Kuulostan varmaan julmalta muistuttaessani joka välissä miten
kirjoja julkaistaan liikaa. Muistuttaisin kuitenkin, että tämän elämän lainalaisuudet eivät aina noudata niitä ihania teitä, joissa lopulta jokainen saavuttaa sen onnen ja autuuden.
Kirjailijuus sinällään on tässä maassa jostakin syystä aivan järkyttävän tavoiteltavaa. Jokainen haluaa jollakin tavalla valtaa, julkisuutta ja rahaa. Kirjailijoiksi toivovilla on siten samat päämäärät kuin kenellä tahansa julkisuuteen pyrkivällä susannalla tai susanilla: kirjoittaa kirja, menestyä ja saada ihmiset heräämään. Herätyksen syyt vain poikkeavat toisistaan: Susan halusi oikaista lööppitehtailijoiden luomat käsitykset itsestään,
Susanna kertoa siitä, miten teltta tulee prinsessan läheisyydessä pystyttää aina kun vain mahdollista. Joka toinen kirjailija haluaa ravistella pumpulissa kasvaneita ja joka kolmas taas herättää keskustelua omasta mielestään yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista, joita mediassakin päivät pääksytysten puidaan. Suurin osa haluaa samaan aikaan myös viihdyttää.
Yleisö on siis se, johon omilla kirjoituksillaan halutaan vaikuttaa ja parantaa maailmaa siihen suuntaan kuin missä se itsestä parhaalta näyttää. Toisille se maailman hyvyys on siinä, että kunhan tulee itse kirjoittamalla toimeen, toiselle siinä, että me tuntosarvettomat myös heräisimme huomaamaan, miten lehdet esimerkiksi pursuavat pedofiiliotsikoita. Ilman kirjaahan me emme olisi sitä vielä huomannetkaan...
Joka tapauksessa kirjoittamisen motiivit pitäisi kaivaa sieltä kirjallisuuden alkulähteiltä. Että olisi se tarinankertomisen halu ja kirjoittamisen intohimo ja että yksikin lukija silloin riittää. Sillä vaan ei elä, niin valitettavaa kuin se onkin. On monia muitakin mukavia asioita joita tekemällä ei elä. Ja vaikka väitetään, että kirjoittaminen on kovaa työtä ja se vaatii vahvat perslihakset, on monta muutakin työtä joka on vielä raskaampaa eikä silläkään meinaa elää. Sitä paitsi kirjoittaminen ei ole niin paskamaista puuhaa mitä ne väittävät. Miksi niin moni edes haluaisi kirjailijaksi, jos se olisi. Eihän siivoojaksikaan ole mitään hinkua kenelläkään.
Media elää murrostaan muillakin kuin kirjallisuuden alueella. Sanomalehtien levikit laskevat ja kohta tv-kanavia on niin monta, että yhteiset puheenaiheet jäävät historiaan. Päiväjärjestyksestä ja kahvipöytäjuoruista pitävät huolen enää iltapäivälehtien lööpit, jotka kirkkaan keltaisina vielä aikansa jokaisen suomalaisen silmään pistävät, kunnes niidenkin kulmat alkavat surumielisesti roikkua sateen piiskatessa shokeeraavaa tekstiä unohduksiin. Kaupungistuneissa maissa iltapäivälehdetkin ovat alkaneet menettää lukijoitaan verkkolehdille, jotka päivättävät uutisiaan reaaliajassa.
Ei tässä murroksessa voi olettaa, että kirjallisuus säilyttäisi saman palvonnan kuin tähän asti tai että eliitti edes säilyttäisi saman asemansa kuin aiemmin. Ei portinvartijoidenkaan eteen enää polvistuta samalla tavalla. Niin kuin kaikki muutkin viestintäalat, myös kirjallisuuden ja sen tekijöiden pitäisi alkaa miettiä tervehdyttäviä toimenpiteitä. Kustantamoiden pitäisikin tutkailla kohderyhmäänsä tarkemmin ja erikoistua. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten kustannusyhtiöiden markkinointikoneistot alkaisivat huutaa:
- Osta meidän dekkari, se on parasta kirjallisuutta!
- Herätys! Näe yhteiskunnan mätäpaiseet kotimaisen kertomakirjallisuuden avulla. Vain meiltä kotimaista proosaa!
- Takuuvarmaa rakkautta lukuhetkiin meiltä!
On siis väärää kustannuspolitiikkaa, että kaikki kustantamot pitävät riveissään kaikkia kirjailijoita. Kohdistamalla markkinoinnin määrätylle segmentille kustakin genrestä olisi helpompi nostaa esille uusia tekijöitä.
______________________________________________________________
Sivupalkissa kysyttiin, missä kukakin on. Kolme vastaajaa kehui olevansa Turun kirjamessuilla ja loput 80% vastaajista väittivät näidenkin kolmen valehtelevan.