Olen lukemassa kirjaa
Kirjoita hyvin - ilmaise itseäsi, tavoita lukijasi (toinen uudistettu laitos, Tammi, 2002). Sen on kirjoittanut toimittaja Marketta Rentola. Kirjoittamisen opettamisesta on puhuttu paljon. Epäilijöitä riittää, meitsi mukaan lukien. Olenhan kaikki runo-, proosa- ja lehtiavustajakirjoituskurssit sen kummemmin kehittymättä läpensä käynyt, paitsi tätä, mitä nyt käyn. Tai käyn ja käyn, mitään en ole vieläkään saanut aikaiseksi. On vähän ollut motivaatio hukassa, koska motivaationa on pelkkä todistuksen saaminen. Onhan tämä maa niin titteleiden kipeä, ettei täällä mitään työtä saa pelkästään kertomalla, että onhan tässä tullut jonkin verran kirjoitettua, notta pääsiskös töihin? Itse asiassa lehtiinkään on turha tarjota mitään juttua ilman jonkinlaista todistetta siitä, että on kirjoittanut ennenkin. Eipä silti, että olisi mitään tarjottavanakaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä.
Joka tapauksessa vaikka toiselle ihmiselle ei millään pysty välittämään sitä päänsisäistä tapahtumaa, jonka avulla tekstiä syntyy, kursseista on ainakin se hyöty, että on pakko kirjoittaa
(on ja on, joo, ihan kohta). Ja kirjoittamalla monesti oppii ainakin vähän kirjoittamaan. Tämä ei kyllä koske esimerkiksi Kirkkonummen Sanomien
toimitusta, mutta noin yleensä se mahdollisuus on aina olemassa, että edes vähän kehittyy. Voihan joku hautoa päässään pitkäänkin asioita ennen kuin laittaa ne hienosti paperille. Vähän niin kuin serkun lapsi, joka alle vuoden vanhana sanoi kerran
kissa, eikä sen jälkeen puhunut mitään kokonaiseen vuoteen, mutta eräänä iltana äitinsä laulaessa tuutulaulua poika sanoi selvästi:
äiti, älä laula. Eli ihan välttämätöntä harjoittelukaan ei ole. Mutta kyllä se tekniikkaan voi auttaa, jos esimerkiksi maalaa tauluja. En usko, että maalamatta voi oppia maalaamaan, soittamatta soittamaan ja kirjoittamatta kirjoittamaan. Ja kursseilla on pakko kirjoittaa, mikä on erittäin hyvä keino silloin, jos muutoin ei oikein tiedä, mistä aloittaisi ja mitä kirjoittaisi. Tässäkin Rentolan uuvuttavassa opuksessa on hirveästi harjoituksia, muistilistoja ja suoranaisia kaavoja, joilla lukijan voi koukuttaa. Puuttumatta nyt kuitenkaan tämän enempää kirjoittajakoulutukseen, haluaisin takertua kaavojen
juonitteluun."Juonittelija kuljettaa juonta. Hän valehtelee, teeskentelee ystävää tai rakastettua. Hän myrkyttää viattoman sankarin mielen, huijaa hyväsydämistä naista tai yksinkertaista vanginvartijaa. Hän nauttii, kun saa muut kärsimään. Me emme tiedä, miksi hän on niin paha."
Kursseilla olen aiemminkin törmännyt tähän
juonitteluun. Kuka siis kuljettaa juonta? Kirjoittaja vai juonittelija? Eikö ilman juonittelijaa juoni tosiaankaan voi kulkea? Kun Rentola ja muutkin kouluttajat tarjoavat juonittelevaa henkilöhahmoa itsestään selvänä osana proosan juonta, minä valahdan ihan veteläksi ja into kirjoittamiseen hulahtaa helvettiin. Minä haluaisin nimittäin nähdä ihan livenä kerrankin edes yhden aidon juonittelijan, siis sellaisen ihmisen, joka juonittelee läpi elämänsä aina jotakin, on selittämättömän paha ja loputtoman kostonhimoinen paholainen, jonka käkätys kaikuu vielä haudan takaakin korviini. Mutta sellaisia ihmisiä ei ole. On pahiksia ja patologisia valehtelijoita, on tappajia ja ilkimyksiä ja rehellisiä huijareita, mutta juonittelijoita, herrantähden!
Juonittelijan ovat alun alkaen keksineet kirjailijat, joiden tarinan juoni on alkanut laahata ja on pitänyt keksiä selkeä kontrasti hyvän ja pahan välille; sankari ja juonittelija. Niinpä ihmiset lukevat tai katsovat nykyisinkin televisiosta joka päivä jonkun juonittelijan juonia. Juonittelija on iskostettu mieliimme niin päivänselväksi asiaksi, että tuntuu kuin niitä eläisi meidän keskellämme, jokaisessa suvussa, jokaisessa perheessä, jokaisessa talossa, jokaisessa työpaikassa, jokaisessa yhteisössä. Jopa bloggareihin on siis pesiytynyt juonittelijoita, jotka päivät pääksytysten punovat juoniaan toisten bloggareiden päänmenoksi. Uskottavaa? Ketä kiinnostaa?
Jo lapsille opetetaan saduissa, miten juonitellaan. Juonittelemalla saadaan erityisesti rakastajia, rahaa ja kunniaa. Nykyisinkin juonittelijoita on erityisesti pesiytynyt suomalaisiin kerrostaloihin, joissa ne lähikuvassa siristelevät silmiään ja puhuvat pitkään itsekseen. Ilman juonittelijoita yhdessäkään loppumattomassa saippuasarjassa ei olisi viittä osaa enempää, koska elämä yksinään ei sisällöntuottajille riitä. Juoni alkaa laahata ja katsoja tai lukija menettää mielenkiintonsa. Ja se menettää mielenkiintonsa siksi, että se on pienestä pitäen opetettu kuvittelemaan juonittelijoiden kuuluvan tähän maailmaan ja kehittelemään äksöniä tylsien ihmisten tylsään elämään. Tässä herää myös kysymys satujen kyseenalaistamattoman hyväätekevästä vaikutuksesta lapsukaisiimme, mutta näin äkkiseltään tökkäistynä se taitaa olla tabu, ja tabussa on nyt hieman liikaa meikäläiselle tällä erää.
Yhtä kaikki tässä juonittelijassa piileekin se syy, miksi en kestä saippuasarjoja enkä niitä vastaavaa kirjallisuuttakaan. Sisällönhän pitäisi olla uskottava.
Me emme tiedä, miksi hän on niin paha ei yksinkertaisesti riitä minulle. Minun pitäisi nimenomaan tietää miksi, ja silloin kyse ei enää varsinaisesti ole juonittelijasta, vaan mieleltään järkkyneestä ja läpensä katkerasta ihmisestä, jolla hänelläkin on tarinansa.