkaa lähtee. Kriitikkoparat yksinkertaisesti haluavat valjastaa taiteen tai minkä tahansa viihteen mieleiseensä muottiin, eivät ne välitä sen tekijästä tuon taivaallista. Teilauskriitikot pyrkivät ainoastaan pitämään taiteensa sellaisena kuin he itse haluavat välittämättä muiden makunystyröistä yhtään mitään. Ei kukaan voi sanoa, onko teilaus oikein vai väärin tai jokin totuus. Se on vain yksi mielipide. Arvostelijan onkin koettava taideteos henkilökohtaisesti merkittäväksi oman persoonallisuutensa kautta, sanotaan täällä (Mol, kriitikon ammattivaatimukset).

Iän ajan on nähty, että niin kriitikot kuin esimerkiksi kustannustoimittajat ovat osuuneet pitkällä tähtäimellä harhaan useammin kuin ihmisaivoilla pystyy laskemaan. Hesarilla onkin aivan liian suuri valta suomalaisiin nähden. Sehän on vain lehti, jota saa kuka tahansa arvostella. Joidenkin mielestä se on mimosamaista valitusta, mutta minusta noissa tapauksissa kovan kuoren alle on kätkeytynyt mielistelevä ihminen, joka ei missään mielessä voi kyseenalaistaa kriitikoitten auktoriteettia. Sellainen sokea usko muistuttaa hyvin paljon hupaisaa palvontaa.

Buranapäivät

Äh, kyllä harmittaa. Susu vonkasi mediapäiville, eikä minusta ole tässä kunnossa lähtijäksi. Räkä valuu solkenaan. Piti ihan ottaa yöksi vessapaperirulla viereen ja siitä sitten kelata vaan nenän alle. Päässä jyskyttää, ja kyllähän te tiedätte tämän pakollisen draamaqueenosuuden; hyvä kun tältä huminalta kuulee omat ajatuksensa, josko niitä pahemmin onkaan. Toisekseen pitkästä aikaa olisi ollut vapaata aikaa sen verran, että olin suunnitellut lähteväni ostamaan uutta sohvaa. Vanhaan sohvaan ovat kissat teroittaneet kyntensä tuhannet kerrat ja nyt koirallakin on tapana ottaa sohvalta oma paikkansa kuin Archie Bunker konsanaan. Jos siinä paikalla on jotakin, tyynyjä tai muuta sälää, se kaapii ne pois ja rysähtää huokaisten sohvalle. Se kaapii tassullaan jopa minutkin siitä ihan pokkana alas, jos olen epähuomiossa siihen itseni tällännyt. Nyt se on alkanut kaapia selkänojan tyynyjäkin alas, joten sohvan verhoilu on aivan hajalla.

Mac muuten täyttää tänään 5 v. Joku välkky sanoi minulle, että kunhan se tulee kolmen vuoden ikään, niin se lopettaa kaikki typeryydet ja viisastuu. Joo ei. Mikään ei ole muuttunut, paitsi hieman alkaa olla leuan alla harmaata. Vastikään eräs rouva vastaan tullessaan ihasteli, miten ihana labbiksen pentu se siinä. Hehheh, en kehdannut kertoa totuutta. Mac on siis rakkauslapsi, bordercollien ja labradorinnoutajan hybridimuoto. Borderista sillä on jäljellä labbista alhaisempi säkäkorkeus ja hienoinen paimennusvietti, joka pentuiässä ilmeni perheenjäsententemme persauksista näykkimisenä silloin kun lauma oli liian hajallansa. Nythän se on identiteettikriisinsä läpikäynyt ja luojan kiitos unohtanut sen näykkimisen. Mac muistuttaa erehdyttävästi labbista ja noutajaidentiteettinsä se on jo löytänyt. Kyllä se aina vaan sen nallen suuhunsa noutaa, kun joku tulee kotiin. Linnuista se on yhtä kiinnostunut kuin minäkin. Viime yönä jämähdettiin iltapissillä kuuntelemaan pöllön huhuilua ja kanahaukan huutoa pimeällä pellolla. Tuskin olisi ilman koiraa tullut siellä yksinään pahemmin seisoskeltuakaan.

Kumipallona

No niin, nyt täytyy kyllä sanoa, että minulla on jumalaton ikävä paria poislähtenyttä työntekijää. Tämä nykyinen tilanne on veretseisauttava. Ilahdun niin paljon jonkun extran töihin tulemisesta, etten enää edes välitä, vaikka tulisi myöhässä. Pääasia on että tulee, eikä valita. Ilahduin tänään jopa tj:n käynnistä, enkä meinannut päästää pois ollenkaan. Keksin tikusta asiaa, etten jäisi niiden kahden kanssa sinne yksin. Kaikkein parasta tietenkin on, kun joku netistä tuttu tulee käymään, niin kuin tänään. Tuntui jotenkin kummalta, niin kuin oikeasti tuttu olisi siihen ovesta hymykuoppinensa pöllähtänyt. Lienenkö sanonutkin jotakin niin hölmöä, kuin että no siinähän se nyt on.

Sanotaanko tästä työtilanteesta nyt kuitenkin vaikka niin, että joustamattomuus on päivän sana päättämättömyyden ohella. Se on sikäli mielenkiintoinen tilanne, että vaikka ei itse vielä tietäisi mitä mieltä on, kannattaa olla kaiken varalta eri mieltä ainakin siihen asti, kunnes päätetään toisin. Koko ajan juputetaan, miten on liian matala pöytä tai liian kylmä, liian kuuma, liian kiire, liian hiljaista, liian paljon meteliä, liian vääränlainen puhelin, liian huono tietokone... siis se valituslista on loputon... Sikäli tietty hankalaa, kun niille asioille en mitään voi ja niille mille voin käy näin: ensin sanotaan, ettei haluta tehdä iltavuoroja, ja kun niitä ei sitten laiteta, niitä sitten halutaankin. Monen kuukauden työvuorolistat uusiksi. Sitten halutaan kesäloma pätkissä, kolme+yksi viikkoa, molemmat, ja kun näin toimitaan, niin sitten ei enää halutakaan, vaan kaikki neljä viikkoa pidetäänkin putkeen. Ja samaan aikaan kuin se toinen tietenkin. Naiset! Joo ei muuta kuin työvuorolistat taas uusiksi. Miksi minä olen tällainen saatanan kumipallo, hä? Jos jollakulla on minulle muita hommia, niin ilmottautukoon sähköpostissa. Olen joustava, enkä valita kuin blogissani. Teen työni, enkä kaipaa lahjuksia enkä kehuja. Kunhan ei koko ajan juputeta.

Ettei tulisi elukoita

No nih, nyt alkaa olla auringon uudelleen syntymisen kunniaksi ikkunat pestynä ja paskakerros kuorittuna tästäkin huushollista, ikään kuin olisi yllärimunan avannut ja löytänyt sisältä ihan kelpo kodin. Olen myös pessyt ja varastoinut talvikamppeet, raivannut kaapit ja lakaissut pihasta syksyn lehdet. On sitten luonnonkin mukavampi nousta kuolleista. On se onni, että Jeesuksen ylösnousemus sijoittuukin juuri tähän aikaan vuodesta, kun auringon armottomat säteet lävistävät paksuimmankin pölykerroksen. Miten sattuikin. Tuosta pölykerroksesta tuli mieleen tänä aamuna esikoisen kanssa käymäni keskustelu:
- Mitä sä teet?
- No siivoan, herranjestas.
- Ai miks?
- No ettei tulisi elukoita.
- Ei niitä tule. Ei torakat elä näin pohjoisessa.
- Eläähän. Ja luteet.
- Eihä elä.
- No voi herranjumala, älä väitä päivänselvää asiaa.
- Ei ne elä.
- Sä vaan yrität, ettei sun tarttis siivota omaa huonettas.
- Ei mun tarttekaan. Jos ei sotke, niin ei tartte siivota.
- Heh, vai et sotke! Sitäpaitsi siivota tarvii muutenkin. Ihminen ei selviä elämästä siivoamatta. Paikat likaantuu pelkästä elämisestä ja pölyä tulee kyllä ihan itekseenkin.
- Eihän tule. Jos ei sotke niin ei tule.
- No voi hyvä luoja! Tietenkin tulee.
- No eihän tule.
On pakko tunnustaa, että menen ihan sanattomaksi välillä. Eilen vein esikoisen kirkkoon. Kohta on siis rippijuhlat, joita emme tosin aio erityisemmin juhlia. Rippikoulu käydään kuulemma sen takia, että saadaan lahjoja ja moporahaa. Teinillä on vielä pari jumalanpalvelusta käymättä. Sen ämpärin kuulokkeet roikkui kauluksen alta ja minä sanoin, ettei sitä saa kirkossa kuunnella. Siellä pitää kuunnella saarnaa.
- Eihä tartte. Riittää kun on siellä, että saa merkinnän.
- No justiinsa. Haluatko, että lähden mukaan.
- No et varmaan lähde!... Ööh, mä nukun siellä kuitenkin, ei sun tartte.

Öisin olen katsellut tyttären kanssa televisiota, toissayönä katsottiin Harry Potter ja liekehtivä pikari sekä viime yönä Tähtien sota: Episode III - Sithin kosto, jossa pääsin paistattelemaan tietämykseni valossa. No tuo, jaa, no sehän on Anakin, siis tuleva Darth Vader, kyllä, siis se oli ennen hyvis, mutta siitä tuli sitten pahis. Sen tyttöystävä odottaa vauvaa... no kaksoset, Luke ja Leia. Se maski? No kohta se selviää, mutta voinhan minä jo kertoa, että sille käy huonosti, kun Obi-Van Kenobi silpoo sen valomiekallaan ja Anakinista tulee munapää...

Vähän vinksahtaneista näkökulmista

Nämä lehtien esitystavat alkavat kyllä tuntua vähintäänkin omituisilta. Siis kansa haluaa Niinistöstä valtiovarainministerin sanotaan Helsingin Sanomissa tänään otsikolla Kysely: Kansa haluaa Niinistöstä rahaministerin tai puhemiehen. Ihan todellako? Ilta-Sanomien TNS Gallupilla teettämän kyselyn mukaan valtiovarainministeriksi Niinistön haluaa 26 prosenttia vastaajista. Puhemieheksi Niinistöä suunnitteli 24 prosenttia ja ulkoministeriksi 20 prosenttia vastanneista. 11 prosentin mielestä Niinistö joutaisi rivikansanedustajaksi. HS 7.4.2007. Siis 26% vastaajista haluaisi Niinistöstä valtiovarainministerin. 26 %:n kansa?

Kuka haluaa Niinistön valtiovarainministeriksi? Siis kansa vaiko SanomaWSOY?

Maaliskuun lopussa julkaistun tutkimuksen mukaan iltapäivälehtien lööpit ovat raaistuneet. YLE Uutiset julkaisi siitä otsikolla Väkivalta on lisääntynyt lööpeissä uutisen, jossa sanottiin että: Iltapäivälehtien lööpit ovat muuttuneet väkivaltaisemmiksi. Väkivaltaotsikoiden määrä on kasvanut ja otsikot kertovat aiempaa enemmän henkirikoksista. Ilta-Sanomat julkaisi saman uutisen Internetissä ensin otsikolla Väkivaltaotsikot vähentyneet IS:n lööpeissä. Muutamaa tuntia myöhemmin otsikko oli muutettu muotoon IS:n linjanmuutos näkyy lööpeissä, mutta tutkimusta oli tulkittu tähän tapaan: IS:n uusi linja, pari piirua asiajournalismin suuntaan, näkyy lööppien väkivaltauutisten otsikoinnissa. Tämä käy ilmi Tampereen yliopiston Journalismin tutkimusyksikön perjantaina ilmestyneestä tutkimuksesta, jossa on tutkittu iltapäivälehtien lööppejä vuosina 1985-2006. IS 30.3.2007


Hei ihan oikeasti, älkää uskoko ketään. Minä lähden nyt pesemään ikkunoita.

Kerrankin uskosta

Enpä tiedä miten niin onkin hiipunut tämä verkkoelämä. Vaan enpä ole ainoa. Blogitkaan eivät enää Tietoviikon mukaan lisäänny entiseen tahtiin, vaikkakin yllättävän paljon vaikutusta niillä on ihmisen oikeaan elämään. Luin eilen, että masentunut mies hirtti itsensä nettikameran nähden, mukavien virtuaaliystäviensä kannustamana. Tosin kuka sitä todesta ymmärtää ottaa ihmisen tuskaa. Leikinlaskua ei kai sen pidemmälle enää viedä. Huumorintajulla on kuitenkin rajansa.

Eilen tuli katseltua telkkaria yömyöhään asti, ellei peräti aamutunneille. Joltakin kanavalta tuli tohtori House vissiin kahden maissa, vai meninköhän kellosta sekaisin. Oli joka tapauksessa nollausilta. Toissapäivänä oli tentti ja ennen uutta rupeamaa lupasin itselleni yhden päivän ilman hampaiden kiristelyä. Imuroinkin oikein ja luuttusin vähän.

Katsoin myös Mel Gibsonin ohjaaman Jeesus-elokuvan pääsiäisen kunniaksi. Minusta se ei nyt varsinaisesti ollut juonielokuva eikä todellakaan mikään syväluotaus raamutullisten henkilöhahmojen persooniin, vaan silkka opetusohjelma, jonka tarkoituksena oli havainnollistaa erilaisia turpaanvetämisen tapoja, kuten perinteistä hakkaamista ja potkimista, sekä kunnon koukkupäisen sarjaraipan sivallusta, niin että veriset ihonriekaleet vaan lentelivät. Henkeä haukkoen sitä piti katsella, että kuinka paljon ihminen voi oikein rääkkiä kestää. Se oli sairasta. Kun olin valmis kääntämään pään pois, Jeesuskin käännettiin ja sitten hakattiin toiseltakin puolelta.

Siinä vaiheessa tajusin, että elokuva oli tehty juuri minunlaisille kusipäille. Meidän aikamme pahvisille ihmisille. Gibsonia voi haukkua ja elokuvan ohuutta elitistit ivailla, mutta minä sain elokuvasta herätyksen. Miten hyvin nykyaikainen pahvipää osaa eläytyä Raamattuun? No, tarinan mukaan Jeesustahan vähän hakattiin ja ruoskittiin, pantiin orjantappuroita päähän, ja sen jälkeen Jeesus kasvot valaistuneena raahasi riutuen ristinsä Golgatalle. Mitä se meille väkivallan turruttamille ihmisille oikeasti kärsimyksestä kertoo? Ei mitään. Meille kärsimys astuu konkreettisesti esiin vain silmittömällä väkivallalla kuorrutettuna, muutoin emme tuskaa pysähdy ajattelemaan. Se pitää visualisoida silmiemme eteen verenpunaiseksi mehustettuna ja höystää korvia raastavilla ääniefekteillä. On ihan ihmisen omaa syytä, että se on tuskassaan näin pitkälle jalostunut. Kun mikään ei riitä, niin se ei riitä. Toisen tuskan pitää räjähtää suolenpätkinä silmille, ennen kuin ympärillämme oleva kärsimys edes hipaisee.

Koska elokuvassa ei selitelty mitään, siinä ei ollut mitään pointtia. Äidin tuska oli ilmeetöntä, vain silmänaluset mustuivat elokuvan loppua kohden. Jeesuksen repliikeistä, joista jokainen taisi alkaa sanalla "totisesti", tuli sellainen käsitys, ettei Jeesus ollut ihan täysillä mukana, siis miehellä ei ollut kyllä kaikki kotona. Elokuvan perusteella (siis ilman taustatietoja) Jeesus näyttäytyi melkoisena jumalafriikkinä, joka oli saanut lahkolleen tukijoita tekemällä joitakin hyviä juttuja. Sen valossa minua alkoikin säälittää ihan hirveästi. Molemmin puolin omiin totuuksiinsa hurahtaneet väittelivät epäolennaisuuksista. Siis jos joku esittelee itsensä kuninkaaksi, ja joku siitä suuttuu, niin kumpi on hullumpi.

Siinä vaiheessa kun lähikuvassa läpikotaisin vereslihalla kituva Jeesus käännettiin vielä ristillä nurinpäin ja käden läpi isketyt naulat tällättiin toiselta puolelta puuhun kiiinni, tuli ihan mieleen, että siinä se roikkuu peräänantamaton ihminen, omassa kärsimyksessään ja omaan totuuteensa loppuun asti tinkimättömästi uskoen, ja kokee tulleensa maailman (tässä tapauksessa Isä Jumalan) hylkäämäksi. Elokuvan Jeesus näytti tietä; siis älkää kokeilko tätä kotona. Pietarikin siitä tajusi ajoissa kolme kertaa kieltäytyä. Riittää kun yksi kuolee saman asian puolesta, muut voivat ottaa vähän rennommin ja kenties olla hieman avoimpia muualta tulleille ajatuksille.

Pääasiahan on kuitenkin, että vain eettisten oppien mukaiset ja kulttuurista riippumatta kollektiivisesti hyviksi ymmärretyt tekomme jäävät kuolemamme jälkeen elämään kirkkaimpina läheisissämme ja lapsissamme. Pahat teot haluttaisiin toivottavasti mielummin unohtaa, jos nyt sitten subjekti ei ole aivan vihansa kyllästämä. Vain oma katkeruus saa pitämään vääryydet mielessä ja kunkin roikkumaan tiukasti vereslihalla omalla ristillään. Armahtamalla voisi unohtaa, jonka jälkeen ihminen voisi ryhtyä taas keskittymään niiden omien tekosiensa seurausten miettimiseen.

"Don't say anything online that you wouldn't say in person."

Mitähän siitä Hesarin julkkisjuoruilusta pitäisi olla mieltä? Juoruilu Lasitalon emännän mukaan on hauskaa (HS 24.3.07) ja Hesarilla on olo vähän niin kuin se jäisi kaiken ilottelun ulkopuolelle jäykällä olemuksellaan. Juoruilu sitäpaitsi lisää yhteisöllisyyttä tässä muutoin niin sirpaileisessa yhteiskunnassa. Toisaalta voisi ajatella, että Hesari yrittää vallata alaa lööpeiltä ja kuroa kiinni hupenevaa markkinaosuuttaan. Mitä me teemme enää Seiskalla ja iltapäivälehdillä, jos Hesari hoitaa niidenkin hommat? Ylevää olisi tietty ajatella, että Hesari hoitaisi senkin hienostuneemmin, sillä tavalla journalismin hengessä, het helvetin isolla jiillä. Sitä paitsi mikä on sen helpompaa nostattaa omaa arvovaltaansa kuin kirjoittaa itseään toopeimmista. Amerikassahan julkkikset, siis poliitikot ja laulajat, on juuri määritelty USA:n tyhmimmiksi.

USA:n kansalaisten mielipiteitä mittaava Opinion Research Group on julkaissut listan kymmenestä julkisuuden henkilöstä, jotka ovat kyselyn mukaan maan tyhmimpiä. (HS 2.4.2007) Heh, siis miten tuollainen tutkimus edes olisi mahdollista ilman julkkiksia? Oman naapurin tai serkun töppäilyjä äänestämällä ei äänimäärä toiveista huolimatta kovin kummoiseksi kerry. Kaiketi into kuitenkin tehdä moisia tutkimuksia ylittää niistä saadun substanssin. Jos media ahkerasti meille ensin syöttää tietoja julkkisten tempauksista, onko se niin kovin yllättävää, että meille muodostuu käsitys näistä tuntemattomista ihmisistä median välityksellä. Jos se käsitys on tyhmä, niin mitä se kertoo median motiiveista? Mitä tämä kaikki julkkishakuisuus ylipäätään siitä kertoo? Tai meistä?

Kun nyt siis Hesari on Kurosen kansien julkistamistilaisuuden jälkeen vajonnut "yleisen mielipiteen" mukaan aina vain alemmaksi, pitää muistaa, että sanomalehden alkuaikoina sen tärkein tehtävä oli juurikin juoruilu. Kansa vaati alusta asti tietää hallitsijoittensa erektiokyvystä, mikä puolestaan takasi kansalle jatkuvuuden tunteen. Kaupungistumisen myötä ihimiset olivat ihan hukassa, samalla tavalla kuin nykyisin globalisaation sekoittaessa identiteettien pakkaa. Eihän meillä ole isossa julkisuudessa enää mitään mistä muusta ottaa kiinni kuin Matista ja milloin vähän Tanjasta, Susanista tai Merikukasta. Jotakin muuta katetta pitää kyllä jo jatkuvuudellekin saada kuin nakuna juoksentelu ja uuniperunat. Ei se näet kyllä Hesarin syytä ole, ettei porukka innostu yhteisvoimin pohtimaan työttömyyden puolittamisen keinoja. Meitä liikuttaa enemmän pääministerin puuhat vapaalla kuin se tylsä arki. Ei me vaan jakseta. Me ollaan niin hyviä. Meillä on laajakaistat ja lauhkea mieli.

Olen itse tilannut Hesarini sillä periaatteella, että se kattaa tärkeän osan meneillään olevista puheenaiheista ja nostaa esiin yhteisen hyvän kannalta tärkeinä pitämiään asioita. Nyt minun pitäisi sitten luottaa Hesarin näkemykseen siitä, mikä nykyään on tärkeää. Ja siihen siis sisältyy julkkikset ja Kurosen kirjan kannet. Kuitenkin olen sitä mieltä, että jos haluaisin lukea julkkiksista, olisin sitten tilannut sen Seiskan. Mutta kun minulle ei tule Seiskaa, en ilmiselvästi kaipaa juorujakaan. Nythän tämä tilanne on se, etten pysty enää näiltä julkkisasioilta välttymään, vaikka haluaisinkin. Tämä puolestaan muokkaa käsitystäni tästä yhteiskunnasta. Hesari siis määrää asenteellaan yleisen arvoperustan ja sen kärkeen kuuluvat tästedes juorut. Joidenkin toimittajien puoltavia kannanottoja en ihmettele lainkaan, perustuuhan heidän oma työnsäkin nimenomaan kriittiseen juoruiluun, jota ei kuitenkaan ilman julkkista voi harjoittaa.

Olenkin tässä jo jonkin aikaa seurannut Lindholm/Jari Mr:n blogia ja nyt kun se lähti Bagdadiin, pääsee paskahousukin valloilleen näin anonymiteetin suojista sanomaan mielipiteensä, joka on yhtä epätasainen kuin arvion alla oleva blogikin. Haakana jo kovasti bloggareille ja kommentoijille noita hienoja ohjeita O'Reillya siteeraten antoikin, mistä Lindholm päällimmäiseksi nosti nimettömyyden peikon. Anonyymiys se aina vaan on kaiken pahan alku ja toivottavasti loppukin. Kunhan kaikki aletaan kirjoittaa näitä juorujuttujamme omalla nimellämme, niin maailma luultavasti pelastuu. Lehtolakin se nimittäin näpäytti toimittajia 30 kohdan ohjeillaan ja ryöpytti heti perään Aamulehdessä Lindholmia, jota juttu puolestaan ei voisi vähempää kiinnostaa. Tästä sekamelskasta mitään tolkkua saa. Noh. Minulle nyt tuli vain mieleen, että mitenkähän tuo lienee, estääkö nimen käyttäminen netissä lopulta mitenkään sen paskahousuisuuden?

Sanoja, sanoja

Näillä vähäisillä resursseillani takerrun meemiin, ettette sentään kuvittele päässeenne minusta. Sanat ja retoriikka sinällään saavat aika näkyvän osan elämässä muutenkin. Ja oletteko huomanneet - vai tuntuuko minusta vain - että bloggareitten välinen yhteisöllisyys on jonkinlaisessa hajannuksen tilassa.

Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms.

Hei, kiitos, ole hyvä, ei hyvänen aika, uskon puutetta

Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten.

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin

Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan.

Minä, älä, et, missä, addikti

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta.

Antaa kaikkien kukkien kukkia

(sinänsä ajatuksessa ei mitään vikaa, mutta noilla sanoilla ilmaistuna se on menettänyt merkityksensä, tai paremminkin sanottuna se aiheuttaa jo ärtymystä sen sanojaa kohtaan, jopa siinä määrin, ettei todellakaan tee mieli antaa minkään kukkia)

Sana, jonka haluaisin kuulla useammin (tai edes kerran)

Rakas

Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut.

Niitä tulee niin paljon joka päivä. Olkoot vaikka persuaasio, vaikka se ei... no... äh.

Akronyymigeneraattorin tulkinta:

K.I.R.J.A.K.A.U.P.A.N.M.Y.Y.J.Ä.: Kauniin Innoittava, Rajun Joutava ja Ankean Kasvava Astmaatikko joka Uunoilee Pissapäisen Auliisti Nihkeästi, Mässäilee, Yrjöää Ylpeän Järjestelmällisesti ja Ällöttää

Isommat fontit ja vähemmän sivuja, kiitos

Minulla on huomattava vika, joka on käynyt ilmi paineen alla lukemisessa. Luen ja luen tiiviisti, luen pitkällekin ja teen tarkkaan muistiinpanoja, mutta aina kun kirjasta on jäljellä noin yksi neljäsosaa, menetän mielenkiintoni siihen täysin. Minusta asiaa on ollut siihen mennessä jo aivan riittämiin. Kaikki loppu on vain joutavaa hapatusta. Heitin taas kirjan seinään. Ei hitto soikoon voi samasta aiheesta löytyä tuhat eri teoriaa. Tai siis näköjään voi, mutta on tämä nyt jo vähän liikaa. Mistä minä tiedän missä auktoriteetin voi kyseenalaistaa, vaikka opettaja niin käskikin tehdä ja pisti sitten viime tenttiin niin älyttömän kysymyksen, jonka aihetta en ollut pitänyt mitenkään tärkeänä, eikä moni muukaan. Siinä sitten oltiin ihan öönä, kun ihan alusta asti piti lähteä aihetta ajattelemaan.

Nyt on kuitenkin vaihdettava kirja kesken kaiken. Ja siitäkin tulee jäämään se yksi neljäsosaa lukematta. Sen jälkeen otan sen ensimmäisen kirjan loppuosan lukemistooni ja lopulta olen varmaan aivan sekopäinen, että mikä häntä kuului millekin kirjalle.

Sinä olet viesti!

No niin, vielä on pirusti lukematta ja tentti lähestyy. Uusi kurssikin se siellä jo alkoi ja minä se nyhjään näitä entisiä. Pää halkeaa. Tänä aamuna ei niska enää kääntynyt vasemmalle ollenkaan. Sen sijaan, että olisin kääntänyt päätääni sivulle, jouduin koko akka kääntymään. Välillä ihan jäin paikoilleni pyörimään. Onneksi oli vielä relaksantteja jäljellä, tosin ne pehmentää mun pään (tuo olisi kiva lause johonkin musiikkikappaleeseen). On nimittäin tullut viime aikoina kuunneltua Metro afämmää. 80-luvun poppi on nyt ihan tuoreessa muistissa. Tämä olikin loistava aasinsilta.

Sen lisäksi että olen pessyt kauppojen ikkunat, siis maan alla ja manskulla, olen haastatellut kesätyönhakijoita. Pari kuukautta sitten haastattelin jo koko joukon töitä hakevia extroja ja kelpuutin niistä kaksi nuorta miestä. Nyt kun tein koko kesän työvuorolistat toukokuusta elokuulle, niin olihan siellä ihan selkeästi yhden työntekijän vajaus vielä. Ja ei muuta kuin valkkaamaan taas. Minulla on työntekijöitten palkkaamisesta sellaista psykologisen tason kokemusta tasan sen verran, kun olen ollut itse haasteltavana. Ensimmäistä työpaikkaa hakiessani 80-luvun alussa, vedin kuulkaa kaapista tätini vanhan, polven alapuolelle ulottuvan mustan hameen, äitini valkoisen kauluspaidan ja mummoni mustanpuhuvan pitkän perintötakin päälleni, kun kuvittelin, että työhaastatteluun pitää pukeutua hyvin. Siis hyvin. Joka tapauksessa pääsin töihin, mikä ei ole ihme, sillä se pulju paljastui niin patriarkaaliseksi, että melko varmasti vaatetukseni oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Tuskin siihen aikaan mistään löytyi niin epämuodikasta ja vanhanaikaisesti pukeutuvaa nuorta naista. Sinä olet viesti, sanoo imagokonsultti Roger Ailes.

Nyt sitten on tullut kiinnitetyksi huomiota näiden töitä hakevien nuorten naisten ja miesten pukeutumiseen. Kun se vatsanahka sieltä pursuilee vieläkin. Eikös ne lantiofarkut ole jo muodista poissa? Ei sillä, ettenkö olisi niitä jo tottunut katselemaan. Kyllä siellä yks jos toinenkin pyllistelee hyllyjen välissä puoli selkää paljaana. Push-upeilla kurottu tissivakokin se sieltä syväänuurretusta kaula-aukosta pilkistää niin, että meikäläiselläkin silmät seisoo päässä ja päässä tärisee. Eräs nuori mies mainitsi jo hakemuksessaan etukäteen, että on vaatemuodista kiinnostunut. Joo, olihan se. Minulle ei ehken kannattaisi sellaisella hirveästi leveillä. Eipä sillä, että olisi varaa nyrpistellä, varsin jos ajattelee sitä tädin vanhaa hametta ja mummon takkia.

Tänään sitten tein poikkeuksen, kun ethän sinä nyt voi kenkien takia olla ottamatta jotakuta töihin, työkaverikin sanoi. Olisin minä kyllä voinut. Eihän nyt jumankauta semmoisilla kengillä voi edes kävellä. Niin kuin kuuden tuuman rautanaulat olisi korkoina olleet, samanlaista ääntäkin siinä kivilattialla pitivät. Ja se sattui hampaisiinkin. Kyllä minä sitä mietin, että kun muuten oli niin reipas ja innokas tyttö, puhtia täynnä ja kun minä ihan todella haluaisin töihin just tänne. Ihana paikka, se sanoi ja nyökytteli vakuuttavasti. Aika moni muukin kyllä sanoo niin, mutta minä pidän siitä, että minua tillitetään silmiin ja kuunnellaan ja vastataan kun kysytään ja nauretaan tyhmille vitseilleni. Mutta ne kengät. Voi jösses sentään.

Joka tapauksessa tämä haastatteleminen ja kieltävien vastausten jakaminen on aika inhaa. Niin inhaa, että otin sen kenkäihmisen sitten. Nyt kädet ristiin, että nämä viime aikoina palkatut ja entiset extrat pysyvät talossa hamaan tulevaisuuteen. En minä jaksa ammattikseni arvostella ihmisiä päivästä toiseen.

Blogikin näivettyy

Kellot on käännetty kesäaikaan. Lapset juoksevat pihan poikki hiukset vapaana ja kirkuvat onnesta. Lämmintä on. Sepelkyyhky pulputtaa yhtenään ja järripeippo rääkyy, niin kuin hitaanpuoleinen autonasentaja vääntäisi taukoamatta räikkää. Sitruunaperhonen istahtaa silmuille ja lehahtaa lentoon.


Tuolla ikkunan takana on kevät. Minä hautaudun kirjoihini ja homehdun tänne. Blogikin näivettyy ja suhteet verkkoväkeen ovat retuperällä. Sosiaalinen kanssakäyminen perheen ja minun välillä on rajoittunut muutamiin murahteluihin. Talokin on tärviöllä.

Perjantaina

Otamma olusen ja
painumma sohvalle.

Tähän väliin vähän kepeämpää

On vähän aavemainen olo. Teini on lähtenyt treeneihin ja jättänyt kesken jääneen tietokonekamppailunsa päälle. Se pelaa sitä peliään mikrofonin ja kaiuttimien kanssa. Toisessa päässä on varmaan joku jannu, joka ei puhu suomea. Tennarin huoneesta kajahtelee vähän väliä jotain mölinää, kun se tyyppi siellä on kai peliseuraa vailla, ja toinen on jäällä maalivahtina, enkä minä voi mennä sille tyypille sitä sanomaan, että olisi jo hiljaa. Meidän moke saisi siitä ehken jonkinmoiset kilarit.

Teinillä on muuten vaikea kausi taas päällä, vaikka kerran näin sen vahingossa nauravan, kun sanoin jotakin. Se lähti siitä kyllä aika äkkiä. (Taas se yksi mölisee siellä). Kyllähän se ikäistensä kanssa toimeen tulee. Oli viime viikonloppuna turnauksessakin. Ei se niiden jengi mikään huippujoukkue kyllä ole. Häviö naurattaa niitä itseäänkin välillä, mutta oli meidän moke huutanut joukkuetunareilleen viimeksi sieltä maalista, että mitä vittua te oikein teette? Kaveri oli luistellut viereen ja parahtanut: No mitä vittua meiän pitäis tehdä? Eihän se hirveän kaunista kuvaa tietty anna, mutta ei niille nauramattakaan voi olla.

Eilen kuopus olisi halunnut väenvängällä katsoa Vareksen. En tykännyt oikein hyvää. Kuopus seilasi siinä sitten aikansa, meni vessaan ja huoneeseensa, meni suihkuun ja tuli takaisin ja ihan vahingossa sen korvat olivat ohimennessään höröllään ja silmät osuivat telkkariin kuin huomaamatta. Olin mennyt jo sänkyyn, kun se tuli selittämään, miten pimeitä ne yhet tyypit oli, kun ne koko ajan hoki, että mitä vittua? Sanoin sitten, että no sehän oli tehokeino sille, miten saada näyttämään pari hyypiötä ihan idiootilta. Kuopus oli samaa mieltä. Hirveän ristiriitaista noin niin kuin edellisen kappaleen kanssa.

Naapurin koira juoksi juuri tuosta ikkunan ohi. Se oli lähtenyt kai omin päin lenkille, ihan niin kuin meidän Mac. Se naapurin koira on tosin vielä niin pössö, että kun menin huutamaan, että nyt kotiin sieltä, niin se tuli meille. Vein sen sitten kotiinsa. Niillä oli ovi auki ja sisältä kuului pienen lapsen kikatusta. Huusin, että toin teidän koiran sisälle. Kukaan ei vastannut. Pistin naapurin oven kiinni ja tulin tähän.

Ei ole edes PMS

Yöunet jäivät parin tunnin mittaisiksi, niin kuin aina sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Painajaiset olivat sairaita. En voi edes kertoa. Pitäisi vissiin pyhänäkin alkaa herätä ennen kuutta, että rytmi säilyisi ja voisi reilusti olla kuoleman väsynyt, päivästä toiseen. Tänään on ollut aamusta asti se vehje otsassa. Mitä se sitten tarkoittaakin. Ottaa niin päähän tussata töissä jotakin askartelua, jota viikonloppuna eivät olleet taas vaivautuneet tekemään. Seinät taas lappuja täynnä, Saara: tahtoisin toukokuun sen ja sen päivän vapaaksi, ja kesäkuun kolmannen, kuudennen ja kymmenennen, ja heinäkuussakin viidestoista ja ai niin neljäs kans, ja jos elokuun listaa teet, niin olisin silloin iiron käkkärässä; ja minä hevon kuusessa; ja minä haluaisin päästä festareille. Joo mut siis kyl mä niin tota noin kesätöitä haluisin niin paljon kun vaan on tarjota- me kaikki halutaan. ÄÄÄÄÄ!

Vaikka seittemältä singahdin kaupalle tekemään töitäni, että saisin yhdeksältä ovet säällisen näköisenä auki, niin ei; tukka pystyssä ja naama mustana sinun pitää ovesi aukaiseman. Kahvi palaa pohjaan ja jalkapohjatkin ovat tulessa jo puoli kymmeneltä.

Sitä paitsi minä konahdin yhdelle mummollekin tänään. Jos kone tyssää edellisen asiakkaan kohdalla, niin ettei pääse eteenpäin kuin sammuttamalla ohjelman ja käynnistämällä uudestaan, niin eikö siinä ole joku muori naama rutussa känisemässä, että kun aina saa odottaa. Ja on se sitten kumma. Minä kyllä lähden, jos se ei kohta toimi... minua alkoi kerrankin suoraan sanoen vituttaa. Posket kuumottivat jo muutenkin, kun ei toimi niin ei toimi, vaikka minkä teet. Aikaa oli mennyt ehkä pari minuuttia. Eikö tästä nyt pääse jo... aina saa odottaa, minä kyllä lähden ...mummo jatkoi mutinaansa.
- Eiköhän se ole sillä tavalla, ettei kauppaan kannata lähteä ollenkaan, jos on niin kova kiire.
- No ei ainakaan tähän kauppaan, mummo sanoi ja jäi odottamaan kiltisti vuoroaan.

Junassa se samperin kännykkään kälkätys kävi totaalisesti hermoon. Sormi korvassa yritin lukea taas yhtä täysin käsittämätöntä tenttikirjaa: ... legimitaatioprosessi on kontekstisidonnainen, ei niinkään absoluuttinen, ihanteellinen tai abstrakti kuin oikeustieteissä yleensä legimitaatio määritellään (Beetnam 1991, 14). Legimitaatiossa on kyse sekä moraalisesta että normatiivisesta näkökulmasta valtasuhteisiin, jotka konstituoituvat yhteiskunnan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Sormi oli melkein aivoissa asti, kun samaan aikaan vieressä istuva purkkaansa lätkyttävä ja säärtään seksikkäästi heilutteleva nuori nainen avautui kännykälleen Tallinnan ristelystään ja miten oli niin löytänyt just samaa sarjaa korvikset, kun mikä se kaulakoru on... ja hei, vitsit mikä hytti. Telkkarista näky kaikki kanavat.

Pää meinasi haljeta. Pakko pitää vapaailta lukemisesta. Lupasin vielä laittaa tyttärelle raitoja sen metrin mittaisiin hiuksiin. Jäi jotenkin kroonisesti päälle tämä nillitys. Ei ole edes PMS, tarkistin jo kalenterista, turha yrittää.

En nuku, enkä äänestä

Olen äänestänyt aina siitä asti kun sain äänioikeuden. Tänään en äänestä. Olen kyllä seurannut vaaliväittelyjä televisiosta, mutta ne ovat mielestäni pelkkää viihdyttävää talkshowta, verbaalisesti lahjakkaiden taistelutannerta, jossa voittaja on se, joka osaa parhaiten puhua. Edustava ulkonäkö ei sekään haitaksi ole. Poliittinen julkisuus on saavuttanut huippunsa. Ei sillä, etteikö julkisuudessa jotakin hyvää myös olisi. Onhan politiikka tullut näin lähemmäksi ihmistä, mutta ne puheet mitkä julkisuudessa näkyvät ovat sen sortin esitystä, että politiikka ja todelliset aiheet sinällään menettävät merkityksensä.

Jokainen poliitikko väittää viimeiseen asti olevansa aina heikoimpien puolella. Vaaliväittelyssä päällimmäiseksi nousee kuitenkin se, kenen syyksi voidaan kulloinkin laittaa, ettei kukaan ole heikomman puolella koskaan ollutkaan. Sen he ovat ansiokkaasti todistaneet monen monituista kertaa. Siinä sitä istutaan posket punaisina vuorollaan itse kukin, kun vastapuoli lyö lukemia ja tilastoja esille. Jokainen pääpuolueen päällepäsmäri on todistanut toisten päsmäreiden kyvyttömyyden hoitaa asioita. Summaksi jää siis se, ettei kukaan ole koskaan todella ajanut mitään asioita, korkeintaan omiaan. Sitä paitsi jos haluaisi olla varma siitä, ketä äänestää ja ettei ääni mene jollekin, joka seuraavalla kerralla ryvettyy lööpeissä, pitäisi ehdokkaisiin tutustua ihan muissa ympyröissä kuin julkisuuden kautta.

Luultavasti eduskuntaan pääsevät nyt kuitenkin he, jotka ovat eniten olleet julkisuudessa. Siksi se pian koostuukin pelkistä julkisuuden henkilöistä. Ihan sama ovatko he vanhoja urheilijoita, missejä, laulajia tai runoilijoita, he menevät läpi tai tuovat puolueille ainakin lisää ääniä. Hiljaisten ja vakavasti asioihin suhtautuvien pyrkimykset jäävät pimentoon. Pinnalla pällistelevät he, joille ihmiset ovat pelkkiä politiikan pelinappuloita. Toki vaalikoneet voisivat auttaa vakavasti otettavan poliitikon löytämisessä, mutta niiden tulokset ovat joka kerralla riemastuttavasti päin helvettiä. On kertakaikkisen hauskaa, kun kärkeen tupsahtaa jokaikisestä puolueesta yksi ehdokas, aina vihreästä perussuomalaiseen ja kaikki siltä väliltä. En tiedä onko ongelma minun linjattomuudessani vai pitäisikö poliitikkojen ja sellaiseksi pyrkivien miettiä omaa rehellisyyttään silloin, kun ovat kysymyksiin vastatessaan polvillaan kaikkien edessä.

Julkisuus on nykypoliitikolle välttämätöntä, mutta se, mitä poliitikko toisensa jälkeen julkisuudessa touhuaa ei kannusta enää äänestämään. Olen lopen kyllästynyt kaikenlaiseen kähmintään ja siihen, miten poliitikot ovat muka vain ihmisiä. Juttu on niin, että moni tavallinen ihminen ei silti toimi niin kuin nykyajan poliitikko. Mielestäni ei ole mitenkään ylivoimaista käyttäytyä kunnolla. Se nyt vain on niin, että kun jokin asia otetaan hoidettavaksi, niin se myös kunnolla hoidetaan. Hetkittäin eduskunta näyttääkin pelkältä suojatyökeskukselta, jossa kaikki vinksahtaneet saavat jatkuvasti mokailunsa anteeksi, ikään kuin mokailisivat ressukat pelkkää ymmärtämättömyyttään.

Olen siis sitä mieltä, että politiikkaan ja yhteisten asioitten hoitamiseen ei kuulu kähmintä, ei veronkierto, ei aseella riehuminen, ei kännissä ajaminen, ei nettideittailu... koska miljoonat kansalaisetkin voivat elää ilman noita kyseenalaisia meriittejä omassa taviksen elämässään. Sen ei pitäisi olla mitenkään ylivoimaista kenellekään. Kaikkea ei tarvitse poliitikonkaan saada.

Saastaiset lapset

Taidan taas tölväistä blogistanian rikkumatonta hegemoniaa ja ihan ykskantaan vain sanoa, että ihmisellä on toki biologisiakin ominaisuuksia, jopa vaistoja. Niin, kuulkaa. Ihminen on ihan eläin. Hyhhyh, tiesittekö, että jotkut naiset ja miehet todella haluavat lapsia. Ihan siis vaistoissa tai tunteissa tämmöinen selittämätön nykyaikaan sopimaton häikkä. Piirre ihmisessä, jota voi kyllä kontrolloida ja jonka voi kieltää, mutta joka siis siellä väistämättä on, jos sitä kerran pitää kontrolloida. Vähän samaan tapaan kun meillä on muitakin ikäviä ominaisuuksia, jotka pitää ottaa hallintaan. Jotkin niistä ovat ehdottomasti jopa rikollisia ja hyvä niin. Joidenkin mielestä myös lasten tekemisestä pitäisi tehdä rikollista tai jakaa palkkioita niille, jotka eivät niitä tee.

Yllättävää sinänsä, että monet todella kokevat elämänsä tyhjiksi ilman lapsia, ilman pieniä ihmisiä ja perhettä, yhteisöä ympärillään. Nämä villi-ihmiset eivät siis ole löytäneet elämäntarkoitustaan vaikka taiteen palvonnasta. Hyvin monet tuntuvat löytävän elämäntarkoituksensa juuri kirjoista ja palvovan pölyisiä tekstejä meemi toisensa jälkeen. Toiset löytävät elämäntarkoituksensa vaikka blogin kirjoittamisesta. Bloggareita on silti suhteessa todella vähän koko Suomen väestöön verrattuna. Voin hyvin kuvitella, miltä tuntuu paskakuskeista tai ruokakaupan kassoista, kun joku ylväs bloggari opettaa sitä uskomaan, että sen paskakuskin elämäntarkoitus on siinä. Ja jos ei kelpaa, niin ainahan voi opetella kirjoittamaan, mutta kursseille ei kyllä pidä mennä, sillä kirjoittaminen on vain harvojen etuoikeus. Syntymälahja. Sori vaan, hei, jos sullei mitään lahjaa ole. Kyl elämäntarkoitus pitää löytyä jostakin muualta kuin sikiämisestä.

Lasten tekeminen on siis vulgaaria, jopa barbaarista, mutta tuon ajatuksen julistaminen on vain yksi representaatio, joka perustuu sekin ihan niihin omiin tarpeisiin ja pohjautuu omiin lähtökohtiin, omiin kokemuksiin ja omaan kasvamiseen tässä kulttuurissa. Tuo lapsikontrolli, jota nyt on harjoitetaan blogistaniassa oikein urakalla, on sekin ihan yhtä lailla kulttuurista toistamista ja kulttuurin uudelleen muokkaamista; arvojen rakentamista uudelleen. Aivan kuin olisi aina vain se yksi arvo, joka on vastakkainen sille toiselle. Toistamasta päästyään ilkutaan lapsiperheille, haukutaan lapsia eikä siedetä niitä silmissään ja ollaan niin kovaa ja kyynistä. Tähän muoti-ilmiöön ovat ripustautuneet myös jotkut vanhemmat, jotka kaiketi yrittävät pysyä trendien aallonharjalla, pysyä valtavirran silmissä puoleensavetävinä loppuun asti.

Länsimainen ihminen on korottanut itsensä jumalaksi kautta aikain. Se on yksi osa tätä eurooppalaista ajatusmaailmaa, jonka huippu ilmenee juuri tässä kaikessa mielen ja ruumiin kontrolloimisessa. Länsimainen ihminen pitää aasialaisia ja afrikkalaisia stereotyyppisesti niin saatanan typerinä, ettei usko niiden kykyyn omaksua tätä vastaanvanlaista mielen ja ruumiin hallintaa. Tämä on muuten yksi rasismin muoto. Ajatellaan, että ne vain tyhmyyttään sikiävät ja vaaditaan, että länsimaisen ihmisen tulisi suuressa viisaudessaan antaa muille tilaa toimia holtittomasti. Voi tulla yllätyksenä taas, mutta me olemme kaikki samanlaisia tarpeinemme. Länsimainen kulttuuri on opettanut meidät uskomaan, että olisimme jotenkin muiden yläpuolella, kaikkivoipaisia, kuten blogien kirjoittajat ja poliitikot. Ajatus ikinuoresta satavuotiaasta, jumalaksi itseään kutsuvasta bloggarista, joka naputtelee näppäimistöään kultasormukset koukkusormissaan ja monokkeli poskellaan, ja joka uskoo lapsettomana yhä elävänsä sellaista elämää, jolla on pelastanut maapallon, on aika mielipuolinen. Kukahan pelastaisi ihmiskunnan näiltä.

En aio linkata ketään, näitä juttuja löytyy postauksista, mutta erityisesti kommenttiosastoilta. En nimittäin aio lukea yhtään poikkipuolista ja lapsivastaista kirjoitusta enää. Turha edes ottaa kantaa. Niitä on jo blogit pullollaan. Se puoli asiasta on jo nähty, siis siinä ei ole mitään uutta. Siinä sen sijaan olisi, että hyväksyttäisiin asia molemmin puolin.

Minä se sitten aina viittin

Tässä se taas nähdään millainen sekopää minä olen. Neljä päivää olen hulluna tankannut tämänpäiväiseen tenttiin, siis sillä tavalla, etten erota enää kissaa koirasta. Ne pitää ensin analysoida monelta kantilta ja miettiä niiden eroja ja yhtäläisyyksiä, että mikä tekee niistä kissan ja mikä koiran, ja tutkia niitä niin pitkään ja niin läheltä, että ne alkavat näyttää samalta. Kummastakaan ei saa enää mitään tolkkua. Ei tiedä mihin kissa loppuu ja mistä koira alkaa.

Nyt on päässä aimo sekamelska subjektia, identiteettiä, kansallisidentiteettiä, etnosentrismiä, rodullistamista, luonnollistamista, feminismiä, fetisismiä, queer-teoriaa, mainontaa, mediakulttuuria, digitalisoitumista, politiikkaa, kulttuurintutkimusta ja valtaa, milloin kenenkin valtaa, mutta valtaa. Sitä riittää. Ja sinne kaikki johtaa.

Olen myös orjuuttanut erään ystäväni lukemaan yhden tenttikirjoista kanssani ja painostanut häntäkin tässä muka kiireessä selittämään ja taas selittämään, ja toinen sieltä sängyn pohjalta on yrittänyt flunssaisena selittää. Olen myös heittänyt kirjan seinään täysin vittuuntuneena siitä akateemisesta sössötyksestä ja sen saman sössötyksen toistamisesta ja toistotoistamisesta.

Sitten lopulta luovutin ja olin yhtäkkiä ihan rauhallinen. Aloin hissukseen odotella tentin alkamista. Menee miten menee.

No se onkin näköjään vasta huomenna.

Yhteistä hyvää kaikille

Suomalaiset toimittajat ne vielä jaksavat vainukoiran lailla kaivaa poliitikkojen pimeitä puolia, mikä on tietenkin hyvä asia. Yleensähän mikään ei kuitenkaan johda mihinkään. Meillä on avara ja anteeksiantavainen sydän. Paheiden tultua julki me kansalaiset yhteisestä suusta ymmärrämme, että poliitikkokin on vain ihminen ja tekee samoja virheitä kuin meistä itse kukin silloin tällöin. Joskus tietenkin jää harmittamaan vain se, että näillä juhantaloilla on sitä pätäkkää niin maan perkeleellisesti enemmän millä keinotella. Mutta kyllähän niiden rahojen eteen on kuitenkin jotakin sentään pitänyt tehdä, on pitänyt käyttää vähän edes aivoja ja sekös aina saa suomalaisen ihastuksesta mykäksi. Vaalituloksista päätellen viimeistään äänestyskopissa sen sitten yllättävän moni hartaana muistaa, kuka keplottelut parhaiten taitaa.

Toimittajien vainu ei sekään ihan harakoille mene, kyllä näillä otsikoilla lehtiä saadaan myytyä. Se on aina niin kiehtovaa, kun joku mokaa ja ihminen osoittautuu epätäydelliseksi ja vaikka toimittajaparka kuinka yrittää kääntää asian näyttämään siltä, että paljastelemalla näitä mätäpaiseita toimittaja toimii yhteisen hyvän nimissä, se kaikuu melko kuuroille korville. Yhteinen hyvä on koko kansalle ja suurelle osalle toimittajistakin varsin epämääräinen käsite, mutta noin periaatteessa se voisi esimerkiksi olla jotakin kansaa henkistävää ja niinkin pompöösia kuin moraalisista arvoista muistuttamista.

Voisi, muttei ole. Moraali on pikemminkin kirosana, jonka kuultuaan moni epämoralisti nostaa sormensa pystyyn ja alkaa heristää sitä intohimolla, joka muistuttaa pahimpia valistuksellisia kiihkoilijoita. Itse asiassa moraalista itsestään on tullut aikamme suurin hävyttömyys. Ihmiskuntaa ei sovi muistuttaa mistään mikä kahlehtisi jokaisen yksilöllistä hyvää. Taannoin Metron kolumnissa (27.2.2007) kirjailija ja suuri ajattelija Tomi Kontiokin muistutti, että pissisten pahe on tunteellisuus ja hyve se, että ne ovat seksuaalimoraaliltaan niin kovin löyhiä.

Tanskalaiset ovat vihdoin konkretisoineet aikamme yhteisen hyvän ja kiteyttäneet sen lehden kanteen:"Voita keikka Lauran kanssa. Pidän takaovea sinulle auki." Miestenlehti Superin innovatiivinen aluevaltaus on kohauttanut jopa suvaitsevaisuudestaan tunnettuja tanskalaisia. Lehti on pistänyt lukijakilpailun palkinnoksi puolituntisen panon prostituoidun kanssa. Päätoimittajan mukaan ehdotus tuli prostituoidulta itseltään, joten siinä ei tietenkään voi olla mitään väärää, kun huora itse niin kerran haluaa.

Molemmathan hyötyvät moisesta mainonnasta; lehti käy tietenkin kaupaksi, kun kuvat heräävät henkiin ja on vihdoin mahdollisuus oman veitikkansa kopeloimisen sijasta päästä ihan oikeasti panolle. Vau. Ajatelkaa, ihan siis oikeasti. Tässä yhdistyvät hienosti sekä lehden että pimpan myynti ja kyllähän siinä yhteinen hyväkin toteutuu. Hei, kyllähän me kaikki sisimmässämme tiedetään, mikä todella on yhteistä hyvää.

Suomalaiset juovat eniten kahvia

Kyllä se on tämä ilta jo niin pitkällä, ettei tänään enää kannata tenttiin lukea. Mutta on se niinkin, ettei tänään kyllä kannata tehdä enää mitään muutakaan. Ihmettelenpähän vain, että mikä kahvihullu kansa tämä on.

Suomalaiset ovat edelleen kahvinjuonnin kärkimaa maailmassa. Suomalaiset kuluttavat kahvia vuosittain 9,8 kiloa henkeä kohden. EU-maiden keskimääräinen kahvinkulutus on viisi kiloa per henkilö. (YLE Uutiset)

Miksi suomalaisuuteen ei näillä meriiteillä liitetä kahvin kittaamista, mitä? Todella hämäräperäinen kansakunta. Kenties olemme pakotettuja litkimään kaffetta pitkin päivää, jotta pysyisimme hereillä. Mutta onhan tuo ihan älytön määrä per lärvi.

Ökyporvarin porsastelu boikottiin

Tiedän parikin ihmistä, joihin SAK:n mainoskampanjan luoma kuva pätee vallan mainiosti. On vielä olemassa työnantajia, joiden käsitys työntekijöistään on juuri sellainen "juokoot kahvia, mutta omalla ajallaan, lomailkoot, jos siihen on varaa...". Siksi nuo mainokset lähinnä naurattavat.

Nyt mainokset kuitenkin vedetään pois, koska ne ovat hyvän tavan vastaisia ja loukkaavat yrittäjiä. Onhan työn ja pääoman liitto se, millä Suomi menee eteenpäin. Tiedän kuitenkin monia muita mainoksia, jotka ovat hyvän tavan vastaisia, mutta niiden loukkausten kohderyhmä ei ole se, joka tätä maapalloa pyörittää. Siksi niitä ei tarvitse poistaa muistuttamasta ikävistä asioista.

Sinänsä on hyvä, että mainosten nostama kohu tulee kantautumaan myös niiden yrittäjien korviin, joille työntekijät ovat juuri yhtä vähäpätöistä porukkaa. Mainosten kieltäminen irvokkaina kuvauksina yrittäjistä pistää varmasti miettimään omia ajattelutapoja ja käytäntöjä, ehkä jopa muokkaamaan niitä hieman inhimillisemmiksi.

Olipa kerran, vanhaan hyvään aikaan

No niin, ruotsalainen esikoulun opettaja Ylva Ellenby muistuttaa Ilta-Sanomien mukaan luennossaan jälleen siitä, miten

Pienten lasten vanhemmat ovat entistä kiireisempiä ja vaativat lapsiltaan entistä enemmän. He edellyttävät lapsen selviytyvän itsenäisesti asioista, joista vanhemmat ennen huolehtivat.

Mitähän tuo ennen oikein tarkoittaakaan? Silloin kun oli suo, kuokka ja Jussi ja vanhemmat raskaan työn tappamia jo 40-vuotiaina? Suuren työttömyyden aikaan, kun moni vanhempi oli sattumoisin kotona? 60-luvulla vapaan kasvatuksen aikaan, kun vanhemmat hiukset liuhuen riensivät hippivolkkareihinsa, kiersivät festareita ja jättivät pennut isovanhemmille siksi aikaa hoitoon?

- Nykypäivän nelivuotiaat ovat kuin 80-luvun 6-vuotiaita ja nykyiset 10-12-vuotiaat 80-luvun teini-ikäisiä, Ellneby sanoi luennoidessaan Ahvenanmaalla.

Ennen vanhemmat tekivät töitä aamusta iltaan ja lasten hoitaminen jäi kylläkin isompien sisarusten huoleksi. Nykyiset 10-12 -vuotiaat ovat tasan enemmän lapsia kuin itse olin 70-luvun puolivälissä. 10-12 -vuotiaina aloittivat Jyväskylän kokoisessa pikkukaupungissakin suurin osa näistä kuvitteellisista lapsista tupakoinnin ja ryyppäämisen. Mikä helvetin idylli se muka oli?

Nykypäivän "cyberlapset" eivät voi kuvitellakaan elämää ilman kännykkää ja internetiä.

Miksi pitäisi? Osasiko lapsi 80-luvulla kuvitella elämää ilman lankapuhelinta ja televisiota? Ihminen toisintaa jatkuvasti uuden teknologian mukanaan tuomia mörköjä. Jokaiselle aikakaudelle on tyypillistä rakentaa kauhukuvia siitä, että ihmisten elämään tulee jatkuvasti uusia asioita, joiden koetaan olevan uhkana entiselle muka paremmalle ajalle.

Vanhemmat eivät usein huomaa lapsen stressiä, joka ilmenee fyysisinä oireina kuten päänsärkynä, vatsakipuna, syömishäiriönä tai muina ahdistumisoireina.

Ketkä vanhemmat eivät usein huomaa, jos lapsella on päänsärkyä tai vatsakipua? Siis mitä ihmeen harhakuvia nämä jotkut sossut oikein luovat? Että on siis olemassa jokin ihmisryhmä, joka huomaa vanhempia paremmin, että heidän lapsensa todellisuudessa kärsivät. Mikä ihmeen diskurssi tämä on, jolla toistuvasti halutaan antaa kuva vanhempien kyvyttömyydestä hoitaa omia lapsiaan. Jos ihan oikeasti haluttaisiin puhua lasten ongelmista, on huomattava, että silloin vanhemmilla on myös todellisia ongelmia, joita ei voi erottaa lasten ongelmista.


- Jos kukaan ei huomaa oireita, lapsi voi alkaa pinnata koulusta tai turvautua päihteisiin tai huumeisiin. Jos me aikuiset emme tee mitään, lapsia odottaa parinkymmenen vuoden päästä täysin muuttunut maailma.

Voi tulla yllätyksenä, mutta lapsia odottaa parinkymmenen vuoden päästä täysin muuttunut maailma. On taas näitä höpöhöpöjuttuja olettaa, että maailma säilyisi tai että sen edes pitäisi säilyä samanlaisena kuin se on nyt tai oli 80-luvulla, ja että jokin olisi ollut silloin paremmin ja olisi nyt huonommin. Todellisuudessa moni asia on ollut huonommin kuin mitä ne nyt ovat. Esimerkiksi jo v. 1999 tehdyn tutkimuksen mukaan väkivalta on 20 vuodessa vähentynyt. Ainoastaan siitä johtunut uutisointi ja median luoma harha on aiheuttanut sen, että käsityksemme on täysin päinvastainen:

- Nähdäkseni osasyy löytyy yleisen lähikontrollin rapautumisesta. On näet niin, että mitä vieraampi, etäisempi rikollinen tai rikos on, sitä enemmän sitä pelätään. Toisaalta pelon kasvuun johtaa väestörakenteen muutos: vanhukset pelkäävät enemmän.

Kolmas väkivallan kasvun illuusion syy on Aromaan mukaan se, että mediamaailman volyymi kasvaa kiivaasti.

- Näin väkivallasta kertova aineisto moninkertaistuu. Meille syntyy vaikutelma, että ulkomaailma on tulossa yhä kauheammaksi, kun jokainen katastrofi alkaa elää itsenäisesti mediassa. (- Kauko Aromaa, Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja)

Tuoreimpien tutkimusten mukaan väkivalta on vähentynyt edelleen.
Myös huumeiden käyttö on vähenemään päin. Edellinen kova huumebuumi osuu juurikin ajankohtaan, jolloin 80-luvun teinit ehtivät 1990-luvulla parikymppisiksi.

1990-luvun niin kutsutun toisen huumeaallon myötä huumeiden käyttö ja siihen liittyvät haitat kohosivat taas aivan uudelle ja Suomessa ennen kokemattomalle tasolle. Kannabiksen käyttö kaksinkertaistui, teknomusiikin siivittämään nuorten juhlimiskulttuuriin levisi ekstaasin ja gamman (GHB) kaltaisia uusia aineita ja amfetamiinin ja opiaattien ongelmakäyttäjien lukumäärä moninkertaistui aiemmasta. (http://dialogi.stakes.fi/FI/arkisto/2006/7/sivu/36.htm)

Mitä johtopäätöksiä tästä pitäisi vetää? Että lankapuhelin ja MTV3:n värilähetykset koituivat näiden nuorten kohtaloksi? Vai että työttömien vanhempien jatkuva kotonaoleminen aiheutti 80-luvun teineille stressin, joka purkautui suurena huumebuumina 1990-luvulla? Eikö työaikalakikin aina 80-luvun loppuun asti pikemminkin pitänyt vanhemmat poissa kotoa nykyistä pidempään? Mistä on tullut se harhaluulo, että vanhemmat todella olivat lastensa kanssa enemmän silloin? Ovatko nämä joitakin romantisoituja kuvitelmia vai olenko elänyt täysin poikkeavan lapsuuden ja nuoruuden muiden viettäessä suloista iltasatuaikaa vanhempiensa kanssa?

Meidän aikuisten on vastattava lasten tulevaisuudesta ja puolustettava arvojamme. Me emme voi odottaa, että lapsi kykenee erittelemään kaikkia vaikutteita ja muodostamaan omat arvonsa ilman aikuisia, Ellneby vaatii vanhempia ottamaan vastuuta.

Mitä arvojamme meidän siis tulisi puolustaa? Mitkä ovat tämän ajan arvot, joita olemme itse olleet rakentamassa ja uusintamassa? Kilpailukyky? Seksi ja menestys? Silikonirinnat? Penisjatkeet? Viagra? Raha? Kuluttaminen? Jos toimeentuloon ja elämiseen pitää ihmisen tehdä paljon töitä ja olla kiireinen, niin onko vika siinä, joka haluaa tulla toimeen ja maksaa laskunsa, vai onko vika siellä rakenteissa, niissä perustuksissa ja arvoissa, jotka nimenomaan me ja edelliset sukupolvet olemme aikuisikään päästyämme rahanahneuksissamme luoneet. Toivon todella, että nykyajan lapset pystyisivät muodostamaan omat arvonsa ilman nykyajan aikuista.

Mitä on vastuunottaminen silloin, kun maailma jo pyörii pelkästään rahan ympärillä, eikä ilman sitä tule toimeen? Mihin lopulta siis syyllistyvät ne vanhemmat, esimerkiksi ne yksinhuoltajat, jotka painavat töitä hullun lailla maksaakseen vuokransa ja ruokansa? Voiko ihan todella järkevä ihminen sanoa rahavaikeuksissa taistelevan ihmisen tekevän ainoastaan oikein, jos se viettää lapsensa kanssa enemmän aikaa jossakin kuvitteellisessa eteerisessä sumussa leijuen ja iltasatuja lukien, jos se tarkoittaa tyhjempää jääkaappia tai häätöä vuokra-asunnosta? Kyllä, joillakin olisi varaa tehdä vähemmän töitä, sekin on totta, mutta kuinka monen kuvitellaan tekevän töitä ihan huvikseen, että saisi olla perheestään erossa? Eikö ongelma ole jossakin muualla jo silloin, kun mainostoimiston AD juoksee kaikki kekkerit läpensä, eikä malta pysyä kotona perheensä parissa? Eikö ongelma nimenomaan ole jo niissä arvoissa, joita nyt pitäisi jostakin hämäräksi jäävästä syystä muka jotenkin puolustaa.

Ellnebyn mielestä vanhemmat eivät aina itsekään tiedä, miten tietyt asiat vaikuttavat lasten aivoihin. Iltasatua kuuntelevan lapsen aivot saavat enemmän virikkeitä kuin televisiota katsovan.

Siis tämä Ellenby ei ilmeisesti ole vanhempi, koska hän näyttää tietävän:

Valmiiden kuvien näkeminen ei stimuloi aivoja samalla tavoin kuin se, että lapsi kehittää kuvat itse.

Tämä on niin mainiota. En tiedä mikä hyvä haltija tämä Ellenby luulee olevansa, mutta luettujen iltasatujen määrä ei todellisuudessa ole vähentynyt. Myös television katselu on lisääntynyt, mutta ne eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Satukirjoja myydään nykyisin joka tapauksessa enemmän kuin sillä ihanalla 80-luvulla. Niitä myös on enemmän kuin 50-luvulla, jolloin sadut olivat raakoja ja julmia ja aiheuttivat lapsille iänikuisia traumoja.

Ja muuten: Helsingin Sanomissa vuoden alussa jukaistun sosiaali- ja terveysministeriön ja Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkimuksen mukaan
Eurooppalaisessa vertailussa pienten lasten vanhemmilla on vapaa-aikaa viisi tuntia vähemmän kuin muilla. Äiti ja isä eivät kuitenkaan koe tätä uhrauksena, koska lasten kanssa vietetty aika on heidän mielestään nautinnollista.

Missä ovat kaikki mieheni?

Ja sitten muihin aiheisiin. Olen viime päivinä yrittänyt lukea Stuart Hallin kirjoittamaa kirjaa Identiteetti. Olen siis yrittänyt joka päivä useaan kertaan, mutta enpä voi kehua lukeneeni. Parin lauseen jälkeen huomaan tuijottavani jonnekin kaukaisuuteen (niin eteerisesti kuin vain voin, eli en juurikaan, kunhan tuijotan) ja ajattelevani ihan muita asioita. Se tyyppi (Hall) jupisee jotakin aivan abstraktia ja minulta pakenee lause korvien välistä tyhjyyteen.

Tänään iski niin hirveä työstressi, että melkein itketti. Kuin taivaanlahjana saatu ihana sinkkuneiti-tehopakkaustyöntekijäni sanoutui irti parempipalkkaisen työn takia. Päivänpaisteeni siis lähtee lätkimään, mutta hänen onnensa olkoon myös minun onneni. Muutokset pelottavat silti.

Isäntäkin oli tänään viimeistä päivää töissä 12 vuotta kestäneessä työssään. Uusi paikka on kieltämättä houkutteleva, mutta sekin tulee tietämään suuria muutoksia kotona.

Joskus minusta tuntuu, että minulla ei itselläni mikään muutu. Kaikki muuttuu ympäriltäni, mutta minulle kasaantuu siitä lähinnä ongelmia tai murheita. Tuntuu siltä, että ihan vasta isä kuoli, sitten lähti veli ja juuri tajusin, ettei minulla ole enää sukulaisimiehiä laisinkaan, paitsi yksi setä. Myöskään lapsillani ei ole ainuttakaan isopappaa, pappaa tai enoa, mutta niilläkin on yksi setä, nuori tosin, mutta setä mikä setä. Mummoja on sitäkin enemmän. On kaksi isomummoa ja kaksi mummoa. Olemme ihan miehetöntä porukkaa, kunhan isäntä tuosta vielä veljensä tavoin alkaa viettää aikaansa enemmän ulkomailla.

Siksi aloin miettiä sitä identiteettiä, joka Hallin mukaan on keinotekoinen, alati muuttuva, koostuu eroista, ja on jotakin mitä emme ainakaan ole. Olen papaton, isätön ja veljetön nyt. Kohta varmaan aviomiehetönkin noin teoriassa ainakin. Pahoin pelkään, että näkökulmani on muodostunut varsin naislähtöiseksi sen vuoksi, että minulla ei käytännössä kerta kaikkiaan ole lainkaan miehiä.

Birdy älyttää

Olen aika helvetin kypsä tuohon Birdyn touhuun.

Ensinnäkin kyse on ollut ja on yhä siitä, mihin poliitikkojen lupausten tulisi suuntautua, kun tulonsiirroista on kyse. Väitetään siis, että Suomelle on kertynyt hieman ylimääräistä, eli nyt ei ole kyse siitä, että pitäisi ottaa joltakin pois. Mutta ennen kaikkea nyt ei ole kyse Birdystä. Ei vaan ole. Kun ollaan puhumassa lapsilisän korotuksesta, ei olla puhumassa lapsettomuutta vastaan. Siis kyse on ihan muusta kuin jonkun henkilön lapsettomuudesta. Minulla ei todellakaan ole mitään lapsettomia vastaan, noin yleensä, mikäli arvot eivät ihan täysillä törmää.

Näistä mukaköyhien äitien voihkinnoista valitettavasti hohkaa välillä sellainen "minä tahtoisin ylimääräistä rahaa kaikkeen kivaan ITSELLENI" -ajatus. Siinä ei ole mitään väärää: niin me kaikki tahtoisimme vähän väljää talouteen, kivoja asioita ja pientä luksusta. Käsitys, että perheettömillä sitä ylimäärää piisaa, on jotensakin puusilmäinen. Tapa perustella ja oikeuttaa minäminän haluja "lasten parhaalla" on kevyesti sanottuna tekopyhä ja vastenmielinen, sanoo Birdy.

Ja olen sanonut tuolla keskustelun aikana ihan suoraan, ettei minulle ole kolmenkympin korotuksella mitään merkitystä ja että se raha tulisi suunnata siten, että se auttaisi juuri niitä lapsiperheitä, jotka sitä eniten ovat vailla. Keskustelua voi käydä lukemassa, jos kiinnostaa.

Ja mikä ihme siinä on, että aina kun kohtaan lapsiperheellisten ahdingosta voihkivan äidin, hän on Se Tyyppi? Se Tyyppi = nainen, jonka mies tienaa hyvin, jolla on hyvä koulutus ja taustalla hyvä duuni (josta oli varaa jäädä vuosiksi kotiin), joka asuu isossa omistuskodissa, jonka kotona on uudehko auto tai kaksi ja jonka lapsilla on kännykät, pleikkarit ja lasketteluvälineet, hän jatkaa.

Niin, tuollaisen älvänän kanssa en olisi kyllä silloin jaksanut vääntää yhtään mitään, kun lapset olivat pieniä ja ahdinko ajankohtainen. Itse asiassa senkin kyllä kerroin jo tuolla ihan keskustelun alkuaikoina. Enpä usko että kovin moni muukaan pienen lapsen vanhempi jaksaa tai viitsii. Enkä minäkään enää tämän jälkeen, vaikka ahdinkoa ei enää olekaan.

Mutta jumalauta, ajatelkaapa, että alunperin kyse oli vaivaisesta lapsilisän korotuksesta, jota siis käsiteltiin ihan teoriassa ja takaraivossa kuitenkin se tieto, ettei sitä edes tule, niin eikö vaan Birdy saanut senkin käännettyä itseensä. Kun häntä tässä ollaan loukattu lapsilisän korotusta puolustettaessa. Hei haloo.

Halusin nyt vain oikaista nuo älyttömät vääristelyt mitä se siellä blogissaan taas sormistaan päästelee. Älkää nyt herranjestas uskoko niitä höpinöitä.

"Saara en pysty antamaan periksi"

Eilen illalla viikon loman loppumetreillä tajusin, että kun aamulla lähden junalle, onkin valoisaa. Monta kuukautta olen painellut aamusella junalle täydellisessä pimeydessä ja palannut kotiin ainakin hämärässä, jos en ihan umpipimeässä. Se on ollut mukavaa. Yhtään ei ole tarvinnut miettiä miltä näyttää. Järkytyin asiasta niin kovin paljon, että päätin mennä töihin tuntia aikaisemmin. Huomenna pitääkin kai kuivata edes tukka. Se oli tänään pahasti pystyssä.

Aamulla sitten koko maanalainen maailma haisi aivan paskalle. Siitä minä ajattelin, että kylläpä on taas mukava tulla töihin ja aloitin päiväni virkeänä. Susu Petal kävi ennen kaupan avaamista tuomassa lämpimän tuulahduksen liki suoraan aurinkorannoilta. Snif. En ole koskaan käynyt rantalomalla. Eläytymiseni matkakertomuksiin on vajavaista, mutta parhaani yritän.

Palohälytin pärisi pitkin päivää, viiden minuutin välein. Se tekee sitä toisina päivinä enemmän, toisina vähemmän. Se on soinut arviolta sata kertaa näiden vuosien aikana ja sata kertaa turhaan, jos ei nyt Alepan pullauunissa kärähtäneitä hilloviinereitä oteta lukuun. Siinä olisikin ihan piilokameran paikka, jos meikäläiset mönkisivät koloistaan joka kerta kun palohälytin soi, ja painelisivat häntä sojossa ja tukka putkella sinne, minne hälytyksen soidessa meidät on määrätty meneviksi ja korvat maassa laahustettaisiin taas peräkanaa takaisin töihin. Ja ei kun kohta sama uudestaan. Pitkin päivää. Sikäli aivan sairasta, että tulipalon sattuessa meidän pitää etsiä kaikista kaukaisin kulkureitti ulos, kun ihan vieressäkin olisi yksi uloskäynti. Kai siihen on jotkin väestölaskennalliset syynsä. Tosin ikävimmässä tapauksessa päitä saattaisi olla vähemmän laskettavaksi juuri sen takia.

***

Oletko muuten koskaan tullut ajatelleeksi, että jos joku lähettääkin avainsanojen kautta salaisia viestejä juuri sinulle? Minulle se tuli juuri mieleen. Tyhjä pää vaatii avainsanoja, jotta kirjoittaminen lähtisi liikkeelle. Ilman avainsanoja olisin aika hukassa ja siksi noita mukamas heikkoja signaaleja täällä niin viljalti viljelen ja käyn niitä niin hanakasti ihailemassa.

No nythän on niin, että niitä kaikkein hempeimpiä ja pornoimpia hakusanoja yhdistettynä Saaraan en kyllä aio häveliäisyyssyistä paljastaa, mutta joku turkulainen on ihan tullut tänne äskettäin haulla saara en pysty antamaan periksi. Saattaa olla että nauroin.

Roskaa

Olen mykistynyt näiden roskapostien edessä. Niiden virta on kasvanut aivan sietämättömäksi. Eikö näille tosiaankaan voi tehdä enää mitään? Roskapostisuodatin on toki virallisessa sähköpostilaatikossa käytössä, mutta sama roska tulee tuhannesta eri osoitteesta. Pari päivää olen kuitenkin ollut hieman huvittunut näistä sitkeistä yrityksistä saada viaton roskapostinvastaanottaja avaamaan viestinsä. Siis ajatelkaa: For Saarall, For Saarajussi... mjooh... ja For Saarasanookvaak... avaako näitä ylipäätään joku, kun ne kerran niin hulluna noihin viesteihinsä uskovat? Eikö nyt kukaan voi mennä sanomaan, että tämä riittää nyt tätä lajia. Ei enää! Ei enää!

Minusta tästä elämästä on mennyt jopa ilo muun muassa sähköpostinkin saamisen kanssa. Ennen vanhaan sitä ihan ilahtui, kun oli tuli viesti, nyt ei meinaa viitsiä edes avata koko sähköpostia, kun tietää, että edessä on parinkymmenen postin roskiin heittäminen. Ja ei muuten enää onnistuisi "Sinulle on postia"-elokuvan tekeminenkään, ellei sitten suunnittele parodiaa. Hmm...

Tulevaisuuden visio

Eilinen keskustelu oli aika karua kertomaa yhteiskunnan arvoasetelmien muuttumisesta. Toki Blogistaniassa asiat saavat hieman yksipuolisen perspektiivin siitä, miten ihmiset ajattelevat ja millaisia mielipiteitä heillä nykymenosta on. Ajattelin sitten asioita eteenpäin sitä silmällä pitäen, että jokaisen pitäisi tehdä täydellinen elämänhallintasuunnitelma ensin, ennen kuin voisi tehdä lapsia, eli poikkeamia ei rahavirrassa saisi olla vähintään seuraavaan 18 vuoteen. Mean periaatetta silmälläpitäen, jos teet lapsia, sinun täytyy luopua pariksikymmeneksi vuodeksi oikeudestasi ruikuttaa ja olla valmis luopumaan nykyaikana perustarpeiksi tulleista asioista, eli todellakin, kuulkaa, ennen vanhaan kuljettiin bussilla ja asuttiin ahtaasti eikä kukaan Mean tietämän mukaan kuulemma valittanut, ja tämän konseptin siis pitäisi toimia myös tässä ajassa. Todellista valinnanvapautta.

Jos nyt oletetaan kuitenkin niin, että lapsia tekisivätkin ainoastaan he, joilla on siihen sillä hetkellä varaa, lapsisyntyvyys laskisi karkeasti arvioiden ainakin puolella. No joka tapauksessa uusia suomalaisia ei enää syntyisi kuin murto-osa nykyisestä. Pula veronmaksajista olisi huutava, joten vaje katettaisiin maahanmuuttajilla, jotka tekisivät kuitenkin lapsia koska ovat mustia ja sitä kautta tietenkin ihan eläimellisiä. Suomeen syntyisi siten vain rikkaan eliitin lapsia ja mustia lapsia, joiden vanhemmat tulevat tekemään maassamme kaikki hanttihommat siivoojasta kaupankassaan, kenties heistä osa ryhtyy jopa maanviljelijöiksi. Meille on syntymässä aivan uudenlainen elitistinen Suomi, jossa lapset eristetään aitojen taakse, rikkaiden päiväkoteihin ja kouluihin. Tästä on muuten jo merkkejä näkyvissä. Korkeastikoulutetut maahanmuuttajat pesevät metrojen kusisia käytäviä ja valkoinen nuori ylimystö räkii poistuessaan vastapestylle lattialle. Myös vanhusten rypyt pistävät niin pahasti silmään, että ne eristetään entisestään. Rypythän muistuttavat siitä, miten elämää ei voikaan hallita ja että sille on loppunsa.

Jotenkin liitän tähän kaikkeen myös yhteiskunnan seksualisoitumisen ja jatkuvan nautinnonhalusta muistuttamisen. Eli vain nuorilla ja seksikkäillä ihmisillä on kyllin volyymia kävellä tärkeänä takin helmat lepattaen ja korkokengät kopisten kaupungin kaduilla, olla median keskipisteenä ja mainosten kohderyhmänä.

Minua tämä kuva kuitenkin masentaa. Se antaa toki rikkaille mahdollisuuden käyttää enemmän valtaa ja kekkuloida, ja moni ilmeisesti tahtoo tähän kekkulointiväkeen kuulua enemmän kuin mitään muuta. Elämän hallintakin olisi rikkaampana paljon helpompaa. Tämähän on ihan harhaa. Elämää ei voi hallita, vaikka nyt tässä ylivoipaisuuden kuvitelmassa siltä monesta saattaa tuntua.

Minua masentaa myös nämä blogikeskustelut, joista yhä useammin käy selville muuttuneet arvomaailmamme tai sitten kyseessä on pelkkä bloggareitten ikäjakautumasta johtuva vääristymä, poikkeuksiakin toki on. Oman elämäni aikana olen nähnyt maailman pelkästään kovenevan ja siitä syystä olen pelolla sanonut lapsilleni, etteivät tekisi lapsia. Se maailma, mikä tästä on tulossa ei ole lasten paikka.


edit. 28.2. Linkki tuoreimpaan postaukseen, jossa vähän oiotaan Birdyn panettelua.

Sinkkujen surkeus

Sinkut ovat kovasti huolestuneita siitä, että poliitikot ovat alkaneet lupailla lapsiperheille huojennuksia. Iltalehdessä on tämän viikon teemana lapsiperheiden asema ja se on aiheuttanut sinkuissa närää.

Iltalehden vaaliteemat:

Vko 7: Terveydenhoito

Vko 8: Lapsiperheiden asema

Vko 9: Eläkeläisten asema

Vko 10: Vanhustenhoito

Vko 11: Työllisyys

On se niin väärin. Kyllä sinkkujen ahdingosta pitäisi puhua. Se kun on niin... no ahdinko. Sinkut joutuvat kovasti koville maksaessaan asuntolainaa ihan yksin, samaten ruoka heidän pitää myös ostaa itselleen ihan yksin. Kaikki pitää ostaa ja maksaa itselleen yksin. Kaikki. Ei voi kuin sääliä. Entisenä sinkkuna ja nykyisenä kolmen lapsen äitinä tiedän, että sinkut juuri ovat ne huono-osaisimmat ja heidät tulisi muistaa viimeistään seuraavassa vaalihuumassa ensimmäisenä, koska heitä on jo Helsingissäkin eniten. Siis jo demokratian nimissäkin herranjestas. Kyllä enemmistö pitäisi ottaa ensimmäisenä huomioon. Ihme, etteivät poliitikot ole älynneet ottaa sinkkujen kurjuutta vaaliteemakseen, vaikka ovat olleet sinkkuja itsekin ja kenties ovat vieläkin. Onko aika kullannut kurjimmatkin sinkkuusmuistot?

Mutta sinkkuja lohduttaakseni voin kertoa, että kun vuonna 1992 sain esikoiseni, niin siitä pitäen lapsiperheiltä on kaikista vaalilupauksista huolimatta otettu aina jotakin pois. Luvata aina voi, mutta niitä lupauksia ei tarvitse pitää. Turha siis kadehtia, jos lapsilisiin on luvassa korotuksia. Ei sitä kuitenkaan tapahdu ja sinkut voivat näin entisestään kasvattaa ostovoimaansa ja maailma pelastuu. Nyt kun sinkkuja ei ole vaaliteemoissa muistettu eikä heillä siten ole ketään ehdokasta, joka voisi huijata heitä tyhjillä lupauksilla, äänestysprosentti mahtaa jäädä kovin pieneksi. Ihme sinällään, että lapsiperheiden vanhemmat edes viitsivät enää äänestää. Lapisperheiltä on pienennetty kaikkia tukimuotoja neljäntoistavuoden ajan. Itse asiassa enää ei ole mistä ottaa, ellei sitten viedä lapsilisiäkin. Nimellisesti lapsilisää on kyllä korotettu, mikä nyt näin sinkkujen muistuttamana hävettää, mutta toisaalta onneksi samalla kaikki lapsivähennykset on poistettu, ettei nyt ihan juhlimaan sentään olla päästy.

edit. 28.2. Linkki tuoreimpaan postaukseen, jossa vähän oiotaan Birdyn panettelua.

... me selvittiin siitäkin

Matka on taitettu ja pikkuveli saatettu hautaan. Oman elämän rajallisuus on yhä konkreettisesti läsnä. Liian läsnä. Viime yönä vainajat risteilivät mielessä niin hereillä kuin unen rajamaillakin, veli kuolleena arkussaan, isäkin ja kaikki edesmenneet sukulaiset. Reilut neljä vuotta sitten kävin veljeni kanssa katsomassa isääni samalla ruumishuoneella kuin nyt veljeäni. Silloin veljeni sanoi, että isä näyttää siltä kuin voisi nousta siitä milloin tahansa ja sanoa huomenta. Mutta veljeni oli kovin paljon enemmän kuollut nyt. Koetin kylmää otsaa sormenpäilläni, silitin hiuksia. Veli oli enää kova ja kylmä ihmisen kuori, raollaan olevista silmistä oli elämä jo kauaksi paennut. Kun hyvästelee läheistä ihmistä ja puhuu vainajalle niin kuin se olisi läsnä, ei kyseenalaista sitä onko ihmisellä sielua vai ei. Sillä hetkellä vain toivoo että on ja että se kuulee vielä.


Hautajaisten musertavasta tunnelmasta minut pelasti veljeni puolivuotias poikavauva. Ihan isänsä näköinen. Paljon itkettiin kaikki, mutta kun sain vauvan syliini ja painettua rintaani vasten pikkuisen jokellellessa hyväntuulisena koko toimituksen ajan, oli paljon helpompi olla. Vauva tapitti hautajaisvieraita silmät pyöreänä, sanoi öö ja repi poskiani, taputteli pehmeällä kädellään kasvojani, kiskoi esikoiseni pitkiä hiuksia ja söi sormiamme.













Veljeni kaksivuotias tytär istui äitinsä vieressä nätisti ja hämillään ja laski kukkansa isänsä arkulle vakavana.

Muistotilaisuus oli mukava ja lämminhenkinen. Paljon juteltiin ja pidettiin myös puheita. Kitaristi soitti ja lauloi veljeni lempimusiikkia Electric Light Orchestraa I've got a ticket to the moon I'll be leaving here any day soon, yeah, I've got a ticket to the moon , but I'd rather see the sunrise in your eyes. Got a ticket to the moon I'll be rising high above the earth so soon. And the tears I cry might turn into the rain that gently falls upon your window you'll never know...Tunnit kuluivat nopeasti, kun sukulaisia tulee nykyisin nähtyä vain hautajaisissa. Hautajaisista hautajaisiin me yhdessä toivomme, että näkisimme joskus muissakin merkeissä, mutta emme koskaan ehdi.

Koiran olimme jättäneet äidin kotiin yksin, koska mitään tuttua hoitopaikkaa sille ei ollut, kun kaikki olivat niissä samoissa hautajaisissa. Teljettiin se alakertaan ja laitettiin oven eteen pakastin ja sen päälle mikroaaltouuni ja vielä tuolikin tueksi oven ja portaikon seinämän väliin, ettei ovi aukene ainakaan kovin paljon ja koira pääse eteiseen ja sitä kautta aukomaan ulko-ovia. Se kun tunnetusti siihen pystyy. Mac oli saanut ovea auki työnnettyä sen parikymmentä senttiä, mutta sen ei onnistunut sentään karata. Ovi sen sijaan oli aika säpäleinä ja Mäkkärillä kynnet kipeinä vieläkin. Se ei sitten osaa yhtään olla yksin. Uurastuksestaan väsyneenä se nukkui koko loppuillan ja seuraavan päivänkin, eikä se automatkallakaan sanonut mitään. Tultiin Heinolan kautta pois ja täytyy kyllä tunnustaa, että metsän keskelle rakennettu tie on tavattoman tylsä. Ensin on kuusimetsää sen 50 kilometriä ja sitten teollisuushalli, jonka jälkeen on taas kuusimetsää 70 kilsaa ja sitten taas pari rumaa taloa ja taas kuusimetsää. Pari tuntia ohivilisevää kuusimetsää ja väsyneet lapset takapenkillä takaavat ihastuttavan matkan, jossa jokaisen hermot ovat ikään kuin ääriolosuhteissa. Mutta me selvittiin siitä.

Arkiaamun avainsanat

	6	18.18%	sotilas seksivideo
	3	9.09%	blogi
	2	6.06%	oma seksivideo
	2	6.06%	alaston naapurin tytär
	2	6.06%	teinin ihana pillu
	1	3.03%	seksinovelli
	1	3.03%	pissa pimppi
	1	3.03%	kuolinilmoitukset värssyt
	1	3.03%	huora blogi
	1	3.03%	panun tyttöystävä
	1	3.03%	2006 kohu
	1	3.03%	pikapano
	1	3.03%	server too busy hotmail
	1	3.03%	synttäriruno
	1	3.03%	netticv
	1	3.03%	kusi haju
	1	3.03%	wikipedia hns
	1	3.03%	äänekosken ennustaja
	1	3.03%	orgasmi kuva
	1	3.03%	euroviisukarsinta
	1	3.03%	saaran blogi
	1	3.03%	kaunis nainen kuva seksi
	1	3.03%	pillun muodot

Ajatelkaapa, jos kaiken takana onkin salaliitto. Google pistää porukkaa tahallaan tänne kukkahattutädin hellään huomaan. Nautinnon sijaan arkiaamun pikku pöjöttäjät joutuvatkin kieriskelemään helvetin tulessa. Sairasta huumoria.

Tämän päivän Iltalehti uutisoikin tuosta sotilasseksivideosta. En kyllä ymmärrä, kun maailmalla liikkuu pilvin pimein toinen toistaan hekumallisempaa seksirainaa, että miten se nyt on taas niin ihmeellistä, kun tyttö ja poika ovat olleet sillai. Sitäkään minä en ymmärrä, että kun kerran sille videolle on itsensä tyrkännyt, niin miten voi vielä tähän maailman aikaan yllättyä videon ilmestyessä nettiin kaikkien nähtäville. Vai onko se sellainen käsi suun eteen yllättyminen "oh" ja sitten käsi ojoon. Tiedän, jokaisella on toki oikeus saada videoida touhujaan joutumatta julkisuuteen, mutta pitäisikö se ottaa huomioon jo videointivaiheessa, että meikit on oikein ja tukka hyvin ja kiharat ajettuna, niin ei tarvitsisi sitten katua jälkeenpäin. Typerä jätkä joka tapauksessa. Tulee muuten jatkossa saamaan juuri sellaisen tyttö- tai poikaystävän kuin ansaitseekin.

Toinen mikä myös tänä aamuna hieman huvitti, on surullisenkuuluisan Susan Kurosen tekemä rikosilmoitus epämääräisistä häntä loukanneista puheista joillakin netin keskustelupalstoilla. Juha Seppälän blogissakin pääministerin ex-morsiamen ovat analysoineet halki niin meidän oma Etappisikamme kuin Hazardin Kaarinakin. Kukaan ei haluaisi lukea Kurosesta enää yhtään mitään, mutta kaikki haluavat hänestä puhua. Minäkin. Kiehtova nainen kaikessa ristiriitaisuudessaan, mutta juttu on kyllä niin, ettei julkisuudesta voi valita pelkästään hyviä puolia. Jos kirjoittaa itse paljastuskirjan, niin mitä helvettiä voi muka odottaa?

Olen lähdössä Jyväskylään. Huomenna on hautajaiset. Näkemiin.

Siistiä sisätyötä

Työ etten tiijä, miten voi ihmistä huiputtaa. Tänään haisi töissä niin pahalle, että aamuvuorolaisten oli lähdettävä ennen aikojaan kotiin. Asiakkaat väittivät, että se on kaasu kun haisee. Oli pakko soittaa huoltomiehille. Sitten sieltä tulee pari rakennusmiestä, jotka eivät haista yhtään mitään.
- Siellä tehdään akrylaattitöitä, ihan vaaratonta se on, pomomies sanoi nenä pitkällään ja päätään pyöritellen.
- Poika kyllä katkaisi tänään kaasuputken, kuiskasi toinen mies pomon korvaan. Minä kyllä kuulin sen. Vähän aikaa miehet supattelivat keskenään, vikuilivat minua kuin heikkopäistä ja työmies sitten alkoi kaivaa sytkäriä taskustaan.
- Kokeillaan, se sanoi.
- Ahaa, minä sanoin ja peruutin kauemmaksi. Sitten niitä nauratti. Minua ei.

Olo oli kyllä kamala. Kurkkua kuivasi, silmiä kirveli ja päässä heitti. Toista oksetti ja migreeniä pukkasi. Saa nähdä miten iltavuorolaisten käy. Jos se haju ei häviä, kukaan ei voi olla siellä täyttä päivää ilman oireilua. Junassa ihan todella huolestutti, kun tuntui että juna liikkui vaikka se oli paikoillaan. Kuvittelin, miten vereni hiljalleen kaasuntuu ja alan paisua. Pääkin paisuu ja kaikki ja sitten minä räjähdän siihen. Mikä sotku.

Siinä rakennuksessa missä työpaikkani on, on meneillään jättiremontti. Rakennusmiestä on lapannut kuukausikaupalla ees taas. Olen yrittänyt olla ystävällinen, etenkin kun sieltä tulee toinen toistaan mukavampaa vastaavaa nöyränä pyytelemään häiriöitä anteeksi. Juu ei se mitään. Kyllähän me ymmärretään. Ymmärrys on vähitellen joutunut koetukselle. Vedet ovat valuneet tavaroiden päälle monta kertaa, kerran jopa öljyä! Joka yö myymälään laskeutuu betonipölykerros ja pahimmillaan katosta tippuu nyrkin kokoisia murikoita. Meteli on hirveä. Sirkkelit soivat ja porat ujeltavat. Sähköt katkeilevat, hissit eivät toimi. Lämmityskään ei ole joka päivä toiminnassa. Joinakin päivinä päästään yli 15 plusasteen. Ja nyt vielä haiseekin. On todella ilo lähteä aamuisin duuniin. Entinen toimitusjohtaja sanoi aina, että jos aamulla ei töihin lähtö kiinnosta, niin kannattaa ottaa loparit. Jaa-a.

... mikä milloinkin on omituista

Olen muuten aika usein törmäyskurssilla jonkun kanssa. Perimmältään olen huomannut, että se johtuu erilaisista tavoista hahmottaa tätä maailmaa. Joidenkin kanssa natsaa sitten paremmin, joidenkin kanssa jopa erinomaisen hyvin. Yksi eripuraa aiheuttavista näkökulmista on se, että minun mielestäni jokaisen ihmisen teot vaikuttavat ympäröivään maailmaan. Voi olla että viestinnän opiskelijana olen hieman friikkiytymässä ja siksi uskon myös vahvasti median vaikutuksiin, kun taas monet näyttäisivät olevan sitä mieltä, ettei sillä ole minkäänlaista vaikutusta, ja että ihmisellä on omakin tahto.

No ok. Tässä näitä viestinnän oppikirjoja lukiessa yhdessä niistä väitettiin (joo, en muista missä), että ilman viestintää ei olisi yhteiskuntaa. Jos ihmiset eivät kommunikoisi toistensa kanssa, niillä ei olisi mitään yhteistä. Joka tapauksessa ihmiset ovat kautta aikain asuneet yhteisöissä, ensin pienemmissä ja sitten kaupungistumisen myötä suuremmissa. Kaupungistumista kiihdytti kirjapainotaidon syntyminen ja lopulta lehdet. Niiden avulla ihmiset löysivät samoin ajattelevia kaltaisiaan, syntyi poliittista liikehdintää ja muoti-ilmiöitä, tuli radiot ja televisiot, ja lisää asioita tai ilmiöitä, joihin ihmiset kasvoivat kiinni. Siitä asti olemme olleet median vallassa kyseenalaistamatta sen vaikutusta.

Jokainen toki voi kuvitella olevansa vapaa olento ja tekevänsä niin kuin tahtoo, mutta onko se totta? Kuinka paljon media todellisuudessa toistaa kaavamaisia ajattelutapoja, joihin olemme niin tottuneita, ettemme niitä edes huomaa. Luomalla merkityksiä ja toistamalla niitä media pistää meidät toimimaan niin kuin haluaa. Me puhummekin samoista asioista. Me puhumme nyt Asko Kallosesta ja Susanna Kurosesta, vaikka emme ehkä edes haluaisi. Media määrittelee sen, mistä meillä on mielipiteitä, joskus myös mitä mielipiteitä meillä on: on todella vaikea kuvitella, että esimerkiksi nyt pukeutuisin kuten 50-luvulla ihmiset pukeutuivat tai söisin ehtaa voita leivän päällä ja ryystäisin kulutusmaitoa suoraan purkista. Ylipäätään minusta ei ole hirveän mukavaa tehdä mitään omituista, millä erottautuisin massasta. Ilman mediaa on vaikea kuvitella tietävänsä mikä milloinkin on omituista.

Kaikkein oudoin väite on minusta kuitenkin se, että minäkin vain ehkä kuvittelen olevani hetero; se ei ole normaalia, se on vain yleistä sanotaan tuossa samaisessa kirjassa, josta jo eilen kirjoitin. Tämä queer-näkökulma ei ihan tosin uppoa minuunkaan noin vain, mutta jos yritän ajatella itseni tyhjäksi tauluksi, joka ei ole saanut minkäänlaista kulttuurista opastusta, mistä minä todella tiedän mikä minä olisin. Toisaalta voidaan ajatella, että jokin biologinen juttu siihen saattaa hivenen vaikuttaa, kuten eläimillä, mutta että se ei välttämättä ole sitä ainoaa mahdollista puuhastelua. Puuhasteleehan ihminen itsensäkin kanssa ja saman sorttiset eläimet keskenään.

Nyt sitten tuli mieleen, että kun heterosuhteita ja normiperheytymistä niin kovasti on mm. mainoksissa kaikin mahdollisin piilomerkityksin ja näkyvin signaalein tuputettu, niin ovatko heterot sitten sukupuolisuorittajina kaikkein herkkäuskoisempia ja vaikutuksille alttiimpia? Homot ja lesbot ovatkin yksinkertaisesti vain pitäneet omat mieltymyksensä kaikesta painostuksesta huolimatta. Näin siis tulkitsisin. Vaan tässäpä nyt sitten mennään ojasta allikkoon. Jos seksuaalisuus on tabula rasa ja kuten Judith Butler sanoo: sukupuoli on tekemistä, miksi sitten olla vain homo tai lesbokaan? Homomiehethän eivät ainakaan naisiin päin vilkuile. Eikö kuitenkin tuolla järjellä ajatellen kaikkien tulisi olla ihan vain biseksuaaleja? Kuka siis oikein valehtelee?

Hei, unohtakaa koko juttu. Tämmöisiä kirjoja ei pitäisi kai ollenkaan lukea. Menee liian vaikeaksi. Yritin ihan pysytellä noissa median vaikutuksissa, mutta jotenkin se taas meni näihin sukupuoliasioihin. No se kirja on kohta luettu ja nämä haihattelut katoavat sen mukana.