Ja minuahan ette tule neuvomaan

No niin: Luin sitten blogin pitämisen teho-ohjeista ensimmäisen osan. En kestänyt enempää. En aio käyttää tämän kirjoittamiseen tuntia, muokkaamiseen toista ja otsikointiin tuskin sekuntiakaan. Minä vähän jopa epäilen, että jonkun kannattaisi harkita konekirjoituskurssille menemistä, mutta se en ole minä. Kävin sen jo nuorena tyttönä ihan vahingossa. Lyöntimäärää en enää muista. Vähänhän tämä välillä tökkii. Sormet on aikamoiset rutturystyt, kämmenselissä verisuonet sinisinä ja pullollaan, vähän niin kuin olisi tungosta siellä, ja käsivarret aina vaan kipeänä, hartioista nyt puhumattakaan, niin että ei tämä nyt mitään tehobloggaamista voisi ollakaan. Fysiikka tulee vastaan.

Samaten siinä, että pitäisi tehdä kunnolla taustatyötä ennen erinomaisen artikkelinsa tekemistä. Tai laitoinhan minä pojan treeneihin tuossa, vaikka meinasin kyllä unohtaa. Poika otti pullon ja pallon ja sitten sitä vietiin. Aamulla paistoin patonkeja uunissa ihan helvetin hyvin ja sitten piti kuitenkin keittää puuroa ja tehdä mehusoppaa. Justiinsa ehdin junaan tekemään lisää taustatyötä. Oli vaan niin tylsää porukkaa aamujunassa. Sitä vaan rapistetaan lehteä ja haukotellaan eikä anneta niin minkäänlaista aihetta kirjoittaa. Sitä se on, kun ei yhtään ajatella miltä toisista tuntuu. Olisi kiva huomata junassa joku, joka ajattelisi kirjoittaa jotakin minusta! ”Siinä se ämmä rapisutti sitä saatanan Satasta, haukotteli ja nukahti.” On se kumma, kun ei enää hereillä pysy. Töissä jos joskus olisi vähän hiljaisempaa, niin voisi sitten nukkua kuin hevonen. Työkaveri muuten kerran väitti, että minä puhun englantia kuin hevonen. Se ei kyllä ehtinyt hirveästi miettiä mitä se sanoi, mutta kyllä me sitten naurettiinkin kuin hevoset pitkän aikaa.

(PS. Kuukkeli nimitys tulee googlesta ja siitä, että kuukkeli on "naukuva, kitisevä ja rupatteleva, sosiaalinen erämaalintu." (IS 30.3.2005) Mikähän hitto sitten olisi varjokuukkelille sopiva nimitys?)