Sunnuntaisekoilut

Hah, olen sairas, eikä tämä ole pelkästään krapulaa. Ostin torstaina töihin antiseptista geeliä, jolla voi tappaa pöpöt käsistään silloin, kun ei pääse niitä heti pesemään jonkin niiskuttavan ja rahojaan nuolevan asiakkaan jäljiltä. Joskus kerta kaikkiaan ällöttää, kun ihminen on pärskinyt sekä ryystänyt räkäänsä edestakaisin ja tosiaan kassalle tullessaan kaivaa seteleitä lompakostaan nuolaisemalla ensin sormiinsa ja tarjoaa tätä flunssaetuseteliä sitten myyjälle oikein hymyssä suin. Yök. Ja jotkut unohtelevat räkäisiä nenäliinojaan kassalle ja usein niitä löytyy myös hyllyiltä sekä tietenkin lattioilta. No niin mutta ei siis tainnut geelistä olla apua. Eikä vitamiineista. Ei mistään.

Puhuin eilen puhelimessa neljä tuntia putkeen. Serkku soitti eikä pystynyt lopettamaan. Sitten minä melkein nukahdin kesken puhelun enkä saanut enää sanaa suusta. Toisaalta aloin olla aika huppelissakin, kun kermalikööriä humpsahti siinä jutellessa jonkin verran. Kätevää, ettei tarvitse lähteä mihinkään juottoloihin tapaamaan sukulaisiaan, vaan voi siinä istua omalla kotisohvalla luuri toisessa ja lasi toisessa kädessä.

Siitä omituisten tavaroitten meemihaasteesta, jonka Tinka mullen lykkäs, tuli mieleen, ettei täällä mitään muuta olekaan kuin outoja tavaroita. Ja mikä nyt sitten on outoa? Jotkut tyylitietoiset ihmiset pitäisivät koko tätä taloa outona. Myös se on outoa, että olen hirvittävän kriittinen omia kirjoituksiani kohtaan, mutta tämä talo pursuilee aivan vapaasti paperimassasta tekemiäni patsaita, seinäkoristeita ja surkeita taulujani ja se on minusta vain hauskaa. Ne ovat niin huonoja että itse asiassa ovat aika hyviä. Perhe on niin tottunut niihin, etteivät ne mitään sano. Vielä. Voi olla että tuo murrosikäisin alkaa kohta hävetä silmät päästään.

Täs näitä on. Pahimpia en kyllä kehtaa edes näyttää.


Tuo oman kopperoni lamppu on aika karmea, mutta hei, se tavallaan oli jo täällä ennen minua, ei tosin yhdessä osassa.




Ehkä oudoin ainakin lasten kavereitten mielestä on tämä käärme, jonka kerran poimin tieltä. Olisi se varmasti minunkin kavereitteni mielestä vähän inha, jos niitä kavereita olisi. No, käärme parka oli jäänyt auton alle ja vain sen päässä oli pieni kolhu, muuten matelija oli oikein mainiosti säilynyt. Meinasin itse ajaa myös sen päälle, koska se makasi siinä tiellä ihan kuin se olisi ollut jokin ohut oksa, mutta väistin sitten ja huomasin, että se olikin tarhakäärme. Kävin sitten hetken mielijohteesta poimimassa sen kyytiini. Nyt se velloo kuvottavan värisessä etikkanesteessä kirjahyllyn päällä ja aika moni kysyy, miksei sitä vain voisi heittää pois. Tämän kirjoituksen jälkeen kenties sen jo teenkin. Onhan nyt aivan järjetöntä pitää eltaantunutta käärmettä kirjahyllyssä. Toki yhtä paljon sillä on substanssia kuin monella niistä kirjoista. Niistä ei vain näy päälle päin, miten eltaantuneita nekin voivat olla.

Kirjoja minulla onkin aivan liikaa. Ne ovat kärsineet melkoisen inflaation meikäläisen arvoasteikossa. En nyt tarkoita millään pahalla, niin vain käy väistämättä kun myy kirjoja vuodesta toiseen eikä joistakin tekeleistä pääse eroon kuin ilmaiseksi jakamalla. Kirjoja tehdään ihan liikaa. Kirjailijoitakin on liikaa siihen nähden, jos kirjojen halutaan säilyttävän arvokkuutensa. Nyt ne ovat pelkkiä käyttötavaroita ja kirjailija käsityöläinen. Ei siinä mielestäni mitään vikaa ole, vaikka näin onkin, mutta mikäli kirjailijan ammatti aiotaan yrittää säilyttää, se sisällön sisällyksetön tuottaminen olisi syytä lopettaa. On ihan hemmetin oikein, ettei käsikirjoituksista pääse kustantamoissa läpi kuin promille. Vieläkin vähemmän saisi päästä. Lisäksi jo paikkansa lunastaneitten kirjailijoitten tulisi paneutua yhden kirjan tekemiseen kunnolla, eikä suoltaa markkinoille kirjaa joka vuosi.

Että semmoista nyt mieleen.