Elämäni eläimet

Taas tässä itsekseni mietin, että on se vaan hyvä, kun meillä on koira. Muutoin olisin nykyisin aina yksin kotona. Ei olisi ketään kenelle puhua, ei ketään, ketä silittää, kenen kanssa nukkua päiväunia, käydä lenkillä... Ja kun on niin paljon käyttämätöntä hoivaviettiäkin vielä jäljellä. Mistähän sitäkin riittää, vai liekö uusiutuva luonnovara.

Ensimmäinen lemmikkini oli valkoinen kani. Minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia siitä, miten kani meille tuli, mutta muistan kyllä miten se lähti. Huhujen mukaan se kuoli jättiläismäisen mustan kissan suuhun Vetelissä. Vetelissä. Niin, sukuloimassa oltiin. Olihan se hirveä paikka suunnilleen viisivuotiaalle saada lomareissulla kuulla, että kani karkasi metsään ja kissa söi sen. No niin. Joku oli nähnyt kai kissan. Minä tiedä vieläkään, mikä on totuus ja miksi sen piti sattua Vetelissä. Oli meillä samoihin aikoihin akvaariokin, mutta siitä ei ole kuvia, eikä kaloihin voi kiintyä. Vaikkakin meidän rihmakalat elivät ainakin kymmenenvuotiaiksi, jolleivät pidempäänkin. Niiden jälkeläiset täyttivät sukulaistenkin akvaariot.

Hieman kanin yllättävän lopun jälkeen veljeni Kalle toi kotiin luvatta kissanpennun, jonka oli saanut viereisen talon mukavalta tädiltä. Mukava täti oli erään sittemmin epämukavaksi osoittautuneen jääkiekkovalmentajan äiti. Heidän valkoinen kissansa oli tehnyt muutaman pennun, jotka kaikki päätyivät talon pienten poikien mukana kunkin kotiin. Yhden löysimmekin roskiksesta kuolleena heti muutaman päivän perästä. Voi sanoa, että se oli yksi aikuistumisen etapeista. Muistan hyvin, kuinka me pihan lasten kanssa paheksuttiin sitä, että kissa oli ensin tapettu ja sitten vielä heitetty tylysti roskiin! Oltiin ehkä 6-7 -vuotiaita. Lumpukka sen sijaan sai elää kunnioitettavaan 18-vuoden ikään asti, kunnes ei enää pystynyt huolehtimaan itsestään. Lumpukan toinen silmä oli sininen ja toinen vihreä ja se oli kuuro, mutta ei se tahtia mitenkään haitannut. Aina se juoksi ovelle vastaan ja naukui kovaan ääneen, kun tulin koulusta ja sitten myöhemmin töistä. Loppuaikana Lumpukka siirtyi purkkiruuasta ensin nautasikajauhelihaan, sitten nautajauhelihaan, sitten paistiin, ulkofileeseen ja lopulta sisäfileeseen, jonka paloittelin pikkurillinkynnen kokoisiksi palasiksi. Lumpukan kanssa meillä eleli hetkisen eräs kulkurikissa, jonka kaikki kyläläiset toivat aina meille, koska sekin oli valkoinen ja vieläpä kissakin. Annoin sille nimenkin, mutta en enää muista mikä se oli. Se riiasi naapurin tyttökissaa ja niistä on valokuvakin, jossa ne istuu nenät vastakkain ikkunalaudalla, joulusydämen alla (en nyt löytänyt kuvaa tähän). Kyllä se meillä talven asusti ja eräänä leppeänä iltana, kun kulkuri lähti ikkunasta ulos, tiesin, ettei se enää tulisi takaisin. Eikä se tullut.


Kun Lumpukasta aika jätti, päätin, etten ikinä ota mitään eläintä, paitsi akvaariokaloja ja niitä minulla olikin siihen asti, kunnes korjasin erään vuodon myrkyllisellä silikonilla ja kaikki kalat kokivat karmean kuolon. Vain kaksi viikkoa Lumpukan kuolemasta ja päätöksestä olla koskaan ottamatta eläintä törmäsin reissullani Kuittiin, tuohon sekarotuiseen koiranpentuun, jonka emo oli Äänekosken kylän huora, niin sanottiin. Kukaan ei pystynyt varmuudella sanomaan, minkä koiran kanssa se narttu oli milloinkin pelmunnut ja kuka milloinkin oli pentueen isä. Emo oli jo itsekin niin pitkälle jalostettu sekarotuinen, ettei siitä arvannut yhtään, missä senkään emo oli iltojansa viettänyt. Joka tapauksessa muutaman kilometrin päässä asusteli eräs linjakas skotlannin paimenkoirauros. Tavatessamme se ei tunnustanut mitään, mutta kyllähän sen näki, kuka oli isä. Kuitilla oli myös sisaruksia, joista yksi tukehtui Sinisen lenkin kuoriin ja toinen kuoli johonkin sairauteen. Kuittikin oksensi tupakantumppeja silloin kun pelastin sen siitä kamalasta paikasta. Ei minun edes pitänyt ottaa koiraa, mutta miten voi olla ottamattakaan, kun eivät ne pennut olleet oikein pidettyjä siellä missä silloin asuivat. Ruokaa olivat saaneet vain pöydästä joitakin murusia, ja siitä tavasta Kuitti piti kiinni koko elämänsä. Kuitti eli 17-vuotiaaksi, viimeiset ja eittämättä parhaimmat vuotensa äitini hoivissa. Äiti teki aina leivän itselleen sekä Kuitille ja söivät sitten yhdessä pöydän ääressä. Kuitti piti antaa äidille, koska se ei oikein pitänyt lapsista ja minulla oli niitä jo kaksi siinä vaiheessa. Vanhoilla päivillään Kuittikin sitten heltyi ja pani paksuksi erään sievän sekarotuisen Oonan ja tuli isäksi viidelle hurmaavalle koiranpennulle, joista yksi narttu oli ihan isänsä kopio. Kävin niitä katsomassa samalla kun maksettiin äidin kanssa elatusmaksuja.

Koska Kuitti oli niin paljon yksin, otin sille kaveriksi kissan, Kassun. Kassun elämässä ei ollut mitään traagista. Se oli hyvästä perheestä. Kissanpennut vietiin jopa valokuvaamoon ja minulla onkin se palleropotretti ollut seinällä vuosia. Myös äitini otti samasta perheestä pennun seuraavalla kerralla. Rape oli isompi kuin moni koira ja aiheutti kotisaarellaan hämmennystä useaan otteeseen. Kassuhan kuoli 16-vuotiaana muutama vuosi sitten keuhkosyöpään ja on haudattu tuonne takapihalle. Rapekin taisi syöpään kuolla, kuten Kassun veljessarjasta kaikki. Mutta koska Kassu vielä nuorna eläissään puolestaan jäi aina yksin, kun Kuitti pääsi joka paikkaan mukaan, niin otin sitten Kassun kaveriksi vielä samasta perheestä kissanpennun, Piun.

Piu vietiin heti pentuna asianmukaisesti rokotuksiin, mutta lääkäri mokasi ja tuikkasi kahteen kertaan saman rokotteen. Piu oli kuolemankielissä, kun vein sen takaisin lääkäriin. Sieltä sain sitten vitamiinit ja nesteet, joita minun piti viikon ajan työntää ruiskunneulalla ihon alle. Piu pelastui, mutta katosi melkein samantien. Se ei ehtinyt edes täyskasvuikseksi koskaan. Minä etsin sitä tuloksetta päivätolkulla pitkin teidenvarsia, laitoin ilmoituksia pylväisiin ja kirjoitin lehteen. Isä puhui, että oli nähnyt kärpän meidän pihassa, ja oli aivan varma, että se oli ehtinyt Piun jotenkin ovensuusta napata. Siinä uskossa minä siten elelin vuosia, kunnes talon peruskorjauksen yhteydessä ilmastointikanavasta löytyi pienen kissan luuranko. Niin, mihinkäs se sisäkissa nyt olisi kotoa lähtenyt.

Sissin otin sitten Piun tilalle. Se oli maalaistalosta jostakin Puuppolan perukoilta. Tupa oli täynnä kissoja. Siellä olivat niin emo kuin isoemokin raidallisine poikasineen. Jonkin niistä minä sitten siitä kasasta otin. Sissi sai elää ihmeen pitkään, vaikka sen elämäntapa ei oikein natsannut meikäläisen kanssa. Mäkkäristä se tykkäsi paljon ja otti sen ikään kuin heti omakseen, toisin kuin Kassu, joka ylenkatsoi kaikkia vöyhöttäviä koiria.









Tytär on alkanut vinkua sukkanauhakäärmettä ihan tosissaan. Joka päivä se kysyy, saanko mää sen käärmeen? Kaikki naapuritkin tietävät, että meille on tulossa käärme, vaikka minä en ole vielä sanonut siihen mitään. Onhan meillä tuossa pihassa noita tarhakäärmeitä. Ihan ok -porukkaa.