Puhun Puckille

Taas viiraa päästä. Mikään ei oikeastaan ole kovinkaan perseellään, mutta pattiin ottaa kuin pahemmassakin pemssissä. Aamu alkoi ihan hyvin. Heräsin ajoissa kello viisi ja kirmasin koiran kanssa pihalle kunhan olin vähän aamutoimia tehnyt. Ei mitään ongelmaa. Ehdin junaan ja töissäkin tein kaikki mahdolliset messuhälinän takia rästiin jääneet pikkuhommelit. Sain tilattua Puckille täksi päiväksi tehosterokotusajankin 17.15 ja kaikki sujui suorastaan loistavasti.

Mutta ei siihen tarvita kuin junan pieni töksähdys Granin asemalle ja minuuttiaikataulu on pilalla. Sitten sitä alkaa miettiä, että mikä päivämäärä on jauhelihassa ja mikä kanassa. Ja kumman pistän paistumaan, kun juoksen kotio. No siinä kotio juostessa sitä tajuaa, että jos ehtii ruuan laittamaan, niin ei ehdi enää syömään. Ei siinä mitään. Hyvä vasikka elää juomallakin. No minä siinä sitten kesken suikaleitten kääntelemisen muistan, että kaapissa on Pandan konvehtirasia, eilen ostettu ja avaamaton. Että jos otan pari niitä, niin hyvin menee. Jumalauta, kaikki syöty. Tyhjä paketti hyllyllä. No, juon vettä ja alan kinuta jotakuta pennuista mukaan eläinlääkärille, ettei Puckia pelottaisi, kun joku olisi takapenkillä sitä lähellä, mutta neitokaiselle ei käy, kun on kavereita, kuopus ei suostu muuten vain ja esikoinen on lähdössä treeneihin. Ei muuta kuin Puck hihnaan ja...

eihän se mihinkään ovesta lähde ilman Macia, mutta enhän minä sitä kahjoa voi mukaan ottaa. Se on niin hullu lääkärissä aina. Yhdessäkin tekemistä. No, tungen Macin oven raosta sisälle ja paiskaan oven kiinni perässä ja kannan Puckin väkisin autoon. Siellä takaosassa se alkaa täristä pelosta. Koko matkan minä sille puhun, ettei tässä ole mitään hätää. Että on pimeää, mutta ei se mitään haittaa, ei mitään hätää, kaikki on hyvin ja kohta ollaan taas kotona. Perillä se ei suostu tulemaan autosta ulos ja minä kannan sen lääkäriin. Ovella se törmää jättiläisbokseriin ja taas se on sylissäni.

Lääkärissä menee ihan hyvin. Puck tärisee pöydällä ja minä lepertelen, että hienosti menee, ei mitään hätää. Hienosti meneekin. Mutta ulos se ei taas suostu tulemaan, koska jättiläisbokseri voi tulla mistä vain. Ja sitten se näkee pihassa pakettiauton ennen kuin ollaan ovesta ulkona. Ja minä kannan sen autoon ja halaan sitä viisi minuuttia, että tärinä lakkaa. Pakko se on lähteä kotiinkin siitä.

Hetken näen sen korvat peilistä ja ajattelen, että kaikki on hyvin, mutta sitten alkaa kumma kurnutus, ja minä tietysti kysyn, että onko kaikki hyvin. Onko hyvin? Onko? Puck? Kaikki ok? Ei vastaa. Ihme ääntä se siellä pitää ja minä ajan auton tien sivuun ja menen katsomaan. Siellä se syö omaa (hei, jos olet syömässä niin älä lue) oksennustaan. Uh, no, Puck näyttää ihan hyvinvoivalta, vaikka onkin aika peloissaan. Ja oksennuskin on siivottu. Jatkan kotimatkaa ja eikö se taas ala kurnuttaa. Pysähdyn bussipysäkille ja puhun Puckille, että koettaisi jaksaa, kun kohta ollaan jo kotona ja sitä rataa. Sieltä se katsoo ja ihan kuin sen silmissä olisi kyyneleitä. Syvä huokaus, ja matka jatkuu.

Kotipihassa avaan auton takaoven ja se on oksentanut kolme kertaa. Ja tärisee. Houkuttelen sitä ulos, muttei se tule. Otan sen syliin ja kannan sisälle. Se näkee Macin ja heti häntä heiluttaa koiraa. Alkaa hirmuinen rundi ja juokseminen ja elämä on ihanaa. Vai niin. Menen siivoamaan oksennukset ja pesen sen, mikä se on, farmariautossa se takaosa. No sen. Ei ole enää nälkä. Keitän kahvit ja ajattelen kaiholla niitä konvehteja.














Nyt sitä väsyttää. Ja minäkin joudan nukkumaan.