Miksi bloggaan

- Hei kaikille. Olen Saara ja olen blogholisti. No se alkoi vuosia sitten ihan vain foorumeilta. Aloin ottaa kantaa yhdellä kirjallisuuspalstalla ja se tuntui aluks ihan sopivalta. Mutt sitten se karkas käsistä ja mä olin kohta koukussa moniin kirjallisuuspalstoihin. Hei, se oli pientä, välillä mä kävin ottamassa kunnon fiilareita ihan kauheiltakin foorumeilta, mammapalstoilta ja politiikkafoorumeilta. Niissä käytettiin kovia sanoja, mut se ei kuitenkaan ollu mun juttu. Mä palasin aina kirjallisiin palstoihin. Olihan siellä se jengi. Sit ku on siinä jengissä kiinni, niin ei sieltä niin helppoo oo irrota. Aina joku oli houkuttelemassa sanomaan jotakin.

Sit mä aloin tuntea oloni jotenkin ulkopuoliseksi ja yksinäiseks, enkä mä saanu enää sellaisia kicksejä kuin alussa. Mun oli pakko ottaa jotakin vahvempaa ja mä kokeilin blogia. Muutama muukin pääs irti siitä jengistä ja kokeili blogia samaan aikaan. Tätä on nyt jatkunut melkein joka päivä puoltoista vuotta. Välillä oli kausi, ett mä vedin vaikka mitä blogeja. Ihan sairaasti kaikenlaisia blogeja. Ei ollut mitään blogia, mitä mä en olis kokeillut. Kaikkein pahinta oli se, että mä aloin Kirstin kanssa suositella blogeja muille. Me vedettiin kimpassa ihan hirveesti. Silloin mulla meni lujaa, mutta nyt mä olen melkein kohtuukäyttäjä. Välillä tulee poltettua parikin pärettä päivässä, joskus taas menee päiviä, ettei tee yhtään edes mieli.

Joo, mulla on perhe, eikä vielä mitään lopullisia seurauksia ole ollut. Mä pystyn oleen melkein koko päivän töissä, etten ajattele blogeja ollenkaan. Joitakin tyyppejä tulee kyl ajateltua välillä päivisinkin. Mä tiedän, ett tää on kauheen itsekästä. Mun pitää päästä tällä tavalla ottamaan kontakteja ja näpyttelemään tätä näppistä. Mä bloggaan aina suoraan bloggeriin, ett mä niinku tunnen olevani kiinni netissä ja sit kun mä painan Publish Post, niin mä olen narsismin huipulla. Kohta mä pääsen painamaan. Se on paras hetki tässä yksin bloggaamisessa, kun joku tulee mun kans jutteleen. Tai joskus me lauletaankin. Mä en tiedä, miks mä bloggaan. Välillä mua kaduttaa, mut joskus mulla vaan on niin mukavaa. Se on yhtä helvettiä, ett tykkää siitä kun on mukavaa. Mä tajuun niitä ihmisiä, jotka käskee mua ottamaan itseäni niskasta kiinni ja lopettamaan tän hauskanpidon. Ehkä mä joskus lopetankin niitten mieliks, mut kyl sen motivaation täytyy lähteä itsestä, muuten sitä retkahtaa taas heti, kun vaan näkee jossakin näppiksen ja nettiselaimen. Ei siihen paljon muitten puheet auta.
















Kuva on niiltä ajoilta, kun mä olin ihan koukussa. Välillä oli tosi kauheet olot.



Medis, Tuhatsanaa, Schizo, Hurina...