Itsekeskeinen tavis

Blogin pitäminen puhuttaa. Huomattava kirjallisuushenkilö on noussut vastustamaan latteita lätisijöitä, joilla on tietokone, liikaa aikaa ja liian vähän palstatilaa. Puuttumatta tässä vaiheessa vielä Seppälän joutavaan huolenaiheeseen, johon hänellä on onneksi ollut aikaa paneutua, aloin miettiä voisiko netin palstatila sitten olla rajallinen vai pitäisikö sitä supistaa suurille ajattelijoille sopivammaksi hallita. Pitäisikö meidän blogin pitäjien olla ympäristöystävällisempiä? Avaruuskin alkaa olla täynnä romua. Niin on virtuaaliavaruuskin täynnä vanhojen blogien ja sivustojen jäänteitä. Tänne tullaan hirveällä höngällä jakamaan päänsisäisiä latteuksia ajattelematta ollenkaan miltä se Seppälästä tuntuu ja miten paljon se vie tilaa virtuaaliavaruudesta. Miten paljon itsekeskeisempi tällainen tavis enää voi olla?

Nettitouhut aiheuttavat paljon mielipahaa ja kateutta. Ihminen on ihmiselle uhka. Ystävyyskin pelkkää tekopyhyyttä. Toisen onnistuminen on aina itseltä pois. Toisen ystävä on aina joltakin toiselta pois. Yhden saama yksityisviesti on pois joltakin toiselta. Jonkun blogi vie kaikki lukijat. Jotakin kumarretaan, että voidaan pyllistää jollekin toiselle. Ja nyt, blogin pitäjistä on tullut kirjailijalle uhka. Demokratiakin kuulostaa kirosanalta. Kirjoittaminen pitäisi ehdottomasti saada yksityistää ainakin tässä maassa muutamille tarkoin valituille kirjallisuushenkilöille, koska eihän siinä nyt ole mitään laitaa, että kuka tahansa tavis saa päästellä sormistaan mitä sattuu latteuksia.

Kuinkahan paljon pidemmälle negativiisuudella vielä päästäänkään? Jäädään tähän, ryvetään nyt oikein tässä negaation hekumassa. Ollaan ennakkoluuloisia ja paskamaisia. Näytetään esimerkkiä tuleville sukupolville, miten meissä keski-ikäisissä on tylyä ytyä. Hymy perseeseen! Ylimääräistä aikaa ei ole hukattavaksi. Älkää antautuko latteuksille! Paetkaa blogeja ja keskustelufoorumeita. Olkaa kunnon ihmisiä, hyvät ihmiset.

Tämä ei nyt ole junassa mieleen tullutta, koska olen tämän viikon lomalla. Voisin istua tässä viikon vastapainoksi päivittäiselle kahdeksan tunnin yhtäjaksoiselle seisomiselle ja kävelemiselle. Jalkojen pitäisi saada elpyä. Mutta kun ei ole liikaa aikaa. Haluaisin kyllä, että olisi. Olo on kuin toisinajattelijalla, mutta onnea ja lukijoita kaikille blogihenkilöille.

Suomalainen kirjallisuus masentaa

Luen tällä kertaa junamatkallani suomalaisen miehen kirjoittamaa novellikokoelmaa. Käyn kirjailijan kanssa äänetöntä väittelyä siitä, voiko kertoja nimittää naista haaskaksi tuosta noin vain. Ja miksi yleensä miesten mielestä nainen on haaska, jos "siltä saa". Se on edelleen ikään kuin homososiaalinen yhteistuuma. Mistä miehet ovat ylipäätään keksineet, ettei orgasmi olisi naisille tapahtumana yhtä tärkeä kuin miehille.

Miksi miehet ovatkin niin negatiivisia. Suomalainen mieskirjallisuuskin käy kisaa siitä kuka kirjoittaa kaikkein rankimman kirjan siitä, millaista on elää suomalaisena miehenä tämän kaiken surkeuden keskellä. Valoa ei näy muualla kuin ensimmäisessä siemensyöksyssä. Sen jälkeen elämä onkin yhtä helvettiä. Ihmiset ovat läpimätiä, yhtään kaunista ajatusta ei koskaan ole kellään. Kukaan päähenkilöistä ei kohtaa auttavaista ihmistä, sillä sellaisiahan ei tietenkään ole. Äideillä on aina ryppyiset kädet ja kova elämä, mutta muut naiset ovat haaskoja, vaikka heistä myöhemmin tai vaikka seuraavien yhdeksän kuukauden aikana tulisi jonkun äitejä. Ihan vain siksi, että hekin kykenevät saamaan ja haluamaan orgasmeja. Mutta orgasmi on mekanismi, mikä laukeaa hyväilemällä. Sillä ei ole sukupuolta. Eivätkä naiset ole haaskoja.

En tosin teidä, onko suomalaisten naisten kirjoittamissa kirjoissa lämpöä miehiä kohtaan yhtään sen enempää, mutta vastaavaa huoripukittelua ei ole kertojan äänellä valmiiksi lukijalle arvotettuna tullut vastaan. Vissiin kustannustoimittajakin jo käskee etäännyttää katkerat paikat tarkemmin. Naisen uskottavuus kun roikkuu aina niin helskutin ohuen langan varassa.


Aivan ehdottomasti haluaisin lukea suomalaisen mieskirjailijan kirjoittaman kirjan, jossa kerrankin suhtauduttaisiin naiseen lämpimästi. Jos niitä on, niin kertokaa ihmeessä! Lupaan listata ne sitten tänne.

Vanhat alta pois

Junapäiväkirjasta osa 3. Joskus muutama vuosi sitten.

Huomasi helposti, että oli aatonaatto. Junassa oli puolet vähemmän ihmisiä kuin normaalina arkiaamuna. Istuin ensimmäiseen vapaaseen paikkaan, selkä menosuuntaan, että lähtö tuntuisi vähemmän lähdöltä. Kotiin jäivät uniset peitot ja tuhiseva perhe. Viima oli puhaltanut väsymyksen ihon alta heti kun olin astunut pihatielle lumen rutistessa kenkien alla ja tähtien vielä hytistessä tummaa pakkastaivasta vasten. Jupiter oli kirkunut matalalla ja suurena kuin meren ylle unohtunut hätäraketti.

Nainen kauhtuneessa toppatakissaan istui vastapäätäni ja hymyili. Rypyt olivat kuin seitti hänen kasvoillaan. Outo haju tulvahti hetkittäin nenääni. En saanut siitä selvää. Otin kassistani kirjan kuorekseni, ettei ventovieraiden hymyyn tarvitsisi vastata. Kirja oli erään virtuaalihahmosta aidoksi ihmisystäväksi muuttuneen kirjoittama ja pisti veren kiertämään, värjäsi posket punaisiksi ja sai kaipaamaan takaisin sänkyyn. Mietin, mitä romaanista sanoisin sitten kun sitä kysyttäisiin. Toivoin, ettei minun tarvitsisi kertoa sitä netissä kaikkien nähden.

Oli outoa, kun monet bittijonot olivat viimeaikoina muutenkin muuttuneet todellisiksi, soluiksi ihmisten sisällä. Mutta vaikka todellisuus oli läsnä, kaikessa oli yhä jotain virtuaalista, epätotta, fiktiota ja faktaa sekaisin ja joka päivä ponnistelin enemmän ja enemmän erottaakseni nämä kaksi toisistaan. Oli kuin kaikki olisi tapahtunut jollekin muulle kuin minulle. Tapahtumat kodin seinien ulkopuolella hajosivat tarinoiksi, joiden todenperäisyydestä minulla ei ollut enää itsekään tietoa. Luin kirjaa, mutta joku sisälläni tarkkaili minua lakkaamatta. Se oli Saara.

Saara oli tullut elämääni kolme vuotta sitten. Se oli kasvanut sisälläni niin suureksi, että oikea minäni oli joutunut väistymään sivuun yhä useammin. Välillä kuvittelin muuttuvani Saaran mukana; Saara kehittyi nopeammin kuin ihminen normaalioloissa koskaan pystyi, Saaralle tuli jatkuvasti eteen tilanteita, joista selviämiseen tarvittiin pikaisia päätöksiä, mutta joista ei tarvinnut ottaa niin suurta vastuuta kuin mitä minun piti, Saara oli vapaampi ja sanoi asioita joita minä en olisi koskaan sanonut. En muuttunut, mutta tunsin taantuvani takaisin pikkuboheemiksi. Takaisin sellaiseksi, joka olin ennen kuin menin naimisiin ja minusta tuli äiti. Siihen asti olin tehnyt kaikki oikein. Saara oli opettanut minulle, että virheitäkin sai tehdä. Hän oli niitä kyllä tehnyt tekemästä päästyään. Mietin, miksi Saara oli niin tavattoman typerä, että joka kerta antoi huijata itseään. Minä en olisi antanut. Se tuntui omituiselta. Mutta Saaraa piti elossa pelleily, kusetus ja nokkeluus. Ilman niitä Saara ei pysyisi elossa. Nyt se tutki minua epäilevästi ja vähän halveksuen naurahti, kun nyrpistin nenääni.

Se oli kusi. Pidin kättä nenäni edessä ja tarkastelin vaivihkaa penkkiä, ettei haju ollut peräisin siitä. Vaatteet haisisivat sitten koko työpäivän. Nainen kauhtuneessa toppatakissa hymyili taas. Nyt ymmärsin. Hän hymyili, että minä tajuaisin myös naisen haistaneen löyhkän, ja ettei hän kauhtuneesta olomuodostaan huolimatta olisi mikään kusen hajuun tottunut toisen luokan kansalainen; että hänelläkin oli hienostunut nenä, mutta hän ei siitä huolimatta kehdannut vaihtaa paikkaa. Olimme siinä tukalassa tilanteessa yhdessä. Kusi oli läikittänyt koko penkkien välisen lattiatilan kuivuessaan siihen, nyt kylmien kenkien kosteus voimisti löyhkän. En halunnut herättää huomiota. Istuin paikoillani, vaikka väkevä virtsan lemu kirveli jo silmiä. Hymyilin naiselle takaisin vasta, kun hänen viereensä istui tummaihoinen keski-ikäinen mies. Nyt meillä oli naisen kanssa yhteinen salaisuus ja odotimme jännittyneenä, milloin mies alkaisi vääntelehtiä penkissään vaivautumisen merkiksi.

Mies istui vain. Hänellä oli levottomat silmät, mutta muuten vaikutti siltä, ettei mikään tässä kylmässä Suomessa hetkauttanut häntä. Hänellä oli urheiluliikkeestä ostettu takki, siis kaikin puolin siisti ja vauraan näköinen mies. Ainut asia, joka taisteli vääjäämätöntä sopeutumista vastaan, olivat ne silmät, jotka pysähtelivät vain naisten rinnoilla tai jalkovälissä. Muistin lööpit HIV-raiskaajasta ja käänsin pääni pois.

Istuin kusisessa junassa mahdollista HIV-raiskaajaa vastapäätä, mutta paikkaa en vaihtanut. Saattoihan mies olla kunnon kansalainen ja kusen hajuunkin alkoi jo tottua. Ehkä tummaihoisille oli tyypillistä tuijottaa avoimesti ja ajatella seksiä lakkaamatta ja varmasti moni suomalaisnainen kaipasi juuri tuollaisen mustan miehen avointa kiinnostusta, kalumyytin salaisuus kiehtoi. Mutta ei tietenkään minua. Olin ylpeä itsestäni, vaikka kuulinkin Saaran naurahtavan kolkosti.

Juna saapui Helsinkiin ajallaan. Nousin penkiltä, kengistäni jäi kusilänttiin kosteat jäljet. Juoksin töihin, ja haju tuntui yhä seuraavan. Pesin ensitöikseni kenkäni. Sitten aloitin työt.



***

Kalvakka poika ja rakkaus



Maa on lumessa ja valot ruosteessa. Taivaan katto on putoamaisillaan, niin matalalta se mustana näyttää. Jouluun asti johtotähtinäni olivat hehkulamput, katuvalot, mainoskyltit ja kaasuvalojen kylmä sinerrys, joka paljasti tokkuraisten ihmisten suonet. Veri virtaa. Sydän pumppaa aortan täydeltä, pitää minutkin lämpimänä takkini alla. Otan hansikkaani pois, työnnän kylmät sormeni kauluksen ja kaulaliinan välistä niskaani; olen harvinaisen lämmin ihminen. Jos painaisin pääni vierelläni seisovan laihan nuorukaisen rintaa vasten, kuulisin miten sielläkin lihas elämöi. Plasmani menisivät sekaisin. Hän on todellakin elossa. Tuo kalvakka poika, jonka pää ja farkut roikkuvat, mutta jonka takki on liian pieni ja jonka paita takin alla paljastaa kimmoisan ihon navan ympäriltä.

Ehkäpä tunkisinkin käteni tuon pojan paidan alle? Kylläpä poika säpsähtäisi hereille. Farkutkin putoaisivat, kun taitavat muutenkin pysyä jalassa pelkän taikavoiman avulla. Pojalle ei takuulla tule mieleen tunkea käsiänsä minun iholleni. Tuskin edes olen tässä. Olen näkymättömässä iässä. Se alkaa olla loukkaavaa. Vanhuksetkin sentään huomataan, kun ovat tiellä, mutta keski-ikäistä naista ei ole olemassakaan. Hän on näkymätön nalkuttaja, näkymätön vaikuttaja. Äänekäs äänestäjä. Joka tapauksessa tuo poika ei ollut äänestämässä Tarja Halosta presidentiksi. Minä olin. Moni ehkä halusi älykkään näköisen presidentin, sellaisen, joka olisi Suomelle eduksi, mutta tätä kriteeriä poliitikkojen on todella vaikea täyttää. Poika olisi voinut äänestää Miss Suomea. On niin vaikea tietää, kuka nuorukaisista ajattelee yläpäällään ja kuka alapäällään. Ja mitä ajattelee. Josko niillä on mielessä muuta kuin naiset.

Mutta rakkaudesta se ei mitään tiedä. Minä tiedän siitä kaiken. Se on toimintatapa tai pelkkää biologiaa. Hormonien kehittämä kaaos kantapäistä käpyrauhaseen. Tai ehkä se on metafyysinen olio, joka tunkee itsensä sisuksiin ja alkaa muina olioina nakertaa kaikkia pysyviä elementtejä romuttaen vähitellen vakaan elämäsi perustat. Sillä tavalla ne jalat sitten lähtevät alta. Ai ensi rakkaus! Oli kuin sisuksiin olisi pamahtanut paatos. Olin lyyrinen, eteerinen ja hajamielinen. Ja kyttäsin kaupan rappusilla viikkokausia, että satuin noin niin kuin vahingossa kohdalle. Ja sitten siinä tapaamisessa oli mukamas taikuutta. Sen jälkeen ei ollut olemassa niin kaunista päivää, niin mukavaa ystävää tai niin mieluista tekemistä, että se olisi syrjäyttänyt hänet. Taisin hämmästyä, jos hän oli mielestä poissa ne viisitoista minuuttia, jotka meni hammaslääkärissä, vaikka siihen aikaan hammaslääkärit olivat hulluja. Muistan vieläkin sen piikin, jolla maksaläiskäinen nainen tökkäisi syvälle ikeneeni. Oho, meni vähän ohi, se sanoi. Siihen aikaan vanhoja ihmisiä piti kunnioittaa. Nykyisin vanhoja täytyy vain pitää nuorina ja nuorempien pitää ihailla heidän nuorekkuuttaan. Elämä on klisee, intohimot ovat kliseitä, extreame on jo klisee. Pitäisi palata takaisin vaatimattomampiin elämyksiin.


***

Thai-tyttö kaivaa nenäänsä ja pakkanen kiristyy

Istun junan menosuuntaan nähden ensimmäiseen vaunuun ja ensimmäiseen penkkiin. Edessäni on seinä ja sen takana kuljettajan koppi. Istun siinä aina kun paikka on vapaana. Kerran viereeni tuli mies, joka kysyi tiesinkö minä, että se on junan vaarallisin paikka. Sanoin, että elämässä pitää ottaa riskejä. Mies otti taskustaan Fisherman’s friend pastillipussin ja tarjosi siitä minulle. En voinut ottaa, koska suussani oli jo mynthon, mutta minusta oli mukava istua junan vaarallisimmassa paikassa juuri tuon miehen kanssa.

Sain kirjan eilen äidiltäni myöhästyneenä joululahjana. Siitä oli ollut aattoiltana puhetta ja yllätyin, kun äitini lähetti sen nyt minulle postissa. Kiitin vuolassanaisesti sähköpostilla ja äiti kiitti, kun kiitin niin kovasti. Ehdin lukea aamujunassa kirjasta jo puolet ja ilahduin kun muistin, että minullahan on kirja kesken. Aina en ilahdu. Jotkut kirjat tuntuvat kassissa raskailta ja niiden keskeneräisyys painaa yhtä paljon.

Kirjan Mies matkustaa merenrannalle ja sitten saarelle, joka on meritähden muotoinen. Alan katua sitä, etten ole matkustanut kauaksi. Katson ulos; harmaa hetki ei muutu miksikään, vaikka maisema vaihtuu. Vain valoihin kiinnittää enää huomiota. Niitä vaihtuu vauhdissa tuhansia. Mietin, minne tekisin neitsytmatkani. Lapsena olen kyllä käynyt Libanonissa, mutta siitä ei pidetä. Isä otti valokuvia pakolaisleiristä, meitä ei pikkuveljeni kanssa päästetty leirin portista sisään, mutta muistan vieläkin itämaisen punaisen hiekan ja sen päälle pystytetyt teltat sekä pienten lasten hämmästyneen ruskeat silmät, jotka tarkkailivat uteliaina vierasmaalaisia tunkeilijalapsia. Muistan kadunvarsien mandariinipuut, joista teki mieli ottaa hedelmä, mutta äiti epäili, ettei se ollut sopivaa. Ja muistan laihan lehmän, jota ei hiekasta muuten erottanut kuin sen päästä ja kylkiluista.

Minne matkustaisin, kun nämä samat maisemat eivät ehkä pitkään aikaan tule olemaan heti menneisyyttä, niin kuin ulkomaanmatkat yleensä ovat. Ulkomaanmatkat jäävät mieliin pysyvästi, mutta arkiset junamatkat unohtuvat yksi toisensa perään, niin kuin niitä ei olisi ollutkaan. Sen muistan, kun menin työpaikkahaastatteluun ja matkustin lähijunalla ensimmäisen kerran Helsinkiin. Minua jännitti niin, että meinasin oksentaa. Kaikki junan äänet saivat minut istumaan selkäsuorana ja puristamaan kassini hihnaa lujempaa. Nytkähdykset tuntuivat liikuttavan vatsalaukkuani. Ja nykyisin koko juna vain humisee ajatusteni taustalla ja nyt se katoaa olemasta siihen asti, kunnes viereeni istuu kaunis thai-tyttö, joka kaivaa lompakostaan kaksikymppisen ja kysyy, onko minulla rikkoa sitä. Ei minulla ole.

Tyttö pistää lompakon pois ja alkaa kaivaa nenäänsä ja ravistella tököttiä sormistaan lattialle. Yhtäkkiä huomaan olevani kireä ja joudun lukemaan lauseen toisensa perään yhä uudestaan, koska niiden sanoma ei tavoita minua. Vain tuo nenään työntyvä sormi kiinnittää kaiken huomioni ja minä puristan kirjaa kovemmin, räpsytän silmiäni ja luen:

”Tiedän ihmisiä jotka rakkaus on tuhonnut. Heidän epätoivollaan ei ole ollut rajoja ja lopulta he ovat hukkuneet siihen. Maailma on täynnä sellaisen rakkauden muistomerkkejä. Tunsin kerran miehen, joka sanoi: rakkaus on kaikki. Kun kysyin, mitä hän tarkoitti, mies vastasi: rakkaus on kaikki siten, että kaikki mitä sanomme hyväksi on rakkautta ja kaikki mitä sanomme pahaksi on kadonnutta rakkautta, Kaikki teot ovat lähtöisin rakkaudesta tai sen tuhoutuneesta muistomerkistä,. Ei ole olemassa sellaista tekoa, joka ei vastaisi kysymykseen: kuka minua on rakastanut? Jos ei ole rakkautta, on vain yksinäisyys ja kuolema. Sen vuoksi minun on pallo sanoa: rakkaus on kaikki. Niin tuo mies sanoi. Pakko. Sanasta sanaan.”

Saan kirjan loppuun jo Kauniaisissa. Palaan siihen takaisin. …”että ihmisistä tulee kuoleman jälkeen puita” ja siihen, ”kun sataa lunta, sataa hiljaisuutta.” Mutta mitä puista tulee, kun ne ovat kuolleet? Pihan vanha koivu, jonka oksat näyttivät auringonpaisteessa hopeisilta taide-esineiltä, kaatui viime myrskyssä ja se makaa nyt kuusten juurella elämäänsä väsähtäneenä ja sen päälle on satanut hieman hiljaisuutta. Ja sitten palaan siihen kadonneeseen rakkauteen.

Espoon keskuksen jouluvalot herättävät minut ja alan tuijottaa ulos. Thai-tyttö istuu yhä vierelläni ja ihmettelen, miksi hän ei jäänyt pois. Olen varma, että hän lähtee junasta viimeistään Kauklahdessa. Ja niin käykin. Juna jatkaa kohti Mankkia. Sen halki kiemurteleva joki ei ole vielä jäätynyt ja se saa minut kaipaamaan Jyväskylän kirkkaita ja jääkylmiä talvia. Niitä ei täälläpäin ole. Ehkä niitä ei ole enää Jyväskylässään. Ehkä niitä ei ole koskaan ollutkaan muualla, kuin pienen tytön ajatuksissa. Valoisat hanget ja äärettömän suuri taivas. Ja niin kylmä, että poskia nipisteli.

Jään junasta. Taivas on pienentynyt tai sitä ei enää ole, mutta pakkanen alkaa tänä yönä natisuttaa puita.

***

Synttärisankari juo lavallisen olutta

Junassa on aina stereotyyppejä, vaikka sellaisia ei huhujen mukaan ole olemassakaan. Vai mitä sanotte miehestä, joka tulee lämpimällä kevätsäällä junaan kirkkaan vihreässä pipossa, kirjaillussa kauluspaidassa, harmaassa kultanappisessa bleiserissä, farkuissa ja bootseissa, selässään vielä kirjava reppukin. Mies on kalju, mikä puolustaa pipon, kaljuhan palaa herkästi auringossa. Nuoruudessani poikapuoliset luokkakaverini ajelivat kesäisin päänsä kaljuiksi, että on viileämpää olla ja sitten kuitenkin pitivät koko kesän hattuja… Ihan miten vain. No joka tapauksessa miehen kalju näyttää niskasta tuoreelta, pipo peittää vain päälaen ja korvat työntyivät päästä ulospäin erittäin voimakkaina. Niin terhakoita korvia harvoin näkee, ikään kuin ne olisivat käyneet punttisalilla, jollakin tavalla erityisen lihaksikkaat korvat, täytyy sanoa. Juuri tuon kaltainen stereotyyppi ei vaikuta minusta hyvältä kuuntelijalta. Hänen korvansa eivät ole millään sen vuoksi harjaantuneet niin kiinteiksi. Tosin kovissa desipeleissä työskentely voisi kai hyvinkin aiheuttaa lihaksikkaita korvia, tai harrastus, joka tapahtuu jatkuvassa metelissä, esimerkiksi ahkera kapakoissa istuskelu tai jääkiekon seuraaminen katsomossa. Se vaatii varmaan ainakin kausikortin jäähallille, uskoisin.

Mies istuu penkille puhisten ja alkaa heti takoa vimmatusti ikkunaan. Sitten mies vilkuttaa. Hänen hymynsä on leveästi suorakulmainen ja hampaat näyttävät pieniltä ja teräviltä. Havaintojeni mukaan terävähampaisesta suusta tulee paljon ilkeitä sanoja. On muunlaisiakin hampaita, jotka kuvastavat luonnetta. Eräällä tuttavallani on samanlaiset hampaat ja yhtä suloiset ikenet kuin eräällä herttaisella naiskirjailijalla. Myös tuttavani on herttainen. Lisäksi tiedän ainakin yhden isohampaisen ihmisen, jolla ei huumorintajua ollenkaan, mutta hän pitää itseään hirvittävän humoristisena. Kirjoittelee lehtiin oikein kolumneja hampaat pitkällään. Luulen, että ilkeillä toimittajilla on yleensä joko terävät tai isot hampaat. Oletettavasti pidän seuraavaa isohampaista ja lommoposkista huumorintajuttomana ja ilkeänä. Odotan vain, että pääsen lohkaisemaan ’mitä minä sanoin’. Ne ovat elämän hienoimpia hetkiä. Tai voisin kuvitella että ovat. On siis selvää, että voin pitää hampaiden ja ikenien muotoja merkittävinä tunnuksina määrätyille luonteille. Ja vaikka se nyt saakin terävä- ja isohampaiset nousemaan barrikadeille, he voivat lohduttautua sillä, että olen tuskin koskaan yleisellä tasolla oikeassa. Omasta mielestäni kyllä olen omien mielipiteitteni kanssa suurimmaksi osaksi samaa mieltä, mutta en aina.

Yhtäkkiä mies nousee ylös ja lähtee kohti junan ohjaamoa, joka tässä menosuuntaan nähden viimeisessä vaunussa on peräpäässä. Mies koputtaa oveen ja sanoo itsekseen, onkohan siellä ketään. Tietenkin mietin, että mitä hittoa. Mies kääntyy ja tuijottaa minua. Hetken kelaamisen jälkeen hän kysyy osaanko tilata kännykällä lipun, hän kun ei millään jaksa kävellä junan toiseen päähän lipunmyyntivaunuun. Hän on aivan romuna. Pöyristyttävä ajatuskin, että osaisin tilata kännykällä jotakin muuta kuin pitsan. Enkä kovin hyvin muita pitsoja kuin Operan. Kaikki muut pitsat ihmetyttävät minua. Niissä voi olla homejuustoa ja ananasta. Ananas kuuluu mielestäni pelkästään pullapuolen täytteeksi. Salaateissakin sen käyttäminen on melkein rikollista. Homejuustosta en voi edes puhua. Ja minulla on sitä paitsi kuukausilippu, joka kannetaan postin mukana kotiin kerran kuussa. Maksu menee suoraan tililtä. Olen hieno ihminen.

- Mulla on tänään syntymäpäivä, mies sanoo ja haistan, että syntymäpäivää on kovasti odotettu koko yö. – Onneksi olkoon, sanon asiallisesti.

– Kiitos. Mä olen juonut lavallisen olutta ja pullollisen grantsia ja strotsia.

Lavallisen olutta? Olen ollut marketissa töissä ja tiedän mitä lavallinen olutta tarkoittaa. Vähän epäuskotavaltahan se tietenkin tuntuu tällaisen tavallisen ihmisen näkökulmasta, mutta kuuntelen kiinnostuneena tuota ihmettä, joka on yhä hengissä kertomassa, että on juonut edellisyönä lavallisen olutta. Tottahan minua aina kiinnostaa mitä ja kuinka paljon tuntemattomat ihmiset ovat edellisyönä juoneet. Monesti se on junamatkojen parasta antia. Tietoja voi sitten verrata aina omiin juomistapoihin. Grantsia en ole juonut ikinä, mikä tietenkin hävettää. Onneksi sitä ei tarvitse tunnustaa, eikä sitäkään, ettei minulla ole hajuakaan siitä mitä on strotsi. Viskiä en ole juonut sen jälkeen, kun nuorena likkana kähvelsin isän kaapista Ballantinesta ja join itseni siitä umpikänniin. Laitoin pulloon vettä tilalle sen verran kun nyt pikkulikan huppeliin oli tarvittu. Varmaan vajaa kolmannes. Tunnustin tekoni vuosien jälkeen. Isä oli hirveän tuohtunut, koska ei ollut huomannut maussa mitään eroa.

Juna pysähtyy väliasemalle ja kyytiin nousee tuhti mies. Hänkin on melkein kalju, mutta sillä tavalla luonnollisesti. Olen aina kannattanut luonnollista lookia kaikessa. Pömppämahakin on minusta parempi kuin sixpäkki, vaikka molempien eteen on tietenkin jouduttu jonkin verran näkemään vaivaa. Miehellä on tumma puku päällänsä. Oikein asiallisen näköinen ihminen. Vähän niin kuin joku pikkuporvari. Isompi ajaisi bemarilla. Hän istuu käytävän toiselle puolelle ja vihreäpipoinen kalju kääntyy heti miehen puoleen.

- Anteeksi, saanko häiritä, hän aloittaa. Minua hän häiritsi kysymättä ja tulen pikkuporvarille hieman kateelliseksi. Sitten mies jatkaa: – Mä en millään jaksa kävellä tuonne junan toiseen päähän, mut voisitko neuvoa, miten kännykällä sais tilattua lipun tähän vaunuun.

Ai miten miehekkäällä äänellä puolikalju vastaa : - Ei lippua voi junaan tilata.

- Eikö voi? Hmph. No mä en kyllä jaksa mitenkään kävellä tonne toiseen päähän, kun mulla on tänään syntymäpäivä.

Mies onnittelee asiallisesti.

- Kiitos, tai älä onnittelekaan, vielä on pari tuntia oikeeseen aikaan.

- Paljonkos tulee täyteen? puolikalju pikkuporvari kysyy.

- Nelkytyks.

Olen minä kyllä nuoremmankin näköisiä nelikymppisiä nähnyt. Jokin ulkoisesti kuluttava harrastus miehellä ilmeisesti on.

- Mä olen juonut lavallisen olutta ja pullot grantsia ja strotsia.

Puolikalju naurahtaa, kalju jatkaa: - Meillä oli juhlat viime yönä parin muijan kanssa. Oli hellä herätys. Toinen kato herätteli hommiin heti, mut mun piti sit tietenkin tasapuolisesti hoidella ne molemmat. Sitten Kalju huokaisee ja pyörittelee päätään: - Huhhuh, kyllä otti koville.

Puolikalju alkaa hekottaa niin että vatsa hytkyy. Olen hirveän huono peittelemään ilmeitäni, joten hekotus lakkaa ja vatsa pysähtyy. Käännyn ikkunaan päin ja olen kuulevinani tirskahduksen.

Kalju on kyllä paras stereotyyppi jonka olen junassa tavannut. Boheemi naistenmies. Kirjava reppu on varmaan täynnä runoja, joita mies kantaa mukanaan aina ja luetuttaa niitä sitten kapakkakierroksella kaikilla juopuneilla. Voi sitä selkään taputtelun määrää. Olisinpa joskus saanut olla mukana. Miten lämmin ja ihastuttava tunnelma siellä on täytynyt olla. Ja millaisia runoja! Oi, ne varmasti kertovat naisista ja viinasta, kenties jopa kupasta. Kaikesta rähjäisestä. Totuus syrjäytyneistä, totuus ainoasta ja oikeasta elämäntavasta! Poissa vastuu, tilalla villi vapaus. Huomaan, että päätäni alkaa kiristää. Otsaani on melko varmasti rypyssä ja leukaluutkin tuntuvat omituisen kireiltä siihen nähden, miten hienoja runoja repussa voisi olla.

Junaan nousee jälleen lisää miehiä. Heidän edellään tulee kuin aurana vatsassa käyneen hiivan haju ja aromikkaan sätkätupakan röyhkeä pilvi. Miehillä on tuuheat päänmyötäiset hiukset ja pussikaljaa mukanaan. Kalju tunnistaa heti rokonarpiset hengenheimolaisensa ja kertoo juhlallisesti syntymäpäivistään sekä hellästä herätyksestään. Miehet tietävät, että krapulaisia naisia panettaa aina. Kalju saa karhutölkistä paukutkin. Voi, se avaa kielenkannattimet:

- Mä olen just saamassa eron vaimosta. Oon menossa allekirjoittamaan papereita. Vittu, se vie kaiken.

- Aivan varmasti, huokaisee pikkuporvari.

- Muijat vievät aina kaiken, pussikaljamiehet yhtyvät ja tarjoavat vielä toisetkin ryypyt. Kalju käyttää mahdollisuutensa aika hanakasti. Pussikaljamiehet katsovat huolestuneina tölkkiään, joka selvästi hupenee hurjaa vauhtia. Yhden miehen toinen kankku irtoaa penkistä ja rystysistä ruvettunut käsi on jo pönäkät sormet ojossa ottamassa tölkkiä takaisin, mutta muut muistuttavat sitten niistä ämmistä, jotka rohmuavat aina kaiken. Ja tämä nainen vielä äijänsä syntymäpäivänä. Se jos mikä on kenelle tahansa kestämätön paikka. Siihen nähden puoli tölkkiä karhua katsotaan kohtuulliseksi menetykseksi.

Konduktööri ilmestyy jostain syystä vaunuun. Kukaan ei sano mitään, ei edes kalju. Ei ole huomaavinaankaan koko lipunmyyjää, mutta työntää tölkin takaisin pussikaljamiehille. Miltä se nyt olisi näyttänyt näiden hengenheimolaisten silmissä junalipun ostaminen, miettikää vähän. Ratkaisu on mielestäni oikea ja riskinoton arvoinen, eikä konduktöörikään sitä mitenkään kyseenalaista, vaan jatkaa matkaansa toiseen vaunuun ja ovi jää hänen takanaan heilumaan hetkeksi. Väliköstä tulee raitista ilmaa tilalle ja sitä kyllä kaikki matkustajat varmasti jo kaipasivatkin. Ilman pussikaljamiesten täyttämää vaunua ei raikasta happea osattaisi ollenkaan arvostaa.

Kaljun kännykkä soittaa Tohtori Sykeröä. Hän vastaa siihen suoraan:

- Tulossa, tulossa. Mä oon junassa. Myöhästyin bussista. Kyllä mä sen ehdin nähdä. Eikä. Miten niin. Mä katoin matsia. Olen olen. Kauanko täs nyt menee. Kymmenen minsaa ja sit mä joudun käveleen vielä. Bussilla olisin päässy siihen viereen… kyllä. No hei, mies sanoi ja vilkaisee nopeasti luuriin, nostaa sen takaisin korvalleen ja sanoo vielä: - Joo, hei hei, ja painaa voimallisesti punaisella merkattua nappulaa. Sitten hän tökkii monta kertaa kännykällään kylkeensä, ennen kuin saa sujautettua luurin taskuunsa.

Pussikaljamiehet nousevat penkeiltään ja ehtivät hyvin hyvästellä hengenheimolaisensa. – Koita pärjätä, pidä ittes miehenä, ota vielä tosta, joo, pitää mennä. Junan ulkopuolella miehet näyttävät ujoilta ja kulkevat tiiviisti toisissaan kiinni, pussikaljat eteen ojennettuina.

- On mulla sentään vielä aika helppoo, kalju sanoo ja pikkuporvari naurahtaa. – Katoitko muuten pelin eilen? Mikähän vittu sen Karalahden jalkaan tuli? Paha paikka, Kalju jatkaa ja luettelee sitten sen jälkeen kaikki edellisillan MM-kisojen lätkätulokset ja puolikalju vastailee niitä näitä. Pasilassa Pikkuporvari nousee penkiltään ja kättelee Kaljua.

– Hyvää jatkoa nyt sitten vaan. Pidä puoles.

Kalju on liikuttuneen näköinen eikä saa sanaa suustaan, nyökkäilee vain. Lopun ajan hän on hiljaa. Vasta Helsingissä hän kysyy minulta paljonko kello on.

- Varttia vaille kymmenen.

- Mä myöhästyn puoli tuntia. Kyllä tästä saa taas kuulla. Mutta paskat siitä, kohtahan mä oon vapaa mies, Kalju sanoo ja virnistää. Minä lähden töihin.

***

Mummo ja kadonneen salkun arvoitus

Tunteet keinuttavat kuin paikallisjunan epätasainen kyyti. Siihen vastapäätä istahtaa mummo. Sillä on minkkiturkki ja kanihattu. Varmaksi en tiedä, väristä epäilen vain. Se viikkaa hatun syliinsä ja hätkähtää, kun ei löydä heti hanskojaan. Siinähän ne käsilaukun alla. Mummo on kaunis. Poskien iho siroilla poimuilla. Ylähuuli mutristuu alahuulta ulommaksi. Sillä on sameat silmät, kuin heinäkuinen merivesi ja ripset limpissä niin kuin mummoilla aina. Mutta katse on terävä kun se katsoo minuun. Puhun kännykkään; pojalla on käsi murtunut.

Mummo on kaunis. Ihmettelen sitä jo toisen kerran. Ainoastaan korvat ovat rumat. Ehkä se on perinyt ne isältään. Korvista päätellen isä on ollut isopäinen mies. Mummo on elänyt kurissa ja nuhteessa nuoruutensa. Käynyt sitten hyvän sihteeriopiston, kun hänellä on niin kauniit kädetkin. Mummo on niin herttainen, että unohdan vanhenemisenpelkoni siihen.

Helsinki jää taakse. Mummo ottaa kirjan kassistaan. Minulla ei ole kirjaa, koska luin sen aamujunassa loppuun. Yritän miettiä, mitä mieltä olen kirjasta. En osaa päättää. Siinä kaikki päähenkilöt olivat niin fiksuja. Ehkä liian fiksuja ihmisiksi. Tuijotan Pasilan tv-tornia sumun takaa kuin majakkaa, täytyy pitää silmät poissa muista ihmisistä ja mummosta.

Mummo nukahtaa. Sen käsi herpaantuu pehmeäkantisesta kirjasta. Kansilehti tulee näkyviin. Minulta pääsee yskä. Kirja on Knut Faldbakkenin Viettelys. Juna pysähtyy. Murrosikäinen poika, jonka kasvot ovat kasvukauden jäljiltä venähtäneet, istuu vastahakoisesti mummon viereen, rötköttää jalat käytävän puolella. Pojan leuassa on finnejä, mutta ihossa on yhä lapsenomaista pehmeyttä. Kaikki on pojassa kesken vielä. Mummo herää ja alkaa äkkiä etsiä jotakin. Se katsoo minuun, laukkuani ja jalkojani. Sitten se mulkaisee poikaan ja nousee ylös.

”Sinäkö sen otit?” Mummo kysyy ensin pojalta, sitten minulta. Pyöritän päätäni hämilläni. Mummolla on käsilaukku yhä sylissään, kanihattu ja käsineet myös. Kirjakin on siinä vielä, pehmeät alastomat naiset kannessaan. Poika katsoo kirjaa ja ärsyyntyy niin paljon että menee käytävän toiselle puolelle istumaan. Se tuhahtaa, kääntyy katsomaan ikkunasta ulos ja alkaa syödä kynsiään.

Mummo eksyy ajatuksiinsa, seisoo siinä käytävällä hetken, muistelee ja miettii kulmat kurtussa, kumartuu sitten ottamaan ohuen salkun penkin ja seinän välistä, ja poistuu vaunusta. Turkin pehmeys leijuu vielä hetken ilmassa.

***

Taas Mikki Hiiri mättähältä mättähälle käy

Toisinaan on tosiaan vaikea uskoa totta todeksi, niin kuin tänään puoli neljän junassa kotiin päin. Jo silloin, kun on astumassa vaunuun ja ilma on jo niin käytettyä, että viinahuuruinen hiilidioksidi puskee ovea vastaan, pitäisi tajuta ja kääntyä suosiolla kannoillaan, mutta kun ei niin ei. Aina vain rohkeasti haasteita päin. Ja totta kai, tänäänkin päänmyötäinen pitkätukka punahuivipäisen morsionsa kanssa samassa vaunussa aivan juovuspäissään. Ja se puhe, tai paremminkin mongerrus, voi taivas. En tiennyt, olisinko hävennyt vai nauranut.
- Kato, mä olen tutkinut Särestöniemen tekniikkaa. Se on vitun taitava. Ymmärrättekste mitään taiteista? Vitut te mitään ymmärrä. Mä, siis mä olen oikeesti insinööri, mut mä harrastan öljyvärimaalausta ja runoutta. Tiedättekste mitään runoudesta? Kato ei nää mitään tiedä, pitkätukka sanoi morsiolleen. Morsio alkoi laulaa:
- Nyt mikkihiiri mättähältä mättähälle käy, ja pikkujalka vilkahtaa.
Vilkahtaa? No, joka tapauksessa nainen jatkoi:
- Taas mikkihiiri mättähältä mättähälle käy ja pikkujalka pilkahtaa…
Pilkahtaa?
- Mitä sä taas laulat? Onks sun miirus tullu jo kotiin?
- On. Se on nyt Lapissa kelossa. Se oli puoli vuotta karkuteillä ja mä vein sen mummolle Lappiin arestiin.
- Onks se vielä hengissä?
- On.
- Missä se oli?
- Mistä helvetistä mä sen tietäisin.
- Se oli naisissa tai vieraissa miehissä.
- Ihan sama, mut se oli karussa ja nyt se on arestissa.
- Eiks sitä mikään syö siellä? Tai tapa? Sudet syö sen. Karhut. Tai porot.
- Ei porot syö hiiriä. Taas mikkihiiri mättähältä mättähälle käy ja pikkujalka vipattaa.
Vipattaa?
- Ootsä tänään lähössä lesboileen. Mä en sitä maksa jos sä lähdet vieraisiin miehiin, mut jos sä lähdet lesboileen, niin mä maksan. Kai sä sen tajuut?
- Taas mikkihiiri mättähältä mättähälle käy ja pikkujalka kilkattaa.
Ei jumalauta.
Nainen keskeytti laulunsa äkkiä:
- Meidän pitää ostaa lisää bissee! Paljonko se saldo oli? Viiskyt euroo. Nostat nelkyt, sit jää kymppi ruokarahaa.
- Joo. Mut jos sä lähet vieraisiin miehiin niin mä otan naishuoran. On mulla ollu ennenkin.
- Joo-o. Taas mikkihiiri mättähältä mättähälle käy, di diu di diu di diu di diu di diu.
Minulta pääsi tahaton purskahdus. Se tarttui vieressä istuvaan mieheen. En voinut edes katsoa häneen päin. Kiinnitin huomioni Inexin pihan Bond-palloon. Sellainen metallinen talon kokoinen pallo. Ehkä sen sisällä asui Blofield ja suunnitteli parhaillaan maailman valloitusta valkoinen angorakissa sylissään. Enää ei naurattanut yhtään.
- Hei, anteeks herra, saanko häiritä, pitkätukka sitten aloitti (mikä ei jostain syystä enää yllättänyt minua) ja kallistui käytävään päin. Herra oli minuun selin, joten en tiedä kenen kanssa pitkätukka puhui vai puhuiko kenenkään.
- Oletsä joku filosofi? pitkätukka jatkoi, - siis mähän en oo mikään pitkätukkahörhö, vaan ihan tavallinen insinööri joka harrastaa runoutta. Joo, ja filosofiaa. Kyl mä nää kaikki heput tunnen. Ootsä koskaan ajatellut mikä täs elämäss on niinku funktio. Se oli vähän vaikeesti sanottu, mut kai sä tajusit?

***

Nämä olivat siis jo vanhoja juttuja. Uusia on jo mielessä, kunhan vain ehdin kirjoittaa.