Kiiltomadossa on kovasti kuhistu siitä, millainen kirjallisuus ylipäätään on tapetille nostamisen arvoista. Siihen minulla ei ole paljoakaan lisättävää, mitä ei
Kirsti jo olisi blogissaan läpikäynyt.
Sen sijaan näiden keskustelujen seuraamisen aikoina tulee aina mieleen oman kirjoittamisen surkeus ja niiden syiden pohtiminen, miksi kirjoittamiseni lopahti. Monta vuotta olin innoissani kuin pikkuinen possu. Kävin kaikki etäkurssit mitä oli mahdollista käydä, mutta se approbatur jäi sitten saamatta, koska koko touhun ainoaa muutaman päivän lähiopetusjaksoa ei vähäisen osanottajamäärän takia koskaan järjestetty. Olin ehtinyt maksaakin sen jo. Sinne ne rahat nyt sitten upposivat Oriveden opiston parempiin suihin ja minulle tarjottiin sellaista parin viikon kurssia tilalle, jonne en olisi voinut millään päästä töiden ja lastenhoidollisten ongelmien takia. Lähettelin kyllä viestiä perään, että eikö millään tätäkin olisi voinut tehdä etänä. Kyseessä kun oli ihan alkeiden opettelua, ja minä olin aloittanut kurssien suorittamisen sieltä peräpäästä. Mutta ei se käynyt. Arvosanan saamisen tärkeys menetti merkityksensä ja kuinka ollakaan, myös kirjoittaminen menetti merkityksensä siinä mielessä, että se olisi vakavasti otettavaa tai tämä kirjoittajaksi ryhtyminen olisi siten julkista. Koska ketään muutakaan ei kiinnostanut yhden joutavan arvosanan toteutuminen, miten ihmeessä olisin löytänyt itsestäni niin paljon turhamaisuutta, että olisin alkanut vaatimalla vaatia rahoilleni vastinetta. Bäh, kyse oli yhden pöytälaatikkorustailijan naiivista toiveesta tulla kirjoittajaksi. Niin minä ajattelen suurimmasta osasta kirjoituskursseille osallistuvista nykyään. En toki kaikista. En esimerkiksi niistä, joihin uskon kirjoittajana muutenkin. Loput edustavat minulle näitä samanlaisia tuulihattuja kuin minä itse. Sain muuten tehtävistä aina kiitettäviä, mikä osaltaan vain aiheutti minussa epäuskoa koko touhua kohtaan. Opettajat olivat mielestäni arvostelukyvyttömiä, tuherrukseni kun olivat siihen aikaan lähinnä naurettavia.
Kirjoittamista ei tietenkään harjoiteta arvosanojen takia. Se ei ollut tässä se pointti. Mutta maailma tarvitsee todisteita, jotta kirjoittaja tulee vakavasti otetuksi. Siihen asti kirjoittaja on onneton pöytälaatikkoon tuhertaja, kunnes siitä on varmaa tietoa, että joku on joskus uskonut tähän ihmiseen kirjoittajana. Luulisi, että pelkkä kirjoittaminen riittää, mutta ei se riitä. Siihen tarvitaan paljon enemmän uskoa kuin monen muun asian toteuttamiseen. Esimerkiksi taulun voi katsoa yhdellä silmäyksellä ja arvioida, onko maalaajalla kykyä maalata tauluja. Kirjoittamiseen pitää perehtyä. Ensimmäinen lause voi olla perseestä, mutta ihminen voi silti osata kirjoittaa ja rakentaa romaaneja, runoja, novelleja, näytelmiä...
En ole ollut kiinnostunut kirjoittamisesta enää aikoihin. Tämä blogi tuntuu riittävän aivan hyvin. Sitä paitsi tällä on enemmän sosiaalista arvoakin. Oli onni, että lähdin listoilta, sillä minä kirjoitan nyt omilla ehdoillani, en sen listan aiheuttaman suosion tai sen tippumisen takia joudu paniikkiin ja keksimällä keksi jotakin massoja kosiskelevia aiheita. Moni on sen jälkeen heivannut minut linkkilistoiltaankin, lakannut uskomasta, koska siitä ei ole varsinaista näyttöä, että joku muukin uskoisi. Toisaalta nämä jutut on kyllä olleet viime aikoina aivan pelkkää joutavaa paskaa. Valitan. On ollut niin pirusti muuta ajateltavaa, eikä silloin pitäisi olla tällainen blogin sisällöntuottaja ollenkaan, koska se kääntyy pian itseään vastaan. Välillä minulla on jopa stressiä siitä, etten pysty enää miellytämään ketään. En kerta kaikkiaan jaksa. Olen stressaantunut jo töistä ja tästä perheen pyörittämisestä. En koskaan käy missään enkä jaksa paljon mitään ylimääräistä nyt ajatella. Narskutan hampaitani öisin ja hartiat ovat kroonisesti jumissa. Olen harkinnut kovasti lopettamistakin, koska tämä syö kaiken energian siltä pieneltäkin kipinältä, jonka avulla voisi ehkä kirjoittaa jotakin muuta. En vain ole löytänyt siihen mitään syytä, miksi pitäisi kirjoittaa jotakin muuta. Miten ihmiset, jotka kirjoittavat työkseen, edes viitsivät valittaa, kun saavat sentään tehdä työkseen sitä, mitä ovat aina halunneetkin?
Olen kirjoittanut pari aivan idioottimaista romaanin käsikirjoitusta. Ihan totta. Silloin kun lapset olivat pieniä, kirjoitin öisin siihen asti, kunnes nuorimmainen heräsi ja piti syöttää. Se oli helvettiä. Päivätyöhön en olisi kyllä pystynyt, enkä ymmärrä niitä naisia, jotka väittävät siihen psytyvänsä. Pitäisi ehkä kysyä sellaisten läheisiltä, että kuinka paljon tällainen nainen todella huomioi perhettään, joka ei minusta koskaan tule olemaan kirjoittamista vähäpätöisempi asia. Ihminen on aina tärkeämpi. Minulle. Lapset kasvavat, aikaa on sen jälkeen, jos kuolo ei korjaa sitä ennen ja jos korjaa, kukaan ei ole menettänyt mitään. No, sen turhan helvetin jälkeen olen kirjoittanutkin enää novelleja ja runoja. Kursseissa on se hyvä puoli, että niistä saa kirjoittamiselleen aiheita. En ole koskaan oikein pystynyt pitämään mitään itselleni tärkeää kirjoittamisen aihetta tärkeänä myös muille. Sen vuoksi kurssilla säästyy tällaisilta itsekritiikin aiheuttamilta turhautumisilta. On ikään kuin lupa kirjoittaa mistä vain. Silloinhan se käykin kuin tanssi.
Lähetin kyllä niitä älyttömyyksiä kustantamoonkin, mutta olen ikuisesti kiitollinen siitä, ettei kukaan niistä innostunut. Jösses, mitä soopaa. Toinen niistä kirjoista haukuttiin Tammella minun kotiäitiyteni kautta aivan paskaksi, vähän siihen tyyliin, että taitaa olla kotiäidillä vähän liian suuret luulot itsestään ja sitä rataa. Väitti jopa, että olin kirjoittanut suoraan omasta elämästäni, vaikka siis herranjumala, ikinä en ollut siihen mennessä käynyt kirjoituskurssia saaressa, enkä ole vieläkään. Se oli kyllä aika todentuntuinen tosiaan, mutta se todentuntu kääntyikin tässä tapauksessa itseään vastaan ja hersytti kustannustoimittajan raikuvaan vittuiluun. Mutta muutenhan se tekele oli aika hirveä. Toisessa kustantamossa sitä kehoitettiin sentään karsimaan pienoisromaaniksi ja jos sen tekisin, niin sitten katsottaisiin uudestaan. No ei paljon kiinnostanut, kun se saatanan femakko oli jo haukkunut tuotokseni niin lyttyyn, eikä ollut oikein ketään tai mitään muutakaan mihin nojata, paitsi usko omaan itseensä ja sitä ei riittänyt. Sitä ensimmäistä käsikirjoitusta kukaan ei noteerannut ja hyvä niin. Ovathan nämä tempaukset olleet kyllä aika opettavaisia ja harjoiteltukin siis on oikein kovasti, mutta mikään ei vieläkään todista sitä, että osaisin kirjoittaa.
Keksin kuitenkin eilen mielettömän romaanin idean. Siitä saisi loputtoman lypsylehmän. Ei tarvitsisi kuin kirjoittaa. Samantien minua alkoi ahdistaa. Päähän nousi paineaalto ja tuskanhiki puski ohimoille. Antaisinko itseni upota mielikuvitusihmisten maailmaan kenties vuosiksi? Olisinko entistä enemmän poissaoleva kuin nyt, vaikka läsnä olisinkin. Istuisinko pitkät tovit ajatuksiini vaipuneena zombiena ruokapöydässä, lasten kanssa teeveetä katsellessa... Paneutuisinko toden teolla kirjoittamaan yksikseni ja jättäisin bloggaamisen? Minun pitäisi uskoa itseeni aivan helvetisti paljon enemmän kuin mitä nyt teen. Ja minkä takia? Että kirjoittaisin kirjan. So? Ja mikä siinä ny sitten on niin ihmeellistä? Mitä sanottavaa minulla muka olisi? Vai viihdyttäisinkö vain? Miksi? Uskoani nakertaa itseni lisäksi myös läheiseni, sekä koko joukko muita ihmisiä, jotka lokeroivat minut minne tahtovat, mutta eivät todellakaan kirjoittajiksi. Minä olen kaikkea muuta kuin kirjoittaja, vaikka blogia kirjoitankin.
Petra kävi eilen läpi kirjallisia blogeja, eikä löytänyt mieleistään koko bloginneasta. Ei ollut olemassa pelkkää kirjallista blogia, joka päivittyisi tiheään ja pysyttelisi fiktiivisessä kerronnassa.
Paitsi SusuPetalin blogi on kyllä, mutta kuinka moni on hänet noteerannut kirjoittajana? Kukaan ei tiedä, kuka SusuPetal on, joten hänen lahjojensa arviointi jää jokaisen omalle kontolle. Minä nostaisin SusuPetalin kirjallisten blogien ykköseksi, jos minulta kysyttäisiin ja jos kategorioisin blogeja. Mutta en sitä tee, koska mielestäni jokainen bloggari on kirjoittaja ja tekee omasta elämästään jonkinlaista tarinaa, eikä niistä voi erottaa faktaa eikä fiktiota. Mutta sellaiset bloggarit, jotka ovat kaikesta huolimatta kategorioineet päiväkirjansa ja meemien majapaikkansa kirjallisiksi blogeiksi, eivät varsinaisesti edusta mitään kirjallista sen enempää kuin kuka tahansa bloggari. Heillä vain on todiste siitä, että he osaavat kirjoittaa muutakin kuin blogia (pyörittää muutakin kuin tahkoa), vaikka eivät sitä täällä edes tee. Niille on joku jo antanut arvosanansa tai todistuksensa tai he ovat julkaisevia kirjailijoita. Pelkkien kirjojen arvioimiseen perehtyneet blogit ovat toki kirjallisia, mutta kyse on kirjoittajista itsestään. Tämä kategoriointi antaa oikeutta vain kirjailijoille, sillä me onnettomat olemme heidän alueellaan. Tosi asiassa minä myyn ammatikseni kirjoja. Olisiko blogini siten ehkä libristinen, jotta se voisi olla jotakin hienoa ja ennen kaikkea uskottavaa.
Itse asiassa tämä on se syy, miksi joitakin nostetaan esiin ja joitakin ei. Suomalainen ei usko mihinkään, ennen kuin joku rohkea ja arvostettu sekä uskottava hyypiö nostaa esiin jonkin tyypin, alan, tyylin tai minkä tahansa alueen. Siihen asti sen tyylilajin edustajat saavat rauhassa ruikuttaa. On paljon helpompaa kulkea muitten perässä ajattelematta itse ikinä. Siihen tarvitaan jokin hyvä syy, jokin todiste, että luutuneita ajatuksiaan kannattaisi ruveta ravistelemaan. Tai ajattelemaan ihan itse.
Tekstit
