Se koskettaa taas

Isäni kuoli joitakin vuosia sitten sukumme kesämökillä, saaressa, jossa olen viettänyt kaikki lapsuuden auringonpaisteiset kesäni veljeni ja serkkujeni kanssa uiden ja onkien, matoja tonkien. Mantereen puolella päästiin heinissäkin pyörimään ja kylän päätalossa syömään uusia perunoita voin kanssa. Isäni kuoleman jälkeen saari ei ole enää ollut entisensä, ihan konkreettisestikaan, mutta myös henkisesti siitä on tullut varjoisampi paikka.















Muutama yö sitten näin unen, että olin saaressa tapaamassa veljeäni. Hän oli siellä kaikkien kuolleitten kissojeni kanssa. Kassu köllötteli kuistin kaiteen reunalla, niin kuin se aina teki. Sissi seurasi häntä pystyssä tapahtumia ja Piu kiumurteli sen jaloissa. Lumpukka tuli tervehtimään. Pyysin veljeltäni, että se huolehtisi niistä ja muistaisi käydä kaupasta hakemassa niille ruokaa. Veli lupasi hoitaa, naurahti ja työnsi veneen vesille. Minä lähdin soutamaan ja kissat katselivat uteliaana perääni. Veli hymyili ja oli oma entinen hauska itsensä, millainen hän oli ennen kuin sairastui alkoholismiin.

Eilen veljeni vajosi koomaan. Tänään hän kuoli ja minä olen surullinen vielä pitkään.

Ei pysty, on niin hapokasta

Ei pysty. Ei pysty edes youtubea tähän lykkäämään. Tämä on ihan allegoria meikäläisen tämän hetken bloggaamisesta.

Pakko olla hiljaa vähän aikaa

Pikku paniikki päällä täällä. Ei mitään sen kummempaa. Bloggaamaan en ehdi, enkä sen puoleen runojakaan rustaamaan. Palkat sentään laskin juuri Idolsin ohessa, jotta olkoot onnelliset he, joille palkka kuuluu. Laskin kyllä omanikin. Maanantaiksi pitäisi olla kolme kirjaa luettuna ja keskustelun alustus tehtynä, mutta eihän mulla ole niitä kaikkia kirjojakaan. Varasin kyllä jo kolme viikkoa sitten kylän kirjastosta. Sitä yhtä kirjaa minä olen nyt sitten hinkannut aamuin illoin. Älyttömän paksu ja pienitekstinen tekele. Illalla jo olen laittanut kellot soimaan, hakenut vesilasin yöpöydälle ja mennyt sen paksun kanssa petiin. Oikein asettunut olen ja oikealla asenteella: nyt opiskellaan ja lujaa. Melko lailla olen ollut unessa samantien. Joka ilta. Ja joka aamu se vesilasi on tyhjä tai puoliksi juotu. Minä se en ole ollut. Me ollaan vissiin juotu koiran kanssa jo pidemmän aikaa samasta kupista.

Eräs toinenkin teoria

Noh, kun tuota alla olevaa eri hienoa teoriaani ei kukaan ole kaatanut, tehdäänpä näin tentin jälkitunnelmissa Freudista vielä yksi, joka ikään kuin on sitten yhteenveto koko aiheesta. Kai. Vaikea tässä vaiheessa sanoa, mitä tästä tulee.

Eli Freudin väittämähän on, että pikkutyttö huomaa eräänä sateisena päivänä alapäästään puuttuuvan jotain. Koettakaa nyt, pliiiiis, kiinnittää huomiota tuohon lauseeseen. Freud siis ajattelee, että pikkutyttö heti ensimmäisenä olettaa, että siltä puuttuu jotain. Ei esimerkiksi niin, että se huomaisi alapäänsä olevan erilainen suhteessa miespuolisiin läheisiinsä. Mihin tämä ajatus puuttumisesta perustuu? Eläimellisinä olentoinako meillä ei ole minkäänlaisia vaistoja? Koska eläin ei pysty abstraktiin ajatteluun kielen avulla, se myös säästyy kateudelta. Eli tässähän päädymme tilanteeseen, jossa kastraatioepäilys olisi yhteydessä ihmisen kielelliseen evoluutiokehitykseen eli ainakaan se ei voi olla biologinen lähtökohta. Toki tietenkin uh uh, yng, käng -tavuin elehtimällä on luolanainenkin kyennyt jonkinlaisia johdonmukaisia ajatuskuvioita seuraamaan, mutta miten minua epäilyttää se, että ensimmäisenä alapäitä tutkittaessa olisi herännyt epäilys äidin suorittamasta kastraatiosta. Halutessaan voi toki ajatella, että Freudin teoriaan asti kaikki naiset olivat vain tietämättömiä ja tuon tietoisuuden laajetessa alkoivatkin pian pimahtaa toinen toisensa jälkeen.

Tässä iässähän me kaikki tietty tiedämme, että pimppa on välttämätön peli ihmissuvun jatkumisen kannalta. Jos ei olisi pimppaa, ei olisi peenistäkään. Mitä peenis olisikaan ilman pimppaa? Pelkkä hetken yksinäinen haahuilija universumissa.

Freudihan vietti aikaansa aika tavalla mielisairaalassa. Hullujenhuoneella majailikin teoriaa tukevia kajahtaneita naisia nurkat täynnänsä. Ja tähän naisten hulluuteen ei mitään muuta syytä sitten voinut olla kuin peeniksen puuttumisesta johtuva kateus, jonka ne kahelit ämmät siellä pöpilässä yrittivät väen vängällä kieltää. Vikahan ei missään tapauksessa voinut olla vaikka siinä, miten hirveitä ihmisikohtaloita maailma tuohon aikaan päällään kantoi. Millaiset olivatkaan naisen oltavat silloin? Kokivatko miehet pikemminkin syyllisyyttä selittämällä asiat itsellensä parhain päin?

No, ajatus peniksen puuttumisesta perustuukin siihen, mitä edellisessä päreessäni jo sohaisin. Freudin teoriahan on ajalta, jolloin naisen hallitsematon halu piti lopullisesti kesyttää, kaikki muut keinot oli jo käytetty. Kesyttäminenhän ei onnistunut kuin pidättäytymällä eliittisin miesvoimin lihallisesta julki-ilottelusta eli osoittamalla ylhäisesti, että pimpan viettelyksiä on kuulkaa mahdollista vastustaa, katsokaa vaikka. Ja niin vedettiin peeniskortti esiin. Saadakseen naisen kesytetyksi sipsuttelevaksi lemmikikseen ja uskolliseksi palvelijakseen, mies tarvitsi teorian, jolla naisesta voi tehdä ikuisen alamaisensa. Nainen on suhteessa mieheen aina se, jolta puuttuu jotain. Nyt peenis käskee, nainen tottelee, tai peenistä ei tule.

Tämän höpön peniksen puuttumis -teorian voisi tietysti kääntää aivan päälaelleen. Miehen penis onkin kasvain, ylimääräinen elin. Pikkupoika säikähtää tuossa kolmen korvilla, että ohhoh, mulle onkin kasvanut tämmöinen. Äiti on varmaan sen mennyt kiusallaan kasvattamaan, tahi isä, koska sillä on samanlainen! Poika kääntyy äitinsä puoleen ja kun äiti ei suostu kastroimaan uloketta, eikä sen puoleen isäkään, poika joutuu loppuiäkseen kateuden pauloihin, koska tytöillä nyt vaan on niin hot. Tai vastaavasti poika voi olla myöntämättä kateuttaan ja tulla neuroottiseksi naisten kiusaajaksi. Miten päin vain. Valitse siitä.

Tämän melkein elimellisen teoriani pointtinahan ei siis ollut miehen vallasta johtuva kateus, vaan ihanhan se melkein pysytteli kastraatioteoriassa ja sen mielipuolisessa hulluudessa. Jos nyt lähtisin tämän teorian lisäksi puimaan sitä, miksi nainen ei voisi kadehtia miestä noin muuten, se ei enää kuuluisi tähän asiaan.

Mutta koska sitä on tivattu niin kovin, minä hellyn ja kerron teille vielä jotakin.

Miehet ovat jyränneet naisia aikojen satossa aika tavalla. Jos se ei miesten mielestä oikeuta edes jonkinlaiseen kriittiseen tarkasteluun, niin siinä tapauksessa kyse on niin epäempaattisesta oliosta, ettei sitä ole syytäkään kadehtia. Halveksia pikemminkin. Jos mies taas pystyy ylittämään sukupuolensa ja näkemään tilanteen myös naisnäkökulmasta, miestä voi jo hyvällä tahdolla kutsua inhimilliseksi olioksi. Sen jälkeen aletaan vasta puhua kateudesta, mutta sitä tapahtuu siinä vaiheessa vain yksilötasolla, eikä se enää liity irti leikattuun peenikseeni. Ihan yhtäkkiä ei kyllä tule mieleen ketään. Jaa, ehkä oma mies, kun sillä on niin mieletön vaimo.
____________________________________________________________

Ihan asiasta kolmanteen, niin sieltä Tuulialta tuleva sukkaihmisten ehtymätön virta voisi myös tutustua ajatuksiini lapsettomuudesta ennen kuin piipittää siellä kommenttilaatikossa Saaran törkeydestä lapsettomia kohtaan. Siis oikeasti, typeryys ja ajattelemattomuus johtaa maailman ennenaikaiseen tuhoutumiseen. Hemmetti, että tuollainen yhden neulebloggarin valehtelu saakin kohta aikaan kansanliikeen ja aivan perusteetta. Hävetkää. Opetelkaa edes ajattelemaan itse, älkääkä uskoko ketä sattuu. Johan tässä joutuu yleistämään kaikki neulebloggarit samaan kategoriaan. Eikä se ole kovin mairitteleva kategoria se.

Eräs teoria

Valikoiva opiskelu on palkitsevaa. Kun toisaalla nousee karvat partaa* myöten pystyyn, toisaalla se aiheuttaa kiusallisia mielenliikahduksia. Eli:

Kaikkihan tietävät, että ennen vanhaan kulttuuriset taidetapahtumat olivat silkkaa sodomaa. Teatterinäytöksien ohessa ja musiikin soidessa pidettiin myös lihamarkkinoita. Riehua ja rietastella sai saman katon alla vaikka koko pitkän illan. Hedonismi kukoisti, kunnes eliitti sitten eräänä päivänä päätti alkaa ilonpilaajaksi. Barbaarinen touhu ei sitten yhtään sopinutkaan heidän hienostuneeseen habitukseensa, eteenkin kun tuo vulgaari ilottelu perustui yksinomaan feminiiniseen ja hallitsemattomaan haluun sekä sen hävyttömiin houkutuksiin.

Koska eliitin piti erottautua tuosta alati puksuttelevasta porukasta ja todistaa oma henkinen saar... suuruutensa pidättäytymällä rietastelun iloista, sen piti sitten todistaa tahrattomuutensa ja pidättäytyä siitä puksuttelusta. Näin simppelisti syntyi niin kaksinaismoralismi kuin korkeakulttuurinen maku ja sen myötä liikuttava usko luovaan nerouteen. Vain nero pystyi tuomaan julki eliitin tukahdetut tunnot sen arvolle sopivasti. Tekijäfunktio nousi arvoonsa ja lehtiäkin sai lukea vain yhteiskunnan kunnianarvoiset jäsenet. Taidetta alettiin pitää tekijänsä sisimmän ulkoistamisena. Sisintään ulkoistavista suurin osa oli miehiä, monet journalismin edustajia ja yhteiskunnan kunnianarvoisia jäseniä. Näin siis muodostui korkeakulttuuri - eliitin tarpeisiin tehdä pesäero ala-arvoisiin kansalaisiin ja varsinkin infantiiliina pidettyyn eskapistiseen populaarikirjallisuuteen (po. lapsekkaana pidettyyn todellisuuspakoiseen viihdekirjallisuuteen, mutta kun ne nyt sanoo niin), jota lukivat enimmäkseen naiset. Siis kuka täällä oikein määrää, ajatteli 1800-luvun taitteessa kunnianarvoisa jäsen ja alkoi yllättäen ymmärtää oikeaa taidetta.

Kunnianarvoisan jäsenyyden sai vain noudattamalla poikkeuksellisen hienostunutta käytöstä ja osoittamalla älykkyytensä, lukemalla esimerkiksi realismia, jossa luova nero ilmaisi kaiken inhimillisen ymmärryksensä paperilla. Luovan neron inhimillinen ymmärrys toki vaati paljon kenttätyötä ja siksi se heille myös salaisesti suotiin. Enäähän se ei kovin salaista olekaan. Joka tapauksessa inhimillisestä ymmärryksestä tuli painettuna jalo ele ja kirjailijasta myyttinen otus, joka joi ja rietasteli koko eliitin edestä. Eliittiparka luopui julkisista iloistaan samalla kun muu kansa niistä juopui. Niinpä ne joutuivat lukemaan realismia kirjoista, koska heidän elämänsä oli niin kovin kaukana siitä. Katkeruus näitä barbaareja kohtaan ei olekaan koskaan loppunut. Se on kulkenut isältä pojalle, opettajalta oppilaalle...

Tästä aasinsillasta pääsemme pian pointtiin, joka siis on... mikäs se nyt olikaan? No, se liittyi yllättäen blogeihin, peniskateuteen ja ihmisten arvottamiseen. Vaikka monet kulttuurintutkijat ovat alkaneetkin olla sitä mieltä, ettei todellakaan voi sanoa, onko esimerkiksi rock taiteellisesti klassista musisointia vähäisempää tai huonompaa, kovin lujassa silti tuo arvottaminen näyttäisi olevan esimerkiksi blogikirjoitusten ja painetun kirjallisuuden välillä, tai vaikka vain ihmisten välillä.


*) Käyn joskus Saaran blogissa saadakseni hymähdellä. Pontevalla naisihmisellä on kieltämättä sana hallussaan. Ehkä yhtenä syynä on atavistinen syy nähdä jotakin outoa. Meniväthän ihmiset katsomaan parrakasta naista sirkukseen... - Maalainen

Lähde: Mikko Lehtonen, Faktan ja fiktion historia, tulkinta oma

Mainoskatko

Tänään parrasvaloissa Kirsti Ellilä. Lukekaa siis Satakunnan kansan Blogiskooppia.

Uusi sisäinen kauneus

No niin, asiaan. Anna-Stina Nykänen kirjoittaa tuoreimmassa Nyt-liitteessä mainoksista:

Onko mainosten naiskuva muuttunut? Ehkä ei. Edelleen naisten oletetaan pyrkivän täydellisyyteen, se vain tuntuu olevan entistä vaikeampaa. Uhkat tulevat nyt naisen sisältä: bakteerit, hormonit, eritteet. Niitä vastaan on taisteltava, jotta vaikuttaisi täydelliseltä. Satumaiselta.

Mainokset ohjaavat katsojan jokaisella tauolla tarkkailemaan itseään; milloin päätä, milloin alapäätä, milloin ihoa, hampaita, suuta, huulia, hengitystä... koko ajan saa olla tarkkana, ettei mitään täydellisyydestä poikkeavaa vain ole päässyt tapahtumaan. Silloin kun minäkin harvoin katson televisiota, niin eikö siellä ole heti kohta joku kysymässä oletko yksi niistä monista naisista, jotka kärsivät pahanhajuisista vuodoista? Kai sitä tulee vilkaistua alapäätään siinä sohvalla, että olenko minä ja mitä tuo sitä kyselee. Toinen pahakas on se mainos, missä ne screenille heijastetut riehakkaat bakteerit hengailevat jonkun suussa hammaslääkäreiden seuratessa tilannetta jotenkin friikkimäisen epäilyttävästi. Sen jälkeen kysytään vielä onko sinulla hilsettä (onneksi ei sentään täitä) ? Oletko lihava? Särkeekö jalkoja? Ei kai vain jokin sieni muhi siellä myös? Kipeytyvätkö hartiasi? Syötkö epäterveellisesti? Närästääkö? Lirahtaako pissa? Ettet nyt vain haise sitten? Ja kuinka muuten on deodoranttisi laita? Lienee pettänyt? Ja entäpä se korvavaikku? Kuuluuko huonosti? Jätä kuule vanhat keinot, äläkä työnnä sitä vaikkua pumpulipuikolla! Ja sitten vähän animaatiota, että miten se vaikku sieltä korvasta oikein otetaan. Jokin aika sitten kärsimme kaikki tietämättämme couperosa -ihosta. Nyt tietämätöntä korvennetaan pahanhajuisella hengityksellä. Oletko sinä juuri se, joka saa hengityksellään pleksinkin takana istuvan palveluhenkilön kavahtamaan järkytyksestä? Käsi ylös, kuka ei työnnä kättään suunsa eteen siinä vaiheessa?

Anna-Stina Nykänen näkee tämän koskevan vain naisia, mutta kyllä siellä yhtälailla erektion ponnettomuudesta huomautellaan parhaimpaan actionaikaan. Ja samastu siinä sitten Brosnanin Pierceen, kun puhe mainoksessa kääntyy kaljuuntumiseen ja takaraivossa sykkii muistutus virtsasuihkun kaarevuustason huolestuttavasta hupenemisesta.

Vaikuttaisi siltä, että kun ulkonäköhommelit alkavat olla kondiksessa ja jokainen trenditietoinen kuluttaa muotiin sekä kauneuteen kahisevaa ylenmäärin, niin katse on kohdistunut nyt myös siihen sisäiseen kauneuteen. Sama ilmiö on muuten poliisi- ja lääkärisarjoissa. Sykähdyksittäin sukelletaan ihmisruumiin sisuksiin, ikään kuin olisimme kaikki todella uteliaita näkemään mikä sieni tai tauti ketäkin kalvaa ja miten se kalvaa. Luotiakin esitellään ruumiin sisuskaluissa niin kuin sitä vakuutusmainoksen hirveä tuolta se tuli ja tuonne se meni. Sitä jotenkin toivoisi, että sitten kun aika jättää, ei sentään pyydettäisi kameraryhmää paikalle (oho, fakta ja fiktio meni nyt vähän sekaisin, mutta kenelläpä ei tätä nykyä menisi).

Totta kai mainostajilla on tarve saada tuotteitaan kaupaksi, mutta niiden kokonaisuudesta muodostuu rasittava tietoiskujen suma. Ja kun samaa informaatiota tunkee illasta toiseen, se alkaa kuulostaa jankutukselta. Ei ole yhtään ihme, että porukka viettää mainostauot mielummin jääkaapilla.

***
Linkkilistan muokkaus haamupäivityksen syy.

Henkiset saarat

Hei kaikille neulebloggajille. Tässä linkki takaisin Tuulian blogiin. Täällä ei ole mitään sen suuntaista, mihin Tuulia suuressa 27 v. viisaudessaan viittaa. Henkinen saaruus on hieno juttu, mutta sitä ei pidä sekoittaa vääriin asioihin, kuten Tuulia lukutaidottomana tekee.

*Ja ennen kuin ykskään henkinen Saara käy mouhuamaan mun kommenttilaatikossa, todettakoon, että mie en todella pidä hirveesti lapsista. En ymmärrä niitä, en puhu niitten kieltä enkä osaa leikkiä niiden kans, josta syystä ne yleensä mun kanssa samassa tilassa päätyy kiljumaan kun sireeni. Osa tenavista on ihan ok, osa ei - enhän pidä kaikista aikuisistakaan. Lastenvihaajaksi ei saa siis leimata, en vaan ymmärrä niitä.

a) Lap-si-vi-haa-ji-en (äh, ei jaksa tavuttaa, koettakaa nyt kuitenkin lukea:) ongelmat ovat yksinomaan lapsivihaajien ongelmia. Niillä ei ole mitään tekemistä lasten kanssa. Ongelma on oma, ja siitä pitää aikuisen (siis sen lapsivihaajan) ottaa vastuu. Omat vihat ovat aina omia ongelmia. Siitä ei siis voi syyttää lapsia. Ei myöskään voi olettaa, että kaikki jotka eivät tule lasten kanssa toimeen, olisivat lapsivihaajia. Kaikki eivät vain tule niiden kanssa toimeen. En tullut minäkään ennen kuin tein omia lapsia.

b) Kenelläkään ei ole oikeutta mennä arvostelemaan lapsettomien päätöksiä, sillä se on ainoastaan hyvä asia, etteivät lasten kanssa toimeentulemattomat joudu lasten kanssa tekemisiin ja varsinkaan ottamaan niistä vastuuta. Siitä ei hyvä heilu.

c) Minulla ei ole osaa eikä arpaa lapasiin tai sukkiin, joista tulee liian pieniä ja jotka joutuu sitten antamaan joillekin lapsille. Meillä on jumalattomasti oikean kokoisia lapasia ja sukkia.

d) Minustakin on mukavaa, että lapset kasvavat. Kolmen vauvan pyöräyttäneenä tiedän, ettei niiden kanssa toimeen tuleminen ole helppoa, ja jos yhtään tuntuu siltä, että ei kestä tai ei jaksa, niin missään tapauksessa siinä vaiheessa niiden tekeminen ei ole edes suotavaa, saati pakollista tai odotettavaa.

e) Ja jos joku niin vaatiikiin tekemään, niin sitä nuijalla päähän. Vaatiminen ei ole kenellekään hyväksi.

Freudipuskompleksi

Tätä Pietilän kirjaa, Joukkoviestintätutkimuksen valtateillä (1997) lukiessa törmäsin jälleen kerran freudilaiseen tulkintaan. Freud on aiheuttanut minussa puistatuksia aina, enkä ymmärrä, miten hemmetissä jonkun iänikuisen paukapään kompleksista kompleksiteoriaa käytetään jopa postmodernin feminismin tulkinnan apuna. Kuka perkele toi Freudin tänne? Tuo hemmo oli siis tunkeutunut feminismiä käsittelevään osioon salakavalasti kuin.. mmm... käärme. Epäilin tietenkin ensin Pietilän järjenjuoksua. Sitten vasta omaani. Mutta päädyin Pietilään. Haahuilin netissä todetakseni tämän peniskateuden sitkeän harhakuvan olevan yhä voimissaan ja ihan käytettyä kamaa kaiken teoretisoimisen tukena. Vika on siis minun järjenjuoksussani. Onhan se, ihan terveyssivustoilla asti täysin luotettavana ja kenenkään kyseenalaistamattomana, että eräänä päivänä 3-vuotias tyttölapsi huomaa peniksensä puuttuvan ja epäilee äitinsä kiusallaan kastroineen sen. Tyttö kääntyy äitinsä puoleen, mutta kun äiti ei voikaan liimata penistä paikoilleen, tytön toiseksi vaihtoehdoksi jää ymmärtää, että häneltä tulee ikuisesti puuttumaan tuo irti leikattu elin ja tyttö joutuukin elämään tämän murheellisen asian kanssa ikänsä samalla kadehtien veljiensä hilppereiden iloista heilahtelua. Myöntämällä tämän järkyttävän vaillinaisuutensa naisesta tulee kuitenkin jokseenkin normaali, jos älyää vanhemmiten kumartaa ja kadehtia penistä päivästä toiseen sekä kaivata sitä oikealla tavalla oikeaan paikkaan. Toinen vaihtoehtohan on se, että naisesta voi tulla täysin epänormaali ja lopun ikänsä hän voikin neuroottisesti inttää, ettei häneltä käsittääkseen puutu mitään sieltä.

Oli onni, että löysin kuitenkin tämän artikkelin. Minulla oli hauskaa. Se on tosin melko pitkä ja vain asialleen omistautunut neuroottinen freudipuskomlpeksista kärsivä nainen jaksaa sen hyvässä lykyssä lukea ja saada tukea täysin häpeämättömille ajatuksilleen. Lainaus:

Tulkaahan piiriin pojat ja tytöt. Kerron teille tarinan. No niin, kuunnelkaapas: Asuipa kerran antiikin Kreikassa näytelmäkirjailija, jonka nimi oli Sofokles. Näytelmäkirjailija kirjoitti kivan pikku näytelmän, jolle hän antoi nimeksi "Kuningas Oidipus". Kaksi tuhatta vuotta myöhemmin kaukaisessa maassa, jonka nimi oli Wien, asui saksalainen psykiatri nimeltä Sigmund Freud. Freud luki tämän kivan pikku näytelmän ja yhtäkkiä hän sai loistavan ajatuksen! – hän päätti keksiä seksuaalisuus- ja psykologisen teorian, joka perustuisi "Kuningas Oidipukseen" – ja näin hän tekikin, vaikka sen tekeminen kesti monta monituista vuotta. Hän nimesi teorian "oidipuskompleksiksi". Ja tiedättekös mitä sitten tapahtui? Hän teki kaikista pikku Oidipuksia! Ja siitä lähtien kaikki elivät sekavina elämänsä loppuun asti.

Ehkä hätkähdyttävintä oidipuskompleksissa on se, ettei sillä ole minkäänlaista koherenttia perustaa ja että se on täysin irrallaan Todellisuudesta. Se on myyttiin ja representaatioon perustuva teoria. Se saa aineistonsa antiikin ennaltaharjoitellusta teatterista kaikkine vakiintuneine koodeineen ja johtolankoineen. Mutta kaikkein häiritsevintä on se, että ylipäänsä kukaan uskoo siihen. (Rolando Perez, An(arkiasta) ja skitsoanalyysistä, Viides taso, Reaktiivisen halun fasistinen struktuuri ja sen suhde naisten alistamiseen, Anarkistinen kirjasto, Kokoelmat )

Olen saanut tartunnan

Bloggerilla mättää ja googlella myös. Google epäili, että saatan olla saanut viruksen. Ihme homma, niin minä olenkin. Kaupassa tajusin, että olen sairas. Tarkkaan ottaen vihannestiskillä. Olin juuri ojentamassa sormiani kohti jäävuorisalaattia, kun se iski. Huimasi, hiotti, voimat katosivat, nielu tuntui turvonneelta, hartioita kivisti ja ohimoissa sykki. Kotona ei sen vertaa välähtänyt, että mikä tämän pään huminan ja säryn funktio mahtaa olla. Kuvittelin tietenkin, että olen lukenut liikaa Pietilää ja kirjoittanut liikaa tenttivastauksia. Että olisi olemassa jokin fyysinen raja, jota enempää ei voi tenttiin päivässä lukea. Mutta ei sitä ollutkaan.

Tällä myrskysäällä on mukava ajaa autolla. Kaikki jää arvailun varaan. Epäilemättä muutkin ovat sen tajunneet, siinä me köröteltiin kehä kolmosta kuuttakymppiä kaikki. Matka tuntui pidemmältä kuin koskaan. Autoajelut ovat nykyisin niitä ainoita hetkiä, kun ehdin kuunnella radiota tai musiikkia ylipäätään. Kanavia tulee vaihdettua kuin televisiosta kesäisin. Meillä on ollut Radio Rock pannassa siitä asti kun se aloitti, koska Aatos Erkko nyt vaan ei voi olla rock. Kuuntelin sitä silti hetken ja esikoinen sanoi, että tää on ihan paska. Samalla kanava hiljeni kokonaan.

- No nyt se rupes itkemään.

Musiikin kuuntelussa minulle henkilökohtaisesti on tärkeää, että voin lauleskella tai olla siinä hommassa mukana, edes kertosäkeessä, mikä tietenkin on vaikeaa, jos biisi on entuudestaan tuntematon. Kipaleitten täytyy siis tulla tajuntaani jotenkin salakavalia teitä pitkin etukäteen, että voin niitä sietää. Tänään ainoa tarpeeksi tuttu kappale koko puolitoistatuntisen autolla ajelun aikana oli Tapani Kansan Veikko Nieminen. Olenko minä vanha vai enkö minä ole.

Lopuksi esimerkki siitä, kuinka teinixin kanssa käydään keskustelua. Niitä kyllä vastuu on vanhempien –juttuja siis.

- Kun sinä siellä netissä…

- Mitä sä nyt taas alat sönköttää

- Kuuntele nyt. Siellä netissä kun olet, niin kaikkihan ei ole miltä näyttää. Ole kriittinen…

- Kai mä nyt tiedän.

- Siis muista olla kriittinen niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa siellä vietät aikaasi.

- Sano ny vielä kerran mikä.

- Kriittinen.

- Mikä?

- No kriittinen. Ihan totta.

- Mitä sä tolla ees niinku yrität.

- Nää nyt on niitä asioita joista lapsille pitää puhua.

- No ei ole.

*

Ja sitten keskustelua teinixin kanssa muuten vain, kun äiti yrittää autossa tappaa hiljaisuuden.

- Minkähän takia ne ei voi laittaa tossa radiossa näkyviin tekstiä, että mikä biisi siellä milloinkin on menossa?

- Miten niin?

- No että tietäis mikä biisi on menossa.

- Kuka niitä viittii sun takias sinne laittaa.

- Ei mun takia, mutta muutenkin. Olisihan se jotenkin biisin tekijöillekin tärkeää. Ne ei koskaan enää sano, kuka soittaa ja mitä. Ennen vanhaan sitä oikein odotettiin sävelradiota kuunnellessa, että kuk

- Älä kerro enempää. Ei sitä tartte radiossa kertoa, kuka niitä esittää.

- Mun mielestä tarttee.

- Eihä tartte!

- Tarviihan. Olisihan se nyt oikein.

- No eikä ole!

- Miks sun kans ei voi ikinä puhua mitään. Sä olet aina periaatteesta vastaan.

- Enkä ole.

- Olethan. Aina ei ei ja ei. Pelkkä periaate.

- Enkä ole. Mähän olen aina sitä asiaa vastaan.

Lapset kouluun, minä lomalle

Ei hitto viekoöön, kyllä jokaisen koululaisen vanhemmille pitäisi julistaa vapaapäivä aina ensimmäisenä koulupäivänä loman jälkeen. Muksut ovat menneet liiasta nukkumisesta ja liiasta valvomisesta aivan sekaisin. Edellinen yö ennen kouluaamua onkin yhtä helvettiä. Itse olin ottanut Pietilän Veikon sänkykaveriksi ja yritin selvittää sen ajatuksenjuoksuja ja herranjumala, koko viestinnän oppihistorian läpileikkausta 1600-luvulta tähän päivään ja nukahtanut joskus pikkutunneilla Pietilän alle.

Samaan aikaan esikoinen ei saa unta. Se ravaa jääkaapilla kymmeniä kertoja ennen kuin sen teiniangstiset askeleet lakkaavat raahustamasta juuri ennen aamua. Välillä kuopus huutaa sängystään ta ta ta tadaa! ja lähtee kävelemään. Minä perässä että mihin sinä nyt, kun arvasin, ettei se ihan tolkuissaan kyllä ollut. Siis en todellakaan juokse niiden perässä täällä öisin, jos käyvät vaikka vessassa, mutta tämä oli ihan selvä juttu. Otin kuopusta kädestä ja kysyin, että mikä hätänä.
- äshsäshshs tsämlää.
Ahaa. Talutin pojan sänkyyn ja olin juuri nukahtamassa, kun neiti alkaa potkia seinään niin että koko talo tärisee. En tiedä nukuinko kovinkaan paljon yön aikana.

Kun puhelin soi aamulla seitsemän jälkeen, olin varma että on aamyö. Se soi ja soi, ennen kuin minulla edes välähti, että siihen pitää kai vastata. Minä tuijoitin sitä tuttua puhelinta enkä osannut painaa oikeaa nappia. Siinä se soi minun kädessäni ja minä tuijotan sitä, että mitä sille pitää tehdä. Kun sitten sohin aikani, niin puhelimesta alkoi kuulua pienen pojan puhetta, josta en saanut mitään selvää.
- Mmmm, minä sanoin ja työnsin luurin kuopuksen korvaan. Menin takaisin sänkyyn ja nukuin häpeilemättä puoleen kymmeneen. Se oli sikäli onnellinen yhteensattuma, etten pitempään kuitenkaan nukkunut. Esikoinenkin veti sikeitä täyttä päätä, mutta kyllä se kymmeneen kouluun kuitenkin ehti.

Toisaalta ja toisaalta

Ohari-fanille tämän päiväinen postaus oli isku vasten kasvoja. Houkutus tehdä oharit on nyt suurimmillaan. Tästä pähkäilyvaiheesta eteneminen johonkin suuntaan on tehnyt päivästäni eriskummallisen. Olen ottanut joulukoristeet alas yksi kerrallaan, laittanut laatikkoon ja istunut miettimään lopettamisen lopullisuutta. Olen käärinyt jouluvalot pakettiin ja istunut alas miettimään lopettamisen lopullisuutta. Olen laskostanut punaiset jouluverhot kaapin perälle ja istunut alas miettimään lopettamisen lopullisuutta. Lisäksi katsoin Paavo Pesusieni-leffan ja imin pillillä pirtelöä, vaikka piti ryhtyä valmistelemaan tenttivastauksia. Tätä te ette ehkä olisi halunneet tietää. Luin kyllä sentään blogeja ja mietin narsismiani, jonka kukkeimmat kulta-ajat taitavat olla jo ohitse. Olenkin miettinyt sitä, onko tällä bloggaamisella mitään muuta merkitystä, kuin mitä Iines sanoo:

"Turha kuvitella, että bloggaamisella olisi jotain tekemistä kirjoittamisen tai yleensäkään sanataiteen kanssa. Tai edes yhteiskunnallisen vaikuttamisen. Ihan kannatettava missio on saada muiden hyväksyntä olemassaololleen blogosfäärissä. "

Onhan se ilman muuta sitäkin. Tietenkin on. Ja toki tuon ilmeisen ironian seasta voisi havaita huolestumisenkin siitä, etteikö todellakaan ole väliä sillä mistä ja miten kirjoitetaan. Minäkin olen ollut huolestunut samasta asiasta. Koska minut kuitenkin oli linkattu tuohon tekstiin, teksti tuli otettua henkilökohtaisemmin. Se oli hauska näpäytys. Ehkä tuo ryhmäseksi-ilottelu oli liikaa, vaikka onhan se mukavaa, että blogi edes joskus saa. Silti kieltäydyn uskomasta ja edes hihittelemästä sille, ettei näillä olisi minkäänlaista yhteiskunnallista vaikutusta. Sehän riippuu siitä, mitä kirjoittaa. Kauraa lukiessa tulee väistämättä mietittyä, mitä voisi tehdä toisin, että erilaisten lasten elämä tässä maailmassa helpottuisi. Obeesiaa ja Arrua ja lukiessa tulee miettineeksi omaa tulevaisuuttaan, Markoa ja Brimiä lukiessa maailmankuva syvenee väistämättä. Paluu pitää kyllä myös mainita maailmankuvan laajentajana. Siis millä tavalla ei blogeilla olisi yhteiskunnallista vaikutusta?

Kuka yhteiskuntaan yleensä vaikuttaa? Joskus tuntuu siltä, että yhteiskunnan oletetaankin olevan vain eduskunnan leikkikenttä. Me tavalliset ihmiset täällä sitten ollaan kuin sianporsaat karsinassa, joiden toimia julkisen vallan edustajat tarkkailevat erilaisten tutkimusten avulla. Ketään ei oikeastaan näytä kiinnostavan, että mehän olemme täällä läsnä. Meiltähän voisi suoraankin kysyä. Sen sijaan poliitikko ja wannabe-poliitikko myös pistää blogin pystyyn ja odottaa, että me alamaiset menemme sinne kommentoimaan. Minkälaisia poliitikkoja meillä oikein on? Valmiiksi kuspäisiä? Olin muuten kuvitellut, että vasta eduskuntatyö ja valta tekevät sellaisiksi, mutta ilmeisesti se onkin synnyinlahja.

Onko bloggaaminen sittenkin ainoa keino vastustaa poliittisia epäkohtia tai taistella vaikka tabloidisaation aiheuttamaa uutisointia vastaan, ottaa kantaa, niin kuin ihana Maija Mallikortti tekee (lukekaa 5.1. postaus!). Ja onko se ainoa keino ilmaista terävästi mielipiteensä esimerkiksi Prosperon lailla. Miten pelottava ajatus olisi pysyä iäti vaiti samaan aikaan kun median valta paisuu paisumistaan ja journalistitkin pyristelevät irti eettisistä säännöistään. Median omistus keskittyy vain harvoille ja heidän motiivinsa on ainoastaan tehdä lisää rahaa ihmisten laumasieluisuutta hyväksikäyttäen, tarjoamalla sitä, millä ihmisten huomion on aina vaivattomimmin saanut: juoruja, seksiä ja väkivaltaa. Pitäisikö tähän alistua ja pitäisikö uskoa siihen mitä Iines sanoo yhteiskunnallisesta vaikuttamattomuudesta ja luovuttaa tästä pienestä blogikentästä tilaa niille, joilla on jo ennestään valtaa. Sanomalehtien blogit ovat nekin vain sanomalehtien jatkeita, tukevat jo ennestään lehtiensä markkinaorientoitunutta linjaa. Sinne ne asettuvat toimittajatkin odottamaan alamaistensa kommentteja. Ovatko hekään oikeasti aidosti kiinnostuneita siitä, mitä ihmiset ajattelevat, mistä puhuvat. Eivät. Näille toimittajabloggaajille maksetaan myös palkkaa, mutta mistä? Onko heidät vain palkattu pitämään paikkaa siihen asti, kunnes kansalaisten äänet on vaiennettu ja kunnes kukaan ei uskalla nousta sanomaan enää mitään näitä media-auktoriteettaja vastaan (nam, salaliittoteoria!). Riippumattomia he eivät enää kuitenkaan ole.

Blogilistalla on toki paljonkin bloggaajia, jotka eivät kuvia kumartele, ovat johdonmukaisia, rohkeita eivätkä kalastele yhteisön suosiota. Se että he käyvät kommentoimassa muita, on kyllä nähdäkseni osoitus siitä, että he ovat aidosti kiinnostuneita asioista verrattuna vaikkapa noihin edellä mainittuihin esimerkkeihin, jotka varsinaisesti ovat olevinaan yhteiskunnallisia vaikuttajia. Kai he ovatkin aina niin pitkään, kun yleisö antaa niin olla. Me olemme se yleisö ja kai tässä pitää vähän miettiä, millä tavalla yleisön äänen saa parhaiten kuuluviin. Ehkä se ei lopettamalla ainakaan onnistu, mutta toisaalta olisi mukava välillä katsella sivustakin noita blogistanian maanmainiota kannanottajia.

Mitä nyt taas?

Näyttää siltä, että puoli sukua tai ehkä kenties jo koko suku on tietoinen tästä blogista. Pari työntekijääkin lukee tätä silloin tällöin, mutta ne ovat aika kovaksi keitettyjä naisia. Eli sukulaisten osalta tilanne alkaa näyttää siltä, että olisi alettava kirjoittaa yleisistä ja tylsistä asioista, tai sitten ihan vain itsestäni ja silloinkin vain niistä ajatuksistani, jotka eivät liity keneenkään.

Olenkin miettinyt sitä betablogin perustamista, josta en kertoisi enää kenellekään, mutta mitä helvettiä tämä nyt sitten tarkoittaa:
"The new version of Blogger in beta is dead!
Long live the new version of Blogger!
(P.S. The old version of Blogger is not dead, but it would like to retire for a little while... maybe go to Hawaii or play World of Warcraft all day? It begs you to let it play World of Warcraft all day.)"

Siis mitä? Mitä? Mikä versio nyt on menossa? Milloin putosin kokonaan kelkasta? Missä minä olen?

Jäseniä särkee ja buranaa menee

En muista milloin olisi ollut näin tyhjä olo tämän blogin edessä. Tai muutenkaan minkään edessä. Voi olla ettei minulla ole enää koskaan mitään sanomista kenellekään. Aika moni asia ottaa pattiin, öisin ei saa nukuttua ilman salpaajia, jos niidenkään kanssa. Jäseniä särkee ja buranaa menee. Fibromyalgia vaivaa aina tähän aikaan vuodesta. Aina. Käsissä ei ole puristusvoimaa enää juurikaan. Yritän säästellä viimeisiä voimiani torstaiseen inventaarioon. Viime perjantaisen inventaarion kanssa meni kaksi työpäivää putkeen, eivätkä nämä menneet kolme vapaapäivää riittäneet palautumiseen. Tenttiä varten sain kyllä vastauksia tehtyä ihan mukavasti. Nyt peilistä tuijottaa vanha ja väsähtänyt eukonryjä ja sellaisena pitää kuitenkin lähteä joka päivä ihmisten ilmoille. Jostain syystä kontrasti muihin kauniisiin ja meneviin ihmisiin on näinä aikoina erityisen tyrmäävä. Se on viisainta kävellä pää painuksissa ja keskittyä toppatakkinsa alla piilossa vain omaan suoritukseensa, että pääsee masentumatta perille. Ilman tuota kahelia koiraa ja noita hupsuja lapsia olisin paneutunut talviunille aikoja sitten.

Olo ei tosiaankaan tunnu yhtään kontroverselliltä, mitä se sitten tarkoittaakaan. Missään sitä ei selitetä. Varmasti hieno sana ja se tuo minulle jostain syystä mieleen riitasoinnun. Siis ihan omakeksimä selite, joka siis kertoo enemmän minusta kuin sen sanojasta, vaikka riitasoinnun osa ei ole kuulkaa mikään helppo. Aika hullunrohkea pitää tietenkin olla, että sanoo mielipiteensä täällä ääneen. Hyssyttelyä ja hymistelyä - siis sellaisia yhteispusipusihalihalijuttuja - enemmän arvostan itse kuitenkin rehellisyyttä. Siis sellaista rehellisyyttä, joka ei kätke allensa minkäänlaisia muita motiiveja, kuin sen asian itsensä, ja että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja sitä rataa.

Niinpä jos pitäisi osallistua tuohon pantavin blogi -äänestykseen, naisten blogeista se olisi kenties jopa Selibaattipäiväkirja sittenkin, kaikesta kateudesta huolimatta (ja nyt ymmärrän sen mediaseksikkyydenkin). Siellähän se nainen tykittää ihan kybällä ja sanoo asioita, jotka ajoittain ottavat minuakin päähän. Toisinaan taas eivät. Se on oikeastaan mukavaa. Liuhdon avoin valehdeltu elämä on ehkä parhaimmillaan sitten mieskategoriassa vastaavanlainen särmäpesä.