No, eräänä yönä tältä salaiselta poikaystävältä sitten loppui kapakassa rahat ja kotimatkaa oli parikymmentä kilometriä. Niinpä se tuli heittelmään kiviä ikkunaani keskellä yötä. Mukava kaverihan se oli. Juteltiin niin näitä. Sitten se siinä tillitti tiukasti silmiini ja sanoi, "sää se vaan kaunistut vuosi vuodelta". Ikinä kukaan ei ollut sanonut mitään niin nättiä koskaan (eikä tosin sen jälkeenkään). No alkoi se sitten vongata, mutta en minä sen kanssa voinut, kun se oli parhaan tyttökaverini salainen poikaystävä kuitenkin. Pistin sen sohvalle nukkumaan. Kukaan ei ikinä uskonut, ettei mitään tapahtunut ja tyttökaveristanikin tuli myöhemmin lesbo.
Kauan sitten tapasin erään miehen, jonka kanssa olin tullut netissä tutuksi. Tavattiin ihan muuten vain kirjallisissa merkeissä, minähän olen naimisissa hyvänen aika sentään. Silti näin sen miehen silmistä, miten jumalattoman pettynyt se oli lärviini. Se sanoikin myöhemmin, ettei ikinä olisi edes kiinnostunut just sen näköisestä ihmisestä kuin mitä minä olen, mutta että meidän ajatusmaailma olisi just keskenään passeli. Paitsi että sillä hetkellä tajusin, ettei se ollut.
Tekstit
15 kommenttia:
Aivan hulvaton tarina. Noinhan ne ajatusketjut päässä liikkuvat, ilman logiikan häivää, ainakin minun päässäni! : D Aivan kuin ystävästäsi olisi tullut lesbo juuri sen vuoksi, että et mennyt sänkyyn hänen salarakkaansa kanssa : D Kiitos hauskasta jutusta.
Olen yllätyksekseni joutunut tämän kesän aikana pohtimaan ulkonäön merkitystä kiinnostavuudessa. Omaksi pettymyksekseni olen havainnut, että arviointini perustuvat aika paljon ulkonäköön. Vaikka kuvittelin, että se ei merkitse pätkääkään. Aion parantaa kuitenkin tapani.
En tunne sinua ulkonäöltä, mutta mielestäni blogisi on aidon oloinen ja kaunis. Eli sinä Saara olet kaunis!
Kiitos vain, kauniit naiset. Heh, tuo lesboksi tulemisen syy tuli mullekin yllätyksenä samalla kun kirjoitin tuota.
En minä pidä itseäni rumana, mutta se jotenkin kai kolahtaa, kun joku ei pidä kiinnostavan näköisenä, kun mun mielestäni jo pelkkä persoona, kaikki kasvonpiirteet ja muut ovat kiinnostavia jo sinällään.
Aivan. Ilmeet, eleet, tyyli ym. ovat niitä asioita, jotka tuovat omaa persoonaa esiin. Ei niinkään geeneistä perityt ruumiin piirteet. Niille kun ei voi mitään. Paitsi leikkauspöydällä.
Saara, sinun pikkusormessasi on enemmän persoonallisuutta kuin kahden tontun hiippalakin sisällä!
Soon moro ja lähdöks. Mukavaa viikonloppua!
Petra
P.S. Lidl mainostaa huopahiipplakkeja 5,99.....
Leikkaukset onkin siksi ihan pyllystä, mutta ymmärrän kyllä jos joku tuntee tarvetta. On niin monia syitä.
Voi tuota Petraa. On se kyllä niin kultainen joskus, vaikka olisi ihan väärässäkin. Vaan nythän mun ei tartte alkaa huovuttaa hiippalakkeja! Jippii.
Älkää käyttäkö huovutettuja hiippalakkeja, pliis! Just niistä kirjoitin blogiini, että ei sellaisia, ei ei ei!!!
Äitini kertoi, että kun ilmoitti ottavansa eron isästäni, tämä oli viimeisiksi sanoikseen sanonut ennen oven paiskaamista: "Luuletsä tolla pärställä vielä jonkun saavas? Oot kuin riihen seinästä revitty piru!" ja paiskis, ovi kiinni. Tuollaiset jutut muistaa koko ikänsä. Äiti sanoi, että kyllä se loukkasi, vaikka tietääkin, ettei ole ruma, vaan kaunis. Minulle kävi vähän samoin: kun olin kertonut ex-miehelleni, että otan eron ja hän on hyvä ja painuu helvettiin, niin ennen lähtöään vielä kertoi(vähän niinkuin elämänohjeena, tai varoituksena. Tämä on suomennettu versio)minulle: "Siis kohta sä olet 3-kymppinen, eronnut yksinhuoltaja, jonka perse on valahtanut polviin. Sua ei kukaan enää huoli, niin että nyt teit elämäsi isoimman virheen".
Toi on just tota, että kun mies on epävarma naisen kanssa(ihan mistä vaan), niin viimeinen keino on sanoa jotain negatiivista naisen ulkonäöstä, ihan kuin ne itse olis kaikki niin vitun komistuksia. ja ihan kuin se olis ulkonäöstä kiinni se koko juttu...
-minh-
Ulkonäkö on kumma juttu. Se on yleensä se ensikuva ihmisestä. Muistan kun näin ex-mieheni ekaa kertaa, niin pohdin, kuka kumma tuonkin kanssa on naimisissa (hänellä oli sormus). Se verran hiiren näköinen hän oli. Kun sitten monta vuotta myöhemmin rakastuin häneen, en voinut enää ymmärtää niitä ensiajatuksiani. Minusta hän oli kerta kaikkiaan ihana. Vaikka piirteet, eleet ja puheet olivat vielä ihan samat. Ainoastaan minun tunteeni oli muuttunut.
Niin, tätä minhin blogissa olevaa mallia nyt tuskin. Harva meistä on kokopuuta, ja vielä harvemmalla taitaa olla noin pystyt korvat. Sievät korvat, ei siinä mitään sinänsä.
**
Näihin leikkauksiin en kyllä uskalla mitään sanoa tai saatan pian päätyä kastraattikuoroon.
reiska
Ihastuin tarinasi hulvattomaan puoleen niin paljon, että surullinen juonne jäi kommentoimatta. Juuri samankaltaisia ajatuksia minullakin on ollut. Kun ei mitään muuta loukkaavaa keksitä, niin voi aina haukkua ulkonäköä.
Tuo Minhin exän kommentti oli yliveto: että tekee virheen, kun haluaa jättää jonkun miehenroikaleen (oli kai miehenroikale, koska Minh halusi erota?).
Ja tosiaankin, kun pitää jostakin ihmisestä, näkee hänen sisäisen kauneutensa. Rakkaus ja ystävyys silottaa silmissä vanhenemisen merkit niin, että toinen näyttää kauniilta ja hehkeältä vaikka näkisi silmiensä edessä kasvojen rypyt ja liikakilot.
Niin se vain on: kauneus on katsojan silmissä. : )
Minusta tosi monet ihmiset ovat kiinnostavan näköisiä ja useat kauniitakin. Etenkin kun tykkään jostakusta, kasvot alkavat hohtaa ja säteillä kaikenlaista viehättävää. Rakastuminen on vielä asia erikseen, silloin voisi tuijotella päivät pääksytysten (ja tuijotteleekin).
Monenlaiset kasvonpiirreyhdistelmät toimivat, ilmeisesti minulle lopulta ilmeet ovat tärkeimmät. Periaatteessa kauniit, säännölliset piirteet ovat rumat, jos niillä asustaa kylmä, kopea tai lattean tuntuinen henki. Jos on sydämellisyyttä, arkipäiväinenkin piirrekokoelma syttyy hehkuun.
Minä kun olen Saaran faneja, luultavasti livenä nähdessäni en voisi pitää Saaraa muuta kuin kiinnostavan näköisenä ihan riippumatta siitä, millainen piirteiden yhdistelmä sieltä vastaan tulisi. Pitäisin ehkä kauniinakin tai ainakin viehättävänä.
Aikasten vaikeaa on tuolla liikkuessa muistaa olla tuijottamatta toisia kulkijoita.
Oijoi, Minh! Just noin. Kyllä se sattuu.(Se hattu kyllä oli kamala).
Minusta te näytätte kaikki kauniilta. Näkeehän tuon. Harvinaisen fiksuja naisia, täytyy kyllä sanoa. :)
Joskus ennen vanhaan pidin kamalia palopuheita ulkonäköasioista tuolla jippiillä ja varmaan Rihmastossakin, ettei ns. kauneus saisi olla niin merkittävä asia, eikä sen perusteella varsinkaan kannata tehdä johtopäätöksiä, koska koskaan ei tiedä, kuka alkaa näyttää kauniilta... mutta silloin kaikki (paitsi Kirsti) olivat mun kanssani eri mieltä! Ihan totta.
Nyt ehkä voisi kysyä niiltä samoilta ihmisiltä mitä mieltä he ovat nyt kauneuden merkityksestä. Vuosien kuluttua ajatukset ovat voineet heilläkin muuttua. Ihan vain sen vuoksi, että ikä on rapistanut jokaisen omaa kauneutta.
Voisi olla ihan mielenkiintoista tutkia kauneuden merkityksen muutosta iän kuluessa.
Moca, mitä mieltä sä olet kauneudesta nyt?
Hehe.
Kyllä ikä vaikuttaa. Itse olen yrittänyt iskostaa noihin jälkeläisiin sitä, että katsoisivat ihmistä, eivätkä sitä onko silmät missä ja miten nenä ja kuinka sopusuhtainen se naama on. Kun sillä ei lopulta ole mitään merkitystä.
Yleisesti ottaen starndardikauniit ihmiset saattavat elää sellaisen elämän, että se muokkaa heistä määrätyntyyppisiä ihmisiä. Silloin ikääntyminen voi olla vaikeaa, kun elämä on kietotunut sen ulkonäön ympärille. Muut sitten alkavat ehkä nähdä vanhenemisessakin jotakin erityisen viehättävää, varsinkin sitten, kun vanhenevat itse. Viisaat tai lämpimät silmät alkavatkin näyttää hurmaavilta ja sänkykamariripset alkavat hiljalleen huvittaa.
En tietenkään yleistä. Aina standardilärvikään ei takaa onnellista elämää.
Kiitos kaunis kysymästä. Mitäpäs minä, voisin vaikkapa yhtyä edellisiin puhujiin paremman puutteessa.
tv
Moka
Lähetä kommentti