... mikä milloinkin on omituista

Olen muuten aika usein törmäyskurssilla jonkun kanssa. Perimmältään olen huomannut, että se johtuu erilaisista tavoista hahmottaa tätä maailmaa. Joidenkin kanssa natsaa sitten paremmin, joidenkin kanssa jopa erinomaisen hyvin. Yksi eripuraa aiheuttavista näkökulmista on se, että minun mielestäni jokaisen ihmisen teot vaikuttavat ympäröivään maailmaan. Voi olla että viestinnän opiskelijana olen hieman friikkiytymässä ja siksi uskon myös vahvasti median vaikutuksiin, kun taas monet näyttäisivät olevan sitä mieltä, ettei sillä ole minkäänlaista vaikutusta, ja että ihmisellä on omakin tahto.

No ok. Tässä näitä viestinnän oppikirjoja lukiessa yhdessä niistä väitettiin (joo, en muista missä), että ilman viestintää ei olisi yhteiskuntaa. Jos ihmiset eivät kommunikoisi toistensa kanssa, niillä ei olisi mitään yhteistä. Joka tapauksessa ihmiset ovat kautta aikain asuneet yhteisöissä, ensin pienemmissä ja sitten kaupungistumisen myötä suuremmissa. Kaupungistumista kiihdytti kirjapainotaidon syntyminen ja lopulta lehdet. Niiden avulla ihmiset löysivät samoin ajattelevia kaltaisiaan, syntyi poliittista liikehdintää ja muoti-ilmiöitä, tuli radiot ja televisiot, ja lisää asioita tai ilmiöitä, joihin ihmiset kasvoivat kiinni. Siitä asti olemme olleet median vallassa kyseenalaistamatta sen vaikutusta.

Jokainen toki voi kuvitella olevansa vapaa olento ja tekevänsä niin kuin tahtoo, mutta onko se totta? Kuinka paljon media todellisuudessa toistaa kaavamaisia ajattelutapoja, joihin olemme niin tottuneita, ettemme niitä edes huomaa. Luomalla merkityksiä ja toistamalla niitä media pistää meidät toimimaan niin kuin haluaa. Me puhummekin samoista asioista. Me puhumme nyt Asko Kallosesta ja Susanna Kurosesta, vaikka emme ehkä edes haluaisi. Media määrittelee sen, mistä meillä on mielipiteitä, joskus myös mitä mielipiteitä meillä on: on todella vaikea kuvitella, että esimerkiksi nyt pukeutuisin kuten 50-luvulla ihmiset pukeutuivat tai söisin ehtaa voita leivän päällä ja ryystäisin kulutusmaitoa suoraan purkista. Ylipäätään minusta ei ole hirveän mukavaa tehdä mitään omituista, millä erottautuisin massasta. Ilman mediaa on vaikea kuvitella tietävänsä mikä milloinkin on omituista.

Kaikkein oudoin väite on minusta kuitenkin se, että minäkin vain ehkä kuvittelen olevani hetero; se ei ole normaalia, se on vain yleistä sanotaan tuossa samaisessa kirjassa, josta jo eilen kirjoitin. Tämä queer-näkökulma ei ihan tosin uppoa minuunkaan noin vain, mutta jos yritän ajatella itseni tyhjäksi tauluksi, joka ei ole saanut minkäänlaista kulttuurista opastusta, mistä minä todella tiedän mikä minä olisin. Toisaalta voidaan ajatella, että jokin biologinen juttu siihen saattaa hivenen vaikuttaa, kuten eläimillä, mutta että se ei välttämättä ole sitä ainoaa mahdollista puuhastelua. Puuhasteleehan ihminen itsensäkin kanssa ja saman sorttiset eläimet keskenään.

Nyt sitten tuli mieleen, että kun heterosuhteita ja normiperheytymistä niin kovasti on mm. mainoksissa kaikin mahdollisin piilomerkityksin ja näkyvin signaalein tuputettu, niin ovatko heterot sitten sukupuolisuorittajina kaikkein herkkäuskoisempia ja vaikutuksille alttiimpia? Homot ja lesbot ovatkin yksinkertaisesti vain pitäneet omat mieltymyksensä kaikesta painostuksesta huolimatta. Näin siis tulkitsisin. Vaan tässäpä nyt sitten mennään ojasta allikkoon. Jos seksuaalisuus on tabula rasa ja kuten Judith Butler sanoo: sukupuoli on tekemistä, miksi sitten olla vain homo tai lesbokaan? Homomiehethän eivät ainakaan naisiin päin vilkuile. Eikö kuitenkin tuolla järjellä ajatellen kaikkien tulisi olla ihan vain biseksuaaleja? Kuka siis oikein valehtelee?

Hei, unohtakaa koko juttu. Tämmöisiä kirjoja ei pitäisi kai ollenkaan lukea. Menee liian vaikeaksi. Yritin ihan pysytellä noissa median vaikutuksissa, mutta jotenkin se taas meni näihin sukupuoliasioihin. No se kirja on kohta luettu ja nämä haihattelut katoavat sen mukana.