Olen aina ollut vanhanaikainen. Jo lapsena halusin kirkkohäät ja kolme lasta ja elämä sitten ikään kuin olisi siinä. Niin se olisikin ollut, ellen sitten olisi erehdyksissä ja ihan sattumalta kohdannut itseäni. Jonkinlainen hämärä ja pikkuinen tietoisuus heräsi ja lisäksi mukaan tuli muisti. Aloin huomata miten ihmiset minua kohtaan käyttäytyivät, mikä minä olin suhteessa maailmaan ja ennen kaikkea aloin välittää siitä, miten ihmiset minua kohtaan käyttäytyivät. Nuoruudessa en tiennyt itsekään miten ihmisten kanssa ollaan.
Aikainen asiakaspalvelun opetteleminen pisti pokkuroimaan. Ihan ensimmäinen kesätyöpaikkani oli muuten taistolaisten kirjakauppa. Pumaska. Aivan hurmaava kirjakaupan nimi. Pitkätukkaiset opiskelijatytöt ja -pojat kävivät enimmäkseen ostamassa paperia matkalla kesäyliopistolle, joka sijaitsi ihan vieressä. Kukaan ei käynyt vahtimassa minua mitä minä siellä tein. Yleensä istuin päivän nojaten kyynärpäähäni. Välillä sipaisin pölyt pois Leninin kaljusta. Varsinaisesti kassaa ei ollut. Vain laskukone ja rahalipas. Hyllyillä paksuja kirjoja harvakseen, turha kai luetella minkä nimisiä.
Sen jälkeen hain töihin tien toiselle puolelle, loistavaan isoon markettiin. Siitä pitäen identiteettini oli olla myyjä, joka oli aina muita alempana. Suomessahan se on yleinen käsitys ja myyjät sitä porukkaa, jota saa luvan kanssa kyykyttää. Alkossa ja ulkomailla myyjät ovat kunnioitusta herättävässä valta-asemassa. Näiden lisäksi Suomessa on suuri määrä palvelualoja, joissa asiakkaan asema on surkea.
Työnantajani oli vanhanaikainen mies. Hänen vaimonsa oli hyvin julma ja pyylevä nainen, joka kekkuloi kaupassa kuin kanaemo, nokka pystyssä ja koko ajan kaakattaen. Rouva huristeli töihin uudella Honda Preludellaan ja kehui, miten ”sinne jäivät muut kuin tina paskaan!” Hänen mielestään sellainen tyttö niin kuin minä ollut koskaan niin sairas ettenkö töihin pystyisi. Minähän tottelin ja sairastin kaikki kovakuumeiset angiinani töitä tekemällä. Sairaslomalapuilla ei ollut mitään virkaa. Reilu parikymmentä vuotta sitten kauppiaat olivat patriarkaalisia pönäköitä ukkoja, joiden sana oli laki. Minäkin tuurasin mukisematta iltakassojen kesälomat oman työpäiväni lisäksi. Irtisanoutuminen oli niin pelottava kokemus, että meinasi tulla kuset housuun. Vanha kauppias sanoi viimeisenä työpäivänäni, että hyvä kun lähdet, koska olet niin vittumainen akka. Minä en edes muista, että olisin koskaan vängännyt mitään vastaan, mutta jollakin tavalla olin hyvin ylpeä niistä sanoista.
Tahdottomuuttani tosin kuvaa kyllä hienosti se, että vaihdoin työpaikkaa tyttökaverini kanssa samaan paikkaan. Siellä kauppiaat eivät olleet niin pelottavia, mutta sen ”vittumaisen akan” idea seurasi minua sen jälkeen koko ajan. Se oli ilmassa oleva valmis ajatus, Platonin ajatuksia mukaellen siellä on jatkuvasti olemassa sen vittumaisen akan muoto, idea ihan minua varten. Ajoittain olen antanut sen puhjeta kukkaan, niin kuin täällä viime aikoina. Todellisuudessa en juuri kehtaa mitään sanoa, vaikka olisi aihettakin. Siksi epäilenkin, että maailmassa on paljon enemmän ilkeitä ajatuksia kuin mitä voisi kuvitella. Siihen nähden asiat ovat ihmeen hyvin eikä tämä Tellus ole vielä posahtanut.
How to Survive November 2024 – 21
8 tuntia sitten
6 kommenttia:
Huomenta. Vai että vittumainen akka. Höpö höpö.
Vaikka maailma olisi ilkeyttä täynnään, onneksi valtaosa ihmisen häijyistä ideoista jää toteuttamatta.
Äskeinen anonyymi olin minä.
Eipä se ihan höpöhöpöjuttu taida olla.
Niin toteutumatta jää kyllä, jää ihan julkikirjoittamattakin, vaikka ne olemassa ovat.
No voinhan toki olla väärässäkin, olen vain saanut vähän toisenlaisen kuvan.
Vittumaisessa akassa on särmää :)
(Koko termi on aivan liian "biased" [vääristynyt?] kuvatakseen kohteidensa suuruutta :)
Lähetä kommentti