Warning! Sisältää typerää jankkaamista ja on ällöttävän henkilökohtaista paatosta

Olen nyt käynyt niin Katsauksessa, minhin haarakonttorilla kuin Karpalonkin Kulissien takana puolustelemassa laiskuuttani ja vähättelemässä syömistäni. Siltä se ainakin tuntuu. Näen vinoa hymyä ja hymistelyjä. Kelvoton läski tässä taas valittaa ettei millään laihdu. Ottaisi itseään niskasta kiinni, liikkuisi enemmän ja söisi vähemmän. Kaikille huolestuneille paljastan tässä kirjoituksessa kaiken.

Kesäloman jälkeen en ole syönyt edes grilliruokaa. Ruokavaliooni eivät kuulu juuri lainkaan hampurilaiset tai suklaapatukat, rasvaiset makkarat tai kioskipurtavat. Ne ovat täysin harvinaista herkkua meikäläiselle. Kuuluvat luokkaan kerran vuodessa. En sorru pitsaankaan kuin korkeintaan kerran parissa kolmessa kuukaudessa. Jäätelön syön suunnilleen pari kertaa viikossa, riippuen siitä onko hellettä. Jos ei ole, en syö sitäkään. Aamulla juon kahvin jos ehdin. Syön sen kanssa sämpylää tai ruisleipää. En napsi jogurtteja, en juo tuoremehuja, en limpsoja. Päivällä huitasen jonkin köyhän valmisaterian töissä. Jos joku tarjoaa kahvin kanssa viinerin, syön sen kyllä. Sitä tapahtuu kerran pari kuukaudessa. Yleensä syön ruisleipää, jos on nälkä. Sillä aikaa ei salaatin puputtamiseen ole siinä määrin, että se veisi nälän ja kirkastaisi mielen. Jos taas ei ole kovin kova nälkä, syön banaanin tai nektariinin. Kotona syön sitten oikean ruuan, pastaa, broileria, spaghettia, perunaa, kalaa, lihaa... En käytä suolaa juuri lainkaan. Sokeria en lisää edes kahviin. Illalla syön leivän ja salaattia. En syö edes juustoa, se maistuu suussani sukkahielle. Leivän päälle laitan kurkkua ja kevytleikkelettä. Sairaan kiinnostavaa, eikö vain. Väliajoilla jauhan sitä hemmetin nikotiinipurkkaa ja juon vettä. Minulla on juomapullo töissä kassapöydällä aina. Muut sanovat sitä tuttavallisesti Saaran tuttipulloksi. Siideriä tulee juotua viikonloppuna vähän. Eilen kaksi tölkkiä, mutta onhan siinäkin jo litra. Viikonloppuisin saatan tehdä marjapiirakan, johon en lisää sokeria, että kaikki perheenjäsenet voivat sitä syödä. Lisäksi juon rasvatonta maitoa, etten eläisi puutteessa, mutta töissä juon ruuan kanssa vettä.

Työvuorosta riippuen käyn koiran kanssa aamulla lenkillä ja lähden sitten töihin. Meillä ei voi töissä istua. Olen jaloillani sen kahdeksan tuntia päivässä. Jalkapohjat ovat joka päivä tulessa, vaikka vaihtelen kenkiä ja olen kokeillut vaikka minkälaisia terveyskenkiä. Edes viikonloppu ei riitä jalkapohjien palautumiseen kiputilasta pois. Usein maanantaiaamuna huomaan, että jalkapohjia aristaa vieläkin. Kantelen suunnilleen kymmenen kilon painoisia kuormia päivän aikana noin pari tuntia. Siis joka päivä. Tahti tulee tiivistymään joulua kohden. Näillä käsivarsilla pärjäisin todella hyvin kuulan työnnössä, jos oikea käsivarsi ei olisi niin kipeänä aina. Jatkuva kumartuminen ja hinnoitteluasento ottavat selän päälle. Kuormaa purkaessa tulee mentyä kyykkyyn ja ylös vähintään sen sata kertaa päivässä. Polvet ovat joskus pirun kipeät. Jalkaa ei meinaa ajoittain saada suoraksi. Askelmittarin olen ajatellut hommata, sillä käveltyä tulee tuodella paljon. Olisi kiva saada vähän tukea heppoisten sanojensa painoksi. Ihmisten on niin vaikea uskoa, että joku tekee oikeasti töitä ja liikkuu kaiken päivää.

Junassa saan sitten levätä kotiin tullessa sen puoli tuntia. Siellä tekisi mieli ottaa kengät pois ja nostaa jalat penkille, mutta on se vähän epäkohteliasta. Kun saisi pidettyä ne edes suorassa, etteivät polvet jäykistyisi matkan aikana, mutta sekään ei koskaan onnistu. Ennen kotiseisaketta pitää yrittää vaivihkaa oikoa jalkoja, että pitävät sitten kun nousee ylös. Nyt en ole käyttänyt vielä sukkia tänä syksynä, mutta kun se aika tulee, on nilkoissa sentin syvyiset painaumat. Joskus on niin puhki, että voisi rojahtaa suoraan naamalleen, kun pääsee kotiin, mutta useinmiten on otettava paistinpannua esiin ja alettava vääntää ruokaa perheelle. Syömisen jälkeen maailma mustenee hetkeksi. Yleensä pysyttelen hereillä, etteivät n. kuuden tunnin yöunet kärsisi. Iltasella siistin talon, lakaisen ja siivoan ja käyn vielä koiran kanssa lenkillä. Te tiedätte tasan tarkkaan ne hetket päivästä, jolloin minä istun perseelläni.

Että jos jollakulla vielä on mielihaluja tulla vihjailemaan siitä, miten liikunta auttaa karistamaan kilot ja että syy on siinä, etten saa syömistäni hallintaan enkä sen vuoksi laihdu, niin ehkä jonkinlaista realismia kannattaisi harkita. Liikkuminen on liikkumista, vaikka sitä tekisi työkseen. Nykyään tuntuu siltä, että vain jokin keinotekoinen liikunta on liikuntaa parhaimmasta päästä. Mutta kaikki eivät istu perseellään kaiken päivää ja homehdu toimiston nurkassa. Eivätkä kaikki kaupantäditkään liiku, vaan istuvat siinä kassapöytänsä takana silmissään kilo maskaraa. Meillä se valuu hien mukana poskille.

Ihmisen elimistö tottuu myös liikuntaan. Se vaatii koko ajan kovempia ponnisteluja, jotta merkittävä kehitystä tapahtuisi. Yhtäkkinen liikunnan lisäys auttaa takuulla toimistotyöntekijää laihtumaan, mutta kyllä ihmisen nivelet ja luut alkavat tässä iässä kulua, jos elämä ei ole mitään muuta kuin liikkumista.

Minulla on työkaveri, jonka siskolla on sellainen geeni, ettei hän tunne ikinä nälkää. Se pyörtyili pienenä jatkuvasti, koska unohti syödä, sillä mikään sisäinen kello ei koskaan kalkattanut eikä kertonut näläntunteesta. Jos sellainen geeni kerran on, niin sitten on olemassa myös päinvastainen geeni. Kamala ajatus, mutta ehkä nyt todella lihavia on helpompi ymmärtää. En tosi asiassa ole lihava, pyylevä kyllä. Tupakanpolton lopettamisen jälkeen olen lihonut kymmenen kiloa, ja minun on ollut vaikea ottaa ne kilot vastaan, koska en ole enää sama kuin ennen. Näiden kilojen lähteminen tuntuu olevan liian tiukassa, mutta koska inhoan vaateotoksilla olemista, minun on pakko yrittää laihtua. Haluaisin mahtua entisiin vaatteisiini.

En korvaa tupakkaa karkeilla, vaan nikotiinipurkalla. Karkkiahan se on toisaalta sekin. Saattaa olla, että sen vaikutus sokeritasapainoon on ollut liikaa. Eihän näitä kai ole tutkittu. Koska en yleensäkään syö karkkia kuin silloin tällöin, tupakan korvaaminen muulla mielihyvää tuottavalla on hieman vaikeaa. Myöskään liikkumaan on esimerkiksi töistä vaikea sen enempää lähteä, kun tupakantuska iskee. Ja sehän iskee aika usein - kotonakin. Kai tässä pitäisi olla 8 tuntia töissä, kahdeksan tuntia lenkillä ja kahdeksan tuntia unessa, että olisi vasta kelvollinen valittamaan laihtumisen vaikeudesta ja tupakantuskista. Elämä vaan ei ole kaikille samanlaista.

Paskakärpänen lensi huoneeni poikki

Ovi tuli tähän taloon vähän niin kuin varkain. Ostettiin se pois kuleksimasta. Se ikään kuin löysi meidät ja nyt näyttää siltä, että koko talo pitäisi pitäisi maalata ulkoapäin, koska eihän valkoinen ovi käy tähän taloon yhtään. Kovin on herraskainen. Saa nähdä miten se kestää rapaiset lapset ja koiran kynnet. Kuva on otettu kännykällä, koska minulla on niin vanha värkki, ettei tässä enää mikään uudehko kuvanpurkuohjelmakaan pyöri. Pitäisi aina pummata toisten perheenjäsenien tietokoneita lainaan, enkä minä koko ajan kehtaa. Muutenkaan joku täällä ei ymmärrä koko bloggaamisen päälle, vaan syntiä tässä harjoitetaan pahimmasta päästä.

Ovi on nyt kuitenkin paikoillaan ja siitä seurannut pienehkö ketjureaktio vähitellen hiipumassa. Kun tulee jotakin uutta kotiin, niin väistämättä joutuu tekemään muutoksia entiseen. Uuden oven ansioista maalasin koko eteisen. Nyt se on aivan erinäköinen, kun tumma ulko-ovi on poissa ja sisäseinät kirkaan valkoiset.

Joskus ei tarvitse ostaa kuin uudet verhot, niin eikös vaan olekin koko talo kohta erivärinen. Ihmeen vähällä pääsee, jos ostaa uuden oven. Päiväunet jouduin kyllä äsken ottamaan. Olen ihan liian väsynyt innostumaan enää mistään kunnolla. Pieniä pyrähdyksiä tulee ja menee, mutta etupäässä olen itseeni tavattoman pettynyt koko ajan. Ruma, läski ja raihnainen. Käsi oli herätessä niin kipeänä, ettei sitä pystynyt hetkeen liikuttamaan lainkaan. Hiirenklikkaaminen saa tältä päivältä riittää. Muiden blogien seuraaminen on on hirvittävän tuskallista eikä pelkästään ruumillisesti. Kuinka toiset keksivätkin loputtomasti aiheita mistä kirjoittaa... päättömiä oivalluksia... kantaaottavia ajatuksia... hienoja bloggareita pilvin pimein. Kateus kirpaisee monta kertaa, sekä ihmetys ja ällistys; miten helvetissä nuo osaavat ja keksivät kaikkea hullua, enkä minä keksi koskaan mitään. Mikä minussa vikana.

Ja sitten on näitä muita ilkeästi kritisoivia kanssabloggaajia: Olemme näköjään saaneet blogistaniaan oman töröhuulisen matti-esko hytösemme, jolla ei ole kenestäkään mitään hyvää sanottavaa. Se näyttää olevan mieleinen linja bloggareitten keskuudessa. Suoraan kuumanlistan kakkoseksi kivunneen nahkahousuwannabekriitikon lausuntoa omasta blogista odotetaan listalla jo 45 tilaajan voimin. Mikä tätä fiksua kansaa vaivaa? Ymmärtäisin, jos kritiikit olisivat paneutuneita ja asiallisia, mutta tuollainen tavanomainen pintavittuilu ei kyllä palvele yhtään ketään muuta kuin itsensä kriitikoksi julistaneen egon pullistustumista. Enkä tasan linkitä tuota otusta ja nostata hänen haisevaa hypeään entisestään.

Koirista ja ihmisistä

Minun on pakko tunnustaa, että olen lellinyt tuon koiran pilalle. Maanantaiaamuna päästin sen pissalle takaovesta samalla kun puhuin johtajan kanssa puhelimessa. Mac vilkaisi kerran ja ampaisi karkuun. Löin pomolle luurin korvaan ja juoksin alushousut ja rintsikat päällä metsäkaistaleen läpi koiran perään yleiselle tielle ja huusin koko ajan kuin seinähullu. Oli kaikkien onni, että Mac katsoi viisaammaksi kääntyä takaisin ja tulla kotiin.

Tänään kävi asiakkaana pari koiraa. Kaupassa käyvät koirat osaavat tervehtiä. Ne katsovat silmiin ja näyttävät viisailta. Kenties osaavat jopa lukea. Aivan toisenlaisia kuin monet ihmisasiakkaat, jotka eivät tervehdi eivätkä katso silmiin eivätkä osaa lukea. Minulle on ollut viime päivinä vähän vaikeuksia käsittää joidenkin ihmisten lukukykyä. Ajatellaan nyt vaikka mainosta, jossa lukee, että "tästä dekkareita 2.90 kpl" ja sitten siinä on niitä dekkareita paljon ja kaikissa on vielä varulta hintalappu, että ne maksavat 2.90 kpl. Niin miten on mahdollista, että yksi kymmenestä kysyy, onko teillä kaikki kirjat 2.90 kappale? Tämä ei tule ikinä menemään mun jakeluun. Siis miten niin kaikki? En enää tiedä, osaanko ollenkaan näytellä, etten olisi joka kerta yhtä hölmistyneen näköinen. Mutta vähitellen kaikkeen turtuu. Koirista sen sijaan ei ole koskaan mitään vaivaa. Nehän eivät vielä ole kusseet ja paskoneetkaan kirjojen päälle, niin kuin ihminen on tehnyt. Junassakin oli koira. Se istui omistajansa edessä lattialla ja oli ihan hiljaa. Katseli välillä maisemia ja mittasi tulevia ja meneviä. Mitä ne oikein tekevät niille koirille? Syöttävät diapamia? Mac läähättäisi itsensä uuvuksiin, vöyhkäisi ja nuuskuttaisi kaikki eikä sen kanssa siksi voi käydäkään yleisillä paikoilla. Sitä ei yksinkertaisesti kiinnosta vähääkään kuunnella mun komentelujani.



Mac pienenä.


***

Haluaisin sanoa pari sanaa blogeista. Niistähän ei voi koskaan puhua kylliksi. Panin suosikkilistani ranttaliksi. Ruksitin melko tuntemattomiakin blogeja, joita voisin ehkä alkaa seurata. Lisäksi ruksitin joitakin pitkin hampain. Jos olet saanut uuden lukijan, se saatan olla minä. Alle satasen sijoilla olevat blogit eivät kuitenkaan tukeani kaivanne. Hehän ovatkin nyt vallan innostuneet kehumaan toinen toisiaan. Hienoa.

"Saaran ploki" kaivertaa mun mieltäni. Valehtelisin, jos muuta väittäisin. Ei sillä noin käytännössä ole ehkä mitään väliä. Hän näyttää pingviiniltä ja minä lehmältä. Onhan näitä saaroja maailma täynnä.

Kertaus on opintojen äiti

Konkan Anita olikin siteerannut minua tuon edellisen päreen perseeseen potkimisen takia. Siteeraan jälleen itseäni, ah: Joskus, mutta ei lähellekään aina - vain joskus - minusta tuntuu siltä, että omalla nimellään esiintyvät valehtelevat ja kaunistelevat asioita. Tekisi mieli välillä potkaista perseelle moisen hienostelun vuoksi. He peittelevät inhimillisyyttään ja antavat itsestään vääristellyn kuvan. He eivät ole ihan aina rehellisiä edes itselleen, saati sitten muille. He eivät yleensä paljasta omia vikojaan kuin rivien välissä, eivätkä joudu ottamaan vastaan siten niin paljon paskanheittokaaan. En sano, että lähellekään kaikki tekisivät sitä aina, enkä sano, että se on huono asia. Tarkoitan vain, että sitä toimii väistämättä eri tavalla riippuen siitä, mikä rooli meistä on esillä

Näyttää paljon pahemmalta ilman noita paksunnoksia, niin kuin se oli Konkan päiväkirjassa. Koska siellä ei voi kommentoida, panen tuohon koko kappaleen siltä varalta, että joku sieltä tänne eksyy ja pitää minua hirviönä. Nimittäin jos kirjoittaisin tätä blogia omalla nimelläni, hienostelisin itsekin, enkä suinkaan syytä ketään siitä, että he tekevät niin. He vain joutuvat tekemään niin. Se on erilaista ja se oli vastaus blogistaniaa kuohuttaneeseen totuudellisuuskampanjaan. Puhun nyt jo yli pään, mutta eräässä blogissa mm. sanottiin (en enää löydä sitä sieltä, koska se on niin mahdottoman epäselvä blogi) niin, ettei totuudellisuutta voi vaatia, jos kirjoittaa itse nimimerkillä. Että se olisi jollakin tavalla tekopyhää. Halusin antaa siihen vähän eri kuvakulmaa.

Joo joo, toistan toistan toistan. Toistan vielä toisenkin kerran, jos lyötte tahtia.

Kun isoin on pienin

Nyt ne mussukat sitten lähtivät kouluun. Kävin Macin kanssa saattelemassa pienet portille asti. Voi miten niillä oli jännittyneet ilmeet. Esikoinen lähti yläasteelle, tai yläkouluhan se nykyisin on, tai oikeastaan ei saisi sanoa edes niin, vaan esikoinen lähti yksinkertaisesti seitsemännelle luokalle. Koulumatka tuplaantui kolminkertaiseksi. Yritin neuvoa, miten kannattaa olla, jos mopottaja iskee kimppuun. No se suuttui. Neuvoni ovat kuulemma huonoja ja vanhentuneita enkä ymmärrä muutenkaan mitään.

Vai en. Ei se kuunnellut. Silloin kun minä menin seitsemännelle, niin ysiluokkalaiset pojat olivat aika perseestä. Minunkin pääni uittivat vessanpöntössä. Toisaalta se oli sillä tavalla tasa-arvoista, etteivät kiusanneet vain pienempiä poikia, vaan myös tyttöjä. Terveisiä vaan Auraselle ja mikä hitto sen toisen nimi nyt olikaan.

Silmätikuksi joutumisen pelko on kauhea. Naapurin poika haluaisi repiä hammasrautansa irti ja meidän poika ei suostu enää hakemaan erillisiä välipalojaan koulun keittiöstä, niin kuin ala-asteaikoinaan. Mitään todisteita diabeteksesta ei saa olla. Diabetesrannekkeensakin se on yrittänyt hukuttaa järveen monta kertaa. Muutaman kerran on onnistunutkin, mutta minä sanoin, että hommaan aina uuden tilalle. Mikään järkevä välipala ei siis käy, esimerkiksi hedelmä, vaan ne pitää olla joitakin patukoita tai sitten ihan tylysti siripirejä, tiukkaan puristettuja glukoosipastilleja, joita voi napsia huomaamatta jos verensokeri laskee liian alas. Nyt ei voi kuin vain olla sydän syrjällään joka päivä ja toivoa parasta.

Kukkahatun karmaisevat tunnustukset eli me, myself and I

Tänään olen hieman krapuloissani miettinyt minuuttani. En edes tiedä, onko tämä tärkeää. Siitä on hyvin kauan, kun olen löytänyt minuudestani jotakin, jonka olisin voinut jotenkin selittää. En oikeastaan edes tiedä, millaisena muut minut näkevät. En tiedä miltä tarkkaan ottaen näytän eri tilanteissa. Punastelenko kuinka näkyvästi ja näyttääkö aidoksi kuvittelemani tekohymyni hyvinkin väkinäiseltä. En edes tiedä kuullostaako nauruni sairaan naisen käkätykseltä vai muuten vain karmivalta. (Koska nauran paljon, minun pitäisi olla siitä ehkä hivenen tietoisempi. Taidan nauhoittaa sitä tänään ikään kuin salaa itseltäni). Minun käsitykseni minusta voi siis tosiaan olla hyvinkin erilainen kuin mikä toisilla on minusta.

Kävin Maalaisen kehoituksesta lukemassa erittäin hyvän penismonologin. Melkein rakastuin tuohon penikseen. Innostuin valtavasti sen ominaisuuksista. Se oli todellinen kasvukertomus, jos saan sanoa. Koin hetken jopa sitä kuuluisaa peniskateutta. Ennen en ole voinut kokea, koska en ole tiennyt mistä olen jäänyt paitsi. Sen loppu pani minut miettimään, millaista olisi olla mies ja peniksensä epämääräinen jatke. Mennä sinne minne innostunut penis näyttää tai harrastaa ylevää liikuntaa valtoimenaan liikahtelevan peniksensä kanssa, eikä kuitenkaan kokea peniksensä olevan osa sen henkilön minuutta, johon se penis kuuluu.


Enhän minä kukkahattutäteihin kategorioitu (Aurinkoiset terveiset Moilaselle!) voisi nyt kirjoittaa vaginamonologia ja tutustua sitä kautta itseeni, vaikka pimpsan vallaton kasvukertomus voisi ollakin eri antoisa aihe. Enkä minä suinkaan voisi erottaa pimpsaa minusta, tarkkailla sen tekemisiä ulkopuolisena, koska se on sisäpuolellani. Ja kaiken kaikkiaan nainen levittelemässä pimpsaansa pitkin Blogistaniaa olisi äkkiä hyvin huonossa maineessa, vaikka sen kirjoittaja olisikin pelkkä nimimerkki. Luoja nähköön, enhän minä aina ole ollut yhtä tarkka tavarastani kuin tänä päivänä. Maine on naiselle arka aihe, vaikkakaan ei kaikille. Ehkä äiti-ihmisenä sitä on tullut tarkemmaksi. Omat lapset tiedostavat jo kulttuurillisia sääntöjä. Sellainen minä siis olen. Teen myös sellaisia valintoja, jotka osin kuitenkin perustuvat siihen, mitä muut ajattelevat. Se on sukuvika. Ja kun sukulaiseni ajattelevat mitä muut ajattelevat, heidän "muut" ovat silloin mielestäni aina muita. Minä se en ainakaan koskaan ole. Mikähän siinä muuten onkin!

Kuitenkin jopa nimimerkki joutuu ottamaan vastuun kirjoituksistaan itselleen, mikä minusta on kaikkein tärkeintä. Hyväksynkö itseni sellaisena kuin olen vai vasta sellaisena, jonka kaikki muut hyväksyvät. Sehän on mahdotonta. Mielipiteitä ja mielikuvia on tasan niin monta kuin lukijoitakin. Minä siis rakennan itselleni rajoja ja sanelen sääntöjä, mitä voin kirjoittaa ja mitä en. Ne rajat eivät kuitenkaan ole niin tiukat, jos kirjoittaisin tätä omalla nimelläni. Tällä tavalla en ole sidottu muihin, vaan vain itseeni.

Ryvettyminen on ollut minulle arkipäivää siitä pitäen, kun olen alkanut kirjoitella nettiin. Olen pannut itseni likoon tällä nimimerkillä paljon enemmän kuin olisin voinut tehdä sen omalla nimelläni. Joskus, mutta ei lähellekään aina - vain joskus - minusta tuntuu siltä, että omalla nimellään esiintyvät valehtelevat ja kaunistelevat asioita. Tekisi mieli välillä potkaista perseelle moisen hienostelun vuoksi. He peittelevät inhimillisyyttään ja antavat itsestään vääristellyn kuvan. He eivät ole ihan aina rehellisiä edes itselleen, saati sitten muille. He eivät yleensä paljasta omia vikojaan kuin rivien välissä, eivätkä joudu ottamaan vastaan siten niin paljon paskanheittokaaan. En sano, että lähellekään kaikki tekisivät sitä aina, enkä sano, että se on huono asia. Tarkoitan vain, että sitä toimii väistämättä eri tavalla riippuen siitä, mikä rooli meistä on esillä. Täysin anonyymi on vailla minkäänlaista roolia. Se ei ole vastuussa sanoistaan kenelläkään. Se on irtolainen, hylkiö, jota ei todella ole olemassa, koska sen isäntä ei pysty ottamaan siitä vastuuta edes itselleen eikä pysty myöntämään sitä omakseen. Anonyymin kommentilla ei ole majapaikkaa, mutta Saaralla on. Se on minussa, halusin tai en.

Olen yleensä ottanut kommentit vastaan kuitenkin sellaisella mielellä, että ne on kohdistettu minulle - oli minun nimeni täällä netissä sitten mikä hyvänsä. En voi itse suojautua kritiikiltä nimimerkkini taakse. Jotkut tietenkin voivat, minä en. Aika usein jouduin myöntämään vikani ja kun sen olen tehnyt, kritiikki tuntuu tyhjänpäiväiseltä, enimmäkseen jopa typerältä. Hyvänen aika, ei minulla ole mitään aikomuksia muuttua toisten mielipiteitten mukaiseksi. Jos joku ei minua täällä netissä kestä, se ei järisytä minun maailmaani, vaikka jopa pysähtyisin sitä ihmettelemään. Minähän olen niin ihana ihminen, kumma juttu. Mutta herranjumala, olen siitä huolimatta neljäkymmentävuotias. On itse asiassa aivan turha tulla sanomaan, miten minun pitäisi olla toisenlainen tai sanoa asioita toisella tavalla. En esimerkiksi ymmärrä ihmisiä, jotka tulevat tähän blogiin kiusaamaan itseään jutuillani, jotka aiheuttavat heissä negaatioita. Vielä vähemmän ymmärrän heitä, jotka kokevat minun olevan joku heidän mieleisekseen muokkaantuva barbinukke tai pahimmillaan jopa pumpattava barbara. Kutsukaa tylyksi tai miksi vain. Sellainenkin minä siis olen. Minun on myönnettävä, että kirjoitan sittenkin tätä blogia itseäni varten.

Jotkut tuntevat minut oikealta nimeltäni ja kutsuvat minua silti usein Saaraksi. Loppujen lopuksi nimimerkkinä saatan olla enemmän oma itseni kuin mitä olisin omalla nimelläni. 99% tämän blogin tarinoista jäisi kirjoittamatta ja minäkin alkaisin hyvin pian siteerata filosofeja, kirjailijoita ynnä muita ja lähteä sitä kautta rakentamaan suojamuuria omien mielipiteitteni ympärille. Mutta se en olisi minä. Se olisi se rooliminä, jonka ympäristö minusta on rakentanut. Minun pitäisi varoa liikaa. Minun pitäisi suojella liian monia, koska todellisuudessa olen alistuvainen, mukautuvainen ja annan muille ihmisille tilaa omani kustannuksella - paitsi joskus sitten menee hermot, varsinkin kun hyväksikäytön raja ylittyy liikaa.

Innostuin tästä aiheesta niin Silja Orvokin, Illuusian kuin Kirstinkin avittamana. Olen pahoillani, etten ole kommentoinut aihetta jokaisessa blogissa, jossa sitä on käsitelty. Johan se söisi inspiraatiosta puolet. Omat aiheeni saavatkin omasta puolestani sinkoilla maailmalle sellaisinaan, josko niitä koskaan kukkahatun alta tulee, mutta minä en niitä omista.

Omia asioita

Eilen minulta sitten meni töissä hermot. Eräältä työntekijältä tuli jälleen niin monta ei-sanaa yhdessä lauseessa, että aloin hyppiä tasajalkaa ja huutaa, etten halua kuulla enää yhtään eitä. En ainuttakaan. Ja että on se sitten kumma, kun viikosta toiseen valittaa, ettei ole mitään tekemistä ja sitten kun minä keksin sitä tekemistä, niin se ei käy. Pitäisi ideoida muutoksia, mutta pieninkin muutos aiheuttaa valtaisaa vastarintaa. Minä sanoin vittu. Voi vittujen vittu. Ja että nyt tämä pompottelu riittää. Se ei ollut viisasta. Tänä aamuna soi puhelin ja samainen työntekijä ilmoitti pitävänsä viikonlopun sairaslomaa. Sama ihminen siis, joka ei kesälomaltaan voinut palata töihin, koska oli vasta laskuhumalassa. Saas nähdä maanantain kanssa sitten. Minulla on vielä kahdeksan päivää kesälomaa pitämättä, ja oli tarkoitus pitää pari päivää viikon alusta lomaa, kun koulutkin alkavat. Nyt en voi muuta kuin odotella maanantaihin.

Viime viikonloppuna jännitin, palaako toinen työntekijä ajoissa kesälomaltaan. Hän oli lähtenyt kiertämään eurooppaa eikä ollut muistanut maksaa puhelinlaskuaan lähtiessä. Kukaan ei saanut tyttöön mitään yhteyttä, eikä hänellä ollut avainta, millä olisi maanantaiaamuna päässyt töihin. Päivystin sitten sen avaimen kanssa viikonlopun. Jo sunnuntai-iltana onnisti.

Sain tälle päivälle hommattua tuuraajan, mutta ajatukset ovat koko ajan töissä. Yritin mennä takaisin nukkumaan. Otin Macin kainaloon ja painoin poskeni sen pehmoiseen turkkiin. Mac hyrähti. Kyllä siihen olisi voinut nukahtaa, mutta minä olen kuin viulun kieli.

Blogistania on niin kiva paikka asua

Luin junassa Hesaria. Muistan riemastuneeni kovasti. Kas, tässäpä oiva blogikirjoituksen aihe. Täytyypä painaa muistiin. Tästähän kehittyy vaikka mitä. Kylläpa kannatti lukea. Hienoa, että ihmiset jättävät tällä tavalla Hesareita lojumaan juniin. Ehdin kerrankin lukea muutakin kuin BlogiSanomia.

En enää yhtään muista mistä oli kyse. Mutta tuskin sillä nyt on niin väliäkään. Sekä Velikulta että Jani ja varmasti moni muukin on pitänyt viimeistä sivistyskeskustelua tyhjänpäiväisenä. Sitä se eittämättä olikin.

En tiedä miksi halusin tämän edes kertoa. Ärsyttää. Siinä kuulkaa meni monta tuntia vessasta alas. Vaikka kuvittelisin itse olevani helvetin kiinnostava multipersoona, en usko, että tulisi mieleenikään valittaa siitä mistä toiset keskustelevat. Tai ei ole vielä tullut. Ehkä nyt alkaa tulla. Sehän on silti ihan sitä samaa soosaa, mitä nuo Kalevan toimittajat ja jotkut kirjailijat ovat päästelleet suustaan. Silloin sitä kyllä on oltu niin joviaalia bloggaria että, mutta eihän sitä aina voi olla. Joskus voi ja joskus ei. Joskus joku toinen voi kivahtaa siitä, että häntä niin vituttaa, kun tullaan antamaan ohjeita, miten blogia pitäisi kirjoittaa ja miten sitä pitäisi pitää. Mutta eihän kaikki voi aina itseä kuitenkaan koskea. Ei tietenkään voi.

Anteeksi ja kiitos

Olen olut kahnauksissa nyt aika monta kertaa viimeisen kuukauden aikana. Joidenkin mielestä se on tehnyt minulle hyvää. Itse tunnen oloni aika ryvettyneeksi. Sen lisäksi olen ehtinyt keskittyä vain heihin, joiden kanssa olen ollut eri mieltä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi tarvinnut kannustavia kommentteja, muutoin olisinkin tuntenut oloni hirvittävän yksinäiseksi. Tuskin olisin uskaltanut jatkaa ilman reippaita kommentaattoreita. Tilanteet vain vievät mukanaan. Keskityn kulmat kurtussa ja pää punaisena perusteluihin, vaikka viimeisiin kahnauksiin käytetty energia valuikin aivan hukkaan. He, jotka jo olivat kanssani samaa mieltä, jäivät vaille huomiota ja keskityin yksinomaan heihin, jotka eivät muutenkaan korvaansa lotkauttaneet.

Voisin selitellä kaikenlaista; on ollut töissä aika lailla paineita ja kotonakin olisi aina jotakin. En osaa olla paikallani kuin tässä tietokoneen ääressä. Jotakin pitää olla tekemässä jos en sitten ole nukkumassa. Aina pitää olla jotakin ajateltavaa. Silloin sitä helposti unohtaa kiittää, vaikka moni olisi kiitoksen ansainnutkin. Minusta on ollut ihana tulla tänne blogiini, kun täällä on aina joku käynyt. Pitkät ketjut ovat olleet hauskoja. Ilman niitä tämä blogi ei olisi mitään.


Mistään sisäpiiristä ei ole kysymys. En aina itsekään ymmärrä mistä yleensäkään on kysymys. Missään tapauksessa en ole jättänyt vastaamatta kommentteihin muiden kommenttien takia, vaan ihan siitä syystä, että kun yritän olla vakavissani, pelkään että omat höpöhöpö-kommenttini syövät uskottavuuttani.

Ehkä en enää pysty keskittymään moneen asiaan yhtä aikaa. Vanhuus ei tule yksin. Mitä sitten olen tästä kaikesta oppinut? Olen käyttänyt aikani ihan väärin. Tärkeämpi on jäänyt vähemmälle. Mitä minä loppujen lopuksi olen saanut aikaan? En mitään muuta kuin pahaa mieltä sekä niille, jotka ovat olleet kanssani samaa mieltä että niille, jotka eivät ole.

Pitää siis keskittyä olennaiseen. Älkää hyvät ihmiset lopettako kommentointia täällä. Minusta tämä on just hyvä näin.

Elämää kompromissin varjossa

* Niin siinä sitten kävi, että koko kesän pyörittelemäni ongelma ratkesi eilen. En sitten vaihdakaan työpaikkaa tai tarkemmin sanottuna työpistettä. Se ei vaan käy. Nyt tässä jään enää ihmettelmään, että miksi minä ylipäätään vaivasin itseäni moisella asialla. Turhaan valvottuja öitä (noh, ei nyt sentään kovin montaa), puljaamista ja miettimistä. Kun on niin pitkään puljannut, ei osaa oikein lopettaa, joten ihmettelen nyt sitä sitten, että minä mitä minä oikein ihmettelin. Elämän voisi kai antaa mennä vaan, niin kuin se tähänkin asti on tehnyt.

Kotimatkalla kuuntelin kiukkuisena tyhmistävää viihdemusiikkia ("...mä en aina oikein tiedä, mitä sydämeni haluaa, se säntää ympäriinsä ja tekee mitä tahtoo..."), ja pelkäsin koko ajan tyhmistyväni. Junassa ei kuulu kuin Nova ja sama soittolista vuodesta toiseen. Jokainen Novan kuuntelija osaa ne biisit takuulla etu-ja takaperin. Sitten tuli mieleen, että jos jokainen tsipale on näin perseestä, puolen tunnin päästä olen jo täysin tietämätön. Olen ikään kuin tabula rasa, jos jatkan samaan malliin. Panin sitten radion pois ja tunsin pelastuneeni täpärästi. Aloin aatoksissani puljata uutta järjestystä toiseen myymälään. Se on kuulemma liian fiini ja siiihen pitäisi saada enemmän sykettä. Toisessa sitä taas on liikaa. Yritin keksiä jotakin kompromissia, joka tyydyttäisi kaikkia osapuolia. Sekin on niin hauskaa aina, että kun toinen sanoo toista, niin toisen mielestä se ei ollenkaan ole niin. Pikemminkin päinvastoin. Ja minun pitäisi kuitenkin täyttää molempien toiveet. Siksi kai halusinkin toiseen ja ennen kaikkea työpisteeseen. Olisin vähän vähemmän toivomuksia koko ajan ympärillä ja voisi keskittyä olennaiseen, eli siihen miten oikeasti kannattaisi tehdä.

Elämä on täynnä kompromisseja. Kun niitä ehdottaa työntekijöille, ensimmäinen reaktio on aina EI. Muutokset tuntuvat kauheilta, vaikka ne eivät välttämättä ole edes huonoja. Kun toiselle käy toinen, niin toiselle varmasti ei. Sitä se on meillä täällä kotonakin. Kaikkien muiden vaatimuksia ja minun tekemiä kompromisseja. Kuinkahan paljon ihminen voi tehdä kompromisseja räjähtämättä käsiin? Olisi niin paljon, mitä pitäisi sanoa tai tehdä, mutta mikä jää aina kompromissin varjoon. Olen huomannut toistelevani päivästä toiseen: mitä jos kokeiltaisiin EDES? Voisitko edes miettiä tätä yön yli?

* Uutislehti satasessa oli uutinen kiinalaisten blogeista. Niitä on 14.2 miljoonaa ja niitä syntyy samaa tahtia kuin ihmisiä Tellukselle; yksi per sekunti. Tämän pitäisi antaa hieman perspektiiviä niille, jotka pelkäävät suomalaisten bloggaajien vievän Internetistä liikaa tilaaa. Kiinassa myös mainostajat ovat villiintyneet blogeista. Tällainen mainosjätti on nyt myös listaumassa pörssiin.


* Kielitoimisto on huolissaan tulevan suomalaisen sivistyneistön suomen kielen taidosta. On herännyt epäilys, kasvattavatko yliopistot ja korkeakoulut opiskelijoita, jotka eivät pysty pitämään esitelmiä ymmärrettävästi suurelle yleisölle tai kirjoittamaan alansa tekstejä selvällä suomen kielellä. Tämä trendi on tainnut jatkua jo jonkin aikaa eikä huolen aihe taida olla tuulesta temmattu. Oman alansa jargonia sujuvasti englanniksi haastava suomalainen ei enää kohta kykenekään tuottamaan ymmärrettävää suomenkielistä tekstiä. Eikä lukemaan.

Ajatella, että ihminen voi olla joko niin tyhjä, ettei ymmärrä mitään ja toisaalta niin täynnä, ettei enää ymmärrä.

Myrskyn jälkeen

Ennen ukkosta ehdin Macin kanssa lenkille. Tuuli oli puhaltanut sähköt poikki jo hetkeä aiemmin. Ilma oli kuumaa ja paksua. Lokit liitivät vaiti. Meren yllä pilvissä salamoi ja jyrähdykset tulivat lähemmäksi. Ehdin juuri pihaan, kun taivas repesi. Pilvet olivat salamoita täynnä eikä jyrähdyksistä enää erottanut mille ne kuuluivat. Säikky lintu lehahti puusta, sade rummutti hetkessä ojat täyteen. Katto tärisi. Tuijotin näytöksen alusta loppuun, siihen asti, kun ukkosen reunasta karkasi vielä yksi salama tuohon rinteeseen. Sen kaksiteräinen kärki suhahti ja rätisi, korvissa kumahti. Siinä oli viihdettä yhdelle illalle.

Kuinka tulla hullua hurskaammaksi, osat I-V, kohdat a,b,c,d,e ja f

Vain ani harva on sisäistänyt tuon edellisen kirjoitukseni. Minua on tulkittu taas pitkin poikin miten sattuu. Oma vikahan se tietysti on. En tiedä, miksi minun on niin vaikea ilmaista itseäni oikein. Ehkä olen lukenut vääriä kirjoja tai jotain.

Hyvin on Sedis poikinut kirjoituksia koko blogosfääriin täyteen. Ajanpuutteen vuoksi en viitsi kommentoida niitä kaikkia. Hahhahaa, se oli vitsi.

Mutta otetaanpa siitä huolimatta alusta.

Tyhmän mittari

a) ...arvostelee ihmistä sen perusteella mitä hän tietää, eikä sen, mitä tuo ihminen mahdollisesti ajattelee, mihin se kykenee tai millaisilla paukuilla se pärjää tässä elämässä.

Tämä sisältää kyllä kieltämättä aika paljon yhdellä kertaa nieltäväksi, myönnän. Tässä kuitenkin yritän jo tehdä selväksi sen, että vaikka ihminen olisi tietämätön ja sivistymätön, hänellä voi silti olla jopa parempi kyky ajatella ja hahmottaa asioita kuin ns. sivistyneellä ihmisellä. On monia syitä, miksi kaikki eivät koe tärkeiksi tuntea vaikkapa nyt sen Freudin ajatuksia. Ei ekonomiakaan välttämättä Freud kiinnosta lainkaan. Ei helvetti soikoon kaikkien tarvitse tietää kaikkea. Joidenkin elämä ei muutu siitä hullua hurskaammaksi, tietääkö hän elitistien tärkeinä pitämiä asioita vai osaako hän punoa rautalangasta mitä ihmeellisimpiä sykkyröitä. Eh.

On myös monia elämäntilanteita, jotka helposti jatkuvat jatkumistaan - joko rahan puutteen tai tavan vuoksi - mitkä estävät monia sivistämästä itseään. Se ei kuitenkaan ole mikään itseisarvo, että sivistyä edes pitäisi, siis sen enempää, mitä Suomessa jo peruskoulutus ja ammattiin opiskeleminen tarjoavat, puhumattakaan nyt median tarjoamasta infoähkystä, jota yksikään suomalainen ei kylläkään pääse pakoon. Tänä aikana ihmisen on suodatettava läpi päänsä miljoonia asioita. Elämä ei ole yksinkertaista. Syyllistämällä ihminen siitä, ettei hän ole kiinnostunut samoista asioista eliitin kanssa, itse asiassa vain huononnetaan tilannetta. Joskus jopa lyödään lyötyä, ja sehän on silloin tällöin sivistyneen väen hupiakin jopa. Eikä se ole mikään myytti.

Jos nyt oletetaan että sivistys takaisi menestyksen ja onnellisen elämän, ollaan ihan hakoteillä. Se, mitä hyötyä taas kansan sivistyksestä on Suomelle, on tietenkin hienoa. Mutta niin on myös ruohonjuuritason puurtajista. Ilman niitä tämä maa ei toimi. Sitä vaan kun joutuu työntämään kätensä paskaan, ei aina ihan ensimmäisenä tule mieleen käydä käsiksi Nietzscheen sen jälkeen. Ai hetkinen... oh! Noh, enivei, ikävintä tässä on, että onnelliseen ajattelijaan lyödään tyhmän leima. Mikä lopulta on sen tyhmän mittari ja miten sen voi mitata? (Tämä viimeinen oli sitten Teemun hieno ajatus Sediksen kommenttilootassa, eikä suinkaan omani.)

Ajatteleva ihminen ei ole sivistyneen synonyymi

b) Pöyristyttävintä sivistymättömyyttä on mielestäni ainoastaan se, ettei ihminen edes halua ajatella. Moni kulkee läpi elämänsä välinpitämättömänä, näkemättä mitään muuta kuin itsensä, tuntematta empatiaa, kykenemättä kyseenalaistamaan omaa napaansa, tunnistamatta vallanhaluaan, hillitsemättä viettejään... Sivistyneenä sellainen ihminen voi olla pahimmillaan hannibal lecter. Pääasia on, ettei ole tyhmä.

No niin, mussukat, mitäs minä tällä ajoinkaan takaa? Ah niin: Pääasia on, ettei ole ajattelematon. Ymmärrättekö, että ihminen osaisi miettiä tekemisiensä syyt ja seuraukset. Osaisi ottaa vastuun itsesstään ja muista. Pystyisi hahmottamaan laajempia kokonaisuuksia. Perustelemaan mielipiteensä sekä itselleen että muille. Tuntemaan empatiaa. Useat sivistyneetkään eivät pysty tähän yksinkertaisimpaan asiaan, mikä mielestäni olisi ihmisen tärkeimpiä ominaisuuksia. Vankilathan ovat nykyisin pullollaan sivistynyttä väkeä. Hehän tekevät suurimmat rikoksetkin.


Sivistyksestä saadun hyödyn käyttäminen

c) Kuinka paljon sillä loppujen lopuksi onkaan väliä, mitä kaikkea nämä sivistyneet ihmiset ovat kirjoista lukeneet, kun eivät usein ole sisäistäneet ensimmäistäkään asiaa.

Tämän selittäminen ei ole helppoa. Joku anonyymi kirjoitti hienosti tuolla kommenttilaatikossa ja väitti, että kirjoilla on henkistävä vaikutus. Kyllä, niinhän niillä on. Mutta kuinka henkistyneenä voidaan pitää ihmistä, jonka syyttävä sormi osoittaa kovin korkealta jalustalta tietämätöntä kansaa kohden. Henkistynyt? Tätäkö kirjoista opitaan? Näinkö se tehdään?

"Mömmöissä istuva joulupukki"

d) Miten hän ylipäätään on selvinnyt elämästään tunnistamatta seksuaalisuuteensa heräävien tyttölapsien peniskateutta? Tai näkemättä taivaankappaleita kaukoputkella? Tai mitä tahansa. Olisiko hän onnellisempi sivistyneenä? Mitä sivistyksellä voi saavuttaa?

Sediksen mielestä tällainen ihminen on myytti, mutta mömmöpukki oli todellakin kärjistetty esimerkki siitä, että on mahdollista tulla hyvin toimeen ilman niitä asioita, jotka ovat joille kuille sivistyneille koko elämä. Eikä sen ihmisen tietämättömyys tee siitä ihmisestä yhtään huonompaa. Hänellä voi olla silti ihan yhtä paljon potentiaalia luoda itsekin jotakin kelvollista yhteiskuntaa ajatellen. Hänellä voi olla paukkuja vaikka mihin.

e) Kun pitäisi muistaa MIKSI? Miksi kaikki tapahtuu näin kuin se tapahtuu. Miksi ihmiset eivät jaksa lukea aikaa sitten edesmenneen englantilaisen kirkkoherran väestönkehitysennusteita? Miksi he eivät lue ja täytä päätään kuolleitten filosofien ylevillä ajatuksilla?

Miksi he päivän päätteeksi lysähtävät sohvalle katsomaan sivistyneistön suoltamaa hömppäohjelmaa? Minä en tiedä. Ehkä he haluavat niin. Ehkä se hömppä ei ole kaikkien mielestä hömppää. Varsinkaan tekijöidensä. Mikä on hömpän kriteeri? Kuinka paljon Avara luonto poikkeaa Salatuista elämistä? Kuinka paljon viihdeohjelmat tyhmistävät? Miksi ne tyhmistävät, jos fiksut niitä tekevät? Hirveästi mysteereitä.

Kierkegaardin elävöittävä vaikutus?

f) Jos se tyhmentää ihmistä, niin sille ei voi mitään. Ihmisten pitää antaa olla tyhmiä, jos se kantaa heitä sivistystä konkreettisemmin

Mitä siis sivistyksellä voi saavuttaa? Mitä A-studio antaa työn raskauttamille ihmisille? Täytyyhän hömpällä olla jokin elvyttävä vaikutus, jokin positiivinen juju, koska sitä tehdään ja sitä katsotaan. Totta kai haluaisin uskoa, että esimerkiksi Kierkegaard voisi minua päivän päätteeksi ilahduttaa, mutta eih. Prisman jaksot kyllä joskus viihteellisyydessään ilahduttavat. Ja totta kai myönnän, että kun omissa ongelmissa tuntuu olevan tarpeeksi, pieni perspektiivin palautus on aina paikallaan jonkin kurjuusohjelman parissa. Usein se vain valitettavasti lisää taakkaa entisestään.

Ehkä kaikilla ei yksinkertaisesti ole kykyä ja mahdollisuuksia suodattaa asioita elitistien toivomassa järjestyksessä.

Kun prioriteetit eivät kohtaa

Jotkut tyypit tietävät valtavasti asioita. Heitä voisi olletenkin pitää sivistyneinä, paitsi että usein heille tiedon määrä on tärkeämpää kuin se, miten sitä tietoa käytetään. Silloin sivistys on vain ase toista ihmistä vastaan. Itseään sivistyneenä pitävä arvostelee ihmistä sen perusteella mitä hän tietää, eikä sen, mitä tuo ihiminen mahdollisesti ajattelee, mihin se kykenee tai millaisilla paukuilla se pärjää tässä elämässä.

Pöyristyttävintä sivistymättömyyttä on mielestäni ainoastaan se, ettei ihminen edes halua ajatella. Moni kulkee läpi elämänsä välinpitämättömänä, näkemättä mitään muuta kuin itsensä, tuntematta empatiaa, kykenemättä kyseenalaistamaan omaa napaansa, tunnistamatta vallanhaluaan, hillitsemättä viettejään... Sivistyneenä sellainen ihminen voi olla pahimmillaan hannibal lecter. Pääasia on, ettei ole tyhmä.

Kuinka paljon sillä loppujen lopuksi onkaan väliä, mitä kaikkea nämä sivistyneet ihmiset ovat kirjoista lukeneet, kun eivät usein ole sisäistäneet ensimmäistäkään asiaa. Klassikoitten henkilöhahmoista puhutaan ihaillen. Heidän jalot tekonsa muistetaan, heidän pahuuttaansa jumaloidaan, heidän inhimillisyyttään ihmetellään. Kuolleitten filosofien kanssa kinastellaan yhä ja vain heidän sanomisensa ovat kyllin kelvollisia spektaakkelimaisten väittelynäytösten alustajiksi. Heidän sangen ylevä aikansa ei riitä rahvaan ymmärtämiseen muulla tavoin, kuin leimaamalla heidät tyhmiksi siksi, etteivät he tiedä kaikkea sitä, mitä sivistyneet tietävät. Naapurin kurjia pidetään tyhminä, mutta kirjoissa kurjat ovat upeita ihmisiä sellaisinaan. Usein he tekevät jopa lähtemättömän vaikutuksen. Mutta eihän niitä oikeasti ole olemassakaan. Sellaisiin kohdistettu avarasydäminen empatia ja kirjan sivuille valtoimenaan valuneet kyyneleet menevät kyllä hyvästi hukkaan, jos niitä ei pystytä kohdentamaan eläviin ihmisiin.

Olisi avartavaa tuntea viisas ihminen, joku kylän vanhin, joka ei ole koskaan Freudista kuullutkaan ja joka on istunut illat läpensä nuotiolla transsitanssijoitten ympäröimänä; turruttanut päänsä kärpässienillä ja ties millä muulla viihteellä, pitämättä koskaan kädessään ainuttakaan kirjaa tai sanomalehteä. Miten hän ylipäätään on selvinnyt elämästään tunnistamatta seksuaalisuuteensa heräävien tyttölapsien peniskateutta? Tai näkemättä taivaankappaleita kaukoputkella? Tai mitä tahansa. Olisiko hän onnellisempi sivistyneenä? Mitä sivistyksellä voi saavuttaa? Ainakin oikeuden tulla kuulluksi tässä yhteiskunnassa. Todistuksilla ja titteleillä on helpompi saada sanansa näkyville. Toki maisteri on myös uskottavampi kuin puolikuollut puotipuksu. Valta tekee kai ihmisen onnelliseksi. Tyhmä ei sitä tajua, joten on tärkeää jakaa tätä ilosanomaa eteenpäin. Vapauttakaa rahvas tyhmyyden ikeestä!

Mutta sivistys ei olekaan aina hyve. Joskus näyttää siltä, että se on melkein päinvastoin. Sen sijaan, että nämä kirjanoppineet miettisivät joskus itse syitä ja seurauksia, he tyytyvät osoittelemaan halveksivasti sormellaan ja toistavat samaa ikivanhaa kaavaa jakamalla kansan tyhmiin ja sivistyneisiin. Kun pitäisi muistaa MIKSI? Miksi kaikki tapahtuu näin kuin se tapahtuu. Miksi ihmiset eivät jaksa lukea aikaa sitten edesmenneen englantilaisen kirkkoherran väestönkehitysennusteita? Miksi he eivät lue ja täytä päätään kuolleitten filosofien ylevillä ajatuksilla? Että heistä tulisi samanlaisia sofistikoituneita ylenkatsojia. Miksi he haluaisivat olla samanlaisia? Kuunteleeko heitä nyt kukaan, nyt kun he ovat tyhmiä? Eihän kukaan edes jaksa kaivella herneitä ihmisten nenistä, kun nämä alkavat hädissänsä luetella isotooppejaan todistaakseen, että tietävät edes jotakin. On sivistymätöntä olla kantamatta vastuuta omista sanoistaan. On sivistymätöntä nimittää ihmisiä tyhmiksi ja olla kuuntelematta mitä siihen vastataan.


Sivistyksen evankeliumia jakaessaan olisikin varmasti paikallaan muistaa, että hömpän pariin pakenevan prioriteetit eivät välttämättä kohtaa "sivistyneistön" kanssa. Joskus tärkeämpää on kestää läpi elämän, jaksaa herätä aamuisin ja hoitaa työt sekä huushollit. Jos se tyhmentää ihmistä, niin sille ei voi mitään. Ihmisten pitää antaa olla tyhmiä, jos se kantaa heitä sivistystä konkreettisemmin. Tosin heitä voisi hitusen joskus rohkaista ajattelemaan ja kyseenalaistamaan kirjanoppineiden näkemyksiä.

Oi jos oisin puu

Huomenna haave
palaa vihdoin kotiin.
pystyynkuollut odottaa ovella.


Rantakoivu istuu kanssani
kevät sulaa.
reipas on palannut.


ylösotetut yksin tietää
miten puut herää:
kun on hiljaa.


Jos tiellesi osuu yksin
on vaivaiskoivu kartta,
joka johdattaa aarteelle.


Mihin nöyränä meni, kysyt
puutarhassa palaa, aurinko
antaa mennä vaan, pariskunta!


innoissaan kuuntelee:
kukaan ei laula niin
kauniisti kuin puolikuollut.

***

Karpalon innoittamana tutkailin avainsanat, joilla tänään on tänne tultu.



"naisen käyttöopas nukahtaa
kaupungin kämmenelle.
mulkku kulkee varpaillaan."

- runorobotti

... kun transsi saapuu

Räsäsen blogista löysin linkin runorobotin tykö. Mielummin tekisin haikuja kuitenkin itse.




rauha unohti, että
pylväät pitää kastella säännöllisesti
jotta se kasvaa.



***




maanalainen portaikossa.
Kukaan ei näe minua nyt
kun transsi saapuu.



***


Ystävyys on väsymys.
Se suojelee minua
kun junarata kasvaa.


***

Ja pettymys katosi
minä palasin alkuun
sielläkö lupiini odotti, hymyili.







***

jännitys tulee kohti,
ratajärjestys täyttää sen,
joka odottaa.


***

Etsi minulle hermostus
niin koira
on ystäväsi.


Mutta nämä ovat paljon parempia kuin omatekemät.

Helsinki tänään

Ilmassa on suurta urheilujuhlan tuntua. Rautatieaseman ja Asematunnelin nurkat ovat viime päivinä täyttyneet juopoista. Osa nukkuu ja kerää voimia illan kisailuja verten. Kusi haisee ja laulu kajahtaa. Räyhähenki on jatkuvasti läsnä. Koko viikolla en ole nähnyt ainuttakaan vartijaa. Veikot ajavat toisisaan takaa, joskus ulkopuolisiakin. Välillä nyrkkikin lipsahtaa kaverin leukaan ja sitten huudetaan kovasti. Ollaan niin alamaailman kunkkua että hui. Ehkä Helsinki haluaa antaa itsestään kansainvälisen vaikutelman ja onnistuukin siinä hienosti.

Vuonna 1976, kun Englannin kuningatar Elisabeth II kävi Jyväskylässä, kaupungin kylähullu vietiin siksi aikaa putkaan. Sillä äijällä kun oli tapana nimitellä kaikkia vastaantulevia naisia huoriksi. Joskus se kävi kimppuunkin. Mutta hyvinä päivinä se aukoi kauppojen ovia ja toivotteli leideille kaunista päivää. Itse vaihdoin varulta aina tien toiselle puolelle, kun tämä käveli vastaan. Helppoahan se oli tietenkin siistiä katukuvaa, kun ei niitä siivottavia ollut kuin pari. Toinen oli Kassi-Alma, josta liikkui tämä sama legenda kuin ympäri maata kaikista Kassi-Almoista. Lottovoiton oli kuulemma saanut ja mennyt päästään sekaisin. Tuli nyt kyllä mieleen pari toistakin Jyväskylän kylähullua, (sen yhden jo aiemmin mainitun kylänpojan lisäksi) Eki (sori eki, mutta se oli oikeasti Eki) ja Lavikainen. Eki pärryytteli myös pappatunturilla ja oli tuttu näky Kypärämäessä. Sen pyöreä vatsa makasi pienen bensatankin päällä ja viininpunaiset verkkarit jättivät somasti näkyviin pyllyvaon ja valkoiset pakaranpuolikkaat. Ekillä oli punainen tukka ja harmaa parransänki. Posket pyöreät kuin siilinpoikaset siinä olisivat kerällä olleet. Lavikainen taas puolestaan hiihti kesät talvet Jyväskylän länsipuolella. Lavikainen oli pitkä ja laiha ja sen naama valkea. Kerran ne sitten kohtasivat Valorinteen tanssipaikalla. Eki suuttui moisen hiihtäjän nähdessän ja sanoi: "Täällähän ei pimeet peippaa" ja mojautti Lavikaista kuonoon. Lavikainen oli kuin säikky talvijänis ja pakeni pusikkoon.

Takaisin Helsinkiin. Turisteja on liikenteessä enemmän kuin aiempina kesinä. Tai sitten ilmat ovat olleen sen verran hyvät, että ovat uskaltautuneet ulos. Viime kesänähän niillä oli villapaidat päällänsä. Norjalaisillakin. Lasipalatsissa myyjät ovat joutuneet turisti-infoiksi. Viiden minuutin välein sisään ryntää ihminen, joka ei tiedä missä on tai missä kaverit ovat. Linja-autoasema on hukassa, samoin nettikahvilat, vessat, puhelinkortteja myyvät kioskit ja puhelinkopit... Hätääntyneiltä turisteilta tulee ulos mitä kieltä sattuu ja joskus montaa sekaisin. Yhtään Helsingin kaupungin palveluksessa olevaa turistiopasta (joilla on joku nimikin, jota en muista syystä...) en ole nähnyt koko viikolla. Itse asiassa en ole nähnyt niitä koskaan, paitsi kerran Hesarin sivulla oli valokuva.

Lehdissä kerrotaan, miten hyvin Helsinki on valmistautunut tähän suureen juhlaan. On leikelty puistojen puita ja lisätty penkkejä. On varmasti tehty kaikkea kivaa. Asematunnelissakin maalasivat pylväät alkuviikosta. Lattiaan oli teipattu varoituksia suomeksi. Turistit jatkoivat matkaansa varoituksista välittämättä.

Älyä vaatteisiin

Älyvaatteita alkaa olla kohta kaupan. Pian saa E-vitamiinilla höystettyjä puseroita, sykettä mittaavia ja lämpöä sääteleviä T-paitoja, atooppiselle iholle tarkoitettuja ihon kosteudesta huolehtivia aluspaitoja ja sukkahousuja... Aloin tuossa junassa miettiä niitä lisää. Siis minä tarvitsen ehdottomasti nikotiinitunikan. Tai sitten sellaisen, joka säätelee adrenaliinia. Ja sit mä haluun buranapuvun ja laihduttavat farkut.

Tai miten olisi sukat, jonka käyttäjällä ei olisi impotenssionegelmia? Voi, olisi siis potenssisukkaa ja estrogeenialkkareita. Ja hormonihuppari, selluliitinestoshortsit, läskinpolttopalttoo, insuliini-ihokas, dopamiinitrenssi, unilääkeyöpaita, testosteronipipo, bulimianpoistobokserit, ketoriinirintsikat... siis näitähän riittäisi aivan sairaasti.

Kotro Metrossa

Paljon parjattu runoilijamme Kotro tähdittää tämän päivän Metro-lehteä kolumnillaan "Kiusaajat keskuudessamme" ihmettelemällä, miten Suomessa on käytössä kummallinen kaksoistandardi siitä kenet saa häpäistä ja ketä ei. Hän ei mainitse nimeltä niitä "kaunakolumnisteja", jotka tekevät vittuilusta kansanviihdettä, mutta olletenkin Kotro tarkoittaa Lehtolan Jyrkiä ja sitä Joonas Hytösen isää. Kotro paljastaa kirjoituksessaan, ettei hänen älykkyysosamääränsä jää 70-85 välillle, ettei hän ole keksinyt nimeään brändimielessä, ettei hänen runokirjansa ole plagiaatti ja ettei hän itse nostanut siitä syntynyttä kohua saadakseen kirjalleen ilmaista mainosta, vaikka "naljakolumnistit" toisin ovat väittäneet.

Se kaksoistandardi, josta hän kirjoittaa liittyy siihen, että suomalaisilla on omituinen tapa pyrkiä julkisesti häpäisemään ihmisiä, jotka ovat jollakin tavalla menestyneitä. Minäkään en ole sitä pitänyt varsinaisesti ongelmana, vaikka Lehtolan ja Hytösen juttuja en ole jaksanut enää lukeakaan, kun joskus vaan alkaa tulla happamia röyhtäisyjä niitä lukiessa. Ongelma on siinä, että me aikuiset välitämme tämän viestin kiusaamisen hauskuudesta lapsillemme ja kuitenkin yritämme samaan aikaan kitkeä pois koulukiusaamista.

"Miten luoda kouluissakaan uskottavasti sellaista ilmapiiriä, että ihmisten pilkkaaminen on ahdasta ja tuomittavaa, jos ajojahdin omaista mediakiusaamista ja ilmiöiden sijasta henkilöönmenevää itsetarkoituksellista julkista nälvintää pidetään hauskana ja hyväksyttävänä?"

Kun tätä oikein alkaa ajatella, niin miten kummassa ihmisille tosiaankin maksetaan palkkaa siitä, että he haukkuvat muita ihmisiä työkseen. Palkkaa maksetaan, koska se kannattaa. Ollan me kyllä perseestä, ei voi muuta sanoa. "Julkista kiusaamista sen sijaan pidetään tervetulleena kulttuurissa, jossa pienikin menestys voi olla rikos ja kateuden matematiikka tilastoi toisen saavutukset omiksi tappioiksi."

Älä jätä kissaa mökille

Linkola on antanut Iltalehden toimittajalle (Maria Sjövik) haastattelun Kuolema kissoille, joka on täysin Iltalehden tasoinenkin otsikointia myöten. Lieneekö siis Linkolasta tullut jo jonkin sortin romantikko ja hieman höperö, ja tuosta toimittajasta hysteerikko.

Brittitutkimukseen perustuvan arvion mukaan Linkola kertoo kissojen tappavan maailmassa vuosittain miljoona lintua, joista osaa uhkaa sen vuoksi sukupuuttoon kuoleminen. Siksi hänen logiikallaan kissat pitäisi tappaa sukupuuttoon:" Kissat ovat ikävä kyllä suloisia eläimiä, joita ei pitäisi olla olemassakaan."

Hän sanoo myös kuulleensa (hei, siis kuullensa) että kissan metsästys on huomattavan laaja-alaista ja lintujen lisäksi kissan hampaisiin päätyvät niin myyrät kuin hiiretkin, paljon, paljon oravia ja jopa jäniksiä. Kuitenkaan hänen mielestään "esimerkiksi seinien täytteissä elävien ja ruokakomeroon tunkeutuvien hiirten kimppuun kissa ei oikein edes pääse...", joten hyötyä kissoista ei näin ollen ole.

Linkolahan on ihmisten suhteen vähän samoilla linjoilla. Koska ihminen on pahis ja peto (ja niistäkin suurimmaksi osaksi vain nainen, joka pillua pihtaamalla ajaa miehet ahdinkoon, ja miehethän nyt tekevät puutteessa ihan mitä vain), on ihan hyvä että ne tappavat toinen toisiaan ja että niistä päästään mahdollisimman nopeasti eroon.

Nyt herää tällainen ihmeellinen ajatus, että onko Linkola vain yksinkertaisesti hurahtanut lintuihin ja pikkunisäkkäisiin. Ehkä hänelle on luettu pienenä liikaa herttaisia eläinsatuja ja hänen mielestään tämä Tellus on alunperinkin kuulunut vain lentäville ja jyrsijöille. Onneksi hän ei ollut täällä dinosaurusten aikaan... Vasta silloin maapallo ja Linkola saavuttavat rauhan ja tasapainon, kun nuoret kirskulinnut harjoittelevat lentämistä pilvettömällä taivaalla iloisesti kilvoitellen ja pienet hiirulaiset söpöissä koloissaan saavuttavat onnensa viikset vapautuneesti väpättäen. Päivät kuluvat pääksytysten tuossa vehreässä auvolassa. Lintuja ei enää koskaan uhkaa sukupuuttoon kuoleminen, vaan päinvastoin, taivas on mustanaan linnuista ja Linkola siellä järvellä onnellinen kalastaja. Lokit kirkuvat hänen päänsä yläpuolella laineiden hiljaa liplattaessa veneen laitoja vasten. Harakat nauravat, leivoset lurittavat peltojen yläpuolella, västäräkit tervehtivät kalastajan saapuessa kalasaaliinsa kanssa keikuttamalla pyrstöään pihakivellä. Harmi, ettei tuohon Linkolan idylliin mahdu muita kuin lintuja ja jyrsijöitä, Linkola ja terveyskeskuksessa vastaanottoaan pitävä huora.

Linkola ei ole tutkinut kissaa eikä omistanutkaan sellaista. Hän kyllä pysähtyy silittämään kissaa ja ottaisi sellaisen lemmikikseen, jos se eivät olisi "kauheimpia petoja", mutta varsinaista kokemusta hänellä ei niistä ole ja suurin osa hänen mielipiteistään tuntuu pohjautuvan kuulopuheisiin.

Minulla on ollut neljä kissaa. Lumpukka oli kuuro. Sen saalistukset nyt olivat melko vähäisiä. Lumpukka ei sietänyt lunta ja se pysyi vuosittain monta kuukautta sisällä. Lumpukka tosin eli kahdeksantoista vuotiaaksi, joten sillä varjolla jokunen myyrä heitti kesäisin henkensä. Sen perustella, että kotikissa kantaa yleensä saaliinsa ylpeänä nähtäville, niitä ei tainnut kovin montaa olla. Lintua en nähnyt sen saaneen koskaan.

Piu oli pieni reppana, joka katosi mystisellä tavalla. Jotkut epäilivät, että kärppä oli sen syönyt. Vai oliko se joku toinen petoeläin, jonka oli nähty majailevan niillä nurkilla Piun katoamisen aikoihin. Siihen teoriaan minä en tosin usko, mutta niitähän nämä petojutut ovat - uskon asioita näköjään.

Kassu oli pitkälle degeneroitunut löllykkä, joka ehti elinaikanaan olla ulkokissana vain muutaman vuoden ja silloinkin vain kesäisin. Taannoin Kassu ylpeänä kantoi hiirenpoikasia mökin nurkalla ja toi näytille jokaisen. Se oli löytänyt seinänraosta pesän ja veti tassullaan vikisevät poikaset ulos yhden kerrallaan ennen kuin ehdin hätiin. Ainuttakaan lintua se ei ikinä kiinni saanut. Ei, vaikka niitä lentää täällä ikkunoihin vähän väliä ja osa jää pökertyneenä hetkeksi pihaan makoilemaan. Kassu osasi kiivetä puuhun, mutta ei osannut tulla alas. Niinpä se kipusi korkeintaan metrin korkeudelle ja roikkui siinä kynistään korvat luimussa, kunnes minä menin ottamaan sen alas. Kerran sisälle eksyi hiiri, joka juoksi huoneen poikki vinhaa vauhtia. Kassu seurasi hiiren menoa tympääntyneenä, koska oletti sen kai leluksi. Esikoinen kun niitä autojaan päästeli siinä menemään samaan aikaan.

Sissi on saanut parikin lintua kiinni keväisin, kun poikaset ovat pudonneet puusta. Veikkaan, ettei viittä enempää kuitenkaan. Linnut ovat kissoille harvinaista herkkua. Sen sijaan myyriä ja rottia Sissi on kuskannut näytille ja päästäisiä ison kasan kesäisin, talvella Sissi ei astu tassuillaan ulos. Mutta kyllä, kissa on peto. Niin on ilveskin, susi, kettu, pöllö, haukka, kotka, karhu, ahma, kärppä, saukko... kissa vain ei kuulu Suomen luontoon, koska ei pärjää siellä talvella. Kissa on levinnyt kaikkialle, mutta pohjoismaissa se ei siis saa kylmyyden vuoksi tukevaa jalansijaa. Suomessa on tosin ollut kissoja jo noin vuodesta 100 lähtien, mutta joidenkin on yhä niitä vaikea hyväksyä.


Kesäkissan ottaminen on eläinrääkkäystä kaikin tavoin, myös Linkolan mielestä. Villiintynyt kissa syö monin verroin hiiriä normaaliin kotikissaan nähden, koska se syö nälkäänsä. Mutta koska se ei pärjää Suomen luonnossa hyljättynä, se lopulta kituu kuoliaaksi eikä ehdi lyhyen elämänsä aikana näin ollen maiskuttaa myyriä sukupuuttoon. Sen ymmärrän, että jos suomalaiset jättävät vuosittain tuhansia kissoja heitteille, ettei siihen pari hiirtä ihan riitä.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Koska kissa ei kuulu Suomen luontoon siksi, ettei elä siellä talvisin, miten paljon se ehtii kesällä Linkolalle niin rakkaita lintuja syödä, kun nämä muutoinkin muuttavat syksyllä etelään. Koska kotikissa ei Linkolan mukaan saa seinänraoissa majailevia hiirulaisia kiinni, niitäkään ei siten sukupuutto ilmeisesti uhkaa, puhumattakaan nyt siitä, mitä sellainen kissa sitten edes saisi kiinni. Villiintynyt kissa toki voi hyvällä onnella oppia lentämään ja ahmia lintuja aivan helvetisti, mutta minä en ole koskaan nähnyt kissan syövän lintuja tuhottomasti. Ei Linkolakaan ole, mutta hän uskoo siihen. Minä en.


Vuonna 2004 Suomessa oli eniten löytökissoja Turussa. Mitä turkulaisista nyt sitten pitäisi ajatella? Kun löytökissoja muissa Suomen kaupungeissa oli noin 20-200, Turussa niitä oli 515. Ihme jengiä. Vai johtuuko se siitä, että Turun alueella on paljon kesämökkejä. Ehkä kuitenkin kannattaisi kertoa niille kavereille, ettei sitä kissaa saa ottaa vain kesäksi, vaikka muksut kuinka vinkuvat. Muutoin Linkolan utopia ei koskaan toteudu. Ja sehän meitä muitakin luonnon ystäviä surettaa.

Naapureista ja niiden kestävyydestä

Meillä on olleet hyvät seinänaapurit. Rouva on kovin suurpiirteinen siisteyden suhteen, ei nipota eikä valita. Herra on hiljainen ja aika saamaton. Lapset lasten kavereita. Kolme niilläkin niitä on ja koira myös, joka on Maciin hyvin mieltynyt. Samaa ei voi sanoa Macista. Sen mielestä se narttu on liian innokas. Joskus tuo koiraitten moralisointi sieppaa. Itse ollaan temmi ojossa juoksemassa pitkin kyliä, mutta kun narttu osoittaa kiinnostusta, niin sehän ei taatusti kelpaa.

Kaikki on meidän ja naapureiden suhteen ollut siis auvoisaa. Monesti ollaan sovittu, että talo maalataan kesällä, mutta ei sitä sitten ollakaan maalattu eikä puhuttu aiheesta ennen seuraavaa kevättä. Ja taas on yhteistuumin päätetty, että talo maalataan tänä kesänä. No ei maalattu. Me ollaan vähän niin kuin porukalla ajelehdittu tässä. Jotakin pientä ollaan sitten saatu aikaiseksi, rakennettu aitoja ja muuta. Iltoja ei olla istuskeltu, kun ei jakseta enää kukaan istuskella, mutta jutellaan, jos satutaan kohdikkain ja jos on asiaa, niin niistä ollaan keskusteltu. Haetaan toinen toistemme posteja lomamatkojen ajan ja lapsienkin perään on ristiin katsottu, niin ettei elämä täällä ole koskaan ollut minuuteista kiinni.

Tämä ympäristökin on herttaisen rauhallinen. Lähimetsästä saa mustikat ja vadelmat. Aamukaste kimaltaa kaurapellolla, lyhtypylväissä on mainoksia lavatansseista. Jos täällä joku mekastaa, niin linnut. Majvikista kantautuu joskus viikonloppuiltaisin häähumua; joskus on nähty sydämenmuotoisia ilotulituksiakin ja hymähdetty naapurin rouvan kanssa yhtä aikaa. Lapsilla on samat kotiintuloajat ja periaate on se, ettei oma lapsi saa manipuloitua mieltä riitatilanteissa. Aina on pystytty näkemään sen oman hellanteltun näkemyksen lisäksi toinenkin mielipide.

Nyt naapurit ovat löytäneet lintukotonsa toisaalta ja minusta tuntuu, että ne ovat pettureita. Sitä on tässä ihan ihmeessä, että minkälaiset naapurit siihen nyt sitten tulevat. Niillä on kuitenkin aika iso merkitys.

Olen minäkin sentään muuttanut suunnilleen kymmenisen kertaa ja nähnyt yhtä sun toista. Tampereella meidän naapurissa asui nuoripari, joista se nuori mies istui kevätpäivät parvekkeella peilin kanssa maksimoidakseen rusketuksen viehkoille kasvoilleen. Iltaisin niille tuli paljon tamperetta päissään pulputtavia vieraita ja musiikki soi. Joskus meinasi mennä hermot, kun esikoinen oli silloin vielä vauva. Tampereesta muistakin vain metelin. Matkustajakoneen lentäjät harjoittelivat yläpuolella nousua ja laskua, hävittäjät lensivät siinä kohti aina niin matalalla, että näki mitä niissä luki. Siiletkin tuhisivat apiloiden seassa niin lujaa, että se kuului sisälle.

Edellinen asuntomme oli väliaikainen. Sitä väliaikaa kestikin sitten neljä vuotta. Se oli kerrostalon pohjakerros. Yläkerrassa asui nainen, jonka ripsissä oli aina kilo maskaraa ja sen teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien kasvattamat teini-ikäiset pojat tömisivät kaiken päivää. Vihdoin ne ostivat rummut ja sähkökitaran. Niiden vessa oli meidän makuuhuoneen yläpuolella ja kun rouvan miesystävä meni yöllä kuselle, se lorina kuului aivan selvästi. Eräänä yönä niiden tiskiallas repesi ja vedet tulivat meidän katosta läpi. Hetken aikaa meni, ennen kuin tajusin, ettei kukaan olekaan kusella, vaan että jotakin lorisi katosta läpi.

Olisihan näistä kerrottavaa ehkä muutakin, mutta olkoot. Idea kai tulee selväksi. Kyllä minua jännittää syvästi, millaiset naapurit meille nyt sitten tulee.


PS. Janin neuvoista viisastuneena muutin kommenttilaatikon tapaa näkyä ja toimia. Älkää siis peljästykö.

Tyhjän paperin kammo ja lumo

En tiedä miten tulisin toimeen ilman junamatkoja. En ehdi enää lukemaan kyllä, enkä juuri seuraamaan mitä ympärillä tapahtuu. Minä nimittäin ajattelen. Olen siis ainakin tunnin päivässä olemassa, puoli tuntia suuntaansa. Lopun ajan pistän yleensä melko transsissa menemään.

Ajatukset soljuvat pakottamatta siihen asti, kunnes otan esiin kynän ja paperia. Sitten ajatus katkeaa. Ajattelen vain sitä kynää ja paperia ja sitä, että jotakin pitäisi kirjoittaa. Tyhjä paperi tekee minut kyvyttömäksi. Liian kauan minäkin luulin, että voisin elättää itseni kirjoittamalla. Halusin niin kovasti olla kotona enkä muutakaan keksinyt, mitä kotoa käsin voisi tehdä ja mistä saisi pätäkkää.

Nyt en enää tiedä, halusinko sitä vai kuvittelinko haluavani. Itsehän minä sitä tyhjää paperia kammoan. Tämä blogin tyhjä paperi kammoksuttaa minua myös joka kerta. Taistelen sitä vastaan ja puserran. Puserran väkisin jotakin ja lukija kärsii. Usein se mitä ulos tulee yököttää minua itseänikin kovasti, mutta olen ajatellut pitää kiinni tästä ainoasta tavasta, joka minut pitää vielä kirjoittamisessa kiinni. Muilta osin olen siitä kurimuksesta vapaa. En ole aikoihin haaveillut edes kirjoittavani juttuja meidän kamalaan paikallislehteen asukasyhdistyksen toiminnasta, niin kuin tein vielä muutama vuosi sitten. Se oli sellaista puuhastelua ja päätoimittaja naureskeli partaansa, kun minä väkersin ilman palkkiota kuvien kanssa koko aukeamaa kevättempauksista ja milloin mistäkin kokouksista ja kunnanjohtajan kyläilyistä. Ajattelin, että maasta se pienikin ponnistaa ja kaikki muutkin fraasit siihen perään. Ja tavallaan se totta olikin, sillä sainhan minä Diabetes-lehteen yhdeksi vudeksi kolumnistin pestin aiheesta lapsen diabetes vanhempien silmin tai jotenkin sinne päin. Se oli iloista aikaa. Alussa sain kolumnini valmiiksi pari viikkoa ennen deadlinea, vuoden lopussa edellisenä iltana.

Kirjailijaa minusta ei tule, vaikka oppisin kirjoittamaan. En saisi edes omakustannetta valmiiksi. Minun itsekritiikkiäni ei mikään voita, ei edes kriitikko. Proosaa ja runoja en osaa kirjoittaa, vaikka joskus todella kuvittelin näin tekeväni. Varsinainen haitula koko akka. Tätä blogeihin ja keskustelupalstoille kirjoittamista vertaan itseni kohdalla lähinnä puhumiseen. Siihen en hirveästi satsaa, vaikka ilman muuta kirjoitan paremmin kuin puhun. Ja puhunhan minä aika paljon kuitenkin.

Sitä minä vain olen tuon omakustannekysymyksen äärellä myös ihmetellyt, että kustantamoko se mukamas omistaa ainoan oikean tavan tehdä kirjoja? Voi kuulkaa, tänäänkin selailin poistokorin kirjoja, joita on yritetty myydä kahdella eurolla niin kauan kuin muistan. Eivät ne kenellekään kelpaa, vaikka on jonkinlaiset markkinointikoneistot takana. Viidelläkymmenellä sentilläkään eivät ole kelvanneet isommankaan koneiston kamat. Pitää kai jakaa kohta ilmaiseksi. On niitä ennenkin jaettu. Kustantamossakin kustannuspäätöksiä tekevät ihmiset. En ymmärrä, kuinka keitään voi niin syvään kumartaa, että luovuttaisi ainoastaan heille oikeuden sanella kuka tekee kirjan! Härregud, eikö se ole sama kun vertaisi sitä taulun tekemiseen? On lukijan ja katsojan asia kokea saako siitä mitään irti.

Mistä tulikin mieleeni se novellikilpailu. Vuosikausia minäkin sinne lähettelin niitä hirveitä novellejani (sic!), kunnes lopulta älysin luovuttaa. Jotenkin kun se tulos tulee julki aina vuoden pimeimpänä aikana, niin sen sietäminen oli hieman nihkeätä, paitsi tietenkin loppuaikoina se vain kerran kouraisi vatsasta, kun luki joltakin kirjallisuuspalstalta, että voittajat on huomaamatta julkistettu. Joka tapauksessa joskus jopa tuhannelta ihmiseltä menee joulunalus pilalle mokoman takia. Hyi, mikä ajankohta huomata olevansa luuseri. Kesällä kestäisi paljon paremmin.

En oo mitään tehny, mitään en oo tehny

Moneskohan kerta tämä jo oli, kun työnnän kädet vapisten avaimet auton virtalukkoon ja kaasutan koiran perään sydän läpättäen. Milloin löydän sen suu vaahdossa juoksemassa, milloin joku ystävällinen ihminen on napannut sen kiinni tai milloin olen hakenut sen putkasta.

Tulin juuri, adrenaliini kohisee vieläkin suonissa. Nyt Mac oli tyytyväisenä vieraitten ihmisten autossa. Siellä se kökötti farmariauton perätilassa tien varressa. Ne ihmiset olivat kysyneet siltä, että tarvitseeko se kyytiä ja Mac oli hypännyt autoon hyvin tyytyväisenä. Ah, kiitoksia hyvä herrasväki, tämäpä oli ystävällistä.

Mac rakastaa autoajeluja, kyllä minä sen tiedän, mutta että sille on ihan sama kenen kyydissä se istuu, kunhan maisemat vaihtuvat. Ja katsokaa tuota pärstää. Tuolla tavalla se sitten tapittaa, kun minä läksytän sen oikein kunnolla.

Aivan tyyntä

Kuka rakastaa sua eniten?

Lapsikeskustelu alkaa saada hupaisia piirteitä. Korostettakoon nyt, etten missään vaiheessa ole ollut lapsettomuutta vastaan, vaikka asia onkin näin typerästi jossakin tulkittu. Vähän sisälukutaidon opettelemista toivottaisiin täältä päästä. Lasten tekemättä jättäminen on vastuullisen ihmisen teko. Olen sanonut sen jo ties kuinka monta kertaa, joten väärinymmärrys ja omassa blogissaan asian esiintuominen on tahallista mustamaalaamista. Toki jokainen sanoo blogissaan mitä haluaa. Oma valinta. Itsehän sitä antaa sen kuvan minkä itsestään haluaa antaa.

Tästä jupakasta olen sitä mieltä, että jos väestöräjähdys hirvittää, niin jokainenhan voi omalla kohdallaan tehdä ratkaisunsa sen sijaan, että syyttää lapsia tästä. Valitan, mutta näin se on. Lapsi on ihan yhtä tärkeä tai yhtä vähän tärkeä kuin juuri sinä. Lasten oikeudet kyseenalaistamalla kyseenalaistat myös itsesi: Anna sinäkin paikkasi lapselle, niin maailmassa on vähemmän pahuutta. Vai tuntuuko sinusta siltä, että aikuisena ihmisenä sinulla on suurempi oikeus olla taakkana maailmalle kuin vielä syntymättömällä lapsella?

Olen sanonut mm.:
Kyllä siinä vaiheessa sitten, kun tilanne on todella toivoton, toivon minäkin nyt etukäteen, etteivät ihmiset silloin enää lisäänny ja ettei ainakaan lasten tarvitse kärsiä niistä viimeisistä kuolinkorinoista.


Sekin minua erityisesti huvittaa, että eläimiä puolustetaan, muslimeja puolustetaan, juutalaisia puolustetaan, fasisteja puolustetaan, diktaattoreita puolustetaan, terroristeja puolustetaan, isejä puolustetaan, samoin prinsessoja, jotka eivät siedä paskan hajua; ihan mitä vaan puolustetaan, kilpikonnaa, koalaa ja kärpästä, hyttysestä nyt puhumattakaan, mutta lapsia ei saa nousta puolustamaan, varsinkaan jos on äiti. Loukkaantuakaan ei saa, jos lapset yleistetään haisevaksi massaksi. Vaikka lapsi kakkaa ja kakka haisee, se on elämää eikä uutinen. Sinunkin paskasi haisee. Kaikki haisevat. Se, ettei lapsia voi tehdä siitä syystä, on ihan hiton hyvä syy. Mutta se ei ole lapsen syy, se on hänen asiansa, joka ei sitä paskan hajua kestä. Hänestä on tullut ihminen, joka ei sitä kestä, eikä siinä ole mitään väärää. Ei sitä tarvitse puolustella syyttämällä koko maailmaa. Omasta luonteestaan ja itsestään on jossakin vaiheessa kannettava vastuu eikä sysätä tätä kaikkea muiden niskoille. Joko te tajuatte pointin? Onko kyse siitä, kuka rakastaa ihmistä eniten? Jaetaanko mitaleja? Ja kuka lopulta hurskastelee eniten?

Näiden viime aikaisten puolustajien perustelut nyt ovat mitä ovat; kun tuntuu siltä, että saa tappaa niin saa tappaa, kun tuntuu siltä, ettei halua lapsia, niin totta kai tuntuu siltä. Mutta jos tuntuu siltä, että haluaa lapsia ja välittää niistä, ja puolustaa tätä oikeutta olla tunteva ihminen, se jos mikä näyttäisi olevan väärin. Epäjohdonmukaisuus on syvältä.

***

Nyt tuli mieleen elämän tarkoitus. Mikä se ihmisellä on? Tuskin voidaan ihan hirveästi väittää vastaan, etteikö biologia sanelisi osansa tähän asiaan. Ihmisen on luonnollista tehdä lapsia, vaikkakin yhä luonnollisempaa on olla niitä tekemättä. Vielä ei kuitenkaan ole päästy siihen pisteeseen, että ihminen voisi kieltää oman ihmisyytensä, oman roolinsa tässä elämän jatkumossa. Tämä pallo pyörii vielä. Minä elän vielä. Minulle on luonnollista olla äiti. En ole kyyninen kone. Jos minulla ei olisi lapsia, en varsinaisesti koe, että minun elämälläni olisi mitään sen kummempaa merkitystä. En ole niin erikoislaatuinen ihminen, että voisin kokea olevani kyllin tärkeä palanen tässä maailmankaikkeudessa ilman tätä eläimellistä puolta itsessäni. Olen tietenkin onnellinen niiden ihmisten puolesta, jotka kokevat olevansa jotakin erityistä ja ovat sillä tavalla lunastaneet oman paikkansa tässä maailmassa. Kaikilla ei ole kuitenkaan asiat niin hyvin, varsinkaan kehitysmaissa. Nyt puhutaan, että minunkin pitäisi hoitaa ensin kaikki onnettomat lapset, jotta kehtaan vaatia ihmisille oikeutta toteuttaa sitä puolta ihmisyydessään, että saa olla äiti tai isä. Minusta tässä ei ole enää mitään järkeä. Toki ymmärrän, että siellä missä asiat ovat huonosti, sinne suurin osa empatiasta kuuluu. Mutta mihin katosivat minun ihmisoikeuteni?

Olen kyllä valmis auttamaan ihmisiä, jos minusta apua on. Ja kunhan omani ovat kyllin suuria eivätkä jää puolestaan toisten kontolle hoidittaviksi, ja jos rahattomuus ei ole esteenä, lähden kyllä auttamaan muita niin paljon kuin vain voin.

Olen tehnyt ihmisiä

Lasten tekeminen ja tekemättä jättäminen ovat kiivaassa ristitulessa. Se, että ei tee lapsia, ei ole sen enempää väärin kuin se, että niitä tekee. Se tulisi myös omasta tahdostaan lapsettomien muistaa. Jokainen lapsettomuuden puolustus kyseenalaistaa jokaisen lapsen oikeuden olla olemassa. Kun sanotaan, että maailmassa on niin paljon kurjuutta jo muutenkin, monesta äidistä ja isästä tuntuu siltä, että se oma pieni ihminen siinä ainoastaan lisää muiden pienten ihmisten kurjuutta. Se kolahtaa, koska se lapsi siinä on ihan yhtä tasa-arvoinen ihminen kuin se lapsetonkin, mutta nuo puheet ovat epätasa-arvoisia. Kenellä sitten on oikeus elää? Eläimillä? Saisinko täällä lapsilleni edes samat oikeudet kuin eläimillä on? Eikö tämä kaikki ole jollakin tavalla rasistista?

Lasten tekeminen ei ole pelkästään lasten tekemistä. Se on ihmisten tekemistä. Lapsi on IHMINEN. Hänellä on nimi ja hän on elävä olento. Hän on yksilö eikä esine, jonka hyödyt ja haitat punnitaan ennen kuin niitä aletaan punnertaa tai ollaan punnertamatta.

Kuva on vuodelta 2000.

Tästähän tuli päre, piru vie.

Marginaalin kautta löysin Kalevan uuden jutun blogeista. Sen mukaan blogit ovat tyhjää täynnä. Sisäisen sensorin työ käy yhä kovemmaksi. Kalevan toimittaja oli löytänyt blogitekstin, jossa oltiin syöty kirsikkajäätelöä. Oikean journalistin aika oli käynyt pitkäksi ja hän oli tehnyt siitä johtopäätöksensä; blogit ovat tyhjää täynnä.

Oikean journalistin on varmasti vaikea ymmärtää, että kirsikkajäätelöä syövän bloggarin jutuista olisi joku oikeasti kiinnostunut. On aivan pöyristyttävää, että niitä lukee vain sukulaiset ja muutamat ystävät. "Ilmiö on siinä mielessä kiintoisa, että se sotii perinteisen laatujournalismin perusoppia vastaan". Siis kuka on väittänyt, että nettiin pitäisi käyttää laatujournalismin perusoppeja? Niitä sukulaisia ja ystäviä vartenko? Tokihan oikea toimittaja on tottunut olemaan se, jonka juttuja ihmisten pitäisi lukea. Kenen tahansa juttujen lukeminen on aivan kamalaa. Käykääpä yrjöllä välillä. Sillä tavalla.

Nyt päästäänkin siihen taannoiseen tavis-keskusteluun. Kuinka helvetissä jonkun toimittajan ego voi kasvaa niin suureksi, että olettaa omistavansa Internetin sisällön? Ehkä oikean toimittajan olisi ensin pitänyt tutustua keskustelupalstoihin muutama vuosi ja hankkia hieman kokemusta Internetistä, jotta maailmankuva olisi pikkuisen avartunut. Nyt siellä ollaan omassa ihanassa visvassaan vatvottu blogeja ja päivitelty sitä, miten julkaiseminen on nykyään niin helppoa. Voih, blogeja tulee koko ajan lisää, mitä me teemme, mitä me teemme?

Miten hemmetissä näiden toimittajien jumalattomiin kalloihin ei kerta kaikkiaan mene, että netissä on tilaa kaikille, eikä mitään tarvitse lukea. Ne saa lukea. Jokainen blogi on plussaa, ei miinusta. Kenties oikea toimittaja pelkää, että kirsikkajäätelöä syövän bloggarin lukijat ovat häneltä pois. Voivat hyvin ollakin, mutta se pitää kestää, samalla tavalla kuin jokainen bloggari kestää sen, etteivät kaikki lue hänen juttujaan. Mitä toimittajat ja eräät kirjailijat häviävät sillä, että ihmiset vihdoinkin yrittävät kirjoittaa välittämättä siitä saatanan sisäisestä sensoristaan.

Onneksi uudella sukupolvella on blogit ja mahdollisuus itsensä ilmaisemiseen, purkautumiseen ja tyhjänpäivisiin ilonkiljahduksiin. Kun vain he saisivatkin kirjoittaa rauhassa ilman näitä minä-minä-minä- toimittajia, jotka vielä kehtaavatkin ihmetellä minä-lähtöisen kansalaisjournalismin kiinnostavuutta, kun oma ego kuitenkin tihkuu jokaisen lauseen välistä.

On kovin vaikea kestää ihmisiä, jotka tekevät itsestään tärkeämpiä kuin ovat, mutta yritän kehittyä ja suvaita näitä homekorvia myös, jotka nakertavat jokaisen ihmisen ilmaisunvapautta. Ehkä kirsikkajäätelöä syövän bloggarin itsetunto ei vielä riitä tuollaiseen häväistykseen ja hän oppii jo nuorella iällä varomaan varomattomia sanojaan. Nimittäin harva voisi kuvitella, että kirsikkajäätelön syömisestä kertominen voisi harmittaa ketään. Voi se. Oikeaa toimittajaa. Kun inhimillisyys ei sytytä, niin ei sytytä. Eikö se kuitenkin ole oma häpeä, eikä kirsikkajäätelöä syövän bloginpitäjän?

Loppukiteyksessään oikea toimittaja vielä epäilee maailman vavisuttamista blogien kautta. No, hän sentään sytytti minut ja vavisutti hetken tätä blogia. Tuskin koko maailmaa kuitenkaan.

Ihan hyvinhän se oli kuitenkin kirjoitettu, joten plussat siitä. Siis rakkaat sukulaiset ja ystävät, menkäähän nyt vaihteeksi lukemaan sitä laatujournalismia.

Sitä on suvussa

Amerikkalaisissa elokuvissa tai sarjoissa joku kadonnut tai kaapattu, mieluiten lapsi, sairastaa usein dramaturgian vuoksi diabetesta. On aina tunneista kiinni, etteikö diabeetikolta lähde henki. Jännitys tiivistyy, ehtiikö elokuvan sankari ajoissa paikalle pistämään insuliinia diabeetikon ihon alle. Eräässä suuren rahan vankilapakodraamassa diabeetikko teki jo iltapäivästä kuolemaa, kun ei saanut insuliinia ajoissa. Siinä mielessä aika koomista, koska tuo ihminen kuitenkaan syönyt mitään koko elokuvan aikana. Lopulta insuliinia tuli ja mies pelastui. Minä olin äimänkäkenä.

Diabeetikko tarvitsee insuliinia, jotta verensokeri ei nousisi hiilihydraattien takia liian korkeaksi. Toki syömättäkin verensokeriarvo nousee, kunhan se on ensin käynyt liian alhaalla ja taju kankaalla (insuliinisokki). Sen jälkeen maksa alkaa kierrättää kerran käytettyä likaista sokeria uudestaan. Se on melko rankkaa elimistölle. Kuitenkin liian korkea verensokeriarvo tarvitsee aikaa kehittääkseen elimistölle vaarallisen tilan. Siihen voi kyllä kuollakin. Sitä sanotaan happomyrkytykseksi ja se on melko harvinainen. Silloin, kun lapsen diabetes puhkeaa ja ennen kuin se menee vanhempien jakeluun, happomyrkytys on usein lähellä. Meilläkin esikoinen joutui tiputukseen heti, vaikka minulla meni vajaa vuorokausi tajuta, että JUMALAUTA, tämähän on diabetesta. Poika jaksoi hädin tuskin enää raahatua ensiapuun. Taisin kantaa hänet loppumatkan Jorvin ylämäkeä.

Diabeetikolle kannattaa siis tarjota ensi avuksi mielummin sokeria kuin insuliinia. Liian alhaisen verensokerin oireita ovat sekoilu, höpöjen puhuminen, hirveä kiukku, vapina, kylmänhiki, kalpeus ja lopulta pyörtyminen. Pyörtyneelle ei kannata siten sokeripalaa suuhun työntää, vaan hunajaa tai siirappia. Meillä esikoisen nielemisrefleksi toimii, vaikka hän ei ihan tässä maailmassa just olisikaan läsnä, joten olen pystynyt ensi avuksi juottamaan tuoremehua pieninä kulauksina. Se kiukku siinä vaan on vähän hankalaa ja lasi voi lentää äkkiä seinään. Verensokeri on kuitenkin saatava nopeasti nousemaan. Jos mikään ei auta, on annettava ruiskulla lihakseen ainetta, joka mitätöi insuliinin vaikutuksen.

Diabetes on periytyvää, mutta aikuisiändiabetes voi puhjeta kenelle tahansa. Lapsen diabetes on siis eri asia. Siitä ei voi parantua ja sen hoitona on aina insuliini. Aikuisiän diabetes tulee useinmiten ihmisille, joilla läski kertyy vyötärölle. Lehdissä sanotaan, ettei pidä antaa läskin kertyä vyötärölle. Minä olenkin aina sanonut läskeilleni, että älkää hyvänen aika sentään kertykö vyötärölle, vaan painukaa perseeseen. Tulkaa muhkeiksi pakaroiksi, niin minä saan pitkän ja terveen elämän sekä vihellyksiä. Ihminen kun ei vaan oikein voi valita, minne hänen läskinsä kertyvät, jos ne ovat kertyäkseen. Tässä iässä sopii olla kokonaan syömättä, jos meinaa ilman läskiä olla. Minusta on epäreilua, että ne, joilla on hirveä perse, saavat mässätä mitä haluavat, mutta minä en, koska mässyni muhii väärässä paikassa.

Ei ihan äkkiä uskoisi, että kuvassa oleva rääpäle on isäni. Hänellä oli myös diabetes ja niin oli hänen äidilläänkin. Isälleni tauti tosin puhkesi vasta aikuisena, ja ennen kuolemaansa hän ehti sanoa lääkäreitten epäilleen, että sairastikin aikuisiändiabeteksen sijasta "latenttia" lapsuusiän diabetesta. Eli tauti puhkesi ikään kuin myöhässä. Isä painoi syntyessään 1800 grammaa. Tuo toinen noista kaksosista panoi sitten reippaasti yli kolme kiloa. Isäni sairastui, velipoika ei. Isäni myös kuoli suhteellisen nuorena, vähän reilu kuusikymppisenä. Isä ei tupakoinut, hänellä ei ollut verenpainetta eikä ylipainoa. Hän myös nautti aikoinaan punaviiniä tiuhaan tahtiin. Mikään ei auttanut. Henki lähti.

Oijoi

Pulmu saa ystävän.

(Via Marginaali)

Great performance:

Ekin ja Petran PolkaFinland!

(eikäku...) Like an alien

Käsittämättömästä syystä minusta tuntuu siltä, että kaikkiin edellisiin kommentteihini minun pitää vielä tehdä lisäys:

Se, että mielestäni tappaminen on väärin, ei suinkaan tarkoita sitä, että minä vihaisin ihmisiä, jotka tekevät väärin, saati että leimaisin mitään ryhmittymiä terroritekojen vuoksi. Kaikki tekevät virheitä, mutta vain harvoilla vääristyy maailmankuva niin paljon, että heistä tulee terroristeja. Vaikka he uskoisivat saavansa joukkomurhilla aikaan hyvää, niinhän ei tietenkään käy. Näyttäkää minulle, milloin terrori-iskuilla olisi saatu jotakin hyvää ja pysyvää aikaiseksi? Ei milloinkaan. Siksi se on myös yleisellä tasolla katsottuna väärin. Tappaminen ainoastaan lisää tuhoa. Se kasvaa vähitellen potenssiin miljoona.

Mutta nythän on niin, että minun näkemystäni pidetään vihan lietsomisena. Se on melko huikea tulkinta, mutta ei se myöskään hirveästi haittaa. Vähän naurattaa vain. Se, että mielestäni tappaminen on väärin, on tehnyt minusta sen henkilön, jonka syytä kaikki terrori-iskut ja kaikki maailman sorto ovat. Ihmisillä on toki tarve etsiä syyllisiä kaikkeen, mutta silloinhan minä teen heidän mielestään jotakin VÄÄRIN yleisellä tasolla.

Olen myös sitä mieltä, että niin kauan kuin minä olen ollut olemassa, niin kauan olen kuullut ihmisten valittavan maailman pahuutta. Se mikä tässä on omituisinta, on tietenkin se, että ihmiset näköjään vain haluavat päivitellä maailman pahuutta, eikä minkään haluta koskaan muuttuvan. Miksi samat virheet pitäisi aina toistaa, vaikka niiden seurauksena on pelkkää tuhoa, kurjuutta ja kärsimystä? Mitä muuta tämä maailma on ollut? Pitääkö sen aina olla näin? Mikä siinä tappamisessa nyt on niin hauskaa, että sitä pitää puolustaa pää punaisena?

Minusta on hassua olla syypää vihan lietsontaan sen vuoksi, etten hyväksy kenenkään tekemiä terrori-iskuja, mutta olen iloinen, että syyllinen on vihdoin löytynyt. Toivottavasti tämä nyt johtaa johonkin ja muuttaa terroristien oloja paremmiksi.

Vielä on kesää jäljellä...

Mac on vetänyt piimää ja lääkkeitä. Aamulla se piti töniä hereille, mutta nyt heiluu häntä taas entiseen malliin.
Kaipaamme molemmat auringonlaskua järven rannalla, mutta meidän osaltamme kesä on periaatteessa ohi. Macia ei voi päästää enää uimaan, koska sen iho ei sitä kestä. Se rakastaa polskia rantavesissä ja uida kepin perässä. Pihassa se katsoo keppiä heittävää ihmistä kummeksuen ja lähtee kokonaan toiseen suuntaan.

Ai että mua korpee tollanen

Ihmeellistä pilkunnussimista taas. On ihan hilkulla, ettei ala sappi kiehua. Ja vaikka alkaisikin, se erottaa minut epätavallisesta ihmisestä, etten ensimmäisenä mene tappamaan ketään sen vuoksi. Onko ihan tavatonta pyytää, ettei joukkomurhia alettaisi pitää tavallisina tekoina? Onko? Mitä? Ihme hyysäreitä. Ei siinä ole mitään puolusteltavaa. Pommittajat saattoivat olla ihan mukavia naapurin poikia, enkä minä heitä vihaa siksi, että he tekevät epätavallisia tekoja. En vain hyväksy niitä tekoja tavallisiksi teoiksi. Toivon totisesti, että vain epätavallinen ihminen tekee niin äärimmäisiä kannanottoja. Minulla ei myöskään ole ennakkoluuloja ketään kohtaan. Suurin osa muslimeista on TAVALLISIA IHMISIÄ, joille ei tulisi mieleenkään kaiken kurimuksensakaan keskellä lähteä tappamaan joukoittain ihmisiä. Ymmärryksellä ei toki pidäkään olla mitään rajaa, mutta ymmärrys ei ole sama kuin hyväksyntä.

En hyväksy kenenkään tekemiä joukkomurhia. Kaikki vakaumuksensa puolesta muita tappavat ihmiset ovat luojan kiitos vielä epätavallisia. Tuskin kovin pitkään tällä hyysäämisellä kuitenkaan. Siinä vaiheessa kun minä alan pitää pommittajia tavallisina, pommitukset ovat meille jo joka päiväistä elämää. Silloin pelko on osa jokaista askelta.

Ei mitään sanottavaa

Kävin lomalla rannassa pukkaamassa kotilolle vauhtia. Se kellui selällään ja haukkoi henkeään. Lopulta se pääsi nuljaskoilleen ja eteenpäin. Kohta tuli isäntä ja sanoi, että rannassa on kahjo kotilo. Se kelluu selällään eikä suostu tarttumaan takaisin kallion limaiseen pintaan. Vähän ajan päästä tuli tytär, joka kertoi pelastaneensa kotilon hengen. Se kun kuulemma kellui selällään. Minulle tuli mieleen, että jospa kotilolle oli tullut mitta täyteen ja meistä jokainen yritti vuorollaan kannustaa sitä jatkamaan. Ilmeisesti turhaan. Vähän ajan päästä me kaikki kyllästyttiin mokomaan itsepäiseen keljuun. Olen joskus auttanut perhosen toukan tien yli, kun olen ollut koiran kanssa lenkillä. Takaisin tullessa se toukka oli taas tiellä. Pitäisiköhän niitä ylipäätään auttaa vaiko eikö.

Tiedättekö mitä tällainen postaus tarkoittaa? Aika epätoivoinen yritys. En vain kestänyt tuota päitä katkovaa konetta enää eikä varsinaisesti ollut mitään asiaakaan.

Perseeseen ammuttu karhu... minäkö?

Eki-Setä on lähestynyt minua sähköpostitse näin viehättävällä kuvalla.
Kiitos, kiitos. Se ei tässä ihan toimi niin kuin pitäisi, mutta minusta on hauskaa, että noista ukkeleista tulee välillä jättiläisiä.


Luin muuten tänään Metro-lehdestä, että Suonenjoen mansikkatilalle ei hakenut kesätöihin ainoakaan suomalainen nuori. Kaikki poimijat tulevat Virosta, Puolasta ja mistä hitosta niitä nyt saapuikaan. Yksi kaveri siinä kertoi säästösyistä ajaneensa Virosta autolla Suomeen takakontti kaljaa täynnä. Tuli vaan mieleen.

Toinen mikä pisti tänään lehdestä silmään oli se, että BBC on poistanut sanavarastostaan terrorismin sen kaikkine muotoineen. Ihan siis sen vuoksi, etteivät aio käyttää tuomitsevaa kieltä tai käyttää sellaisia kielikuvia, jotka ovat tunteisiin vetoavia. Tästä lähtien terrorististista voi esimerkiksi käyttää nimitystä pommittaja. Ja terrori-iskusta hyökkäystä. Ja Saaran vitutuksesta mielipahaa. Vai olisikohan sekin liian tunteisiin vetoavaa?


PS. Sain myös muualta mukavaa postia kuvan kera. Olen ihan onnessani näistä kaikista huomionosoituksista. Kiitos. En uskalla ilman lupaa laittaa kuvaa pitkäksi aikaa näytille, joten poistin sen, etten rikkoisi copyrightia. Kuvassa lumiukot pukkasivat huussissa liukuhihnalta jätskiä tötteröön.

Kivi sydämellä

Eilen oli töissä heti helvetti irti. Ihan kaikki eivät halunneet lomaltaan palata, vaan päättivät jatkaa oivallista ryyppyputkeaan hamaan tulevaisuuteen. Ah, kukapa ei näillä säillä haluaisi. Jonkun on nyt silti revettävä kahteen paikkaan yhtäaikaa, koska yhtäkään extratyöntekijää ei myöskään kiinnostanut painaa hommia tällaisena päivinä. Perheellisen on sentään pakko yrittää.

Elukat karkuteillä

Mac se on järjestänyt minulle puuhaa viime aikoina. Saaren vapaus lienee jäänyt päälle. Jätkä on ottanut jalat alleen jo kaksi kertaa, eilen ja toissapäivänä.

Minä olen sitten kaasuttanut autolla perään umpimähkään ja onnenkantamoisilla löytänyt koiran mistä sattuu. Siellä se aina lonkuttaa menemään kieli pitkällään, mutta tulee komentaessa häpeissään kyytiin.



Kissaa ei ole näkynyt sitten eilisaamun. Sammakkoakaan ei ole tavattu loman jälkeen. Edes lepakot eivät eilen lentäneet tavanomaista rundiaan pihan ympäri. Minusta tuntuu, että kaikki karkaa taas käsistä.

Eilen katselin Koirankynnenleikkaajaa televisiosta, kun jotenkin pisti silmään jokin outo eläin meidän takapihalla. Se paljastui kaniksi. Otin siitä kuvankin, mutta sitä ei nyt tähän hätään taas tänne saa. Ajattelin sitten ottaa kanin kiinni, ja menin ystävällisesti pyytämään sitä käymään peremmälle. Se kyhjötti korvat luimussa enkelipatsaan takana ja nyrpisteli nenäänsä. Hivuttauduin sentin lähemmäksi ja silloin se ampaisi metsään. Voiko kani tosiaan juosta niin hemmetinmoista kyytiä? Toivottavasti pelästyi minua niin, että pinkaisi kotiinsa ja sulki häkkinsä oven perässään.

Tavallinen terroristi?

Miten niin muka terroristi on tavallinen ihminen? Siksikö että pieree ja paskantaa kuin kuninkaallinen. Tai naida napsuttaa. Tulee isäksi, äidiksi? Uskoo mihin uskoo, toivoo kuuta taivaalta ja rakastaa jotakuta muttei lähimmäisiään. Itkee, nauraa, mutta enimmäkseen vuodattaa krokotiilin kyyneleitä.

Minusta terroristi ei ole tavallinen ihminen. Jos olisi, olisi täysin normaalia, että minäkin myisin aseita ja huumeita rahoittaakseni sillä kaikki tappamisoperaationi. Olisi täysin normaalia, että minä katkeroituisin kaikille onnekkaille hannuhanhille ja haluaisin tappaa ne.

Se, että olen välinpitämätön luuska, joka ei lähde kotimaastaan auttamaan nälkäänäkeviä ihmispoloja, ei tee minusta terroristia. Tavallisella ihmisellä on kyky tuntea empatiaa ja tuntea halua auttaa edes jotenkin, vaikka lahjoittamalla rahaa. Terroristikin on loppujen lopuksi vain rahaa vailla. Sitä se saa vaikkapa ökyrikkaalta arabilta, joka muuten vain tuntee halveksuntaa amerikkalaista ja eurooppalaista yhteiskuntaa kohtaan. Silti se paskoo kaakelipyttyyn ja pyyhkii kultavitjojen helistessä takapuolensa superpehmoiseen paperiin. On parempi pitää yllä kauhun tasapainoa. Se on geopolitiikkaa. Öljy on hänen enkä minä sitä aio varastaa. Sen tekee joku toinen, joka ei ole myöskään tavallinen. Se on Ameriikan presidentti. Mutta mitä terroristi tekee sillä rahalla. Se ostaa pommeja ja matkustaa ulkomaille. Se luulee, että on pitkällä tähtäimellä viisaampaa tappaa kaikki muut, jotta omiensa elämänlaatu paranee. Sen sijaan, että se tuhlaa rahansa räjähdysaineisiin, se voisi parantaa omiensa elämänlaatua tässä ja nyt. Mutta kun se ei riitä. Sillä on missio ja usko siihen, ettei muunlaisilla ihmisillä ole oikeutta elää. Se voi olla jonkun mielestä tavallista, mutta minusta ei.

Eikö olisi ennemmin oikein, että nämä epätavalliset ihmiset tappaisivat miulummin toinen toisiaan, kuin että he tappavat meitä, jotka emme ole vihalla kyllästettyjä katkeria kusipäitä tai Chiraceja, Busheja, Berlusconeja, siis muuten vaan korruptoituneita, ahneita munapäitä. Siis siinä tapauksessa, että tappaminen on heidän elämäntarkoituksensa. Muussa tapauksessa he voisivat ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä ja opetella ajattelemaan niin kuin tavalliset rauhaarakastavat ihmiset. Nimittäin, jos ajatellaan tilannetta, ettei missään päin maailmaa olisi enää sotaa, miten paljon helpompaa ihmisten olisi lähteä auttamaan heitä, jotka apua ovat vailla. Sotiminen syö hirveästi rahaa. Se on jumalattoman kallista kaikille.

Minun elämäni ei ole sen tärkeämpi kuin kenenkään toisen. Silti olisi moraalisesti väärin tappaa minut tai ketään toista omien uskomustensa, vihantunteittensa, katkeruutensa tai minkään tekosyyn varjolla.

Niille, jotka pitävät itseään älykköinä ja asiantuntijoina, on turha tulla tähän aukomaan päätään. En tiedä asioista kovinkaan paljon, mutta sillä ei mielestäni ole edes merkitystä.

***

Ja sitten kevyempiin aiheisiin: Tuossa alla olevassa kuvassa seisova laiha poika (siis kuopukseni) lähti eilen kaverinsa ja tämän äidin kanssa mansikkatilalle ja toi kotiin ämpärillisen mansikoita. Siis sellaisen normaalin ämpärin. Oli kerännyt kaikki itse. Minä olen vieläkin niin pyörryksissä tästä sankariteosta, etten oikein meinaa tajuta sitä todeksi. Arvatkaapa olisiko nassikka lähtenyt mansikoita keräämään, jos minä olisin pyytänyt. No ei tasan. Lapsi on kyllä aika monimutkainen otus.

Perheen pienimmät

Kivennuoliaiseni ja minä

Pitäisiköhän jättää testien tekeminen tähän?

You are the Death card. Death is a stage in the
cycle of life. Without death, there would be no
room for new things to grow. When you receive
the Death card in a tarot reading, fear not;
Death is only an indication that transformation
is about to occur. Death allows us all to
evolve by removing that which is no longer
needed. The end of one cycle makes way for a
new one. Old behaviours and patterns which have
tied us down are released. Death cleans house
so that we don't have needless drains on our
energy. In Death's ruthless destruction there
lies compassion. Image from: Danielle Sylvie
Taylor
http://members.limitless.org/~morpheum/gallery.html


Which Tarot Card Are You?
brought to you by Quizilla

Loppu on lähellä

Ooh, tämä näppis tuntuu sormissa aivan kummalta. Saaressa retkeily on vierottanut minut sähköstä ja kaikista sähkölaitteista. Onneksi salamakaan ei ehtinyt yllättää, vaikkakin kotiin tullessa ukonilma pukkasi päälle kaksikin kertaa; Kangasalla ja Tampereella.

Olin siis jotakuinkin hankkimassa Vilppulasta elämää. Kyllähän sitä elämää voi saaressakin viettää, mutta ei siitä minusta vakituiseen elämiseen ole. Addiktoiduin bloggaamisen sijaan uimiseen ja kalastukseen siiderin siemailusta nyt puhumattakaan. Ihan hyviä vaihtoehtoja nekin, jos ilmat sallii. Ja nyt salli. Nahka paloi ja kalaakin tuli. Tuskin on mitään niin typerää, kuin auringon ottaminen. Siis että otanpa tässä nyt ihosyöpää oikein olan takaa. Olan takaa? Noh. Niin justiin. Uimarenkaan kanssa järvenselällä seilaaminen antaa ehkä vähän osviittaa siitä, miltä tuntuisi olla sorsa pyrstö vedessä koko ajan. Kuvassa palovammat kartalla.

Sain käsin kiinni kivennuoliaisen todistaakseni, ettei lapsuudessa hankittu kivennuoliaisten pyydystämisen tietotaito ole iän myötä kadonnut. Käänsin suurinpiirtein toistasataa kiveä ennen kuin nappasi. Selkä siinä tietty meni ja polvesta pamahti jokin niin että kivennuoliasen kanssa tulin järvestä ylös naama tuskasta ja onnistumisen ilosta vuorotellen vääntyillen. Joku mainitsi Kellokosken samassa yhteydessä.

Joutsenet herättivät aamuisin ja kuikat huusivat. Yksi niistä kuudesta kuikasta lauloi tavanomaisen kuuuui-kukui sijaan kuuui-kuku...iik ihan vakituiseen. Voi olla, että juuri tuo kuikka oli erityisen luova ja innovatiivinen, mutta ei sille nauramattakaan voinut olla. Varsinainen koomikkokuikka.

Otin huomattavan määrän kuvia kivennuoliaisesta, auringonlaskusta ja saaresta; puista, kivistä ja kukista, linnuista ja kaloista sekä ihmisistä ja koirasta. Mutta koska tämä rakkine ei pysty tyhjentämään yhtä digikameraa, voi hyvänen aika sentään, odottelen, että joku perheenjäsenistä polttaa kuvat omalla trendivermeellään ensin rompulle.

Mitä tässä taas voisi sanoa. Nyt se loma meni. Perkele.