Mitä tina näyttää?

En tiedä ihan varmana tietenkään mitä tästä pitäisi ajatella, kun en oraakkeli ole ollenkaan, mutta heikkohermoisempi voisi alkaa varoa käärmeenkielisiä miehiä.

Hakulauseruno

Kalavale
voiko olla uskollista vaimoa,
Saara

Tuhannen yötä
kylmä kangistaa pian.

Vuonna 2005

Kiitokset Saaran blogin kommentoijille ja lukijoille tästä vuodesta. Hyvää uutta vuotta kaikille bloggareille ja kommenttielukoille!

Paljastuksia, koska Emmerdalesta ei tullutkaan kuin yksi jakso tänään

Hei kaikille. Nyt tämä läppäri on sitten sylissä. Jännittävää. Entistä pöytäkonetta ei niin vain voinut syliin ottaa, tai tietenkin olisi, mutta ei tullut silloin mieleen. Tätä tosiaan voi vaikka lämpimikseen tässä sykyssä pitää. Nih. Minun kulta. Uusi Amilo.

Meillä on myös uusi auto. Volkswagen Passat. Kaikille aisteille, sanottiin mainoksessa. Musta se on ja tuoksuu uudelle autolle. Ainakin viisimetrinen. Kävin sillä eilen ajamassa vähän matkaa. Auton virallinen omistaja änkesi kyytiin ja nillitti koko ajan. Milloin oli liikaa kierroksia, millloin liian suuri vaihde ja muuta jonninjoutavaa. Ei siitä ajamisesta oikein mitään tullut. Helvetti, kuusi vaihdetta enkä millään ehtinyt käyttämään kuin neljää ja pakkia. Kyllähän se nyt pari kilsaa meikäläiselle riittää. Uusi auto sentään. Paljon valoja sisällä. Portaaton penkinlämmitin ja sähköinen käsijarru. Meillä oli aiemmin automaattivaihteinen Mondeo. Pariin vuoteen ei ole tarvinnut kytkintä painaa. Enkä minä olisi nytkään millään viitsinyt. Unohtuikin pari kertaa. Jäkjäkjäk. Jösses, miten paljon tyhmempi minä vielä voin olla.

Nämä edellä mainitut uudenkarheat söpöstykset eivät oikeastaan ilahduta yhtään. Kaikki tuntuu niin hemmetin yhdentekevältä ja ihan kuin ne sattuisivat jollekin toiselle. Melkein kuin kaikki mainokset, jotka lähetetään minulle väärällä etunimelläni, siis sillä, jota en ole koskaan käyttänyt. Niin kuin Book Avenuelta tuli tänään mainos:

Jutta, luulitko päivääsi rankaksi?

Aika samperin huono mainos. Liittymiskortti oli valmiiksi väärällä nimellä täytetty ja sitten ne vielä hehkuttivat:

"Mitä vielä mietit, Jutta?"

Hän muisti nimeni oikein! Pieni voitto , mutta nyt ei ollut juhlan aika.
- Lauren Weisberger, Paholainen pukeutuu Pradaan

Ensinnäkin; kuka helvetin Jutta. Ja toisekseen, minulle ei tarvitse lähettää ainuttakaan mainosta, jossa epäillään minun vain luulleen päivääni rankaksi. Book Avenue on nyt auttamattomasti out minun elämästäni. Joskus se mainos ei nyt vaan osu oikeaan. Ei edes oikealla nimellä. Toivon, että se olisi lähetetty jollekin toiselle.

Toinen elämäni onkin enemmän tuolla unissa. Sinne minä pakenen ilta illan jälkeen. Naapuritontilla on pieni mökki, jossa on ikkunaluukut. Ympärillä puolivilli puutarha. Tontilla on myös perunamaa ja jokunen ryyti siellä reunamilla on takavuosina ollut kasvamassa. Enää ei. Siinä asuu vanha pariskunta ja ovat niin huonossa kunnossa jo, etteivät enää jaksa hoitaa mitään. Mies kulkee jo rollaattorilla. Nainen on se sama, joka aikoinaan ampui haulikolla ilmaan, kun naapurin lapset mekastivat sen tontilla. Ja siis se sama muori, joka salaperäisesti rahtasi omenoitaan ikkunani alle.

Sen mökin minä haluaisin. Ne omenapuut. Polun tuosta pihan poikki tänne, josta lapset, koirat ja kissat voisivat luokseni kulkea. Autoa en haluaisi, mutta maakellari olisi hyvä. Sinne voisi perunoita säilöä talven varalle, ettei tarvitsisi painavia kauppakasseja kävellen kantaa. En minä niin kovin paljon pyydä. Sen mökin vain, mutta en ovikelloa. Vieraita kävisi kuitenkin joskus. Ne voisivat koputtaa kuistin sisäovea sitten ja astua peremmälle, kun minä huutaisin, että se on auki. Yläkerrassa olisi matala makuuhuone, vinttiin rakennettu. Alakerrassa tupakeittiö. Sitten olisi niitä alkoveja vaikka, joissa olisi lapsille sängyt. Ne voisivat tulla ja mennä niin kuin huvittaa. Siis ne lapset, ei sängyt.


Mökin kuistilla minulla olisi peltinen rasia ja siinä olisi lukko. Ja siellä rasiassa olisi aina tupakka-aski sekä tulitikut. Joskus saunan jälkeen istuisin siihen rappusille ja polttaisin yhden tupakan. Menisin sisälle ja pesisin hampaat. Katsoisin verhon raosta, onko kukaan tulossa polkua pitkin. Napsaisin television päälle ja kääriytyisin vilttiin. Enkä odottaisi keneltäkään hyväksyntää. Pitäisi vain ensin alkaa lotota.


Aika pitkä tuli tästä, vaikka piti vain sanoa, että Petra toi minulle tänään ihania kukkia. Ja eikö piristänytkin, vai mitä! Laitan kuvan, mutta ei ole vielä photoshopia asennettuna, joten se voi olla hurjan näköinen. Joka tapauksessa oransseja gerberoja, krysanteemeja ja joitakin keltaisi hörhellyksiä. Aivan hurmaavia, kiitos kaunis. Petra on ihana.

Valitan, että valitan

Arki tuli liian pian. Elämä on aina tätä samaa paskaa vain. Tunnelin päässä tuskin on valoa, sitä on turha haikalla. Haluaisin niin tottua tähän kylmään. Eniten minua palelee öisin.

Tietokone on nyt kyllä uusi ja nopea, mutta vastaavasti minä olen hidas ja vanha. En oikein osaa vielä ottaa tätä syliin. Tuoli on liian matala tai kone liian korkealla. Mitä tämän kanssa pitäisi tehdä. Toisten blogien lukeminenkin tuntuu hankalalta. Arvatkaa vain miten hankala on kirjoittaa.

Töissä ei ole luvassa helpompia aikoja. Pikemminkin päinvastoin. Nyt saan juosta kahden työpaikan väliä koko viikon tukkaputkella ja rääpiä sieltä täältä minkä ehdin. Delegointi ei kannattanut. Siitä seurasi vain suurempi kaaos, jonka selvittäminen vienee viikkoja.

Asiakas olisi tänään palauttanut kirjan, koska se loppui hänen mielestään kesken. Ne kaikki loppuivat samalla tavalla, mutta ei se oikein auttanut. En silti suostunut kaupan purkuun. Onko kirja viallinen, jos se ei täytä asiakkaan toivomuksia?

Metro-lehdessä hehkutettiin välipäiviä "kun ei tartte tehdä mitään". Minä rupesin itkemään. Relander povasi välipäivien laiskottelijoille pitkää ikää, onnellista avioliittoa ja tasapainoisia lapsia. Työn raskaan raatajat saavatkin sitten tyytyä huonompiin vaihtoehtoihin, mutta mitäs sen on haudassa väliä.

Jouluntoivotus

Jouluiloa kaikille!
- Saara ja tytär, joka piirsi teille kuusen.

Kevyt meemi

Kirjoitin joskus taannoin pitkät jorinat siitä mitä näen edessäni. Näin siitäkin olisi päässyt helpommalla. Hmph.

Ihan tyhmää

Ilma oli keskipäivällä niin kostea, että aurinko värjäsi hennon sateenkaaren pilvettömälle taivaalle. Ihailin sitä koko kotimatkan junan ikkunasta. Kaaren yläosassa kellui aurinkolaivakin. Muuten on ollut ihan tyhmää.

Tulin kotiin pakkaamaan lahjoja. En enää muistanut minne niitä olin piilotellut ja jouduin penkomaan kaapit ihan sekaisin. Levitin lahjat keittiön pöydälle ja aloin pakata. Yllättäen kuopus naamatti keittiön ikkunan takana viisitoista yli yksi, vaikka niiden piti kaikkien päästä tänään kahdelta koulusta. Minulle tuli hirveä hätä piilottaa paketit ja ryntäilin täällä lahjasäkkien kanssa edestakaisin tietämättä minne mennä. Poika heitti repun eteiseen ja huusi, että mää jään ulos.

Soittivat kaupastakin juuri. Kiukkuinen asiakas nappasi tytöltä luurin kesken puhelun ja huusi... ja huusi... ja huusi... Niin, mutta... ehdin sanoa kymmeneen väliin, mutta ei se kuullut. Lopulta minun oli huudettava ihan siis todella lujasti, että VOISITTEKO KUUNNELLA! Sain sitten asian selvitettyä, mutta vieläkin leukaperiä kiristää. En tiedä miksi just niitä. Asiakas oli kuulemma poistunut anteeksi pyydellen.

Nyt täällä on tupa täynnä muksuja. Kahdeksan. Minulla alkaa olla vaikeuksia kestää ääniä. Ne pelaavat jalkkista sisällä ja kuuntelevat Rasmusta täysillä. Jo aamulla kännykän ensimmäinen piip vihlaisi syvältä. Junassa kuulokkeet joutuivat koetukselle, kun Mamba raiskasi radiossa joululauluja, ikään kuin eivät muutenkin kävisi hermoon ja sitten vielä Mamba. Voi äiti.

Artistinen haamupostaus

Voi tätä hullua maailmaa. "Kyseessä on todennäköisesti kuuluisa ja palkittu maalari Ernst Wilhelm Nay", tohtori Schneider totesi syvällisen analyysin jälkeen."
(Kuvan taideteos ei liity tapaukseen)

Myös Mona Lisan hymyn salaisuus on selvitetty ponnekkaitten tiedemiesten avustuksella. Siinä siis pitää oleman hitunen vihaa, vähän pelkoa, lievästi vastenmielisyyttä ja loput onnea.


(Kuvan hymytyttö liittyy tapaukseen)

Melkein haamu päivittää

Heräsin tänäkin sunnuntaina sohvalta. Enpä tainnut ehtiä illalla hörppäämään kuin pari siideriä, en muista, koska sammahdin niin yhtäkkisesti. Yritin ilmeisesti katsoa jotakin elokuvaa tai sellainen mielikuva minulla on. Sitä en kyllä muista mistä elokuvasta on ollut kyse. Mutta meillä ei vaimoa suotta sohvalta pois herätelläkään. Ei sillä tavalla viitsitä häiritä turhan päiten. Muuttaisin siihen sohvalle nukkumaan muutenkin, jos siinä ei tulisi niska niin hemmetin kipeäksi ja iho nihkeäksi.




Aamulenkillä oli sentään kaunista ja kylmää. Koira kyllä veti niin pirusti, että koko homma meni pelkäksi jarrutteluksi. Se kun kiskaisee, niin siinä jäisellä tiellä voi melko helposti tämän ikäinen ämmä satuttaa itsensä lopullisesti. Näitten kuvien ottaminenkin oli sulaa hulluutta. Kyllä kaksi kättä on tuon koiran kanssa ihan liian vähän. Saa olla joka kerta onnellinen siitä, että pääsee ehjänä kotiin. Onni on niin pieniä asioita. Elämä suurta ja vittumaista.

Karvatoukan seikkailut

Tänään tuolta seisakkeelta tepastellessa tiellä makasi tuommoinen karvatoukka. Se oli tietenkin jäässä ja kankea vallan ja sen hapsuista karvoitusta koristivat säkenöivät lumihiutaleet. Hyvin kaunis. Niin kaunis, että minun piti ottaa se käteeni. Puristin sitä nyrkissäni loppumatkan ja pistin sen kotosalla lasipurkkiin. Tyhmä. Olin varma, että se on kuollut, mutta halusin kai nähdä ihmeen; että miten horkasta vielä voi herätä henkiin. Miksi pitää pienen luontokappaleen olla uteliaan ihmismielen koe-eläimenä. En tiedä.

Totta kai se heräsi henkiin, voi herranjumala. Isäntä suuttui ja alkoi huutaa, että mitä varten tänne pitää kaiken maailman elukoita tuoda! Vie se saatana ulos tai heitä roskiin! Siinä se toukkaparka mittasi purkin pohjaa täysin virkeänä ja uteliaana, nosti päätään ja tunnusteli lämmintä ilmaa ihmeissään. Kai sen piti herätä perhosena puoli vuotta myöhemmin, mutta jokin oikku sen oli talvikolostaan siihen tielle tällännyt. Tuuli kenties varistanut oksan kolosta? Mutta siinä se yhä toukkana tokkuroi. Vein sen sitten ulkovarastoon, jossa ei nyt ihan ollut vielä pakkasen puolella. Kippasin purkin maanrajaan enkä katsonut toukkaa enää. En oikeastaan voi edes ajatella sitä enää. Enkä tiedä pystyykö se enää toiste horrokseensa vajoamaan vai kituuko se vain kunnes kuolee.

Minun piti vielä kirjoittaa runo suomalaisesta pulusta ja muistuttaa Jemoryn Jennistä, jonka jutut ovat kerrassaan hulvattomia, mutta kun ei ehdi taas kaikkea kerralla.

Postimaksu on sitten joulukorteille huomisesta alkaen 0.65 €/kpl

No nyt se on korttihelvetti ohi. Kyllä siinä taas mummot plarasi korttejaan monta viikkoa, jessus sentään. Sataviisikinkymmentä korttia ja hyvässä lykyssä kaikki erilaisia. Muistavatkohan ne kotona vielä, mikä niistä oli kenellekin tarkoitettu. Eikö se ole yksi helvetin hailee, vaikka ostaisi nipullisen samanlaisia kortteja. Mutta kun ei; Viljon väelle tämä joulupukki vihreällä taustalla ja Martille sinisellä. Lyylille kynttilää hileillä ja Mirjamille tonttuja! Oh, ja Josefiinalle Jeesus! Eikä muuten ole sekään mitenkään kumma tilanne, että nuoret naiset ja miehet jäävät siihen kassalle kyselemään, että eikös tämä nyt ole ihan hyvä kortti ja mitä mieltä myyjä on, voikohan tämän kynttiläkortin laittaa lapsiperheeseen. Totta kai käy, niin... on on... aivan iiiihana... Ja sitten niitä kortteja puljataan ja vaihdetaan ja nauretaan, että laske nyt vielä montako niitä oli... minä menin sekaisin siinä 127 kohdalla...hahhahh. En tiedä montako myyjää jää jännetuppitulehduksen takia vielä sairaslomalle. Pitäisi vissiin nostaa hintoja ensi vuodeksi.

Töistä lähtiessä kävelin ihan ajatuksissani kohti laituria numero 14, kun kuulkaa pulu laskeutui mun päähäni! En älytä. Säikähdin aivan helvetisti, että mikä lämmin mun päähäni lepatti. Huitaisin sen tietty kauhuissani tiehensä, ja siitä se räpiköi sitten maahan. Mutta nyt mulla on tietty lintuinfluenssa. Pitää kai desinfioida pää tänään. Jos se nyt mitään muuttaa.

Maailma ei ole mustavalkoinen eikä mitään pitäisi purematta niellä

Tässä harrastusten ja vanhempien parjaamishuumassa sitä tahtoo unohtua monikin asia. Nyt pelkoa on herättänyt se, että lapset joutuvat ahtaalle tyrannisoivien isien ja äitien kunnianhimon takia, ja että järestään kaikki vanhemmat pakottavat lapsensa harrastusten pariin vastoin lapsiraukkojen tahtoa. Tuhansista harrastavista lapsista joku osuus on aina mukana vain vanhempiensa tahdosta. Sitä en tiedä, harrastaisivatko nämä lapset omin päin puuhastelua ja pihaleikkejä mielummin, vai pelaisivatko pleikkaa, mutta yhtä kaikki harrastaminen sinänsä on jo verrattavissa entisaikojen pihaleikkeihin. Ihan samoja futispelejä sitä on pelattu aina sen kirkkiksen ja purkkiksen lisäksi. Nyt samanhenkiset tytöt ja pojat kootaan yhteen pelaamaan niitä pelejä, joita he haluavatkin pelata, mutta joita ehkä juuri se pihan Sanni tai Matti ei haluakaan pelata. Sanni tai Matti kenties puuhastelee itsekseen ja leikkii mielummin nukella, joilla on liian iso pää ja botoxia huulissa.

Kyllä sitä tapahtuu joka perheessä silloin tällöin, että lasta ei yhtäkkiä huvitakaan harrastaa. Se on ulkopuolisille itsestäänselvyys, ettei lasta sitten saisi pakottaa jatkamaan, vaikka muksun mieli kuukauden päästä muuttuisikin, mikä ei ole tippakaan outoa käytöstä. Siinä ei vain tulla ajatelleeksi sitä, että kalliit maksut on maksettu, välineet ostettu, harrastuspaikkojen ajat vuokrattu ja henkilökunta järjestetty. Miten paljon hukkaan heitettyjä työtunteja ja energiaa esimerkiksi kuluu tunnin mittaisen jääajan järjestämiseen, kun areenalle ei ilmestykään pelaamaan ainuttakaan junnua, joita ei just silloin huvittanutkaan treenata.

Vastaavanlaiset hankaluudet koskevat kaikkea muutakin harrastamista; pianon soittoa, näyttelemistä, ratsastusta... vanhemmilta vaaditaan aikamoisia selvänäkijän kykyjä, että pystyvät siltä seisomalta sanomaan ei yli-innokkaille lapsilleen, jotka toivovat esimerkiksi sähkökitaraa joululahjaksi ja haaveilevat rokkitähdeksi ryhtymisestä. Niin kuin meillä kuopus on nyt keksinyt. Ostaisinko muutaman satasen sähkökitaran ja pistäisinkö sen maltaita maksaville soittotunneille, kun tiedän, ettei kuopusta kohta ehkä huvitakaan. Näihin asioihin pitää tässä yhteiskunnassa sitoutua tai sitten olla välittämättä intoa puhkuvien lastensa halusta harrastaa jotakin, jotta lasta ei joutuisi koskaan pakottamaan mihinkään. Näistä hellanteltuista, joita vanhemmat pitävät kuin kukkaa kämmenellä kasvaa juuri niitä despootteja, joiden oikukkaan mielen mukaan moni täällä parhaillaankin tanssii. Kun ei koskaan vaadita mitään, lapsi kyllä oppii vaatimaan kaiken.

Useat myös tuntuvat pelkäävän sitä, että lapsen harrastaminen on niin tavoitteellista ja ohjattua, että lapsi suorastaan kärsii. Näille minä suosittelen menemistä sinne lasten keskuuteen ja katsomaan, miten ne siellä kärsivät. Muutama syksyn pimeydestä väsähtänyt junnu saattaa hyvinkin tulla sanomaan, ettei enää jaksa, mutta äiti pakottaa. Kyllä ne ohjaajat sitten huomaavat, jos jotakuta ei kerta kaikkiaan huvita ja ettei lapsen harrastamisesta tule ilman motivaatiota mitään. Ihan tavallisia ihmisiä ne siellä ovat siellä lasten parissa, eivätkä mitään hirviöitä. Melkeinpä voisin väittää, että moni tekee sitä työtä ilman minkäänlaista korvausta, jotta lapsilla vain olisi mieleistä puuhaa. Fiksu aikuinen sanoisi näille väsähtäneitten lasten vanhemmille, että nyt olisi varmaan aika lopettaa, eikä selittäisi asioita pitkin kyliä aiheuttaen hysteriaa ulkopuolisissa ihmisissä. Juuri näistä tämmöisistä jutut ja juorut lähtevät liikkeelle ja sitten sitä taivastellaan koko bloginnean voimin, miten se on niin kamalaa, kun äiti pakottaa harrastamaan.

Minua ei pakotettu ikinä mihinkään. Kyse ei ollut siitä, että minua olisi pidetty kuin kukkaa kämmenellä, vaan välinpitämöttömyydestä. Minulta ei siis vaadittu mitään, paitsi en saanut mennä tivoliin töihin lipunmyyjäksi. Menin kuitenkin ja jo yhden päivän jälkeen se oli heippa vaan tivolille. Minusta ei kuitenkaan tullut mitään eikä lahjojani koskaan löydetty. Kenties, jos minulta olisi joskus vaadittu jotakin ja pönkitetty itsetuntoa sen verran, että olisin saanut loistaa jossakin, oppia jonkin asian kunnolla, minusta olisi kasvanut hieman kärsivällisempi enkä jättäisi kaikkea vieläkin kesken.

Oma tytär sepusti aikoinaan jokaisen näkemänsä lastenelokuvan vuorosanoja ja esitti kohtauksia, joita illat pitkät täällä ihmeteltiin silmät tapillaan. Minulle tuli sitten mieleen, että panen tytön nuorisoteatteriin, kun tuntuu niin tykkäävän tuosta näyttelemisestä. Pääsisi vähän purkamaan ja saisi ehkä kaipaamaansa huomiotakin enemmän. Sinne oli hillittömät jonot, mutta kärsivällisesti sitä vuoroa odotettiin ja elettiin sillä aikaa kuin pellossa omiaan puuhastellen. Vihdoin tyttö pääsi eikä aluksi tuntunut viihtyvän. Opettajalle sanoi, että äiti pakotti teatteriin. Kuvassa eilisen pikkujoulunäytöksen kohtaus, jonka tyttäreni esitti silmät loistaen täydelle katsomolle (se pienempi niistä, joilla on käsi ojossa). Minusta oli todella outoa seurata, miten tytär oli niiden muitten minulle täysin vieraitten ihmisten keskellä kuin kotonaan ja niin täpinöissään. Voi olla, että jos nyt käskisin lopettaa, se saisi siitä ikuisen trauman.

Itsenäisyyspäivän puhe

Hyvät lukijat. Tippa linssissä olen seurannut suomalaisen musiikin kehittymistä Syksyn Sävel -muistelmien myötä. Oli lähes kestämätöntä ajatella, että minä olisi pikkutyttönä kuunnellut Erkki Liikasen Evakkorekeä tai Jokkantiita. Herravarjele! Puhumattakaan sitten Mikko Alatalon Trikoo on riskillä rumasta. Minä osasin ne sanat ulkoa! En kestänyt katsoa. Hyvä luoja millainen kansa me olemme olleet. Eihän tätä voi järjellä mitenkään itselleen enää selittää. Sovitaan nyt vain niin, että olemme eläneet jossakin hurmoksellisessa rillumareivaiheessa hieman liian pitkään. Ymmärtäähän sen, täällä pimeässä metsän keskellä, erossa muusta maailmasta tulee tehtyä kaikenlaista perverssiä. Mutta että osata Evakkoreki ulkoa. Haloo. Viekää minut saunan taakse tai jonnekin.

Sitä hirveää ohjelmaa katsellessa huomasin myös, että naisille ei ole kunniaa Syksyn Sävelen voittoihin suotu montaakaan kertaa. Oliko niitä 70-80-luvulla pari? Lea Lavenin Ei oo, ei tuu ainakin vuonna 77. Tuossa ohjelmassa nelinkertainen syksynsävelmaestro Alatalo sanoikin, että tuona vuonna Syksyn Sävel piti tavallaan välivuotta. Ymmärtäähän sen. Miehiltä ei aina kaikki onnistu ja jokin kiintiö pitää naisille suoda kerran vuosikymmenessä. Helppo voitto siis, mutta ei ansaittu. Lea Laven ei ollut ehkä tarpeeksi söpö.

En tiedä millaisia miehet oman maansa naisille muualla maailmassa yleensä ovat, mutta meillä taitaa olla aika huonosti asiat. Ainakin meillä on liikaa Loka-Laitisen tapaisia oman maansa naisten ulkonäköön turhautuneita miesparkoja. En alkuunkaan ymmärrä, mitä mieltä on valittaa lyhyistä jaloista, kun ne eivät siitä sen pidemmiksi muutu. Miksi nämä miehet eivät yksinkertaisesti muuta pois Suomesta jonnekin, missä naisten ulkonäkö ei aiheuta ahdistusta. Tai kokonaan pois tältä planeetalta. Laitinenhan kirjoitti jo toisen blogitasoisen postauksensa Iltalehteen taas aiheesta männä viikolla.

Tämä maa juhlii tänään itsenäisyyttään, mutta millaista sitten on olla suomalainen nainen tässä vihamielisessä ympäristössä, jossa rumat naiset kasvattavat poikansa väärin. Minusta olisi niin suloista pakahtua ylpeydestä suomalaisten miesten rinnalla, mutta näinä aikoina se on mahdottomuus. Suomalaiset miehet eivät löydä enää mitään hyvää sanottavaa naisistaan. Milloin viimeksi olette nähneet tai lukeneet yhdenkään suomalaismiehen olevan ylpeä meistä naisista? Minä en ole nähnyt koskaan. Ja mistäkö se sitten johtuu? Olemmeko ansainneet tämän? Ja miksi? Olemmeko todella niin rumia? Olemmeko epäoikeudenmukaisia? Ilkeitä ja juoppoja? Olemmeko huoria? Laiskoja? Olen kyllä joutunut lukemaan suomalaisten naisten ylistäviä kirjoituksia miehistään, olivat ne äijät olleet sitten minkälaisia kullinheiluttelijoita tahansa. Kekkonen sai panna naisia kumoon mennen tullen, mutta kauankohan Tarja saisi tyydyttää seksuaalisia mielihalujaan samanlaisella intensiteetillä tulematta kivitetyksi.

Suomalaisen naisen tulisi olla hiljaa ja nätti, tästähän on ollut puhetta. Jos olet ruma, on parempi olla hiljaa ja tyytyä kohtaloonsa. Jos olet puutteessa, olet aivan varmasti ansainnut sen rumalla naamallasi. Hyvännäköinen suomalaispimu on harvinainen näky ja hänkin siinä tapauksessa eltaantunut huora, jonka on parempi olla hiljaa tai viiltää ranteensa auki. Se onkin varmaan ainoa kunniallinen asia, mitä voi tehdä jos alapäässä tykyttää. Sen sijaan miehelle se on kunnia asia, että seisoo ja naista voi vapaasti kaivata petikaverikseen vaikkapa blogeissa. Muiden maiden naiset saavat vapaasti olla rumia tai kauniita, kiihkeitä ja hulluja, ne vain yksinkertaisesti ovat sellaisia. Mutta suomalaisen naisen tulisi olla olemassa miellyttääkseen miestä, vaikka mies sitten sattuisi haukkumaan välillä rumaksi tai läskiksi tai vihjailemaan rintojasi kärpäslätkiksi. Kummallista, että ainoastaan suomalainen rotu on näin epäonnistunut eikä pysy edustuskelpoisena kovinkaan vanhaksi saati monen lapsen tekemisen jälkeen. Mutta muualla maapallolla näin ilmeisesti on.

Tämän maan miehet ovat aina ilkeitä, jos nainen yrittää pärjätä jossakin. Kun Halonen nousi presidentiksi, hänen ulkonäköään hävettiin. Kun Karpelasta tuli ministeri, hänenkin ulkonäköään hävettiin. Pitäisi olla jotakin siltä väliltä. Nätti, muttei liian nätti, koska liian nätti on aina uhka kaikille. Se on uhka naisille, mutta myös miehille, koska hyvännäköiset naiset voivat aina käyttää kauneuttaan hyväkseen.

Tuntuu siltä, ettei tämän maan miehille kelpaa minkäänlainen nainen. Herää epäilys, että kaikki suomalaismiehet ovatkin kaappihomoja ja naiset pelkkiä synnytyskoneita, jotta tätä komeata suomalaista homogeenista miesrotua saadaan jatkettua. Me elämme kauhuelokuvaa paraikaa. Taitaisi kuitenkin olla parempi, että saataisiin geenejä vähän muualtakin, jotta ne naisten jalat siitä pitenisivät, rinnat suurenisivat ja pysyisivät kimmoisina mummuikään asti. Persekin pienenisi. Ehdotankin omille lapsilleni, että alkavat katsella sitä kumppaniaan jostakin muualta. Pojat olisivat onnellisempia, kun saisivat kauniimmat vaimot ja tytär tekisi tälle maalle palveluksen tuottamalla pitkäsäärisiä kaunottaria suomalaismiesten katseltaviksi.

Mielelläni näkisin asiat toisin, mutta minulla ei ole todisteita muustakaan. Nyt kun meillä ei varsinaisesti itsenäisyyttä enää ole, eikö olisi kuitenkin ollut parempi pitää yhtä suomalaisten miesten ja naisten kesken, kuin kasvattaa tällaista kuilua, minkä Loka-Laitinen ja muut ilkeät miehet ovat jo ehtineet tehdä. Minä en enää yhtään ihmettele feministien raivokkuutta. Kun nainen käy töissä ja hoitaa kodin ja lapset sekä kuuntelee haukut ja välillä ottaa turpaansakin, tokihan sen pitäisi vielä jaksaa miellyttää kaikkia suomalaisia miehiä.

No niin. Tulihan siitä aika kärkäs näin pitkän tauon jälkeen. En tietenkään pidä siitä, mitä kirjoitin ja janoankin todisteita päinvastaisesta. Enempää haukkuja ei siis oteta vastaan. Niitä on kerääntynyt kylliksi.


Jokseenkin absurdi tähän perään tämä meemi (via Scilla) kerrankin:

SINÄ OLET SUKUPUOLINEUTRAALI

Kuvauksesi Olet sukupuolineutraali eli sukupuolisesti sitoutumaton. Et pidä meteliä sukupuolesta, etkä tuo omaa sukupuoltasi mitenkään erityisesti esille. Persoonaasi ei hallitse eikä määritä vahvasti sen enempää mieheys kuin naiseuskaan Sukupuoleen liittyvässä itseilmaisussa olet melko pidättyväinen - jopa sukupuolipihtailija. Tiedostat sukupuolijärjestelmän olemassaolon ja otat siihen mielellään etäisyyttä ja toimit yksilöllisesti, etkä sukupuolimäärittyneesti. Et aina ymmärrä, miksi monet muut ihmiset pitävät sukupuolesta niin kovasti meteliä ja antavat sukupuolensa ohjailla toimintaansa. Olet sukupuolisuuden suhteen tasapainoinen. Sinussa on mieheyttä vielä vähemmän kuin naiseutta.

Tuloksesi on merkitty ruudukossa tällä värillä. Naisellisuuspisteesi: -4 Miehekkyyspisteesi: -26

Kyllä se on loman paikka nyt, kerta kaikkiaan

En haluaisi valittaa ja rasittaa uskollista lukijaani itkuvirrellä, mutta minun on nyt pakko myöntää, että tämä bloggaaminen on alkanut vituttaa. Olen pyöritellyt tätä asiaa mielessäni jo pidemmän aikaa. Edes nuo iänikuiset oikeitten toimittajien blogivastaiset höpötykset eivät tunnu enää missään. Mitä järkeä tässä tosiaankaan on? Ketä kiinnostaa? Ja miksi?

Joskus tulee aivan loistavia ideoita, mutta en koskaan muista niitä, kun alan kirjoittaa. En ikinä. Niitä kyllä tulee välähdyksinä vaikka kesken imuroinnin tai kun ojennan vaihtorahat asiakkaalle. Niitä tulee junassa ja olen varma, että kyllä mä nyt tämän muistan. Kotiin tullessa olen tyhjää täynnä. Ja tämä kirjoittaminen! Se on kuin raapustaisi liitutauluun vinkuvalla liidulla. Liian märkä sieni norottaa vettä toisessa kädessä samaan aikaan. I ja S vaihtavat paikkaa joka helvetin sanassa missä ne ovat peräkkäin. Olen uupunut vaihtamaan niiden paikkoja yhtenään. Kerta kaikkiaan; musitan, lositava, aisakas... joskus vetäisen äkäpäissäni yli kokonaisia lauseita ja välttelen noita kirottuja kirjaimia. En tajua tätä. Konekirjoituskurssi on käyty jo neitokaisena, näppäimistö on tuttu, mutta viime aikoina, tarkalleen ottaen varmaankin jo vuoden verran, ne helvetin kirjaimet ovat vääntyneet päässäni väärille paikoille enkä saa niitä enää takaisin, mistä kertoo paljon se, että kun yritin juuri tuossa edellä kirjoittaa niitä väärin, NE SAATANAT TULIVAT OIKEIN ja minun piti korjata ne vääriksi.

Olen jo monena päivänä pelannut kuopuksen kanssa paskaa ja opettanut korttitemppuja samalla, kun olen katsonut vaahtosarjoja telkkarista. Olen alkuillasta tuijottanut älypeliäkin ja sen järjettömän aktiivista juontajaa silmät tapillaan. Mikähän se mahtaa olla, joka kuluttaa aikaansa veden alla: Onko se koheltaja, sukeltaja vai mietiskelijä. Hmm... jaa-a. Kinkkistä. Olen ollut paljolti tekemättä mitään järjellistä ja tietokone on hyrissyt kutsuvasti tässä pienessä huoneessa itsekseen. Kanikoppiani kaipailen kaikkein eniten, mutta bloggamisesta on mennyt ilo. Siitä on mennyt myös järki. Ilman sähköistä kähinää nämä postaukset ovat täysin jonninjoutavaa jokellusta, jolla ei varsinaisesti ole mitään funktiota. Ei sen puoleen, että jonkun tosien (po. toisen) blogilla olisi sitä yhtään sen enempää, mutta joillakin ehkä on. Tällä ei.

Olen siis loman tarpeessa. Pelottaa tietenkin, että yhtäkkiä saan järjettömän hyviä ideoita, josita (po. joista) suorastaan palaisin halusta päästä kirjoittamaan, mutta minä olen sentään sen verran reilu, etten viitsi roikottaa vähäisiä lukijoitani täällä sen onnettoman mahdollisuuden takia. Joten aion olla joulukuun pahemmin päivittämättä. Voihan vahinkoja sattua, ja saatan vanhasta tottumuksesta äkisti yrkäistä kirjoittamaan, mutta kyllä (onpas tämä nyt yllättävän vaikeaa luvata olla kirjoittamattakaan, perkele) minä pyrin olemaan ihan hiljaa. Paitsi boxissani.

Namutäti junassa

Tänään menin sitten sellaiselle paikalle junassa, että siinä oli jo pieni ihminen minua vastapäätä. Oli varaa valita keski-ikäisistä miehistä ja yhdestä pikkupojasta, joten otin varman päälle. Pojalla oli pipossa lieskoja ja pikkuinen reppu. Se nukahti jo heti Pasilan jälkeen ja minulle tuli huoli. Olen kerran aikaisemmin nähnyt pienen hätääntyneen pojan sännänneen junasta ulos puoliksi unessa. Niin minua sitten alkoi vaivata, että jos tämäkin poika ajaa pysäkkinsä ohi. Se oli niin autuaassa unessa, kun herätin sen Koivuhovissa. Tökkäisin vähän reppuun ja kysyin, missä sen pitää jäädä. Se katsoi minua vihaisesti ja tiuskaisi
- Ei vielä.
- Niin mutta missä sun pitää jäädä?
- Ei vielä vähään aikaan.
- Niin mutta entä jos sä nukahdat taas?
- Kyllä mä tiedän missä mun pitää jäädä.
- Ai vaikka nukahdat?
- Niin.

Poika ei enää nukahtanut ja jäi Espooseen. Minä tajusin, ettei niitä saa enää nykyaikana auttaa.

Svenska talande bättre folk

Olin kotimatkalla aivan raivoissani. Istuin ikkunapaikalla, kolmen penkin rivistössä kun viereeni seisahtui mies, jolla oli pitkä ulsteri, takin kanssa samaa sävyä oleva hattu sekä musta nahkasalkku. Mies alkoi riisutua. Se otti ensin hatun ja hanskat pois ja asetti ne hyllylle ilmaisjakelulehtien päälle. Sitten se riisui märän takkinsa ja pisti sen minua vastapäätä olevan penkin kohdalle naulakkoon, niin että sen helmat makasivat siinä penkin päällä. Lopuksi mies asetti salkkunsa sen takkinsa helman viereen siihen toiselle penkille ja istahti viereeni niin, että väliimme jäi yksi tyhjä penkki. Mies aukaisi Huvudstadsbladetin ja levitti jalkansa niin, että vei tilaa kaksi penkkiä. Yhteensä mieheen ja sen tavaroihin kului siis neljä penkkiä.

Miehelle ilmeisesti tuli kuitenkin kuuma, koska hän riisui myös Buzo-merkkisen liituraitaisen, linjakkaasti leikatun puvuntakkinsa ja ripusti senkin vielä naulakkoon ja istahti taas lukemaan jalat levällään. Sitten se alkoi kaivaa nenäänsä. Se kaivoi ja kaivoi ja pyöritti niitä pallerojaan siihen penkille ja aina kun vilkaisin, (koska tahdoin välttämättä vilkaista, jotta mies tajuaisi ettei ole tässä luomakunnassa yksin) mies tyhjensi sormensa ja haroi leukaansa. Juna pysähtyi Pasilassa ja väkeä tuli oven täydeltä. Mies jatkoi lukemistaan ja nenän kaivuutaan muina miehinä. Kaivuuhommiin tuli vain pieni tauko, kun sen kännykkä soi, sitten se pienen juttutuokion jälkeen jatkui taas.

Huopalahdessa kyytiin tuli kymmenkunta koululaista ja vanhempi rouvashenkilö. Mies puuhasteli nenänsä kanssa kaikessa rauhassa, aivan kuin koko vaunuosasto olisi sitä varten. Mustaan lierihattuunsa sonnustautunut naisihminen seisoi välikössä ja piti tangosta tiukasti kiinni. Tämä saatanan pukumies se istui vain ja vei neljä penkkiä, kun kaikki koululaiset ahtautuivat muutamalle vapaalle penkille ja tämä vanhempi rouva jäi kokonaan ilman paikkaa.

Käännyin katsomaan miestä. Avasin jo suuni sanoakseni, etten ole ikinä nähnyt kenenkään käyttäytyvän noin moukkamaisesti, mutta vilkaisin sitä seisovaa rouvaa vielä. Nainen pudisti päätään varovasti ja minä pistin suuni suppuun. Nainen oli kyydissä vain pari pysäkin väliä, mutta minä puhisin koko matkan kotipysäkille asti. Lähtiessäni mulkaisin miestä niin pahasti kuin kykenin. No eihän se mitään tajunnut. Puuhasteli itsensä kanssa vissiin Kirkkonummelle asti.

Aamulenkin ihmeitä

Typerää olla ottamatta mukaan kunnon kameraa tällaisina aamuina. Kännykällä räpsityt otokset kertovat vain osatotuuden.



Ja lisäksi jotakin, mitä ei silmällä sitten kuitenkaan edes erottanut:



Mocalle vielä lisäys klo 18.50, joka ymmärrettävistä syistä jäi aikaisemmista pois. Hieno liikennemerkki, kerta kaikkiaan. Mutta tämä otos on otettu noiden kuvien välissä.

Krapulahuumoria

Tuli eilen taas ryypättyä. Kaksi kokonaista siideriä ja kolme lasia viiniä, joista viimeistä en ollut ehtinyt ennen sammumistani huiviini vetäistä. Heräsin siis sohvalta vaatteet päälläni ja olo oli hirveä. Hädin tuskin ehdin pöntölle, jonka luona en tiennyt kumpaa päätä siihen pitäisi ensin tarjota. Että pitäisikö istua ämpäriin ja työntää pää pönttöön vai toisinpäin. Olo oli niin kamala, että pelkästään istuma-asennossa pysyminen teetätti töitä. Tuskanhiki pukkasi päälle ja olin varma, että kellahdan nurin kylppärin lattialle ja siitä minut sitten joskus löydetään. Kun sitten tunsin pärjääväni matkan sänkyyn asti, pesin hampaani ja huuhdoin pääni jääkylmällä vedellä, pyyhkeen takaa ilmestyi peiliin lumivalkoinen naamani. Pelästyin niin, että kiljaisin. Mutta nyt olen tässä, jotenkuten hengissä vielä. Esikoinen imuroi parhaillaan ja minä menen nyt ottamaan vielä pari buranaa.

Kasvatuksessa häikkää aina

No niin. Nyt se on meikäläisen kullannuppukin ollut tappelussa. Se oli ihan "huumorilla" paukauttanut kahden pojan päät "en just yhtään" yhteen. Toinen niistä jannuista oli vetänyt siitä "hirveet skitsot" ja heittänyt esikoiseni päin ovea ja ovi oli mennyt rikki. Tänään sitä on sitten puitu, että kuka sen oven maksaa. Taitaa mennä meidän mussukan piikkiin. Minä en ainakaan jaksa tapella siitä, maksaako se, joka aloitti vai se, joka paiskoo kavereita päin seinää. Minusta se ovi pitäisi maksaa porukalla, vaan aina ei kaikki mene niin kuin sitä ajattelisi.

- No mutta eihän toisten päitä saa hakata yhteen.
- Juu, ei saa. Mutta kumautti kuitenkin. Eihän sitä saisi paiskoa toista päin seinääkään.
- Niin mutta ei toisten päitä sillä tavalla saa mennä kumauttelmaan.
- Hohhoijaa. Tämä ei oikein etene.

En minä mitään puolustele, minusta oman muksuni huumorintaju on välillä tajuttoman huono ja tilannetaju surkea, mutta onneksi joillakin on vielä huonompi.

Joka tapauksessa rangaistukseksi nuori herramme siivoaa viikonloppuna tämän talon. Siis se tulee nuolemaan sen puhtaaksi. Tuskin sillä keinolla huumorintaju paranee, mutta jospa miettisi sitten ensi kerralla kannattaako lellipentujen päitä paljoa kumautella.