Eilisilta meni aivan kanavasurffailuksi. Tuli maattua reporankana sohvalla ja vuoden tauon jälkeen katsoin jopa Uutisvuodon. Se riittikin sitä lajia taas vissiin tappiin asti. Mikä saa aikuisen miehen käyttäytymään niin typerästi kuin Jari Tervo? Kenties mediapäivien sofistikoitunut yleisö taannutti Tervon murkkuikäisen tasolle. Sitä kun yrittää niin kovasti esittää itseään fiksumpaa, joutuu ihan eksyksiin ja menettää kontrollinsa. Katja Ståhlille Tervo aukoi sovinistista päätään niin kuin pahainen kukkopoika. Hävetti.
Jos muistelen oikein, niin Uutisvuoto on kai luokiteltu huumoriohjelmaksi. Miksi ihmeessä minulla on vieläkin hampaat hellinä siitä väkinäisestä irvistelystä? Kohteliaisuussyistä varmaan tapailin jonkinlaista hymyä, joka lopulta hyytyi ilman ainuttakaan naurahdusta. Nymanin Peterin sänkykamariripsetkään eivät enää pelasta niitä peruna suussa väkisin väännettyjä vitsejä. Ohjelma kaipaa kyllä kipeästi Tabermannin elostelijan elkeitä. No, en taida enää kuulua kohdeyleisöön, joten sitä silmällä pitäen kritiikkini on joutavaa leukojen lonksutusta. Enhän ole katsonut kyseistä ohjelmaa aikoihin, mutta sadattuhannet siitä saavat vieläkin lauantai-illoillensa sisältöä. Jos se niille toimii, mikä hitto minä olen siihen mitään sanomaan.
Kymppiuutisten jälkeen jäin yksinäni toljottamaan Muumion paluuta. Suoraan sanoen en muista, olenko katsonut koskaan mitään niin typerää. Luokittelisin elokuvan normaalia huonommaksi lastenelokuvaksi, mikä kyllä lähetysaikaan nähden on hieman outoa. Elokuva oli niin höpö, että se sopisi lauantai-iltapäivien perheleffaksi, mutta joku hemmetin kalkkis siellä maikkarilla tarjoilee myöhäisillassa näitä säälittäviä väsäyksiä tympiintyneille ja yksinäisille aikuisille. Hei, emme ole idiootteeja, vaikka joudumme viettämään iltojamme television ääressä toisin kuin trendiravintoloissa sosiaalista seuraelämää viettävät ikäisemme. Kai sille elokuvalle oli katsojansa. En vain taas osunut oikeaan koloon. Sitä onkin nykyisin yhä vaikeampi löytää tässä viihdepläjäysten valloittamassa meediassa.
Siinä haukottelujeni lomassa tajusin yllättäen vaihtaa kanavaa. Ruutuun päsähti vanhuksia hoitava keski-ikäinen brittinainen, jonka aviomies oli jättänyt uuden ihastuksen takia. Näinhän meille monesti käy, niin miehille kuin naisille: Kun rakkaus jättää meidät, niin se jättää. Pointti on siinä, miten siitä selvitään. Tosin harva meistä silti jaksaa löytää elämälleen sisältöä vanhusten hoitamisesta ja kuunnella ex-anopin jatkuvaa vittuilua. Koska en tiennyt mitä elokuvaa olin katsomassa, otin Hesarin ja luin Harri Römpötin kenties pikkurahan puutteessa kiireessä väsätyn esittelyn (HS 14.4.2007) aiheesta: Jacobin (aviomiehen) halun häipyä melkein ymmärtää, kun heti tv-elokuvan alussa ilmenee, että talo on täynnä kärttyisiä vanhuksia. Alan Platerin kirjoittamassa ja Christopher Menaulin ohjaamassa draamassa Jacobista tehdään melkoinen mäntti, mutta vielä nopeammin katsoja kai tuomitsisi miehen, jos hän hylkäisi vanhusten sijasta lauman lapsia. Nyt Jacob sen sijaan havittelee kersoja... brittituotanto tuntuu jämähtäneen tällaiseen peruspuuroon.
Viime aikoina on ollut paljon puhetta siitä, kenen pitäisi päästä kritisoimaan mitäkin ja kenen taas ei. Tässä Römpötin tapauksessa asia lyö jotenkin kirkkaasti silmille. Kun me kaikki tiedämme, että on olemassa kasapäin miehiä, jotka hylkäävät vanhat vaimonsa nuoremman takia, niin jotenkin tuosta kritiikistä heräsi ajatus, että onkohan kriitikolla kenties se kuuluisa oma lehmä ojassa. Kaikki miesten tekemät vääryydet pitäisi ilmeisesti vain hyväksyä ja karsia tällaiset leimallisesti miehiä mäntittävät elokuvat pois peruspuurolistalta. Tuon esittelyn mukaan joistakin miehistä vain tehdään mänttejä, mutta ne eivät sitä siis oikeasti ole. Missä helvetissä on objektiivisuus? Samaan tapaan asia koskisi myös naisia, eli arvostellaanko kaikki naisia mäntittävät tv-elokuvat samalla tavalla? Tuskin tällaista älynväläystä tullaan Römpötin esittelyissä näkemään. Miksi pitää aina ottaa itseensä niin kovin, että antaa tunteiden sumentaa arvostelykykynsä? Pitäisihän kriitikon nyt jollakin tavalla nousta asioiden yläpuolelle, ja jos niin ei käy, viime aikojen valitus väärin valituista kriitikoista on ihan aiheellinen.
Mikä merkitys ylipäätään on teilauskritiikeillä? Elokuvan, kirjan, levyn tai muun arvosteleminen omien tunteidensa tai jämähtäneiden maneeriensa kautta ei palvele ketään. Jotkut auktoriteettiuskoiset jättävät elokuvan katsomatta tai kirjan ostamatta tietämättä edes mistä jäävät paitsi. Loppujen lopuksi teilaukset yksinkertaisesti vain supistavat ihmisten kokemuksia ja loukkaavat tekijöitä. Kehitetäänkö sillä tavalla taidetta? Luodaanko ilmapiiriä, jossa luominen on innostavaa? Vai pannaanko saatana kaikki kärsimään, kun kriitikko nyt ei vaan tykkää.
Suomalaisilla on järjettömän luja usko siihen, että totaalinen teilaus vahvistaa luonnetta ja kasvattaa tekijää. Se uskomus on naiivi ja kertoo oikeastaan vain siitä, että suomalainen elää henkisessä pimeydessä. Näinhän ei tarvitse olla. Elämästä voisi ihan nauttiakin, mutta sitähän me emme oikein meinaa millään oppia. Pienikin valonpilkahdus tai onnistumisen tunne sammutetaan aika äkkiä, jos ei omasta, niin jonkun toisen toimesta. Meidän tittelinkipeä kulttuurimme on melko syvältä. Me uskomme vain pimeään puoleen, kaikki muu on valhetta tai kevyttä hapatusta, siksi myös myönteistä palautetta on niin vaikea uskoa.
Itselleni on nykyisin todella kaukainen ajatus, että jonkun kriitikon mielihalujen mukaan minun pitäisi joutua kärsimään. Siis älkää unta nähkö. Kylläpähän se olen minä, joka olen itseni armottomin kriitikko, ja jos jälki ei jollekin toiselle kelpaa, niin sitten se ei vaan kelpaa. Helppo tietty sanoa, kun en tuota enää mitään kritisoitavaa, mutta jos tuottaisin, niin luultavasti tunkisin teilauksen kriitikon kurkkuun. Vai mihin muka on kirjoitettu näiden kriitikoiden valta jalostaa kärsimyksellä parempia tekijöitä? Jumalauta, kriitikothan ovat ihmisiä! On aivan älytöntä tulla väittämään, että joku nyt on opiskellut alaa niin ja niin paljon, ja saavuttanut sitä kautta tiedon, mihin tämän maailman taidetta tulisi kehittää. Tekijät ovat kylläkin niitä, jotka luovat, keksivät uutta ja tekevät. Kriitikot eivät. Kyllä se tekijästä kuulkaa lähtee. Kriitikkoparat yksinkertaisesti haluavat valjastaa taiteen tai minkä tahansa viihteen mieleiseensä muottiin, eivät ne välitä sen tekijästä tuon taivaallista. Teilauskriitikot pyrkivät ainoastaan pitämään taiteensa sellaisena kuin he itse haluavat välittämättä muiden makunystyröistä yhtään mitään. Ei kukaan voi sanoa, onko teilaus oikein vai väärin tai jokin totuus. Se on vain yksi mielipide. Arvostelijan onkin koettava taideteos henkilökohtaisesti merkittäväksi oman persoonallisuutensa kautta, sanotaan täällä (Mol, kriitikon ammattivaatimukset).
Iän ajan on nähty, että niin kriitikot kuin esimerkiksi kustannustoimittajat ovat osuuneet pitkällä tähtäimellä harhaan useammin kuin ihmisaivoilla pystyy laskemaan. Hesarilla onkin aivan liian suuri valta suomalaisiin nähden. Sehän on vain lehti, jota saa kuka tahansa arvostella. Joidenkin mielestä se on mimosamaista valitusta, mutta minusta noissa tapauksissa kovan kuoren alle on kätkeytynyt mielistelevä ihminen, joka ei missään mielessä voi kyseenalaistaa kriitikoitten auktoriteettia. Sellainen sokea usko muistuttaa hyvin paljon hupaisaa palvontaa.
Saturday Classics – 29082026
6 päivää sitten





