Ai raivostuin vai?

Kansa raivostui, kirkuu iltapäivämeedia. Voi tätä meidän lehdistökultaa, kun se on niin söpöä. Ensin heitetään herkullinen syötti, että Homo-Mannerheim kohauttaa Ylen ohjelmassa ja että Uralin perhonen herättää hämmennystä ennen ensi-iltaa, kun Marski onkin nyt homo ja korsetti päällä. Sitten vain jäädään odottelemaan, miten kaskustelupalstalle (jääkööt kirjoitusvirhe) tulvii hyperventiloivia viestejä, eikä kenenkään ole tarvinnut nähdä koko ohjelmaa. Kenenkään ei ylipäätään ole tarvinnut nähdä Smedsin Tuntematonta, joka otsikoitiin niinkin vaatimattomasti kuin että Presidentti, Niinistö ja Lenita tuhotaan. Ja sitten kysytään vielä päälle, että hei, onks presidentin ampuminen näytelmässä sopivaa. Eipä ole raivostunut kansa tainnut nähdä monia muitakaan taideteoksia, elokuvia tai lukenut moniakaan kirjoja, mistä se on sokeasti tuon lööppiporukan perässä vaatinut päitä vadille. Alkaa jotenkin kyllästyttää nuo keinotekoiset kohut, joiden arvo ei totisesti ole siinä, että lukevalla yleisöllä on oikeus saada tietää.

Ikävintähän tässä kansan yleistetyssä raivostumisessa aina on se, että annetaan kuva enemmistön raivosta ja hiljaisuuden spiraalissaan otsakurtussa kulkeva oletettuun vähemmistöön kuuluva suomalaisparka ei uskalla sanoa juuta eikö jaata, ettei vain menetä kasvojaan suuren yleisön edessä ja tule sosiaalisesti eristetyksi. Ja se kyllä toimii täällä blogosfäärissäkin erinomaisesti.

Back to basics

Tuolla bokserilla on jokin fetissi. Kohta sitä pitää varmaan sensuroida. Tänään se on vienyt makuuhuoneen sängylle aamuiset kahvinporot, pullollisen ruokaöljyä ja rintaliivit. Ja sitten sekoittanut.


Onneksi aamulla mustarastas lauloi jo ihan ujosti.

"Tuu hei pois sieltä, siellä on peli käynnissä"

Olen hukannut pari päivää lomastani lukemalla näitä ja esittämällä ärsyttäviä ja ilmeisen rankasti henkisille voimille käyviä kysymyksiä täällä ja ollut lisäksi eri innokkaiden todistajien läsnä ollessa aiheuttamatta päänsärkyä täällä. Sen sijaan täällä keskustelu sujui normaaliin tapaan väitellen.

Kysehän on Internetissä leviävän laittoman materiaalin suodatusjärjestelmästä ja sen toimimattomuudesta sekä tapauksesta kansalaisaktivisti Matti Nikki, joka sensuurin rajoja testatessaan joutui lapsiporno.info-sivustollaan poliisien hampaisiin. Suodatinohjelmaa on myös kovin sanoin kritisoinut kansalaisen sähköisiä oikeuksia puolustava ja oikeuskanslerille kantelunsa lähettänyt Effi sekä tekniikan tohtori Jyrki J. Kasvi.

Tietokonelehden viikkokatsauksessa Kasvi ehdottaa, että lapsiporno- ja nettisensuurikeskustelua pitäisi laajentaa valtamediaan, sillä niin kauan kun asia on muutamalla vilkkaalla nettisaitilla, se ei kiinnosta poliitikkoja. Toimittaja Kari Haakanan sanoin, lapsiporno on asia, johon kukaan ei vapaaehtoisesti halua koskea pitkällä tikullakaan ja järkevä keskustelu on näin ollen vaikeaa. Mukaan tulee Kasvinkin mielestä kuulemma liikaa tunteita ja ilmeisesti nyt tarkoitettiin erityisesti naisväen tunnepuolta tai ainakin ns. tavallisen kansalaisen. Siis taviksen älli on jälleen kyseenalaistettu sen vuoksi, että ajatteluun tulee mukaan tunnetta. No, kyllä aika sokea kana on, jos ei näe, millaisen hysterian vallassa myös sensuurin pelätään leviävän. Mitkä ja kenen tunteet näin ollen ovat keskustelussa sallittuja ja mitkä eivät?

Siksi, että keskustelun toivottaisiin laajenevan ja siksi, etten itse tunnekuohuksissani asiasta Internetin sananvapaustaistelijoitten kera keskustellut, eikä siihen sortunut mielestäni kukaan muukaan, päällimmäiseksi tuntemukseksi jäikin pettymys. Kuinka edes keskustella asiasta, kun vähänkin vastapuolen kirkkaan järjenvalon leimahduksen pikkuriikkinen kyseenalaistaminen tai epämiellyttävien kommenttien ja kysymysten esittäminen aiheuttaa punoitusta, kainaloiden hikoilua ja halveksuntaa, mikä sitten näkyy myös tuotetussa tekstissä ja siinä, että kommentteja luetaan jonkinlaisen ennalta opitun stereotyypin mukaisesti. Jos varovainen pitää Kasvin mielestä sanoissaan olla, ettei vaan kenenkään tunteet kuohahda kun lapsipornosta puhutaan, niin kyllä nyt täytyy todeta, että vielä varovaisempi saa olla se, joka yrittää hahmottaa kokonaiskuvaa näiden kaikkitietävien pseudokyynikkojen ilmaisuvapaalla vyöhykkeellä. Kuten Mikki sanoi: Tuu hei pois sieltä, siellä on peli käynnissä ja kuten nimimerkki Janos juuri hetki sitten samassa keskustelussa asian ilmaisi:
Jos muija tulisi sieltä mökistään vähän useammin ulos, voisi valjeta sellainen seikka, että valtaosa maailman ongelmista eivät ole yksiulotteisia, mustavalkoisia ja helpoilla vastauksilla ratkottavia ja paketoitavia.

Keskustelu tuolla saitilla osaltani päättyi siihen, ettei keskustelijoiden mielestä lapsipornografian levittäminen Internetissä todellisuudessa ole edes mikään ongelma, vaan se on poliitikkojen keksimä keino olla esillä mediassa. Ja jos lapsipornoa esiintyykin, niin se on ihan marginaalista.

Sen perusteella mitä noista keskusteluista opin on, että suodatuslistalle on joutunut enimmäkseen sellaisia sivustoja, jotka sinne eivät kuulu. Missään vaiheessa tuskin yksikään ihminen tässä maassa väittäisi, että se on oikein. Ihmetykseni on erityisesti herättänyt suomalaisten poliisien käyttäytyminen. Melko pöyristyttävä on sekin ajatus, ettei poliisi tee mitään, eikä poista listalle aiheetta joutuneita sivuja. Päällimmäisenä tietenkin on pyörinyt kysymys siitä, kuinka vaikeaa se voi olla?:
Siellä [sensuurilistalla] on tuhat sivustoa syyttä suljettuna eikä kukaan pysty tekemään mitään. Eivät siis vain pysty. Niissä on jokin vika. Makaavat selällään lattialla ja syleksivät kattoon. Levittelevät käsiään eivätkä vastaa puhelimeen. Siis siellä on töissä - jos siellä ylipäätään on ketään töissäkään - ihan pelkkiä imbesillejä, jotka kosiskelevat vain äänestäjiä (ketä äänestäjiä? Kuka ylipäätään on enää kiinnostunut lasten suojelemisesta?) Ja poliisikaan ei pysty myöntämään olevansa väärässä?

Kuitenkin se lista sen sijaan sananvapaustaistelijoiden perustelujen mukaan auttaa lapsipornoa haeskelevia löytämään helpommin kiellettyjä sivustoja, vaikka niitä ei siis listalla ole kuin yksi. Toimiiko se siis vai eikö se toimi? Korvaavaksi keinoksi mokomalle sensuurikapistukselle ehdotetaan yhteistyötä kaikkien maailman poliisien kanssa. Toki on valtioita, joissa poliisin kanssa yhteistyö sujuu yli rajojen, mutta kun ajatellaan miliisiä, poliiseja Etelä-Amerikassa tai Aasiassa, voidaan tietenkin kysyä, kuinka paljon pitäisi maksaa lahjuksia, että niissäkin maanosissa alettaisiin pidättää sukulaisia ja kavereita. Siis toimiiko tuo? Miksi sitä ei saa kritisoida, kun se ei selvästikään toimi?

Enemmän kuin mikään, minua todella hämmentänyt se, millaisia ihmisiä tätä maata on johtamassa ja millaisen virkavallan armoilla me elämme. Keskusteluista päätellen tämän maan olisi aikaa sitten pitänyt ajautua johonkin kaikenkattavaan kaaokseen tai vähintään vallankumoukseen. Niin jumalattoman typerää porukkaa tätä maata on johtamassa, että hävetä saa silmät päästään. Miten mökin muijakaan tästä enää kehtaa ulos lähteä. Ja eduskuntakin on vain kalapuikkoviiksien ja minihameväen suojatyökeskus, jonne kuin ihmeen kaupalla on onnistuttu äänestämään yksi ainoa järkevä ihminen, nörttien guru, Jyrki J. Kasvi. Itse asiassa tämä kaikkivoipaisuuden tunne, joka näitä bloggareitamme johdattaa, kattaa niin EU:n kuin koko maapallonkin virkavallan ja hallintoelimet. Ihan totta. Kukaan muu ei voi olla edes vähän hukassa, vähän oikeassa tai edes vähän hiostamassa silloin kun puhutaan Internetin rajattomasta vapaudesta. Eikä sillä pelillä kyllä keskustelu onnistu.


PS. Tästä tuli eri sekavaa kamaa, mutta hei, linkit ovat sitä varten, että niitä painelemalla selviää, mistä minä yritän puhua.

Suur-päre Suur-Jyväskylälle

Jyväskylä, tuo urbaani lähiö syvällä Suomen sisuksissa, on nyt Jyväskylän, Jyväskylän maalaiskunnan ja Korpilahden kuntaliitosten toteuduttua vihdoinkin Suur-Jyväskylä. Satuin paikalle Jyväskylän kamaralle juuri tuolla historiallisella hetkellä, kun entisestä kyläpahasesta kasvoi kertaheitolla kilpailukykyinen city, joka voi nyt ylpeänä haastaa Turun ja Tampereen sekä karistaa kiireesti kannoiltaan sellaiset tuppukylät kuin Kuopion ja Lahden. Suurkaupunkinsa uudesta imagosta hurmioituneena näitä businesshenkisiä lausahduksia päästelivät suustaan niin kaupunginjohtaja itse kuin tavallinen kaduntallaajakin. Erityisen ylpeitä kaikki ovat olleet siitä, että Jyväskylä on nyt asukasluvultaan Oulun kokoinen suuryritys.


Pienen kirpaisun suurjyväskyläläisten ylpeydelle aiheuttaa kuitenkin sinnikäs Muuramen kunta, joka ei ole vielä kynnysmatoksi Jyväskylän ja Korpilahden välille suostunut. Nythän Jyväskylä on muodoltaan kuin reunastaan kerran puraistu reikäleipä. Ulkopuolelle jäi myös Riihivuoren saavuttamaton laskettelukeskus (kuvassa).


Tuon kaikin puolin historiallisen kosintaretken on blogiinsa taltioinut Erkka, joka urheasti kaikkien maalaiskunnan valtuuston kokouksesta ulosjääneiden puolesta asteli paikalle, veti kännykkänsä esiin ja näytti muille mallia, miten kansalaisjournalisti tarttuu tekniikan kehityksen h-hetkeen.


Kuntaliitoksesta innostuneena olen minäkin pohtinut Jyväskylälle uutta nimeä, joka kuvastaisi parhaiten sen uudistunutta, ylöspäin töröttävää mahti-imagoa. Kylä ei nimittäin alkuunkaan sovi tälle innovatiiviselle ja kehityksen kärjessä kengät kopisten ja prässit suorassa dynaamisin askelin etenevän Jyväskaupungin imitsiin. Nyt tarvitaan jotain uutta. New siihen alkuun ainakin. Ja kyllä se kuulkaa on niin, ettei jyväksestäkään mieleen tule mitään muuta kuin kaurahattu, joten muotoillaan se Jyväs uuteen uskoon. Ensin tietenkin heitetään ään pisteet hemmettiin. Ei ole äätä Tampereessa eikä Turussakaan. Ei edes tuppu-Kuopiossa eikä Lahdessakaan. Miten voi olla kilpailukykyinen ään kanssa, kysyn vaan. Miten ulkomaalaisenkaan suuhun edes sopii Jyväskylä? Ikämme olemme saaneet hävetä rallikansan suussa tuntemattomaksi vääntynyttä juuvvaasskhulaa. Sille on tultava loppu. Eli New Jyvas, mutta koska j-kirjain yyn edessä on aika turha, otetaan sekin pois. New Yvas. Vaan sekään ei vielä riitä. Jyväskylähän on erityisesti addiktoitunut teiden rakentamiseen ja kulttuurimaiseman tuhoamiseen kilpailukykyä hanakasti hakiessaan, joten tuo loppu yvas voisi luontaisesti vääntäytyä muotoon yways. New Yways. Tältä pohjalta Jyväskylä voisi suuruudenhulluuksissaan haastaa ihan jo maailman metropolejakin, eikä jäädä kansallisella tasolla taistelemaan asukasluvuista ja työttömyysprosenteista pikkukaupunkien kanssa.


Kävin päivän kestäneellä valokuvausmatkalla sekä Jyväskylässä että Jyväskylän maalaiskunnassa, joissa olen molemmissa asunut monet kerrat siitäkin huolimatta, että olen maalaiskuntaa vierastanut aina. Maisemallinen yleistunnelma maalaiskunnan rajan ylityksen jälkeen muuttuu mielestäni synkäksi. Tiet ovat kallioon louhittuja, eikä aurinkoa paljoa puilta näy. Jyskän turvevoimalan nokipäästöt värjäävät ilman mustaksi, eikä pyykin kuivattaminen ulkona ole kovin viisasta. Taisivat Pandan suklaatehtaankin myydä jo ulkomaalaisille, joten Vaajakoski taitaa olla enää liikenneympyrä Jyväskylän maalaiskunnan ja muun maailman välillä. Liikenneympyröitä on Jyväskylässä muuten enemmän kuin missään muualla. Siellä voisi ihan päivänkin pyöriä liikenneympyröissä, jos muutakaan tekemistä ei ole. Niitä löytyy sellaisistakin paikoista, joissa saattaa käväistä jopa muutama auto päivässä.


Mutta Jyväskylän maalaiskunta, tuo vihoviimeinen Suomen maalaiskunta ja nimellinen häpeäpilkku ulottuu myös Jyväskylästä länteen, mistä avautuu liki asumaton ja kolkko Vesanka. Nyt Jyväskylällä onkin oiva tilaisuus rakentaa lisäkaistoja Keuruuntielle ja kaavoittaa järvitonteille tornitaloja heti kun Lutakon seutu on saatu niitä niin täyteen, ettei Jyväsjärvestä (Ywayslake) ole jäänyt jäljelle kuin se typerä suihkulähde, josta sen ainoa suihku sojottaa sinne päin, minne milloinkin sattuu tuulemaan.


Tein myös henkilökohtaisen Muistojeni Jyväskylä -retken ja kuvasin jokaisen talon, jossa olen kaupungissa ja maalaiskunnassa asunut. Joihinkin niistä taloista en olisi halunnut millään palata, mutta kuvaaminen onnistui, kun en ajatellut mitään. Tunnetta ei siis voi kuvailla mitenkään nostalgiseksi tai haikeaksi kuin paikoin. Keljolla on aina erityinen paikka sydämessäni ja syntymäkodistani Kauppakadun Vanhasta Tiilitalosta olen kirjoittanut jo aiemmin. Muista en taida jaksaa. Loppujen lopuksi sain Jyväskylän matkalta mustan silmänkin. Liukastuin autoon mennessä ja törmäsin Daihatsun oveen. Onneksi on lomaa vielä pari päivää.

Lomalle

Moi, ajattelin vain keskeyttää tämän mitäänsanomattomuuden sanomalla, etten vieläkään aio sanoa mitään. Lähden nimittäin ihan Jyväskylään asti pariksi päiväksi lomamatkalle. Junalla komiasti tyttären kanssa matkustetaan. Nyt kattokaas repäisen oikein kunnolla.

Voi herranjumala.

Toivotaan nyt, että päästään perille.

Haiseva juttu

Joudun miettimään taktiikkaani Puckin suhteen uudestaan. Kiinni ommeltu petauspatjan vetoketju oli ehkä virhe, koska petari on nyt revitty auki siltä reunalta, jossa vetoketjua ei edes ole. Koko sauma on vedetty päärmeineen päivineen auki ja superlonit jälleen ympäriinsä.

Aamulla kuuden aikaan Puck pinkaisi kiireesti ylös kesken uniensa, ja herkkäunisena tietty ponnahdin perässä päästämään sen ulos, jottei pissaisi sisälle. Kunpa asia olisikin ollut niin yksinkertainen. Aloin katsella ympärilleni ja huomasin, että olin astunut löysään paskaan, koska sitä oli joka puolella lattiaa. En siis ollut tarpeeksi herkkäuninen. Puck oli käynyt yön aikana useamman kerran asioillaan, eikä ollut tohtinut herättää. Ressukalla on vatsa sekaisin. Lieneekö superloni vai eilinen lettu, joka siellä vatsassa kaihertaa.

Joka tapauksessa kävi niin, että minulla meni tunti siinä, kun puunasin hengittämättä kurakakkoja lattioilta ja matoltakin. Käärin kunkin jätöksen vuorollaan vessapaperiin (varmaan mukava lukea tämmöistä) ja kiikutin pönttöön. Vedin vessan ja hain taas uuden satsin. Hommassa tuli ihan hiki.

No se perkeleen vessa meni tukkoon. Suihkutin sitten tulikuumaa vettä pönttöön, lorautin mäntysuopaa perään ja odottelin kärsivällisesti. Eipä tuntunut auttavan. Luin lehden ja odottelin tunnin jos toisenkin. Lopulta ei auttanut kuin työntää pulloharja ja käsi vartta myöten siihen paskaveteen. No nyt se pönttö taas vetää. Monta kertaa siinä touhutessa tuli mieleen Katilin löytämä mainospätkä.

Ompelimosta, iltaa

Rakkaat lukijat, meinasin ihan laittaa teille punaisia ruusuja näin ystävänpäivänä, mutta hyvä ihme, nehän houkuttelevat avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin. Ajatus oli silti kaunis, eikö.

Minulla on pää kiehunut jos jonkinlaista naismiesasiaa, edellisen päreeni kommenteista johtuen ja muutoinkin, mutta kun tuo koira pitää niin kiireisenä, etten ehdi oikein kirjoittamaan mitään.

Puck on nyt ottanut asiakseen päiväsaikaan hajottaa sänkyä. Se aloitti päiväpeitosta, mutta kun vaihdoin peiton toisenlaiseen, se siirtyi järsimään petauspatjaa. Superlonin palasia on ollut lattia täynnä joka päivä. Ompelin sitten petarin vetoketjun karhunlangalla kiinni, ettei Puck saa sitä enää repimällä auki, mutta sitten se siirtyi järsimään sänkyä. Nyt sieltä näkyvät jo jousetkin. Eli, vaikka minulle sanottiin, että tämä meikäläisen touhu on kuin tukkisin purkalla murtunutta patoa, mutta aion silti vielä tänään saada tehtyä päiväpeiton, joka kiinnitetään sänkyyn jollakin konstilla. On tuossa nyt nappeja ja kuminauhaa ynnä muita viritelmiä ja lopulta sitten olen varautunut jeesusteippiinkin. Katsotaan nyt, sorrunko neulebloggaamaan käsitöistäkin vielä tässä elämässä.

Missä kohtaa piti nauraa?

En tiedä meninköhän kovinkin pahaan halpaan nyt, mutta hyvät ihmiset, kertokaa voiko tämä olla totta? Linkkejä kartteleville lainaus Kauppalehden (12.2.08) sivulta:

Nuorisojengien piinaamat brittiläiset kauppakeskukset ovat turvautuneet teknologiaan ei-toivottujen nuorten häätämiseksi tiloistaan. ”Mosquito”- eli hyttynen-niminen laatikko tuottaa korkeaa, sykkivää ääntä, jonka vain alle 25-vuotiaat voivat havaita.

Ääni aiheuttaa pitkäkestoista päänsärkyä ja pahoinvointia, ja sen kuulevat kaikki jotka eivät ole täyttäneet 25 vuotta. Siis myös vauvat ja pikkulapset.

Tänään olen kyllä haukkonut henkeäni muutenkin. Netti on ihmemaa. Seksinpuute aiheuttaa mielisairautta, diabeetikkojen syömät hiilihydraatit pilaavat kilonsa karistaneiden ihmisten mielenrauhan ja Hesarin kolumnisti on aiheuttanut lopullisesti miesten ja naisten välille ammottavan kuilun. Idylli on särkymässä.

Oi miksi päivitin tänään?

Ihme touhua meikäläiseltä. Jo parikymmentä päivän blogia luettuna ja kommenttilaatikko edessä avattuna, että sanonpa sanasen tuohonkin. Ja sitten yhtäkkiä, paskat mää mitään sano. Joka kerta. Jokin ihme... mikä se on... no... hmph... kommenttikanuunaa pukkaa jo etukäteen, eikä vasta jälkikäteen niin kuin yleensä. Sairasta.

Joka tapauksessa tänään oli valoisaa, kun kömmin silmiäni siristellen maan alta ylös rautatieasemalle. Tai oli siis niin valoisaa kun nyt voi pilvisenä päivänä olla. Oi. Sadepisaratkin tuoksuivat keväälle. Lienee tosin pohjoistuulesta ja napajäätikön vinhasta sulamisesta johtuva harha-aistimus, sillä eihän täällä ole mitään sulatettavaakaan, eikä täällä oikeastaan voi muu haista kuin vettynyt maa, homeiset talot, maahan mädäntyneet lehdet ja koiran paska. Meillä täällä maalla haisee myös hevosen lanta ja peuran papanat. Keväisiä tuoksuja ovat ja tietävät kesän tuloa siinä missä lepän siitepölykin.

Oi miksi tänne tulin. Oi miksi päivitin.

Linkitysmeemi

Ohari haastoi tähän meemiin, jonka säännöt kuuluvat näin:

1) Laita viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseesi. Niiden tulee liittyä näihin viiteen teemaan alla.

1) Perhe
2) Ystävyys
3) Rakkaus
4) Minä itse
5) Mitä tahansa

2) Haasta viisi muuta bloggaajaa tekemään sama. Yritä löytää ainakin kaksi uudempaa tuttavuutta, joihin voit näin tutustua paremmin.

1) Iines
2) PeeÄR -mies
3) Varapygmi
4) /MEK
5) Kriisi

3) Lue postaukset ja jätä halutessasi kommentteja.

***

Alun järkytyksestä toivuttuani tajusin, ettei minun tarvitsekaan lukea päreitäni läpi, vaan voin käyttää tuota maanmainiota search widgetiä ja poimia sieltä sitten nopsasti jokin aiheeseen sopiva postaus pelkkää hakusanaa käyttäen. Hitsi. Vähän helppoa. Vaikeampaa olikin sitten lähteä etsimään kahta sellaista blogia, joiden kirjoittajaa uskaltaa näissä merkeissä lähestyä. Blogilistan satunnainen blogi -toiminto on aivan hanurista. Sieltä pompsahtelee esille toinen toistaan lopettaneempia blogeja. Parhain esimerkki siitä lienee tämä Sinisiä sieniä. Lisäksi sieltä tulee sitä muotituubaa ja lapasia jonossa. En minä jaksa. Etsinkin porukkaa tuttujen kommenttilootista, jotta ei nyt ihan mene kovin uskovaisille omaa blogiaan mainostamaan, kun eivät kuulu kuitenkaan kohderyhmään.

Paskin viikko ikinä

Viime viikko oli kokonaisuudessaan aivan kamala. Vartijoita on pitänyt soitella yhtenään. Sieltä on tullut ovesta jos jonkinlaista hyypiötä kirja"ostoksille". On tullut sekopäitä ja nistejä, juopuneita ja totaalisen stressaantuneita ihmispaholaisia. Tavaraa on kahmittu kirjakaupalla kainaloon, varkaille ovat myös kelvanneet kaikenlaiset tilpehöörit avaimenperistä maisemakortteihin. Porukkaa on talutettu pihalle, pitkäkyntisiä on seurattu ja pahalla silmällä kytätty. En muista näiden vuosien varrella ainuttakaan viikkoa, joka olisi ollut näin rauhaton. Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Onko Helsinki sulkenut kaikki avohoitopaikat vai onko ilmasto saanut ihmiset sekoamaan? Eikö nyt pitäisi olla talven kylmin viikkokin. Tämän jälkeen ei muuten sitä lunta kannata enää edes odotella, että eiköhän vain siirrytä suoraan syksystä kevään odotukseen.

Mutta niistä töistä. Eräs pitkän kokemuksen alkoholin kanssa hankkinut haiseva mieshenkilö huomasi kassalla, ettei käteinen yllättäen riittänytkään kahden euron kirjaan. Sanoi menevänsä pummaamaan rahat jostakin, ja eipä aikaakaan, kun hampuusi palasi kirjansa hakemaan. Kyllähän nyt kulttuuriharrastuksia pitää tukea. Varmaan siellä on pummattavaa naurattanut sen verran, että sydän on heltynyt, kun kaveri on matalasti kähissyt, että heitäs mulle kuule pari euroo, kun pitäis saada yks kirja tosta kulman takaa.

Eräältä extralta oli kassalta käyty tupakkaakin ostamassa. Mutta kun ei ollut mistä myydä, oli denso tietty mörissyt, että mikä vitun kirjakauppa tämä on, kun ei tupakkaa myydä, saatana. Eräs mummelikin sai raivarit, kun korttitelinettä täytettiin just silloin, kun hän kiireisenä eläkeläisenä sattui kaupassa asioimaan.
- Mitä hiivattia tämä teline tekee tässä? Eihän tästä mitään voi ottaa, se karjui ja paineli ulos.
Ihan siis kiusallaanhan me tehdään työaikana töitä.

Tulipa ovesta myös hyvin asiallisesti pukeutunut keski-ikäinen naishenkilökin, punaiset karvapampulat kaulassaan ja baskeri päässään. Sanoi sitten ostostensa yhteissumman ja laski tavarat kassapöydälle, josta nostin ne hyppysiini, että alan laskea kortit ja vetää lukijalla muut ostokset. No siitähän se riemu syntyi.
- Älä sinä koske niillä saastaisilla käsilläsi minun tavaroihini.
- Onhan minun nämä laskettava.
- Ei ole. Sinä et kyllä minun korttejani töhri.
- Kyllä ne nyt vaan on laskettava ja lyötävä tänne kassaan.
- Minähän sanoin paljonko ne maksaa. Älä sinä kuule ala yhtään siinä.
- Ei sitä niin voi kassaan lyödä. Pitää lyödä tuotteittain ja kappalemäärät. On ne pakko laskea.
- Sinä se et näköjään tiedä asiakaspalvelusta mitään. Noin surkean myyjän pitää vaihtaa alaa.
- Vai niin.
- Äläs siinä kuule innostu nyt.
- Kylläpähän minä taidan nyt innostua. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
- Haista sinä kuule. Minulle ei aleta yhtään tuota niin metsä vastaa hokemaan.
- No just.
- Haista sinä vittu.
- No niin, tämä riitti! Nyt ulos, äläkä tule tänne haistattelemaan enää yhtään kertaa!
- Äläkä tule sinäkään paskamyyjä!

Tämmöisiä meillä. Olen siis sitä mieltä, että haistattelussa menee raja. Sitä minä en vain asiakkailta siedä. Voi olla, että johdon kanssa olen tästäkin eri mieltä, mutta ei sitä vain voi ottaa huomioon jokaisen asiakkaan omituisia neurooseja. On tosin sitten käynyt sellaista korostuneesti kohteliastakin väkeä ja tokihan siinä mielenkiinnon pitäisi säilyä, kun ei koskaan tiedä tuleeko sieltä hyvän päivän toivotukset vai vitun haistattelut. Onneksi sentään voittopuolisesti ihmiset ovat varsin mukavia, nuoret hämmästyttävän kohteliaita ja mummotkin mukiinmeneviä, papoista nyt puhumattakaan.

Hej bloggen :)

Metro se kansainvälisenä lehtenä ei petä. Samat jutut kierrätetään kaupungista toiseen, oli se kaupunki sitten missä maassa tahansa. Kolumneista sentään kiitos, jotka on ajateltu kotimaisin voimin. Tänään Metrossa (s.9) esiteltiin luonnollisesti Ruotsin suosituin blogi, joka yhtään ruotsalaista tuntematta ei yllätä. Luonnollisesti ruotsalainen, koska esimerkkiä pitää aina ottaa naapurimaasta ensin. Kun kerran Ruotsissakin, niin näin voi olla meilläkin... Blogeja lukematon voi näin Ruotsin kautta paremmin hyväksyä, että sellaista virtuaalisyntiä harjoitetaan myös meillä Suomessa. Sitä paitsi sillä tavoin voi myös kaiken varalta syyllistää ruotsalaiset, vähän samalla lailla kuin aikoinaan pidettiin homouttakin Ruotsista meille kulkeutuneena tartuntatautina.

Miksi juuri Kenzan
blogi on niin suosittu?
– Ehkä syynä
ovat kirjoittamani
asiat, se että
olen malli ja
shoppailen
paljon.
(Kenza Metrossa 8.2.08)


No, siis tämä 16-vuotias ruotsalainen mallineito Kenza tarjoaa blogillaan ylivoimaisen vastuksen kenelle tahansa 50 000 erillisellä lukijallaan per viikko. Edes poliitikkojen jutut eivät kiinnosta likimainkaan niin paljon kuin tuon tyttösen meikkivinkit, päivät asut ja tekstin sekaan ujutetut puffit. Mitähän se kertoo ruotsalaisista? Ehkä siellä ei oikein netti ole vielä vanhemman väen hallussa. Toivottavasti. Tai sitten ruotsalaiset vain yksinkertaisesti ovat iästä ja sukupuolesta riippumatta niin kiinnostuneita mallin pintaelämästä.

Nyt onkin siis aika ottaa lusikka käteen ja katsoa asian positiivisia puolia. Täytyy nimittäin suomalaisena olla ylpeänä sitä mieltä, että mieluummin maan luetuimpana blogina jumankauta vaikka angstinen Turisti ja aiheena arkivitutus, kuin turhakkeista kylläiseksi korruptoituneen pikkumallin päivän pikkuostokset. Turistin niskaan ihquttaa tosin jo Suomen oma muotituuba Focus on Fashion. Vähän on siinä vielä skarppaamista kyllä, mutta noin yhteenvetona voi vain todeta, että muoti on ahmaissut maailman ihmiset ja kohta se varmaan ahmaisee meidätkin.

PS. Mutta on sillä mallineidolla kyllä söötti koira. Sitä voi kantaa kainalossa kuin käsilaukkua.

Seukkaamisen lyhyt oppimäärä

Minulla on juuri ennen nukkumaanmenoa tapana jutella pienempien lasteni kanssa pitkään kaikesta, kouluasioista tai mistä tahansa. Eilen kuopus ei meinannut pysyä nahoissaan, kun vähän tässä venähti. Se kävi tuossa ovenraossa jo kyselemässä, että tuutsääjo.

Noh, siellä se sängyssä kihersi. Jännitystä oli ilmassa ja minä sitten inttämään, että mitä nyt. Voi hyvä ihme sentään. Arvasin ääneen, kun pojan oli niin mahdottoman vaikea saada sanotuksi, mitä sillä pienellä sydämellä oikein oli. Kysyin että hei, onks sulla tyttöystävä? Juu. Meidän kuopus 10 v. seukkaa.

Kysyin sitten että
- No, käyttekö te treffeillä?
- Täh!? No EI!
- Niin tuota, mutta te siis seukkaatte?
- Joo.
- Ja miten se sitten ilmenee?
- En mä tiedä.
- Ahaa.

Tytär sitten puuttui 13-vuotiaan kokemuksella keskusteluun aikansa siinä silmiään pyöriteltyään.
- Ne seukkaa tekstiviesteillä.
- Tekstiviesteillä?
- Niin, tiedätsä, näin, se sanoi ja alkoi muka näppäillä pinkkiä kännykkäänsä ja luki ääneen:

Tyttö: Ollaanksme?
Kuopus: Ihan sama.
Tyttö: Yks tyyppi sanoi mulle, et sä oot kusessa muhun.
Kuopus: No oot sä ihan ok.
Tyttö: Niin säkin. Ollaanksme sit?
Kuopus: Ehkä.
Tyttö: Ai ei vai ollaan?
Kuopus: Ihan sama.
Tyttö: Jätät sä mut nyt?
Kuopus: Emt (emmätiä)

Syyllistämisen vapaus

Sattuipas somasti. Tuossa tulomatkalla ajattelin juurikin sitä, miten seksi tekee ihmisen näkyväksi. Taiveahon Satu se on taas sitä mieltä, että vaikka olisi päällä mitä hyvänsä, se ei oikeuta tuijottamiseen. Meitsi ei ainakaan voi olla katsomatta naisen tissivakoa, jos se sitä avoimesti silmieni edessä tyrkyttää. Voisin myös kuvitella, jos joku balettimies tepastelisi pullea herkkukurkku sukkahousuissaan edessäni, niin kyllä olisi maailman ihme, jos en sortuisi seksuaaliseen häirintään ja ainakin vaivihkaa vilkaisisi, että mitä helvettiä sillä siellä oikein on!

Itse kun olen näkymätön keski-ikäinen, tiedän kyllä mistä puhun. Miehet eivät perään katsele, kun päällä on kunnolla vaatetta. Eivät soi farkut meikäläisen perseessä, eivätkä pursu push-up -tissit kaula-aukosta eikä kopise ladydomina-saappaat jaloissani. Ei ole myöskään huulet houkutteleviksi tussattuina ja ripset maskaran painosta raukeina. Jos olisi, niin kenties kohderyhmästä 60 ja risat saattaisi joku vilkaista. Useimmat miettisivät mielessään, että paljonkohan maksaisi.

Itse asiassa olen ajatellut, että jos laittaisin päälleni minihameen, se olisi viesti. Se olisi viesti siitä, että saa ja pitääkin tuijottaa, koska täällä sitä on tavaraa tarjolla, niin kuin näkyy, ja että eikö tekisikin mieli. Ikään kuin jokainen maailman ihminen ei tietäisi, mitä siellä naisen jalkovälissä on. Ei siis ole mitään syytä korostaa sitä, jollei sitä aio tarjota. Naiset pukeutuvat minihameeseen tuottaakseen sekä itselleen että tuijottaville miehille mielihyvää. Mitään muuta syytä siihen ei ole, jos nyt ei olla tennistä pelaamassa. Ei ole mitään järkevää syytä pukeutua piikkikorkokenkiin ja liian kylmiin ja epäterveellisiin asusteisiin muuta kuin se, että haluaa tulla nähdyksi. Niin se vain on. Monet haluavat ja se on ihan okei, muttei sitä silloin kyllä pidä mennä valittamaan, jos joku katsoo.

No jos siis minä nyt pukisin minihameen päälleni, niin se kyllä ensinnäkin näillä tanttareisillä olisi viesti siitä, että olen tullut hulluksi. Mutta varsinaisesti se olisi valhe. En pystyisi kulkemaan tuolla maailmalla koko ajan valehdellen, että haluaisin tulla nähdyksi. Heterona erityisesti siinä tilanteessa haluaisin tulla miesten näkemäksi. Katsokaa meitä, kirkuisivat sääreni, koska siinähän ne olisivat näytillä. Mutta totuuden nimissä, sortsit paljastavat yhtä paljon kuin minihame, jos nyt ei kumarru sinne jalkoväliä kurkkimaan. Jokin siis myös tuossa hameen alle pääsemisen helppoudessa kiihottaa. Se tussu on siinä niin lähellä. Sen voi melkein nähdä. Kyllä minihame on kiihottava vaatekappale. Ja ne jotka roiskeläppään pukeutuvat, tietävät sen kyllä. Muussa tapauksessa hameen kantaja on joko tyhmä tai vieläkin tyhmempi, jos väittää julkisesti, ettei hameen pituudella ole mitään merkitystä. On sillä.

Julmaa tekstiä. Kyllä. Mutta asialla on toinenkin puoli. Talvella pukeudun sen vuoksi riittävästi, ettei palele. Jo se on viesti siitä, että ajattelen asioita käytännön kannalta. Käytännölliset naiset ovat harvoin seksikkäitä matalissa koroissaan ja toppatakissaan. Mutta kesäisin sattuu niin, että joutuu pukeutumaan vähemmän ja toppi paljastaa liikaa. Minullekin kävi niin kerran, ja silloin ajattelin, että mitä helvettiä tuo mies oikein tuijottaa. Miksi se puhuu tisseilleni? Minun pääni on täällä! Täällä ovat myös korvani. Tissini eivät kuule, eivät näe. Eivätkä ne puhu. Silloin en kotoa lähteissäni viestinyt mitään muuta kuin sitä, että oli jumalattoman kuuma päivä. Tissituijotuksen kohteena tunsin oloni hyvin vaivautuneeksi, koska en ollut ajatellut asiaa etukäteen ja jouduin tilanteeseen kuin varkain. Entä mitä jos puseroni olisi ollut peittävämpi ja minulla hikikarpalot nenänpäässä? Olisinko kuitenkin sentään onnistunut näkemään keskustelukumppanini silmät?

Asia on todella monimutkainen. Pitäisikö naisen siis pukeutua kesällä vaikka burkhaan, ettei joutuisi tahtomattaan himotuijottamisen kohteeksi? Pitääkö miehen siis ottaa huomioon vuodenajat? Lämpötilasta riippuen joko saa tai ei saa tuijottaa. Vähän niin kuin Kaarina Hazard kirjoitti Kontallaan -kirjassa, että porno ja väkivalta ovat silloin vasta pornoa ja väkivaltaa, kun sille ei ole syytä. Kun jyystetään vain ilman juonta, kyse on pornosta. Kun nainen tapaa miehen ja rakastuu, ja ihmissuhteessa tapahtuu sisääntyöntymiseen johtava käänne, paneminen siinä kontekstissa on korkeintaan erotiikkaa. H&M:n ulkomainokset kuohuttavat juuri joulun alla. No kyllä kai niin, kun riekutaan talvisaikaan ihan melkein alasti "arjelle vieraissa asennoissa" siinä tyrkyllä. Sehän on provosoivaa. Kesälläpä en usko, että tunteet kuumenisivat samaan malliin.

Yhtä kaikki vaikea asia. Herää tietenkin kysymys voisiko olla sellainenkin mahdollisuus, että mies pystyisikin olemaan tuijottamatta, oli vaatetus vuodenaikaan nähden kuinka pielessä tahansa? Entäpä jos miehet tällaiseen älylliseen suoritukseen pystyisivätkin? Monenkohan naisen päivä olisi pilalla, kun provokaatiovako antavassa kaula-aukossa ei houkuttelisikaan yhtään himokasta silmäparia? Siinä saattaisi jokusen rinnanympäryksen ympärille rakennetun naisihmisen itsetunto romahtaa - ja nykymenolla kansantalouskin vähitellen, kun seksikkyys ei enää kävisikään kaupaksi. Minusta miesten tuijottamattomuus olisi kuitenkin ihan oikein kaikille niille naisille, jotka avujaan auliisti esittelevät. Varsinkin eduskunnassa.

Ei helvetti!

Missä maailmassa me oikein eletään? Iltalehden uutisia tänään eli päivän luetuimmat jutut:

1. Vanhemmat heittivät lapsen ikkunasta - katso kuvat

2. Mies paloi autoonsa

3. Äiti ravintolassa - kolmevuotias harhaili yöllä kadulla

4. Yhtiöt jahtaavat strippaavaa lentoemoa

5. Strippaava lentoemäntä iski jälleen - katso video!

6. Pentti Matikaisen kultainen kädenpuristus

7. Sikiöt potkivat syövän ulos äidistään

8. Pikkupojan paras kaveri - 100-kiloinen python - katso kuvat!

9. Keitti vauvansa mikrossa - kosto poikaystävälle

10. Lehti: ”Seksitanssi” ja tatuointi järkyttivät Miss Suomen vanhempia

Joo-o. Sikiöinähän me ollaan vielä ihan kilttejä.

Sairauskertomuksen loppuhuipennus

Kuvissa aitoa sairaustaidetta.

Minä tiedän, että siellä ollaan kieli pitkällään odotettu taas sairauskertomuskuvausta selästäni. Ihme pervoja. No hei, ei vainenkaan. Olen nyt joka tapauksessa pääsemässä sairauskertomukseni huippukohtaan... mitä ihmettä, kuolaako siellä jo joku? No maltapas nyt, kerron, kerron.

No siis, olen tänään käynyt neurokirurgilla. Oikein siis neurokirurgilla, joka ystävällisesti teititteli minua. Hyvin arvovaltainen herrasmies, kerrassaan. Menin sinne nöyränä magneettikuvat kainalossani. Tiesin, että tämä on viimeinen kerta, kun selkääni ihmetellään, että mikä siinä nyt muka on. Kantapäähän asti juilii yhä niin, että että saa ihan käsillä vetää reittä perässään, ja on niin hellanlettas vaikeaa koko elämä, että ei sohvalta pääse ylös kuin könyämällä, jos erehtyy sinne istumaan. Yli 7 tuntia ei pysty nukkumaan tai sitten on koko päivä selkäkivun takia pilalla. Eikä mitään vikaa muka löydy. Niin olen kuin satavuotias mummeli.

Olin jo päättänyt, kun mitään ei kuitenkaan löydy, että menen tämän jälkeen fysikaaliseen ja kiropraktikolle ja venyttelen ja teen kaiken mitä käsketään. Vedän nappia napin perään ja tyydyn osaani. Opettelen elämään kivun kanssa ja sitä rataa. Olen tähän asti ollut ylpeä kipukynnyksestäni, joka on mielestäni ollut varsin korkea, mutta jonka ilmeisesti olen menettänyt ja nykyisin piipitänkin saatana kuin joku vaivaismuija.

No niin, nyt se huipennus ja hyvät uutiset: Siis jumalauta mun selässäni onkin vikaa! On on. Kaksikin vikaa. Nikaman siirtymä ja sen seurauksena sen epästabiili olemus, ja lisäksi vaikea stenoosi. Eli kulumavamman takia siellä on paha lysähtäminen nikamien välissä ja toisekseen nikama on kokonansa paikaltansa siirtynyt ja tekee siellä nyt mitä haluaa. Ja huono uutinen on sitten se, ettei kumpikaan parane, vaan pahenee. Leikkausjonoon heti, kun uskallan vaan sinne itseni lykätä. 950 ihmistä on jonossa ennen minua. Olen varmaan lopettanut bloggaamisenkin jo siinä vaiheessa, kun jotakin tapahtuu. Sitten kyllä pääsen leikkuulaudalle kahden viikon varoitusajalla, jos tai kun oikea jalkani lopulta heikkenee tai mahdollisesti halvaantuu. Mutta tämä ei siis parane kiropraktikolla, fysikaalisella eikä hieronnalla. Itse asiassa minun pitäisi vain seistä tai istua selkä suorana tekemättä yhtään mitään, ettei kuluma ja pullistuma pahene tai nikama siirry enää yhtään enempää. Ei mitään sivuttaisliikkeitä, ei kumartelemisia eikä turhia urheilemisia. Sanoin olevani kirjakaupassa töissä. Lääkäri hymyili, kirjoitti lausunnon ja toivotti "hyviä hetkiä".




















Onko muka ihme että sattuu, kun siellä on tämän näköistä porukkaa?

Voimaa

Valokuvatorstain haasteena voima.


Vanha kuva, sortsit siitä. Sitä paitsi kuva on julkaistu täällä kerran aiemminkin, mutta tuossa jäpikässä on voimaa. Jäpikkäkin on sitä paitsi omatekemä; Yksi on voima ylitse muiden…

Tarpeellisia kursseja

No niin, meemiä pukkaa Susun suunnalta ja nyt on kurssit suunniteltu.

"Siis ideoi 5-10 kurssia, joille haluaisit osallistua, ja haasta viisi muuta jatkamaan meemiä. Koska kurssille on kuulemma kivempaa osallistua kavereiden kanssa, ota omalle kurssilistallesi mukaan yksi haastajasi kursseista, jolle haluaisit myös osallistua."

Joo, Minh, Kata, Ally, Ohari ja Kukkis kurssitarjontaa miettimään, jos huvittaa.

Kun kansallissankari osoittautuu tampioksi

Lopultakin hollywoodilaisten oma kansallissankari, kyltymättömän huomionkipeä Britney Spears on lukuisten pillunpaljastelujen ynnä muiden äärimmäisten tekojensa jälkeen viety hoitoon. Toivottavasti kaikki käy hyvin ja media unohtaa Britneyn edes vähäksi aikaa. Meillähän on ollut oma veteranisoitunut poikabritneymme jo vuosikausia, median jahtaama esimerkillinen Matti, joka hänkin päätyi lopulta alapäänsä paljastusten tielle ja pääsikin sitten rikkaisiin naimisiin. Matti nousee montusta joka kerta ylös kuin vieteriukko ja pitää suomalaista lööppilehdistöä yllä luotettavammin kuin toimittajat itse.

Suomalaisten rakkaimmat julkkikset ovat perinteisesti olleet urheilijoita. Kun urheilija tekee jotakin epäilyttävää, media teilaa tekosen jo niin valmiiksi, ettei selittelyille enää tilaa jää. Vaikea se on enää kenenkään uskoa, että pukinpartainen Jere Karalahti puhuisi totta, paitsi siltä osin, mikä on totta. Aivan varmasti ryyppäsi vapusta juhannukseen. Varsin hauska on vinosti myhäillä myös sille entiselle suloiselle naapurin likalle, mutta nykyiselle tyhymälle ämmälle, joka ihan epona meitä kaikkia rehtejä Suomen kansalaisia meni petkuttamaan.

Kun kansallissankari osoittautuu tampioksi, saa suomalainen kaikkivoipaisuudessaan tuntea sen hetken olevansa helvetin paljon parempi, vaikka koulujenvälisessä tulikin jäätyä keihäänheitossa viimeiselle sijalle ja karsiinnuttua pikajuoksufinaalista. Eihän sinne hei kaikki edes päässeet. Minäkin tulin korkeushypyssä kolmanneksi tuloksella 153 cm. Tämän muiston siivittämänä meikäläisellä on varaa. Kun maha pullollaan makaa sohvalla ja vetää pari bisseä palan painikkeeksi sipsin murut rinnuksilla, olo on röyhtäisyn jälkeenkin vielä niin raskas, että kun urheilija kusee silmään, ainahan se pahalta tuntuu. Kyllä se vihlaisee, kun kansallissankari vetää toistamiseen dopingia tai ratkeaa ryyppäämään ja ryhtyy kerta toisensa jälkeen rattijuopoksi. Vähän pahemmalta tuntuu, kun sankari menee ja toilailee kännissä puukon kanssa ja jopa osuu sillä ihmispoloonkin. Se vasta vihoviimeisen kurjaa on, kun jääkiekkoilija istuu joidenkin helvetin enkeleitten kerhotalossa ja sanoo luuriin monta kertaa vittu. Siis kerrassaan niin selvästi rikollinen, ettei sitä enää voi millään erottaa lasipöydällä lojuvasta valkoisesta jauheestakaan. Täysi kriminaali koko jätkä ja olikin onni, että media pelasti meidät diileri Karalahden Huumevälitys Oy:n lonkeroilta.

Suomalainen yleisö pystyy silmänräpäyksessä sivuuttamaan urheilijoitten entiset saavutukset ja ohittamaan sen kaiken työn ja tuskan, jota kansallisurheilijamme ovat uransa eteen tehneet ja kokeneet. Ajatelkaa nyt vaikka Myllylän Mikaa siellä suolla rämpimässä. Kuka tuota vapaaehtoisesti edes katselee saati siellä sitten vielä rämpii? Hullujahan ne ovat valmiiksi, mutta niin rakkaita, että maailmamme pysähtyy, kun jotain tällaista tapahtuu. Urheilija voikin lohduttautua sillä, että entisten ja nykyisten rokkitähtien, artistien, taiteilijoitten ja kirjailijoitten rikokset, kähminnät, seksuaaliset häirinnät, kamanvedot, umpikännit ynnä muut perustouhut hädin nousevat edes otsikoihin. Kun tuhti ja parrakas bestsellermyyntiin yltävä veijarikirjailija istuu espoolaisessa kantakapakassa ja joutuu veriseen tappeluun joka ilta, media ei puhu siitä sanallakaan. Tarjoilija soittaa sedälle tapansa mukaan taksin ja kuski ojentaa nenäliinan, jolla kirjailija pyyhkii sydänverensä ohimoiltaan. Ketä kiinnostaa? Tai kun valtakunnan iskelmäkunkku leuhottaa kelsiturkki auki kylänraitilla ja liftaa harva se ilta ärrälle kaljanhakuun. Sen verran fiksu tyyppi, ettei sentään itse istu auton rattiin. Enpä silti tuotakaan tietäisi, jos en itse olisi nähnyt. Kirjoittamaton sääntö on myös se, että suomalaisen promillekusen noustessa artistin nuppiin, pitää telkkarinkin lentää hotellihuoneen ikkunasta. Tapauksen voi korkeintaan nähdä seurapiiriuutisten kuvatekstissä. Jessejanina pääsi viime viikolla heittämään television saksalaisen hotellin ikkunasta. Tie tähtiin on auki. Bändin uusin biisi on Saksan latauslistalla kolmosena.

Entä mitenkähän lie on suomalaisten rokkareiden huumebusinesten laita? Onkohan tuo edes olankohautuksen arvoinen ajatus. Monet parhaat biisitkin ovat vähintään kännissä väännettyjä ja parhaat kirjalliset tuotokset tervomaisesti krapuloissa aikaansaatuja. Sai Tolosen Jukkakin ihan uhrilta Jeesuksen oppien mukaan anteeksi, vaikka huumehöyryissään lävisti naisystävänsä keuhkon. Sitä paitsi sehän oli mustasukkaisuuksissaan tehty puukotus. Kaikkihan me sen ymmärrämme, että kun ihminen rakastaa toista niin kovasti, jotain tällaista aina tapahtuu. Näissä taiteilijoitten tapauksissa suomalaisen ymmärrys on ylitsevuotavaa. Meistä ikään kuin huokuu rakkaus ja suvaitsevaisuus eikä sydämiemme suuruudelle näy minkäänlaisia esteitä. Ja kun suomirokkarista on kyse sydämemme vain paisuu paisumistaan niin että pitkään tukoksissa olleet kyynelkanavatkin aukeavat.

En tiedä perustuuko taiteilijoitten syrjiminen tässä tapauksessa kunnioitukseen vai kateuteen. Ehkä suomalaiset ovat niin realistista porukkaa, että tietävät mihin niistä itsestä on ja mihin ei. Jokainenhan voi ryhtyä urheilijaksi, kaikki on vain halusta ja motiivista kiinni, mutta taiteilijoita pidetään niin kovin syntymälahjakkaina, että pienet valuviat ovat aivan harmittomia ja sellaiset voi helposti antaa anteeksi. Ne jopa kuuluvat asiaan. Itse asiassa ne kuuluvat jokaisen suomalaiseen, paitsi jos satut olemaan urheilija.

Käräytä pomosi -kampanja alkaa

Mäkkärillä oli viime yönä karmea pierutauti. Se on sikäli hankala vaiva, että Mac säikkyy jokaista peräpäästään tulevaa äänähdystä ja pierun tullen säntää kauhuissaan ylös ja katsoo häntäpäätään hämillään, vaihtaa rauhallisempaan paikkaan ja sama uudestaan. Koko yön. Olen sen verran herkkäuninen, että herään jokaiseen kynsien rapinaan. Ja nyt rapisi yön läpensä. Käytin koirat aamuyöstä pihallakin, josko helpotusta tulisi, mutta ei, ilmaa se vain oli. Viideltä sitten lopullinen herätys ja myrskyä päin. Sitten töihin.

Töissä on ollut viime päivinä kiirettä, kun kirjaa myydään taas halvalla ja liki jokainen myyjä on ollut sairaslomalla. En mää, mutta muut. Sitä on alkanut miettiä jo työolosuhteita, että miten niitä voisi parantaa, kun selkävaivaa on yhdellä jos toisellakin. Kassan takana ei kuitenkaan saa olla minkäänlaista jakkaraa, niin on kovin 50-lukulaista meillä. Patriarkka voimissaan vielä näinäkin päivinä. Asiakkaat eivät kuulemma tykkää, kun kassalla välillä piipahdetaan istuksimassa. Niiden mielestä se näyttää laiskalta. Niinhän se näyttääkin, jos siltä kantilta katsoo, että asiakas tulee, on paikalla viisi minuuttia eikä näe kokonaisuutta. Tuskin monellekaan asiakkaalle tulee mieleen, että ne myyjät tosiaan seisovat ja kävelevät koko päivän. Olenhan muistanut retostella niillä 12 000 askeleella, jotka kuormapäivinä askelmittariin kertyvät. Kyllä siinä niin tekisi mieli perse painaa jakkaraan vähäksi aikaa ja antaa välilevyn pullistusten valtoimenaan hetken pullistella. Se tekee hyvää. Saadaanhan me kyllä vessanpöntöllä istua sen aikaa, mitä nyt ihminen istuakseen ja asioimiseensa tarvitsee.

On siellä takahuoneessa se puujakkara, johon voi asiakkaiden herkästi häiriintyviltä silmiltä suojassa käydä pakaransa painamassa, jos oikein alkaa jalkoihin ottaa ja jos aikaa on. Harvoin on. Töitäkään siellä takana ei voi tehdä, kun takahuoneet mitoitetaan nykyisin siten, ettei siellä kukaan viihdy pitempään kuin on pakko. Valehtelematta meidänkin sosiaaliset tilat ovat peräti kolme neliötä. Ja nekin järjestetty pitkittäin. Neliön vie vessa, joka samalla toimii myös myös siivouskomerona. Vessaan päästäkseen on siirrettävä puujakkaraa. Ja jos siinä sattuu joku silloin istumaan ja samalla jotain napaansa vetämään, niin siitä on vain siirryttävä, jos toisella on kovin pissahätä. Siinä sitä sitten istutaan vierekkäin imurin kanssa vesihanan valuessa, kun ei millään viitsisi viedä toisen ruokahaluja.

No, samankokoisia ne tekevät nykyisin kaikista myymälöiden takahuoneista. Olen nähnyt ihan pohjapiirutukset erään vuonna 2011 valmistuvan kauppakeskuksen myymälöistä. Myyjien taukotiloista ei nimittäin turhaan vuokraa makseta, siinä kun menee kallista myyntitilaa hukkaan. Erikoista on kyllä, että arkkitehdit todella toteuttavat nämäkin markkinamiesten toiveet ilman, ettei kukaan eväänsäkään väräytä. Ehkä se on kovin haasteellista saada kolmeen neliöön mahtumaan astiakaappi, tiskiallas, roskakaappi, jääkaappi sekä vessanpönttö ja lavuaari. Sen lisäksi siellä roikkuvat myös myyjien ulkovaatteet, kengät ja kassit, mutta sehän ei ole kenenkään muiden kuin meidän murhe.

Tästäpä tuli sitten mieleen se, että Gigantissa ja Markantalossa ovat pistäneet oikein käräytä työkaverisi -kampanjan pystyyn (KSML), jotta kaikki epätoivotut, epäkorrektit ja epäluotettavat työntekijät saadaan kiinni. Kampanjan tarkoituksena on saada selville työpaikan ilmapiiriongelmat ennen niiden kärjistymistä. Just siitä se ilmapiiri varsin paranee. Milloinkahan meistä myyjistä löytyisi sen verran munaa, että alkaisimme käräytellä kaikkia mulkvistipomoja, jotka näitä kaikenlaisia työpaikan todellisia ilmapiiriongelmia aiheuttavat. En usko, että siihen menee enää kovin pitkään, vaikka saatanan sitkas olenkin.