... liukastuin persiilleni

Tossavaisen Jouni kertoi tänään Hesarissa Tiina Lymin kertoneen Sunnuntaisuomalaisessa, ettei ollut lukenut niitä kaikkia liki kahtasataa kirjaa, jotka Finlandia-palkintokisaan oli ilmoitettu. Kun "saksalainen ja suomenruotsalainen" olivat sanoneet nou, Lymi ei sitten ollut viitsinytkään lukea niitä semmoisia kirjoja.

Mutta minäpä luin äsken pellillisen vastaleivottuja blogeja. Maukkaita juttuja blogistanian täydeltä. Hitto, kun tekisi mieli pullaa. Ei tässä nyt leipomaan ruveta tämmöisenä aikana. Pimeässä ajaminen on paljon jännempää.

Häipykää siitä. Minulla ei nyt just muuta kerrottavaa ole. Aamulla Mäkkäri tosin nykäisi minut ojaan, kun oltiin pellolle menossa. Polku oli savinen ja niin minä sitten liukastuin persiilleni kuraveteen. Takki ja housut olivat aivan ravassa ja takajalkakin on kipeä.

Kahden viikon päästä minä näen

Monen vuoden yrittämisen jälkeen pääsin tänään optikolle. Eipä ole aiemmin pistänyt silmälasiliike silmään. Nyt kun jokapäiväisen työreittini varrella törmäsin ständiin, sain ahaa elämyksen.
- Kas, optikko!
Kätevä mainoskikka huononäköisille.
Viimeksi kymmenen vuotta sitten edellinen optikko sanoi, etten tarvitse laseja, jos en aja paljon pimeässä. Minusta se oli kummallista, koska tuntui siltä, etten aina näe ihan oikein. Kohautin olkapäitäni ja lähdin.

Nyt viime aikoina vaan on tehnyt vähän enemmän heikkoa. Ehkä se on tämä jatkuva lukeminen. Lamputkin olen vaihtanut tehokkaampiin, kun aina on niin pimeää. Ja silti tuntuu ettei mikään riitä. Onneksi Fortum perui sähkön hinnankorotuksen.

Optikko tiedusteli ensin, että onko ennen ollut laseja ja minä sanoin että ei.
- Ja nyt tuntuu siltä, että näkö on huonontunut?
-No joo. Läppäriltä on vähän vaikea jo lukea mitään, jos ei makaa näppiksen päällä. Naapurit ovat varmaan suuttuneet, kun en enää hämärässä tervehdi. Pimeässä autolla ajaminenkin menee, kun seuraa sitä valkoista viivaa. Hullua ajaa kyllä bussipysäkkien kautta koko ajan.
- Vai niin.
Sitten mentiin tarkistukseen.
- Peitäpä vasen silmä ja luettele ylärivi.
- Mikä ylärivi?
- Etkö sinä näe sitä?
- No näen näen. Se oli vitsi.
Optikkoa ei naurattanut.
- H, N, K, O, G...
- Hyvä. Ja entä seuraava rivi.
- Ööö... ehkä N, ehkä, R, ehkä C...
- Ja alarivistä ei sitten varmaan näy mitään.
- Ei.
- Ja ei ole ennen ollut laseja?
- No ei.
Toinen silmä meni vielä huonommin, eikä optikkoa naurattanut kertaakaan.
- Ja ei ole ennen ollut laseja?
- Ei!
Alkoi vähän epäilyttää, että kyseessä on joku dementikko-optikko. Siinä näkölaitteessa kävi ihan selväksi, että on sekä lähi- että kaukonäkö pielessä ja taittovika kaupan päälle. Kahden viikon päästä minä olen rillipää. Hankalaa oli valita kehyksiä ilman makutuomaria. Optikko ojenteli pokia jos jonkinlaisia. En halunnut punaisia, en kulmikkaita, en pyöreitä, en paksuja, enkä niitä violetteja! Halusin sellaiset, jotka kaventavat poskia ja peittävät ryppyjä sekä poistavat kaksoisleuan. Optikkoa ei edes hymyilyttänyt. Minä huokaisin. Sain aika pian siitä silmälasifriikistä tarpeekseni ja valitsin käsissäni roikkuvista kymmenistä pokista yhdet.
- Nämä.
Optikko alkoi ehdotella kaikenlaisia herkkuja, mitä niihin linsseihin voisi laittaa. En tiennyt yhtään mistä se puhui.
- Laitetaan vaan.

Odotetaan edes alkeellisia käytöstapoja

Kävin paikallisessa kirjastossa ja selasin Anna-lehden. Anna-Leena Härkönen se siellä taas myyjiä haukkui ja ihmetteli, miten ihmeessä suomalaiset kaupat pysyvät pystyssä, kun henkilökunta on niin hirveää. Voisiko olla näin, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Enpä vielä ole kuullut, että myyjä olisi normaalisti käyttäytyvän asiakkaan kimppun käynyt ja alkanut oma-aloitteisesti ilpoilla päin naamaa. Kyllä sitä mielummin välttelee näitä tilanteita, ennen kuin ryhtyy ehdoin tahdoin riitaa haastamaan. On se hei sen verran rankkaa muutenkin.

Kuulin tänään töissä, miten lauantaina oli myyjäparkaamme parjattu pahasti. Ihan oli myyjä neuvonut kysyttäessä, mutta tämän naisasiakkaan mielestä olikin neuvottu liian kovaan ääneen. Asiakas siitä suivaantuneena meuhkasi pitkin kauppaa, ja päivitteli, miten niin kovaan ääneen häntä nyt ruma tyttö menikin neuvomaan. Myös toiselle myyjälle tuo herttainen naisasiakas oli valittanut ruman tytön kovaäänisestä palvelun tasosta. Myyjä vastasi sitten, että meillä kyllä myös asiakkailta odotetaan edes alkeellisia käytöstapoja, jotta niitä jotenkin voitaisiin palvella. Minusta se oli mielenkiintoinen ratkaisu ja yllättäväkin, koska en ole aiemmin kuullut kenenkään niin sanoneen.

Suurin osa asiakkaista on normaaleina aikoina mukavaa väkeä, vaan nythän se on alkanut tämä rauhan juhlan odotus. Joulumielen saavuttaminen ilmeisesti vaatii sen kuukauden kestävän myyjien röykkyytyksen. Asiakasparka voi sitten jouluaattona potkaista kiristävät kengät turvonneista jaloistaan, käydä sohvalle pötköttämään ja huokaista, ihanaa kun on jo joulu! Onneksi ei tarvitse vähään aikaan mennä kauppoihin rumia tyttöjä haukkumaan. Saa olla ihan rauhassa.

Tänään joulumielen innokkaan odotuksen todellakin huomasi. Kohdalle osui jo ainakin parikymmentä sellaista, joilla niitä alkeellisiakaan käytöstapoja ei ollut. Eipä silti, minä en niitä juuri enää keneltäkään odota. Vähän vain kulmakarvat siinä meinasi jo kohoilla, kun niitä tunki ovesta vuoronperään mitä ihmeellisempien mielipiteittensä kanssa. Yksi valitti heti aamusta, miten vanhojen ihmisten pitäisi pitää puolensa nuoria ihmisiä vastaan. Minä en ymmärtänyt, mihin tämä puhe oli johtamassa. Tillitin vain silmiin ja odotin että se juttu siitä jatkuisi.
- Niin että vanhojen pitäisi puolensa pitää.
- Niin. Totta kai.
- No en minä sitä tarkoittanut!
- Ahaa. Ja mit...
- Puolensa se on pidettävä. Sinäkin siinä!
- Kyllä minä puol...
- En minä sitä tarkoittanut!
- Ahaa.
- Käsilaukkuja vievät mummoilta. Niiden pitäisi pitää puolensa.
- Niin.. eihän se varmasti ole helppoa mummojen puoliaan pitää.
- En minä sitä tarkoittanut!
- Jaah, minä sanoin ja pakkasin asiakkaan tavarat pussiin. Jono kasvoi takana Kemiin asti.
Asiakas riuhtaisi pussin pois käsistäni ja ravisteli tavarat siitä ulos, taitteli kymmenen postimerkin arkin pikkuruiseksi ja tunki tavarat takaisin pussiin.
- Olisit voinu paremmin pakata!
- Niih. No eipä tullut mieleen, mutta nyt tuli. Tosiaan, postimerkithän voisi taittaa aina noin.
- Kyllä tässä saa puolensa pitää!
- Kyllä. Ja kannattaakin. Eihän sitä koskaan tiedä.















No tämähän ei kai ollut ihan kartalla, mutta enhän minä mikään psykologi ole, joka voisi jaella diagnooseja ja pyrkiä käyttäytymään siten, kuten taudinkuvalle suositellaan. Näitä avohoitopotilaita muuten käy päivittäin. On se aika paljon myyjiltäkin vaadittu, että pystyvät lukemaan mielenterveyspotilasta oikein ja erottamaan ne terveistä, ja kuka nyt ylipäätään on ihan terve. Pitää osata sanoa oikeat sanat, jottei kohta ole pommi jossakin nurkassa tikittämässä. Ennen vanhaan hullut tunnettiin. Nykyisin joka toinen voi olla potentiaalinen avotapaus, jonka mielenliikkeille kohteliaskin käytös voi olla väärä. Onpa näin kerran käynytkin.
- Vittuakos siinä irvistelet, saatanan lehmä!, on minullekin huudettu. Se oli kyllä hymy, luulisin. Tai sen piti olla.

Muutoin minun puolestani asiakas saa olla vaikka kuinka Aku-setä (kuulin nimittäin tänään väärin, kun eräs haukkui jotakuta kusipääksi, että se haukkui sitä Aku-sedäksi). Sehän on ihan asiakkaan oma asia, millaisen viestin se haluaa itsestään ulospäin välittää. Kyllä minä joka tapauksessa hymyssä suin ajattelen ihan suoraan, että asiakas on Aku-setä, silloin kun se sitä on.

En tiedä, onko ihmisparoilla enää mitään muuta paikkaa, jossa voivat purkaa pahaa oloaan kuin kaupat ja lehtien kolumnipalstat. Mikseivät vain laittaisi vaikka blogia pystyyn?

Tunnelmia hajoamispisteestä

... ja jonakin aamuna
ennen sarastusta
huomaat että musta
aurinko nousee.
Juice 1950-2006

***

Ihmeellinen on tämä meikäläisen sisäinen elämä. Kun aamulla kuvittelen, että on vapaapäivä, voin jotenkin huoletta siirtää tehtäviä asioita aina parilla tunnilla eteenpäin, kunnes ne jäävät tekemättä. Sitten kun yksi työntekijä soittaa tuntia ennen iltavuoron alkamista, että on niiiiiin jumalattoman sairas, ettei tolpillaan pysy, eikä pystykään töihin (älä kysy, eikö se ollut huomannut sitä jo aamulla... mmmm... prkl) ja huomaan joutuneeni tilanteeseen, jossa pitääkin lähteä töihin, niin ne alunperin tekemättömät asiat jäävät minulta muka tekemättömiksi siksi, koska pitääkin mennä töihin, eivät siis siksi, että olisin lusmuillut. Minä jopa henkisesti poljen jalkaa ja olen melkein tippa silmässä, kun sillä tavalla jäävät kotityöt ja essee tekemättä. No kun sitten saan ajatukseni edes jotenkin kasattua ja asenteen työkuntoon, käykin ilmi, ettei tarvitsekaan lähteä pikku rahastajatytöksi, ne tekemättömät työt ovat taas tuossa parin tunnin jonossa, vaikka olen nyt tässä. Minä kyllä valehtelen itselleni ihan älyttömästi.

Ylipäätään sain kuitenkin niin kovan sätkyn tästä kännykkärumbasta, että oli pakko lähteä lenkille, jotta edes tajuaisin, etten töihin lähdekään. Ennen vanhaan tämmöiset hälytykset olisivat sujuneet helpommin ja ajatukset olisivat jotenkin solahtaneet tarvittaville paikoilleen tuosta noin vain. Nyt eivät enää. Näin vanhana sitä rytmittää elämänsä sellaiseksi, että ylipäätään pystyy toimimaan. Kaikki säätäminen alkaa selkeästi olla uhka meikäläisen rutinoituneelle mielelle.

(Voi pöllö! Valtava pöllö lensi juuri tuohon lintujen syöttöpaikalle ja meinasi napata oravan. Huusin sille ikkunasta, että jättää sen oravan rauhaan. No jättihän se. Se oli minulta tyhmästi tehty. Pitäähän sen pöllönkin syödä, mutta se oli jokin vaistomainen reaktio.)

Niemi-Pynttäri on kirjoittaa Kiiltomadossa otsikolla Verkko kiristyy, blogeissa tapahtuu näistä verkkokirjoittamiseen liittyvistä lieveilmiöistä oikein hyvin. Vähän hivelisi sanoa siitä jotakin kärkevääkin, mutta sitä esseetähän minun pitäisi nyt kirjoittaa. Niemi-Pynttäri sivuaa kyllä juuri niitä esseeseen liittyviä asioita, joten en hirveästi pode huonoa omaatuntoa, että eksyin Kiiltomatoon.

Linnunradan liftaaja puolestaan kertoo, mitä löytyy lontoolaisista naistenvessoista. Nämä asiat eivät toivottavasti millään tavalla liity toisiinsa. Olen aika hajallani tänään.

Pakko, ihan pakko

Hähhää, mää sain tentistä vitosen. Siis mää. Vitosen.

Kaamos

Valokuvatorstai, Kaamos.

36,4 tasan

Lähdin töistä kesken päivän olemaan hiljaa. Jospa se ääni sitten huomiseksi palajaisi. Töihin on kyllä tarkoitus mennä, onhan huomenna sentään perjantai. Olo tuntuu kyllä kuumeiselta, mutta minullehan ei kuume yleensä nouse. Se on aina 36,4 tasan ja parin buranan jälkeen sen alle, joten sairausloman hakeminen ei jotenkin tunnu oikealta, vaikka päässä humiseekin.

On ihanaa tulla kesken päivän kotiin. Koira menee niin onnesta sekaisin, että se hakee kaikki luunsa ja lelunsa näytille ja kiertää ympyrää. Kehumisessa menee tovi, kun toinen heiluu hulluna nalle suussa.

Hakusanojen vilkaiseminen keskellä päivää on sekin ihanaa. Susu sitä jo taannoin ihmetteli, miten ihmiset erilaisten virastojen IP-osoitteilla just keskellä päivää etsivät kiihkeästi tietoa tussusta nussittavaksi, tuhmista kuvista ja maailman isoimmista tisseistä. Myös kellofetissiä täältä on turhaan etsitty sekä haettu keskustelu fetissiä. Minä hakisin kyllä keskustelufetissiä, jos olisin virastossa töissä. Kaikesta sitä palkkaa maksetaankin. Näiden kesken työpäivän itseään tyydyttävien seassa sitten joku yksinäinen vienosti kysyy miksi minä olen.

Miksipä kukaan oikeastaan on. Mehän vain olemme täällä enimmäkseen kärsimässä ja odottamassa kärsimyksen loppumista jollain ihmekeinolla. Sitä vain odottaa, että tulisi joulupukki, putkimies, sähkömies, sähköposti, kevät, kesä, syksy, talvi, joka kaiken muuttaa vois, mutta kuitenkin enimmäkseen kärsimys pysyy samana, vaikka vuodenajat vaihtuvat. Ei tule joulupukkia, ei sähkömiestä. Ei edes sitä sähköpostia. Ei tämä marraskuu todella poikkea paljoakaan muista kuukausista. Minähän olen maan alla enimmäkseen töissä, joten tämä kärjistys sallittaneen.

Jäk jäk jäk

Olen ottanut uuden tavan kasvattaa koiraa. Koska tähän mennessä mikään kielto, huuto eikä häpeänurkkaan laittaminen ole karkaamiseen ja muihin hölmöilyihin tehonnut, olen alkanut jäkättää sille. Eilen jäkätin Mäkkärille koko illan siitä sen karkureissusta. Kävin tasaisin väliajoin jäkättämässä ja Mäkkäri kuunteli korvat luimussa pää sängyn alla. Minähän en yleensä jäkätä, mutta nyt pääsin oikein vapautuneesti jäkättämään, ikään kuin vuosikausien patoutuneet jäkätykset olisivat päässeet irti. Mäkkäri parka. No, konsti näyttää tepsivän. Äsken kun tulin kotiin, niin Mäkkäri oli jo valmiiksi alamainen ja mateli pitkin lattiaa häntä vispaten. Jotenkin tuli mieleen, että se yritti kertoa olleensa kunnolla, etten varmaan alkaisi jäkättää.

Jäkätyksellä on kuitenkin lyhyet jäljet. Minultahan lähtee tuskin ääntä enää. Ei siinä mitään, kassalla oli asiakkailla hyvinkin hauskaa ja moni kiitteli hyvästä palvelusta. Siihen kai siis riittää se, kun puhuu hyvin hiljaa, tai sitä sitten jotenkin yrittää selittää enemmän käsillään. Kaksi euroa viisikymmentä senttiä on vielä näppärää näyttää sorminkin, mutta isommat summat alkavat sitten olla hankalampia.

Tumpelotiistai

Voi että se on tuo meidän tyttö niin äitiinsä tullut että:















... pisti piparit uuniin ja lähti nettiin!
















































Inspiroivaa. Pitäisikö kehittää vielä jokin päivä valokuva- ja runotorstain, pakinaperjantain ja luovan lauantain lisäksi. Tumpelotiistai esimerkiksi. Tänään on ollut kyllä niin onneton päivä taas. Sormi jäi töissä oven väliin ja sitten poltin sen saman sormen vielä halogeenilampussakin samalla, kun roikuin tikapuilla Mannerheimintien varressa näyteikkunassa. Hetken huojutti. Myös kurkku on kipeä ja ääni kähisee. Vähän sitä ääntä vielä lähti, kun koira karkasi. Siis alkaa olla jo hävyttömyyden huippu koko otus. Tuossa se oli jaloissani (piereskelemättä) juuri sekuntia ennen kuin tytär tuli sanomaan, että ovi on auki ja missä Mäkkäri. Sitä missään ollut. Että se ottaa ja lähtee nykyisin milloin sitä huvittaa, ollaan kotona tai ei. Sukkasillani lähdin sitä jälestämään ja pihisin minkä pihisin. Kuopus sen perään oli lähtenyt, sukkasillaan sekin. En kyllä tajunnut, että poikakin puuttui. Mutta sehän sen sitten kiinni oli saanut tuolta ison tien varresta.

Siiz daah

Tuli vaan vielä näissä visioissa mieleen, että eräänä päivänä meidän pissiksemme ovat tulevaisuuden toimittajia. Kun joka päivä kuulee ja lukee toimittajien nykykieltä (alkaa satamaan ja silleen), tähän ei tosiaankaan ole enää pitkä matka:

Raisio veti matskuu veke

Raisio joutu vetää hiutsui ja myslei gaupoist vekee jonku vitu jauhokoiza doukkien takii.

Elintarvike joku vitun viraston (elviira hihhih) mukaa matskut vedettii takas six, ett niis niinku oli joitai koizadoukkii. Raisiosta vahvistettii in mandi, ett niihi boxeihi oli oikeesti hei päässy niit koizii. Yäk.

Safkapuljuraisio pyys niinku fraidina ett heittäkää ny vittuu ne gamat, siis niisson kaikkee biologist pazkaa. Siiz daah! Jengi vähä soitteli hei niitte puh.palveluu, ett heruux niinku korvauksii vai haluux ne turpaa.



(Suomeksi:

Raisio veti tuotteitaan markkinoilta

20.11.2006 17:21

Raisio joutui vetämään hiutale- ja myslituotteita pois markkinoilta jauhokoisan toukkien vuoksi.

Elintarviketurvallisuusviraston (Evira) mukaan tuotteiden takaisinveto johtui siitä, että niissä esiintyi jonkin koisalajin toukkia. Raisiosta vahvistettiin maanantaina, että tuotteisiin oli päässyt varastoinnin yhteydessä jauhokoisan toukkia.

Ravintoraisio pyysi viime perjantaina kuluttajia hävittämään tietyt aamiaistuote-erät, koska tuotteissa ilmeni biologisia epäpuhtauksia. Kuluttajat soittivat maanantaina ahkerasti yhtiön kuluttajapalveluun takaisinvedon vuoksi.)

Kansalaisjournalismi kukkii...

Hämppinen on kuollut. Se oli meidän kotihämähäkkimme, joka asui eräässä nurkassa oven takana ainakin kaksi vuotta. En häirinnyt hämppistä koskaan, en edes imuroinut sen kotia, vaikka se näytti kovin törkyiseltä tyhjiin imettyine kärpäsenraatoineen ja läpikuultavine sääskineen. Vanhat sananlaskut pitänevät paikkaansa ainakin osin. Uskon siihen, että se tietää huonoa onnea jos hämähäkin tappaa. Se perustuu kuitenkin faktoille. Hämppikset syövät tuholaiset, muun muassa turkis- ja ihrakuoriaisten toukat, jotka taas söisivät vaatteetkin, mikä olisi aika ikävää. Se oli hyvä hämppis. Ja nyt hämppinen on kuollut, luultavasti vanhuuttaan meni. Siihen se oli kotiinsa kellahtanut ja raajat koukkuun kangistuneena se siinä seitissään makasi. Imuroin sen juuri. Hyvästi hämppinen.

Palkatkin on taas tältä kuulta laskettu. Mäkkäri makasi kolme tuntia jaloissani ja piereskeli. Nyt sitten pitäisi käydä esseen kimppuun, mutta vielä eivät ajatukset ole täysin koossa. Odottelen, että se tapahtuisi itsekseen, vaikka eihän se tapahdu. Minulle ei koskaan käy niin, ettei jonkin asian eteen tarvitsisi tehdä töitä, kuten että unessa saisin vastauksia minua arveluttaviin kysymyksiin. En ikinä. Aina niitten eteen pitää tehdä jotakin.

Joka tapauksessa sen esseen aihe (journalismin tulevaisuus) on kiinnostava sinällään, ettei siihen ole oikeata vastausta. Journalismin osittaista kuolemaa ennustetaan tapahtuvaksi kaikissa alan kirjoissa. Digiaika ja Internet pienentävät yhteistä julkisuutta, kun jokainen voi itse valita, mitä haluaa katsella tai lukea tai mistä haluaa keskustella. Ei ole enää kuin yksittäisiä asioita, jotka saavat massat kiinnostumaan. Kaikki muu kiinnostus hajoaa ympäriinsä. Julkisuus siis polarisoituu. Blogistaniassakin on jo omat julkkiksensa ja iltapäivälehdet puolestaan pitävät huolta niistä kirjoitustaidottomista julkimoista, jotka eivät osaa blogia pitää, mutta joilla on kuitenkin joitakin hyviä ominaisuuksia, kuten valkoiset, tosin tylsät hampaat ja vetävä ulkokuori sisällöttämässä varressa.

Myös tiedon alkujuurille on pääsy jo kenellä tahansa. Kansalaisjournalismi kukkii virtuaaliteiden penkereillä. Jokainen voi pyrkiä olemaan vallan vahtikoirana tai rakkikoirana tai minä tahansa koirana, mutta koirana kuitenkin. Toisaalta miten käy vallan, kun julkisuus kapenee? Pitääkö meidän alkaa lukea poliitikkojen blogeja, jotta tuntisimme olomme edes hieman alistetuiksi. Kaikenlaista sitä pitääkin ajatella. Entä miten käy toimittajien, jotka tähän asti ovat ovelasti pitäneet yhteiskuntaa pystyssä arvodiskursseillaan. Kun kansalainen ei usko enää mitä sille sanotaan, se lasettaa sanomansa ulos vaikka mitä kanavia pitkin ilman diskurssin häivääkään. Kääk. Koko asetelma muuttuu. Hierarkia romahtaa. Kielenkäyttö muuttuu. Aikakäsitys muuttuu. Miten käy mainonnan, kun yleisö onkin eriytyneenä omissa loosseissaan harrastamassa itse viestintää eri muodoissa. Siinä pistetään ulos videopätkää tai pidetään yllä jotakin hölmöä blogia, jolla on tuhansia lukijoita...

Ei ole oikeasti ihme, että journalistit ovat olleet kusessa. Bloggarit ovat todellinen uhka siinä missä kaikki muukin Internetin tarjonta. Journalisteilla kun on sellainen käsitys itsestään, että juuri he pitävät yhteiskunnan käynnissä ja ainoastaan he ajattelevat yhteiskunnan hyvää paljastamalla valtaapitävien hämäräpuuhia ja pitämällä tietyntyyppistä arvoasetelmaa uutisoinneillaan yllä. Ihan niin kritiikittömästi ihmiset kuitenkaan eivät ole lehtiä lukeneet ja uutisia katselleet kuin mitä toimittajat uskovat. Mutta ei kerrota sitä niille. Monesti on parempi olla autuaan tietämätön totuudesta.

Tutkimusten mukaan toimittajat kuitenkin siis uskovat ajattelevansa ensimmäisenä yhteiskunnan hyvää ja toimivat meidän kansalaistemme parhaaksi. Meidän on pitänyt siten luottaa siihen, että toimittajat todella tietävät mikä on yhteiskunnan hyvä ja varmasti toimivat siis oman etiikkansa mukaisesti, eivätkä missään tapauksessa vaikka työnantajansa toiveitten mukaisesti, jonka ensimmäisenä toiveena on luonnollisesti saada toiminnastaan voittoa, joka taas puolestaan ilman muuta on yhteiskunnan hyväksi sekin.

Kun nyt sitten näiden kauhukuvien mukaan kansalaiset aktivoituvat, niin journalismin kenttä hajoaa ja koko yhteiskunta kärsii. Ikään kuin toimittajilla ei itsellään olisi osaa eikä arpaa tämän kauhuskenaarion synnyssä. Jenkeissähän irtopäistä ja suolenpätkistä nauttiville suunnattu Shock -lehti tarjoaa värikuvaa mätänevistä ruumiista, verestä, luista ja muista mielenkiintoisista reaalimaailman asioista tiiviissä muodossa: Tämä on täydellinen lehti niille, jotka haluavat viihteensä sekunnissa. Ja nauttivat siitä sekunnin ennen kuin haluavat taas toisen sekuntinsa viihdettä. Amerikkalaiset haluavat tietoa pieninä, nopeina annoksina ja kunnon asenteella, sanoo päätoimittaja Mike Hammer. Britit nostavat otsikoihin jo niinkin tärkeitä asioita kuin My sister loves my mans's killer tai My best friend raped a baby, I cannot forgive her... (HS, Nyt-liite 4.8.2006) Suomessa ei olla vielä näin pitkällä, mutta eivätköhän nämä 7 päivää -lehti ynnä muut alan julkaisut pian ala kehittyä samaan suuntaan. Joka tapauksessa kyllä näkyvin journalismi on (osittain) pitkään ollut sellaista paskaa ja läpinäkyvää markkinapeliä, että kansalaisten vastaisku on ollut koko ajan vain ajan ja tekniikan kehittymisen kysymys. No nyt se on tässä käsillä, joten turha vinkua.















(Nyt-liite, sivu 49, 4.8.2006)

On toki niitäkin, joille Internet on fantastinen utopia, jonka puitteissa maailma on yhteinen demokraattinen kyläpahanen, mutta tähän ei moni usko. Pahimmillaan tutkijat ovat sitä mieltä, että yhteiskuntarakenteet romahtavat Internetin takia. Luottamus kansalaisiin ei siis ole kovin luja. Toimittajan toimenkuva onkin ilmeisesti jumalasta seuraava. Kehitystä vastaan on kuitenkin aika hassua alkaa enää tässä vaiheessa harata, siksi kai mediataloilla on jo omat blogitkin, etteivät vallan vallan kelkasta putoa. Jonkinlainen jalansija on pystyttävä hankkimaan, ennen kuin esimerkiksi bloggamisella voi alkaa tienata. Tienesteille tuskin kuitenkaan muut pääsevät kuin mediatalot, joten veikkaan, että vallan rakenteet tulevat pysymään ihan ennallaan.

Jalot teot jäänevät tältä illalta

Töistä lähtiessä päätin, että minäpä se kotiin päästyäni lasken palkat, siivoan ja alan kirjoittaa esseetä tulevaisuuden journalismista digi- ja Internetaikakaudella tässä bloggaamisen ohessa. Joo-o. Mistä näitä jaloja ideoita minulla aina riittääkin? Sohvalle kun pääsin, niin ylös enää en. Pari päivää on tullut tehtyä töitä vähän transsissa ja selkä menee aina lakkoon sen jälkeen, kun sitä ei ole otettu tarpeeksi huomioon. Ihan jumissa ollaan, mutta kyllä täältä taas noustaan. Tähän raahauduin jotenkuten parin tunnin elpymisen jälkeen. Jalot teot jäänevät tuonnemmaksi. Ennustan, että huomiseksi, mikä ei tietenkään mitään oraakkelin taitoja vaadi, kun kerran on pakko, niin on pakko. Tietty jos olisi ennustaja, niin voisi ennustaa itselleen jotakin hauskempaa; rakkautta ja ihanuutta. Tätini muuten näkee enneunia (ei vastaväitteitä, se on todistettu juttu), ja se on minusta valtavan stressaavaa. Toisaalta mitä väliä sillä on, tietääkö jonkin asian tapahtuvaksi vähän ennen kuin se tapahtuu, kun ei siitä tiedosta sillä tavalla hyötyä ole. Tapahtuu mikä tapahtuu. Tapahtuu se vaikka näkisi siitä ensin untakin. Mutta ei minulle. Olen odottanut sitä unieni miestä tuomaan niitä kenkiä, vaan eipä ole kuulunut, ei näkynyt. Että siinä mielessä.

Nyt kyllä...

Siis ymmärsinköhän ja kuulinkohan uutisista nyt ihan oikein? Finlandia-palkinnon esiraati valitsi ennätyksellisen 130 (?) kirjan joukosta 6 mielestään parhainta tänä vuonna julkaistua kirjaa. Missään ei sanota, milloin esiraati on saanut tehtävänsä aloittaa, mutta aikaa on kirjasäätiön ohjeitten mukaan vähintään kolme kuukautta, eikä se kai paljon enempää voi ollakaan, ainakaan osalla kirjoista, jotka ovat vasta syksyllä ilmestyneitä. Eli kolme raatilaista on lukenut 130 kirjaa kukin, mutta siis missä ajassa? Jos se olisikin se kolme kuukautta, se tarkoittaisi että he ovat lukeneet kaksi kirjaa päivässä ja ehtineet aloittaa jo kolmattakin. Minä vain ihmettelen tässä ääneen, että eikö niillä tosiaan sitten ole ollut muuta elämää koko aikana. Joka tapauksessa tämä on valtavan epäilyttävää.

Valkoinen

Valkoinen. Valokuvatorstai.

Tentti meni miten meni

Eka tentti on nyt sitten ohi ja tietenkin siinä kysyttiin myös sitä, mistä jo jäsennellessä ajattelin, että voi kun ne eivät kysyisi tätä, enhän mä saa tästä mitään tolkkua. Sinänsä jännä tunne, että olisi luullut nyt helpottavan, mutta paniikki onkin entistä isompi. Ei auta. Meni miten meni.

Yksin kotona 1.

Muistaakohan kukaan, kun taannoin, aika tarkalleen vuosi sitten, kerroin eräästä rouvashenkilöstä, joka halusi ostaa pornokortteja ja lähettää niitä Veijolle vankilaan. Kyseinen rouvashenkilö nuori nainen muassaan purjehti tänäänkin niine kahisevine helmoineen ja paljetteineen hieman kenossa kauppaan etsien tällä kertaa enkelikortteja.
- Näytä nyt mulle, missä ne kortit on? No, näytä... -- siinähän se on! Enkeli perkele... mitäs tässä sanotaan? Paljon onnea... no niin. Kirjoita sää tää mulle. Kirjota ny. Emmää osaa.
- Kyllä se nyt pitäis ite kirjoittaa, minä sanoin, koska osasishan se lukeakin.
- Emmää osaa kirjoittaa. Kirjoita ny.
- Enkä kirjoita.
- No kirjoita sää Sabina sitte.
- Se pitäisi ensin maksaa.
- Maksetaan sitten, parivaljakko sanoi ja eteni kassalle. Siellä alkoi sama huuto.
- Kirjoita ny tää kortti. Veijolle.
- En muuten kirjoita.
- No kirjoita Sabina sää sitte.
- Mitä tähän ny laitetaan?
- No pane siihen että... mitä niihin ny yleensä laitetaan?... Sydämellisesti onnea rakkaalle pojalleni... Veijolle. 28 vuotta. Ja pane siihen vielä että onnea. Sydämellisesti.

Sabina kirjoitti kymmenen minuuttia. Sitten alkoi osoitteen kirjoittaminen, johon vierähti toinen mokoma.

Veijo...
Sörnaisten vankila
Sörnäinen

- Pane siihen vielä että Helsinki.
- No sehän lukee siinä, Sabina sähähti.
- Ai lukee vai? No hyvä sitten jos kerran lukee.

***


Olinpahan kuopuksen vanheimpainvartissa ja ihan ensimmäisenä sanottiin, että kaverikolmikko, johon kuopus siis kuuluu, on kiusannut joitakin tyttöjä ja heitellyt tyttöjä lumipalloilla koulumatkalla.
- Jaaha. No joukossa tyhmyys tiivistyy. Nielin ihan mukisematta, vaikka kuopus on todella kultainen ja herrasmies ollut aina. Villi kyllä, mutta ei kiusaaja. Päinvastoin. Tytöt sitä kuulemma kiusaavat. Fanittavat oikein, istuvat ruokalassa viereen ja varastavat pipoa. Se on niin ihqu, väittävät. Poikaa se kuitenkin rasittaa, koska tunne ei ole molemminpuolinen. Pikkumachona se kuitenkin kestää tämän kaiken hymyillen, mutta opettaja on ottanut asian puheeksi jo pari kertaa ja pitänyt tytöille puhuttelunkin. Siitä ei ole ollut mitään apua. Ne neidit eivät nyt kerta kaikkiaan saa pidettyä näppejään erossa minun pikkuisestani. En ole asiaan sitten sen enempää puuttunut. Ikävää se nyt kuitenkin on, että tytöt juoksevat perässä. Pakko se on myöntää. Mutta koulumatkalla kyseessä on olleet ihan eri neidit. Joista toinen oli sitten tehnyt valituksen ja äitinsä oli sitten opettajan kanssa puhunut asiasta. Sen enempää asiasta tietämättä, oletin että juttu on juuri niin.

Juttu oli kuitenkin niin, että tytöt olivat nimitelleet poikia mursuiksi ja ursuloiksi ja kikatelleet. Pojilta oli palaneet päreet ja ne olivat heittäneet lumipallot tyttöjä päin edes osumatta niihin sekä huutaneet "turpa tukkoon". Vakuuttelin monta kertaa kuopukselle, että pitää sitten puolensa huomenna opettajan puhuttelussa ja kertoo asian niin kuin se on, mutta en minä usko, että se saa suunvuoroa. Viimeksikin se oli joutunut jälki-istuntoon, kun kaksi poikaa olivat tapelleet käytävällä keskenään ja kuopus oli mennyt väliin. Eikä sitä oltu kuunneltu, vaikka se oli sanonut, ettei tapellut.

No, perheen miesväki lähti juuri Iron Maidenia katsomaan. Kuopus ei ensin ollut oikein innostunut ajatuksesta. Sille jäi todellakin pelko siitä kaljapullosta, joka siellä Lordin voitonjuhlissa sen päähän lensi. Mutta sitten se rohkaistui ja halusikin oikein kovasti lähteä. Ota näistä nyt selvää. Neiti on joka tapauksessa aerobiccaamassa ja minä olen koiran kanssa yksin kotona. Tentti olisi huomenna ja kai tässä pitäisi luk... eih! Mä vaan bloggaan. Koira muuten murtautui taas perjantaina jääkaappiin ja söi sen tyhjäksi. Nyt se siis sai jollakin hemmetin ilveellä väännettyä sellaisen koukkuruuvin irti kaapin kyljestä. Sen koukun ja jääkaapin ovenkahvan väliin on viritetty hiuslenkki,



















että se ovi sitten niin kuin automaattisesti aina palaa takaisin kiinni, jos Mäkkäri yrittää sitä aukoa. Mutta siis nyt se on opetellut kiertämään ruuvinkin irti. Me ei sitten todellakaan pidetä sitä koiraa nälässä, joten turha yrittää.

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Blogger problem. Again. Mutta tottahan se on - bloggarilla on probleema, kun bloggaaminen ei kiinnosta. Ja sitten toisaalta taas on huono omatunto, kun se ei kiinnosta. Tarkemmin ajatellen omat ajatukseni ovat niin syvältä, ettei niistä mitään hengentuotteita saakaan aikaan. Viime päivinä on tuntunut siltä, kuin sydämeni olisi jatkuvassa venytyksessä ja aivoni kuiviin puristettu. Päässäkin on jyskyttänyt siihen malliin.

Trisin meemihaaste sattui sikäli pahaan saumaan, että just meemiin tarttuminen viimeisenä oljenkortena on jotenkin säälittävää ja väkinäistä. Meemiin pitäisi tarttua riemuiten, ilon kautta, ettei pilaisi kenenkään toisen innostusta. Olisi kurjaa olla ilonpilaaja, kun toiset sentään yrittävät. Eli okei.

Yhdeksännet kirjat viideltä hyllyltä ja jotakin tarinaa niistä:

Henrik Tikkanen, Mariankatu 26 Kruunuhaka

No nythän on niin, ettei ole aavistustakaan mistä tämä kirja on tänne tullut. Olen luultavasti syntynyt kirjahyllyn kanssa, joka on sitten vuosi vuodelta lisinyt itsekseen toisia kirjahyllyjä ja toinen toistaan oudompia kirjoja. Tämän kirjan erona moniin muihin itsekseen lisinneisiin kirjoihin on se, että tämän olen lukenut. Jihuu! Mutta eipäs innostuta liikaa siellä. Nimittäin tämä kirja kaikessa rehellisessä paljastavuudessaan ja suorapuheisuudessaan ei saa voimaan pahoin, vaan se masentaa. Jos kaikki kirjailijat ja taiteiljat ovat tämmöisiä kuin Henrik, niin näkemiin vaan murut. Ei ole esimerkiksi mitään oikeutta mennä kajoamaan toisen oikeuteen tehdä kainalokarvoilleen mitä haluaa, olkoonkin toinen sitten kuinka vaimo tahansa. Inhottava tyyppi. Takakannessa sanotaan: "Niin syvästi inhimillistä tekstiä kuin ainoastaan merkittävä kirjallisuus voi olla. Ja tällöin todella tarkoitan merkittävää kirjallisuutta..." -Thomas Henrikson, Helsingin Sanomat. Voi herranjumala. Kun toinen tunnustaa ryyppäävänsä päivät pääksytysten ja naivansa kenen tai melkein minkä kanssa tahansa, missä tahansa, vailla minkäänlaisia tunnontuskia vaimonsa tai läheisiensä pahasta olosta, niin miksi juuri se on inhimillistä? Voisiko joskus, edes yhden kerran olla niinkin, että ihmiset pitäisivät tai edes yksi (mikä se oli? mullinaama? siis) kriitikko pitäisi joskus inhimillisenä sitäkin, että joku ottaisi lähimmäisensä huomioon? Mitä, onko liikaa pyydetty? Fuck you. Ja ajattele, tämä kirjahan on kirjoitettu 1977. Voi sitä inhimillisyyden ylistystä onkin kestänyt aina näihin päivin asti. On se vaan niin ihmeellistä ollut vuosikymmenten ajan, kun joku aina jaksaa ryypätä ja nussia ja kirjoittaa siitä. Voi ihqu.


Vladimir Nabokov, Lolita

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Michel Houellenbecq, Alkeishiukkaset

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Alkeishiukkaset on masentavin kirja minkä tiedän. Tarkoitus on kai ollakin. Niinhän ne aina sanoo mällättyään näillä samoilla ryhmäseksiorgiafantasioillaan, ettei tarkoitus ole fantasioida, vaan näyttää karu totuus satiirin keinoin. Houellenbecq voi työntää totuutensa just sinne, minne muutenkin uneksii työntyvänsä kirja toisensa jälkeen. Luin sen toisenkin perversion (Oikeus nautintoon), mutta kas kummaa, en tuntenut oloani yhtään perverssimmäksi kuin ennenkään. En ikään kuin löytänyt ihmeen sitkeästä (siis kaksi kirjaa tätä!!!) yrityksestäni huolimatta sisältäni niitä ihmisen inhimillisiä piirteitä, joita Houellenbecqin kuvaamilla ihmisillä yleensä on. Minulla ei esimerkiksi ole tarvetta mennä joihinkin ihme salaklubeihin kontilleni odottamaan, että kuka tahansa sieltä sitten tulee jonkin (minkä tahansa) pystyssä olevan vehkeensä kanssa ja pökkäisee menemään. En toki väitä, etteikö monilla voisi näitä inhimillisiä piirteitä olla, ja minä olenkin humanoidi kai sitten. Toki kirjassa on moraalinen opetus, ja päähenkilön naisystävän (hei, mä kyllä nyt paljastan tän, kyllä... on se vaan niin huikeaa) häntäluu ja koko alaselkä moisesta takapääriettailusta sitten lopulta murtuu, ja niin elämänilo kaikkoaa ja kuolema tulee ennenaikaisesti. Mutta kuolema ja opetus koituvat kirjassa vain naiselle. Mies voikin huoleti jatkaa silmitöntä pökkimistään heti, kun muisto ihanasta orgianaaraasta on haalistunut. Eli ollaanpa siinä satiirismissaan vastedes tarkkoina, ettei vallan tykkänään mene koko satiirilta pohja, niin kuin nyt pääsi käymään.

Esa Saarinen, Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin

Sanokaa Esasta mitä pahaa tahansa, niin tämä kirja on silti huippu. Lainasin sen ensin kirjastosta ja luin oikein ajatuksen kanssa. Ostin sitten pehmeäkantisen kotiin kahdella eurolla (miinus hölöalennukset). Kirjassa Saarisen ääni puskee tekstistä läpi. Ihan niin kuin se puhuisi ääneen siinä sivuilla. Niin justiin. Pikkuinen Esa heiluu siellä rivien välissä ja selittää. No tämä kirja ei ollut yhdeksäs, jos totta puhutaan. Se oli kahdeksas. Yhdeksäs olisi ollut Kalle Österlundin Lasten kotilääkäri. Olen lukenut kyllä senkin. Mutta tähän Saariseen vielä palatakseni, että kerroin äidilleni tämän saman Saarisen äänijutun silloin, kun luin sen kirjan. No, kun äitini oli muutama vuosi takaperin Saarisen luennolla tekemässä aiheesta lehtijuttua, äiti otti ja meni juoruamaan tästä minun lukukokemuksestani sitten itse Saariselle, mistä minä en tiennyt mitään. Eräänä päivänä postilaatikosta sitten tupsahti Saarisen Filosofia cd-levy omistuskirjoituksella, ikävä kyllä en saa siitä mitään muuta selvää, kuin että se on osoitettu minulle. Mutta Esa oli kuule ihan itse sen postittanut. Olen iäti otettu.

Gaby Hauptmann, Etsitään impotenttia miestä.

...mmmitä helv... ööh... olen saanut tämän kirjan eräältä porvoolaiselta ystävättäreltäni muutama vuosi sitten kiertokirjana. Minun olisi pitänyt laittaa tämä kai eteenpäin... kuka haluaa? En siedä koko kirjaa silmissäni. Sen teksti vallan juoksee. Lukiessa hengästyy aivan. Impotenttia etsiessään kirjan seksikäs päähenkilö on saanut tarpeekseen kuolaavista miehistä, koska on niin pirun vetävän näköinen pimatsu, siis sellainen, jonka perään kaikki äijät kuolaavat. Yäääk. Minähän en tämmöistä soopaa lue. Jokaisen naisen pitäisi nähdä puutetta edes kerran elämässään, että loppuisi tuollainen turha haihattelu. Kirjan maailma on mahdollisimman kaukana omastani, varsinkin kun lopussa paljastuu, ettei... ja sitten on niin... aah. Voi läähpuuh.


Sori sori sori, olen niin itteäni täynnä, että meinasin unohtaa haastaa kolme muutakin tähän meemiin! Ja oikein olin päättänyt, että haastaan Dionysoksen kevään, Diogenenksen ja kuka muu alkaa di:llä? Öh, Dinka... Tinka! Ja Veke.

Opiskelupäiväkirjaa

No terve. Tämän viikonlopun pyhitin kokonaan siivoamiselle ja tenttiin valmistautumiselle. Hyvä kun uskalsin selainta vähän tökkiä, etten olisi jäänyt kiehtovien blogien koukkuun. Sähköpostin uskalsin käydä lukemassa ja ihan pikkuisen vilkaisin... no niin.

Nyt on tenttikysymyksiin tehty höyrypäisiä vastauksia. Tentti on siis keskiviikkona ja se kestää kolme tuntia. Siinä ajassa pitäisi kirjoittaa kaksi tenttivastusta kahdesta kirjasta, mikä ei meikältä tule onnistumaan alkuunkaan. Joka tapauksessa koska aikaa on vain kolme tuntia, on tenttivastauksien oltava lähes valmiita. Ei siinä ajassa ehdi tehdä kuin tarkistuksia ja joitakin lisäyksiä, jos sattuu tulemaan vielä mieleen. Tenttikysymykset annettiin etukäteen, mutta niitä annettiin kustakin kirjasta kuusi. Eli kaksitoista parin arkillisen vastausta on pitänyt kirjoittaa ja niiden lisäksi neljä esseetä sekä pari kannanottoa on tullut tussattua. Nyt koittaa luojan kiitos rauhallisemmat ajat. Yksi tehtävä on enää tekemättä ja sen jälkeen tammikuuhun asti on luettavana kaksi kirjaa ja naputettava vain kaksi esseetä per viikko.

Ynnäsin nämä tiedot kiduttaakseni itseäni ja puin sanoiksi sen tosiasian, että työssä käyvälle perheenäidille tässä on mielestäni liikaa. Olen siis vähän kiikun kaakun jatkon suhteen, koska en näillä näkymin ehdi tekemään vapaa-aikoina mitään muuta, kuin opiskelemaan ja hätäisesti siivoilemaan. Toisaalta, mitä muutakaan tekemistä minulla nyt voisi olla? Ei kai mitään.

Huomenna alkaakin sitten kello puoli viiden aamuherätyksien sarja jouluun asti, kun aukioloaika pitenee molemmista päistä tunnilla. Luulisi ihmisten ehtivän klo 8-22 välillä kirjaostoksille melko helposti ja minun olevan unessa jo alkuillasta.

Varsinainen älypää

No niin. Synttärit on juhlittu. Muistatko, kun pyysin äitienpäivälahjaksi vessanpöntön ja sen myös sain. No synttärilahjaksi pyysin, että se asennettaisiin paikoilleen, koska äitienpäivänä en osannut olla toivomuksessani kyllin täsmällinen. Vessanpönttö on kuitenkin edelleen autotallissa. Sen sijaan ruusut ovat maljakossa ja sacherkakku massussa ja se siitä. Kännykän kameraan on tullut jokin vika. Sillä saa utuisia kuvia kirkkaallakin säällä. Herkkää.

Innostuin lasteni kanssa tekemään netissä jotakin älypää-visailua ja jäin niiden kanssa siihen jumiin tuntikausiksi, mikä oli erittäin fiksua näin tentin aluspäivinä. Siitä on varmasti hyötyä, kun nyt tiedän olevani kirjastotätitasoa ja terveysintoilija. Ja varmasti siitäkin, ketkä olivat Peppi Pitkätossun kavereita tai mikä on Tasmanian tuholainen. Jep. Tenttisivätpä näitä.

...ettei sitten käy niin kuin viimeksi

Lähdin tänään asioille ostelemaan jatkojohtoja ja muuta sen sellaista tärkeää töihin ja tieni vei mutkien kautta Kaisaniemen Kodin Anttilaan. Sain ahaa-elämyksen! Täällähän olisi se kirjasto, josta saa niitä Helka-kortteja, ajattelin ja onnittelin itseäni. Nyt vain kävisin ostamassa yhden hyllyn töihin ja etsisin sen kirjaston oven sitten. Kiersin ensin Anttilan alakerran, sitten yläkerran, ja löysin hävyttömän hintaisia puunpalasia, joten päätin toimia suunnitelman b mukaisesti, ja ostaa roskiksesta löytämäni hieman törkyisen hyllyn päälle jotakin paksua sisustuskontaktimuovia - en tiedä mitä se on nimeltään, joten en kehdannut kysyä myyjältäkään. Sellaista on, tiedän että on. Olen käyttänytkin sitä.

Marssin takaisin Anttilan alakertaan ja kiersin sen löytämättä mitään kontaktimuovin näköistäkään. Etsin sellaisen opastetaulun sitten, että ymmärtäisin, miltä osastolta sellaista voisi todella löytyä. Voi sitä riemua. Taulussa luki, että kerroksessa kolme on se kirjasto. Hinasin itseni takaisin yläkertaan ja päätin, etten katso ketään ihmisiä päinkään, ettei sitten käy niin kuin viimeksi. Reippain mielin astelin kohti kirjastoa, josta saisi niitä Helka-kortteja. Tunsin jo Helka-kortin hyppysissäni. Ajattelin, miten hienolta se näyttää ja miten helposti minä sitten saan kurssikirjoja.

Jo aulassa istui monta kaunista tyttöä ja vastaan tuli heti parrakas mies. En ollut millänikään. Ne pelkää mua yhtä paljon kuin minä niitä, jankutin Oharilta saamaani neuvoa ja pyörin muorilookissani keskellä jotakin kummallista tilaa, jonka yhdessä ovessa luki jotakin opiskelijoitten ryhmätiloista ja toisessa vain henkilökunnalle ja opiskelijoitten yösisäänkäynti. Herranjumala. Pitääkö niiden öisinkin päästä kirjastoon, josta saa Helka-kortteja?

Siinä aulassa oli koppi, jonka päällä luki Info. Siellä kopissa istui jumalattoman julman näköinen mies, mutta missään ei lukenut mitään varsinaista tietoa siitä, olisiko se just kirjaston infopiste. Sehän olisi voinut olla vaikka minkä Kaisaniemen kyläyhdistyksen infopiste tai niitten opiskelijoitten ryhmätilan infopiste. Menin ihan raiteiltani taas. En olisi millään kehdannut kysyä, onko tämä nyt just sen kirjaston infopiste, josta saa niitä Helka-kortteja. Olin niin kuin en muka olisi nähnytkään koko ukkoa ja aloin kiireesti etsiä infotaulua, jossa neuvottaisiin se sellainen tiski, mistä saa niitä Helka-kortteja. Ei siinä neuvottu sellaista. Asiakaspalvelu olisi kerroksessa kaksi, ja minä olin kerroksessa kolme, mutta siitä tilasta ei vienyt mitään tietä kerrokseen kaksi. Kerroksessa kolme oli opastetaulun mukaan todellakin vain ryhmätiloja kauniille naisille ja parrakkaille miehille. Pakenin äkkiä ulos ensimmäisestä ovesta, jonka päällä oli kuva siitä vihreästä juoksevasta ihmisestä. En tiennyt yhtään, mihin kohtaa Helsinkiä putkahdin. Pettämätöntä suuntavaistoani hyväksi käyttäen päätin lähteä mäkeä alas ja huomasin tulleeni niille samoille kulmille, jossa viimeksikin hätäpäissäni olin sitä kirjastoa etsinyt.

Olin luvannut tulomatkalla käydä toimistolla moikkamaassa toimitusjohtajaa. Se on niin lähellä Stockmannia, että jos vain näen Stockmannin, löydän perille. Jostakin syystä, vaikka minä jumankauta näin sen Stockmannin kyltin jo kaukaa, niin minun piti silti mennä muka jotakin reittiä, josta varmaan pääsisin paremmin tai jotain. No en ihan päässyt.




















En minä kyllä tajua, miten menen siitä Yliopiston atmosfääristä niin sekaisin, etten vähään aikaan tajua mitään. Siellä minun ei ainakaan kannattaisi opiskella, se nyt on jo aivan varma.

Enhän minä taida tätä enää jaksaa

Olen aivan kypsä. Se alkaa olla siinä hilkulla, etten ota lopareita. Näin naurettavalla palkalla ei kukaan muu hullu saattaisi itseään tällaiseen stressipisteeseen. Heräilen öisin, ja mietin tuntikausia, mitä sanoisin sille ja sille siitä ja siitä asiasta. Suorat sanat sanoisin, jos voisin. Mutta enhän minä voi. Ne pistäisivät minut vielä pahempaan kuseen. Enkä saa enää unta. Kaikki tekevät mitä tykkäävät ja minä anon polvillani porukkaa tulemaan töihin, tai sähkömiestä korjaamaan lamppua, tai huoltomiehiä korjaamaan vesiputkia, tai hissimiehiä korjaamaan hissiä, tai nettimiehiä korjaamaan nettiä, tai hallintoa hallinnoimmaan edes jotakin, ihan vähän kun saisin tätä vastuuta pois. Sen verran edes, ettei enää väsyttäisi ja itkettäisi... joka maanantai menee iltapäivään, ennen kuin viikonlopun sotkut ja kämmit on setvitty ja työvuorolistan toiveet täytetty, omalla kustannuksella monia kymmeniä tekstiviestejä sinne tänne, että jokaisella vuorolla olisi sittenkin tekijänsä, vaikka puolet on perunut. Ja sitten jostain päästä hajoaa kuitenkin, joku sairastuu ja kaikki alkaa taas alusta. Minä en enää jaksa tätä paskaa. Olisinpa itse extra ja tekisin töitä silloin kun huvittaa. Tänä aamuna olen herännyt kolmelta ja noussut ylös viideltä, kiiruhtanut junaan, yrittänyt unissani lukea tenttiin, joka on yhdeksän päivän kuluttua, taistellut taas yhden päivän ajaksi kaupan jotenkuten selville vesille, lukenut tulomatkalla junassa tenttiin silmät kiinni, laittanut kotona perheelle ruokaa ja viikannut pyykkiä. Enkä minä jaksa valvoa enää minuuttiakaan. Johan kellokin on pian seitsemän.

Valmis

Valokuvatorstai.

Jotain tarttis varmaan tehdä

Jos tuon aurinkovarjon edes kävisi ottamassa pois. Tai grillin. Enpä tiedä. On siellä kyllä niin kamalan kylmä, ettei sinne oikein tarkenisi mennä rahtaamaan tavaroita, joskaan ei siellä kyllä tarkene istuskellakaan. Eilen kyllä näin jo yhdessä pihassa valaistun joulukuusen. Ylipäätään ihmisten on turha valittaa siitä, että kaupoissa joulu alkaa liian aikaisin. Meiltä kysyttiin jonossa joulukortteja ja joulupostimerkkejä jo yli kuukausi sitten. Joululahjapaperia ja -pakettitarrojakin kysyttiin ensimmäisen kerran pari viikkoa sitten. Kyllä se vaan niin on, että kauppiaat vastaavat kysyntään tässä tapauksessa. Minulla ei kyllä olisi vielä kiire joulua tyrkyttämään. Kun nyt tämän kesän saisi ensin alta pois.

Onko tämä muka epäinhimillinen koira?

Eilen piti niin kiirettä, että olin kotona ilta kahdeksaan mennessä ollut pari parinkymmenen minuutin pätkää. Jäähallien väliä autolla ajaessa se aika siinä hurahti. Unohtui taas lukita jääkaapin ovi lähtiessä ja eikö se ollut taas tuo koira syönyt koko kaapin tyhjäksi. Illalla nukkumaan mennessä sängystä löytyi vielä kokonainen nakkipaketti. Tuli siinä mieleen, että noinkohan tuo karvakasa on oppinut lukemaan vai osaako se yhdistää näkemänsä muovikelmun läpi. Joka tapauksessa on turha tulla väittämään, ettei koiria saisi inhimillistää. Vähän vaikeaa se on olla inhimillistämättäkään, kun Mäkkelson aukoo ovia (myös lukittuja), hakee jäääkaapista pikkupurtavaa ja menee sängylle niitä nautiskelmaan, retkottaa sohvalla, katsoo televisiota, nukkuu pää tyynyllä... ja poseeraa.

Viihdettä

Olen tässä nyt sitten joutunut tekemään kulttuuritutkimusta tv-ohjelmista. Hemmetin vaikea läksy, kun ei sitä telkkaria tule oikein koskaan katsottua. Tai jos katsonkin, niin olen miesväen actionmaun armoilla. Teepä siinä sitten toinen toistaan actiommasta ohjelmasta tutkimusta. Kamalan hauskaa; mukavia identiteettejä, representaatioita ja diskursseja eri konteksteissa. Mmmm ja mikä intertekstuaalisuus.

Kävi sitten niin, että viikonloppuna en saanut millään katsottua yhtä elokuvaa loppuun ja nyt kun olen jäsennellyt pitkin viikkoa näitä ajatuksiani tv-tarjonnasta, niin huomasin, että viime perjantain kaksi elokuvaa sopisivat loistavasti tähän tutkimukseen. Toinen oli olevinaan totinen kauhuelokuva vanhasta aiheesta: ihmisistä tuli pahiksia, kun ne saivat eläinaktivistien laboratoriovankeudesta vapauttaman viruksen. Raivopäissänsä tartunnan saaneet hemmot alkoivat purra muita ja tartuttaa tautia veren välityksellä. Siis järkky hyvispahis -juttu, jonka jätin kesken neloselta tulleen Tarantinon kauhukomedian takia. No siinä sitä oltiin samassa asetelmassa kuin edellisessäkin elokuvassa, mutta eri genressä. Tässä piti nauraa, kun ihmisiä purtiin ja ne saivat tartunnan. Siinä toisessa ei saanut nauraa. Se oli vakavaa. Nyt kysyisinkin, sattuiko kukaan katsomaan sitä 28 päivää myöhemmin -leffaa loppuun. Jos sattui, niin mitenkähän se mahtoi loppua? Jos ei kehtaa tunnustaa katsoneensa sitä, niin ihan anonyymivastauskin käy. Olisin kiitollinen.

Tämä kulttuuritutkimus on kai aiheuttanut sen, että olen alkanut nähdä unia. Ihan toinen toistaan järjettömämpiä unia. Yksi yö minulta irtosi hammas. Se ei edes irronnut, vaan pomppasi suustani ulos kuin alien ja sätki mennessään. Se sätki hyvin elinvoimaisena vielä kämmenellänikin. Mutta viimeöinen uni oli ihan huippu. Se alkoi kauhu-unena. Oikein totista kauhua siis. Yritin huutaa unissani, että joku herättäisi minut pian, sillä pihalla hiippaili joku tumma hahmo. Nojasin seinään ikkunoiden välissä, huohotin kauhuissani ja pälyilin puoleta toiselle. Joku siitä sivusta huikkasi minulle, että se hiippari oli harras ihailijani! Mutta ilostuinko siitä. No en, mikä yllätti minutkin ihan täysin. Olin entistä enemmän peloissani ja raivoissani. Yritin huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt. Ihailijani jatkoi hiippailuaan siellä ulkona pimeässä odottaen näkevänsä vilauksen minusta. Sain siitä sitten oikein raivokohtauksen ja säntäsin nyrkit pystyssä pihalle. Hakkasin sen hyypiön. Mutta eihän se ollut millänsäkään. Ja kun sitten katsoin sitä miestä, niin jumankauta, rakastuin siihen heti. Genre vaihtui kauhuelokuvasta rakkausviihteeksi. Mies oli aivan älyttömän hurmaava, vanhempi ja oikein hyväkäytöksinen charmantti tyyppi. Ihan tosiaan tunsin rakkauden tunteita siinä unen aikana. Pyörrytti ja lämmitti. Kaiken lisäksi paljastui, että sillä miehellä oli valtavasti rahaa. Aivan kroisos oli tämä ihailija kerta kaikkiaan. Lahjoja sateli ja minusta tuntui, että olin vähän ahne. Kengät ainakin sain. Välillämme sattui myös kiihkeä episodi, jonka jälkeen mies ilmoitti pahoilla mielin lähtevänsä pois. Se asui jossakin toisessa kaupungissa, eikä ollut kuin pyörähtämässä täällä meidän kulmillamme. Yhtään en ihmetellyt kuitenkaan, että missä välissä se oli minuun sitten ihastunut. No, kaikkea ei pidä kyseenalaistaa. Lupasihan mies tulla takaisin. Vielä aamullakin olin aivan onnessani ja hipsin hymyssä suin junalle.

Miksi bloggaan

- Hei kaikille. Olen Saara ja olen blogholisti. No se alkoi vuosia sitten ihan vain foorumeilta. Aloin ottaa kantaa yhdellä kirjallisuuspalstalla ja se tuntui aluks ihan sopivalta. Mutt sitten se karkas käsistä ja mä olin kohta koukussa moniin kirjallisuuspalstoihin. Hei, se oli pientä, välillä mä kävin ottamassa kunnon fiilareita ihan kauheiltakin foorumeilta, mammapalstoilta ja politiikkafoorumeilta. Niissä käytettiin kovia sanoja, mut se ei kuitenkaan ollu mun juttu. Mä palasin aina kirjallisiin palstoihin. Olihan siellä se jengi. Sit ku on siinä jengissä kiinni, niin ei sieltä niin helppoo oo irrota. Aina joku oli houkuttelemassa sanomaan jotakin.

Sit mä aloin tuntea oloni jotenkin ulkopuoliseksi ja yksinäiseks, enkä mä saanu enää sellaisia kicksejä kuin alussa. Mun oli pakko ottaa jotakin vahvempaa ja mä kokeilin blogia. Muutama muukin pääs irti siitä jengistä ja kokeili blogia samaan aikaan. Tätä on nyt jatkunut melkein joka päivä puoltoista vuotta. Välillä oli kausi, ett mä vedin vaikka mitä blogeja. Ihan sairaasti kaikenlaisia blogeja. Ei ollut mitään blogia, mitä mä en olis kokeillut. Kaikkein pahinta oli se, että mä aloin Kirstin kanssa suositella blogeja muille. Me vedettiin kimpassa ihan hirveesti. Silloin mulla meni lujaa, mutta nyt mä olen melkein kohtuukäyttäjä. Välillä tulee poltettua parikin pärettä päivässä, joskus taas menee päiviä, ettei tee yhtään edes mieli.

Joo, mulla on perhe, eikä vielä mitään lopullisia seurauksia ole ollut. Mä pystyn oleen melkein koko päivän töissä, etten ajattele blogeja ollenkaan. Joitakin tyyppejä tulee kyl ajateltua välillä päivisinkin. Mä tiedän, ett tää on kauheen itsekästä. Mun pitää päästä tällä tavalla ottamaan kontakteja ja näpyttelemään tätä näppistä. Mä bloggaan aina suoraan bloggeriin, ett mä niinku tunnen olevani kiinni netissä ja sit kun mä painan Publish Post, niin mä olen narsismin huipulla. Kohta mä pääsen painamaan. Se on paras hetki tässä yksin bloggaamisessa, kun joku tulee mun kans jutteleen. Tai joskus me lauletaankin. Mä en tiedä, miks mä bloggaan. Välillä mua kaduttaa, mut joskus mulla vaan on niin mukavaa. Se on yhtä helvettiä, ett tykkää siitä kun on mukavaa. Mä tajuun niitä ihmisiä, jotka käskee mua ottamaan itseäni niskasta kiinni ja lopettamaan tän hauskanpidon. Ehkä mä joskus lopetankin niitten mieliks, mut kyl sen motivaation täytyy lähteä itsestä, muuten sitä retkahtaa taas heti, kun vaan näkee jossakin näppiksen ja nettiselaimen. Ei siihen paljon muitten puheet auta.
















Kuva on niiltä ajoilta, kun mä olin ihan koukussa. Välillä oli tosi kauheet olot.



Medis, Tuhatsanaa, Schizo, Hurina...

Keskiviikon nopee

En ollutkaan keskinkertainen! Arvosanani nousikin mukavasti, eikä se edes ollut mikään tulkintakysymys eikä makuasia, vaan ihan todellinen kämmi. Mutta ei siis minun, vaan opettajan!

Olen nyt parin viime viikon aikana kiinnittänyt huomiota diskursseihin. Viimeksi Alepan kassajonossa silmiin pisti muistaakseni Anna-lehden kansi (sitä ei voi nyt linkittää, koska uusin lehti on jo vaihtunut). No niin, mutta siinä siis oli näin:

• Menetin mieheni peleille.

• Menetin vaimoni uskonnolle.

• Menetin ystäväni äitiydelle.

Todella viehättävää rinnastaa äitiys pelihimoiseen tai uskontoon hurahtaneeseen ihmiseen. No, mutta tänään löysin töistä tärkeiden papereiden seasta tämän mainoksen:
















Sori, en saanut mitenkään parempaa kuvaa kännykällä. Joka tapauksessa alareunassa lukee:
Ei koske alkoholi-, tupakka-, äidinmaidonvastike-, eikä Plussa -tuotteita.

Ihan hulluksi on mennyt, kun jo vauvana ovat niin äidinmaidonvastikkeelle addiktoituneita, että pitää myyntiä rajoittaa muiden paheiden kanssa.















Kerta kaikkiaan.