Toinen messuraportti

Minulla oli kirjamessuille vapaalippuja neljä. Joinakin vuosina niitä ei ole saanut millään. Nyt niitä tuputettiin joka puolelta.Nuukana ihmisenä tietenkin piti kaikki liput käyttää ja ei kun taas junalla lasten kanssa Pasilaan. Hirveällä höngällä painelin Takauma-lavalle katsomaan Tiihosen Ilpoa, jonka ehdin kuulla lausuvan jostakin runostaan kaksi viimeistä sanaa. Ilpo on niin kerta kaikkiaan, että jos näin kirjamessujen kunniaksi edes yksi pätkä tähän Ilpon runosta Uneton yö ilman tekijänoikeusrikkomusta (jos tulee sanomista, niin oikein mielelläni soitan Tiihoselle ja kysyn luvan):

Uneton yö.
Tai unta lentävää
Sanaton sänky jonka jouset soittaa
äänetöntä sävelmää
ne soittaa täällä tämän yön,
ja suunniltaan
sun vaistos kaikkiin suuntiin
karkaa patjaltaan

Tapasin Takauman reunalla Kirjailijaliiton pääjehun, jonka jostakin syystä tapaan aina Takauman reunalla joka vuosi ja vaihdamme sitten kuulumiset, jotka ihme kyllä poikkeavat jonkin verran edellisistä, vaikka samansorttistakin aina on. Tiihonen kävi sen siinä lähtiessään hyvästelemässä ja halasikin Karia. Minä siinä melkein kädet ojossa, että eikö minuakin voisi vähän halata, mutta niin se siitä lähti ja katsoi minua vähän hölmistyneenä. Näytti kysyvän Kiiskiseltä mennessään, että kukahan hullu tuokin ämmä oli.


Jäin siihen sitten odottelemaan Sirkka Turkan haastattelua ja lapset sinkoilivat joka puolelle. Pyysalo oli kerrassaan sympaattinen haastattelija ja Turkan vastaukset ihastuttavan lakonisia. Jotenkin näin ilman muistiinpanoja, että

- kirjoitat ymmärryksellä elämästä, etkä kirjoita kirjallisuudesta, niin kuin nykyään moni tuntuu tekevän. Kirjallisuus itsessään on noussut elämän yläpuolelle. Eli mitä mieltä olet tästä?

- No joo.

Koko haastattelu oli yhtä hauska. Ja kun Turkalta kysyttiin tuotannosta, eli mistä kaikki teokset ovat saaneet alkunsa, se vastasi liki kaikkiin, että hevosista. Kuopus tuli nojaamaan kiinni minuun, ja sain roikottaa sitä seisaaltaan puoli tuntia samalla kun kuuntelin Turkkaa. Välillä kuopus katsoi minua ihmeissään ja kysyi lopulta, onko tuo nainen ihan suomenkielinen.

Sitten lapset halusivat mennä ostamaan sen Taru sormusten herrasta -sormuksen.

Tytär kävi ottamassa kasvomaalauksen ja liihotteli lepakko poskessaan tekemään horoskooppeja W.I.T.C.H-automaatilla. Minäkin sain omani, ja siinä sanottiin, että kaikki salaperäiset ja tuntemattomat asiat viehättävät sinua. Syvennyt mielelläsi kirjoihin ja teet tutkimusmatkoja autiotaloihin ja villin luonnon keskelle. Mikset joskus pyytäisi mukaan henkilöä, johon haluaisit tutustua paremmin? Yhdessä koetut seikkalut lähentävät! Niin, miksiköhän en kutsuisi? Varmaan aika helposti saisi houkuteltua puolituntemattomia ihmisiä autiotaloihin tai villiin luontoon. Jösses.

Sen jälkeen lapsilla oli hirveä hinku saada jäätelöä.

Koko ajan joka puolella joku sai valtavia aplodeja. Sauli Niinistölle taputettiin varmaan vartti. Se tuli meitä myöhemmin vastaan jonkun toisen miehen seurassa, joka käytti paljon sanoja saatana ja perkele. Porukkaa messuilla ei ollut niin paljon kuin eilen, mutta osastoilla oli aika kova tungos silti. Kirjoja ei viitsinyt jäädä edes katsomaan, eivätkä ne nyt niin sytyttäneetkään. Hesarin loossiin pysähdyin kuuntelemaan Raittilan Hannua, joka näytti valokeilassa niin herttaisen vakavalta otsakurttuineen. Petäjän monotoninen haastattelutyyli ei innostanut, eikä Raittila nyt oikein iskenyt. Jossakin välissä ihmisten pitäisi saada vähän nauraa jaksaakseen kuunnella loputonta jorinaa jostakin kirjasta. Heheh.


Sen jälkeen lapset halusivat Hesburgeriin.

Jämähdin vielä kuuntelemaan Heikki Salon selityksiä sanoittajan hommasta. Hänen ongelmansa oli se, onko laululyriikantekijä sanoittaja, kyhääjä, sepittäjä, riimittelijä vai lurittelija. Hän halusi lisää arvostusta. Hän halusi olla taiteilija. Ohh, niinhän me kaikki.

Sen jälkeen lapset halusivat kotiin. Juna tuli Pasilasta niin täyteen, etteivät kaikki meinanneet mahtua sisälle.

Siis aivan liian pitkä horina, mitään järkeä

Jösses sentään. Eilen tanssittiin kuin ennen vanhaan Valorinteen diskossa - tytöt keskenämme. Mitä lie Tapani Kansaa Zetorin lavalla jorattiin. Passiivinen tupakointi aiheutti kurkkukivun ja vaatteet tosiaan dunkkasivat melkoisesti. Olisi niin tehnyt mieli polttaa, edes yksi rööki, mutta niin se taas meni tuokin koettelemus sortumatta. Tuli syötyä, juotua ja naurettua. Ihania ihmisiä.

Pyyhkäisin rehvakkaasti taksilla kotiin. Suharilla oli tietokone, joka olisi osoitteen perusteella vienyt minut Siuntioon. Joskus ottaa päähän, ettei minulle koskaan osu ketään tuhkimokuljettaa kohdalle, sellaista arto salmista, josta kehkeytyisi myöhemmin kaikkien ihailema kirjailija, vaan minulle osuu aina kaikkein tosikoimmat taksikuskit, mitä tästä maasta löytyy. Se sanoi, että kone näyttää suorimman tien perille. Minä sanoin, että eikä näytä, tuohan näyttää päin helvettiä. Sitä se jäi sitten ihmettelemään ja naputti ja naputti sitä näyttöään. Minä sanoin kertovani suorimman tien ihan itse. Se sanoi, että sinähän sen maksat. No, onneksi tänne sentään pääsee vähän halvemmalla kuin Siuntioon, vaikka jumalattoman kallista kyytiä se kyllä on.

Aamulla luin Anssin jutun ja jumankauta, kun se olikin tylsä. Ihan oli näköinen. Varmaan nimellään kirjoittavat ovat sitten siitä tylsimmästä päästä. Ehkä oma nimi estää olemasta kyllin vallaton. Ehkä nimibloggareilla on niin suuri pelko saada tyhmän leima otsaansa. Minä kirjoittaisin mieluusti omalla nimelläni, mutta kun olen luvannut perheelle, etten sitä tee vastoin heidän tahtoaan. Ja he eivät tahdo. Eli saan kiittää heitä, ettei minun tarvitse esittää yhtään tämän viisaampaa ja esitellä kirjaviisauksia tässä blogissa. Niitä esitellään ihan tarpeeksi muutenkin.


Tuli käytyä messuilla. Tuskin koskaan siellä on ollut niin täyttä kuin tänään. Osastoilla iski ahdistus, kun sekaan ei mahtunut. Oli kuuma ja joka paikkaan kamala jono. Tuli jano. Pissatti. Jalat väsyivät eikä edes Arno Kotron mutruhuulien katseleminen lieventänyt tuskaa juuri lainkaan, Tommy Tabermannista puhumattakaan. Tommy loukkaantui, kun haastattelija ei muistanut pyytää häntä lukemaan yleisölle jotakin runoistaan. Ja Tommyn teki niin mieli lukea. Niin mieli, että se pyysi haastattelijaa korjaamaan virheensä, jonka tämä sitten häpeillen tekikin ja pyynnöstä pyysi Tabermannia lausumahan. Haastattelija yritti naureskellen vedota huonoon muistiinsa, mutta Tommya ei naurattanut. Siinä se huojui ja luki eteerisen runonsa luomet roikkuen, välillä nosti kirjansa ylös teatraalisesti elehtien ja kohotti äänensä korkeuksiin. Jotkut yleisössä ihan eläytyivät ja nyökyttivät päitään, hapuilivat sanoja avoinaisten huuliensa raosta, toiset yrittivät pidättää nauruaan. Tommy sitten istahti ja otti niin miehet kuin naisetkin tykönsä intensiivisesti silmiin tuijottaen. Minua ihan huippasi. Ollapa kaikkien ihailema kirjailija. Voi kuinka ne kaikki osaavat niin olla ja esiintyä, näyttävät fiksuilta ja kuulostavat hyviltä. Kotrokin kovin närkästyneenä saamastaan kritiikistä aikoi haukkua kriitikot siihen paikkaan, mutta lavan reunalla muistiinpanojaan väsäävä toimittaja esti Kotron aikeet ja hän sai vain sen verran sanottua, ettei kriitikoita voi koskaan voittaa. Ne ovat sellaisessa asemassa, että niiden arvosteleminen on täysin järjetöntä touhua, eikä hän itsekään ymmärtänyt, mikä häneen oikein meni.

Messut olivat jollakin tavalla sähäkämmät kuin ennen. Oli jokin rytmiryhmäkin esiintymässä lyömäsoittimiensa kanssa ja esittelemässä akrobaattisia hyppyjään. Näiden nuorten miesten notkeat vartalot oli verhottu valkoisin vaattein ja heidän liikkeensä ihastuttivat könsikkäänkipeitä rouvia. Siis minua.

Riku Suokas, joka näytti aivan Jari Tervon kloonilta, karjui lavalla niin umpityperiä vitsejä, että meillä alkoi tyttären kanssa molemmilla särkeä päätä. Tuon hirvittävän standupkomiikan jälkeen ostin jostakin riistokahvilasta limsapullon, jonka hintaa ei uskalla markoiksi enää kääntää, ja huuhtelin sen avulla alas pari buranaa. Yleisön seassa FBI:n miesten näköiset järjestyksenvalvojat kähisivät radiopuhelimiinsa ja vilkaisivat minuakin alta kulmain. Syystäkin.



Lopen uupuneina jämähdettiin tyttären kanssa katsomaan miestä, joka piirsi mangasarjakuvia. Tytär istahti messukeskuksen betoniselle lattialle ja minä yritin seistä viimeisillä voimillani urheasti, lompakko tyhjänä ja pussit täynnä tyttärelle ostettuja kirjojen oheistuotteita. Aina löytyi jotakin aivan ihanaa - äiti osta -krääsää ja äiti osti. Ostettiin muun muassa Taru Sormusten herrasta -sormus, jota ei sitten kaiken järjen mukaan saisi edes laittaa sormeen. Mutta on se hyvä, että on olemassa.

Haamut päivittää

Äh, olen kyllä huomannut, että blogini on päivittynyt itsekseen, mutta en kyllä ole ollut lähelläkään tietokonetta koko päivänä. Niin että kyllä ne haamupäivitykset joskus johtuvat ihan muusta kuin bloginpitäjästä. Töistä tullessa siivosin kissanpaskoja tunnin ja sitten puin kuopuksen Halloween-partyihin. Viime vuonna voitto heltisi Frankensteinina ja kuopus oli haljeta ylpeydestä kurpitsapokaalinsa kanssa. Mutta nyt ideani taisi mennä vähän överiksi. Poika oli niin ilmetty Hitler, että melkein pelotti. Hakaristin tilalle panin sitten hymiön, mutta kyllä minusta tuntuu, että tästä taitaa tulla sanomista. Ehkä jokin fiktiivinen kauhuhahmo olisi ollut fiksumpi. Niin kuin esimerkiksi Jäädykepiirikunnan kadonnut kruunupää viittoineen päivineen. Kuin tuhka tuuleen hävisi. Sydän tässä särkyy.


On alkanut olla töissä kiirettä. Voi olla, että kirjamessut aina innostavat ihmisiä ajattelemaan kirjoja. Isänpäiväkin lähestyy, sitten tulee joulu. Jotkut ovat jo aloittaneet joululahjojen hamstraamisen. Tavaraa tulee oven täydeltä, eikä työpäivä meinaa riittää niitten purkamiseen. Tänään pistin ikkunaan lapun, että kiireapulainen saa paikan. Parissa tunnissa minulla oli niitä kaksi lisää. Minua jotenkin liikutti se toinen. En tietenkään voi kertoa enempää, mutta tämä nykyinen ruokakaupan kiireapulainen kertoi rakastavansa kirjoja ja haluavansa kovasti kirjakauppaan töihin.

Takana loistava tulevaisuus

Tänään kuulin radiosta Lemon Juice & Glyserinen mainoskampanjan menestyksestä. Tiedättehän, kun joku mainoksesta tuttu ääni jyrisee, miten Lemon Juice & Glyserinen mainoskampanjalla tehtiin älyttömän paljon voittoa, ja sitten yhtiön markkinointijohtaja yhtyy tähän puheeseen ja alkaa kehua Radio Novaa mahtavana mainospaikkana ja sitä miten käsivoide alkoi käydä kaupaksi, kun sen teemana oli ollut "mitä kädet kertovat" tai jotakin sinne päin, siis ennustukseen liittyvä mainos. Oli pitänyt piirtää kai käden viivoja ja oli ollut niiden viivojen tulkintaa. En ollut törmännyt tuohon menestyksekkääseen mainoskampanjaan milloinkaan, mutta totta kai aloin tuijotella käteni viivoja, mitä sitä junassa muutakaan voi tuossa tapauksessa tehdä.

Nuorena neitinä kotiin mennessäni hyökkäsi pusikosta mustalaisnainen helmat hulmuten esiin ja huusi: "Sie siellä, saanksmie sulle ennustaa, ei maksa mittään." Olin juuri niinä aikoina käynyt kuuluisalla Äänekosken ennustajalla toiseen kertaan, ja koska olin jälleen ollut ennustukseen hyvin pettynyt, olin käynyt jollakin toisella eukolla Jämsässä, josta en myöskään ollut saanut mitään irti. Ylipäätään muistan, että ne kaikki asiat olivat johdateltavissa jostakin eikä niissä loppujen lopuksi ollut päätä eikä häntää, paitsi pari nappiin mennyttä kuolemantapausta, joista toista ennustettiin melko nuorelle ihmiselle ja niin sitten kävikin.

Nuorena sitä haluaisi tietää, mikä olisi se suunta, mihin pitää kulkea, mutta koska minulla ei sitä muutenkaan ollut koskaan oikein ollut, sanoin mustalaiselle, että ei. Eukko hymyili, mutta vakavoitui sitten samalla kuin sanoi, että hänen nimenomaan olisi minulle ennustettava. No herranjumala, eihän sellaista kohtalonomaista myyntipuhetta voi vastustaa. Niinpä minä kainosti ojensin eukolle käteni ja hän tihrusti sitä naururyppyjen ympäröimillä silmillään. Eukko näki minulla aivan ihastuttavan ja pitkän elämän ja jonkin salaisen lahjan, jota hän ei osannut tulkita. Ihmetteli pitkään, mikä se voisi olla. Sitä samaa ne olivat sanoneet muutkin, mutta mustalaisnainen lisäsi, että "sie muutat issoon kaupunkiin", johon mie sitten, että "enkä muuta". Eukko jankkasi, että "kyll sie muutat, sano miun sanoneen. Muista sitten, ett mie oon siulle tän sant", ja sitten eukko lisäsi," ja kah, sie muutat sitten vielä pienempään paikkaan ja sinne sie jäät." No täshän mie nyt olen. Ja muistan, muistin jo kun muutin kymmenen vuotta ennustuksen jälkeen Tampereelle. Mutta mitä sitten. Ihmiset muuttavat. Ennustus oli ilmainen, mutta eukko kaipasi kahvia. Minä tarjosin kupillista, mutta hän tarkoittikin pakettia.

Joskus reippaasti yli kymmenen vuotta sitten kävin Helsingissä kädestätulkitsijan luona, jonne olin saanut modernisti lahjakortin. Nainen kielsi olevansa ennustajaeukko. Hänen kertomansa mukaan käden viivat kyllä ehdottomasti pystyy ammattitaidollakin tulkitsemaan ja sitä paitsi viivat muuttavat muotoaan sitä mukaan, kun elämäntilanteet ja -tavat muuttuvat. Nainen värjäsi kämmeneni mustaksi ja minun piti lätkäistä se sitten paperille. Viivat olivat kuin kartta. Polkujen ja teitten sekamelska, matka venuksen kukkulalta saarekkeeseen. Paperilla oli ihmeellisen elämäni reitti kohti saareketta, joka aikajanalla koittaisi varsin pian. Saareke tarkoittaa suurta surua ja luopumista, sinun kuolemaasi, sanoi kädestätulkitsija dramaattisesti, ja vannotti minua lopettamaan tupakanpolton ja huonot elämäntavat, koska viivat muuttuvat ja saareke katoaa, jos minä alkaisin elää kunnollista elämää. Minä olen tehnyt niin. Olen jumalattoman kiltti ja kuuliainen ihminen. Tupakanpolton lopettaminen vähän venähti, mutta muutoin olen elänyt kurissa ja herran nuhteessa. Minulla ei ole ollut edes herpestä.

Sen mainoksen takia muistin katsoa kättäni tänään. Saareke on yhä paikoillaan. Uurteet syvemmät kuin ennen.

***

Olen ollut vuorokauden ihan pihalla. Luulin, että tänään on vielä tiistai ja että elän elämäni pisintä päivää, koska en ollut nähnyt päivänvaloa puoleentoista vuorokauteen. Tulin myöhään illalla töistä, jonne olin mennyt aikaisin aamulla. Nukuin neljä tuntia ja heräsin siihen, että huoneeseen tuli kylmä. Sähköt olivat poikki ja ulkona myrskysi. Minulla on sellainen kumma tapa, että alan ressata sitä millä pääsen töihin, jos junat eivät kulje, koska meiltä ei tosiaankaan kulje Helsinkiin mikään muu kuin juna. Lopulta huomasin makaavani niin jännittyneenä ja hartiat korvien korkeudella, ettei nukkumisesta tullut sillä tavalla mitään. Aloin sytytellä kynttilöitä ja kävin suihkussa öljylampun valossa. Lämmintä vettä sentään riitti.

Kävin kokemassa ilmanalaa koiran kanssa kuuden aikaan, ja olihan se kamala. Räntää vihmoi naaman täyteen, katuvalot eivät palaneet ja lumiaurat kolisivat kehäkolmosella. Juniakaan ei näkynyt. Soitin VR:lle, mutta heidän puhelinpalvelunsa aukeaisi vasta seitsemältä ja ystävällinen automaatti kehoitti katsomaan aikatauluja ja niiden muutoksia netistä. Oli soitettava tuttavalle ja pyydettävä aikataulutietoja, myös busseista, vaikka muutaman kilometrin kävely lähimmälle Helsinkiin vievälle bussipysäkille sillä ilmalla ei olisikaan oikein iskenyt. Turhaan murehdin. Ilman sähköä ja nettiä ehdin täpärästi junaan, jonka oletin olevan myöhässä. Olin perillä jo vähän seitsemän jälkeen ja aloin paiskia töitä. Iltapäivästä olin niin puhki, että junan jyskytys sattui jäseniin, vaikka olin siis junan sisäpuolella. Kengät tuntuivat painavan muutaman kilon eikä jalkakaan enää noussut. Kotona kissan pissaamat rievut odottivat suihkun alla piikaa kotiin palaavaksi, mutta minä sain hermoromahduksen ja lähdin nukkumaan.

Kevyet unet

En tiedä kumpi sekoilee enemmän, minä vai tämä bloggeri. Kaikki tuntuu olevan niin katoavaista, että on parempi olla vain. Otin eilen illalla varulta muutaman valerianan ennen nukkumaan menoa. Olin unohtanut jo ne haisevat yrttinapit kokonaan joutavina onnettomien rouvien kotkotuksina, mutta eilen muistin, että minähän olen sellainen, joten nappulat naamaan ja nukkumaan. Uni oli höyhenen kevyttä, aamuyöhön asti valveen rajamailla, mutta jäsenet olivat hervottomat, edes asentoa en jaksanut vaihtaa. Siinä meni rötkötellessä koko yö keveyesti uneksien. Näyt tulivat ja menivät kuin harsopilvet leppeässä tuulessa. Aamulla olin kovin levänneen oloinen, mutta pää ei oikein pysynyt mukana, mikä oli hyvä asia, koska unohdin sen itsesäälissä kieriskelemisen vähäksi aikaa ja työpäiväkin meni lempeillä siivillä. Tänään otan uusiksi. Aloitan itse asiassa aivan pian. Aion rötkotellä ensi yönkin liikkumatta, uppoutua sängyn poimuihin ja heittäytyä keveisiin unelmiin.


Kuvan majakka ei liity tapaukseen.

Aamulla töihin

Loma on ohi.
Matka tehty.
Lehdet haravoitu ja pyykit pesty.
Voisin aivan hyvin jäädä ikuisiksi ajoiksi kotiin.
Voisin ehkä vielä joskus kirjoittaa,
ja juoda päiväkahvit istualtaan.
Puuhastella pitkin päivää.
Nyt on apeus ja PMS.
Huomiseksi valmis väsymys.
Kun voisikin elättää itsensä tässä
tietokoneensa edessä.
Olisihan se aika ihanaa.

Äänenavaus

Tänään ei vielä taida bloggaaminen oikein sujua. Mikään ei kelpaa. Sana jos toinenkin on tullut pyyhittyä jo pois. Kenties niistä oli muodostunut pari kelvotonta lausettakin. Ei tästä nyt tule mitään. Pää on liian täynnä kaikesta. Mutta tauko on ollut jo niin pitkä, etten kohta saa sanaa sormista ollenkaan. Tämä on siis ihan vaan verryttelyä.

Jyväskylästä lähtiessä otin äidin sängyllä makaavan kissan tassuista kännykällä kuvan. Sillä on yksi varvas liikaa joka käpälässä. Härikselläkin oli niin kauniit varpaat ja ressiä naisten hyvän olon illasta. Mikään ei tosiaan voisi vähempää kiinnostaa, kuin kuunnella meikkivinkkejä ja pitkästyttäviä ekstaasitarinoita hajuvesistä ja voiteista. Ehkä pitäisi. Ehkä tosiaan pitäisi lakata olemasta kovaa jätkää tai mitä lie karaistunutta mökin muijaa ja alkaa helliä itseään, kun ei sitä kukaan muukaan kerran puolestani tee.

Tuossa tulomatkalla minua mulkoili hävyttömän happamasti keski-ikäinen nainen, jonka varsin laajaa naamaa ei kai olisi meikeilläkään saanut yhtään paremmaksi. Kyllähän se sisältä lähtee nimittäin. Sen muijan suupielet roikkuivat leuassa asti ja ääni joka suusta tuli, oli pelottava. Kun ihmisellä on sellainen ääni, sen tietää, että sieltä harvoin tuleekaan ulos kauniita korulauseita, smalltalkista puhumattakaan. Sieltä tulee perkeleitä ja mustavalkoisia totuuksia. Joskus on tullut mieleen, että ääni kertoo ihmisestä aika paljon. Äänellään on tottunut saarnaamaan, lellimään, valehtelemaan, huutamaan ja kiroilemaan, joskus itkemään äänensä käheäksi... Siis kaikki elämäsi puheet ja kenties teotkin kuuluvat äänestäsi.

Naisella oli mukanaan pieni poika ja siippa, jonka silmät olivat muurautuneet umpeen ja naamakin se oli niin kuin rupsahtanut tomaatti. Perhe istui vastakkaisilla paikoilla, mies ja poika vierekkäin, nainen yksin toisella puolella, mutta joutui nostamaan käsinojan penkkien välistä ylös, että mahtui paremmin istumaan. Mies haisi viinalle ja kuorsasi. Poika valitti ihan koko matkan.

- Mulla ei ooo mitään tekemistä.
- No ei tässä ole muillakaan!
- Ei mulla oo ees kynää
- No ei sulla ole paperiakaan, perkele.
- Niin mut...
- Vaivaa isääs välillä. Aina valittamassa. Ootahan kun päästään kotiin niin saat...
- Eikä!

Lopulta ne kävivät ravintolavaunussa ja mieskin siitä sitten vähän piristyi. Yritti tarjota itseään vaimonsa viereen, mutta tämä ärähti, että "siihen et saatana istu."

Paikallisjunassa oli toinen vastaava tapaus. Oli niin kuin sen naisen naama olisi jotenkin kokonaan hapatettu. Tuskin mitään eroa etikkaliemeen säilötyn naisen pään kanssa. Ja se katsoi meitä niin pahasti kuin kykeni heti, kun me vaunuun kimpsuinemme ängettiin. Hädin tuskin ehdittiin mitään puhuakaan, kun nainen jo kaivoi mielenosoituksellisesti kuulokkeet taskustaan ja lykkäsi ne korviinsa. Ei me kyllä minun mittapuuni mukaan metelöity lainkaan. Lapsille jouduin junaliput ostamaan, että siinä tuli ystävällisen konduktöörin kanssa pari sanaa kuitenkin vaihdettua ja sitten lopun ajan luettelin hiljaa seuraavia pysähdyspaikkoja.

Kyllä minä ymmärrän. Minunkin elämäni on välillä ihan perseestä, mutta kyllä noita naisia pitäisi kai jotenkin helliä. Hellisivät sitten mielummin itse niillä kylpyvoiteillaan ja rasvoillaan, jos miehestä ei ole hellijäksi. Kyllä se koskemattomuus jotenkin joskus kostautuu ja iho happanee. Iho on ihmisen suurin elin ja tuntoaistilla näin ollen melkoisen suuri vaje. Ihminen haistaa ja maistaa päivittäin jumalattomasti kaikenlaista. Se myös kuulee ja näkee ja kaikki aistimukset vaikuttavat mielialaan. Tuntoaisti jää vähän vähälle käytölle ilman silittelyä ja hellimistä. Kyllä kaikenmaailman vaatteet kiristävät ja kutittavat ja ärsyttävät, mutta saako tuntoaisti tarpeeksi hyviä tuntemuksia? Eläimetkin sukivat toisiaan ja lipaisevat silloin tällöin kaveria ohi kulkeissaan. Ja kaiken kukkuraksi vielä nuolevat itsensäkin.

Ei mitään paniikkia -kokkikoulu nettiaddikteille

Tänä aamuna auton hopeaisella katolla kimalteli kuuraa. Puoli kahdeksalta oli pilkkopimeää ja huoneeni lämpötila pakkasen puolella. Ikkuna oli jäänyt yöksi auki, koska illalla olo oli kuin turkkilaisessa saunassa siitä syystä, että kuivauskaappi oli täynnä märkiä takkeja ja sen kuuma puhallus höyrysti huuruun tietokoneen näytönkin. Pesukone pyörii yötä päivää, kun kesähepenet on pestävä pois ja talvivaatteet olivatkin jääneet keväällä kai pesemättä. Varmaan takatalven takia. Ehkä ne oli pesty, mutta kaivettu sitten uudestaan esille.

Onnistuin näkemään vilahduksen mystisestä omenamummosta, joka siis jostakin syystä raijaa omenoitaan meille. Istuin tässä tietokoneeni edessä juuri suihkusta tulleena, melko vähäpukeisena ottamaan minkäänlaisia mummoja vastaan, kun se hiipi tuohon ikkunani alle, ihan metrin päähän minusta. Mummo oli harmaahapsinen, pitkänenäinen ja sillä oli suuri luomi ylähuulen päällä. Onneksi olin kantanut kliiviat sisälle ja asettanut ne ikkunalaudalleni, missä estävät hieman näkyvyyttä. Kun mummo kumartui omenapussiensa kanssa asettaakseen ne sievästi seinän viereen, minä ryntäsin piiloon. Oven raosta näin, miten se vielä katsoi hyvillä mielin omenapussejaan ja lähti pellon poikki pois. Siellä ei ole edes polkua.

Nyt minulla on täällä omenoita. Itse asiasssa me hukumme omeniin. Niitä on ihan hirveästi ja osa niistä alkaa muumioitua. Pari pientä pussia on lentänyt jo roskiin. Minun pitäisi tehdä omenoista sosetta ja säilöä ne umpiotölkkeihin. Ennen vanhaan, siis silloin kun olin kotiäitinä, tein paljonkin sosetta. Kun survoi omenasoseen päälle ohuen kerroksen puolukkaa, se kesti homehtumatta monta vuotta. On kokeiltu. Omenasose on loppujen lopuksi ihan hyvää, mutta se ei ole kovin kilpailukykyinen mansikkahillon kanssa.

Nykyään on vaikea hallita edes ruuanlaittoa. En ymmärrä, miten jotkut loihtivat mitä hurmaavimpia ruokia ja ehtivät vielä bloggaamaankin. Kalapuikon lämmittäminen on enemmän myöskin minun alaani, mutta enimmäkseen poltan kaiken pohjaan. Olen opetellut pelastamaan kärähtäneitä ruokia. Esimerkiksi eilen pilkoin sipulin, kuullotin niitä hivenen öljyssä, mutta kun pannu jotenkin lämpeni niin älyttömän hitaasti, pilkoin paketillisen Popsin kevytnakkeja sekaan. Heitin iloisesti koirallekin pari palasta, koska se oli kuono pitkällään siinä hellan edessä ja tapitti taas niillä ruskeilla silmillään hyvin innostuneena. Mitään ritinää ei kuulunut, joten laitoin levyä hieman isommalle ja lähdin lukemaan Jäädykepiirikunnan uusinta postausta. Takaisin tullessa keittö oli savun vallassa ja mustuneet sipulit takertuneina puoliksi palaneisiin nakkeihin kiinni.


Tässä vaiheessa ei kannata panikoitua, vaan liesituuletin laitetaan täysille. Sen jälkeen työnnetään pannu hanan alle sekä lasketaan siihen vettä. Sipulit irtoilevat näin nakeista vaivattomasti ja nousevat pintaan, joten ne saa melko helposti kaadettua lavuaariin. Sipulin palamisaste on tässä ensiarvoisen tärkeä, koska liiaksi palaneita sipuleita ei saa irtoamaan mistään muutoin kuin veitsellä. Nakeista joutuu napsimaan esimerkiksi kynsillä tai veitsellä palaneet kohdat pois, jos ei hirveästi tykkää karsinogeenejä syödä. Saman voi tehdä suikalepaistille, jota kannattaa ostaa mielummin hiukan isompi paketti kerralla, sillä kuivuessaan liha surkastuu aika tavalla. Marinoituja tuotteita ei kiireiselle nettiaddiktille voi lainkaan suositella, sillä kärähtänyt marinadi on todella hankala saada irti niin lihasta kuin pannustakin. Joskus olen joutunut soittamaan kotiin palaavalle perheenpäälle, että toisi uudet broilerinsuikaleet tullessaan. Se ei ole hyvä vaihtoehto, siinä saa samalla kuunnella luennon netistä ja sen huonoksi tekevästä vaikutuksesta. Kannattaa myös harkita valehtelemista näissä tapauksissa, että tuli kiire vessaan ja siellä sitten tapahtui jokin katastrofi, esim. vessapaperi yllättäen katosi ja piti mennä suihkuun, kyllä te jotakin keksitte. Kaiken kaikkiaan onkin ehkä syytä pysytellä paksummissa lihatuotteissa, jotta niistä saa sitten vuoltua palaneet kohdat pois kätevästi.



Sen jälkeen kannattaa silputa uusi sipuli ja heittää ne käsiteltyjen nakkien kanssa pannulle. Lisää jälleen öljyä sekä hieman pippuria joukkoon. Samaan aikaan voi myös valmistaa kasvisvaihtoehtoa perheen kasvissyöjille herkkusienistä. Kaikki käy käden käänteessä, joten välillä voi huokaista helpotuksesta, laittaa levyä pienemmälle ja istahtaa alas sillä aikaa, kun perunat porisevat kattilassa hyvää vauhtia halkeillen juuri sopivan kypsiksi. Vajoa ajatuksiisi ja herää, kun joku huutaa, että kohta ne palaa taas.

Herkkusienet kannattaa tempaista salamannopeasti pois levyltä, jotta ne ehtivät säästyä. Meillä tosin tytär tosin tykkää syödä sienensä hieman kärähtäneinä. Lisää tämän jälkeen nakkeihin jälleen hieman öljyä ja suurusta ne vehnäjauhoilla. Pyörittele niitä puukauhalla ikuisuus ja huokaile syvään. Lopulta lorauta kuuma vesi joukkoon. Lisää pieniä palasia kasvisliemikuutiosta valmiiseen kastikkeeseen ja sekoita se tasaisen ruskeaksi.

Hieno uutinen

[Cezanne]

Taide auttaa parantamaan sairauksia
Tukholma, 18. 10.
STT, AFP
Taide on hyväksi paitsi henkisesti myös fyysisesti. Ruotsissa tehdyssä tutkimuksessa on havaittu, että taiteen katselu ja siitä keskusteleminen auttavat parantamaan sairauksia.
Vaikutukset todettiin koeryhmässä, johon osallistui 20 noin 80-vuotiasta naista. Tulosten mukaan taide auttaa esimerkiksi alentamaan verenpainetta ja vähentämään ummetusta.
- Tulokset olivat positiivisia. Ensinnäkin koeryhmän asenteet muuttuivat myönteisemmiksi ja luovemmiksi. Myös heidän verenpaineensa laski, ja he käyttivät vähemmän ummetuslääkkeitä, kertoo tutkimusta johtanut Britt-Maj Wikström.
Hän muistuttaa, että myönteisiä tuloksia ei syntynyt verrokkiryhmässä. Tuossa ryhmässä 20 naista keskusteli taiteen sijasta muista mielenkiinnonkohteistaan.


Mielenkiintoista tässä on se, miksi se on tehty 80-vuotiaille naisille. Ja voiko 20:n noin 80-vuotiaan naisen perusteella päätellä, että ummetuslääkkeitä on mennyt vähemmän. Oliko kyse yksittäisistä naisista, vai vanhainkodista, jossa 40 noin 80-vuotiasta naista oli käynyt keskustelua lapsista ja lapsenlapsista - päivitelty porukalla sitä, miksi he eivät koskaan käy; lintuinfluenssasta, tsunamista ja maanjäristyksistä, entisistä miehistä, nuoruuden rakastetuista, merikapteeneista, Abbasta, kuningashuoneesta; Victorian ja Madeleinen poikaystävien viimeisistä seikkailuista, pikku Philipin makuukamariripsistä, Kaarle Kustaan ylinopeuksista, Silvian kauneusleikkauksista, mistä ruotsalaiset nyt ylipäätään puhuvat!... ja osa näistä ikääntyneistä rouvista oli yllättäen sitten päässyt katselemaan taidetta ja keskustelemaan siitä. Puolet kasikymppisistä mummoista oli sitten jätetty keskustelemaan entisistä kiinnostuksen aiheista. Ja tämä oli tulos.

Miten näitä tutkimuksia tehdään? Miksi näitä tutkimuksia tehdään? Kuka niitä tekee? Mitä taideteoksia he saivat katsoa? Asetelmia? Kissavideota tuoreelta kuvataiteen tohtorilta? Miespatsaita?
Sitä kannattaa kuitenkin miettiä. Taiteelle on aina annettava mahdollisuus, koska taide on myönteinen asia. Minun tekisi mieleni tehdä tutkimus keksi-ikäisille bloggareille samasta aiheesta. Niille, jotka käyvät blogeissaan keskustelua taiteesta ja niille, jotka keskustelevat muista kiinnostuksen kohteista. Eli onko esimerkiksi kirjallisuudesta keskustelevien naisten verenpaine matala ja onko heillä lainkaan ummetusta? Vai peräti toisinpäin?

Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku

Aloin vasta nyt oikein miettiä mediatalojen ryntäystä tänne piskuiseen bloginneaan. Sehän on ihan selvää, että toimittajia kiinnostaa bloggaaminen ja ihmisiä kiinnostaa toimittajat. Se, että heillä tuntuu olevan tärkeämpää asiaa kuin minulla ottaa tietenkin armottomasti päähän. Koska toimittajan sana on painavampi, myös toimittajan lapsen hammaspeikot ovat minun lasteni peikkoja tärkeämpiä. Ihan mikä tahansa on ihmeellistä, kun sen sanoo oikea toimittaja. Näin se vain on.

Toimittajien onkin ihan turha itkeä sitä, miksi muut ovat heille niin kateellisia. Minusta siihen on syytäkin. Alunperin kaikilla bloggareilla on ollut jokin usko siihen, että heidän sanaansa joku lukee. He ovat tuudittautuneet siihen käsitykseen, että ahkera bloggaaminen vielä joskus palkitaan. Ja paskat palkita. Jokaisella sanomalehtitalolla on jo blogi tai useita. Ihmisten aika on rajallinen. Toimittajat ovat aina trendien huipulla, he saavat kaikki tärkeimmät huhut postilaatikkoonsa etuajassa. Minäkin luen Apinalaatikkoa, Sunnuntaisuomalaista, Valoa ja Helsingin Sanomien blogeja. Se aika on muualta pois. Skene on jo niin suuri, että pienet hukkuvat. Ei monikaan jaksa sinne hiekkalaatikolle kyhätä kaunista kakkuaan kovin montaa kertaa turhan päiten, kun mestarit tallovat kaiken rytinällä jalkoihinsa.

Toimittajia ei tietenkään voida syyllistää omasta hypestään. Mehän sen suosion annamme lukemalla heidän uutukaisia blogejaan. Sen sijaan toimittajilta odottaisi vähän enemmän ymmärrystä myös harmistuneita bloggaajia kohtaan. Toimittajilla on jo ollut mahdollisuus tehdä kolumnia kolumnin perään, saada äänensä kuuluviin aina. Ja nyt he konkreettisesti valtaavat kuumaltalistalta tämänkin pienen mahdollisuuden monelta muulta. Enää ei riitä, että on hyvä, pitäisi olla myös toimittaja, jolla on iso talo takanaan. Sananvalta ja auktoriteetti puree aina. Kyllä te sen tiedätte.

Tämä on selvästi vakava paikka monelle bloggaajakollegalle. Minä en tiedä minkä kannan edes ottaisin tähän asiaan. Onko se hyvä vai huono saada lukea ilmaiseksi ammattiataitoisen kirjoittajan bloggaamista. Vai olenko minäkin vaatimattomana yksilönä vastuussa bloginnean yhteisöllisyydestä, joka kyllä tuntuu nyt hieman rikkonaiselta kieltämättä. Onko täällä edes mitään yhteisöä? Ilman Blogilistaa me olisimmekin vain hippusia siellä täällä.

***



Yöksi luvattiin hallaa ja kylmä tuli. Alkaa olla aika pistää patterit päälle. Koirakin nukkui puoli yötä peiton alla. Ei meistä olisi ulkona eläjiksi. Asunnottomiksi.



Kovalla tuulella näyttää siltä, kuin lehdet säntäisivät puutaan pakoon. Tyynellä ilmalla haavan lehdet napsahtavat pimeään maahan elämäänsä lopen kyllästyneinä.

Anna meille meidän jokapäiväinen päreemme

Piha on siivottu ja puutarhakalusteet viety talviteloille. Pelargoniat olivat vielä täydessä kukassa, mutta päättäväisesti kippasin ne jorpakkoon. Ja kanervat tilalle. Linnut tuntuvat olevan jostakin syystä täpinöissään. Ne koputtelevat tuossa ikkunani takana ja nyhtävät jotakin seinän raosta. Yksi utelias talitintti pyrähti tuohon ikkunalaudalle ja kurkotteli kaula pitkällään tänne sisälle. Jokin laulaa luritteli epämääräisen melodian ja harakkaa harmitti pitkän aikaa. Se rääkyi niin pahoin, etten minä ainakaan jaksanut kuunnella.

Valosta luin jutun, että bloggaaminen masentaa yhä useampia. Sen kyllä huomaa. Kun pitää pinnistää se substanssiton päre sinne eetteriin, vaikka mikä olisi. Muutenhan sitä voi tipahtaa top-listalla taas pari askelta alaspäin ja pahimmillaan menettää muutaman lukijan. Voi elämän kevät. Sen jälkeen kannattaakin toki rienata niitä lukijoita, jotka siellä blogissa vielä käyvät, tai vaihtoehtoisesti valittaa niille muutamille lukijoilleen siitä, kun joitakin toisia ei just tämä minun blogi kiinnosta, että mistähän kiikastaa. No mistähän?

Pidän itse tällaisen puolikkaan vapaapäivän tänään, kun bloginnea kuhisee jo niin kovin. Ei kannata tuhlata vähäisiä voimiaan. Aiheita on nyt paljon, enkä aio nitä tällä kertaa varastaa, vaikka erään keskustelun seuraamisesta sainkin tukuttain ajatuksia.

Zen ja onkimisen taito

Reiskalle rakkaudella:


Nyt kun olen kesälomalla, pitäisi kai tehdä niitä asioita joita kesälomalla tehdään. Voisin vaikka mennä ottamaan aurinkoa ja pulahtaa välkkyviin aaltoihin. Illalla lähtisin ongelle juuri parahiksi, kun kalat alkavat hyppiä. Onkiminen on mukavaa.

Ensin kaivetaan esiin mato. Se on ainoa oikea järjestys. Matojen kaivaminen menee aina kaiken edelle. Niitä voi löytää esimerkiksi multaisilta pelloilta. Loppukesästä niitä voi sateen jälkeen kerätä mainiosti asfaltilta. Erittäin terveellistä puuhaa. Harmi, kun nyt ei ole satanut. Olisin voinut lähteä keräämään matoja jo valmiiksi onkireissua ajatellen. Luultavasti veden äärelle pääsen vasta ensi torstaina, kun matkustan Jyväskylään. Huomaatteko, että matkustaminen kuulostaa paljon juhlallisemmalta, kun sen tekee junalla. Autolla ei matkusteta. Sillä yksinkertaisesti ajetaan Jyväskylään tai mihin muualle sitten tahansa kukakin on ajelemassa. Jo junalla matkustaminen sinällään tyhjentää pään kaikesta muusta, paitsi siitä mitä vierustoveri tekee; syökö se koko ajan ja miltä se haisee ja mitä se lukee. Viimeksi tuntematon matkakumppanini haisi siinä helvetin hikisessä pendolinossa vanhentuneelle hajuvedelle. Se haisi vähän samanlaiselta, kuin mökkien kaappeihin kerääntyneet napit, langanpätkät ja neulat. Älkää kysykö. En minä tiedä miksi ne haisevat niin kummallisilta. Ehkä kaikki haisi joskus kamferitipoille ja eukalyptuskarkeille sekä jollekin metallille. Ja niin tämä nainenkin. Tuoksu oli vielä raikas ehkä joskus 50-luvulla. Minulla alkoi särkeä päätä sekä oksettaa, vaikka junalla matkustaminen on VR:n mukaan reuntouttavaa. Nainen luki Iltasanomat sekä Katso-lehteä. Tarjosi minullekin luettavaksi, mutta minähän kun olen tällainen hienohelma, niin nyrpistelin vain nenääni Parnassoni takana. Hei kaverit! Parnassokin bloggaa! Minun uskollinen Parnassoni. Voi hyppivät muusat kuulkaa.

Mutta siihen onkimiseen nyt, kesälomalla kun ollaan. Tähän aikaan vuodesta kala ei liiku eikä käy pyydykseen. Päijänteen Vuorenlahden poukamasta ei kyllä koskaan tule kalan kalaa. Se on ihan sama, vaikka lähtisi reissuun ilman matoja ja niitähän voi tarvittaessa poimia perilläkin. Seuraavaksi etsitään onki. Niitä löytyy yleensä useita äitini hämäristä kätköistä, mutta niissä on joka kesä jokin vika. Talven aikana niistä katoaa koukut tai kohot. Siimat ovat menneet mystisesti poikki tai ne ovat aivan sotkussa. Jopa teleskooppivavat saattavat hävitä aivan itsekseen ja niin ollen niiden tilalle on pätkitty vissiin lähimmästä pihajasmikkeesta pikkuruinen vapa, jotta lapset jaksavat niitä kätösissään pidellä. Niinpä pitää lähteä metsään etsimään kunnollista oksaa ja avata jälleen yksi onkipaketti niistä tuhansista paketeista, joita äitini nurkissa jostakin syystä lojuu. Niitä löytyy kuistin ikkunalaudoilta ja keittiön astiakaapeista, ruokakaapeista, kylpyhuoneesta, liiteristä, ompelulaatikoista, rappusilta, pihalta, saunan pukuhuoneesta, jopa lauteilta... se ei ole ongelma, onkia on.

Ongen virittämine vapaan on oma lukunsa. Siinä voi saavuttaa varsin harmonisen olotilan. Kun paketin avaa, päällimmäisenä on tietenkin koukku, sitten paino ja koho. Loppupää on pelkkää siimaa. Mutta se siiman alkupää on siellä loppupäässä, joten koko siima pitää purkaa ennen kuin sen voi solmia oikeaoppisesti umpisolmuun sinne vavan nuppiin. Sillä aikaa siimalle tapahtuu jotakin, kun sitä lojuu maassa kymmeniä turhia metrejä. Se on fyysinen mahdottomuus, että niin pitkää siimaa voisi kukaan sinne järveen lennättää. Siiman selvittämiseen menee puoli päivää. Sillä aikaa äiti on laittanut ruuat ja syöttänyt lapset ja minä olen edennyt zeniläiseen olotilaani repien raivokkaasti siiman solmuja auki. Lopulta ottaisin lähimmän puukon ja katkaisisin siiman, mutta koska puukkoja ei koskaan näy, otan lähimmät tulitikut tahi sytkärin, ja sytytän siiman palamaan. Eihän se siima kyllä kovin hyvin pala, mutta kyllä se poikki sulaa.

Kun olen käärinyt siiman taiten ongen ymärille siten, että koukun saa juuri sopivasti painettua vavan perään kiinni eli en koskaan, painan koukun vavan vartta vasten ja lähden onki olkapäällä ja matoastia kätösissäni marssimaan järvelle. Kumisaappaat lonksuvat tiehen ja alkaa sataa. Ihana kesä. Kalaa tulee varmasti, joten noudan vielä ämpärin koirankopin päältä kaiken varalta. Kaloilla pitää olla jokin paikka, mihin ne voi laittaa, jos niitä kerran ongitaan. Ellei ongi kuten Nuuska Muikkunen - ihan vaan onkimisen ilosta. Kalat aina yllättyvät positiivisesti, kun ne päästää vapaaksi. Siinä on kuitenkin aina se vaara, että ne juoruavat muille kaloille, joten jokin keino pitäisi olla, millä saisi ne samperin sintit pitämään turpansa kiinni, koska tällaisen vapautustilanteen jälkeen kalaa ei enää koskaan nilltä kohdin tule.

Minulla ei ole ongelmaa pujottaa matoa koukkuun. Olen tehnyt sitä siitä asti kun synnyin, ehkä jopa ennen sitä. Madot haisevat kalalta, joten tunnelmaan pääsee melko mukavasti heti kättelyssä. Mikä on sen mukavampaa kuin survaista rimpuilevan matosen pää terävään koukkuun ja katsella sen loppuosan kitumista. Madoillahan on tikapuuhermosto, joten ne eivät tunne kipua... tätä olen aina ihmetellyt. Onko joku mato kertonut sen jollekulle? Näin syvällisten mietteiden saattelemana mato on vihdoin koukussa. Multaa takertuu kynsien alle ja vedessä huljutetut kädet jäävät madonhajuisiksi. Sitten vaan siimaa lennättämään. Olisi melko kliseistä väittää, että koukku tarttuisi ensimmäiseen puuhun, mutta niin siinä yleensä käy. Jos vetää liian lujaa, siima katkeaa. Siispä on parasta etsiä kättä pidempää tai kiivetä puuhun. Puussa voi vaikka meditoida tai tehdä muita rentouttavia asioita. Olen kerran lukenut erään Norjassa asuvan suomalaismiehen yrittäneen puussa sujauttaa oman onkensa naispuolisen ihmisen lemmen lähteeseen, mutta siinä kävi kai köpelösti. Ehkä tämä nordmanni vielä selvittää tämän, toivotaan niin.

Kun koho vihdoin lilluu järven pinnalla, se ei koskaan ole suorassa, niin kuin postikorteissa näyttäisi olevan. Sitäkin minä olen paljon onkiessa miettinyt, että pitääkö sen olla suorassa vai ei. Jos se on ihan lappeellaan, niin koukku on hei silloin pohjassa eikä sitä matoa sieltä kaiva kuin joku mutakala ja niitähän minä en ongi. Joka tapauksessa säätämiseen menee hieman aikaa, ja sitten jossakin vaiheessa se alkaa tympäistä. Kun kalaa ei tule, sitä miettii vain, onko se koukku liian syvällä vai liian pinnassa. Ja että näkeekö sitä matoa kukaan siellä vedessä. Se voi olla, että todellisuudessa menee tuntikausia niin, ettei kukaan todella näe matoa. Se vesittyy, muttuu haaleaksi ja elämänvalo himmenee hiljaa. Lopulta mato hukkuu. Melko pitkään ne kyllä pysyvät hengissä. Viimeksikin ongin melko varmaan toista tuntia samalla madolla ja se lähti sitten session jälkeen siitä luikertelmaan tiehensä. Mato on parhaimmillaan hämmästyttävä olio.

Lapset saavat aina paljon kalaa. Minäkin sain viime kesänä pari. Perkaamisen pelossa olisin päästänyt ne vapaaksi, mutta koukku oli tunkenut tiensä kalan suuhun milloin silmän, milloin kidusten kautta ja minun oli pakko rusauttaa niiltä päät poikki. Naps. Onkimisessa pääsee todella lähelle ihmisyyden syvintä olemusta toisin kuin blogatessa. Maalaisen nuiva luentoyleisökin oli epäillyt, että tietokoneittensa kanssa touhuavat ihmiset ovat täysin todellisuudesta vieraantunutta porukkaa. Onkiessa vieraantumisen vaaraa ei ole. Siinä pääsee primitiiviset vietit valloilleen. Saa kiduttaa, narrata ja tarvittaessa on lupa tappaa. Sitä on vähän niin kuin kaksoisnollituksella liikkeellä, kalastauksen 007 (dablouseven).

Kalat on myös perattava. Lapsia piti viime kesänä jo hienotunteisesti hillitä, kun sitä kalaa oli perattu, paistettu ja syöty jo kilokaupalla : "Yhtään helvetin kalaa ette enää ongi, jos ette opettele perkaamaan". Mukavaahan sekin on, mutta liika on liikaa. Hyttyset jostakin syystä rakastavat perkaamassa olevia naisia. Tai minua. Perkaaminen sinällään on ihan helppoa. Puukolla kalan vatsa auki, sappirakkoa pitää muistaa varoa. Sitten vain vedetään suolet ja sisäelimet ulos elottomana retkottavasta kalaparasta, joka saattaa vielä kuolleenakin pyristellä vastaan. Silloin pitää puristaa kovempaa, jotta perkaus pääsee sätkivästä kalasta huolimatta taas jatkumaan. Ahvenet kannattaa suomustaa ennen vatsan aukaisemista jo, sillä ahvenella on ihmeen teräviä ulokkeita eli eväitä. Nylkeminenkin on kivaa. Aina ei kannata jämähtää rutiineihin, vaan voi välillä vaihdella, esimerkiksi joka toisen kalan voi nylkeä ja joka toisen suomustaa. Tärkeintä on, että antaa harrastuksen viedä mennessään eikä turhaan vaivaa päätänsä päätöksillä. Sillä tavalla voi saavuttaa hyvinkin jopa nirvanan.


Tämän kesäisen elämäni lopuksi paistaisin nuotiolla makkaraa, pusertaisin päälle Turun mustaa sinappia ja ryystäisin pari pullollista olutta palan painkkeeksi. Mutta mä tyydyn nyt vaan bloggaamaan.

Otin pari buranaa

Kesäloma alkoi mukavasti. Haukat muuttavat parhaillaan etelään ja viettävät aina matkallaan pari yötä meidän ja naapurin tontin välisessä suuressa kuusiaidassa kirkuen hetkittäin vertahyytävästi. Sain kaikesta huolimatta nukuttua yön läpensä parin gintonicin voimalla. Mutta päätä särkee ja vähän tärisyttää vielä. Köllöttelin oikein pitkään peiton alla ja nukahtelin. Lapset kävivät kouluun lähtiessään sanomassa monta kertaa heippa ihan kuin eivät olisi ymmärtäneet, miksi heidän pitää lähteä, jos minä kerran jään kotiin.

Unet ovat pikkutuiterissa hieman outoja. Tapasin siis viime yönä lapsuuden aikaisen poikaystäväni Jussin, joka tuli minua työpaikalle tapaamaan. Jostain syystä minulla oli hame päälläni, vaikka en juuri koskaan hametta käytä (mutta ehkä nyt kesäloman kunniaksi). No, Jussi tuli ovesta sisään, käveli vierelleni, nosti hameenhelmaani ja kysyi, miksi minulla ei ole housuja. Minun täytyy sanoa, että ihmettelin itsekin kovasti, mihin minä olin housuni kadottanut. Siihen ei ollut mitään järkevää syytä. Suutuinkin oikein kovasti, kun turhautuneena etsin housujani myyntipöytien alta ja kassalippaastakin ja pidin itseäni varsinaisena homssuna. Kaiken kukkuraksi heitin Jussin pihalle, koska enhän minä nyt edes unissani tee mitään jännittävää koskaan.

Jussi on se sama poika, jonka lemppasin kolmannen luokan kevättalvella siitä syystä, että siltä lähti etuhampaat pois ja niiden tilalle oli laitettu tinan väriset nastahampaat. Siihen aikaan Jussi oli ollut kovasti suosittu tyttöjen keskuudessa. Pieni ja vinkeän näköinen poika. Mitähän Jussillekin nyt kuuluu.

Puoli tuntia aikaa blogata

Kohta alkaa vanhempainilta. Olen vältellyt joka ikistä vanhempainiltaa tänä vuonna, mutta kun on kolme mukulaa, huono omatunto on tässä vaiheessa syksyä aivan tapissa. Yleensä olen selittänyt poisjäämiseni syyn lapsille sillä, että kun on nähnyt yhden vanhempainillan, on nähnyt ne kaikki, mikä on totta. Se on puuduttavaa puuhaa istua pienessä pulpetissa. Aurinko laskee nopeasti sälekaihtimien takana, opettaja paapattaa samat asiat siitäkin huolimatta, että se on lähes aina eri lapsen opettaja, ja minä vajoan lattiaa kohti, haukottelen ja hieron silmiäni. On pimeää ja kylmää, kun lopen uupuneena astun koulusta ulos. Puistattaakin vähän, käärin takkia tiukempaan. Lehdet putoilevat puista, hiljainen tuuli tarttuu niihin ja heittää lehdet vasten kasvojani... Ehkä minusta ei mitenkään olisi tullut maisteria, jos ihan tarkkoja ollaan.

Esikoinen saa tässä vanhempainilta-asiassa aina erityiskohtelun. Kaikki on aina ollut minulle tavallaan uutta mitä eteen on tullut, mutta todellakaan mikäään ei sittemmin ole vuosien saatossa muuttunut. Paitsi nyt. Meidät kurssitetaan tänään tietojärjestelmään. On yksi syy lisää olla netissä. Näen esikoiseni poissaolot, luokasta ulosheitot, jälki-istunnot, kokeitten numerot ynnä muut tärkeät asiat netistä. Kätevää.

Opettajat alkavat muuten piakkoin nauttia tulospalkkausta normaalin peruspalkkansa lisäksi. Mitä parempia oppilaita, sen parempi palkka (koskee tietenkin vasta ylioppilaita, koska silloin oppilaitten paremmuus arvioidaan puolueettoman tahon toimesta). Minusta lääkäreidenkin pitäisi nauttia tulospalkkauksen eduista. Mitä terveempiä potilaita terveyskeskuksen suuaukosta ulos putkahtaa, sen parempaa palkkaa nämä lääkärit sitten nauttisivat. Mikään muuhan ei niin motivoi kuin raha. On turha kuvitella, että lääkäri olisi oikeasti huolissaan esimerkiksi keski-ikäisen ihmisen ylipainon aiheuttamista riskeistä (tänään julkistetun tutkimuksen mukaan ylipaino eiheuttaa myös dementiaa diabeteksen, sydän- ja verisuonitautien lisäksi) . Tulospalkkauksessa olisi se etu, että syyllistäminen loppuisi, koska lääkärit tarvitsisivat potilaita saadakseen parempaa palkkaa. Nythän kukaan ei ilmeisesti tarvitse ketään ja käyttäytyminen onkin sitten sen mukaista. Aita on niin matalin monessa ammatissa.

***

Vanhempainillan jälkeen:

Olen mykistynyt. Koko koulu oli täynnä tehokkaita naisopettajia. Niin napakkaa porukkaa, että tapitin ihan hievahtamatta tuota parituntista esittelytilaisuutta. On eritysopettajaa erityistilanteita varten, on jos jonkinlaista kokousta, jossa käydään läpi ongelmaoppilaat säännöllisesti läpi. Opinto-ohjaaja tiesi kaikesta kaiken. Hyvin nuorella iällä, mutta vakuuttava oli. Herranjestas. Kiusaamiseenkin puututaan heti, jos kiusatusta olo tuntuu kiusalliselta. Jälki-istuntoja ei jaeta, koska kukaan ei niitä kuitenkaan istu. Verkkoon laitetaan heti tietoa, jos oppilas tekee jotakin ikävää, jotta vanhemmat voivat itse puuttua asioihin heti.

Myös terveydenhoitaja esitteli itsensä ja toimenkuvansa. Olin unohtanut, että koulussa on paikalla joskus lääkärikin. Terveystarkastus on muuttunut terveystapaamiseksi. Tässä koulussa tämän yläasteen ja lukion lääkäri kirjoittaa terveystodistukset mopokorttiin tai kutsuntoja varten sekä raapustaa tarvittaessa ehkäisypillerireseptitkin. Meillä päin ei teiniäitejä taida sitten pahemmin ollakaan.

Että näin sitä taas opittiin paljon uusia asioita. Joku vuosi takaperin tämä sama koulu rankattiin Suomen huonoimmaksi. Pelkkää panettelua.

Kissa kiitoksella elää, paha ei anna paljonstansakaan

Olen nyt pitänyt viidelle tytölle kehityskeskustelun. Vielä on toinen mokoma pitämättä. Yhteenvetona voitaneen sanoa, että olen unohtanut kiittää luvattoman monta kertaa. Miten paljon helpompaa onkin huomauttaa niistä asioista, jotka ovat päin persettä, kuin sanoa jotakin kaunista onnistuneesti tehdystä työstä. Mielestäni olen sanonutkin, mutta en ilmeisesti tarpeeksi selvästi.

Siinä mielessä voi sanoa, että oma turtumus kiittämättömyyteen on melko silmiinpistävää. En edes osaa ottaa tyylikkäästi kiitosta vastaan, jos sitä saan. Kai siihenkin oppii, kun monet hypetetyt niin aurinkoisesti osaavat hymyillä ja katsoa silmiin, mutta minulla alkaa poskia kuumottaa ja silmät etsiä lähintä seinää. Miten minä osaisin kiittää muulla tavoin kuin paukauttamalla kämmenet poskille ja hihkaisemalla, miten hienosti kaikki on sujunut.

Eilen illalla lähdin kiittelemään Mocaa, Kirsiä ja Kirstiä, kun olivat maininneet minusta Anssille. Olin vältellyt aihetta tuntikaupalla. Mocan kiitokset jätin oikein aamuun, koska kaksissa kiitoksissa oli jo melkoinen ponnisteleminen. Miten siis kiittää kehuista olematta pöljä ja mairea. Lopulta olin niin väsynyt, että pöljyys ikään kuin tuli luontevasti. Kiitokseni menivät perille samoin kuin tulivatkin. Nolosti. Mutta kyllä minä niitä vaalin. Ei sillä ole merkitystä, että Anssi jätti ne noteeraamatta. Mitäs se Anssi niillä tekisikään.

Eli kiitoksia kehuista, joita en tunne ansainneeni. Bloginnea on täynnä hulppeita kirjoittajia, joiden sormet lyövät tulta ja joiden rinnalla kalpenen mennen tullen . Olen luultavasti sokaissut teidät jotenkin, jollakin muulla tavalla, mutta siihen mainittujen ja noteerattujen joukkoon minä en kuulu.

Olen monta kertaa miettinyt sitä, miten paljon helpompi on antaa arvostusta kuolleille kuin eläville. Virtuaalissa ei mikään ole pysyvää, arvostusta ei näin ollen tule kuoleman jälkeenkään. Miksi ihminen ei saisi nauttia onnistumisistaan? Milloin jatkuva kehittyminen oikein saa pysähtyä? Edes hetkeksi? Jotta siis jonkinlainen oikeus ja kohtuus näkisi päivänvalon näillä Bloginnean hämärillä kujilla, minun on pakko sanoa jotakin:

Kirstin blogi on päivän puheenaihe aina. Virtuoosimaista kielenkäyttöä ja kiinnostavat aiheet. Tämän pitäisi olla top-listan ykkösenä.

Kadehdin Kirsin valokuvia ja kielellistä ilottelua. Vaikka kadehdin, miksi en kiittäisi, koska ne ovat kauniita kuvia ja kieli, niin, lepattavaa kuin värikkään perhosen lento.

Moca on todella outo neropatti ja siksi ollut kestosuosikkini monta vuotta. Blogi on kyllä liian harmaa niin sympaattiselle ihmiselle.

Tässä samalla kiitän jälleen kerran Petraa ja Reiskaa. Te teette tästä blogista elävän. Samoin kaikki muutkin kommentoijat, jotka täällä käytte: Kiitos. Tämä tuntuu ehkä hieman hoopolta, mutta minusta tuntuu tänään siltä, että ihmiset ovat kiitosta vailla. Sitä paitsi yllätyksekseni tänään huomasin, että parhaillaan vietetään armoviikkoa. Ehkä pitäisi olla armollisempi sen suhteen, että me olemme vain ihmisiä. Jopa meidän koira kerjää kiitosta hyvin vahditusta päivästä ja käy puolestaan aina kiittämässä ruuasta toisin kuin meidän kissa, jota kiitokset eivät kyllä vähääkään kiinnosta.

En millään tapaa halua vähätellä ketään muita, enkä varsinkaan pyllistellä päin näköä, joten voisin kirjoittaa tuosta linkkilistastastani jokaisesta jotakin kaunista, mutta se on niin iso homma, että menköön näin (sori, kaikki ei mahtunut) - eikä pelkästään tuosta listasta; joillekin olen niin kateellinen, että heiltä vaaditaan jo hieman vaatimattomuutta, hieman nöyristelyä, varpaitteni nuolemista kenties tai muuta mukavaa... ennen kuin alan ponnistella kiitosteni suhteen heidän takiaan.

Lopuksi sentään puserran vielä kiitokseni Maalaiselle, joka aina muistaa kiittää jokaista. Avarasydäminen mies.

Miten unohdan yölliset puuhasteluni

Minulla se rittää touhua öisin. Aikansa kun hakkaa äijää, että "lakkaa perkele kuorsaamasta", eikä se lakkaa, sitä ottaa vuoteensa ja käy. No ei, mutta jos olisin maailman vahvin nainen niin ottaisin. Nyt otan vain täkin sekä tyynyn ja köpötän sohvalle. Ripset ovat ihan solmussa. Käyn pitkäkseni siihen sitten kaukosäätimien päälle ja vetelen niitä yksi kerrallaan selkäni alta pois. Ei siitä niin kovin pitkään ole, kun yksi kaukosäädin riitti. Nythän niitä pitää olla monta. Voisikin ostaa sellaisen cowboyvyön kahdella asekotelolla ja yhden säätimen voi sitten työntää varuiksi vielä sukanvarteen. Olisi niinku pikkusen valmiina vetämään oikeaa kanavaa ja vähän äkkiä. Siitä kuulkaa oiva isänpäivälahjavinkki, naiset. Varmasti auttaa seksielämäänkin jotenkin, en tiedä miksi, mutta kaikkea kannattaaa kokeilla.

Sohva tuntuu iholla ensin kylmältä, sitten kuumalta, ja lopulta se on ärsyttävän nihkeä. Iho pamahtaa, kun sitä nykii irti nihkeästä nahkasta. Päätän ostaa uuden sohvan heti aamulla. Jonkinlaisen divaanin ehkä. Mietin hetken, etsisinkö Ikean luettelon kaksi metriä korkeasta keräyspaperikasasta, jonka unohdin viikonloppuna viedä keräykseen. Mutta en viitsi, koska pelkään että koko rakennelma romahtaa.

Makaan siis sohvalla. Keittiön kellon tikitys tuntuu täyttävän koko pään. Niin minä singahdan ylös ja lyön varpaani arkun kulmaan. Revin hetken hiuksiani ettei varpaaseen satu. Olen aivan adrenaliinilla pumpattu, kun kiipeän talousjakkaralle ja riuhtaisen kellon seinältä alas. Olen teipannut sen karhuntarralla kiinni, koska se putosi kerran päähäni. Joudun vetämään sitä kaksin käsin ja horjahdan. Lyön käsivarteni kaapin ovenkahvaan ja alan itkeä. Niin minä sitten istuskelen aamukolmelta seinäkello kädessäni keittiön jakkaralla ja itken. Melkein hukun. Nousen ylös vasta kun mainingit lyövät rantaan ja kahlaan kuiville. Aikuinen nainen mä oon.... Jo toinen yö peräkkäin ilman kunnon unta. Kissa alkaa huutaa ruokaa ja minä pakenen sitä koppiini. Pistän tietokoneen päälle ja ajattelen lukea netistä jotakin pitkästyttävää. Mutta netti ei toimi. Tarkastan johdot, ei toimi. Sammutan koneen, käynnistän sen uudelleen, eikä toimi. Haistattelen koneelle ja puin sille nyrkkiä. Koira istuu oviaukossa pää kallellaan ja tapittaa. Näin ei voi jatkua, minä ajattelen ja menen takaisin sohvalle. Herään puolen tunnin päästä kellon soittoon.

Olen saanut sähköpostia tuntemattomalta mieheltä. Hän on nähnyt unta, että tutustuu Saara-nimiseen naiseen, herää siihen kolmen aikaan yöllä, avaa jääkaapin, syö suklaata ja menee nettiin, kun kone on muutenkin valmiiksi päällä imuroimassa Spede-elokuvia; googlettaa Saaran, päätyy tänne ja kirjoittaa minulle kirjeen. "Olen 44-vuotias vapaa mies... ...kuka olet?"

Ensin ajattelen, etten vastaa. Sitten googletan Saaran, enkä löydä itseäni mistään. Löydän prinsessasaaroja, Saaran kartan, ihania saaroja, kirjallisia saaroja, kaikenlaisia suloisia saaroja koko netti täynnä, mutta ei minua. Päätän rohkaista miestä etsimään sitä oikeaa Saaraa, koska kirje on liikuttava. Ja minähän olen muistaakseni naimisissa, joten toivotan siis reippaana tyttönä onnea Saaran metsästykseen. Mies loukkaantuu, totta kai. Olinkin ainoa Saara. Olin ensimmäinen, joka pompsahti hänen väsyneille silmilleen. Ja minä pyydän kovasti anteeksi; selitän, että se oli väärinkäsitys. Vähän aikaa kummastelen, miten google niin kummasti valikoi, ketä kenellekin näyttää. Mies vastaa, ettei aamulla edes muistanut, että oli kirjoittanut minulle. Minäkin ihmettelen, miten helposti kaikki unohtuu.

Vaikean lapsuuden vangit

Olen viime päivinä törmännyt ongelmiin, joita en pysty lainkaan ratkaisemaan. Huomaan, että joka päivä joudun antamaan periksi ihmisille, joilla on omasta mielestään ollut niin hankala lapsuus ja kurja elämä, että heillä on ikään kuin lupa olla pahapäisiä tai muuten vain vittumaisia. Enkä minä sitten voi tehdä muuta kuin levitellä käsiäni. "Ymmärränhän minä, sinulla on ollut niin vaikeaa." Sen jälkeen asiat jäävätkin luvan kanssa levälleen, kun vastassa on vaikea lapsuus. Koko elämä on yhtä kesken jäänyttä prosessia.

Kaikkein pahinta olisi siinä tilanteessa alkaa selittää, että herranjumala sentään, jokaisella ihmisellä on ollut vaikeuksia. Kenenkään elämä ei ole ollut aina herkkua. Vaikeudetkin tuntuvat yhtä suurilta, ja ihminen on ihan yhtä romuna onko sen sitten jättänyt ensimmäinen poikaystävä vai onko aviomies löytänyt uuden naisen. Kaikki riippuu kaikesta, eikä tuska ole verrannollista. Ei ole olemassa mitään toisia, joilla on hyvä ja ihana elämä. Miksi ihmiset eivät tätä tajua, vaan katkerana oksentavat pahaa oloaan muiden päälle, ikään kuin näillä ei olisi mitään taakkoja omasta takaa.


(Äiti, älä lue) Minun lapsuuteni oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Olen juossut pikkuveljeni kanssa paljain varpain lumihangessa itkukurkussa anomassa, että joku soittaisi poliisit, kun isä tappaa siellä äitiä. Joskus yritin itsekin soittaa, mutta isä rikkoi puhelimen ja heitti sen lasipöydän läpi lattiaan. Sitten isä heittääntyi marttyyriksi ja alkoi itkeä. En syytä isääni tästä, enkä niistä sadoista muista kerroista. Isälläni oli vaikea lapsuus ja minun piti vain ymmärtää.

Ymmärsin myös pikkuveljeä, jolla oli vielä vaikeampi lapsuus kuin minulla, koska hän oli minua pienempi. En muista millaista on kolmevuotiaana lohduttaa puolitoistavuotiasta poikaa, mutta niin minä kasvoin ja tällaiseksi minä tulin. Äiti oli harvoin kotona, koska ymmärsi ottaa hetkestä kiinni. Heti kun olin syntynyt, äiti jätti pöydälle lapun, että makaronilaatikko on uunissa (tämä on äitini vitsi sitten). Sen jälkeen äiti onkin elänyt tunnontuskissaan, koska ei ollut meidän tukenamme. Hän on kärsinyt jälkeen päin aivan kamalasti. Ja mitä minä voittaisin sillä, että kääntäisin hänelle selkäni? Olisin katkera lopun ikääni ja nyt lapseni kasvaisivat ilman pöljää mummoa. Elämä on yhtä helvettiä ja valinnat vaikeita. Koko ajan joutuu tekemään virheitä, joista joskus kärsii joku. Se, että se kärsijä saatat olla sinä, ei ole epäreilua. Se on epäreilua, jos niin ei ole.

Nuoruuteni elin typerästi. Ryyppäsin ja rellestin ja varastin, että sain taas ryypätä ja rellestää. En käynyt kouluja kunnolla ja lähdin liian nuorena töihin. Olin 25-vuotiaana vanttera ja voimakas. Näkisittepä pohjelihakseni, miten hyvin muodostuneet ne ovatkaan. Käteni kasvoivat lapion kokoisiksi, selkäni notkahti ja hartiani levisivät. Olin jo niin kypsä kymmenvuotiseen uraputkeeni kaupantätinä, että pysyin seuraavat kymmenen vuotta visusti kotona lisääntymässä.


Lapsillani ei ole minun mielestäni vaikea lapsuus, vaan päinvastoin. Minun elämäni on vaikeaa, jotta heillä olisi hyvä lapsuus. Silti he saattavat jossakin vaiheessa huomata, että äidissä oli jokin vika. Ja kun he alkavat sitä hautoa mielessään, vika kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi ja loppujen lopuksi se onkin juuri niin; olen tehnyt jonkin virheen, jota en nyt pysty millään huomaamaan.

Samalla minun pitää myös ymmärtää miestäni, jolla on ollut vaikea lapsuus. Se tekee minun elämästäni välillä sietämätöntä. Ymmärrän myös serkkuani, jonka silloin tällöin pelastelen itsemurhalta. Hänellä on ollut todella kurja lapsuus. Aivan hirvittävän kurja. Hänen äitinsä oli sentään oikeasti mielisairas ja hän oli ainoa lapsi, mikä sekin on joskus ylitsepääsemättömän vaikea pala. Jos me kaikki jäisimme sinne lapsuuteen itkemään sitä, miten huonosti meitä on kohdeltu, mikään ei koskaan muutu, enkä usko, että kukaan silloin todella mitään muutosta haluaakaan. Ihmisellä on kumma tarve saada mädäntyä omissa sääleissään.


Miksi vanhemmilleen on niin vaikea antaa anteeksi? Eivät he ole meille mitään velkaa. Eikä mitään voi korjata enää. Elämä on sillä hetkellä ollut niin. Ihmissuhdedraamat elettyjä ja vasta jälkeen päin opiksi otettuja, jos silloinkaan. Ihmisten pitäisi kasvaa ulos vaipoistaan. Pylly pitää pyyhkiä ihan itse. Ihminen on itsenäinen olio, eikä napanuoran jatke. Ei ole mitään oikeaa tapaa kasvattaa lapsiaan. Toisista tulee onnettomia mulkkuja, vaikka heidän lapsuutensa olisi ollut kuinka auvoista tahansa. Aika usein näin onkin. Toisista taas tulee katkeria, ilkeitä ja narisevia, kun elämä on kohdellut kaltoin aina, niin että haistakaa vaan paska kaikki. On, tietenkin on, vaikea hymyillä, kun mikään ei ole koskaan hyvin, mutta voisiko olla, että sitä vähääkään hyvää ei sitten enää halua nähdä, kun siinä omassa kurjuudessaan on niin ihanaa lillua. Siellä sitä voi köllötellä ja syljeksiä happamana ohikulkijoitten silmille, vaikka voisi aivan hyvin olla armollisempi ja antaa anteeksi. Tai mulkkutapauksissa miettiä, miksi se elämä ei nyt olekaan enää niin ihanaa kuin silloin, kun äiti oli hoitamassa. Voisiko se olla itsestä kiinni?


Miten se voikin ihan todella olla niin vaikea nähdä ja hyväksyä, että jokaisen elämä on enimmäkseen kärsimystä ja onnikin vain satunnaisia hetkiä siellä tällä. Niille pitäisi vain antaa mahdollisuus. Edes joskus.


(Huomautan vielä lopuksi, että on toki sellaisia asioita, jotka aivan varmasti ovat ylitsepääsemättömiä ja monet ovatkin taatusti ammattiauttajan tarpeessa. Silloin onkin syytä mennä hoitoon kipinkapin, eikä pilata loppuelämäänsä vanhempien virheillä. He eivät ole sen arvoisia. Kukaan ei ole.)

Heitä keppiä

Naapurin koiralla on juoksuaika. Se kurkkii kaihoisasti aidan raosta meidän mustaa macho miestä (koiraa siis) ja vinkuu, mutta tämä herra ei vielä kolmevuotiaanakaan ymmärrä mistä on kyse. Tai ole ymmärtävinään. Mikä tätä perhettä oikein vaivaa, kun kukaan ei ymmärrä ketään. Minä en ymmärrä miestäni, isoveli ei ymmärrä pikkusiskoa, pikkusisko ei ymmärrä pikkuveljeä, eikä kukaan ymmärrä minua.

Mac joka tapauksessa seisoo keskellä pihaa, kuono ylväästi kohti taivasta, häntä oikeaoppisesti pystyssä ja nuuhkii ohi lentäviä lintuja, kun naapurin narttu kaipaa aidan takana hellyyttä. Miten vähään tyttökoirat tyytyvätkään. Pyytävät pari kertaa vuodessa eivätkä yleensä koskaan saa. Ei ihme, että kepin perässä juokseminen kiinnostaa.

Kuin kissa ja koira

Epätasaisten päreitten sarja jatkuu. Minun piti sanoa jotakin kissoista ja koirista, kun ne molemmat nyt tuossa koppini ovella nukkuvat vierekkäin. Odottavat, että minä nousen tästä ylös ja juoksevat sitten edeltäni kilpaa keittiöön, mutta saavat nyt kyllä odottaa. Ruoka-aika on kahdeksalta. Muuten kissa herättää aamuyöstä aivan siis nälkäkuoleman partaalla. Se riutuu ja mouruaa käheällä äänellään ja puskee yöpöydän kumoon mennessään. Mutta tuntuu jotenkin sopimattomalta puhua nyt kissoista ja koirista.

Tämä ei muuten ole mikään vaatehuone tämä minun koppini. Tämä on ihan oikea huone, vaikka pieni onkin. Tässä on minun itse kirksikan värikseksi petsaamani 50-luvulta peräisin oleva kirjoituspöytä, jonka löysin entisen mökin navetan ylisiltä. Minä kyhnytin sitä tuntikaupalla ja hioin monta kerrosta maalia pois. Oli vihreää ja valkoista ainakin. Joo, ja punaruskeaa. Tässä on sellaiset muotoillut jalat ja paljon pienien toukkien syömiä koloja. Tämä on aivan ihana. On tässä huoneessa kirjahyllykin selkäni takana. Siitä löytyy kamalasti hakuteoksia, joita en lue koskaan. Se tieto niistä ikään kuin syöpyy selkärankaani. Joskus saatan saada valtavan inspiraation ja nostaa käteeni jonkin kirjan. Oh. Voin jopa sivellä hiukan kirjan kanttakin ennen kuin avaan sen. Minäpä otan teille tässä esimerkin, kas näin:

Joskus persoonallisuus voi kuitenkin olla vähintään yhtä tärkeää kuin laaja, faktapohjainen substanssi.

Mitä? Mitä helvettiä?

Kun kirjoitat esseen, kolumnin tai pakinan, tyylisi on monesti jopa ratkaiseva.

Siis mikä tämä kirja on?

Kirjoita, vaikuta, menesty! Tom Lunberg.

Herra Lundberg jatkaa tässä huumorikirjassaan näin: Juttusi viesti saattaa tuolloin olla hyvinkin pienimuotoinen: "On kurjaa olla vilustunut, mutta makaaminen sängyssä synnyttää suuria ajatuksia" (virikkeet) tai "opin kokemuksesta, ettei kokemuksesta voi oppia mitään" (huumori)...

Kaikenlaisia virikkeitä ja huumoria sitä viljelläänkin. Tuommoista kukaan jaksa. Enkä minä ole koskaan kipeä enkä varsinkaan opi kokemuksesta... tämäkin on jotenkin sopimatonta.

Jatkan huoneestani. Tässä on ikkuna! Äh, sopimatonta. Kerrassaan... Olen kirjoittanut tästä huoneesta runon! Tämä ei ole mikään vaatehuone! Kuuletteko työ?!

OMA HUONE

Kaksi kertaa kaksi metriä ja iso ikkuna antaa
naapurin kuusiaitaan;
taivaan halkoo sähkölanka, jota pitkin tulevat
vuodet kipittävät käpy hampaissaan. Käy
siinä joku herrakin ajankulusta
muistuttamassa:kraa. Ja poppeli ottaa
minut tuoreeseen kainaloonsa, lohduttaa.
Vakuuttaa havisevan tuoksunsa yltävän sitä
kauemmaksi mitä vanhemmaksi tulee.
Rentukat kokoontuvat ojanvarteen
sieraimet levällään, höristävät korviaan, ja
mustarastas laulaa valkovuokkojen silmiä
kiinni. Surinaa ja lepatusta, hedelmöittämisen
sodankäyntiä, pienten pesien yöllistä hyrinää.
Ja tulevat lupiinit, marssivat asentoon; lilat
tuonne ja ne koboltinhohteiset siihen!
töröttävät siinä ja alkavat ampua lippaitaan
tyhjiksi. Kuultavat puunsiemenet leijuvat alas
auringon ilmatulta, tuulenpyörteeseen
tarttuen, nousten ja laskien. Ja aamukasteen
kostuttamina heräävät henkiin, maanvaltaajat;
Niin tulevat ja menevät; sekasorto,
ruostuneet haarniskat ja verinen loppu.
Valkoinen lippu heilahtaa: vain rauhaa,
rauhaa. Ja roudan alla horteinen pohjavirta
jää kalisemaan hiljaa.
Yhä istun. Yhä katson tätä paperin kuvaa,
kirjainten muotoja, järjestystä. Teen
kielenkäyttöä koskevia sopimuksia.


Ei, älkää sanoko mitään. Sitä ei voi enää hioa. Se on aivan liian vanha ja liian hupsu teidän käsittelyynne, arvon kriitikot. On täällä paljon muutakin kritisoitavaa, jos teidän mielenne tekee. Esimerkiksi Uusi Iso Atlas vuodelta 1996. Ai, mutta ettehän te sitäkään voi. Sekin on aivan liian vanha, jotta sitä kannattaisi arvostella, vaikka se olisi virheitä täynnä.

Minulla on täällä myös tulostin, Hewlett Packard. Se on huono. Sitä saa toki arvostella. Aivan käsittämätön kapistus. Siihen ei voi panna kuin yhden paperin kerrallaan tai muuten se yrittää ahmaista kaikki ja tukehtuu sitten. Tätä ihanaa pöytäähän ei juurikaan näy, koska tämä on niin täynnä kaikenmaailman adsl:ää, papereita, kahvikuppeja ja teippiä. Jostakin syystä tänne on kerääntynyt kaikki talon teippirullat. Niitä ei ikinä löydy silloin kun tarvittaisiin, siksi minä kannan ne tänne, enkä sitten näe niitä näitten papereitten alta. Tietokoneen näytön päällä istuu Buddha, jonka sisälle olen käärinyt ikirukouksen. Sen vieressä on puinen pieni pöllö ja pala jotakin ihmekristallia, jonka pitäisi siis tehdä ihmeitä. Jollakin tavalla laiska kristalli kaiketi. Näytön kyljessä mikrofonitelineessä on joutsenen sulka, jonka kävin kerran kahlaamassa Porkkalan niemestä läpi sankan sinileväkasvuston kannustavien hurraahuutojen (on se hullu, saatana!) saattelemana.


Minä en ymmärrä tätä päätäni, josta pulppuaisi kaikenlaista, mutta mikään ei oikein päreeksi taas kelpaa. Minä esimerkiksi soitin tänään poliisille. Olin unohtanut, että poliisillekin voi soittaa. Herranjumala, älkää vain unohtako soittaa poliisille, jos teillä on niille jotakin asiaa. Poliisit ovat meidän ystäviämme. Minä soitin, koska yksi neideistäni joutui huijarin kohteeksi lauantaina kassalla keskellä kirkasta päivää. Ulkomaalainen, siisti, pitkä, vaaleaan takkiin pukeutunut mieshenkilö oli maksanut 200 euron setelillä ostoksen, joka maksoi 3.90. Neiti oli kysynyt pienempää, mutta kun mies ei ollut ymmärtävinäänkään, oli sitten latonut tukun rahaa takaisin. Vasta siinä vaiheessa mies oli herännyt, että ooh, maksoinko minä näin suurella rahalla ja että tarkoitus oli ihan kaksikymppisellä maksaa ja oli työntänyt vaihtorahat takaisin neidille, joka oli sujauttanut ne nipussa siihen kassalippaaseen ja ottanut sitten herralta kaksikymppisen ja antanut takaisin siitä. Vasta miehen poistuttua neiti oli huomannut, että nipusta puuttui yksi 50 euron seteli. "Jaa se klassinen tapaus, sanoi poliisi, ja lisäsi, että näitä aina välillä tulee enemmän, mutta nyt on ollut pitkään hiljaista." Minä epäilin, etteivät ihmiset vain viitsi soitella. "Voi se olla niinkin, tietysti, mutta kyllä näistä pitäisi ilmoitus tehdä", poliisi jatkoi ja antoi minulle faksinumeron, johon sen ilmoituksen sitten voin tuntomerkkien kera jättää.

Ei millään tavalla liittynyt kissoihin ja koiriin. Voi voi. Joku mummo oli jo toisen kerran jättänyt muovikassillisen omenoita ikkunani alle. Kiitos, mummo hyvä. Kuka ikinä oletkin.

Somewhere over the rainbow

Aamuyön unessani kaislikosta lipui esille sininen vene. Peltinen pikkupurtilo oli pahoin ruosteessa ja upposi matalaan rantaveteen niin nopeasti, etten ehtinyt tehdä mitään. Sukelsin sen perään, mutta virta vei minut mukanaan vedenalaiseen luolaan, jonka seinämille auringon lävistämät laineet jäivät heijastamaan valojaan. Vesi oli niin kirkasta, että vaikka sitä oli montakymmentä metriä, sen hiekkaisella pohjalla erottui jokin ruskeankeltainen alue. Niin kuin kasvain tai paskakasa. Unessani tiesin, kuka sen oli sinne laittanut. Halusin sukeltaa möykyn luokse ja repiä sen irti, mutta jo puolessa välissä tajusin, että perille päästäkseni minun on kuoltava. Yhtäkkiä minun tuli jumalattoman hyvä olla. Heittäydyin selälleni veden vietäväksi. Iho värähti kauttaaltaan, tuntui kuin jokin olisi hyväillyt sisukseni läpikotaisin ja aivot uponneet pehmeään pumpuliin. Sitä voisi verrata orgasmiin, mutta se ei ollut mitään sinne päinkään. Mihinkään ei sattunut. Minä taisin olla taivaassa. Vesi ympärilläni muuttui kuplivaksi suihkuksi ja niiden mukana lähdin nousemaan pintaan. Heräsin siihen onneeni sitten. Toivottavasti en koskaan unohda, että tuollainen olotila on mahdollista saavuttaa. Se on olemassa ja jotenkin siihen voi päästä. Ainakin unessa.

Nyt hartioita särkee, niskaa polttaa, selkää kolottaa, vituttaa ja muutenkin on hommia rästissä. Ei enää yhtään uskoisi, että herääminen oli tänään niin kaunista.