Korkkareilla kontallaan

Eilen aamulla edelläni kulki ihan tavallinen nainen, naisen näköinen nainen korkokengät jalassaan. Kävely oli vaivalloista ikäään kuin nainen olisi joutunut ponnistelemaan saadakseen jalkansa irti maasta. Olen muutamana aamuna aiemminkin kiinnittänyt huomiota samaan naiseen ja hänen vierellään kulkeneeseen toiseen naiseen, joka taas lenkkarit jalassaan kulkee joustavasti, mutta kauhoo kuitenkin vuorovedoin käsillään ilmaa edeltään, vähän niin kuin pystyyn nostettu jänis.

Omasta kävelystä on paha mennä mitään sanomaan, mutta aikoinaan entinen kauppias sanoi, että minä kuljen kuin päreet kainalossa. Kenties nuoruuusvuosilta periytynyt jäänne, kun olen joutunut pitämään puoliani ihan itse, tai sitten mummoiltani perityt liian paksut käsivarret eivät yksinkertaisesti mahdu tähän vartaloon, en tiedä. Jalkojen työskentelystä entinen kauppias ei sanonut mitään. Nykyään jalat tuskin nousevat selkäsärkyjen lannistamina enää niin sukkelasti kuin aikoinaan, mutta nuorempana tuli piikkareita kyllä pidettyä ja kopsuteltua. Ehkä nämä selkäsärky ja piikkarit liittyvätkin toisiinsa, mutta ainakin vaivaisenluut vaivaavat yhä silloin tällöin.

Edelläni kulkeneen naisen matka katkesi rautatieaseman kurasäleikköön. Korko upposi reikään eikä lähtenyt irti. Nainen otti kengän pois ja jäi yhdellä jalalla seisomaan samalla oveen päin pyllistellen. Samassa ovi työntyi takamukseen ja nainen lensi nenälleen kenkä kädessään. En kehdannut jäädä tuijottamaan niin kuin muut, mutta pian sama raahaava kenkien kopse kaikui jo asemahallissa, joten mitään vakavaa ei sattunut.

Tänään seurasin tuota kuvan naista ja siinä junien metelissä tohdin huomaamatta kuvatakin nuo oudot kapistukset, jotka naisella oli jalassaan. Se oli kuulkaa täpärällä, että tämä lady pysyi pystyssä. Sen takapuoli valahteli kulmikkaasti puolelta toiselle ja nilkka muljahti joka kolmannella. Epäilin vähän, josko nainen olisi ollut umpikännissä, mutta siinä ohitustilanteessa vilkaisin vähän ja ihan selvältä se kyllä näytti. Olihan sitä paitsi aamukin, vaikka ei se kyllä rautatieasemalla merkkaa mitään.

Tiedän, että korkokengät ovat monille naisille tärkeät, mutta näitä koikkelehtijoita seuratessani olen ihmetellyt miksi. Kyllähän korkkarit tietty luovat vaarallisella ulkonäöllään ja äänekkyydellään kuvan naisesta, jolla on valtaa, mutta kovin vakuuttavia nämä esitykset eivät tietystikään aina ole. Toki korkeakorkoiset kengät ovat monien miesten fetissi, mutta sängyssähän ne eivät kai olekaan niin vaaralliset kuin tuolla kadulla kulkiessa. Ja miehiä miellyttääkseen naiset nyt sortuvat pahempiinkin asioihin. Miehet osaavat vaatia naisilta karvattomuutta, isoja rintoja, pitkiä hiuksia, kapeaa uumaa, seksikkäitä vaatteita, korkokenkiä ja mitä muuta... Se kyllästyttää minua todella. Mikseivät ihmiset saa olla rauhassa mitä ovat? En minäkään vaadi miehiltä minkäälaista ulkonäköä, koska eihän se minulle kuulu. Jotenkin tässä maassa jokainen mies kuvittelee omistavansa kaikki naiset ja oikeudet heidän ulkonäkönsä arvosteluun, tai että kaikkien naisten pitäisi olla valjastettuja jokaisen miehen seksuaalifantasioihin.

Olen toki kuullut juttua naisista, jotka haukkuvat miehiä lökäpöksyiksi (siis ihan hirveetä), mutta kyllä kaikki puhe yleensä pyörii naisten ulkonäössä ja siinä, miten muualla maailmassa naiset ovat paljon kauniimpia kuin Suomessa. Usein ovat, mutta eivät aina. Tuokin kuvan tyttö oli varsin söötti aurinkolaseissaan, etnisen näköinen ja taipunut kaikkiin meneillään oleviin ulkonäkövaateisiin siitäkin huolimatta, että elää korkkareittensa kanssa varsin vaarallista elämää. Jotenkin Väinön tämänpäiväisen ja aikaisempienkin postausten perusteella sain sen kuvan, että naisten ulkonäön jatkuva parjaaminen on sallittua hupia, siitä tehdään jo ennakkoon hypetettyjä kirjoja sekä kirjoitellaan harva se päivä vitsikkäitä kolumneja, niin kuin Loka-Laitinen esimerkiksi. Ja sitä Tabermannin ja Hyrkäksen hupia väsyneesti arvostelemalla minä nyt sitten olen vihjailevasti feministi, jonka maailmankuva on nurinkurinen. Tämä minun on pakko oikaista täällä, koska näyttää siltä, Väinö hyvästä alustaan huolimatta aikoo lopettaa bloggaamisen. Sovinismin vastustaminen ja ulkonäön arvosteluun puuttuminen ei tee minusta vielä feministiä. Sen tekevät miehet, jotka eivät lainkaan hyväksy mitään, mitä nainen sanoo ja miltä naisesta se arvostelu tuntuu tai mitä seurauksia näillä loputtomilla, näkyvillä ja äänekkäillä seksuaalifantasiavaateilla lopulta on. Nuoret tytöt laihduttavat itsensä sairaiksi ja säästävät lapsilisiään silikoneihin. Eipä siihen meikäläisen feministymiseen varmaan mene kovin pitkään. Ikävä vain, että se on lapsiasioiden kanssa aina ristiriidassa, sillä kyllä ensin tulevat muksut ja sitten vasta muut. Lapsettomillahan on enemmän aikaakin taistella naisten oikeuksien puolesta, eikä ristiriitaa ole, mutta jotenkin heidänkin turpansa on viime aikoina pysynyt kiinni tai jutut on vähätelty kuoliaaksi sen vuoksi, että on niin ruma akka, ettei sen juttuja kannata todesta ottaa.

Onneksi meillä on sentään Kaarina Hazard, joka näkee asiat kirkkaasti:

Takavuosina joukko äitejä sommitteli ryhtyvänsä lakkoon, jos kotiäitien asemaa ei pikaisesti paranneta. Tässä tapauksessa lakolla ei tarkoitettu työstä kieltäytymistä, vaan palkkatyöhön hakeutumista – naiset aikoivat laittaa lapsensa kunnalliseen päivähoitoon ja mennä työhön tai jäädä työttömiksi, kun kerran kotityötä ei näy olevan olemassa. Tämä äitien hanke sai hetken ajan hyvin julkisuutta, mutta valitettavasti projekti lähes heti alettuaan alkoi saada viestimissä koomisia piirteitä. Vakavaa asiaa ajaviin naisiin suhtauduttiin kuin he olisivat pikkutyttöjä, jotka joutohetkinään olivat keksineet jotakin pientä jäynää. Toimittajien asiasta esittämät kysymykset olivat hilpeän hyväntahtoisia, kuvakulmat leikkisiä ja nimittelyt suopean vähätteleviä (kuten ”lakkomamselli”). Naisten tekoja ja vaateita on kautta aikain mitätöity samalla tekniikalla, oli sitten kyse äänioikeudesta tai sielun olemassaolosta. Naurettavaksi tekemisen osaavat jo teinipojat, eikä se aikuisille miehille ole temppu eikä mikään.

Tekstinäyte Teoksen nettisivulta kirjasta Kontallaan.

Työnnetäänpä vähän ylitsepursuavaa sisältöä tänne blogiin, kun ei ole kysyntää muualla

No niin, siinäpä Uutislehti 100:n kolumni tältä päivältä. Ihan koko juttu nyt tulee lainatuksi, koska lehti ei ilmesty kaikkialla, eikä sitä ole netissä ja se on ilmaisjakelussa, eikä mainostajien kannata enää tähän aikaan illasta valittaa, eikä toimittajakaan varmaan pane pahakseen, kun saa vähän extrahuomiota. Kai . No sori, jos näin ei ole.

Jutussahan jälleen sanotaan, että bloggarit ovat sisällöntuottajia, joiden kirjainten väännölle ei ole kysyntää ja kaikki ylitsepursuavat sisällöt sitten työnnetään blogeihin, koska bloggaus on trendikästä. Ja bloggarit piruilevat, koska piruilukin on trendikästä. Jos en olisi näin hömelö, voisin kuvitella että tuo oli piruilua, mutta ehkä oikeat toimittajat eivät tee ikinä niin.

Tuota, ehkä tuossa koko jutussa on jokin kompa ja ehkä tuo toimittaja pitää itse Uusi Kurvi -blogia ja käyttää satasen kolumnipalstaa piilomainostamiseen, tai sitten hän on kerta kaikkiaan innoissaan ollut menossa Uusi Kurvi -blogin mainostamiin sisällöntuotannon SM-kisoihin, ja paikan päällä kokenut itsensä petkutetuksi, koska epäilee, että antimainontakin on trendikästä ja sen takia sitten kaikki bloggarit ovat samanlaisia. Tuo voi tuntua yleistämiseltä, mutta ehkä oikeat toimittajat eivät ikinä sorru yleistyksiin ja minä vain ymmärsin väärin.

Kävin tuon kolumnin takia sitten Uusi Kurvi -blogissa, mutta sen trendikkyys ei kyllä auennut minullekaan, siis henkisellä tasolla. Olisin toki toivonut ymmärtäväni, mutta tietääkseen onko kaikki mitä siellä puhutaan totta vai tarua, sitä pitäisi seurata vähän tiiviimmin. Voihan se olla hauskakin hupi tuollainen, jos jonkun harhailijan saa höpötyksillään huijattua. Blogista jäi kieltämättä vähän halju olo. Jos on olemassa sitä tekotaidetta, niin tuo on kai sitten tekoviihdettä.

R.I.P

Kuoleman jälkeen
ihminen kehutaan

maasta taivaaseen

Väsyneiden miesten väsynyt vitsi

Uutislehti 100 sekä Iltasanomat esittelevät viihdesivuillaan Seppo Hyrkäksen ja Tommy Tabermannin Tosimies- kirjan jatko-osaa Tosimiehen testamentti. Kirjan tarkoitus on totta kai olla provokatiivinen vitsi, mutta miksi? Iltasanomien mukaan tämä jatko-osa on kauan kaivattu. Varmasti kustantamossa ainakin, mutta miten minusta tuntuu, että tuota huumorin viittaan pukeutunutta sovinismia eivät tosimiehetkään enää jaksa.

Nämä tosimiehet, kuten Tabermann tunnetusti on rakkausrunojensa kanssa ja Hyrkäs pissikakkahuumoreineen, valittavat jälleen sitä, miten naiset ovat karvaisempia kuin ennen. Ennen mitä? Ennen pronssikautta? Ennen Jeesuksen syntymää vai ennen pari vuotta sitten? Aikoinaan naiset ja jotkut tosimiehetkin ajelivat karvoituksensa siksi, etteivät ötökät pääse pesimään, nykyisin kai siksi, että näyttäisivät seksikkäämmiltä. Mutta hei, naisilla tosiaankin kasvaa karvoja ja he käyvät myös pissillä ja kakilla. Tätä on käsittääkseni tapahtunut 5 miljoonan vuoden ajan, mutta alkuaikoina sitä karvoitusta taisi olla hieman enemmän.

Hyrkäksen ja Tabermannin mukaan tämä kirja on hätähuuto miehisyyden puolesta. Nämä tosimiehet kieltäytyvät olemasta enää vain luusereita, jotka jättävät aina "vessanalustan pystyyn". Tosimies liputtaa aina urheilun, alkoholin, seksin, suomalaisuuden sekä stoalaisen elämänasenteen puolesta. Mies on saatava jaloilleen!

Miehet ovat myös aiheesta huolissaan, sillä heidän väitteensä mukaan armeijassa joudutaan opettamaan kengännauhojen solmimista nuorille alokkaille. Tämäkin väite on varmasti lähtenyt liikeelle jostakin legendasta. Tai sitten kutsunnoista on päässyt läpi yksi, jolta se ei siihen ikään mennessä ole vielä onnistunut, eikä kenties tule koskaan onnistumaankaan. Mutta kun miehinen uho on saatu päälle, niin hitto, sitähän ei pysäytyä mikään. Vautsi! Tommy ja Seppo osaavat solmia kengännauhansa ihan itse! Kyllä nyt kannattaakin nostaa tosimiehinen itsetunto kattoon.

Lisäksi heidän mielestään kuuluu hyviin tapoihin, että nainen teeskentelee orgasmia, koska miehet joutuvat teeskentelemään esileikkejä. He myös kokevat, että seksiin kohdistetaan nykyisin aivan liikaa odotuksia. Tuolla perusteella kyllä naisten ei pitäisi odottaa seksiä enää ollenkaan - ei ainakaan noilta tosimiehiltä. Hyrkäksen mukaan seksiin liitty asioita, joita miehen ei pidä missään nimessä miettiä. Esimerkiksi sinivalaan penis on kolme metriä pitkä, hän sanoo. No tästäkään nyt ei ihan heti tosimies tule kyllä mieleen, pikemminkin pikkupoika.

Naisten vapautuminen näkyy heidän turhautuneista kasvoistaan. Vaikuttaa siltä, kuin he kulkisivat koko ajan liian kireissä stringeissä. Se johtuu pelkästään siitä, että he kaipaavat vanhan ajan miestä, julistaa Ajatuskirjan nettisivu Tosimiehen testamentista.

Siis vaikka nämä miehet olisivat kuinka ironisia tahansa ja liikkeellä kuinka huumorimielellä tahansa, ei vaan jaksa naurattaa. Hei! Se kirjameemi, johon en ole vieläkään vastannut: Tässä on ainakin yksi kirja, jota ei olisi pitänyt kirjoittaa. Toki niitä on tuolla varastolla kymmeniä muitakin...

Reklamaatio elikkäs myöhäinen kohtaus

Hehee, kukaan asiakas ei ole niin inhottava kuin toinen myyjä, sanotaan. Myymälävastaavat varmaan ovat sitten vieläkin pahempia. Kävin eilen Lippulaivan Laatukoru -nimisessä liikkeessä, mutta koska olen jotenkin niin tyhymä, että alistun aina kohtalooni; hymyilen vaivautuneesti enkä järjestä kohtausta, ajattelin korjata asian näin jälkikäteen ja järjestää sen hemmetin kohtauksen.

Tervehdys,

asioin Lippulaivan liikkeessänne eilen illalla noin kello 18.30-19.00 välisenä aikana aikomuksenani saada kahden perheen tyttärille korviin rei'itykset. Koska myymälä oli hyvin ruuhkainen, poistuimme sieltä jonkin aikaa jonotettuamme hetkeksi muualle, jotta ruuhka hellittäisi. Palasimme takaisin ja jonotimme sen jälkeen vielä kymmenisen minuuttia katsellen samalla seinillä olevia hopeaesineitä ja muita koruja.

Nuori myyjä oli juuri saanut edellisen asiakkaan lahjan pakattua ja alkoi sitten huudella myymälään päin "kenellä on vuoro?" Seisoin tytön edessä, mutta hän vain mulkaisi minuun päin ja tähyili muita asiakkaita. Jouduin sanomaan kaksi kertaa, että vuoro oli meillä. Tyttö katsoi todellakin alta kulmain ja pälyili edelleen myymälään päin, ikään kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. En ole koskaan kokenut missään kaupassa moista ylimielisyyttä. Eihän minulla hirveästi koruja ole, sormus, kaulakoru ja kello vain, eikä minun ympärilläni myöskään leiju mikään hajuvesipilvikään, mutta ihan normaalilta omasta mielestäni näytän. Tämän jälkeen ihme kyllä kuitenkin rohkaistuin kysymään, että tehdäänkö teillä korviin rei'ityksiä, jolloin vanhempi myyjä sanoi sivusta, että "tehdään, mutta ei tänään." Hän valitteli ruuhkaa ja sitä, ettei voinut edeltä käsin tietää milloin ehtii tekemään korviin reikiä ja milloin ei. Hän olisi ottanut meidät jossakin välissä, jos ruuhka olisi hellittänyt, mutta emme voineet ihan koko iltaa Lippulaivassa viettää seuraamalla liikkeenne asiakastilannetta. Emmehän mekään kotoa lähtiessämme voineet tietenkään tietää, että siellä oli sattumalta sellaiset ruuhkat. Jos olisimme, emme toki olisi häirinneet. Vanhempi myyjä oli kyllä kovin ystävällinen, vaikka kieltäytyikin palvelemasta.

Ajoimme siitä vielä Isoon Omenaan ja koska siellä on kaksi kulta-alan liikettä, valitsimme tietenkin sen toisen ketjun liikkeen edellisen kokemuksen perusteella. Emme ehkä sillä kertaa olisi kartuttaneet kassaanne kovin paljon, mutta tyttäristä kasvaa potentiaalisia asiakkaita, eivätkä hekään myöskään olleet palvelustanne kovin ilahtuneita. Toisessa liikkeessä rei'ityksiin meni aikaa viitisen minuuttia, joka oli monin verroin lyhyempi aika, minkä ihmiset keskimäärin näyttivät liikkeessänne viipyvän lahjapaketointeineen ja kellonhihnojen lyhennyksineen. Tuli siinä mieleen, että toivottavasti kukaan ei samana iltana mennyt kysymään, myydäänkö siellä kihloja. "Myydään, mutta ei tänään". Sormusten valikointiin kun voi mennä tuhottomasti aikaa. Vai olisiko sittenkin niin, että niitä palvellaan, jotka ostavat kalliimpia tuotteita. Se on kyllä erittäin vanhanaikainen ja hölmö ajattelutapa. Ainakaan sillä tavoin ei luoda pitkäkestoisia asiakassuhteita.

Suomalaisen ruokakulttuurin voisi kanonisoida

Hesarissa oli tänään iso juttu lasten kouluruokailuista. Kai tässä pitäisi olla onnellinen, että lapset saavat täällä edes ruokaa. Siitä huolimatta: Tämä kökkökunta kilpailutti kouluruokailun jo edellisenä vuonna ja otti tietty halvimman koskien tätä kunnalle tarpeetonta ylijäämä paikkaa, minkä alueella me valitettavasti asumme. Keskustan kouluissa syödään vielä oikein hyvin. Odotin, että tähän tulisi tänä vuonna muutos, mutta olin väärässä. Ruoka on täällä sekä ala- että yläasteella niin pahaa, etteivät edes opettajat pysty näyttämään millään esimerkkiä, vaan näykkivät lautaseltaan jotakin, nousevat vaivihkaa pöydästä ja kippaavat appeensa roskikseen. Huhujen mukaan he ovatkin tilanneet lounaansa porukalla jostakin muualta jo viime lukuvuonna.

Kaiken huipuksi ala-asteella lapset pitivät kuulemani mukaan ruokalassa niin pahaa meteliä, että rehtori kielsi heiltä puhumisen tykkänään. Onpahan tietenkin helpompi odottaa, että kaikki ovat syöneet, minkä lapset siinä koulussa myös joutuvat tekemään.

Tästä päästään sitten ranskalaisten kouluruokailuun, joka kestää kaksi tuntia ja heille tarjotaan sinä aikana neljä eri ruokalajia aina alkukeitosta jälkiruokahedelmään. Ranskalaiset eivät käsittääkseni ole kovin ylipainoista väkeä, toisin kuin suomalaiset. Ranskalaiset suhtautuvat ruokaan ja ruokailuun ihan toisella tavalla kuin me, tai ainakin osa meistä. Tai ainakin yksi rehtori ja kunnanpäättäjät päälle. Ranskassa ruokailu on sosiaalinen tapahtuma yhtä lailla kuin taukokin ja lisäksi sen aikana voi syödä hyvin. Meillä lapsille sanotaan yhä tänäkin päivänä, että pidä turpasi kiinni ja syö ruokasi. Ja äkkiä.

Heinimäki kehoitti eilisessä Metrossa ihmisiä kanonisoimaan suomalaisuutta. Minusta tämän tuppisuuhotkimisen voisi hyvin liittää urheilevien juoppojen, heippalappujen ja lyhyen kallon* perään.

(*Ruotsalaiset yliopistotutkijat mittailivat vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla ihmisten kallonmuotoja ja vaalivat ruotsalaisen pitkäkalloisen rodun ylemmyyttä muihin kansoihin nähden... v. 1921 Ruotsiin perustettiin valtioillinen rotuhygienian laitos. Samana vuonna etsittiin Stocholms Dagbladin kilpailun avulla mahdollisimman rotupuhdasta yksilöä edustamaan ruotsalaista pohjoismaista rotua. Voittajaksi löytyi eräs pyörämekaanikko Åberg; hänen atleettista kehoaan esiteltiin sitten laajasti myös 1920-luvun oppikirjoissa, joissa puoli päätä lyhyempi suomalaismies sai edustaa rodullisesti alempaa itäbalttialaista tyyppiä. - Uutislehti 100, 17.8.06)

Jokainen tiskaa omat astiansa

En tiijä, mutta minusta jokaisen pitäisi tiskata omat astiansa ilman erillistä lappua. Siis töissä. Mutta eiväthän ne tiskaa, jos ei ole lappua. Testasin just eilen. Itse asiassa olen joutunut laputtamaan molemmat takahuoneet, mutta niitä lappusia alkaa olla jo niin paljon, ettei niitä kukaan enää lue.
- Jokainen tiskaa omat astiansa!
- Jos imurin letku irtoaa, työnnä se paikoilleen.
- Vaihda joskus pölypussi.
- Täytä tuntilistasi.
- Täytä tuntilistasi oikein.
- Älä koske tuntilistan ennakkoon.
- Siis tähän!
- Kysy, jos et ymmärtänyt.
- Älä hukkaa avaimia.
- Sulje ovi.
- Sammuta valot.
- Sammuta tuulettimet.
- Älä sammuta valoja.
- Jos wc-paperi tai kahvi tms. on loppu, käy ostamassa.
- Ota raha tästä ostoksiisi.
- Tuo kuitti kirjanpitoon!
- Syö suklaata, älä kuntoile.
- Jonne Aaronin meikkivinkit.
- Huhhuh!
Mitähän seuraavaksi. Joitakin ääniviestejä, jotka toistuvat taukoamatta silloinkin kun en ole paikalla. Minusta on kuitenkin ihan pöyristyttävää, että aikuiset ihmiset eivät pysty enää nykyään tekemään mitään ilman ohjeistusta. Viikonlopuksi pitää poikkeuksetta vuorata koko kassantakunen lippusilla ja lappusilla.
- Laita näihin hinta 2 € ja vie myyntiin etummaisen laarin takaosaan heti kun siihen mahtuu lisää.
- Hinnoittele tästä 1 € ja vie ulkolaariin.
Yms. yms.

Jos näihin lappusiin ei uhraa yhtään aikaansa, sen saat sanoa, että laatikko kassan takana on avaamatta ja sen paikka ammottaa tyhjyyttään. Ja sitten myydään eioota.

Joo, tiedän tiedän. Ihan ymmärrettävää. Niin kaikki sanovat.

Ihan turha postaus osa 399.

... siis minulla menee koko ilta (koko älytön ilta! tajuatteko työ?) viiden kirjan päällystämiseen kontaktimuovilla. Että se on raivostuttavaa puuhaa. Parhaimmillaan siinä menee koko kirja umpeen tai sitten sitä ei saa enää kiinni. Ilmakuplia on aina kannet täynnänsä ja niitä sitten kilvan neulankärjellä puhkotaan. Ollaan siinä välillä itsekin kelmutettuna... ei tästä tule mitään.... Voisiko joku kirjastotäti alkaa virapelinä päällystää koulukirjoja lapsille? Minä maksan... Miten minusta alkoi taas tuntua, että toistan itseäni... hm... Ihan kuin tästä olisi ollut puhetta jo viime syksynä. Koulujen alkaminen on meillä niin kokonaisvaltainen tapahtuma, että kyllä siihen joutuu ottamaan osaa koko perhe. Hiuksia letitellään ja puseroita silitellään. Penaaleita (jostain syytä löysin niitä kuusi (6kpl) kuopuksen repusta???) täytellään ja kysellään uudet opettajat ja oppilaat ja kaikkea. Opettajat vaihtuvatkin nykyään useammin kuin oppilaat. Olikohan tuossakaan lauseessa nyt mitään järkeä... no ei.

Aamulla satasen tekstiviestipalstalla näytettiin käyvän jo pientä vääntöä Minttu Hapulin painotuoreen Selibaattipäiväkirjan vissiin vähän liian suuren osan saaneesta ytimestä, eli siitä, pitääkö naisen tehdä lapsia vai ei. Jotenkin hauskaa nyt jälkeenpäin seurata sitä sivusta. Muu maailma tulee niin paljon blogien perässä... no joo. Mutta siis muutenkin hauska aihe seurata, kun lapsettomat aina tietävät tästä aiheesta kaiken niin kristallinkirkkaasti ja vielä kaikkien muidenkin puolesta. Ja lisäksi niin kuin Pääauki-blogin PA sanoi, ihme että tämä lapsettomuus on yllättäen ikään kuin jokin uusi oivallus, kun ehkäisykin on keksitty jo niin kauan sitten. Meilläkään ei ole töissä ketään muuta kuin minä, jolla on lapsia, ja naisia siellä on töissä sentään toistakymmentä. Yli kolmekymppisiäkin useita ja yksi lapseton osa-aikaeläkeläinenkin. Lapsettomat kai tällä perusteella yleensä pääsevät töihinkin paremmin...

Voisin kuvitella, että Hapulilla olisi varmasti päiväkirjoillaan jotakin muuta annettavaa, kuten tämä: "Legendat siitä, että oikean kirjailijan pitää kärsiä, olla mielisairas ja ryypätä, ovat täyttä huttua. Jos niin olisi, Suomessa olisi kolmatta miljoonaa kirjailijaa ja muuta taiteilijanplanttua. Yksistään jo kärsimyssuhteissa elävät ihmiset täyttäisivät taitelija-apurahajonot." Harmi sinällään, että pääasiaksi nousee papatus asiasta, josta voi vähiten tietää. Se kun ei ole sanoilla selittettävä juttu eikä sivusta seuraamalla selviävä asia ollenkaan. Kokeillakaan ei kyllä kannata, koska silloin on liian myöhäistä katua.

Totta vai tarua

Juttelin tänään töissä erään vanhuksen kanssa. Sellainen suoraryhtinen, pirteä ja mahdottoman puhelias 87-vuotias nainen, jolla ei ole edes silmälaseja. Vakioasiakas se on, olen minä sen kanssa aikaisemminkin jutellut, mutta nyt se kertoi, että on ollut kaksi kertaa naimissa ja on kolmen lapsen äiti, ja nyt jo kuuden lapsenlapsenlapsen isomummo. Niitä korttejahan se aina nille pikkuisille ostelee ja muistaa kaikkien syntymä- ja nimipäivät. Avioliittojensa jälkeen vanhus on elänyt jo 40 vuotta yksikseen. En sitten voinut olla kysymättä, että mikäs se niinku sit on ollut elämän parasta aikaa. Vanha rouva räjähti raikuvaan nauruun ja vakavoitui vain vähän miettiäkseen hetken:
- Kyllä ne on nämä viimeiset nelkyt vuotta.

Minkä tein, sen tein

Voi vitsit! Ilmoittauduin just viestinnän perusopinnoille avoimeen yliopistoon. Ihan vaan extempore, vain muutaman minuutin mietintäajalla. Yhtäkkiä tajusin, etteivät muut ihmiset olekaan minua fiksumpia, niin kuin olen aina kuvitellut, mutta viime aikojen toilailuja seuraillessani en enää yhtään tajua, miksi olen pitänyt itseäni muita typerämpänä. Kaikki nämä vuodet, aina kesken jääneistä lukioajoista alkaen olen jotenkin potenut hirveää huonommuutta ja tuntenut piston sydämessäni muiden opiskellessa milloin mitäkin.

Eihän minulla mitään muuta syytä ollut tuota linjaa valitessani, kuin että siinä varmaankin kirjoitetaan aika paljon. Aiemmin olen käynyt Oriveden opiston avoimet opinnot sanataiteesta, proosasta, lyriikasta ja lehtikirjoittamisesta. Se nyt olikin pelkkää hupia, mutta saa nyt nähdä kuinka ämmän käy. Käykö esim. ylpeys lankeemuksen edellä ja paljastuuko vuosia hellitty karmea totuus sittenkin! No, se jää nähtäväksi. Ei se nyt kovin iso asia ole. Korkealta ei pudota ja mitä kaikkea...

Happamia

Lauantaiaamupöpperöissäni lueskelin blogeja ja sain omasta mielestäni aivan pistämättömän novelli-idean. Nyt pitäisi vain istua alas ja alkaa kirjoittaa. Toisaalta yksi koulureppu pitäisi käydä ostamassa ja talokin siivota. Itse asiassa olin ajatellut tehdä työvuorolistatkin joulukuulle saakka, sillä työhakemusta on tullut jo toisensa perään ja pitäisi osata niihinkin vastata.

Ehkä novelliaihe saa odottaa. Ehkä se odottaa niin kauan, etten enää muista sitä. Mutta kuolinvuoteella se yhtäkkiä tulee mieleeni ja alan sanella sitä parikymmentävuotta nuoremmalle poikaystävälleni, joka on pyhittänyt elämänsä minun palvomiselleni. Seitsemänkymppinen poikaystäväni tietää, miten tärkeää kirjallisuus on maailmalle, miten tärkeä minäkin maailmalle olen, sillä poikaystäväni on entinen jumalanhylkäämä munkki. Se tietää myös sen, että mistä se itse pitää, siitä pitävät myös muut, vaikka se on aiheuttanut poikaystävälleni dramaattisia mustasukkaisuuskohtauksiakin vielä muutama vuosi takaperin. Mutta siis se ajatus, että luonnon kiertokulkua ei sovi väkivaltaisesti keskeyttää ja kaiken pitää antaa tapahtua itsestään ja ajallaan, estää viidakkoveitsen tunkeutumisen sydämeeni ja naapurin viriilin Joken kaulavaltimoon. Näin ollen minulle jäänee vielä mahdollisuus tuon novellin kirjoittamiseen myöhemmälläkin iällä. Jokelle ei jää kuin kaipaus. (Tapauksen jälkeen Jokke ei uskalla enää astua asunnostaan ulos ja kuolee myöhemmin sinne yksinään kädessään minulle osoitettu rakkauskirje, josta käy ilmi, että Jokke on yksi nuoruuden hairahdukseni ja että olen tietämättäni Joken syntymättömän lapsen äiti).

Siitä ei siis tule olemaan epäilyksiä, ettäkö novellin kirjoittaminen olisi jotenkin turhaa. Päinvastoin, novellini kanonisoidaan Helsingin Sanomissa vuonna 2064, jolloin syntymästäni on kulunut sata vuotta. Juhlavuoden kunniaksi HS julkaisee myös otteita blogini alkuajoilta ja otsikoi kirjoituksensa: Aito bloggari bloggasi vielä kuolinvuoteellaankin.

En tiedä miksi kaikki mitä Anja Snellman sanoo ärsyttää minua tavattomasti. Olen pahoillani siitä, mutta en voi tälle mitään. Olen lukenut Snellmanilta Pelon maantieteen ja Auran. Pelon maantieteen luin sivistyssanakirjan kanssa, vaikka se pröystäily ei missään tapauksessa olisi sitä ansainnut. Minusta tuon kirjan tarkoitus ei ole olla kirja, vaan se on Snellmanin ylivenytetty kouluaine, jolla se on yrittänyt tehdä miesopettajaansa vaikutuksen. Tämän maan kirjallisuusihmiset ovatkin suurelta osin kuin miesopettajia, joihin naiset yrittävät tehdä vaikutuksen, mutta harvoin onnistuvat siinä.

Snellman onnistui sadan sivistysanan voimin. Hyvä on, Auraan tartuin viisi vuotta myöhemmin, koska olin valmis antamaan Snellmanille anteeksi. Kaikillahan meillä on se hetkemme, jolloin yritämme tehdä miesopettaan vaikutuksen. Olenhan minä, hyvänen aika, inhimillinen ja anteeksiantavainen ihminen suurella sydämellä. Ja vaikka Snellmanin aerobickekkulointi piukeissä pinkeissä jumppatrikoissa, pinkki suu suloisesti supputörröllään jonkin vuoden Kirjamessuilla saikin minut tuntemaan häpeää siksi, että olen nainen, Aura oli pettymyksekseni hyvä kirja. Se oli nöyrtymisen hetki. Hyvä on. Osatkoon kirjoittaa, mutta ne televisiokeskustelut Jörn Donnerin kanssa, joissa ei sanottu mitään, mutta puhuttiin paljon suu supputörröllään sivistyssanoja, näyttivät olevan jatkoa siihen, miten miesopettajiin tehdään vaikutus. Niinpä Aura ei pelastanut mitään. Suhtautumiseni Snellmaniin näyttää pysyvän tällaisena.

"Luulen, että aito kirjailija kirjoittaa elämänsä loppuun asti, tavalla tai toisella. Marquirite Duras halusi kirjoittaa vielä kuolinvuoteellaan. Kun hän ei siihen itse pystynyt, hän saneli kirjansa." (Anja Snellman, HS, tänään)

Minäkin luulen, että aito taiteilija maalaa vielä kuolinvuoteellaan. Kun hän ei siihen itse pysty, hän sanelee maalauksensa. Kun säveltäjä vielä kuolinvuoteellaan hyräilee uutta melodiaa, me tiedämme, että hän on eläessään ollut aito säveltäjä. Kun siivooja latelee kuolinvuoteellaan vielä ohjeita huoneensa siistimiseksi, me tiedämme, että hän on varmasti ollut ikänsä aito siivooja, eikä mikään feikkisiivooja. Toivon todella, että jos ihminen on rakentanut itselleen tällaisen kirjailijajalustan, että kaikilla muillakin kirjailijoilla on mahdollisuus todistaa aitoutensa kuolinvuoteellaan. Tuo ehtymätön luovuudenlähde kuplikoon jokaisella kirjailijalla iäti. Vielä kuoleman jälkeenkin on tärkeää muistaa, että jossakin siellä syvällä maan alla pulppuaa tarinaa kuulkaa tulemaan. Luovuus ei kuole koskaan. Liput salkoon. Ihminen on vihdoin löytänyt tarkoituksensa.

Siis mikä helvetin tarve näillä kirjailijoilla on luoda tätä kummaa kirjoittamisen ja luovuuden myyttiä ympärilleen? "Kirjailijan rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa", Snellman sanoo myös. Eli pitäisikö tästä ymmärtää, että muiden alojen ihmisillä on päällä tällainen ammatillinen rooli, mutta kirjailijalla ei. Tai päinvastoin. Entä jos laittaa tilalle jonkin muun:

- Muurarin rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa.
- Kansanedustajan rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa.
- Sairaanhoitajan rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa.
- Pahkataiteilijan rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa.

Tai entä sitten prostituioidut? Onko heidän roolinsa vain ammatillinen vai osa syvintä persoonaa. Vaiko vasta siinä vaiheessa persoonan syvin olemus käy esiin, kun ovat sanelleet Elämäni huorana -nimiset muistelmansa kuolinvuoteellaan. Feikki oli huorana, mutta olikin oikeasti sydämeltään Kirjailija. Polvistukaa.

Äh, miksi kirjailjoiden pitää aina näitä latteuksia ladella ja jatkaa tätä myyttinsä hellimistä. Eiväthän muutkaan sitä tee. Elleivät sitten kaikki muut jo tiedä, että kirjailijuus se on elämän tarkoitus.

Jep

Puhuin just äidin kanssa puhelimessa, ja se sanoi, että sulla se on ollut blogissasi tylsiä juttuja viime aikoina.
- No niin on.

Hoivaa vailla

Pitää varmaan vähän sooloilla, kun en saanut hoivakuvaa ja runosuonikin on vallan ehtynyt. Unista voisi runoja rustailla, mutta ei tästä: Keskellä risteystä seisoi kolme nuorta ja vähän kauempana yksinäinen koira, kultainen noutaja. Koira oli jäänyt auton alle ja se roikotti päätään, mutta pysyi pystyssä kolmella jalalla. Nämä nuoret hoitivat ja silittelivät sitä irti revennyttä takakoipea ja minä tietenkin siinä sitten aloin moralisoida, että mikseivät hoida sitä koiraa. Ei sillä mitään vaikutusta ollut. Suutuin siitä niin, että lähdin pöyristyneenä pois ja soitin poliisille. Sieltä vastattiin ennen kuin ehdin suutani aukaista, että a) jos soitat siitä koirasta joka palaa Rautpohjan pusikossa, niin sinne on jo menossa poliisi ja b) jos soitat siitä ampumavälikohtauksesta, jossa koira...
- Ei, minä soitan siitä koirasta, joka seisoo yksinään kolmella jalalla ja ne ihmiset siinä vain hoitavat sitä irtonaista jalkaa, mutta eivät sitä koiraa ollenkaan.
- Tulee.

Kun sitten menin takaisin sinne paikan päälle, siihen olikin tullut poliisiauto, joka kuitenkin oli avolavakuormuri. Poliisit viskasivat lavan takareunan yli sen koiraparan sinne kyytiin noin vain. Nuoret olivat siellä jo ja jatkoivat sen irtirevenneen raajan silittelemistä. En tiedä miten se niin ottikin pattiin. Varmaan minun pitäisi kiinnittää enemmän huomiota irti revenneisiin raajoihin.

Ja valokuvatorstaihin kuvaa en kehdannut aamujunassa ottaa. Kesken matkan naapuri huomasi mittarimadon käsilaukkuni päällä. Se kurkotteli siinä uutislehti satasta hyvin uteliaana. Oikein hyväkuntoinen mittarimato se oli, aivan mielettömät vatsalihaksetkin, koska sillä tavalla ojenteli itseään suuntaan ja toiseen pelkkien takajalkojensa varassa. Ei se hoivaa vailla ollut, mutta en raaskinut sitä listiäkään. Annoin sen mittailla kassiani ja sitten hihaani. Sen temppuiluille ei voinut olla hymyilemättä. Paitsi kaikki muut siinä vaunussa. Erityisesti naiset mulkoilivat alta kulmain, mutta minä annoin madon mittailla. Junasta lähtiessäni otin mittarimadon kätöseeni ja hetken mielijohteesta sujautin sen lähimmän ravintolaterassin kukkaruukkuun. No niin. Syöhän se ne kukat ja kaikki on pilalla. Voi hyvä ihme.

Ei ihan tervettä touhua.

Helsinki haisee

Tänään se kirottu käry tunkeutui jo maan allekin. Kurkkua kirvelsi eikä sitä savua päässyt pakoon minnekään. Makkaratalon alle rakennetaan myös uutta huoltotunnelia. Siellä pörisevät pitkin päivää louhinta- ja räjäytysjätteitä kärräävät kökkötraktorit ja tavarantoimittajat antavat surutta autojensa olla tyhjäkäynnillä. Pöly, hiekka ja betoni tuntuvat suussa, pakokaasu salpaa hengityksen. Myös Mannerheimintiellä alkoi olla jo huono näkyvyys. Maanpäällisessä kaupassa lemusivat sekä savu että koko kesän näyteikkunoiden edessä muhineet juoppokuset. Oli pakko alkaa pestä kaupan takapihaa. Ei sitä aina arvaa, mitä kaikkea siistissä sisätyössä toimenkuvaan ja haittoihin tuppaa kuulumaan.

Jännityksellä sitten odotin, että miltä mahtaa kotona perillä haista. Ihqujen junanovien auettua ei voinut kuin lannistua. Savua, savua, savua... Miksi ei voi jo sataa?

Pizzaa, poimuja ja asiakaspalvelua

Harvinainen päivä. Kävin Petran kanssa Rossossa syömässä pizzan ja join oluen keskellä päivää. Petra tarjosi (kiitos, kiitos!) . Maha pullollaan ja tuopillinen päässäni nukahdin tietenkin junaan seurattuani ensin aikani vanhaa miestä, joka suomensi espanjankielistä kirjaa vakavana, nenänvarsi syvissä poimuissa ja otsassa juonteiden kirjoma ruudukko, jossa olisi voinut pelata vaikka ristinollaa. Miehen kädet olivat kuin nuorukaisella. Niillä ei oltu tehty mitään. Kynnet olivat puhtaat, hoidetut ja kämmenselkä sileä, sormet suorat, mutta kasvot ryppyiset ja huulet kroonisesti alaspäin vääntyneet. Mitä luulette, olisiko ollut kirjallisuusihmisiä?

Siinä ennen nukahtamista muistin, miten töissä extratytöt olivat puhuneet vakituisille työntekijöillä siitä, että kuka täällä ny lopun ikäänsä homehtuisi ja olivat patistaneet yhtä meistä vakituisistakin pois tästä loukosta, opiskelemaan siis. Hah, kunhan ensin itse oppisivat laskemaan edes kassan oikein. No, joka tapauksessa minua alkoi tavattomasti ottaa pattiin. Tuntui siltä, etten halua opettaa tuohon työhön enää yhtään kirjallisuusopiskelijaa, äidinkielen opettajaksi aikovaa tai mitä tahansa akateemista koulutusta havittelevaa tytteliä, joiden osamäärä ei kuitenkaan riitä minkäänlaisiin käytännön asioihin, ei edes yksinkertaisiin laskutehtäviin ( Eilen asiakas tulevalle äikänopelle: -Paljonko tekee neljä postimerkkiä? - Pieni hetki, lasketaanpas...), ei muistamaan ainoatakaan nimikettä ulkoa, saati antamaan rahasta takaisin ilman kassakoneen apua... voi voi ja paljon muutakaan ne eivät millään opi, mutta niiden luetteleminen tässä olisi sulaa hulluutta.

Oikeastaan se, mitä tuolla Minhin Haarakonttorissa juuri asiakaspalvelun huonoudesta puhutaan, johtuu osittain siitä, ettei asiakaspalvelutyölle anna nuoret myyjätkään arvoa ja miten voisivatkaan, kun ovat kasvaneet siinä ilmapiirissä, että parempi vaikka olla ikuinen opiskelija ja siivellä eläjä kuin tehdä ruumiillista työtä. Tai opiskella mahdollisimman korkeakoulutetuksi, joille ei ole tarjolla mitään töitä. Ne kärsivät tämän pienen hetken kirjakaupassa juuri ja juuri, jotta saavat vähän rahaa. Ei mitään muuta motivaatiota.

Onneksi minulla on valta ottaa töihin ketä haluan. Yliopisto-opiskelijat älkööt enää vaivautuko.

Tänään savuaa

Aamulla näytti vielä melko kirkkaalta, mutta nenään kantautui idästä päin savun hajua. Päivällä Helsinki näytti suurkaupungilta. Savusumu leijui Mannerheimintien yllä, talojen välissä ja tunki ikkunoista sisään. Ambulanssit ujelsivat vähän väliä. Oli valtavan kuuma ja turistit olivat kuin kotonaan.

Krapulapostaus

No hirveä krapulahan siitä seurasi. Yöllä hiotti niin pirusti ja vatsa oli ihan sekaisin. Aivosolut kai potkivat raivoissaan pääkoppaa ja siihen meteliin oli pakko ottaa buranaa. Se on niiden panadolien kanssa yhtä pelleilyä. Äitien puhalluksetkin parantavat paremmin.

Ryyppääminen on hullun hommaa, varsinkin lauantaisin. Ei tässä iässä toipumiseen riitä yksi päivä ennen arkea; television katteluksi on mennyt tämäkin ja kaikki muu on jäänyt tekemättä. Pyykit sentään sain pestyä ja ne sortsitkin siinä samalla. Katsoin Matti-elokuvan ja Katri Helenan haastattelua. Molemmat olivat yhtä hyviä. Oliko se Matti floppi vai kävivätkö ihmiset sitä katsomassa? Jonkin kritiikin luin ja se oli paha, tosi paha. Pääkkönen haukuttiin pelkäksi Matti- imitaattoriksi ja Mäkelän ohjausta moitittiin sekavaksi. No, minusta se oli oikein hyvä. Lapsetkin katsoivat elokuvan, vaikka kyllä välillä vähän arvelutti. Jälkeen päin toki keskusteltiin siitä, missä Matilla meni pieleen ja miksi. Toivottavasti se jäi nyt sitten mieleen varoittavana esimerkkinä yllytyshullusta.

Katri Helena kuvasi avoimesti suhdettaan Panu Rajalaan sarjaksi räjähtäviä onnentunteita ja epätoivon hetkiä. Kertoi tarvinneensa elämäänsä Panun kaltaisen ihmisen kasvaakseen aikuisemmaksi ja laajentaakseen näkökulmiaan ja ymmärrystään elämää ja ihmisiä kohtaan. Toisiaan kaiketi myös tarvitsivat elokuvan Matti ja "Mirva" eläessään räjähtelevien onnen ja epätoivon hetkien sarjatulessa. Kuinka aikuisia he mahtavatkaan jo olla?

Jäin vain miettimään, että kuinka vajaaksi tai lapselliseksi ihminen ylipäätään jää ilman räjähdysaltista elämistä. Minulta se vaihe on onneksi nyt ohitse. Räjähdysalttius henkilökohtaisessa parisuhteessa on aina kiinni siitä, miten suuria odotuksia itse on sille asettanut. Kun nollaa kaiken, eikä odota enää mitään, ei mitään voi menettääkään. Silloin eivät pettymyksetkään ole enää suuria.

Kännipostaus

Jooh, niin se on tämäkin viikonloppu kääntynyt loppua kohden ja meikäläinen on muutaman siiderin pöhnässä. Tämä on siis kännipostaus. Jo aamulla otin päänsärkyyn pari panadolia, kun en buranaa enää sydänkohtauksen pelossa uskalla ottaa. Näinhän ne jommassa kummassa iltapäivälehdessä pelottelivat kuukausi sitten. Pääsin panadolien avulla kauppaan hädin tuskin ja ostin kuitenkin rutiinilla viisi muovikassillista tavaraa, mikä on ihan normimäärä viisihenkiselle perheelle näin viikonloppuisin. Sitten piti lähteä ajamaan Padasjoelle. Meidän neiti oli anopin kanssa maailmalla tämän viikon. Padasjoen huoltoasema on olevinaan puolessa välissä ja sinne anoppi sitten neidin toi, ettei tyttöä tarvinnut Jyväskylästä asti hakea. Meikäläisen päätä sitkeästi särki ja silmät harittivat koko matkan. Oli hankala zoomata tietä ja niskakin jämähti jumiin. Piti ihan pysähtyä venyttelemään, kun tuntui, ettei veri kiertänyt päähän enää ollenkaan. Huippasi vallan.

Mässäsin myös herneitä menomatkalla ja jälkiruuaksi napsin kourallisia ranskalaisia pastilleja ja lauloin Poets of the fallia siinä samalla. Taidan olla fanikamaa. Ääni tosin meni nasaaliin ilmastointilaitteen takia ja siitä se niskankin jumitus kaiketi johtui. Ei sovi meikäläisen terveydelle. Padasjoella nousin autosta ja huomasin, että yksi pastilli oli liiskautunut penkkiin. Yritin siinä sitten putsata istuinta ja samalla peilailla persaukseni kuvajaista mustan automme kyljestä, mutta selvää siitä ei saanut. Arvelin, että beessien sortsien takamuksessa oli läntti, joten soitin neidille, etten tule sisälle, joten tulkoon ulos. Olivat odotellessaan ostaneet safkaa ja söivät siellä parhaillaan salaattejaan, joten jouduin odottelemaan vähän aikaa. Sitten neiti tuli ja minä siinä takapuoltani esittelemään, että onko siellä mitään vaiko eikö ole. Tyttö pystyi vaivoin pidättelemään nauruaan. Kotona totesin, että sortsien persauksessa oli hirveä läntti. Suklaa oli levinnyt ihan koko takapuolen alueelle.

Päänsärky, jumitus, persläntti ja kaikki otti sitten niin hermoon, että kotiin tultuani huitaisin välittömästi siiderin ja heti perään toisen. Katsoin samalla elokuvaa, kun siinä näytteli niin iki-ihana Julie Walters. Elokuva oli tietojen mukaan komedia, mutta meikä itkeä tillitti koko pätkän, vaikka PMS on jo tältä kuulta kerran läpikäyty. Katsoin sitten vielä Charlien enkelit, jossa neitokaiset juoksivat 20 kilometriä ja pysyivät aina vain raikkaina ja vastameikattuina, nännit sievästi nöpöllään koko matkan, vaikka loikkivat kuin saatanan harakat. Koko ajan ryyppäsin lisää siideriä ja tässä sitä ollaan ihan tillin tallin. Ei mulla muuta. Pahoitteluni.

Macin kanssa lenkillä, osa 3.

Macin kanssa lenkillä, osa 2.

***

Joidenkin eilisiltainen hupimatka järkytti meitä sydänjuuria myöten. Pallo puhisi kuin petoeläin ja kahisutteli puiden latvoja. Meni kai siitä mistä aita on matalin. Sopii hyvin Helsingin Sanomien mainospalloksi.

























Valokuvatorstai, matka

Macin kanssa lenkillä, osa 1.

(Klikkaa kuvaa, jos haluat sen isommaksi.)

Muistutus

On se kyllä hyvä, kun ääneen valittaa. Eipä ole tuon alla olevan jälkeen ollut hetken rauhaa.

Näin ei voi jatkua

Uskomatonta. Toinen työviikko loman jälkeen käynnissä ja minä olen päässyt kiinni siihen samaan laiskan, väsyneen ja ylensyöneen ihmisen iltapäivärytmiin, missä olin alkukesällä; töistä kotiin - syömään - päiväunille - syömään - nukkumaan. Ennen nukahtamista juuri yritin itselleni uskotella, että tämä nukkuminen, kuule, se vasta elämää onkin. Mutta voittaisiko se sittenkään syömisen? Hmm...

Leikkiä makkaralla

Valokuvatorstai, leikki

Hei, mitäs meillä katsottiinkaan ennen kuin tuli pornoa?

Tähän samaan pornojuoneen liittyen tuoreinta Hesaria lukiessa tuli mieleen myös se, kuinka ihmiset kuitenkin ovat ennen joten kuten pärjänneet ilman pornoa. Vai ovatko? Kärsivätkö kovinkin ilman, etteivät nähneet lähikuvassa yhdyntää? Minun on vaikea käsittää sitä kärsimystä, mutta uskoakseni se on todellista. Viime vuonna Suomen markkinoille tuli 28 603 kuvaohjelmaa. Niistä 94 prosenttia oli kovaa pornoa. Siis lähes 27 000 erilaista pornovideota.
No tuskin asiat olivat ennen paremmin, ainahan jokin räikeä ongelma ja epäkohta on meneillään, mutta eikö juuri sensuurin löystymisen jälkeen ole naisen uusi alamäki alkanut? Vai onko mahdollista, että sensuuri ei välttämättä olekaan se räikein epäkohta? Vai onko epäkohta vain siirtynyt paikasta toiseen? Nyt pornonkuluttajat saavat nauttia elämästään ja seisottaa miehuuttaan vaikka koko päivän. Sehän on jokaisen oma asia, mitä kotonaan tai seksimessuilla tekee. Näin kaikilta seurauksilta suljetaan silmät. Se on myös jonkinsortin sensuuria.

Sananvapaudesta voidaan puhua kovaan ääneen ja puolustaa sitä sokeasti, mutta esimerkiksi pornovideoiden levittyminen kaikkien saataville on ollut taatusti osasyynä naisen aseman esineellistymiseen, siksi Jari Sedergrenin kirjan Taistelu elokuvasensuurista arvostelua lukiessa alkoi vähän yskittää:

Rauha tuli viimein uuden vuosituhannen myötä, kun perustuslain sananvapaussäännökset ja sen seurauksena laadittu uusi kuvaohjelmien tarkastuslaki lopettivat vuonna 2001 Suomesta niin sanonut aikuissensuurin.

Kokonaan kiellettyjä olivat sen jälkeen enää väkivaltainen lapsi- ja eläinpornografia...

... Sedergrenin teoksen suuri linja kertoo sensuurin ja asenteiden vähittäisestä vapautumisesta. Se mikä ennen on ollut kiellettyä, on yleensä ennemmin tai myöhemmin muuttunut sallituksi. (Lainaukset HS 29.7. -Heikki Hellman)

Jep. Eiköhän se näiden pedofiilipuolueiden myötä vähitellen sanavapauden nimissä avaudu myös lapsiporno kaikelle kansalle. Ikävintä tässä on se, että tämä ei taida edes olla kärjistys.

Sanavapaus on tärkeä yksilön kannalta, jotta jokainen saa toteuttaa itseään kuten haluaa. Sensuurilla on ollut osansa siinä, että kaikki mitä oikeasti tapahtuu on salattu yhteisen kuvitellun hyvän nimissä. Ihmiset eivät olleet valmiita kohtamaan ihmistä sellaisena kuin se on. Eikä se minua kyllä juuri ihmetetytä. Ehkä ennen ajateltiin vähän pidemmälle ja varsinkin seurauksia mietittiin myös pitkällä tähtäimellä. Nykyäänhän jokainen ajattelee tasan omaan napaansa asti; kunhan yksilö ei joudu tukahduttamaan omaa sanottavaansa - olkoonkin se sanottava sitten ammollaan siinä jalkovälissä - kaikki on hyvin. Tämä on yhtä valheellinen utopia kuin se sensuurin luoma illuusiokin. Kaikki ei ole hyvin.

Nyt pärettää

Katselin tuossa juuri Oprahia, sitä amerikkalaista talkshowta ja sain valaistuksen. Minusta tulee uusfeministi. Vanhat feministit taistelivat sen puolesta, että naiset olisivat miesten kanssa tasa-arvoisia ja miten kävi? Miehet keksivät pian uuden keinon, jolla naista voi alistaa ja kuinka nainen voidaan tehdä päästään pieneksi. Koska entinen feministitaisto ei enää tepsi, niin sitä uutta keinoa vastaan minä aion vastedes purnata. Vaikka koko lopun ikäni.

Ennen vanhaan muijat olivat hellan ja nyrkin välissä, nyt mulkun ja silikonirintojen. On ihan selvää, että naiset ja nuoret tytöt ovat lähteneet tähän esineellistämiskampanjaan mukaan täytetyin rinnoin. Minua on tosin toppuuteltu, ettei tämä ole naisten syytä, mutta kyllä se sitäkin on. Pelko miehettä jäämisestä on niin suuri, että tyttäret tekevät mitä vain ollakseen suosittuja ja haluttuja. Stupid girls biisillään ja videollaan Amerikassa keskustelua herättänyt Pink kertoi tuossa ohjelmassa, että lukiotyttöjen keskuudessa on nyt hottia tehdä oma seksivideo; mitä enemmän näytät, sitä suositumpi olet. Näissä pornopätkissä ei vain ihme kyllä nähdä nuoria miehiä, vaan tytöt kähmivät itse itseään tai toisiaan. Saattaa siellä joku tuleva henry saarikin olla mukana, mutta ylipäätään poikien ei tarvitse osoittaa olevansa seksi-ikoneita, ainoastaan tytöt ovat tarjottimella ja ennen kaikkea kauniit, isorintaiset barbitytöt, jotka muistuttavat erehdyttävästi amerikkalaisia julkkiksia.

Talkshowssa oli mukana joku Dr. Robin ja aikamme sovinistisikatytöistä kirjan kirjoittanut Ariel Levy. Molemmilla puhujilla oli hampaat kovasti valkaistut ja ulkokuori puhtaan muovinen. Voi voi, uskottavuus oli hieman koetuksella, mutta hyvin vakuuttavia he hampaidensa välistä puhuivat. En ole huomannut suomalaisessa mediassa olleen puhetta tästä, miksi tytöt tekevät niin kuin tekevät, miksi he käyttäytyvät sovinistisesti itseään ja muita naisia kohtaan. Tällä kertaa nämä pinnallisiksi haukutut valkohammasamerikkalaiset olivat menneet syvemmälle, tosin nämäkin hienot analyysit jäivät pelkästään toteamuksiksi, ja sitten kaikki taputtivat karvattomia käsiään sekä hymyilivät niin, että hampaat näkyivät. Lopputulemana siinä oli kuitenkin se, että kyllä tämä tyttöjen touhu on valintaa, mutta sitä ei jääty miettimään, miksi yhä useampi tekee sen valinnan, että hävittää minuutensa apinoimalla pornotähtiä. Miksi pelko yksinjäämisestä on naisella niin käsittämättömän suuri. Miksi he eivät luota itseensä? Millaisia miehiä tässä maailmassa oikein on? Mikä mies oikeastaan on? Ystävä vai vihollinen? Miksi se pitää naista pilkkanaan? Mitä se naisessa pelkää?

Ihminen on laumaeläin, joka tarvitsee sen yhteisönsä. Ihmisiä on kuitenkin niin paljon, että luulisi jokaiselle riittävän. Näinhän ei kuitenkaan ole. Yhä useampi ihminen jää yksin ja kokee sen vuoksi olevansa ruma ja kelpaamaton. Mahtavimmat munaskuukkelit omistava tai parhaimman tekniikan hallitseva uros viestii siitä, että hänestä on lauman johtajaksi ja jälkikasvusta tulee tervettä ja riuskaa porukkaa. Siksi jätkät valehtelevat kyvyistään ja kaluistaan. He luovat illuusiota, joka saattaa hyvinkin mennä hetkellisesti läpi. Sillä voi saada muijan, jolla on nuken kasvot ja ihanat, pyöreät, kiinteät rinnat, ja joka siis myöskin tuottaa täydellisiä jälkeläisiä. Aika huvittavaa sinänsä, sillä lapsethan eivät tähän kuvioon enää oikein mahdu. Ja hyvä niin. Mitä tyhmempiä, sen parempi etteivät lisäänny.

On vaikea olla tekemättä vastenmielistä yleistystä aikamme nuorukaisista ja miksei monista vanhemmistakin miehistä, jotka vähät välittävät naisen aivoista, minuudesta, ajatuksista... aidosta ulkonäöstä. En minä pysty tästä muita syyttämään kuin miehiä tai jumalaa tai mitä tahansa, joka miehen on keksinyt. Valmistusvirhe. Päässä. Miehillähän on tapana haukkua kaikkia ajattelevia naisia rumiksi, varsinkin feministejä, koska hehän ovat feministejä vain siksi, että ovat niin luotaantyöntäviä eikä niille ole miesten silmissä muutakaan käyttöä. Onko nainen siis miesten mielestä täällä yksinomaan heitä varten? Kyllä tämä miesten ajatusmallin kehittyminen näin julkeaksi ja naista alistavaksi on näiden kärjistäjien, siis kaiken maailman lokalaitisten suurimpia ja kyseenalaisimpia ansioita. Pilkkaamalla koko ajan aivojaan käyttäviä naisia rumiksi tai lesboiksi, (juuri niin kuin tuolle Oprahillekin on käynyt taistelussaan naisten tasa-arvon puolesta) ja vähättelemällä heidän mielipiteitään sen vuoksi, ettei heitä katsellessa viisari värähdä, he ovat samalla olleet luomassa yleistä sektististä ja esineellistävää ilmapiiriä. Kannattaisi siis vähän miettiä, millaisia singnaaleja lähettää eteenpäin, millaista maailmaa ympärilleen pelkän ironian ja vitsin heiton varjolla rakentaa. Reaktiot kenties miellyttävät silmää ja alapäässä tuntuu hyvältä, mutta ihan totta, siinä ei ole koko elämä. Niinpä toivonkin kaikille lokalaitisille loppuelämäksi sietämättömiä erektiovaikeuksia, jotta oppisivat näkemään naisen arvon muunakin kuin virolaisena seksiobjektina. Hyvä ihme, miettikää millaiseen maailmaan meidän pitää pienet tyttäremme lähettää. Minä otan nyt omat poikani puhutteluun. Kerran tämä esineellistämisasia on jo läpikäytykin, mutta kertaus on opintojen äiti.

Minua on aikaisemmin muistutettu myös siitä, että naiset tekevät näitä valintojaan vapaaehtoisesti, ja mitäpä sanomista minulla siihen voi olla, jos joku rakelliekki puhuu pornon puolesta eikä näe siinä mitään väärää. Kyllä minä aloin väärää nähdä. Kun miehet eivät enää voi pidätellä naisiaan kotona ja ainakin teoriassa naisilla on oikeus valita miten elämänsä käyttävät, nyt on käynyt niin, että miesten on ollut pakko keksiä jokin muu keino alistaa naista ja tässä on se tulos. Jos olet fiksu nainen ja käyt töissä, sinulla on oma elämä ja mitä kaikkea, sellainen ei miehelle kelpaa (voi tosin olla myös toisinpäin, eli naiselle ei kelpaa enää sellainen mies, jolle nainen ei omana itsenään kelpaa). Näistä fiksuista ja työteliäistä naisista ei amerikassa edes puhuta. Palstatilan vievät ne naiset, jotka ovat antaneet parhaita orgasmeja parhaille filmitähdille. Naisen pitää olla kaunis seksiobjekti ja ihan sairaan tyhmä, jotta hänen saavutuksena tulisivat tunnustetuiksi. Älkää siis tulko sanomaan, että tällainen on jokaisen tytön oma valinta. Ei se ole.

Kautta aikain ihminen on pelännyt yksin jäämistä. Videopätkässä rintojaan ja tussujaan humalapäissään vilautelleet tytöt ovat olleet lähinnä onnessaan pienestä palastaan julkisuutta. Kun heiltä kysyttiin, miksi he halusivat tehdä niin, he sanoivat sen olevan refleksi. Siis tämä maailma on rakentunut niin, että nuoret naiset paljastavat itsensä refleksinomaisesti. He vastaavat siihen mitä miehet heiltä odottavat. Se on todella pelottavaa. Naisella ei siten edes tarvitse välttämättä olla päätä. Sen tilalle kelpaisi minkä tahansa vahanuken söpöt kasvot. Kokonainen sukupolvi tyttöjä kasvaa siinä uskossa, että heidän tärkein elin on tussu, seuraavaksi rinnat ja sitten taitava suu, ja he todella uskovat tähän.

Samassa ohjelmassa sivuttiin pikaisesti uutta amerikkalaista kirjagenreä, teinipokkareita. Ne ovat saaneet valtavan suosion ja niissä annetaan ohjeita miten tulla suositummaksi, miten saada valtaa ja miten miellyttää poikia seksuaalisesti parhaiten. Kirjassa annetaan toki muitakin vaihtoehtoja ja tytöt saavat ikään kuin vapaaehtoisesti valita, ovatko koulujensa suosituimpia vai haluavatko kenties olla mitättömyyksiä. Ainahan voi valita. Näistä kahdesta. Vapaaehtoisesti. Nyt täytyy tässä sivumennen sanoen vähän miettiä noita kirjan arvoja uudelleen, eli onhan se hienoa, kun nuoriso lukee... oppivat sitten lukemaan muitakin aikuiselle naiselle suunnattuja meikkivinkkikirjoja ja pysy nuorekkaana -kirjoja.

(Jos nämä kirjat rantautuvat myös Suomeen, ehkä minä voin asialle jotakin pientä tehdä, eikä näitä kirjoja tulla meillä laittamaan kovin edustavasti esille.)

Kun tätä päretystä nyt joku mies vähän tuohtuneena lukee, niin ei kannata hermostua. Suomessa sentään on vielä monia miehiä, joilla on muitakin mittareita kuin stondiksen voimakkuus ja sitä paitsi jo etukäteen voin sanoa, että juuri sellainen fiksu mies myöntäisi tämän edellä olevan todeksi ja olisi valmis tekemään mitä vain poistaakseen tämän naisiin kohdistuneen vääryyden välittömästi. Tasa-arvoon kuuluu se, että naisten pitää saada olla meikittä siinä missä miestenkin, naisten pitää saada olla omia itsejään, saada mahdollisuus oikeaan elämään rumanakin, niin kuin miljardit miehet saavat ilman julkista pilkkaa. Jotkut notkeimmat miehet ovat lähteneet tähän meikkileikkiin ja kasvojenkohtukseen ynnä muihin suurennoksiin mukaan, jotta he itsekin vastaisivat näitä itse luomiaan kauneusvaatimuksia. Halveksittujen metroseksuaalien voidaan siis sanoa olevan ainakin siinä mielessä reiluja naisia kohtaan, ja nythän miehetkin ottavat vihdoin ensiaskeleitaan karvattomuuden vahatulla tiellä. Se ei ole kovin hyvä asia. Tavoitteena on tasa-arvo, ei se, että mies asettuu yhtä huonoon asemaan naisen kanssa.

Lisäys 29.7. kello 13.00: Lukekaa myös Sirenin silmiä ja mieltä hivelevä postaus I wanna suck on your lollipop.

Ystävien kesken pitäisi voida olla joskus ihan hiljaa, mutta...

Oijoi, koville ottaa nämä kuumat päivät töissä. Turpeat jalat ja turpea mieli. Petra tosin eilen juoksi kaupan läpi pää kolmentena jalkana ja sujautti vauhdissa siideritölkin kätöseeni. Kyllähän se mukavalta tuntui, siis se tölkki fyysisesti siinä kädessä, ei siis kurkkuun kulautettuna kesken työpäivän. Kauheeta.

Vauhtiin on vaikea päästä. Puolelta päivin mieli halajaa kotiin ja sitten on vielä kärvisteltävä vähän. Ja vielä vähän. Kun astuin junasta ulos, täällä 25 kilometrin päässä Helsingistä oli huomattavasti kuumempaa. Täällä on todella kuumaa. Asfaltti huohottaa ja kasvit nuokkuvat pientareella henkihieverissä. Sudenkorennot kiertävät niityn yllä kehää ja lupiinien siemenpalot napsuvat. Näillä main on satanut kuukauden aikana kerran, viime lauantaina, eikä siitä jäänyt jäljelle mitään. Kärpäsetkin ovat tulleet. Ne ovat tähän aikaan vuodesta sitkeitä pirulaisia. Niitä saa huitoa loputtomasti ja aina ne palaavat siihen samaan kohtaan iholle, mistä juuri tulivat häädetyiksi.

Huomaatteko, minulla ei ole mitään hirveää sanottavaa tai oikeammin kirjoitusvimmaa, koska sanottavaa kyllä aina on, mutta jokin tuolla takaraivossa naputtaa koko ajan, että se blogi on siellä ihan yksinään, mutta minä en vain jaksa kertoa mitään.

En ole kertonut mitään vauvastakaan, siis siitä pikkuisesta, jota olin viime viikolla muutaman päivän hoitamassa. Se parkui korvaan niin lujaa, että tärykalvoilla oli hirveä työ pysyä kuosissaan. Melko varmasti elämä on antanut sille naperolle sellaisen luonteen, että se pärjää niiden kahden naispuolisen kanssa siellä. Vaippoja sain sille junnulle vaihtaa aina viiden minuutin välein, muuten oli pylly tulessa. Sitten kun annoin ilmakylpyjä... niin hei, minulla oli kolmen päivän matkaa varten kolme paitaa, ja ne kaikki menivät jo ensimmäisenä päivänä. Vauveli se pissi menemään vaan, tätin päälle aina kaikki, paitsi yhtenä iltana meni tätin lakanatkin. Että miten sitä ei muista, vaikka kaksi poikaa on tullut vauvasta asti hoidettua, että sadeviitta... joo... kertakäyttösadetakki on paras, jos on aikomus antaa ilmakylpyjä, ihan vain vaikka muutaman sekunninkin ilmakylpy riittää. Kyllä se sieltä sohottaa aina päin. Vauva oli muutenkin hyvin hurmaava ja kyllä siinä ikään kuin tuli vähän pusuteltua ja pörröteltyä ja varpaita laskettua.

Kohtaaminen

Huomenna sitten kohtaan arjen,
nousen ylös ja lähden töihin.

Valokuvatorstai, Kohtaaminen

Kesämuistoja ainakin osa 1

Pienenä tyttönä poimin kerran mummolle kukkakimpun. Ei saareen niin moni laji vielä ollut ehtinyt. Nyt siellä on kieloa ja lupiinia, silloin päivänkakkaroita ja harakankelloja ja kuin ihmeenkaupalla tuo kuvan valkoinen kaunokainen, joka kasvoi varjoissa. Sen minä poimin siihen kimppuun ja kiikutin mummolle.

- Tyhmä tyttö! Mitä sinä olet mennyt tekemään? Tämä on rauhoitettu kukka. Lehdokki, ymmärrätkö. Älä enää koskaan poimi tätä kukkaa. Nyt se on mennyttä.

En muista lapsuudestani kovin paljon. Minulle ei kasvanut minuutta missään vaiheessa. En tiennyt kuka olin ja miksi olin tänne syntynyt. En edes ajatellut sitä. En edes tiennyt miksi minun olisi pitänyt sanoa vastaan tai kasvattaa kiukkua. Minä vain olin olemassa. Vasta nyt tänä kesänä kun näin tuon lehdokin saaressa, muistin yhtäkkiä koko tapauksen. Sitä en muista itkinkö ja oliko minulla käsitystä siitä, kohdeltiinko minua oikein vai väärin.

Joka tapauksessa minut ja veljeni vietiin joka kesä saareen mummon ja papan luokse. Mummo oli harras raittiusihminen ja pappa kirjoitti vintillä juttujansa. Vintin ikkuna oli auki, ja sieltä kuului ainainen kirjoituskoneen naputus. Pappaa ei saanut häiritä. Minä kitkin kasvimaan, kastelin sen peltisellä suurella kastelukannulla, jonka olin järvessä täyttänyt. Söin raakoja retiisejä, mitä raaempia sen parempi, vaikka vesi tuli silmistä. Muut serkut väittävät, että olin mummon kanssa niin läheinen, että siksi hän pisti juuri minut tekemään kaikki työt muiden noustessa pedeistään suoraan yöpaitasillaan rantaan. Minun piti sijata petini aina, vaikka se oli yleensä vintin pimeimmässä sopessa. Rullasin aamuisin makuupussini ja laitoin sen pussiin. Varmaan siinä toivossa, että minut haettaisiin sieltä minä hetkenä hyvänsä, tai siinä pelossa, että jos joku tulee vielä, minut siirrettäisiin vieläkin pimeämpään soppeen. Sellainenkin oli. Siellä kun hautautui makuupussiin kokonaan, eivät hämähäkit päässeet munimaan korvaani tietämättäni, eivätkä hiireet tulleet nuuskimaan hiuksiani. Muistan myös mummon limaisen rusinasopan ja tunkkaiset talkkunajauhot, ne kamferitipat ja jodin, jolla hän paransi huonoa omaatuntoaan sivelemällä sitä ranteisiini iltaisin. Että pysyisin terveenä.

Hieman vanhempana ihastuin sokeasti kaikkiin. Ei siihen mitään syytä ollut. Ehkä siihen riitti yksi katse. Jos joku huomasi minut, sydämeni läkähtyi. Seurasin ihastukseni kohteita kuin noiduttuna. Joskus epäilen, onko minulle kasvanut edes aivoja. Ei minulla mitään sanottavaa koskaan ollut, jos sitä olisi kukaan kysynyt. Ei minulla ollut mielipidettä edes minusta.

Seurasin jotakin ihailemaani kovista jonakin yönä Viitaniemen rantaan ja se heitti hollannikkaani järveen. Etsin sitä kenkää tyynestä vedestä pitkään. Hollannikas oli ruskea ja niin oli vesikin. En muista, että olisin hätääntynyt, vaikka tiesin, että olisin joutunut kävelemään kotiin varmastikin kymmenen kilometriä ilman toista kenkää. Se vain oli asia, joka osui kohdalle. Istuin sitten takaisin rantaan ja heitin toisenkin kenkäni järveen, koska en minä olisi sillä yhdellä kuitenkaan enää mitään tehnyt. Uteliaisuuttani menin sitä järvestä hakemaan. Se oli pudonnut toisen hollannikkaan päälle.

Samana yönä istuin Savelan Esson yöbaarissa ja pelasin pajatsoa. Kovis ja sen kaveri nauroivat, eikä minulla ollut mitään tietoa siitä, mille ne nauroivat. Minulle tietenkin. Olin vasta kaksitoista, vaikka näytinkin muutaman vuoden vanhemmalta. Se onkin petollista, kun ihminen ei ole vielä lähellekään kokonainen sisältä, mutta näyttää päältä päin siltä kuin olisi, mitä tahansa voi tapahtua. Ja tapahtuikin vähän myöhemmin, mutta ei vielä sinä yönä. Ostin tupakkaa voittorahoilla ja kysyin taksikuskilta neuvoa, miten pääsen kaupunkiin, koska kovis ja sen kaveri vain nauroivat, kun kysyin minne päin minun pitäisi lähteä. Vähän matkaa käveltyäni aloin tunnistaa rakennuksia, paloaseman, Voionmaan koulun, yliopiston. Kadut olivat autiot ja aurinko värjäsi lehmukset vihreimmiksi. Kaupungista osasin jo kotiin. En minä muista, että olisin herätessä ollut millänikään. En usko, että edes kykenin tuntemaan itseäni loukatuksi. Silloinhan minä olisin ollut joku.

Rumuus

Lapsensa hylännyt äiti
valhe punatuilla huulilla
ei ole aikaa, ei rahaa
kieli keltaisten hampaiden välissä
minihameen alla jatkuva syke

runkkaava pedofiili
kuvaruutunsa äärellä
isot kourat hennolla kurkulla
pieni raiskattu ruumis
pusikkoon piilotettuna

ja sokea usko
siviilien päälle paiskatut pommit
joukkohautojen reunuksilla
kuseksiva sotilas,

yksi oikea jumala

Runotorstain Rumuus

Vielä siitä kirjasta sananen

Pakko hieman loiventaa tuota eilistä Itkosen hehkutusta. Meinasi tehdä vähän tiukkaa välillä heti sen puolenvälin jälkeen, josta alkoi kirjan selostava osuus ja se ei ole koskaan ollut mieliosuuksiani missään kirjassa. Sitä kesti ja sitä kesti. Ja sitä kesti. Lisäksi se oli sitä asiaa, joka ei niin kauheasti kiinnostanut, sitä musafriikkiosuutta. Ja niin pinnallista, niin pinnallista pienillä tähdenlennoilla koristeltua. Nerokkaasti siinä kyllä tuli tunne, että nyt tuolla kertojalla vähän on noussut kusi päähän. Siis kertojalla. No herranjumala. Niin tietenkin!

Noh, toki se oli rakenteellisesti aivan loistava ratkaisu, jollakin tavalla sellainen, että siinä laskeutui sen tekstin mukana sinne minne pitikin, samalle tasolle, ja sitten kun sen loppukliimaksin piti tulla, se ei enää ollut yllätys. Se vain tuli. Se luki siinä jo monta kertaa aiemmin rivien väleissä ja jos pää ei olisi ollut siitä tajunnanvirrasta niin sekaisin, sen olisi jo tajunnut paljon aikaisemmin. Jotenkin kaikki johti siihen niin vääjäämättömästi. Tekstin tyyli ja kirjan rakenne siis tukivat juonta täysillä. Voitaisiin ehkä sanoa, että se paljasti minusta pahan puoleni. Siis sen, joka alkaa haukotella, kun pitäisi terävöityä. Mutta ihminen se on lukijakin.

Kaiken kaikkiaan hieno kirja kuitenkin. Hyvä ajankuvaus, napakat mielipiteet, mutta parasta siinä oli kuitenkin se heittäytyminen, jonne Itkonen oli vienyt mukanaan hämmästyttävän paljon tavaroita, asioita, ilmiöitä, tuntemuksia ja elämää. En vieläkään tajua, miten tuollainen julli on voinut tallentaa itseensä niin paljon pölyä, hämähäkinseittejä, vääntyneitä verhotankoja, hiirenpuremia makuualustoja, tahroja katossa ja pullistumia keittiötasoissa...

Internet pitäisi kieltää, nyt heti. Miten voi olla mahdollista, että kaikki maailman henkisesti sairaat saavat kenenkään estämättä liittyä yhteen ja hautoa houreitaan. - Juha Itkonen, Anna minun rakastaa enemmän, Teos 2005

Pää alaspäin -päivä

Kun tänä aamuna heräsin, en halunnutkaan herätä. Painauduin syvemmälle peiton alle ja jatkoin unia puoleen päivään. Eikä sekään auttanut. Sydämeni hakkasi hengen hädässä selvitäkseen jostain ongelmasta, joka ruumiillani ilmi selvästi oli. Alaselkää särki ja minä ainakin kuvittelin munuaiseni tulipunaisiksi, tulehtuneiksi mötiköiksi. Kaikki näiden liian monien vuosien varrella juodut humalat kostautuisivat nyt, tässä aamussa. Kaikki syömäni ympäristömyrkyt ja Tsernobyl olivat munuaisissani läsnä. Kuolisin kai pian. Palleaa kiristi, niin kuin iho olisi ollut liian tiukka ja minun keuhkoni vain tahtoivat hengittää, vapaasti, ilman tätä grillattua makkarankuorta ylläni. Kurkussa oli koko ajan tulossa joko röyhtäys tai oksennus, mutta minähän en koskaan oksenna, jos ei ole viimeinen pakko. Se on kuvottavaa. Makaaminen ei muuttanut tilannetta miksikään. Leipäpala ja kulaus kahvia olivat yhdentekeviä. Olo oli mikä oli. Ja pysyi.

Nousin ylös ja nojailin ovenpieliin. Päässä humisi. Veri alkoi kiertää ja sumeus silmien edessä kirkastua. Niinpä päätin viimeisillä voimillani raahatua vessaan ja... alkaa siivota sitä. Konttasin kaakeleiden päällä ja hinkkasin niiden välejä sekä jynssäsin pyttyä. Olo tuntui parhaimmalta, kun pää roikkui alaspäin. Niinpä olen tänään tehnyt vain sellaisia asioita, joissa voi roikottaa päätä. Lakkasin varpaankynnetkin, koska ne näyttävät tämän kesän ponnistelujen jäljiltä lähinnä ruttoisilta perunankuorilta. Aloitin kirkkaanpunaisella lakalla, joka olisi tarpeeksi järkyttävän väristä. Mutta minun varpaankynsissäni kirkkaanpunainen näyttikin irvokkaalta. Ensimmäistä kertaa koko päivänä minua nauratti. Niin hullu kirkkaanpunainen varpaankynsi. Nyt ne ovat siniset. Ja kyllä, ne näyttävät lähes yhtä hulluilta ja hieman sairailta. Niin kuin ne olisivat kuolleet ja ne voisi nyppäistä irti milloin tahansa.

Kun en enää muuta tekemistä keksinyt, aloin lukea. Istuen ja pää alaspäin. Luin suoraapäätä kirjan puoleen väliin asti, enkä oikein pidä siitä, että lukeminen piti keskeyttää, koska joka paikka puutui ja selkää alkoi taas särkeä.

Tämä kirja, Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, on jotakin. Se on jotakin enemmän. Minun on vaikea hyväksyä, että 1975 vuonna syntynyt juniori osaa kirjoittaa tuolla tavalla. Tämä jannu ei ole keskinkertaisuus, se on näkijä. Niin tarkkaa havainnointia elämän perusaisoista, että hirvittää. Miinuksena nyt sitten se, että tämä kirja saa ainakin tämän lukijan tuntemaan itsensä tyhmäksi. Minähän en ole mikään musafriikki ja nämä nimet, menneiden aikoijen unohdetut popparit, sanovat minulle liian vähän. Ymmärrän kyllä, että jos on tietoa ja sitä on paljon, sen haluaa näyttää, vaikka aina ei olisi ihan pakkokaan. Nyt kuitenkin koen olevani lukijana hieman vaillinainen. Ehkä en edes ole koko kirjan arvoinen! En millään saa siitä kaikkea irti mitä pitäisi ja se tekee minusta turhautuneen, minä turhaudun niin helposti aina. Aion kyllä nyt kestää tämän, sillä Itkonen kirjoittaa loistavasti. Monet ylistetyt nykykirjailijat näyttävät lähinnä pikkukikkailijoilta näiden lauseiden varjossa, joista jokaisessa on tavoitettu pieni elämä. Aikamoista ylistelyä, mutta siinä ei ole yhtään liikaa. Kun tuollainen kollikka menee keski-ikäisenkin naisen kulahtaneisiin saappaisiin sellaisella antamuksella ja ymmärryksellä, minä olen ainakin vietävissä ihan kuusnolla.

Jösses

Just huomasin, että mähän olen kipeä. Palelee niin pirusti ja äänikin tulee jostain toisesta maailmasta. Sieltä pimeältä puolelta. Niska on jumissa ja munuaisiakin kivistää. Päässä humahtelee edelleen, niin kuin pyörtymisen partaalla. Kai tässä kolme päivää meni, ennen kuin tajusin, että mullahan on flunssa. Sitä on jo niin vanha, että luulee jo kaikkien näiden kolotusten kuuluvan elämään.

Blogiin on nyt asennettu uusi pulinaboksi kaikille räpätädin riivaamille kommenttilemmikeille sekä muillekin innokkaille keskustelijoille. Se on vähän neekerimalli edellisestä, mutta sentään toistaiseksi toimii. Uusin viesti tulee tässä boksissa ylimmäksi, eikä sellaisia hienouksia löydy, kuten arkisto tai hilluva hymiö. Edellinen boksi alkoi kärsiä muistinmenetyksestä ja sensuroi viestejä oman mielensä mukaan. Lisäksi se oppi laskemaan kuuteenkymmeneen ja laskikin sitten ihan hulluna siihen asti, että posahti lopullisesti.

Tuore täti täällä hilluu keskellä yötä

Kirjoitan tätä perjantaina päivällä vartin yli kaksitoista, mutta en voi laittaa tätä näytille vielä, ettei siitä ole mitään ikäviä seurauksia. Olen tässä aamuyön ja aamun mietiskellyt syntyjä syviä. Kirjaimellisesti. Koko yö meni ihan sekavissa tunnelmissa peläten, että alkoholistiveljeni vaimolle sattuu synnytyksessä jotakin ja että heidän lapsensa jäävät orvoiksi. Veljen vaimon laskettu aika on 17. päivä tätä kuuta. Niska on nyt jäykkänä jännittämisestä, eikä nukkuma-asentoa löytynyt sitten niin millään. Juuri päässäkin ihan humahti, kun ei taida veri kiertää enää ollenkaan.

Yöt ovat kyllä varsinaista vatvomisen aikaa. En tiedä miksi minun pitää edeltäkäsin aina käydä läpi kaikkein pahimpia vaihtoehtoja, että jos jotakin sitten sattuu, olen siihen jotenkin edes valmistautunut. Tiedän silloin, mitä minun pitää tehdä, vaikka sitten tositilaanteessa menisikin jalat alta. Juuri kuuden aikaan aamulla kun sain vihdoin unen päästä kiinni, veljeni vaimo alkoi tehdä lähtöä synnytyslaitokselle ja on parhaillaan synnyttämässä heidän toista lastaan, toinen muksu on kaksivuotias ja hyvässä huomassa. Mutta veljeni pää on kai lopullisesti pehmennyt, eikä hänestä enää ole isäksi - sosiaaliviranomaistenkaan mielestä. Veljeäni ei voi päästää edes synnytysosastolle ja minä olen samaa mieltä. Kaikki ne uhkailut ja kohtaukset saavat nyt odottaa edes sen aikaa, että vauva saadaan turvallisesti maailmaan.

Sitä en voi ymmärtää, miten mies voi mennä niin alas, että huuhtoo elämänsä lääkkeillä ja lasolilla unholaan, kun vaimo on viimeisillään raskaana. Tai voin ymmärtää, mutten hyväksyä. Siis tapahtuuhan elämässä kamalampiakin asioita, kuin isäksi tuleminen. Jotenkin sellainen vastuunpakoilu on mielestäni törkeää. Toki tuo sekakäyttö on sairaus, eikä veljeni enää elä edes tässä maailmassa. Se hilluu missä sitä huvittaa ja miten huvittaa. Vasta se oli toissayön tiputuksessakin, mutta mitä ne nyt tuollaisille voivat enempää tehdä, kun katsoa, että jää se tällä kertaa henkiin ja panevat sitten pihalle. Itsehän se pihalle sieltä tahtoi, eikä edes säikähtänyt. Se kieltää juovansa myrkkyjä ja juo niitä silti. Se jopa kysyi, että luuletteks te, ett mä olen niin tyhmä, ett juon lasolia. Ja juo kuitenkin. Se tarvitsee lasolia töissänsä eräisiin puhdistuksiin ja nyt moni on nyt jälkeenpäin tajunnut sen juoneen sitä jo pidemmän aikaa. Se haju on tullut niille myöhemmin mieleen. Veljeni tekee kai pitkää itsemurhaa. Hoitoon se ei suostu menemään, eikä isoa miestä voi pakottaa, vaikka kuka tahansa näkee, ettei se tajua enää edes omaa olotilaansa. Vähän samaan tapaan kuin mieleltään sairaat ovat sairaimpia silloin, kun eivät ollenkaan tiedä olevansa mieleltään sairaita ja siinä tapauksessa kelvollisia pakkohoitoon, mutta itse päänsä aineilla pehmentäneet ovat loppuun asti vastuussa itsestään. Viranomaiset väittävät, ettei hoito tehoa, jos sitä ei itse halua. Miten sitä voi itse haluta, jos ei enää edes tajua olevansa sairas?

Ja niin kun joulun aikaan vielä kaikki oli taas kerran kolmannen katkon jälkeen hyvin. Silloin sillä vielä oli ajatuksessa kirkkaita hetkiä, että se sinne hoitoon asti aina pääsi. Kaikki uskoivat, kaikki toivoivat. Kaikki luulivat, että kyseessä oli vain alkoholiongelma. Sekakäyttö on ihan toinen juttu. Sitten tuli se yksi perjantai ja testi mä kokeilen jos musta olis kohtuukäyttäjäksi. Sitä testiä on nyt jatkunut ja jatkunut. Ja jatkunut. On ollut vaikea tajuta, kuinka pahaksi kaikki on yhtäkkiä mennyt. Joka viikko on ollut pahempi toistaan. Aina tulee eteen jokin uusi asia, jota ei ole osannut kuvitellakaan. Juhannuksena se huijasi kaikkia ottamalla muka aamuisin antabusta ja jo seuraavana päivänä selvisi, että se oli täyttänyt purkin sisuilla, siis niillä vaaleilla pylpyröillä, mitä Hornia ne nyt ovatkaan. Sitten se pyyteli muilta anteeksi, kun oli mennyt huijaamaan sillä tavalla. Itseään se vain huijaa, ei ketään muuta. Nyt veljeni on taantunut samalle tasolle kuin oli joskus kahdeksankymmentäluvulla. Se kuunteleekin pelkkää kasaria ja kuvittelee olevansa nuori ja vastuuton poika jälleen. Nelikymppinen mies. Vetää kolmea erilaista mielialalääkettä mielin määrin ja juo lasolia päälle.

Synnytyshuoneesta sain puhelun, oikein realityshown kesken polttojen. Toistaiseksi kaikki on hyvin. Fyysisesti. Vauvan sydänäänet puksuttivat monitorista tänne meille asti ja minä hoin täällä päässä itsekseni hengitä, hengitä aina kun luuri putosi alas ja huoneesta alkoi kuulua tuskanhuutoja. Sinne se jäi tekemään vauvaa ystävättärensä kanssa. Luojalle kiitos siitä ystävättärestä, joka oli kuulemma tolpillaan vielä, eikä kovin kalpeakaan. Saa nähdä, uskaltaako itse tehdä lapsia sen kokemuksen jälkeen.

Nyt kello on jo seitsemän eikä mitään ole vielä kuulunut. Olen kytännyt kännykkääni koko ajan ja kävellyt ympäriinsä ja edestakaisin. Ja taas takaisin. Päretinkin tässä välillä.

Yhdeksän. Ei vieläkään mitään muuta, kuin että synnytys on käynnissä.

Kymmenen. Se on poika! Minä kuulin, kuinka se itki. Ihana ääni. Niin reipas. Niin vaativa. Ja pyysin sitä itkemään vielä vähän lisää, mutta se vietiin joihinkin testeihin. En enää muista mihin. Ja puhelimessa sanottiin, että se vietiin cooperintestiin tai johonkin. Kaikki ok. Poika on valtava, 52 cm ja painaa 4 kiloa 175 grammaa.

Olin taas ihan turhaan huolissani. Se on jotenkin upea tunne.

Ja nyt seuraa pakollinen paatososuus

Kirjoitan monesti hyvin henkilökohtaisia asioita elämästäni ja läheisistäni. Ne ovat mielestäni jotenkin todellisia asioita, eivätkä abstrakteja ajatuksia, joiden esiintuomiseen minusta ei varsinaisesti ole. Monista muista on ja ne ovat ihan hyviä blogeja sellaisetkin. Mutta miksi kaikkien pitäisikään olla samanlaisia? Minua ei itseäni myöskään kosketa sellainen yleinen pintakiillotettu kuvaus pseudoelämästä, joita lehdistäkin voi lukea. Siis tarkoitan, etten useinkaan koe kirjoittavani mitään kirjoittamisen arvoista, jos kirjoittaisin joka päivä yleisistä ilmiöistä esim. terveellisestä ja kannattavasta marjanpoiminnasta vaikka kulturelleihin elokuva-arvosteluihin saakka. Niiden kirjoittajia on ihan tarpeeksi. Myöskin asiapitoisia juttuja omalla nimellään kirjoittavat bloggarit mielestäni riittävät hyvin, eikä minusta netti ole yksinomaan heitä varten.

Kirjoitan siis elämästäni tässä lähelläni, mutta haluan suojella läheisteni henkilöllisyyttä. Tai suojella on vähän turhan mahtipontinen sana. Minusta heidän henkilöllisyytensä ei yksinkertaisesti kuulu teille. Minulle on tärkeämpää se mitä kirjoitan, kuin se kenestä kirjoitan ja kuka tässä pönöttää. Siksi kirjoitan nimimerkillä. Ja sen takia en voi hyväksyä sitä, että minua kiristetään jälleen kerran sillä, että oikea nimeni uhataan jonkin sotatilan vallitessa paljastaa, jos en käyttäydy niin kuin joidenkin pirtaan parhaiten sopii. Se on... hmm... ärsyttävää.

Minä en ole se henkilö tässä, joka on suuttunut kritiikistä. Se on kyllä ihan joku muu, joka suuttui siitä, että mainitsin monien bloggareiden olevan keskustelevia ja näkökulmia vaihtavia eikä niitä mielestäni siksi voinut verrata pienlehtiin. Toki sanoin, että pönöttävät bloggarit ovat pienlehtikulttuurin jatkajia, mutta en maininnut ketään erityistä ja ajattelinkin lähinnä kaikkein provosoivimpia pönöttäjiä nimeltä ketään mainitsematta. Mutta kun se kalikka kolahtaa, seurauksia ei oikein voi ennustaa. Ei ainakaan sellaisia seurauksia, että siinä saavat tuta myös muut sivulliset.

Olen suivaantunut siitä, että saamani kritiikki on kohdistunut henkilökohtaisesti ympärilläni oleviin ihmisiin. Lisäksi näillä jutuilla on jatkuvasti haluttu luoda minusta jonkinlaista kuvaa kamalasti kiroilevasta akkapahasta, joka päivät pääksytysten noituu ja on vaaraksi ympäristölleen. Noitavainoltahan tämä lähinnä on tuntunut, mikä on itse asiassa ollut aika innoittavaa ja välillä hauskaakin. Mutta sitten se meni liian pitkälle. Sellaista jatkuvaa jankutusta, kyllähän te tiedätte, miten semmoiseen lopulta kyllästyy. No se jupina näyttää jatkuvan vain. Nyt olen herkkänahkainen (ja ties mitä, ilotalokin siellä taisi jo kommenteissa vilahtaa), kun en enää viitsi sitä jäpätystä ottaa niiaten vastaan. Näinhän se aina on. Naisesta on niin helppo antaa aivan tietynlainen kuva. Miehen ei tarvitse paljoa sanoa, kun ne puheet ovat jo tehneet naisesta sekopäisen mimosan. Ja jokin muu ongelma tuon kaiken jankutuksen takana on, kun jostakin henkilöstä halutaan antaa sellainen kuva, mikä itselle tuntuu olevan jotenkin hyväksi. Mikä se ongelma nyt sitten lieneekään ja mitä sillä nyt sitten tavoitellaan... parempaa kansansuosiota kenties.

Tämähän ei siis omasta mielestäni ole totuus minusta, eikä sillä ole niin väliäkään. Pääasia kai on se, mitä kirjoitan. Vain nuo kurjat keinot saavat minut hieman kihisemään. Lukijahan ne mielipiteensä itse muodostaa, jos pystyy ne tuolta manipuloinnilta sitten muodostamaan. Ja jos ei pysty, niin sitten siellä päässä on jokin ongelma. Esimerkiksi niin kuin Sedis tuo historiantutkija, VTT, sanoi kyseisellä sotatantereella, että Saara se on aina niin hieno ja herkkä. Heh. En ole koskaan yrittänytkään esittää jotakin muuta mitä olen, tai ainakaan esittää hienompaa kuin olen, kuten ehkä jotkut muut. Asian ydin ei ole siinä, millainen minä olen, vaan mitä se viestittää siitä ihmisestä, joka sen sanoi. En minä tiedä, mutta minusta tuollainen valppaus on osoitus ihan jostakin muusta kuin heh, hienoudesta ja herkkyydestä, vaikka jollekin se voi mennä täydestä. Voihan sitä pitää itseään vaikka kuinka hienona ja mukavana jeppenä, mutta totuus on se, etteivät kaikki kuitenkaan taida olla ihan samaa mieltä. Ehkä minäkin sitten opin kumartelemaan näitä herroja, kun oma pääni on kusta ihan täysi. Itse olen sitä mieltä, että se on vasta puolillaan.

Omaa typeryyttänihän minä tässä nyt yritän selittämällä saada vähemmän typeräksi. Sen nimenikin kun kerran luottamuksellisesti (hehe) sähköpostissa paljastin, koska maailma oli niin olevinaan niin ihmeellisen pieni. Virheistä pitäisi oppia, mutta minulla on todella käsittämättömän kova pää. Tämä naiviuteni todella yllättää aina. Välillä ei voi kuin nauraa. Siitä huolimatta tästä lähtien en enää koskaan sekoita virtuaalimaailman ihmisiä todelliseen elämään. Niihin ei voi luottaa. Nämä netistä tutuiksi tulleet ihmiset saavat nyt riittää. Minut tunteekin aika moni jo, ja nämä ihmiset kyllä ovat lojaaleja, vaikka olisi mikä sotatila päällä. Karvaasti nyt kuitenkin tuntuu siltä, että bloggaavat hienot herrat ovat kaikkea muuta kuin hienoja. Eli ei se haastateltava Herman Raivio niin kovin väärässä ollutkaan sanoessaan, että blogit ovat useimmiten vain julkistettuja päiväkirjoja, joissa kirjoittaja esittelee ihannekuvaa itsestään. Se ei vain ole katsonut tarpeeksi syvälle.

Nyt menee terdellä vähän aikaa

Vihdoinkin on terassi valmis.

















Koko viikko sitä onkin tussattu. Ensin laitettiin laatat ja sitten ihmeteltiin niitä laattoja yksi ilta, että kun siinä nyt on ne... laatat. Hyvä ihme. Ihan siitä ei nyt kuitenkaan tähän hätään tullut sellainen kuin piti, mutta menettelee. Se on vähän niin kuin tehty sitä verten, kun en ikinä pääse/saa väännettyä luitani oikealle terassille, niin nyt sitten istua lesotan tuossa niin kauan että ajatuskin terdellä istumisesta alkaa kyllästyttää.

Mikä ihannekuvassa on vikana?

Sanat -blogin johdattamana käväisin lukemassa koko artikkelin (HS 9.7. Jakke Holvas) pienlehdistä, joiden yhteydessä niitä oli verrattu blogeihin. Ajalleen ominaisten pienlehtien ja nykyisten blogien erona haastateltava Herman Raivio pitää sitä, että blogit ovat useimmiten vain julkistettuja päiväkirjoja, joissa kirjoittaja esittelee ihannekuvaa itsestään, kun taas pienlehtien anarkistinen itsetarkoitus oli provosoida, eikä niissä tarvinnut perustella sanomisiaan. Niin pienlehtien kuin blogienkin yhdistävänä tekijänä vastaavasti pidetään valtamedian ravistelua.

Itse asiassa koko vertailukohta on hieman hölmö. Pienlehtikulttuuri ei ollut keskustelevaa, vaan tärkeintä oli päästä heiveröisin perustein pilkaamaan kaikkea mitä mieleen sattui juolahtamaan. Nykyisin tätä kulttuuria jatkaa mm. itsekin pienlehdessä uransa aloittanut Jyrki Lehtola. Voi olla, ettei tämänlaatuisista kavereista juuri olekaan keskustelemaan, saati että heistä olisi koskaan ollut blogia pitämään ja ottamaan niitä muita näkökulmia vastaan. Heille pääasia on päällepäsmäröivä asenne ja totuuksien lateleminen köykäisin perustein. Näiden urbaanien junttien pyllyvako vain on siellä maihinnousutakin suojissa, mutta se on siellä, suoraviivaisena ja matalana, samanlaisena kuin kyläbaarin selkänojien välistä pilkottavat kaksiraitaverkkareiden puoliksi peittämät itsepäiset pyllyvaot.

Tässä ajassa bloggari sen sijaan tietää, ettei yhtä totuutta ole. Oman päänsä pitäminen on monesti katkolla välittömän palautteen takia. Itsensä kyseenalaistamisen taito onkin näin jo melko pitkälle kehittynyt, vaikkakaan sillä ei varsinaisesti ole mitään merkitystä muutoin kuin maailmanrauhan kannalta. Eli jos jokainen voisikin hyväksyä sen mahdollisuuden, että näkökulmia on muuallakin kuin siellä omassa nöyhtäisessä navassa, tilanteet harvemmin kärjistyisivät tukkanuottasille asti.

Toisaalta onhan täällä netissä bloggareita, jotka eivät muita mielipiteitä hyväksy eivätkä niitä noteeraa. On tietenkin vaikea arvioida, kuinka hauskaa heistä on tuoda omia ajatuksiaan julki, mikä kaiketi tässä bloggaamisessakin on ideana. Eihän ketään voi vastentahtoisesti pakottaa keskustelemaan, mutta ehkä nämä bloggarit ovatkin juuri niitä pienlehtikulttuurin jatkajia, missä omassa nesteessään itsekseen muhineet ajatukset näyttäytyvät kirkkaina kuin lähdevesi, vaikka ne täältäpäin ja tässä ajassa katsottuna näyttävät lähinnä ylivilkkaiden lasten laskiämpärin sisällöltä. Samalta näyttävät myös näiden keskustelemattomien bloggareiden julistukset, vaikka ikäkin jo antaisi mahdollisuuden kasvulle ja kehitykselle. Ne ihmiset, jotka yrittävät kaikesta huolimatta keskustella, tulevat minusta aina jotenkin lähemmäksi ja julistajat taas omine totuuksineen häipyvät jonnekin kauaksi eikä niiden juttuja enää viitsi edes lukea.

Ihannekuvan välittäminen itsestä ei liene millään tavalla poikkea näiden pienlehtien sankareiden tavoitteesta. Vain ihannekuva oli erilainen. Silloin ennakkoluulotkin olivat harvinaisen suuria. Jos rehellistä kuvaa ihmisestä lähtee etsimään sen kirjallisen tai kuvallisen tuotannon perusteella, sitä ei sieltä useinkaan löydy. Sitä ei löydy Hesarin toimituksestakaan. Sitä ei löydy mistään muualta kuin yllätettynä housut nilkoissa. Mutta jos vastakkain laitetaan nämä kaksi tyystin erilaista tapaa ilmaista itseään, onko se todellakin hienompaa heittää pilkkaa heiveröisin perustein vai esitellä ihannekuvaa itsestään? Molemmat kertovat tekijöistään jo sen minkä pitääkin. Pilkka ilman perusteita on ainakin tuhdisti typerämpää, vaikka se kuinka olisi kärkevää.

Tässä samalla osallistuisin rokkarin näköiseltä kirjailijalta saamaani haasteeseen, jossa minun pitäisi siis kehua kahta blogia. Helpompi olisi kehua kahtasataa blogia, kuin valita niistä kehuttavaksi kaksi. Siksi ajattelinkin, että aiheeseen liittyen haluaisinkin kehua kahta rehellistä blogia. Siis sellaista, joissa ihminen esittää itsensä vereslihalla tai ainakin niin pitkälle kuin voi. Tappiin asti ei kukaan pysty. Minäkin olen salannut hirmutekoja, koska olen luonut itsestäni ihannekuvaa elämää kunnioittavana ihmisenä. Aionkin paljastaa hirmutekoni nyt:

Meidän kissamme on lopetettu, se lopetettiin jo perjantaina. Se alkoi laskea alleen ja kuseskeli pitkin sänkyjä. Kissan kolmen viimeisen elonpäivän sisällä pesin patjat, täkit, tyynyt ja lakanat neljä kertaa. Viimeinen tikki oli se, kun kuopukselle vasta ostettiin oikein prinssien sänky muhkealla patjalla, niin jo ensimmäisenä aamuna sängyssä haisi pistävä kissan pissi. Turha huomauttaa ovista, että ne olisi pitänyt pitää kiinni. No se sai ne auki. Se sai jopa pakastimen oven auki. Niinpä siis kissan viimeisenä elinpäivänä kuljin unenpöpperössä nenä pitkällä tutkien, missä se kusi oikein luuraa ja nostin tyynyn vähän liian reippaasti naamalleni, ennen kuin tajusin, että se oli litimärkä. Siinä minä seisoin naama kirvelevässä kissankusessa ja tein lopullisen päätöksen. Tätä kusemista oli jatkunut pitkään ja nyt helteillä on vielä ollut helppoa kuivata pyykkiä. Talvella asiat mutkistuisivat huomattavasti. Niinpä tämän 16-vuotiaan tyttökissan munuaisvaivojen kanssa en enää jaksanut. Olo on kuin Teemu Mäellä. En kadu. Mutta kissalta pyysin anteeksi, etten enää kestänyt sitä enkä halunnut lähteä siihen dieettiruokarumbaan. Asiasta keskusteltiin myös lasten kanssa, jotka olivat surullisia, mutta myös kissankuseen hermonsa menettäneitä. Mikään lattialle pudonnut ei jäänyt kissalta huomaamatta. Se on kussut koulukirjoista lähtien kaiken. Elämä on pirullista. Joskus on tehtävä päinvastoin kuin mitä on itsestään aina ihannekuvissaan kuvitellut.

Jaa niin ne kaksi blogia. Epäilijöiden pitäisi lukea ainakin Minhin haarakonttoria, jossa mennään rehellisesti vuoristorataa itseään säästämättä. Ja Tärkeimpiä asioita lukiessa tulee joskus jopa sellainen olo, kuin lukisikin jonkun yksityistä päiväkirjaa, mutta kuitenkin niin, ettei siinä ole yhtään tirkistelyn makua. Se vain on täynnä hyviä ja huonoja päiviä. Semmoisenaan tarjoiltuna.

Naistenlehtiviihdettä

Kuopuksen huone kolme päivää sitten















Ja vihdoin näiden kolmen päivän jälkeen

Valokuvatorstai, muutos

Pikkuveli

pysyit aina pikkuveljenä ja
me kaikki rakastettiin sinua
vedettiin turpaan puolestasi
haettiin putkasta

ei poliisikaan uskonut
sinusta pahaa

olit nappisilmä, silmäterä
sait sirpaleenkin silmääsi
ja me kaikki oltiin sairaalassa

pysyit pikkuveljenä
kun menit naimisiin ja tulit isäksi

ehkä me rakastettiin liikaa
kun et kestänytkään elämää
enkä tunnista sinua enää
pikkuveljeni

kun pummaat pää pöhnässä
mesoat mömmöissäsi
ja haiset lasolille
kehut panneesi kylän naisia
ja hakanneesi heidän miehiään

sinä, pikkuveljeni,
nappisilmä, silmäterämme.


Runotorstai, muutos

Sähköt ja kaakelivessa on maailman parhaita keksintöjä

Aah, kyllä oma saari on ihana olla olemassa.

Jos se vain olisi tuossa vieressä, ja siellä olisi sähköt, ettei tarvitsisi kahden kunnan kaupoissa itkeä kylmä-kallejen perään, tiuskia melkein viattomille myyjäparoille, että nämä ovat mökkikuntia eikä teille perkele ole kylmäkalleja ja että minä voin tehdä magaostokseni muuallakin ja sitten miettiä päänsä puhki, että missä hitossa ne tekisi.











jo toinen kauppakeikka...

Ja kun olisi se kaakelivessa, ettei tarvitsi sulloa itseään johonkin ydinlaskeumavaatetukseen ja suorittaa haisevaa jätteenhautausta. Kertakäyttösadetakki oli sisältä huurussa, kun meikä kaivoi kuoppaa ja kippasi sinne paskaa.

Eikä siellä olisi hyttysiä. Ei yhtään hyttystä olisi koskaan siellä nähtykään,















Äiti ja koira




... eikä sitäkään varten tarvitsisi suojautua asianmukaisin vaatetuksin. Meidän neiti laski hyttysenpuramansa ja onnistui löytämään niitä 140. Mitäs ei pukeutunut niin kuin äiti ja koira.

















Jos nyt jotakin positiivista pitää löytää, niin kyllä ilma oli kaunis ja yöt lämpimiä. Paitsi että offia meni enemmän kuin meikäläisen sydän kestää. Enkä meinannut osata nukkua siinä ininässä ollenkaan. Ne verenimijät suorastaan jonottivat siihen mökkiin, missä minä minä nukuin. Ilmassa kävi kova kuhina ja minun korviini jäi siitä varmaan ikuinen tinnitus.