Toivo herää

Olisipa Toivo niminen ihminen meillä joskus yötä. Mutta en tunne ketään Toivoa.

Meillä on isäntä ollut tänään vähän väliä kadoksissa. Oli jo pakko kysyä lapsilta, että missä se oikein luuhaa. Siellä se on, tekemässä kevätpuroja ja läträämässä lammikoissa. Mikähän hitto sitäkin vaivaa, minä ajattelin, ennen kuin poika sen sitten sanoi. Meille tulee huomenna uusi moottoripyörä. Sitten tästä pitikin joutua autotallin raivaukseen. Sehän on kummasti täyttynyt sen jälkeen, kun Ladani lähti Tampereelle. Siellä oli jopa sohva. Ei siinä paljoa eroa Ladaan olekaan, paitsi että Lada piti pahempaa ääntä. Kummassakaan ei ole lämmityslaitetta eikä Ladakaan juuri liikkunut. Viimeisessä katsastuksessa katsastusmies nauroi jarrupaloille. Niissä oli hämähäkinseittejä.


Selailin noita linkkejäni ja kävin kaikki lokit läpi. Kyllä ihmiset oikeasti ovat välkkyjä. Jotenkin siitä tuli toiveikas olo. Jatkoin sitten matkaa ja tapasin tällaisen: "Verkossa kohdatut olennot ovat kuin enkeleitä. He ovat ruumiittomia ja liikkuvat vapaasti taivaalla, ja välittävät ilmestyksen omaisia kuvia itsestään. Joskus ne ovat harhoja, joskus ne paljastavat syvemmän ja todellisemman olemisen kuin arkena koskaan." (Risto Niemi-Pynttäri)

Kaunista.

Ja minuahan ette tule neuvomaan

No niin: Luin sitten blogin pitämisen teho-ohjeista ensimmäisen osan. En kestänyt enempää. En aio käyttää tämän kirjoittamiseen tuntia, muokkaamiseen toista ja otsikointiin tuskin sekuntiakaan. Minä vähän jopa epäilen, että jonkun kannattaisi harkita konekirjoituskurssille menemistä, mutta se en ole minä. Kävin sen jo nuorena tyttönä ihan vahingossa. Lyöntimäärää en enää muista. Vähänhän tämä välillä tökkii. Sormet on aikamoiset rutturystyt, kämmenselissä verisuonet sinisinä ja pullollaan, vähän niin kuin olisi tungosta siellä, ja käsivarret aina vaan kipeänä, hartioista nyt puhumattakaan, niin että ei tämä nyt mitään tehobloggaamista voisi ollakaan. Fysiikka tulee vastaan.

Samaten siinä, että pitäisi tehdä kunnolla taustatyötä ennen erinomaisen artikkelinsa tekemistä. Tai laitoinhan minä pojan treeneihin tuossa, vaikka meinasin kyllä unohtaa. Poika otti pullon ja pallon ja sitten sitä vietiin. Aamulla paistoin patonkeja uunissa ihan helvetin hyvin ja sitten piti kuitenkin keittää puuroa ja tehdä mehusoppaa. Justiinsa ehdin junaan tekemään lisää taustatyötä. Oli vaan niin tylsää porukkaa aamujunassa. Sitä vaan rapistetaan lehteä ja haukotellaan eikä anneta niin minkäänlaista aihetta kirjoittaa. Sitä se on, kun ei yhtään ajatella miltä toisista tuntuu. Olisi kiva huomata junassa joku, joka ajattelisi kirjoittaa jotakin minusta! ”Siinä se ämmä rapisutti sitä saatanan Satasta, haukotteli ja nukahti.” On se kumma, kun ei enää hereillä pysy. Töissä jos joskus olisi vähän hiljaisempaa, niin voisi sitten nukkua kuin hevonen. Työkaveri muuten kerran väitti, että minä puhun englantia kuin hevonen. Se ei kyllä ehtinyt hirveästi miettiä mitä se sanoi, mutta kyllä me sitten naurettiinkin kuin hevoset pitkän aikaa.

(PS. Kuukkeli nimitys tulee googlesta ja siitä, että kuukkeli on "naukuva, kitisevä ja rupatteleva, sosiaalinen erämaalintu." (IS 30.3.2005) Mikähän hitto sitten olisi varjokuukkelille sopiva nimitys?)

Tänään

... oli jommassakummassa iltapäivälehdessä sivun juttu blogeista ja bloggareista. Jalkasen Janneko se oli, kun sanoi, että bloggarit alkavat olla vakavasti otettavia ja varsinkin poliittisesti kantaa ottavaa porukkaa. Lisäksi mainintoja saivat julkkisbloggarit. Se oli ihan asiallinen artikkeli, jossa esiteltiin myös kuukkeliehdokkaita.
Sen jutun lukeminen oli jotenkin hämmentävää. Miksi bloggarit ovat yhtäkkiä vakavasti otettavia henkilöitä ja keskustelupalstojen konkarit lähinnä hulluja ja oikeasta elämästä vieraantuneita pahvipäitä?

Vielä novelleista

Novellit 2004 on nyt huolella luettu. Se on kummallinen kokonaisuus samankaltaisia novelleja. Ne muistuttavat niin läheisesti toisiaan, että voisivat olla saman kirjoittajan tekemiä, mutta sama kirjoittaja ei tekisi niin samanlaisia novelleja. Se ei tietenkään estä sitä, etteivätkö ne olisi olleet hyviä kirjoituksia. Poikkeuskin siellä on. Miten niin epäselvää teksti on voitu palkita novellipaikalla, jää kyllä ihan ymmärtämättä. Ilmeisesti siinä on luultu, että novelli on vain niin tekotaiteellinen ettei siitä siksi kukaan mitään tajua, joten silloin se on varmaan viisainta palkita. Tosiasiassa se oli sekava ja käsittämätön. Siis huono.

Toinenkin huono oli. Se oli hemmetin hyvin kirjoitettu, mutta täysin pohjaa vailla. Valitettavasti mies ei pääse rähjäisen naisen nahkoihin, vaikka olisi kuinka kyynisestä akasta kyse. Toisekseen novellin kieli ei tukenut päähenkilönsä uskottavuutta. Ja se viimeinen novelli meni minulta yli hilseen. Mutta pääosin kohtalainen antologia, vähemmän tekodaideellinen kuin edeltäjänsä, joka oli kyllä siinä lajissa ihan huippu. Silti tässäkin oli sellainen henki päällä, että mitä rankempaa, sen parempi sijoitus. Voihan se olla niinkin.

Minusta olisi upea lukea sellaista tekstiä, joka ei mässäilisi tapahtumien karmeudella, mutta olisi silti vaikuttava. Enimmäkseen kaikki antologian novellit kuvaavat karua lapsuutta. Välillä täytyy ihan ihmetellä, että näinkin paljon lapsia elää täysikasvuisiksi, on se sen verran rajua tuo lapsuusaika. Kenelläpä ei olisi ollut. Sen verran tuo lukeminen taas innoitti, että parit omat muistelot tekisi mieli kirjoittaa. Mutta se menee ohi niin äkkiä, etten huomaakaan.

Tekotaidetta

Oh, on ollut niin tekotaiteellinen olo, tekotaiteelloinen suorastaan. Ajattelin kirjoittaa runon, mutta sitten iski luomisen tuska ja aloin kärsiä sitä eikä kirjoittamisesta tullut mitään. Eikä tule.

Tekotaidetta:

___________________________ Tuolla on horisontti.

Täällä olen minä. Olen loman tarpeessa. Makoilen tässä autiolla rannalla muutaman päivän. Tai niin kauan kuin on tarvetta.

Balanssia Blogistaniaan

Muissa blogeissa on ollut niin hienoja juttuja esillä, että jonkun täytyy pitää tasapainoa yllä ja kirjoittaa vastaavasti latteaa huttua. Muutenkin pää on huomattavan tyhjä.

Äiti oli meillä kyläilemässä ja hänen kanssaan tulikin luettua pelkkiä triviaalikysymyksiä neljä päivää putkeen. Tärkeintä näissä meidän pitkän tradition tietokilpailuissa ei ole tieto, vaan se, kuinka kauan kustakin kysymyksestä voi keskustella. Vuosien harjoittelun seurauksena yhden kysymyksen ruotimiseen voi mennä puolikin tuntia. Ensinnä on tietenkin hyvä, jos arvostelee kysymyksen; onko se hyvä vai huono ja onko sellaista kysymystä edes järkeä esittää. Hyvin usein oikeat vastaukset ovat mielestämme huonompia kuin meidän keksimät.

Tässä pelissä kaikkein parasta on se, kun ei tiedä. Iltalehden tietovisa on siitä hyvä, että sen kanssa tulee keskusteltua ajankohtaisista aiheista, esimerkiksi siitä, minkä muistoksi juutalaiset aikoinaan viettivät pääsiäistä tai mikä on kulitsa. Helposti tulee valvottua tuonne aamutunneille äidin kanssa kahdestaan naukkaillessa. Eilen päästiin hajottamaan atomit ja puristamaan massa mustaksi aukoksi. Äidillä on ihan hirveä kunto. Päivät jaksoi siivota ja illat keskustella. Minä en jaksa enää mitään.

Iänkaikkinen ihana elämä

Abortin vastustajat mielestään puolustavat elämää ja vaativat hedelmöittyneelle munasolulle ihmisoikeuksia. Tässä asiassa meidän tulisi elää luonnon lakien mukaan ja antaa jokaiselle elämän alulle mahdollisuus kokeilla siipiään ja tulla onnelliseksi. Jos pilkkuja aletaan nussia, niin kierukka on abortointiväline. ”Kuparikierukka aiheuttaa kohdun limakalvolle steriilin tulehdusreaktion, joka heikentää siittiöiden hedelmöittämiskykyä heikentämällä niiden kulkua munatorviin. Se muuttaa myös munatorvien eritteen sukusoluille epäedulliseksi ja häiritsee siten hedelmöittymistä. Useimmiten hedelmöittyminen estyykin kokonaan. Kierukan ehkäisyteho perustuu toissijaisesti siihen, että se estää munasolun kiinnittymisen kohdun limakalvolle.” (Tohtorin ehkäisyklinikka)

Että siinä sitten vaan elämään tämän ajatuksen kanssa. Oliko siittiö jo potentiaalinen elämän alku kohdatessaan munasolun. Se yksi ainoa onnistunut kiinnittyminen kohtuun tekee tässä maassa abortista moraalisen vääryyden. Ja senkin hedelmöittymisen olisi vastuullinen typykkä pystynyt estämään monella eri tavalla.

Törmäsin vastikään meidän vessassa Esko Valtaojan ajatuksiin. Hänelle on täysin selvää että ihmisestä voidaan tehdä kuolematon ihan minä päivänä hyvänsä. Kaikki valmiudet ovat jo olemassa. Nanogi-geeni antaa ihmisen kantasoluille kyvyn jakautua määrättömäksi ja ne voivat erikoistua minkä tahansa elimistön solutyypiksi. Solujen ikääntyminen voidaan pysäyttää, kunhan vielä selvitetään miksi hait ja kampelat eivät lainkaan vanhene. Ne vain kasvavat ja kasvavat, mutta eivät vanhene. En tiedä mihin ne kuolevat, sitä tässä ei kerrota. Hait luultavasti tappeluissa ja kampelat tauteihin tai ympäristömyrkkyihin. Sitten kun ihminen lakkaa tappelemasta, päihittää kaikki taudit ja tekee jotakin myrkyille, ei olekaan enää mitään keinoa, millä täältä pääsee pois. Maapallo koostuu vartaloltaan parikymppisistä silmäniloista, joiden sataan kertaan kloonatuissa aivosoluissa on tuhansien vuosien tieto. Itse asiassa ihminen on alkanut valmistua tähän jo. Ei ole ollenkaan varmaa, etteikö ihminen noudattaisi tässä jonkin superälyn edeltä käsin määrittelemää tietä. Ehkä elämme todellakin alkuräjähdystä koko ajan. Nuoruuden ihannointi on oikea tie ja vanhuus jotakin, mikä ei varsinaisesti tähän ihmisen elämään kuulu. Tilapulakin voi tulla, mutta ehkä ihminen nousee konkreettisesti taivaaseen asumaan ilmassa kelluviin taloihinsa.

Keksimällä ikuisen nuoruuden salaisuuden voisi kukin nainen laittaa lapsia maailmaan määräämättömästi. Jos jostain käsittämättömästä syystä ottaisi vanhenemisenestodroppia vasta keski-iässä, voisi silti vielä pyöräyttää mukulan jos toisenkin. Aina vaan lisää mukuloita. Yhdestä äidistä voisi syntyä miljoonia onnellisia ja kuolemattomia mukuloita.

Vittumaisen akan idea

Olen aina ollut vanhanaikainen. Jo lapsena halusin kirkkohäät ja kolme lasta ja elämä sitten ikään kuin olisi siinä. Niin se olisikin ollut, ellen sitten olisi erehdyksissä ja ihan sattumalta kohdannut itseäni. Jonkinlainen hämärä ja pikkuinen tietoisuus heräsi ja lisäksi mukaan tuli muisti. Aloin huomata miten ihmiset minua kohtaan käyttäytyivät, mikä minä olin suhteessa maailmaan ja ennen kaikkea aloin välittää siitä, miten ihmiset minua kohtaan käyttäytyivät. Nuoruudessa en tiennyt itsekään miten ihmisten kanssa ollaan.

Aikainen asiakaspalvelun opetteleminen pisti pokkuroimaan. Ihan ensimmäinen kesätyöpaikkani oli muuten taistolaisten kirjakauppa. Pumaska. Aivan hurmaava kirjakaupan nimi. Pitkätukkaiset opiskelijatytöt ja -pojat kävivät enimmäkseen ostamassa paperia matkalla kesäyliopistolle, joka sijaitsi ihan vieressä. Kukaan ei käynyt vahtimassa minua mitä minä siellä tein. Yleensä istuin päivän nojaten kyynärpäähäni. Välillä sipaisin pölyt pois Leninin kaljusta. Varsinaisesti kassaa ei ollut. Vain laskukone ja rahalipas. Hyllyillä paksuja kirjoja harvakseen, turha kai luetella minkä nimisiä.

Sen jälkeen hain töihin tien toiselle puolelle, loistavaan isoon markettiin. Siitä pitäen identiteettini oli olla myyjä, joka oli aina muita alempana. Suomessahan se on yleinen käsitys ja myyjät sitä porukkaa, jota saa luvan kanssa kyykyttää. Alkossa ja ulkomailla myyjät ovat kunnioitusta herättävässä valta-asemassa. Näiden lisäksi Suomessa on suuri määrä palvelualoja, joissa asiakkaan asema on surkea.


Työnantajani oli vanhanaikainen mies. Hänen vaimonsa oli hyvin julma ja pyylevä nainen, joka kekkuloi kaupassa kuin kanaemo, nokka pystyssä ja koko ajan kaakattaen. Rouva huristeli töihin uudella Honda Preludellaan ja kehui, miten ”sinne jäivät muut kuin tina paskaan!” Hänen mielestään sellainen tyttö niin kuin minä ollut koskaan niin sairas ettenkö töihin pystyisi. Minähän tottelin ja sairastin kaikki kovakuumeiset angiinani töitä tekemällä. Sairaslomalapuilla ei ollut mitään virkaa. Reilu parikymmentä vuotta sitten kauppiaat olivat patriarkaalisia pönäköitä ukkoja, joiden sana oli laki. Minäkin tuurasin mukisematta iltakassojen kesälomat oman työpäiväni lisäksi. Irtisanoutuminen oli niin pelottava kokemus, että meinasi tulla kuset housuun. Vanha kauppias sanoi viimeisenä työpäivänäni, että hyvä kun lähdet, koska olet niin vittumainen akka. Minä en edes muista, että olisin koskaan vängännyt mitään vastaan, mutta jollakin tavalla olin hyvin ylpeä niistä sanoista.

Tahdottomuuttani tosin kuvaa kyllä hienosti se, että vaihdoin työpaikkaa tyttökaverini kanssa samaan paikkaan. Siellä kauppiaat eivät olleet niin pelottavia, mutta sen ”vittumaisen akan” idea seurasi minua sen jälkeen koko ajan. Se oli ilmassa oleva valmis ajatus, Platonin ajatuksia mukaellen siellä on jatkuvasti olemassa sen vittumaisen akan muoto, idea ihan minua varten. Ajoittain olen antanut sen puhjeta kukkaan, niin kuin täällä viime aikoina. Todellisuudessa en juuri kehtaa mitään sanoa, vaikka olisi aihettakin. Siksi epäilenkin, että maailmassa on paljon enemmän ilkeitä ajatuksia kuin mitä voisi kuvitella. Siihen nähden asiat ovat ihmeen hyvin eikä tämä Tellus ole vielä posahtanut.

Kansan parissa

Eilen kansan parissa olo oli melkoisen sivullinen. Onneksi meitä oli sivullisia enemmänkin siinä samassa porukassa.

Tavallisessa kansankapakassa ei paljon pintaporukkaa peippaa, mikä on niitä sen parhaita puolia. Suomipoppi raikaa, jengi hytkyy lavalla, savu on sakeaa ja houkuttelevan tuoksuista. Leukaperät ovat tänään hysteerisen nikotiinipurukumin jauhamisen jäljiltä erityisen hellinä.

Myöhäinen pizzan syönti vaikeutti kaljan juomista huomattavasti. Maha pömpötti kamalasti. Filosofin niminen ja näköinen baarimikko myi sitten helvetin pahaa valkoviiniä, joten sekin jäi juomatta. Juomaympäristön havainnoiminen melkein selvin päin on liian terävää. Kapakassa on todellisuudessa yllättävän valoisaa. Siksi sinne mennessä monet taitavat ottaa pohjia. Keski-ikäisten miesten itsekritiikki jää ilmeisesti jo vaimon luokse kotiin tai viimeistään narikkaan, josko sitä nyt sitten on olemassakaan. Eilen kuulin, että miehet kärsivät masennuksesta eniten juuri silloin, kun on kylmää ja valoisaa. Naiset vastaavasti silloin, kun on kylmää ja pimeää. Ilmeisesti miesten on pimeässä helpompi kuvitella itsestään kaikenlaista ylevää ja valoisassa todellisuus lyö silmille. Joka tapauksessa kuolaavien ikämiesten änkeäminen parikymppisten tyttöjen pöytään näytti varsin kiusalliselta. Tytöt vaihtoivat sitten paikkaa mahdollisemman kauaksi ja miehet saivat jakaa pöydän ihan keskenänsä. Lauloivat kuorossa Kolmatta naista ja pitivät hauskaa. Meitä ne eivät häirinneet.

Naisena sitä tekisi varmaankin toisin päin eli änkeäsi mielummin ikätovereittensa pöytään ja jättäisi nuoret miehet häveliäästi rauhaan. Mutta sivulliset ikänaiset menevätkin kiltisti istumaan keittiön kupeeseen, kapakan perimmäiseen nurkkaan, jossa kylmäkaapit hurisevat.

Onko sillä niin väliäkään, kun muutenkin huomaa muuttuneensa näkymättömäksi. Ehkä tässä iässä naista ei ole enää olemassakaan kuin suhteessa läheisiinsä ja ystäviinsä. Ehkä olen enää tuopissa lilluva äänekäs aivomössö, poimuinen ja harmaantunut. Kuvitelkaa sellaiselle hampaat ja mahasta kiristävät farkut. Huh. Se olen minä.

Se on sitten pitkäperjantai. Tytär yrittää jouduttaa tuolla takapihalla kevään tuloa ja kantaa pienellä kastelukannulla kuumaa vettä lumihankeen. Pääsiäismunat on kolmasti piilotettu ja kolmasti löydetty. Hurskasta mieltä on harjoitettu ja tuomiokin annettu. Katumukseen on jouduttu ottamaan pari buranaa.

Hyvää pääsiäistä.

Komea, mutta keskikokoa

Kävin tänään Kaivopihan Alkossa. Minusta sinne kannattaisi ruveta järjestämään elämysmatkoja sellaisille, jotka haluaisivat silloin tällöin pistäytyä kansan parissa. Tunnelmaan pääsee jo Kaivopihalta. On patua ja jannua nojailemassa toisiinsa ja taputtelemassa selkään. Oot vitun hyvä jätkä. Hae pullo, anna ees ryyppy. Niitä on siinä sitten pitkin matkaa. Jollakin on silmät ihan tyhjät. Sen pää on jäänyt jumputtamaan rytmiä, joka sillä on korvien välissä. Kai se lakkaa, kun se saa viinaa. Melkein tunsin oloni sivulliseksi, mutta varmuuden vuoksi ostin lekan kossua ja kolmen litran hanapakkauksen valkoviiniä, etten erotu porukasta. Mistä tulikin mieleen, että näin unta vapahtajasta. Se seisoi vuoren rinteessä kädet levällään ja ihmeellinen valo lankesi sen tuuheille ihokarvoille. Se ihan kuin olisi loistanut koko ukko. Kaikkien ystävä. Oli ihan alasti ja naiset sen ympärillä ihmettelivät, kuinka se on komea, mutta keskikokoa.

Hilpeä haamumyyjä hymyilee

Aamulehti uutisoi tänään isojen kauppaketjujen pestaamista haamuostajista. Haamuostajat käyvät tekemässä koeostoja ja antavat sitten työnantajille pisteitä myyjien palvelualttiudesta. Kun mitään muuta kilpailuvalttia ei enää ole, kilpaillaan palvelusta, se nyt on selvää. Hyvin palvelleet myyjät saavat sitten bonusta oikein suoritetusta työstä.

Pikkukaupat eivät tässä kilpailussa pärjää. Ensinnä resurssit eivät riitä paketoimaan lahjakääreeseen joka hemmetin ostosta, puhumattakaan siitä, että työnantajat maksaisivat ylimääräistä hymylisää vaikka olisi naama irveessä koko päivän.

No, onhan tämä vähän eettinen ongelmakin. Asiakkaat saavat käyttäytyä ihan miten tahtovat ja myyjien pitää olla sellaisia henkipattoja, että pystyvät palvelemaan kaupungin kamalimman kyykyttäjänkin ilomielin. En tiedä mitä se tulee niiden psyykelle pidemmän päälle tekemään. Toivottavasti se raha kuitenkin korvaa kaiken.

Mutta minäpä ajattelin ruveta haamumyyjäksi. Tarkkailisin kaikkia asiakkaita sillä silmällä ja palkitsisin hyvin käyttäytyvän asiakkaan yllättäen hyvällä palvelulla. Tekisin joka päivä yllätyshyökkäyksiä asiakkaitten pariin ja mikäli joku suuruudenhullu ei taas vaatisi Stockmannin tarjoamaa yksilöllistä palvelua tarjoustavaraliikkeestä, jossa yksi myyjä juoksee tukka putkella täyttämässä kaikkien asiakkaitten merkillisiä toiveita, antaisin vaikka muovipussin ilmaiseksi.

Eilen naapurikaupasta ryntäsi sisään nainen, jolla oli katkarapusalaatti kädessään. Se hyökkäsi kassalle hyvin vihaisena ja vaati saada tietää, minkä maalaisia ne katkaravut oikein ovat, kun ne katkaravut nyt eivät kuulu tähän salaattiin edes. Sitten hän vaati saada kuluttaja-asiamiehen puhelinnumeron. Sen saatuaan hän jatkoi tiedusteluaan katkarapujen alkuperästä. Meidän kassa sanoi, että herranjumala, enhän minä tiedä, kun olen täällä kirjakaupassa töissä. Nainen sanoi tekevänsä valituksen huonosta palvelusta.

Kaikenlaisia siellä ravaa kaiken päivää, kun suuri osa hoidon tarpeessa olevista mielenterveyspotilaista on siirretty avohoitoon. Yksi käy joka päivä kiroamassa kaikki. Ja ”saatana kun on taas paljon jyrsijöitä. Saatana, rottia kaikki” ja yksi paskoi housuunsa istuessaan kirjapinon päällä. Rooman konsulit piti heittää roskiin. On vaikka minkälaista reppanaa aikuista, joita pitää kädestä pitäen neuvoa liimamaan postimerkkiä tai kirjoittamaan joulupukille. Pilvin pimein mummoja, jotka puhuvat penneistä eivätkä yhtään tiedä, mitä mikäkin maksaa. Pappoja, jotka haluavat kertoa kissansa päivästä. Miehiä, joille kaikki on perseestä. On asiakkaita jotka saavat raivarin siitä että heitä katsoo silmiin ja niitä, jotka raivostuvat kun ei katso. On asiakkaita jotka haukkuvat myyjiä huoriksi (sic!) ja asiakkaita, joiden ruokatunnin aikana ei saa olla käytävillä esteenä täyttämässä hyllyjä. On asiakkaita, jotka käyvät käsiksi ja joille on pakko soittaa noutaja. Tämä maa on täysin epärealistisessa tilassa ja palkatut haamuostajat käyvät antamassa pisteitä siitä, miten heitä palvellaan.

Joskus vaan on aika toivoton olo. On toki paljon hyviäkin asiakkaita, mutta mitäs valittamista tässä sitten olisi suuntaan jos toiseen.

Pissaa ja kakkaa

Aamulla päästin koiran takaovesta pihalle. Se kävi kieriskelemässä jossakin hirven virtsassa. Het niin kauhea löyhkä, että harvoin saa sellaista haistella. Hyvät adrenaliinit siitä sitten aamuun ja saman tien suihkuun koiran kanssa.

Päivällä se koira oli kaivanut pääsiäismunat piilostaan ja mennyt mussuttamaan niitä makuuhuoneen sängylle. Folion murusia oli jäljellä aika vähän, että eiköhän se ollut ne munat popsinut papereineen päivineen. Kai siltä nyt tulee pökäleetkin koristepaperiin käärittynä. Eipähän tartte nipojen paljon perään huudella.

Idean saa lainata, ken uskaltaa ja kenellä on koirankakkaongelmia. Suklaahan on tosin koirilta kielletty aine sydänkohtausvaaran takia, joten ei ehkä kannata kokeilla tätä kotona.

Aina ei voi onnistua

Piti muuten vielä sanoa, että mummot pysähtyivät tänään vähän väliä lööppien äärelle päivittelemään pappien pahuutta. Yksi kertoi eronneensa kirkosta ja haluavansa polttohautauksen ilman muistotilaisuutta. Papit kuulemma tekevät vainajille vain kiusaa ja kiroavat heidät. Yksi hihkaisi, että no nyt on pappien aika vihdoinkin koittanut. Niin pitkään ovatkin joutuneet olemaan hakkaamatta ihmisiä. Kolmas oli sitä mieltä, että jos syntiä ei saa tehdä tarpeekseen, niin tulee kärttyiseksi. En sitten lukenut sen enempää, että mistä oli kyse. Lööpissä väitettiin vain, että pappi hakkasi 14-vuotiasta rippilasta. Luterilaiset papit ovatkin melko pitkään saaneet pidettyä pimeän puolensa piilossa. Toisaalta rikollinen poliisikaan ei herätä hirveästi kummastusta, mutta eräässä NN:n kaupungissa on eläinsuojeluyhdistyksessä töissä ihminen, joka vihaa kissoja. Samassa kaupungissa on eläinlääkärinä mies, joka pelkää koiria. Meilläkin on käynyt työelämää kokeilemassa sellaisia kassahenkilöitä, jotka eivät osaa lainkaan laskea. Ja varmasti monilla on kokemuksia sellaisista pomoista, jotka ovat aivan onnettomia johtajia. Aina ei voi onnistua. Hyvä, jos joskus saa tehtyä jotakin oikein eikä kenellekään ole siihen mitään sanomista.

Ehkä ähky

Tulipahan käytyä paikallisessa kirjastossa vaihteeksi, josko olisi jotakin vaihtelua niihin kirjoihin, mitä päivät pitkät hiplaan töissä. Eipä juuri. Kovin oli säälittävä valikoima, mutta hyvä että sentään on kirjasto. Sen elämä olikin juuri vuoden vaihteessa vaakalaudalla, niin kuin kaikki Suomen kirjastot vuorollaan, mutta kansalaisadressi käännytti päät. Niinkin joskus kuulkaa käy.

Kovin olen nirsoksi tullut. Vain muutama kirja päätyi takakannestaan luettavaksi ja niistäkin suurin osa aiheutti tylyn reaktion; ei voisi vähempää kiinnostaa. Mies kävelee rannalla ja katsoo itseään kuinka kulkee poispäin se joka oli ennen ja nyt hän on sitten siinä ja ihan erilainen japlaaplaa. Yhden kirjan sentään aukaisin keskeltä, ja siinä pohdittiin, miten suhde on nyt sellaisessa vaiheessa, ettei tee mieli naida. Eikä sille kukaan mitään voi, et sinä enkä minä japlaaplaa. Kaikki on niin teennäistä. Koko se pointti, että pitää olla jotakin sanottavaa, on jumalattoman teennäistä. Keksimällä keksittyjä aiheita kasapäin. Niin tärkeitä itsestään. Vähän liikuttavaa oikeastaan, kun ihan hyvin voisi vain kirjoittaa eikä pinnistellä niin perkeleesti.

Kärsin jollakin tavalla samasta vaivasta kuin makkaratehtaan väki, joka ei voi syödä makkaraa. Tai karkkikaupan setä, joka ei jaksa enää yhtään mussuttaa. Haluaisin jotakin raikasta. Jotakin tuoretta. Helppoa mutta särmikästä.

Niin minä sitten otin nuo jo vanhentuneet Novellit 2004 ja Molvanian matkaoppaan ”löydä jurona ja huumorintajuttomana pidetyn kansan slaavilaisen lämmin vahingonilo”.

No, jos nämä novellit yhtä lukuun ottamatta (jonka olen jo aiemmin lukenut) ovat jatkoa edellisvuosien ärsyttävän tekotaiteelliselle ja säpäleiselle linjalle, niin minusta harrastajakirjoittajien pitäisi mennä novellikilpailulakkoon. Eihän kaikki voi kirjoittaa samalla tavalla, saman näköisiä novelleja samanlaisella tyylillä, vaikka houkutus tietty on hirmuisen suuri. Voi saada rahaa ja kunniaa ja voi tulla kirjailijaksi. Kyllä se varmaan vaakakupissa vähän enemmän painaa, kuin yhden kyllästyneen lukijan tyytymättömyys.

Ristus junassa

Kun lähtee sunnuntaiaamuna töihin, tuntuu siltä ettei lähtisi töihin vaan jonnekin ihan muualle. Lähdön tunnelma on tyystin toisenlainen, niin kuin olisi menossa matkoille tai kenties haahuilemaan pitkin Helsinkiä. Joka tapauksessa sunnuntaiaamuisin tuntuu siltä, että pitäisi olla matkalaukku mukana. Tunne vahvistuu vain matkan varrella kun matkalaukkumiehiä ja -naisia nousee joka asemalta kyytiin. Ja toisaalta niitä haahuilijoita myös, iäkäs juoppo, karvareuhka päässään ja vähän nuorempi huppupäinen kaveri, jolla on kova yskä. Vanhan viinan haju ottaa koko tilan ja yleisön haltuunsa yhdellä vaivattomalla uloshengityksellä. Vanhaa miestä katsellessa tietää, ettei se tule enää koskaan lopettamaan juomista. Nuoremman naama on pahasti ruvella. Joko se on kyntänyt pitkin katua omia aikojaan tai sitten saanut turpaansa.

- Missä sun hanskas on? Vanhempi kysyy ja nuorempi saa jotenkuten yskältään vastattua, ettei tiedä.

- Sun kätes ihan jäätyy. Ne on ihan punaset jo.

- Niinhä ne vähän taitaa olla, nuorempi vastaa. Sen ääni kähisee ihanasti.

- Pelataanko korttia? Kato, mulla on James Bond-kortit mukana. James Bond. Siis Zeims. Näissä on hyvän näkösiä naisia. Pelataanko? Ristiässää?

- Mitä se on?

- Iha helppoo. Hyvä rahapeli kuule. Mä jaan. Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. No niin, kato nyt, onks sulla?

- Onks mulla mitä?

- Ristiässää. Ristiässä on ristus.

- Ei oo.

- Mulla on. Yks nolla.

- Miks et sä näyttänyt sitä.

- Tässähän se oli just. Kuule, tää ois hyvä rahapeli.

- Niin niille joilla on rahaa.

- Onks sulla yhtään?

- Voi mulla kakskyt senttii olla.

- No paa likoon. Mulla on kans. Kolmesta poikki. Se on nyt yks nolla. Sä teet työt. Jaa nyt. Mä nostan.

- Miten se menikään?

- Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. Just noin, hyvä. No onks sulla?

- On.

- Kato, sä voitit. Mulla ei oo. Se on kaks yks.

- Miten niin kaks yks? Sehän on tasan.

- Eikä ole. Mä sain kaks pistettä siitä ekasta.

- Ai jaa.

- Pyyhi vähän silmääs. Siinä on rähmää. Mä jaan nyt. Matteus, Markus, Luukas ja Johannes… No niin, onks sulla?

- Ei oo.

- Kato, ei mullakaan. Sillon suurempi voittaa. Mitä sulla on.

- Mulla on ässä.

- Niin mutta suurempi voittaa. Mitä sulla on yhteensä?

- Ässä ja jätkä ja nelonen ja kymppi, nuorempi sanoo ja saa yskänkohtauksen.

- Mä ostan sulle kyllä huomenna yskänlääkettä. Eihän tosta tuu mitään. Miten sä oot niin väsyneen näkönenki. Nukuit ku tukki koko yön etkä yhtään yskiny.

- En mä tiedä. Väsyttää vaan.

- Mutt huomenna ostetaan lääkettä. Hei, mä voitin, mulla on neljä seiskaa.

- Tä?

- Niin, mä voitin. Se oli kolmesta poikki. Mulla oli paras käsi.

- Miten niin, se piti olla isoin.

- Niin niin, isoin käsi siis. Oot kai sä pokkaa joskus pelannu.

- Joo.

- No ei pelata enää. Kohtahan me ollaan perillä. On sulla kyllä hirvee yskä.

- Kurkku on varmaan palanu viinasta.

- Voihan se olla. Mut mitä jos pelataan vielä toinen matsi. Onks sulla vielä rahaa?

Ken nettiin lähtee, se netin kestäköön

Nettihäiriköinnistä puhutaan aika hiljaa ja vähän. Netti ei nyt vaan ole niin tärkeä asia, että sen häiriköitäkään pitäisi ottaa vakavasti. Aina voi pistää netin kiinni ja suksia helvettiin. Valittaa ei varsinkaan pidä. Itsehän sinne on tullut ängettyä.

Pahimpia ylenkatsojia tässä asiassa ovat itse portaalien pitäjät. Kirjoitin kerran parin viikon sisällä Jippiin ylläpitoon viisi kirjettä, joihin en saanut ainuttakaan vastausta, saati että niillä olisi ollut muutoinkaan mitään vaikutusta kirjallisuuspalstan siistimiseen. No eipä sen mainekaan sitten kehuttava ole. Kunnianhimoton portaali. Se on vähän niin kuin tarkoitettukin nettihäiriköille ja tokihan demokratian nimissä heille pitää sellainen purkautumispaikka myös olla.

Alkoi kerrassaan nyppiä se, että netissä kuka vain saa tosiaankin väittää kenestä mitä sattuu. Siis täysin tuulesta temmattua tarinaa tuulihatun toimesta: ”Nyt Saara nykykyttäää vimmatusti sanoisinko runkkaa ilmoita asioton viestiä. Koska hän on menettänyt miehensä ainoa orkasmi on runkata tuota ilmoita asioton viesti. Voi sitä kiihkoa, voi sitä ruumiin paloa”.

No niin, eihän tästä pitäisi järkevän ihmisen välittää. Ei pitäisi suuttua, kun mikään ei ole totta. Eikö tämä ole jokin russelmainen oppikin peräti. Maailman filosofin viisas ajattelu ei liene kyseenalaistamista kaipaa. Mutta kun herjaamista jatkuu vuodesta toiseen, kommentti toisensa perään on aina samaa paskaa, ei yksinkertaisesti enää voi olla puuttumatta. Jos ei puuttuisi, antaisi kiusaajalleen periksi.

Myönnän, että olen henkilö, jota on helppo vihata. Mutta vuosikausia kestävään kaunaan en ihan helpolla usko. Olen yrittänyt kysellä ja selvittää, mistä tätä kaikki juontaa juurensa, mutta ei sieltä koskaan tule sammakkoa viisaampaa vastausta. Kiusaaminen on pelkkää hupia ja uhri valitaan omien pimeiden tunteitten perusteella.

Foorumeilla tällaiset kommentit jatkuvasti ympättynä keskustelun katveeseen ovat omiaan tyrehdyttämään koko keskustelun. Vain yhtä hullu jaksaisi jatkaa vakavasti otettavaa keskustelua tuollaisella palstalla, jolla peeloilut sallitaan suvereenisti. Mikä siinä keskustelussa sitten niin tärkeää edes on, että sen ylläpitoa kannattaisi puolustaa? Ehkä ei mikään.

Mutta kiusaamien on minusta vastustamisen arvoinen asia; peeloille ei pidä antaa periksi tai he saavat mitä haluavatkin, uhrin toisensa jälkeen pois pelistä. He luulevat, että osuvat oikeaan ja onnistuvat loukkaamaan, mutta todellisuudessa ihmiset yksinkertaiseti kyllästyvät lukemaan typeryyksiä. Katto se tulee siinäkin hommassa vastaan. Lopulta jäljelle jää pelkkiä sosiaalisesti häiriintyneitä peeloja, joiden elämän tarkoitus on vain etsiä lisää kiusaamisen uhreja. Olemmeko ihan totta valmiita luovuttamaan areenan näille?

Minun piti kyllä etsiä 48 kadonnutta kommenttia, mutta eksyin nettiin lukemaan aineistoa kiusaajista. Sitä oli yllättävän vähän ja osin ajattelu vielä puolitiessä. Tämäkin nyt oli vain pikaista ja pinnallista pohdintaa.