Eipä tässä ihmeitä

En ole juurikaan tänään ehtinyt blogeja lukea, joten ihan varma en ole, mutta näyttää siltä, ettei monikaan ole ottanut kantaa siihen, oliko se oikein, että hoitsut kiristivät itselleen isomman palkan ihmishenkien uhalla. Jokunen rohkea on ollut liikkeellä, mutta yleisesti ottaen ollaan oltu aika hissukseen.

Osmo Soininvaarakin sanoi televisiossa sillä tavalla suu supussa, hyvin vakavasti, että jos tällainen tapa otetaan käyttöön, että ihmishenkien menetyksellä voidaan uhkailla, niin kaikki ammattiryhmät ryhtyvät kilvan uhkailemaan samalla tavalla. Palomiehet eivät suostu irtisanoutumisen uhalla sammuttamaan paloja eivätkä lääkäritkään suostu pelastamaan ketään. Mutta parempaa palkkaa ei siis saa vaatia. Pitää olla hissukseen vain ja tehdä työnsä. Sillä tavallahan se palkka tuppaa nousemaan, eikö.

No, miten on, onko se oikein vai väärin? Onko tosiaan niin, että ammatin valitessaan valitsee tosiaan elämäntyönsä? Eli että hoitsu on vastuussa ihmishengistä, vaikka sanoo itsensä irti?

Itsehän en ole mitenkään vastuussa kenenkään hengestä, jos sanoudun irti. Mutta entä jos olisin? Joku kirjoihin hurahtanut taneli olisi juuri sillä hetkellä pelastavaa kirjaa vailla, kun meikäläisen irtisanomisaika menisi umpeen eikä ketään muuta olisi tavoitettavissa. Näinkö siis on, että meikäläisen pitäisi ampaista avaamaan kaupan ovet, jotta taneli saisi pelastavan kirjansa. Koska minä nyt vaan olen kirjakaupanmyyjä. Ja mitähän minun mielessäni liikkuisi, kun en saisi päättää omasta elämästäni jonkun toisen ihmisen takia. Hmm.

TIEDÄN, ettei näitä voi verrata, mutta ihan todella siis, onko sairaanhoitaja todellakin ikänsä sairaanhoitaja, vaikka ei haluaisi tehdä raskasta työtä huonolla palkalla, eikä lakkoasetta voi käyttää täysillä, koska kuitenkin on olemassa se laki, joka määrää hoitsut työhön, eikä tavanomainen lakko sillä tavalla vaikuta. Kamala tilanne.

***

Töissä meni tänään pitkäksi. Illan vapaa-aikakin meni perseelleen. Ensin vein isännän saunailtaan ja siten esikoisen treeneihin ja siinä välissä kävin kaupassa. Nyt vasta olen tässä. Toisekseen jäin ehkä kiinni tästä blogista yhdelle extralle, joka on hirveän hyvä extra :) Ihan paras. Terveisiä vaan sinne. Ja siks toisekseen eräänä aamupäivänä tunnistin erään bloggarinkin asiakkaitten joukosta. Kysyin sitten päälle päätteeksi, että oletko sinä se ja se. Oli se. Ei se oikein tiennyt kuka minä olin. Tästä ollaan Susun kanssa joskus puhuttu, että olisi typerää mennä joihinkin miitinkeihin, kun siellä kaikki katsoisivat hoomoilasina, että siis KUKA sinä niinku olitkaan?

Aika ei tarvitse meitä

"Minun mielestäni suurimpia virheitämme, heti ihmisenä olemisen jälkeen, on aikakäsityksemme luonne. Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran, ja me nimeämme siivut aivan kuin omistaisimme ne eivätkä ne voisi koskaan muuttua - "kello 11.00, 11. marraskuuta 1918" - vaikka todellisuudessa ne saattavat hajota kappaleiksi ja vieriä tiehensä aivan yhtä helposti kuin elohopeapisarat."
(Kurt Vonnegut: Maaton mies, Tammi 2007, suomennos Erkki Jukarainen)

Valokuvatorstain 69. haaste.

Voiko maisteri olla läski?

Onpas taas ollut mielenkiintoinen tutkimus meneillään. Minulla on sellainen muistikuva, että olen tämän vuoden aikana vastannut johonkin Kelan ruokailutottumuskyselyyn. Tai sitten vain luin sen läpi, enkä tapani mukaan lähettänyt sitä eteenpäin. Tai sitten lähetin.

No, tutkimuksessa siis kävi ilmi, että vaikka suomalaiset syövät nykyään erityisen terveellisesti ja ovat vähentäneet tyydyttyneiden rasvojen sekä suolan syöntiä, ne ovat järjestään läskejä kaikki tyynni. Tai ainakin puolet suomalaisista. Huonosti koulutetut eritoten. Siis lihottaako terveellinen ruoka?

Parhaiten koulutetuilla on matalin verenpaine ja pienin painoindeksi. Kannattaa siis kouluttautua, hyvä nuoriso. Pääsette vähemmillä paineilla, eikä tarvitse mussuttaa suruunsa. Tai vastaavasti tulette nipoiksi, jotka laskevat jokaisen suupalansa, mutta toisaalta on aikaa myös sitten nukkua hyvin, kuntoilla ja vahdata itseään herkeämättä. Mahdollista on myös ostaa vähärasvaisia fileitä arkiruokapöytäänkin tai käydä ravintolassa syömässä keveitä salaattilounaita, kunhan rutiköyhänä opiskeluaikana olette lihottaneet ensin itsenne hampurilaisilla, tonnikalalla ja makaronilla muutamia vuosia. Siitä se sitten lähtee. Kilot karisevat, kun paperit on kourassa.

Ihan erillisenä ihmettelynä: Ketkä siis ovat parhaiten koulutettuja? Lääkärit? Professorit? Vai riittääkö FM? Voiko maisteri olla läski?

Olen syönyt joka päivä lounaaksi salaatin entisen kahden reissumiehen sijaan. Olen tehnyt niin jo heinäkuusta asti enkä ole laihtunut grammaakaan. Enkä ole jatkanut mussuttamista toisesta päästä päivääkään. Suoraan sanoen vituttaa. Eläessäni en ole syönyt suklaalevyllistä kerralla, enkä muutenkaan pysty mässäämään. Ei meillä ole kaapissa koskaan mitään mässättävää, kun lapset ovat aina ehtineet vetää kaapin tyhjäksi. Tai sitten siellä on niin vähän, etten äitinä kehtaa ottaa, ettei kukaan lapsista vaan jää ilman.

Olen pitänyt nyt kolmena päivänä peräkkäin askelmittaria töissä. Kevyenä työpäivänä (7,5 h) tulee sellaiset 10 000 askelta, vähän rankempana 12 000 ja rankinta päivää ei tällä viikolla vielä ole ollutkaan. Askelten lisäksi sylissä on jatkuvasti jokin kuorma tulossa tai menossa jonnekin. Kyykin myös ylös alas pitkin päivää, kurottelen korkealle ja ryömin hyllyjen alle. Tätä olen tehnyt nyt viisi vuotta.

Herään normaalisti puoli kuusi, nyt marras-joulukuussa puoli viisi, käyn koirien kanssa ulkona, juoksen junalle ja säntään töihin. Tulen kotiin neljän kieppeissä ja laitan ruuan perheelle. Kello 17.00 alkaa vapaa-aika ja pääsen hetkeksi istumaan. Kun otan sukat pois jaloista, nilkkojen ympärillä on puolen sentin vahvuiset painaumat. Noin seitsemän kieppeissä alan järjestää paikkoja, pesen pyykkiä tai lakaisen lattioita. Lataan astianpesukoneen ja käytän koiria pihalla. Sen jälkeen olen valmis sänkyyn. Uni tulee siinä kymmenen maissa, vaikka seitsemän tunnin yöuniin pitäisi nukahtaa jo yhdeksältä.

Ymmärrän hyvin, että olen läski. Enhän minä voi millään laihtua, koska en ole hyvin koulutettu. Hyvä ihme sentään. Kaikkeni olen tehnyt, mutten vielä laihduttamismielessä ole älynnyt lukea maisteriksi.

Olen mittaillut verensokeriani tässä parin kuukauden ajan. Ei kovin hyvältä näytä. En kuitenkaan uskalla mennä lääkäriin, sillä tinttaisin sitä turpaan, jos se kehottaisi liikkumaan enemmän.

Kohtasin itseni junassa

En tiedä miten tämän sanoisi, joten sanon ihan suoraan. Olen taas mennyt lukemaan kirjaa. Kyllä. Se maksoi kaksi euroa ja siinä on paljon esseitä eräästä aiheesta. En voi kertoa enempää, sillä kun pääsin erään esseen loppupuolelle, löysin sieltä virtuaaliminäni. Juu. Kyllä vain. Olin junassa, kun osuin omiin silmiini ja minulta pääsi ääneen voihkaisu. Jouduin aikoinaan käytännön syistä käyttämään Saaran tilalle toista nimimerkkiä eräällä foorumilla. Ja minun kommenttini löytyi sanasta sanaan eräästä esseestä nimimerkkini mainiten. Näin jälkikäteen kommenttini on toki aika kärkäs, niin kuin minä nyt joskus olen. Parin vuoden jälkeen sitä joutuu ihan poskia kätösillään leyhyttelemään, nimittäin kommentistani sanottiin niin, ettei se asiallisesti ottaen tee oikeutta keskustelun osapuolille, vaikkakin se oli myös erittäin osuva ja lisäksi siinä samalla kärjistetään koomiseen huippuunsa kirjoittajakoulutuksen synty ja suosio... Huisaa. Kaikkeen sitä törmääkin.

Keskeneräinen

Puolitoista vuotta sitten
sain äitienpäivälahjaksi
vessanpöntön.

Vuoden kuluttua pyysin
että se asennettaisiin
paikoilleen.

Puoli vuotta sitten
ostin remonttioppaan,
mutta turhaan.
Se sanoi, että
asia kyllä hoidetaan.

Tänään kysyin milloin.
Älä jankuta, sanoi se.

Runotorstain haasteena keskeneräinen.

Homehtunut tilanne

Viime yön olen kieriskellyt homeisten leipien seassa ja koettanut nyppiä niistä jotakin syötävää. Varmaan jonkinlainen muutos olisi tarpeen, sillä sitä syötävää ei juurikaan enää löytynyt. Taitaa koskettaa aika montaa elämänaluetta tämäkin uni.

Eilen käyttäydyin esimiehenä todella huonosti, mutta kyseessä oli se viimeinen pisara, joka taittoi kamelin selän. Ei joka vuosi voi olla sama juttu, ettei kukaan extroista halua tehdä jouluna töitä. Ylityönakki lankeaa aina vakituisille, vaikka jo työhöntulohaastattelussa olen alkanut extroilta udella, että ovatko aikeissa lähteä jouluksi matkoille. Eivät kuulemma ole, eivät ne silloin tietenkään ole, mutta kun joulu lähestyy, yllättäen jokaisella on matka jonnekin, parhaimmillaan Kiinaan asti. Viime jouluna oli sama juttu. Ja sitä edellisenä. Olen vieläkin niin vihainen, että kädet tärisevät. Meillehän ei nimittäin ylitöistä makseta mitään, vaan ylityöt tehdään sitten vapaina pois, kunhan joskus ehditään. Eihän se hirveästi ketään motivoi, eikä oikein ole mielekästä vaatia ketään joulunajaksi töihin näillä ansioilla. Niin että hyvää joulua vaan kaikille lapsettomille työntekijöilleni. Minä menen töihin.

Toisekseen on myös sellainen olo, että tämä bloggaaminen on tosiaankin homeen seasta nyppimistä. Jutut ovat vanhoja ja toistavat itseään. Kaukana ovat ne ajat, kun kommenttiosiossa käytiin kiihkeitä keskusteluja.

Ja kolmannekseen täällä kotonakin alkaa taas paikat homehtua. Joka suhteessa.

Turhauduin ja päätin kostaa

Kyllä nyt on syytä leuhkia. Minä nimittäin luin ihan oikean romaanin. Sitä ei olekaan tapahtunut viimeiseen vuoteen. Olenhan minä tietenkin lukenut koko ajan, mutta enimmäkseen tenttikirjoja ja blogeja. Luin kyllä erään runokirjankin vastikään. Romaanien suhteen jotenkin olen kai tullut hieman hulluksi, ymmärrättehän, niiden kaikkien jäännöseräkirjojen keskellä sitä ikään kuin menettää hermonsa, kun kirjaa tulee ja tulee ja tuntuu, että niiden alle vallan hukkuu. Sitä ei sitten kestä ollenkaan ajatusta, että ottaisi tuosta vapaa-ajallaankin kirjan käteensä. Niistä tulee työasiat mieleen kuitenkin. Siksi olen ollut myös hieman turhan julma ja aika kärkäs monia kirjoja ja kirjailijoitakin kohtaan. Yrittäkää ymmärtää. Se on vähän niin kuin vaikka jos olisin töissä makkaratehtaalla, ja sitä pötköä kuulkaa tunkisi tuubista taukoamatta tulemaan, niin kyllähän minä melko varmasti inhoaisin makkaraakin. Kaikki, jotka ovat olleet makkaratehtaassa töissä inhoavat makkaraa. Ne ovat itse asiassa kasvissyöjiä.

En muista olenko koskaan kertonut, että olen lukenut Joel Haahtelan koko tuotannon. Haahtelan kieli on jotenkin sellaista, että sitä on helppo hengittää. Se on ollut raikasta ja pehmeää niin kuin elokuinen yöilma. Haahtelan Perhoskerääjä on ollut meillä myynnissä jo jonkin aikaa, mutta koska olen ollut viime aikoina jopa tavallistakin hermorauniompi, olen pystynyt vastustamaan kiusausta ihan helposti, vaikka Perhoskerääjän laitoinkin esille hellävaraisemmin kuin muut samassa kuormassa tulleet kirjat. Minä jopa hivelin sen kantta ja mumisin sille hieman. Mumisen kyllä monille muillekin kirjoille. Toisille saatan sanoa aika pahasti: sinäkin saatana siinä. Tätä onkin viime aikoina tapahtunut hyvin tiuhaan. Lisäksi saatan esillepanossa vajota joskus hyvinkin alas. Koska tilanahtaus on kuitenkin krooninen ja kaikkia kirjoja nyt ei vaan esille naama näkyville, poikittain joutuvat esille sellaisten kirjailijoiden kirjat, jotka ärsyttävät minua syvästi. Olen siis siinä pisteessä, että saan sairasta tyydytystä hyvinkin pienistä asioista. Tosin tyydytys ei koskaan ole ikuista ja joudun jatkuvasti antamaan periksi.

Kun sitten Karpalo kävi tässä eräänä päivänä ostoksilla ja kantoi innosta puhkuen Perhoskerääjän kassalle, ajattelin minäkin sen sitten ostaa. Näin siis kävi, että asiakas tavallaan möi myyjälle kirjan. Lupasin myös Karpalolle, että saatan sanoa blogissani kirjasta sanasen. Ja nyt sen sanonkin:

Minua ihan kouraisee, kun niin monessa kohtaa teksti tuottaa pettymyksen. En tiedä mitä on tapahtunut Finlandia-ehdokkaaksikin päässeen Elenan jälkeen, lieneekö kustannustoimittaja vaihtunut, ollut lomalla, laihdutuskuurilla tai tupakkalakossa, kun tämmöiset ovat menneet läpi:

Käännyin suuremmalta tieltä pienemmälle, enkä huomannut postilaatikkoa, joka oli lähes kadonnut pensaan taakse.

Miten voi huomata jotakin, jota ei huomannut? Siihen ei edes palattu myöhemmin. Lisäksi tekstiä vaivasi monissa kohdissa ärsyttävä tautologia:

Odotin pitkään ennen kuin autojonoon tuli tauko ja pääsin taas jatkamaan matkaa. Näin auton taustapeilistä takaa tulevat autot...

Toistoja oli niin monilla sivuilla, ettei niitä voinut enää olla huomioimatta, varsinkin kun niistä olisi selvinnyt yksinkertaisesti jättämällä sanoja pois. Tuostakin ennen taustapeiliä olevasta autosta olisi voinut luopua ihan deletoimalla. Olihan tyyppi jo auton ratissa. Muutenkin tekstin pitäisi olla sellaista, että se imee niin sisäänsä, jottei näihin pikkuasioihin kiinnittäisi mitään huomiota. Nyt se ei ollut. Tarinaakin riivasi jonkinmoinen epäuskottavuus ja juoni lähentelikin melkein satua. Henkilöhahmoon ei saanut samastumispintaa sitten millään. Tavallaan kokonaisuus ei kuitenkaan ollut huono, mutta siitä kuitenkin puuttui täysin se lumous, jota takakannessa lupaillaan.

Romaani, jonka tunnelma vaikuttaa lumouksen tavoin.

Eikä vaikuta. Elena vaikutti ja muissakin Haahtelan tarinoissa on aivan omanlaisensa tunnelma.

Eniten minua tässä lukutavassani ärsyttää se, että kyttään joka hemmetin sanan. Olen todellakin menettänyt hermoni. Haluan yksinkertaisesti vain löytää vikoja sen sijaan että lankeaisin kirjailijan asettamaan ansaan ja tuudittautuisin häpeällisesti kirjan maailmaan sen virheistä huolimatta.

Niinpä minulle kävikin niin, että kompastuin lillukanvarsiin enkä enää ymmärtänyt loppua. En ymmärtänyt sitä pointtia, joka olisi pitänyt ymmärtää, eli sitä millä tavalla kirjan tapahtumat ylipäätään nivoutuivat toisiinsa ja miten se loppui. Turhauduin ja päätin kostaa tällä tavalla. Minäkin olen sentään vain ihminen.

Puck sikailee

Ensin se kippasi kastikkeet hellalta. Sitten se kaappasi vehnäjauhopussin kaapista. Ja söi.



















Eikä se antanut imuroida.

Keskeneräinen

Valokuvatorstain haasteena keskeneräinen.

Päivä sairaalassa

Aamupäivällä














Iltapäivällä

Kuraleikki ja sen seuraamukset

Siinon mun patoni.

Olen viikonlopun leikkinyt kuraleikkejä. Lihakset ovat kipeät niin kuin olisi erehdyksessä punttisalilla käynyt. Olen ruopannut ojaa ja rakennellut patoja, jottei se tulva siellä toisessa päässä olisi niin valtaisa. Kahlasin tuolla vedessä reisiä myöten ja väänsin lapiolla savea ylös, harasin lehtiä ojan pohjalta ja tein oikein siis tuohon pihan kulmaan lammen, jossa vesi voisi vähän aikaa levähtää, ennen kuin suin päin työntyy ojasta kaivoon, joka sekin oli siis perjantaina ääriään myöten täynnä. Oja vetää siis liiankin hyvin.

Noh, naapuripa tuli sitten aukomaan päätään, että tuo pato estää heidän pihaansa kuivumasta. Se kun on ihan lälliä ja silleen. Kysyin kyllä, että onko se ihan tosissaan. Yritettiin selittää, että kyllä se vesi valuu alaspäin sieltä pihasta ihan väkisinkin, ja meidän on pakko parkkipaikan tulvan takia hillitä tuota valtaisaa veden tuloa, joka ei siis tule meidän pihasta edes, vaan ylempänä sijaitsevien naapurien tonteilta, kaukaisimmilta maa-alueilta ja erään kuuluisan aatelissuvun metsästä, jonne on tehty vastikään autoille kääntöpaikka ja kaadettu puita ihan lähiaikoina.

Naapurin mielestä meillä on kuitenkin vastuu tästä ojasta ja siinä olisi kuulemma parikymmentä senttiä tilaa vielä nousta, jotta heidän pihastaan sitten vesi pääsisi jotenkin jollakin logiikalla paremmin laskemaan toisesta päästä. Naapuri sai mukaansa myös toisenkin naapurin, ja niin he oikein miehissä lähtivät etsimään syyllisiä ja vaativat "toimintaa". Todellakin hän huusi, että "toimintaa". Meidän pitäisi hänen mielestään kaivaa maa auki liki parinkymmenen metrin alueelta ja vaihtaa ojarummut tai ainakin laittaa ne paikoilleen. Kävin oikein kahdesti katsomassa veden tuloa tarkistuskaivoon. Sitä tulee kuin aisaa. Kysyin sitten, että onko hän käynyt katsomassa, miten sitä vettä sieltä tulee. On kuulemma. Hänen mielestään sitä ei tule tarpeeksi, koska heidän nurmikenttänsä on märkä, eikä siinä voi astella.

Minun mielestäni oja vetää ihan hyvin meidän katolta valuvia vesiä. Mutta niiden muiden jyrkkää metsärinnettä alas valuvia vesiä se ei enää jaksa täysillä vetää, jos sitä tulee sellaisella paineella kuin viime perjantaina. Ja kun kohtapuoliin maa jäätyy ja sulaa, ja taas jäätyy ja sulaa, meillä alkaa todella olla kanootille käyttöä ja tuo talon toinen pääty alkaa olla vaarassa.

Tästä aiheesta tulikin sitten oikein muutaman päivän kestävä show. Meillä ei ennen ole täällä ollut tällaista showta, mutta vettä ei ole ennen tullutkaan näin paljon ja meille onkin tullut uusi naapuri. Ajattelimme seinänaapurin rouvan kanssa siten ottaa ilon irti koko touhusta. Ollaan kikatettu pari päivää ihan väärällään. Ja nyt meillä on sitten hädän hetkellä varaa vetää "lakikortti" pöytään. Viranomaisen mukaan meidän ojassa ei ole mitään vikaa ja kaiken lisäksi ne henkilöt, jotka ovat kaataneet metsästä puita, rakentaneet sinne kääntöpaikan tai jotka juoksuttavat hulevetensä meidän mailta ovat vastuullisia hoitamaan korjaukset, kustannukset ja jopa korvaamaan tulvavahingot. Eli myös se naapuri itte. Meikäläisen kuravellileikit loppuivat nyt tähän.

Joskus alan itsekin epäillä, että hitto, voiko se muka olla niin, että olisinkin väärässä, kun miehet ihan tosissaan vänkäävät. Kyllä minä nautinkin ihan suunnattomasti, kun minua ei uskota eikä oteta tosissaan ja lopulta tulee asiantuntija sanomaan, että nämä rouvat tässä ovat aivan oikeassa olleet koko ajan. Kyllä se tämmöisen kaamospäivän aina kummasti kruunaa. Eikä tartte aina netissä väitellä niin kovin, kun voi väitellä ihan livenäkin.

***

Huomenna menen Jorviin koko päiväksi. Esikoiselle vaihdetaan uudet insuliinit ja siellä sitä sitten syödään ja mittaillaan pitkin päivää. Täytyy nyt yrittää ottaa sairaanhoitajista kaikki irti vielä kun ehtii.

Hämäriä unia

Tämä aamu se ei valkene lainkaan. Meillä tulvii oja, emmekä pääse pihasta pois ilman venhettä. Toivottavasti sade muuttuu pian lumeksi, että sen voi sitten työntää pois ja voimme kirmata vapauteen.

Olen nähnyt viime aikoina hieman epäilyttäviä unia. Toisessa unessa olin Seppälässä vaateostoksilla. Siellä oli alakerrassa Koivusen Ari keikalla, mutta ei lainkaan yleisöä. Ihmiset vain katselivat vaatteita, eikä kukaan kuunnellut, paitsi minä. Koivunen ei vain suostunut laulamaan. Minä sanoin sille että laula (samalla äänellä kuin Aake Kalliala vanhassa sketsissä) . Koivunen katseli ärsyyntyneenä muualle, eikä laulanut. Olin hyvin syvästi loukkaantunut ja ajattelin tehdä huonosta palvelusta valituksen.

Viime yönä olin synkeässä puutarhassa, jossa puiston penkin viereen oli asetettu laakea kukkaruukku. Mullasta iti kaksi vankkaa tummanpunaista versoa. Yllättäen isävainaani tuli ylpeänä kertomaan, miten oli istuttanut nuo kaksi versoa. Kysyin mitä kukkia ne olivat. Se sanoi, että niitä sinisiä kukkia, joiden nimi oli taisteluni. Olin aivan äimänä. Kuullutkaan semmoisista kukista. Tätini oli pompsahtanut kuin tyhjästä vierelleni ja kysyin, mitä ne semmoiset kukat olivat ja miltä ne näyttivät.
- No tiedäthän, niitä kukkia, joita impressionistit aina maalasivat.
Muistan unessa ajatelleeni, että HÄH?
- Impressionistit? Minä kysyin.
- Niin, etkö muista yhtään sellaista taulua?
- No en, minä sanoin ja pyörittelin päätäni. Minulta meni kyllä ihan yli hilseen tämä juttu.

Naurava vauva 2

Naurava vauva 1

Pullukka narulle, mutta kuusiaitaa ei kyllä kaadeta

Ei tule taas mistään mitään. Miten tämä bloggaaminen on muka näin vaikeaa nykyisin? Koko ajan tulee jokin keskeytys; joku soittaa ja pyytää tyhjentämään rännit, kun naapurin puolelle lorottaa vettä kuulemma kaiken yötä. Siinä sitten puhelin tuuttaa jo toista soittajaa ja toisen naapurin poikia kysellään. Välillä koirat haluaa ulos, enkä samperi sisälle ehdi, kun puhelin jo huutaa täällä. Ja eikö kohta ole taas joku oveen koputtamassa samaan aikaan, kun puhelin soi jälleen. Matkalla tähän takaisin piti pestä yhdet pissit lattialta ja enkö, hemmetti, saa pompata heti ylös, kun takapuoli tätä tuolia hipaisee. Ei sillä, että minulle kukaan soittelisi, mutta noita muita kyselevät, ja tytärkin soitti ja sanoi, että pitäisi laittaa pullukka narulle ja lisäksi joku haluaisi kaataa meidän kuusiaidan, eikä Lasipalatsin valotkaan pala. Hulluksi täällä tulee. Nyt tuo älvänä syö moppia. Ihan huvittavaa ajatella, että joku kuukausi takaperin menin minäkin sinne naamakirjaan. Eihän nyt hyvä ihme sentään siitä mitään tule. Olen hirveän huono siinä, enkä ymmärrä mistään mitään. Sekaisempaa sivustoa saa kyllä netistä hakemalla hakea. Kaveripyyntöihin olen älynnyt vastata, mutta mitä ne muut pyynnöt ovat ja mitä niille pitäisi tehdä? En tiedä mitä se pentu tuolla taas tekee, mutta jotakin luvatonta se on. Pakko mennä.

No nyt kävi näin

Noh, nyt kävi niin, että aloin lauantaiaamuna siivota, enkä pystynyt lopettamaan. Hyvä kun maltoin välillä nukkua ja käydä aamulla lenkillä, ja ottaa pari kuvaa samalla, kun piti päästä taas jatkamaan. On jäänyt tämä blogikin ihan retuperälle. Ei sille nyt mitään enää voi.





















Pojat pummilla siinä niin kuin aina.

Kuva jota kenenkään ei ollut tarkoitus nähdä

Kuva jota kenenkään ei ollut tarkoitus nähdä on siinä mielessä vähän outo haaste, että jos ei ollut tarkoitus, niin silloin sitä kuvaakaan ei ole. Ja minulle kävi tänä aamuna niin, että kuva jäi ottamatta.

Olin menossa junalle, oli pimeää vielä, aurinko kajasti horisontin alapuolelta ja värjäsi taivaan aavistuksen turkoosiksi. Tuuli puuskittain ja tiukasti puihinsa takertuneet lehdet kahisivat. Kehä kolmosella autojen moottorit humisivat ärsyttävän tiuhaan. Oranssit katuvalot jättivät syvän varjopaikan juuri siihen, missä näin soratien reunassa sammakon. Se oli kuollut. Joku oli astunut sen takaruumiin päälle. Sammakko kurottautui taivasta kohti ja sen suu oli raollaan, juuri niin kuin voisi kuvitella sen henkäisseen viimeisen kurnutuksensa jumalalle. Sen takajalat olivat liiskautuneet hivenen ja se oli kangistunut siihen kuin armoa anellen. Ja minä ajattelin, että otan kännykällä siitä kuvan, mutta valo ei olisi riittänyt. Ajattelin myös, että otan kuvan sitten kun tulen töistä kotiin. Ja kun tulin, kaksi traktoria olivat lanaamassa tietä ja ne olivat työntäneet taivasta kohti kurottautuvan kangistuneen sammakkoni pois.

Kymmensormijärjestelmän harjoituksia

Ei oikein taas iske. Tulin töistä ja lösähdin sohvalle. Kattoin siltä istumalta 20 kauheinta Hollywoodin murhaa ja sen venezuelalaisen telenovelan. Että jos kaipaat nollausta, niin suosittelen murhaa ja mahtavaa viihdepläjäystä. Nollaus toimi. Piti kirjoittaa yhdestä asiasta oikein, mutta enää ei huvita. Niinpä päädyin selailemaan blogeja ja Kirstin innoittamana avainsanoja, joiden avulla selvisi, että näitä kaivattaisiin: blogeja rakkaudesta, eläin blog, pillunkuvia blog, blog hevosista, lääkärin oma blogi, altruismi blogi ja lisäksi kaivataan blogiin verhoja. Vihjeenä blogittomille siis tai niille joille ei yksi eikä kaksikaan riitä - hyvä jos kuusi. Minulta irtoaa vain avainsanarunoutta, ei muuta.

Runoa pukkaa
Hei! Halloween!
Naamarit, lappuhaalarit ja korkokengät,
nahkahousuissa, tissit paljaana ja ajeltu
myymälävastaava Anja Snellman-Orma.
Se siitä sitten, iso penis, pikapano ja
raskauden varmistus.
Hairstoren työntekijä maksaa vahingonkorvauksen.

Entinen elämä –
Seksinovelli ja kymmensormijärjestelmän harjoituksia.
Päässä vihloo henkioppaat ja teletappien ammunta,
susikoiramiljöö ja termi laiskamato.
Punttisali vai sohva. Kumman valitsen?
Prisman myyjän palkka
vai näytelmäkirjailijan palkka?
Huora?

Lellikki ja hellät seksivideot,
pylly valkaisu ja pilu
kuvia naisista jotka haluaa
vilauttaa
sekä kengännumero, simpukkapipo
ja vesitiivis kotelo.

Suomi - kahvinjuonti per henkilö.
Äiti ja koira ja puhelinhäiriköt,
kyrsä ja perse ja bättre folk.
All is not as it appears in frozen land

Firenzen taideaarteiden äärellä tuulen varjo,
syvällisiä laulun sanoja
ihan hiljaa, ihan hiljaa koko yön laulaen
rakkulat nielussa

Puhun Puckille

Taas viiraa päästä. Mikään ei oikeastaan ole kovinkaan perseellään, mutta pattiin ottaa kuin pahemmassakin pemssissä. Aamu alkoi ihan hyvin. Heräsin ajoissa kello viisi ja kirmasin koiran kanssa pihalle kunhan olin vähän aamutoimia tehnyt. Ei mitään ongelmaa. Ehdin junaan ja töissäkin tein kaikki mahdolliset messuhälinän takia rästiin jääneet pikkuhommelit. Sain tilattua Puckille täksi päiväksi tehosterokotusajankin 17.15 ja kaikki sujui suorastaan loistavasti.

Mutta ei siihen tarvita kuin junan pieni töksähdys Granin asemalle ja minuuttiaikataulu on pilalla. Sitten sitä alkaa miettiä, että mikä päivämäärä on jauhelihassa ja mikä kanassa. Ja kumman pistän paistumaan, kun juoksen kotio. No siinä kotio juostessa sitä tajuaa, että jos ehtii ruuan laittamaan, niin ei ehdi enää syömään. Ei siinä mitään. Hyvä vasikka elää juomallakin. No minä siinä sitten kesken suikaleitten kääntelemisen muistan, että kaapissa on Pandan konvehtirasia, eilen ostettu ja avaamaton. Että jos otan pari niitä, niin hyvin menee. Jumalauta, kaikki syöty. Tyhjä paketti hyllyllä. No, juon vettä ja alan kinuta jotakuta pennuista mukaan eläinlääkärille, ettei Puckia pelottaisi, kun joku olisi takapenkillä sitä lähellä, mutta neitokaiselle ei käy, kun on kavereita, kuopus ei suostu muuten vain ja esikoinen on lähdössä treeneihin. Ei muuta kuin Puck hihnaan ja...

eihän se mihinkään ovesta lähde ilman Macia, mutta enhän minä sitä kahjoa voi mukaan ottaa. Se on niin hullu lääkärissä aina. Yhdessäkin tekemistä. No, tungen Macin oven raosta sisälle ja paiskaan oven kiinni perässä ja kannan Puckin väkisin autoon. Siellä takaosassa se alkaa täristä pelosta. Koko matkan minä sille puhun, ettei tässä ole mitään hätää. Että on pimeää, mutta ei se mitään haittaa, ei mitään hätää, kaikki on hyvin ja kohta ollaan taas kotona. Perillä se ei suostu tulemaan autosta ulos ja minä kannan sen lääkäriin. Ovella se törmää jättiläisbokseriin ja taas se on sylissäni.

Lääkärissä menee ihan hyvin. Puck tärisee pöydällä ja minä lepertelen, että hienosti menee, ei mitään hätää. Hienosti meneekin. Mutta ulos se ei taas suostu tulemaan, koska jättiläisbokseri voi tulla mistä vain. Ja sitten se näkee pihassa pakettiauton ennen kuin ollaan ovesta ulkona. Ja minä kannan sen autoon ja halaan sitä viisi minuuttia, että tärinä lakkaa. Pakko se on lähteä kotiinkin siitä.

Hetken näen sen korvat peilistä ja ajattelen, että kaikki on hyvin, mutta sitten alkaa kumma kurnutus, ja minä tietysti kysyn, että onko kaikki hyvin. Onko hyvin? Onko? Puck? Kaikki ok? Ei vastaa. Ihme ääntä se siellä pitää ja minä ajan auton tien sivuun ja menen katsomaan. Siellä se syö omaa (hei, jos olet syömässä niin älä lue) oksennustaan. Uh, no, Puck näyttää ihan hyvinvoivalta, vaikka onkin aika peloissaan. Ja oksennuskin on siivottu. Jatkan kotimatkaa ja eikö se taas ala kurnuttaa. Pysähdyn bussipysäkille ja puhun Puckille, että koettaisi jaksaa, kun kohta ollaan jo kotona ja sitä rataa. Sieltä se katsoo ja ihan kuin sen silmissä olisi kyyneleitä. Syvä huokaus, ja matka jatkuu.

Kotipihassa avaan auton takaoven ja se on oksentanut kolme kertaa. Ja tärisee. Houkuttelen sitä ulos, muttei se tule. Otan sen syliin ja kannan sisälle. Se näkee Macin ja heti häntä heiluttaa koiraa. Alkaa hirmuinen rundi ja juokseminen ja elämä on ihanaa. Vai niin. Menen siivoamaan oksennukset ja pesen sen, mikä se on, farmariautossa se takaosa. No sen. Ei ole enää nälkä. Keitän kahvit ja ajattelen kaiholla niitä konvehteja.














Nyt sitä väsyttää. Ja minäkin joudan nukkumaan.

Viimeinen messupäivä

Tänään olikin oikein julkimoitten esiinmarssi. Ei tiennyt mihin olisi silmänsä pannut, ettei olisi sattumalta tuijottanut julkkista, jotka tunnetusti häiriintyvät kyttäämisestä. Ei se mitään. Niin meidän murkkuikäinenkin, joka messukahvilassa parahti, että "eei älä kyttää mua. Mä inhoon kun joku kyttää mua." Joka tapauksessa tuttuihinkin törmäilin. Prospero joutui toimimaan periskooppina, kun Louhi-lavaa ei meinannut millään löytyä ja J-P Koskinen ynnä muut olivat siellä jo alkaneet jorista myyteistä ja antiikin tarujen perinnöistä. Kertoo messuhallin järkyttävästä koosta aika paljon, että kartta se oli, hemmetti soikoon, lopulta kaivettava esille ja suunnistettava sen avulla oikeaan suuntaan.

Tänään oikeastaan vasta tajusin, että kun vain lukee kirjoja ja blogeja, on varsin mukava välillä kuulla ihmisten ääniä. Ihan siis oikeaa puhetta. Toisaalta ihmetellä pitää, miten paljon kirjailijoilla on vielä kirjojen kirjoittamisenkin jälkeen sanottavaa. Ja toimittajilla sitä juttua vasta riittääkin. Minulle jäi mieleen myös joitakin irrallisia lauseita.




















Minun pitää ajaa itseni nurkkaan, ennen kuin voin kirjoittaa. - Snellman-Orma














Saan parhaat kicksit siitä kun lause loksahtaa. - Jarkko Tontti
Kustantamon kostea päiväuni. Papinniemi Tontista















Miehet ovat äärettömän kiinnostavia otuksia. - Kirsti Ellilä









































Niin ovat.















Naiset ovat kaiken pahan alku. - J-P Koskinen (kuvassa oikealla)




















Mitähän se nyt Koskinen miettii?




















Kirstiä nauratti oman esiintymisensä otsikko.















Kuopus soitti, ettei kestänyt enää olla yksin. Oli ollut ehkä kymmenisen minuuttia. Ei muuta kuin junalla kiireesti kotiin.
__________________________________________________________________

Messutapaaminensivupalkkikysely tuotti viisi olutta, 16 älä unta nää -vastausta ja 8 ihme tyyppiä.