perjantaina, kesäkuuta 20, 2008

Eletään kovia aikoja

Nyt täytyy kyllä tunnustaa, että tässä on viime viikkoina menty ihan hermojen äärirajoilla. Olen ollut siinä pisteessä, että pelkään kaikesta koko ajan pahinta. Ja syystäkin tavallaan. Nyt olen hakenut itsensä tajuttomaksi juoneen jätkän jo poliisin huostastakin. Ja kenen muun lapsi esimerkiksi pureskelee deodoranttipulloa niin lujaa, että saa siihen reiän ja dödöt silmilleen? Onko normaalia? En olekaan aiemmin älynnyt kyttäillä dödöpulloja sillä silmällä.

Aamuisin tuntuu niin kuin olisi hampaillaan koko yön kiviä jauhanut ja ollut muutenkin jossakin louhoksella töissä. En tiedä miten vanhemmat yleensä selviävät terveiden kirjoissa äärimmäisiä rajojaan testailevien teinipoikiensa kanssa. Minä olen nyt ainakin ihan loppu. Luojan kiitos kauppa on kiinni kaksi päivää.

Hyvää juhannusta.

13 kommenttia:

Kari kirjoitti...

Koita pärjätä.

Hyvää Jussia!

Kaura kirjoitti...

Voih. Nyt ei "tämä on vain elokuvaa" -hokemakaan auta, joten pitää turvautua amerikkalaiseen "this too shall pass" -hokemaan. Joka voi ehkä lohduttaa edes vähäsen.

Onko tämä tilanne kumminkin parempi kuin minun vanhempieni, jotka eivät saaneet tietää ensimmäisestäkään kodin ulkopuolisesta touhustani, jos pystyin jotenkin tiedonkulun estämään? Enpä juuri kotona viihtynytkään, paitsi ehkä kirjan sisään sulkeutuneena... Saatan hieman kärjistää. Mutta itselläni on olo, että antaisipa taivaallinen entiteetti, sattuma, karma tai jokin vastaava lasteni olla kontaktissa kanssani. Aika paljon oli onnea mukana, ettei minulle käynyt hullummin.

Kaura kirjoitti...

(Siis silloin nuorena ei käynyt hullummin. Nyt olis kieltämättä esikoislapsen kans kommunikaatiossa parantamisen varaa ;-)

Elegia kirjoitti...

Auts, hankala ikä. Itse oli kai aika helppo, koska kaikki huomio kiinnittyi rasavilliin sisareeni ja minä sain rauhassa puuhastella pahojani.

Mitään en tietenkään osaa tuohon sanoa, toivottavasti poika tulee järkiinsä ennemmin kuin myöhemmin.

maija-m kirjoitti...

Kuulostaa hirveältä tilanteelta. Kumma ettei tyttelinkään olemassaolo hillitse tuota ihtensä tajuttomaksi juomista. Mitä tähän nyt voi sanoa, muutakuin että toivon tämän vaiheen menevän nopeasti ohi ja päättyvän onnellisesti.

Näytit muuten yhtenä aamuna säteilevän kauniilta eräällä seisakkeella :) Olin junan etuosassa.

Saara kirjoitti...

Kiitos, Kari. Jussit sullekin.

Kaura, no siksihän mäkin olen niin hermoraunio, kun ihmettelen ihan todella, olen jo vuosikymmenen ihmetellyt, miten itse selvisin hengissä siitä kaikesta, kun ei ollut mitään kontaktia vanhempiin. Toisaalta en enää ihmettele sitä, miten jotkut vanhemmat eivät kerta kaikkiaan kestä olla kontaktissa lapsiinsa. Onhan tämä ihan sairasta pelätä koko ajan. Yhtä varuillaan oloa, puhelimen äänen odottelua ja sen pelästymistä, ambulanssin sireenien kuuntelua silmät selällään ja sen sellaista. Kuka tätä jaksaa.

Elegia, kyllä se koko ajan lupaa tulla järkiinsä :) Joka päivä. Mutta sitten tulee se tilanne, kun "en mä mitään ajatellut".

Maija, se tyttelihän itse asiassa soitti ambulanssin. Mutta poliisit tulevat aina ensin Helsingissä, kun juopuneesta on kyse. Ne sitten soittivat ja kysyivät, että viedäänkö sairaalaan vai tuletko hakemaan. Mutta silloin se oli jo tajuissaankin vähän, joten lähdin hakemaan.

Joo, varmaan olin saanut jotakin gammasäteilyä :)

SusuPetal kirjoitti...

Äh, tekee kipeää. Niin pojan kuin sinun puolestasi.
Kun muistelen sitä omaa aikaani taikkarin mäellä, niin tajuan, ettei minulla ollut silloin hajuakaan siitä pelosta ja tuskasta, mitä vanhempani tunsivat. Kyllähän minulle puhuttiin, saarnattiin, pidettiin arestissa ja kaikkea, mutta mikään ei vaikuttanut.
Itsellä oli niin paha olo, että oli pakko sulkea muiden paha olo pois mielestä.

Toivottavasti poika selviää tämän vaiheen läpi turvallisesti. Koska ihan varmaan vaihe on ohimenevä, se vaan tuntuu helvetin pitkältä, kun omasta lapsesta on kysymys.

Almamaria kirjoitti...

Laitoin sinulle sähköpostia.

Anonyymi kirjoitti...

Joo, ei se päätä pakota tuossa iässä. Meidän poika oli rystyset verillä ja kun kysyttiin, että mikä niihin on tullut, hän sanoi huvikseen hakanneensa lastulevyä kaverinsa kanssa, että saisko sen rikki... Ehkä sun poika pureskeli kilpaa dödöpulloa jonkun toisen kanssa?:)

Mä olen sydän syrjällään, koska mun lapsi skeittaa pitkin poikin. Se ei pidä kypärää tietnekään, nykyään ei pipoakaan, vaikka jossain vaiheessa se suostui panemaan Suomen lipulla varustetun talvipion päähän (vaimentaahan sekin vähän...). No, muutama kk sitten se oli kaverie kanssa kaupungissa ja skeittasi bussikaistaa ja bussin peili suhahti ihan sen pään vierestä. Herranjestas, että ne on tyhmiä tuossa iässä. Vedin hirveät hepulit.

Tuo juominen ei onneksi ole kuvioissa. Kaveritkaan eivät ole juomareita. Toivottavasti homma pysyy hanskassa vielä pitkään... Mä luulen, että juomakulttuuri on täällä erilainen kuin Suomessa. Luulisin...?

Otan osaa tuohon huolehtimiseen. Menis mullakin hermot. Varsinkin itse en (minäkään siis) ollut mikään kyyhkynen. Kaikki piti kokea. -ruu

tienpäällä kirjoitti...

No jos se tuota vauhtia vielä jatkaa, ja pari kertaa lisää poliisin kanssa asioi sille voi hakea tilapäistä huostaanottoa.

Ainakin Tampereella moinen systeemi toimii.
Ja tehoaa kovapäiseenkin kakaraan ihan lyhyemmän kaavan mukaan suoritettuna.

Saara kirjoitti...

Just Ruu, siis kuulostaa ihan älyttömän tutulta. Olen kysynyt lukemattomia kertoja mitä se oikein ajattelee. Ei mitään, se sanoo ja niin se on. Kun ei pääse sinne pään sisäänkään ajattelemaan sen puolesta.

Se on kyllä täällä Suomessa tämä nuorisokulttuuri niin sitä, että joka viikonloppu dokataan. Ja se on kyllä mielettömän kuluttavaa kaikille. Hitto, ikään kuin ei olisi mitään muuta tekemistä kuin pureskella dödöpulloja, hakata seinää, skeittailla, ajella mopolla tai ryypätä. Kaikki on aina niin vaarallista.

Saara kirjoitti...

Niin Tienpäällä, Helsingissäkin kuulemma on jokin paikka nuorille, mutta se taitaa olla helsinkiläisiä täynnä. Täällä meillä maalla ei taida mitään tukipaikkaa olla.

Nyt toistaiseksi tilanne näyttää rauhoittuneen, mutta kaikki muut taitavat olla mökeillään, joten poika on ollut kiltisti kotona. Mutta ei se vielä mitään tarkoita. Kyllä tämä kesä taitaa sydän syrjällään mennä.

Eeva kirjoitti...

Vastaavanlaisia kauhuja kokeneena ja epätoivon sittemmin selättäneenä sanon, että ainoastaan aika - siis kypsyminen - tekee tehtävänsä. Ja pojilla, oman kokemukseni mukaan, se on noin kaksi vuotta.
Muistan vieläkin, kun itkua vääntäen soitin parhaalle ystävälleni ja kerroin "mitä se taas on tehnyt", hän lohdutti sanoen, että kyllä siitä ihminen vielä tulee, usko pois. Niin sanon minäkin sinulle! Ja kehotan sinua hieman relaamaan (mikäli mahdollista) ja elämään itsekkäämmin, kun et kuitenkaan pojan matkassa voi kulkea. Ja lopuksi: älä menetä uskoasi lapseen äläkä kadota yhteyttä ja lupaa, että aina saa tulla kotiin oli tilanne mikä tahansa ja että aina saa soittaa. Tsemppiä ja voimia sinulle, lopussa kiitos seisoo. Aivan varmasti!