Sanoja, sanoja

Näillä vähäisillä resursseillani takerrun meemiin, ettette sentään kuvittele päässeenne minusta. Sanat ja retoriikka sinällään saavat aika näkyvän osan elämässä muutenkin. Ja oletteko huomanneet - vai tuntuuko minusta vain - että bloggareitten välinen yhteisöllisyys on jonkinlaisessa hajannuksen tilassa.

Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms.

Hei, kiitos, ole hyvä, ei hyvänen aika, uskon puutetta

Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten.

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin

Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan.

Minä, älä, et, missä, addikti

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta.

Antaa kaikkien kukkien kukkia

(sinänsä ajatuksessa ei mitään vikaa, mutta noilla sanoilla ilmaistuna se on menettänyt merkityksensä, tai paremminkin sanottuna se aiheuttaa jo ärtymystä sen sanojaa kohtaan, jopa siinä määrin, ettei todellakaan tee mieli antaa minkään kukkia)

Sana, jonka haluaisin kuulla useammin (tai edes kerran)

Rakas

Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut.

Niitä tulee niin paljon joka päivä. Olkoot vaikka persuaasio, vaikka se ei... no... äh.

Akronyymigeneraattorin tulkinta:

K.I.R.J.A.K.A.U.P.A.N.M.Y.Y.J.Ä.: Kauniin Innoittava, Rajun Joutava ja Ankean Kasvava Astmaatikko joka Uunoilee Pissapäisen Auliisti Nihkeästi, Mässäilee, Yrjöää Ylpeän Järjestelmällisesti ja Ällöttää

Isommat fontit ja vähemmän sivuja, kiitos

Minulla on huomattava vika, joka on käynyt ilmi paineen alla lukemisessa. Luen ja luen tiiviisti, luen pitkällekin ja teen tarkkaan muistiinpanoja, mutta aina kun kirjasta on jäljellä noin yksi neljäsosaa, menetän mielenkiintoni siihen täysin. Minusta asiaa on ollut siihen mennessä jo aivan riittämiin. Kaikki loppu on vain joutavaa hapatusta. Heitin taas kirjan seinään. Ei hitto soikoon voi samasta aiheesta löytyä tuhat eri teoriaa. Tai siis näköjään voi, mutta on tämä nyt jo vähän liikaa. Mistä minä tiedän missä auktoriteetin voi kyseenalaistaa, vaikka opettaja niin käskikin tehdä ja pisti sitten viime tenttiin niin älyttömän kysymyksen, jonka aihetta en ollut pitänyt mitenkään tärkeänä, eikä moni muukaan. Siinä sitten oltiin ihan öönä, kun ihan alusta asti piti lähteä aihetta ajattelemaan.

Nyt on kuitenkin vaihdettava kirja kesken kaiken. Ja siitäkin tulee jäämään se yksi neljäsosaa lukematta. Sen jälkeen otan sen ensimmäisen kirjan loppuosan lukemistooni ja lopulta olen varmaan aivan sekopäinen, että mikä häntä kuului millekin kirjalle.

Sinä olet viesti!

No niin, vielä on pirusti lukematta ja tentti lähestyy. Uusi kurssikin se siellä jo alkoi ja minä se nyhjään näitä entisiä. Pää halkeaa. Tänä aamuna ei niska enää kääntynyt vasemmalle ollenkaan. Sen sijaan, että olisin kääntänyt päätääni sivulle, jouduin koko akka kääntymään. Välillä ihan jäin paikoilleni pyörimään. Onneksi oli vielä relaksantteja jäljellä, tosin ne pehmentää mun pään (tuo olisi kiva lause johonkin musiikkikappaleeseen). On nimittäin tullut viime aikoina kuunneltua Metro afämmää. 80-luvun poppi on nyt ihan tuoreessa muistissa. Tämä olikin loistava aasinsilta.

Sen lisäksi että olen pessyt kauppojen ikkunat, siis maan alla ja manskulla, olen haastatellut kesätyönhakijoita. Pari kuukautta sitten haastattelin jo koko joukon töitä hakevia extroja ja kelpuutin niistä kaksi nuorta miestä. Nyt kun tein koko kesän työvuorolistat toukokuusta elokuulle, niin olihan siellä ihan selkeästi yhden työntekijän vajaus vielä. Ja ei muuta kuin valkkaamaan taas. Minulla on työntekijöitten palkkaamisesta sellaista psykologisen tason kokemusta tasan sen verran, kun olen ollut itse haasteltavana. Ensimmäistä työpaikkaa hakiessani 80-luvun alussa, vedin kuulkaa kaapista tätini vanhan, polven alapuolelle ulottuvan mustan hameen, äitini valkoisen kauluspaidan ja mummoni mustanpuhuvan pitkän perintötakin päälleni, kun kuvittelin, että työhaastatteluun pitää pukeutua hyvin. Siis hyvin. Joka tapauksessa pääsin töihin, mikä ei ole ihme, sillä se pulju paljastui niin patriarkaaliseksi, että melko varmasti vaatetukseni oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Tuskin siihen aikaan mistään löytyi niin epämuodikasta ja vanhanaikaisesti pukeutuvaa nuorta naista. Sinä olet viesti, sanoo imagokonsultti Roger Ailes.

Nyt sitten on tullut kiinnitetyksi huomiota näiden töitä hakevien nuorten naisten ja miesten pukeutumiseen. Kun se vatsanahka sieltä pursuilee vieläkin. Eikös ne lantiofarkut ole jo muodista poissa? Ei sillä, ettenkö olisi niitä jo tottunut katselemaan. Kyllä siellä yks jos toinenkin pyllistelee hyllyjen välissä puoli selkää paljaana. Push-upeilla kurottu tissivakokin se sieltä syväänuurretusta kaula-aukosta pilkistää niin, että meikäläiselläkin silmät seisoo päässä ja päässä tärisee. Eräs nuori mies mainitsi jo hakemuksessaan etukäteen, että on vaatemuodista kiinnostunut. Joo, olihan se. Minulle ei ehken kannattaisi sellaisella hirveästi leveillä. Eipä sillä, että olisi varaa nyrpistellä, varsin jos ajattelee sitä tädin vanhaa hametta ja mummon takkia.

Tänään sitten tein poikkeuksen, kun ethän sinä nyt voi kenkien takia olla ottamatta jotakuta töihin, työkaverikin sanoi. Olisin minä kyllä voinut. Eihän nyt jumankauta semmoisilla kengillä voi edes kävellä. Niin kuin kuuden tuuman rautanaulat olisi korkoina olleet, samanlaista ääntäkin siinä kivilattialla pitivät. Ja se sattui hampaisiinkin. Kyllä minä sitä mietin, että kun muuten oli niin reipas ja innokas tyttö, puhtia täynnä ja kun minä ihan todella haluaisin töihin just tänne. Ihana paikka, se sanoi ja nyökytteli vakuuttavasti. Aika moni muukin kyllä sanoo niin, mutta minä pidän siitä, että minua tillitetään silmiin ja kuunnellaan ja vastataan kun kysytään ja nauretaan tyhmille vitseilleni. Mutta ne kengät. Voi jösses sentään.

Joka tapauksessa tämä haastatteleminen ja kieltävien vastausten jakaminen on aika inhaa. Niin inhaa, että otin sen kenkäihmisen sitten. Nyt kädet ristiin, että nämä viime aikoina palkatut ja entiset extrat pysyvät talossa hamaan tulevaisuuteen. En minä jaksa ammattikseni arvostella ihmisiä päivästä toiseen.

Blogikin näivettyy

Kellot on käännetty kesäaikaan. Lapset juoksevat pihan poikki hiukset vapaana ja kirkuvat onnesta. Lämmintä on. Sepelkyyhky pulputtaa yhtenään ja järripeippo rääkyy, niin kuin hitaanpuoleinen autonasentaja vääntäisi taukoamatta räikkää. Sitruunaperhonen istahtaa silmuille ja lehahtaa lentoon.


Tuolla ikkunan takana on kevät. Minä hautaudun kirjoihini ja homehdun tänne. Blogikin näivettyy ja suhteet verkkoväkeen ovat retuperällä. Sosiaalinen kanssakäyminen perheen ja minun välillä on rajoittunut muutamiin murahteluihin. Talokin on tärviöllä.

Perjantaina

Otamma olusen ja
painumma sohvalle.

Tähän väliin vähän kepeämpää

On vähän aavemainen olo. Teini on lähtenyt treeneihin ja jättänyt kesken jääneen tietokonekamppailunsa päälle. Se pelaa sitä peliään mikrofonin ja kaiuttimien kanssa. Toisessa päässä on varmaan joku jannu, joka ei puhu suomea. Tennarin huoneesta kajahtelee vähän väliä jotain mölinää, kun se tyyppi siellä on kai peliseuraa vailla, ja toinen on jäällä maalivahtina, enkä minä voi mennä sille tyypille sitä sanomaan, että olisi jo hiljaa. Meidän moke saisi siitä ehken jonkinmoiset kilarit.

Teinillä on muuten vaikea kausi taas päällä, vaikka kerran näin sen vahingossa nauravan, kun sanoin jotakin. Se lähti siitä kyllä aika äkkiä. (Taas se yksi mölisee siellä). Kyllähän se ikäistensä kanssa toimeen tulee. Oli viime viikonloppuna turnauksessakin. Ei se niiden jengi mikään huippujoukkue kyllä ole. Häviö naurattaa niitä itseäänkin välillä, mutta oli meidän moke huutanut joukkuetunareilleen viimeksi sieltä maalista, että mitä vittua te oikein teette? Kaveri oli luistellut viereen ja parahtanut: No mitä vittua meiän pitäis tehdä? Eihän se hirveän kaunista kuvaa tietty anna, mutta ei niille nauramattakaan voi olla.

Eilen kuopus olisi halunnut väenvängällä katsoa Vareksen. En tykännyt oikein hyvää. Kuopus seilasi siinä sitten aikansa, meni vessaan ja huoneeseensa, meni suihkuun ja tuli takaisin ja ihan vahingossa sen korvat olivat ohimennessään höröllään ja silmät osuivat telkkariin kuin huomaamatta. Olin mennyt jo sänkyyn, kun se tuli selittämään, miten pimeitä ne yhet tyypit oli, kun ne koko ajan hoki, että mitä vittua? Sanoin sitten, että no sehän oli tehokeino sille, miten saada näyttämään pari hyypiötä ihan idiootilta. Kuopus oli samaa mieltä. Hirveän ristiriitaista noin niin kuin edellisen kappaleen kanssa.

Naapurin koira juoksi juuri tuosta ikkunan ohi. Se oli lähtenyt kai omin päin lenkille, ihan niin kuin meidän Mac. Se naapurin koira on tosin vielä niin pössö, että kun menin huutamaan, että nyt kotiin sieltä, niin se tuli meille. Vein sen sitten kotiinsa. Niillä oli ovi auki ja sisältä kuului pienen lapsen kikatusta. Huusin, että toin teidän koiran sisälle. Kukaan ei vastannut. Pistin naapurin oven kiinni ja tulin tähän.

Ei ole edes PMS

Yöunet jäivät parin tunnin mittaisiksi, niin kuin aina sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Painajaiset olivat sairaita. En voi edes kertoa. Pitäisi vissiin pyhänäkin alkaa herätä ennen kuutta, että rytmi säilyisi ja voisi reilusti olla kuoleman väsynyt, päivästä toiseen. Tänään on ollut aamusta asti se vehje otsassa. Mitä se sitten tarkoittaakin. Ottaa niin päähän tussata töissä jotakin askartelua, jota viikonloppuna eivät olleet taas vaivautuneet tekemään. Seinät taas lappuja täynnä, Saara: tahtoisin toukokuun sen ja sen päivän vapaaksi, ja kesäkuun kolmannen, kuudennen ja kymmenennen, ja heinäkuussakin viidestoista ja ai niin neljäs kans, ja jos elokuun listaa teet, niin olisin silloin iiron käkkärässä; ja minä hevon kuusessa; ja minä haluaisin päästä festareille. Joo mut siis kyl mä niin tota noin kesätöitä haluisin niin paljon kun vaan on tarjota- me kaikki halutaan. ÄÄÄÄÄ!

Vaikka seittemältä singahdin kaupalle tekemään töitäni, että saisin yhdeksältä ovet säällisen näköisenä auki, niin ei; tukka pystyssä ja naama mustana sinun pitää ovesi aukaiseman. Kahvi palaa pohjaan ja jalkapohjatkin ovat tulessa jo puoli kymmeneltä.

Sitä paitsi minä konahdin yhdelle mummollekin tänään. Jos kone tyssää edellisen asiakkaan kohdalla, niin ettei pääse eteenpäin kuin sammuttamalla ohjelman ja käynnistämällä uudestaan, niin eikö siinä ole joku muori naama rutussa känisemässä, että kun aina saa odottaa. Ja on se sitten kumma. Minä kyllä lähden, jos se ei kohta toimi... minua alkoi kerrankin suoraan sanoen vituttaa. Posket kuumottivat jo muutenkin, kun ei toimi niin ei toimi, vaikka minkä teet. Aikaa oli mennyt ehkä pari minuuttia. Eikö tästä nyt pääse jo... aina saa odottaa, minä kyllä lähden ...mummo jatkoi mutinaansa.
- Eiköhän se ole sillä tavalla, ettei kauppaan kannata lähteä ollenkaan, jos on niin kova kiire.
- No ei ainakaan tähän kauppaan, mummo sanoi ja jäi odottamaan kiltisti vuoroaan.

Junassa se samperin kännykkään kälkätys kävi totaalisesti hermoon. Sormi korvassa yritin lukea taas yhtä täysin käsittämätöntä tenttikirjaa: ... legimitaatioprosessi on kontekstisidonnainen, ei niinkään absoluuttinen, ihanteellinen tai abstrakti kuin oikeustieteissä yleensä legimitaatio määritellään (Beetnam 1991, 14). Legimitaatiossa on kyse sekä moraalisesta että normatiivisesta näkökulmasta valtasuhteisiin, jotka konstituoituvat yhteiskunnan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Sormi oli melkein aivoissa asti, kun samaan aikaan vieressä istuva purkkaansa lätkyttävä ja säärtään seksikkäästi heilutteleva nuori nainen avautui kännykälleen Tallinnan ristelystään ja miten oli niin löytänyt just samaa sarjaa korvikset, kun mikä se kaulakoru on... ja hei, vitsit mikä hytti. Telkkarista näky kaikki kanavat.

Pää meinasi haljeta. Pakko pitää vapaailta lukemisesta. Lupasin vielä laittaa tyttärelle raitoja sen metrin mittaisiin hiuksiin. Jäi jotenkin kroonisesti päälle tämä nillitys. Ei ole edes PMS, tarkistin jo kalenterista, turha yrittää.

En nuku, enkä äänestä

Olen äänestänyt aina siitä asti kun sain äänioikeuden. Tänään en äänestä. Olen kyllä seurannut vaaliväittelyjä televisiosta, mutta ne ovat mielestäni pelkkää viihdyttävää talkshowta, verbaalisesti lahjakkaiden taistelutannerta, jossa voittaja on se, joka osaa parhaiten puhua. Edustava ulkonäkö ei sekään haitaksi ole. Poliittinen julkisuus on saavuttanut huippunsa. Ei sillä, etteikö julkisuudessa jotakin hyvää myös olisi. Onhan politiikka tullut näin lähemmäksi ihmistä, mutta ne puheet mitkä julkisuudessa näkyvät ovat sen sortin esitystä, että politiikka ja todelliset aiheet sinällään menettävät merkityksensä.

Jokainen poliitikko väittää viimeiseen asti olevansa aina heikoimpien puolella. Vaaliväittelyssä päällimmäiseksi nousee kuitenkin se, kenen syyksi voidaan kulloinkin laittaa, ettei kukaan ole heikomman puolella koskaan ollutkaan. Sen he ovat ansiokkaasti todistaneet monen monituista kertaa. Siinä sitä istutaan posket punaisina vuorollaan itse kukin, kun vastapuoli lyö lukemia ja tilastoja esille. Jokainen pääpuolueen päällepäsmäri on todistanut toisten päsmäreiden kyvyttömyyden hoitaa asioita. Summaksi jää siis se, ettei kukaan ole koskaan todella ajanut mitään asioita, korkeintaan omiaan. Sitä paitsi jos haluaisi olla varma siitä, ketä äänestää ja ettei ääni mene jollekin, joka seuraavalla kerralla ryvettyy lööpeissä, pitäisi ehdokkaisiin tutustua ihan muissa ympyröissä kuin julkisuuden kautta.

Luultavasti eduskuntaan pääsevät nyt kuitenkin he, jotka ovat eniten olleet julkisuudessa. Siksi se pian koostuukin pelkistä julkisuuden henkilöistä. Ihan sama ovatko he vanhoja urheilijoita, missejä, laulajia tai runoilijoita, he menevät läpi tai tuovat puolueille ainakin lisää ääniä. Hiljaisten ja vakavasti asioihin suhtautuvien pyrkimykset jäävät pimentoon. Pinnalla pällistelevät he, joille ihmiset ovat pelkkiä politiikan pelinappuloita. Toki vaalikoneet voisivat auttaa vakavasti otettavan poliitikon löytämisessä, mutta niiden tulokset ovat joka kerralla riemastuttavasti päin helvettiä. On kertakaikkisen hauskaa, kun kärkeen tupsahtaa jokaikisestä puolueesta yksi ehdokas, aina vihreästä perussuomalaiseen ja kaikki siltä väliltä. En tiedä onko ongelma minun linjattomuudessani vai pitäisikö poliitikkojen ja sellaiseksi pyrkivien miettiä omaa rehellisyyttään silloin, kun ovat kysymyksiin vastatessaan polvillaan kaikkien edessä.

Julkisuus on nykypoliitikolle välttämätöntä, mutta se, mitä poliitikko toisensa jälkeen julkisuudessa touhuaa ei kannusta enää äänestämään. Olen lopen kyllästynyt kaikenlaiseen kähmintään ja siihen, miten poliitikot ovat muka vain ihmisiä. Juttu on niin, että moni tavallinen ihminen ei silti toimi niin kuin nykyajan poliitikko. Mielestäni ei ole mitenkään ylivoimaista käyttäytyä kunnolla. Se nyt vain on niin, että kun jokin asia otetaan hoidettavaksi, niin se myös kunnolla hoidetaan. Hetkittäin eduskunta näyttääkin pelkältä suojatyökeskukselta, jossa kaikki vinksahtaneet saavat jatkuvasti mokailunsa anteeksi, ikään kuin mokailisivat ressukat pelkkää ymmärtämättömyyttään.

Olen siis sitä mieltä, että politiikkaan ja yhteisten asioitten hoitamiseen ei kuulu kähmintä, ei veronkierto, ei aseella riehuminen, ei kännissä ajaminen, ei nettideittailu... koska miljoonat kansalaisetkin voivat elää ilman noita kyseenalaisia meriittejä omassa taviksen elämässään. Sen ei pitäisi olla mitenkään ylivoimaista kenellekään. Kaikkea ei tarvitse poliitikonkaan saada.

Saastaiset lapset

Taidan taas tölväistä blogistanian rikkumatonta hegemoniaa ja ihan ykskantaan vain sanoa, että ihmisellä on toki biologisiakin ominaisuuksia, jopa vaistoja. Niin, kuulkaa. Ihminen on ihan eläin. Hyhhyh, tiesittekö, että jotkut naiset ja miehet todella haluavat lapsia. Ihan siis vaistoissa tai tunteissa tämmöinen selittämätön nykyaikaan sopimaton häikkä. Piirre ihmisessä, jota voi kyllä kontrolloida ja jonka voi kieltää, mutta joka siis siellä väistämättä on, jos sitä kerran pitää kontrolloida. Vähän samaan tapaan kun meillä on muitakin ikäviä ominaisuuksia, jotka pitää ottaa hallintaan. Jotkin niistä ovat ehdottomasti jopa rikollisia ja hyvä niin. Joidenkin mielestä myös lasten tekemisestä pitäisi tehdä rikollista tai jakaa palkkioita niille, jotka eivät niitä tee.

Yllättävää sinänsä, että monet todella kokevat elämänsä tyhjiksi ilman lapsia, ilman pieniä ihmisiä ja perhettä, yhteisöä ympärillään. Nämä villi-ihmiset eivät siis ole löytäneet elämäntarkoitustaan vaikka taiteen palvonnasta. Hyvin monet tuntuvat löytävän elämäntarkoituksensa juuri kirjoista ja palvovan pölyisiä tekstejä meemi toisensa jälkeen. Toiset löytävät elämäntarkoituksensa vaikka blogin kirjoittamisesta. Bloggareita on silti suhteessa todella vähän koko Suomen väestöön verrattuna. Voin hyvin kuvitella, miltä tuntuu paskakuskeista tai ruokakaupan kassoista, kun joku ylväs bloggari opettaa sitä uskomaan, että sen paskakuskin elämäntarkoitus on siinä. Ja jos ei kelpaa, niin ainahan voi opetella kirjoittamaan, mutta kursseille ei kyllä pidä mennä, sillä kirjoittaminen on vain harvojen etuoikeus. Syntymälahja. Sori vaan, hei, jos sullei mitään lahjaa ole. Kyl elämäntarkoitus pitää löytyä jostakin muualta kuin sikiämisestä.

Lasten tekeminen on siis vulgaaria, jopa barbaarista, mutta tuon ajatuksen julistaminen on vain yksi representaatio, joka perustuu sekin ihan niihin omiin tarpeisiin ja pohjautuu omiin lähtökohtiin, omiin kokemuksiin ja omaan kasvamiseen tässä kulttuurissa. Tuo lapsikontrolli, jota nyt on harjoitetaan blogistaniassa oikein urakalla, on sekin ihan yhtä lailla kulttuurista toistamista ja kulttuurin uudelleen muokkaamista; arvojen rakentamista uudelleen. Aivan kuin olisi aina vain se yksi arvo, joka on vastakkainen sille toiselle. Toistamasta päästyään ilkutaan lapsiperheille, haukutaan lapsia eikä siedetä niitä silmissään ja ollaan niin kovaa ja kyynistä. Tähän muoti-ilmiöön ovat ripustautuneet myös jotkut vanhemmat, jotka kaiketi yrittävät pysyä trendien aallonharjalla, pysyä valtavirran silmissä puoleensavetävinä loppuun asti.

Länsimainen ihminen on korottanut itsensä jumalaksi kautta aikain. Se on yksi osa tätä eurooppalaista ajatusmaailmaa, jonka huippu ilmenee juuri tässä kaikessa mielen ja ruumiin kontrolloimisessa. Länsimainen ihminen pitää aasialaisia ja afrikkalaisia stereotyyppisesti niin saatanan typerinä, ettei usko niiden kykyyn omaksua tätä vastaanvanlaista mielen ja ruumiin hallintaa. Tämä on muuten yksi rasismin muoto. Ajatellaan, että ne vain tyhmyyttään sikiävät ja vaaditaan, että länsimaisen ihmisen tulisi suuressa viisaudessaan antaa muille tilaa toimia holtittomasti. Voi tulla yllätyksenä taas, mutta me olemme kaikki samanlaisia tarpeinemme. Länsimainen kulttuuri on opettanut meidät uskomaan, että olisimme jotenkin muiden yläpuolella, kaikkivoipaisia, kuten blogien kirjoittajat ja poliitikot. Ajatus ikinuoresta satavuotiaasta, jumalaksi itseään kutsuvasta bloggarista, joka naputtelee näppäimistöään kultasormukset koukkusormissaan ja monokkeli poskellaan, ja joka uskoo lapsettomana yhä elävänsä sellaista elämää, jolla on pelastanut maapallon, on aika mielipuolinen. Kukahan pelastaisi ihmiskunnan näiltä.

En aio linkata ketään, näitä juttuja löytyy postauksista, mutta erityisesti kommenttiosastoilta. En nimittäin aio lukea yhtään poikkipuolista ja lapsivastaista kirjoitusta enää. Turha edes ottaa kantaa. Niitä on jo blogit pullollaan. Se puoli asiasta on jo nähty, siis siinä ei ole mitään uutta. Siinä sen sijaan olisi, että hyväksyttäisiin asia molemmin puolin.

Minä se sitten aina viittin

Tässä se taas nähdään millainen sekopää minä olen. Neljä päivää olen hulluna tankannut tämänpäiväiseen tenttiin, siis sillä tavalla, etten erota enää kissaa koirasta. Ne pitää ensin analysoida monelta kantilta ja miettiä niiden eroja ja yhtäläisyyksiä, että mikä tekee niistä kissan ja mikä koiran, ja tutkia niitä niin pitkään ja niin läheltä, että ne alkavat näyttää samalta. Kummastakaan ei saa enää mitään tolkkua. Ei tiedä mihin kissa loppuu ja mistä koira alkaa.

Nyt on päässä aimo sekamelska subjektia, identiteettiä, kansallisidentiteettiä, etnosentrismiä, rodullistamista, luonnollistamista, feminismiä, fetisismiä, queer-teoriaa, mainontaa, mediakulttuuria, digitalisoitumista, politiikkaa, kulttuurintutkimusta ja valtaa, milloin kenenkin valtaa, mutta valtaa. Sitä riittää. Ja sinne kaikki johtaa.

Olen myös orjuuttanut erään ystäväni lukemaan yhden tenttikirjoista kanssani ja painostanut häntäkin tässä muka kiireessä selittämään ja taas selittämään, ja toinen sieltä sängyn pohjalta on yrittänyt flunssaisena selittää. Olen myös heittänyt kirjan seinään täysin vittuuntuneena siitä akateemisesta sössötyksestä ja sen saman sössötyksen toistamisesta ja toistotoistamisesta.

Sitten lopulta luovutin ja olin yhtäkkiä ihan rauhallinen. Aloin hissukseen odotella tentin alkamista. Menee miten menee.

No se onkin näköjään vasta huomenna.

Yhteistä hyvää kaikille

Suomalaiset toimittajat ne vielä jaksavat vainukoiran lailla kaivaa poliitikkojen pimeitä puolia, mikä on tietenkin hyvä asia. Yleensähän mikään ei kuitenkaan johda mihinkään. Meillä on avara ja anteeksiantavainen sydän. Paheiden tultua julki me kansalaiset yhteisestä suusta ymmärrämme, että poliitikkokin on vain ihminen ja tekee samoja virheitä kuin meistä itse kukin silloin tällöin. Joskus tietenkin jää harmittamaan vain se, että näillä juhantaloilla on sitä pätäkkää niin maan perkeleellisesti enemmän millä keinotella. Mutta kyllähän niiden rahojen eteen on kuitenkin jotakin sentään pitänyt tehdä, on pitänyt käyttää vähän edes aivoja ja sekös aina saa suomalaisen ihastuksesta mykäksi. Vaalituloksista päätellen viimeistään äänestyskopissa sen sitten yllättävän moni hartaana muistaa, kuka keplottelut parhaiten taitaa.

Toimittajien vainu ei sekään ihan harakoille mene, kyllä näillä otsikoilla lehtiä saadaan myytyä. Se on aina niin kiehtovaa, kun joku mokaa ja ihminen osoittautuu epätäydelliseksi ja vaikka toimittajaparka kuinka yrittää kääntää asian näyttämään siltä, että paljastelemalla näitä mätäpaiseita toimittaja toimii yhteisen hyvän nimissä, se kaikuu melko kuuroille korville. Yhteinen hyvä on koko kansalle ja suurelle osalle toimittajistakin varsin epämääräinen käsite, mutta noin periaatteessa se voisi esimerkiksi olla jotakin kansaa henkistävää ja niinkin pompöösia kuin moraalisista arvoista muistuttamista.

Voisi, muttei ole. Moraali on pikemminkin kirosana, jonka kuultuaan moni epämoralisti nostaa sormensa pystyyn ja alkaa heristää sitä intohimolla, joka muistuttaa pahimpia valistuksellisia kiihkoilijoita. Itse asiassa moraalista itsestään on tullut aikamme suurin hävyttömyys. Ihmiskuntaa ei sovi muistuttaa mistään mikä kahlehtisi jokaisen yksilöllistä hyvää. Taannoin Metron kolumnissa (27.2.2007) kirjailija ja suuri ajattelija Tomi Kontiokin muistutti, että pissisten pahe on tunteellisuus ja hyve se, että ne ovat seksuaalimoraaliltaan niin kovin löyhiä.

Tanskalaiset ovat vihdoin konkretisoineet aikamme yhteisen hyvän ja kiteyttäneet sen lehden kanteen:"Voita keikka Lauran kanssa. Pidän takaovea sinulle auki." Miestenlehti Superin innovatiivinen aluevaltaus on kohauttanut jopa suvaitsevaisuudestaan tunnettuja tanskalaisia. Lehti on pistänyt lukijakilpailun palkinnoksi puolituntisen panon prostituoidun kanssa. Päätoimittajan mukaan ehdotus tuli prostituoidulta itseltään, joten siinä ei tietenkään voi olla mitään väärää, kun huora itse niin kerran haluaa.

Molemmathan hyötyvät moisesta mainonnasta; lehti käy tietenkin kaupaksi, kun kuvat heräävät henkiin ja on vihdoin mahdollisuus oman veitikkansa kopeloimisen sijasta päästä ihan oikeasti panolle. Vau. Ajatelkaa, ihan siis oikeasti. Tässä yhdistyvät hienosti sekä lehden että pimpan myynti ja kyllähän siinä yhteinen hyväkin toteutuu. Hei, kyllähän me kaikki sisimmässämme tiedetään, mikä todella on yhteistä hyvää.

Suomalaiset juovat eniten kahvia

Kyllä se on tämä ilta jo niin pitkällä, ettei tänään enää kannata tenttiin lukea. Mutta on se niinkin, ettei tänään kyllä kannata tehdä enää mitään muutakaan. Ihmettelenpähän vain, että mikä kahvihullu kansa tämä on.

Suomalaiset ovat edelleen kahvinjuonnin kärkimaa maailmassa. Suomalaiset kuluttavat kahvia vuosittain 9,8 kiloa henkeä kohden. EU-maiden keskimääräinen kahvinkulutus on viisi kiloa per henkilö. (YLE Uutiset)

Miksi suomalaisuuteen ei näillä meriiteillä liitetä kahvin kittaamista, mitä? Todella hämäräperäinen kansakunta. Kenties olemme pakotettuja litkimään kaffetta pitkin päivää, jotta pysyisimme hereillä. Mutta onhan tuo ihan älytön määrä per lärvi.

Ökyporvarin porsastelu boikottiin

Tiedän parikin ihmistä, joihin SAK:n mainoskampanjan luoma kuva pätee vallan mainiosti. On vielä olemassa työnantajia, joiden käsitys työntekijöistään on juuri sellainen "juokoot kahvia, mutta omalla ajallaan, lomailkoot, jos siihen on varaa...". Siksi nuo mainokset lähinnä naurattavat.

Nyt mainokset kuitenkin vedetään pois, koska ne ovat hyvän tavan vastaisia ja loukkaavat yrittäjiä. Onhan työn ja pääoman liitto se, millä Suomi menee eteenpäin. Tiedän kuitenkin monia muita mainoksia, jotka ovat hyvän tavan vastaisia, mutta niiden loukkausten kohderyhmä ei ole se, joka tätä maapalloa pyörittää. Siksi niitä ei tarvitse poistaa muistuttamasta ikävistä asioista.

Sinänsä on hyvä, että mainosten nostama kohu tulee kantautumaan myös niiden yrittäjien korviin, joille työntekijät ovat juuri yhtä vähäpätöistä porukkaa. Mainosten kieltäminen irvokkaina kuvauksina yrittäjistä pistää varmasti miettimään omia ajattelutapoja ja käytäntöjä, ehkä jopa muokkaamaan niitä hieman inhimillisemmiksi.

Olipa kerran, vanhaan hyvään aikaan

No niin, ruotsalainen esikoulun opettaja Ylva Ellenby muistuttaa Ilta-Sanomien mukaan luennossaan jälleen siitä, miten

Pienten lasten vanhemmat ovat entistä kiireisempiä ja vaativat lapsiltaan entistä enemmän. He edellyttävät lapsen selviytyvän itsenäisesti asioista, joista vanhemmat ennen huolehtivat.

Mitähän tuo ennen oikein tarkoittaakaan? Silloin kun oli suo, kuokka ja Jussi ja vanhemmat raskaan työn tappamia jo 40-vuotiaina? Suuren työttömyyden aikaan, kun moni vanhempi oli sattumoisin kotona? 60-luvulla vapaan kasvatuksen aikaan, kun vanhemmat hiukset liuhuen riensivät hippivolkkareihinsa, kiersivät festareita ja jättivät pennut isovanhemmille siksi aikaa hoitoon?

- Nykypäivän nelivuotiaat ovat kuin 80-luvun 6-vuotiaita ja nykyiset 10-12-vuotiaat 80-luvun teini-ikäisiä, Ellneby sanoi luennoidessaan Ahvenanmaalla.

Ennen vanhemmat tekivät töitä aamusta iltaan ja lasten hoitaminen jäi kylläkin isompien sisarusten huoleksi. Nykyiset 10-12 -vuotiaat ovat tasan enemmän lapsia kuin itse olin 70-luvun puolivälissä. 10-12 -vuotiaina aloittivat Jyväskylän kokoisessa pikkukaupungissakin suurin osa näistä kuvitteellisista lapsista tupakoinnin ja ryyppäämisen. Mikä helvetin idylli se muka oli?

Nykypäivän "cyberlapset" eivät voi kuvitellakaan elämää ilman kännykkää ja internetiä.

Miksi pitäisi? Osasiko lapsi 80-luvulla kuvitella elämää ilman lankapuhelinta ja televisiota? Ihminen toisintaa jatkuvasti uuden teknologian mukanaan tuomia mörköjä. Jokaiselle aikakaudelle on tyypillistä rakentaa kauhukuvia siitä, että ihmisten elämään tulee jatkuvasti uusia asioita, joiden koetaan olevan uhkana entiselle muka paremmalle ajalle.

Vanhemmat eivät usein huomaa lapsen stressiä, joka ilmenee fyysisinä oireina kuten päänsärkynä, vatsakipuna, syömishäiriönä tai muina ahdistumisoireina.

Ketkä vanhemmat eivät usein huomaa, jos lapsella on päänsärkyä tai vatsakipua? Siis mitä ihmeen harhakuvia nämä jotkut sossut oikein luovat? Että on siis olemassa jokin ihmisryhmä, joka huomaa vanhempia paremmin, että heidän lapsensa todellisuudessa kärsivät. Mikä ihmeen diskurssi tämä on, jolla toistuvasti halutaan antaa kuva vanhempien kyvyttömyydestä hoitaa omia lapsiaan. Jos ihan oikeasti haluttaisiin puhua lasten ongelmista, on huomattava, että silloin vanhemmilla on myös todellisia ongelmia, joita ei voi erottaa lasten ongelmista.


- Jos kukaan ei huomaa oireita, lapsi voi alkaa pinnata koulusta tai turvautua päihteisiin tai huumeisiin. Jos me aikuiset emme tee mitään, lapsia odottaa parinkymmenen vuoden päästä täysin muuttunut maailma.

Voi tulla yllätyksenä, mutta lapsia odottaa parinkymmenen vuoden päästä täysin muuttunut maailma. On taas näitä höpöhöpöjuttuja olettaa, että maailma säilyisi tai että sen edes pitäisi säilyä samanlaisena kuin se on nyt tai oli 80-luvulla, ja että jokin olisi ollut silloin paremmin ja olisi nyt huonommin. Todellisuudessa moni asia on ollut huonommin kuin mitä ne nyt ovat. Esimerkiksi jo v. 1999 tehdyn tutkimuksen mukaan väkivalta on 20 vuodessa vähentynyt. Ainoastaan siitä johtunut uutisointi ja median luoma harha on aiheuttanut sen, että käsityksemme on täysin päinvastainen:

- Nähdäkseni osasyy löytyy yleisen lähikontrollin rapautumisesta. On näet niin, että mitä vieraampi, etäisempi rikollinen tai rikos on, sitä enemmän sitä pelätään. Toisaalta pelon kasvuun johtaa väestörakenteen muutos: vanhukset pelkäävät enemmän.

Kolmas väkivallan kasvun illuusion syy on Aromaan mukaan se, että mediamaailman volyymi kasvaa kiivaasti.

- Näin väkivallasta kertova aineisto moninkertaistuu. Meille syntyy vaikutelma, että ulkomaailma on tulossa yhä kauheammaksi, kun jokainen katastrofi alkaa elää itsenäisesti mediassa. (- Kauko Aromaa, Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja)

Tuoreimpien tutkimusten mukaan väkivalta on vähentynyt edelleen.
Myös huumeiden käyttö on vähenemään päin. Edellinen kova huumebuumi osuu juurikin ajankohtaan, jolloin 80-luvun teinit ehtivät 1990-luvulla parikymppisiksi.

1990-luvun niin kutsutun toisen huumeaallon myötä huumeiden käyttö ja siihen liittyvät haitat kohosivat taas aivan uudelle ja Suomessa ennen kokemattomalle tasolle. Kannabiksen käyttö kaksinkertaistui, teknomusiikin siivittämään nuorten juhlimiskulttuuriin levisi ekstaasin ja gamman (GHB) kaltaisia uusia aineita ja amfetamiinin ja opiaattien ongelmakäyttäjien lukumäärä moninkertaistui aiemmasta. (http://dialogi.stakes.fi/FI/arkisto/2006/7/sivu/36.htm)

Mitä johtopäätöksiä tästä pitäisi vetää? Että lankapuhelin ja MTV3:n värilähetykset koituivat näiden nuorten kohtaloksi? Vai että työttömien vanhempien jatkuva kotonaoleminen aiheutti 80-luvun teineille stressin, joka purkautui suurena huumebuumina 1990-luvulla? Eikö työaikalakikin aina 80-luvun loppuun asti pikemminkin pitänyt vanhemmat poissa kotoa nykyistä pidempään? Mistä on tullut se harhaluulo, että vanhemmat todella olivat lastensa kanssa enemmän silloin? Ovatko nämä joitakin romantisoituja kuvitelmia vai olenko elänyt täysin poikkeavan lapsuuden ja nuoruuden muiden viettäessä suloista iltasatuaikaa vanhempiensa kanssa?

Meidän aikuisten on vastattava lasten tulevaisuudesta ja puolustettava arvojamme. Me emme voi odottaa, että lapsi kykenee erittelemään kaikkia vaikutteita ja muodostamaan omat arvonsa ilman aikuisia, Ellneby vaatii vanhempia ottamaan vastuuta.

Mitä arvojamme meidän siis tulisi puolustaa? Mitkä ovat tämän ajan arvot, joita olemme itse olleet rakentamassa ja uusintamassa? Kilpailukyky? Seksi ja menestys? Silikonirinnat? Penisjatkeet? Viagra? Raha? Kuluttaminen? Jos toimeentuloon ja elämiseen pitää ihmisen tehdä paljon töitä ja olla kiireinen, niin onko vika siinä, joka haluaa tulla toimeen ja maksaa laskunsa, vai onko vika siellä rakenteissa, niissä perustuksissa ja arvoissa, jotka nimenomaan me ja edelliset sukupolvet olemme aikuisikään päästyämme rahanahneuksissamme luoneet. Toivon todella, että nykyajan lapset pystyisivät muodostamaan omat arvonsa ilman nykyajan aikuista.

Mitä on vastuunottaminen silloin, kun maailma jo pyörii pelkästään rahan ympärillä, eikä ilman sitä tule toimeen? Mihin lopulta siis syyllistyvät ne vanhemmat, esimerkiksi ne yksinhuoltajat, jotka painavat töitä hullun lailla maksaakseen vuokransa ja ruokansa? Voiko ihan todella järkevä ihminen sanoa rahavaikeuksissa taistelevan ihmisen tekevän ainoastaan oikein, jos se viettää lapsensa kanssa enemmän aikaa jossakin kuvitteellisessa eteerisessä sumussa leijuen ja iltasatuja lukien, jos se tarkoittaa tyhjempää jääkaappia tai häätöä vuokra-asunnosta? Kyllä, joillakin olisi varaa tehdä vähemmän töitä, sekin on totta, mutta kuinka monen kuvitellaan tekevän töitä ihan huvikseen, että saisi olla perheestään erossa? Eikö ongelma ole jossakin muualla jo silloin, kun mainostoimiston AD juoksee kaikki kekkerit läpensä, eikä malta pysyä kotona perheensä parissa? Eikö ongelma nimenomaan ole jo niissä arvoissa, joita nyt pitäisi jostakin hämäräksi jäävästä syystä muka jotenkin puolustaa.

Ellnebyn mielestä vanhemmat eivät aina itsekään tiedä, miten tietyt asiat vaikuttavat lasten aivoihin. Iltasatua kuuntelevan lapsen aivot saavat enemmän virikkeitä kuin televisiota katsovan.

Siis tämä Ellenby ei ilmeisesti ole vanhempi, koska hän näyttää tietävän:

Valmiiden kuvien näkeminen ei stimuloi aivoja samalla tavoin kuin se, että lapsi kehittää kuvat itse.

Tämä on niin mainiota. En tiedä mikä hyvä haltija tämä Ellenby luulee olevansa, mutta luettujen iltasatujen määrä ei todellisuudessa ole vähentynyt. Myös television katselu on lisääntynyt, mutta ne eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Satukirjoja myydään nykyisin joka tapauksessa enemmän kuin sillä ihanalla 80-luvulla. Niitä myös on enemmän kuin 50-luvulla, jolloin sadut olivat raakoja ja julmia ja aiheuttivat lapsille iänikuisia traumoja.

Ja muuten: Helsingin Sanomissa vuoden alussa jukaistun sosiaali- ja terveysministeriön ja Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkimuksen mukaan
Eurooppalaisessa vertailussa pienten lasten vanhemmilla on vapaa-aikaa viisi tuntia vähemmän kuin muilla. Äiti ja isä eivät kuitenkaan koe tätä uhrauksena, koska lasten kanssa vietetty aika on heidän mielestään nautinnollista.

Missä ovat kaikki mieheni?

Ja sitten muihin aiheisiin. Olen viime päivinä yrittänyt lukea Stuart Hallin kirjoittamaa kirjaa Identiteetti. Olen siis yrittänyt joka päivä useaan kertaan, mutta enpä voi kehua lukeneeni. Parin lauseen jälkeen huomaan tuijottavani jonnekin kaukaisuuteen (niin eteerisesti kuin vain voin, eli en juurikaan, kunhan tuijotan) ja ajattelevani ihan muita asioita. Se tyyppi (Hall) jupisee jotakin aivan abstraktia ja minulta pakenee lause korvien välistä tyhjyyteen.

Tänään iski niin hirveä työstressi, että melkein itketti. Kuin taivaanlahjana saatu ihana sinkkuneiti-tehopakkaustyöntekijäni sanoutui irti parempipalkkaisen työn takia. Päivänpaisteeni siis lähtee lätkimään, mutta hänen onnensa olkoon myös minun onneni. Muutokset pelottavat silti.

Isäntäkin oli tänään viimeistä päivää töissä 12 vuotta kestäneessä työssään. Uusi paikka on kieltämättä houkutteleva, mutta sekin tulee tietämään suuria muutoksia kotona.

Joskus minusta tuntuu, että minulla ei itselläni mikään muutu. Kaikki muuttuu ympäriltäni, mutta minulle kasaantuu siitä lähinnä ongelmia tai murheita. Tuntuu siltä, että ihan vasta isä kuoli, sitten lähti veli ja juuri tajusin, ettei minulla ole enää sukulaisimiehiä laisinkaan, paitsi yksi setä. Myöskään lapsillani ei ole ainuttakaan isopappaa, pappaa tai enoa, mutta niilläkin on yksi setä, nuori tosin, mutta setä mikä setä. Mummoja on sitäkin enemmän. On kaksi isomummoa ja kaksi mummoa. Olemme ihan miehetöntä porukkaa, kunhan isäntä tuosta vielä veljensä tavoin alkaa viettää aikaansa enemmän ulkomailla.

Siksi aloin miettiä sitä identiteettiä, joka Hallin mukaan on keinotekoinen, alati muuttuva, koostuu eroista, ja on jotakin mitä emme ainakaan ole. Olen papaton, isätön ja veljetön nyt. Kohta varmaan aviomiehetönkin noin teoriassa ainakin. Pahoin pelkään, että näkökulmani on muodostunut varsin naislähtöiseksi sen vuoksi, että minulla ei käytännössä kerta kaikkiaan ole lainkaan miehiä.