Kohta vieraat tulevat

Huomenna esikoinen pääsee ripille. Viime yönä siivosin puoli kahteentoista ja aamulla heräsin viideltä. Koko viikon on ollut sama tahti. Toihin, kotiin, ruokaa laittamaan, siivoamaan ja pesemään pyykkiä. Opiskelutehtävien palautuspäivätkin olivat tällä viikolla. Junassa olen lukenut tietoyhteiskuntaraporttia ja tekijänoikeusrikoksia, mikäli en ole nukahtanut. Tuo tietoyhteiskuntaraportti on kyllä silti ollut silmät avaavaa luettavaa. Kuulkaa, unohtakaa humanismi, kommunismi, vasemmistolaisuus ja kaikki sen sellainen hyvää tarkoittava vöyhötys. Nyt ollaan pelkkää innovaatiota koko porukka. Meidän pitää olla hei kilpailukykyisiä, tuottavia ja osaavia: Menestyksen perustan luominen edellyttää pitkäjänteistä työtä alkaen peruskoulun yrittäjyyskasvatuksesta ja asennemuutoksesta, joka mahdollistaa taloudellisen menestyksen hyväksymisen ja arvostamisen muuallakin kuin urheilussa.

Ettäs tiedätte.

Koska en ole ehtinyt nukkumaan juuri lainkaan, Skrubun viikkovitonen sopii oikein hyvin tähän haaveiluun.

Missä ja miten nukut parhaiten?

Pikkuhiprakassa varmaankin, mutta yleensä nukun parhaiten yksin omassa sängyssä, mitä ei kyllä ikinä tapahdu.

Koska viimeksi nukuit oikein, oikein hyvin?

Ei mitään muistikuvia. Varmaankin leikkauspöydällä noin 16 vuotta sitten.

Millainen olet yleensä aamuisin?

Hyväntuulinen. Ihan totta. Tiedän, että minua inhotaan sen takia, mutta en aio pilata päivääni heräämällä vitutuksen vallassa.

Mikä on kaikkein jännittävin tai epätavallisin paikka jossa olet yöpynyt?

Tuskin mikään kovin epätavallista on nykyaikana.

Mikä on kaikkein sopimattomin paikka tai tilanne jossa olet nukkunut?

Kassalla. Asiakas lappoi tavaroita niin pirun hitaasti hihnalle, että yön valvoneena ehdin torkahtaa kesken näppäilyn. Tämä kyllä tapahtui hyvin nuorella iällä.

Että tämmöstä. Hyvää viikonloppua.

En lähde enää koskaan kapakkaan

On ollut kovin vaisu olotila. Olen kokonaisvaltaisesti vaisulla tuulella. Eilinen muutaman työntekijän läksiäisjuhlakin meni ihan muita kuunnellessa vain. Jos sanoinkin jotakin, se kuulosti matalalta murahdukselta. Sikäli niiden itseä kymmenen, viisikintoista vuotta nuorempien kuunteleminen on ihan positiivinen kokemus. Tiesittekö esimerkiksi sitä, että nainen leipoo eniten silloin kun se on rakastunut. Itse en ole leiponut vuosikausiin.

Nuorien ja kauniiden naisten kanssa kulkeminen kapakasta kapakkaan vaatii näin rupsahtaneelta ihmiseltä ylimääräisiä voimia ja henkistä kamppailua. Olinkin puolen yön aikaan aivan valmis istahtamaan taksiin ja erakoitumaan loppuiäkseni, mutta en jaksanut vastustaa tyttöjen vonkaamista. Minun pitää kuulemma edes kerran elämässäni käydä Onnelassa ja tomerasti sitten käsikynkässä tallustettiin Onnelaa päin. Pankkiautomaatilla meidän edessämme jonotti pari nuorta naista, joista toinen oli kyykyssä toisen edessä ja lipoi kielellään ystävätterensä farkkuja pimpsan kohdalta. Tunsin itseni niin järkyttävän vanhaksi ja huumorintajuttomaksi.

Onnelaan johti kaksi pitkän pitkää jonoa, joista molemmat koostuivat nuorista trendihenkilöistä. Menimme lähimpään jonoon. Niin paljon nuoria, kauniita ja meneviä ihmisiä maailmassa. Teki mieli vetää huppu päähän. Kun olimme parinkymmenen minuutin päästä päässeet ovimiehen kohdalle, se kysyi onko meillä nimellä varustettuja VIP-kutsuja. Se siitä sitten. Olimme väärässä jonossa, mutta tarkemmin ajatellen kumpikaan niistä jonoista ei ollut oikea. Lähdettiin kälppimään kohti Presidenttiä, jossa oli sentään ovi avoinna, kohtelias vahtimestari ja paljon kaltaisiani vanhuksia umpikännissä. Ihan kuin olisi ollut laivalla. Coverbändi soitteli kasaripoppia ja minä jäin tyttöjen narikaksi pöytään vahtimaan käsilaukkuja. Kävi siinä joku mieshenkilö örveltämässä, että shä olet mmlvsaio... näköne.
- Ahaa.
- Tajuatshä?
- Öö, en.
- Shhiss mä olen mm-mestari pojtnavjkajgafa...
- No vau.
- Pithääksh mun lähtee?
- Juu.
- Shano vaan niin mä lähen.
- Lähe.

Tyttöjä ei kuulu ei näy. Käsilaukut sylissä kökötin siinä kuin säikähtänyt vanha mummo. Se niinku riitti. Kiikutin kassit tanssilattialle ja kipitin taksiin. Paljon on puhuttu noista bloggaavista taksikuskeista. Minulle osuu aina vain tuppisuita perkeleitä. Kai niitä ottaa päähän lähteä heittämään 50 kilometrin keikkaa yhden rupsahtaneen muijan takia.

Oli kahvia ja pullaa

Voi taivaan vallat, minkälaisista kehäraakeista ne tekee vielä ministereitä. Kyllä siellä on kähmitty niin pirusti taas, että ei tässä voi kansalainen kuin silmät selällään seurata mitä ne vielä keksii. Olen luullut, että Kanerva on ollut pitkän aikaa pelkkä vitsi tekstiviesteinensä, mutta kaipa se sitten on ollut Matille jonkinlainen esikuva. Väyrysestä ei saa sanottua enää mitään. On tämä vaan niin mykistävää.


Olin muuten rippikoulun vanhempainillassa. Jouduin polkemaan paikalle tyttären fillarilla. Lähdin niin viime tipassa, että vasta ensimmäisellä polkaisulla tajusin istuvani polvet sylissä. Oli myöhäistä lähteä etsimään jotakin kuusiokulma-avainta satulan nostamista varten. Tuntui niin kuin olisi kottikärryillä ajanut, vaikka pyörä on aivan tuliterä. En ymmärrä, eihän tytär ole minua enää kuin viitisen senttiä lyhyempi. No, hapoilla mentiin muutama kilometri, ajoissa olin perillä ja pappiakin puhuttelin. Oli kahvia ja pullaa. Virsiä laulettiin, joskin minä istuin otsa kurtussa ja yskin. Onneksi on flunssa. En ollut ikinä kuullutkaan semmoisia virsiä.

Tulin sitten pyörää taluttaen metsän kautta pois. Aikoinaan tuli asuttua muutama vuosi siinä metsän reunassa kunnan vuokratalossa ja kuljettua lasten kanssa rattailla päivittäin pururataa pitkin milloin mihinkin kerhoon tai käytyä keräämässä suppilovahveroita ja vadelmia. Siinä metsässä kasvaa enää paska. Pururataa ei käytännössä ollutkaan, ja sen tilalle tallattua polkua ei meinannut edes pyörällä päästä. Piti puikkelehtia juurakoitten ja kaatuneiden puiden välistä, sekä koikkelehtia mustan liejun yli pyörä kainalossa. Varsinainen temppurata. Koko metsä oli tuhon oma. Se oli jotakin aivan pöyristyttävää. Kaatopaikka. Kyllä ihminen on sitten viisas.

Tämä rämeikkö oli ennen lampi, jossa kasvoi kauniita vesikaisloja ja kurjenmiekkoja. Nyt kuran ja romujen seassa räpiköi muutama säikky sorsa.

Pitäisikö päästä vähän kritisoimaan?

Eilisilta meni aivan kanavasurffailuksi. Tuli maattua reporankana sohvalla ja vuoden tauon jälkeen katsoin jopa Uutisvuodon. Se riittikin sitä lajia taas vissiin tappiin asti. Mikä saa aikuisen miehen käyttäytymään niin typerästi kuin Jari Tervo? Kenties mediapäivien sofistikoitunut yleisö taannutti Tervon murkkuikäisen tasolle. Sitä kun yrittää niin kovasti esittää itseään fiksumpaa, joutuu ihan eksyksiin ja menettää kontrollinsa. Katja Ståhlille Tervo aukoi sovinistista päätään niin kuin pahainen kukkopoika. Hävetti.

Jos muistelen oikein, niin Uutisvuoto on kai luokiteltu huumoriohjelmaksi. Miksi ihmeessä minulla on vieläkin hampaat hellinä siitä väkinäisestä irvistelystä? Kohteliaisuussyistä varmaan tapailin jonkinlaista hymyä, joka lopulta hyytyi ilman ainuttakaan naurahdusta. Nymanin Peterin sänkykamariripsetkään eivät enää pelasta niitä peruna suussa väkisin väännettyjä vitsejä. Ohjelma kaipaa kyllä kipeästi Tabermannin elostelijan elkeitä. No, en taida enää kuulua kohdeyleisöön, joten sitä silmällä pitäen kritiikkini on joutavaa leukojen lonksutusta. Enhän ole katsonut kyseistä ohjelmaa aikoihin, mutta sadattuhannet siitä saavat vieläkin lauantai-illoillensa sisältöä. Jos se niille toimii, mikä hitto minä olen siihen mitään sanomaan.

Kymppiuutisten jälkeen jäin yksinäni toljottamaan Muumion paluuta. Suoraan sanoen en muista, olenko katsonut koskaan mitään niin typerää. Luokittelisin elokuvan normaalia huonommaksi lastenelokuvaksi, mikä kyllä lähetysaikaan nähden on hieman outoa. Elokuva oli niin höpö, että se sopisi lauantai-iltapäivien perheleffaksi, mutta joku hemmetin kalkkis siellä maikkarilla tarjoilee myöhäisillassa näitä säälittäviä väsäyksiä tympiintyneille ja yksinäisille aikuisille. Hei, emme ole idiootteeja, vaikka joudumme viettämään iltojamme television ääressä toisin kuin trendiravintoloissa sosiaalista seuraelämää viettävät ikäisemme. Kai sille elokuvalle oli katsojansa. En vain taas osunut oikeaan koloon. Sitä onkin nykyisin yhä vaikeampi löytää tässä viihdepläjäysten valloittamassa meediassa.

Siinä haukottelujeni lomassa tajusin yllättäen vaihtaa kanavaa. Ruutuun päsähti vanhuksia hoitava keski-ikäinen brittinainen, jonka aviomies oli jättänyt uuden ihastuksen takia. Näinhän meille monesti käy, niin miehille kuin naisille: Kun rakkaus jättää meidät, niin se jättää. Pointti on siinä, miten siitä selvitään. Tosin harva meistä silti jaksaa löytää elämälleen sisältöä vanhusten hoitamisesta ja kuunnella ex-anopin jatkuvaa vittuilua. Koska en tiennyt mitä elokuvaa olin katsomassa, otin Hesarin ja luin Harri Römpötin kenties pikkurahan puutteessa kiireessä väsätyn esittelyn (HS 14.4.2007) aiheesta: Jacobin (aviomiehen) halun häipyä melkein ymmärtää, kun heti tv-elokuvan alussa ilmenee, että talo on täynnä kärttyisiä vanhuksia. Alan Platerin kirjoittamassa ja Christopher Menaulin ohjaamassa draamassa Jacobista tehdään melkoinen mäntti, mutta vielä nopeammin katsoja kai tuomitsisi miehen, jos hän hylkäisi vanhusten sijasta lauman lapsia. Nyt Jacob sen sijaan havittelee kersoja... brittituotanto tuntuu jämähtäneen tällaiseen peruspuuroon.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta siitä, kenen pitäisi päästä kritisoimaan mitäkin ja kenen taas ei. Tässä Römpötin tapauksessa asia lyö jotenkin kirkkaasti silmille. Kun me kaikki tiedämme, että on olemassa kasapäin miehiä, jotka hylkäävät vanhat vaimonsa nuoremman takia, niin jotenkin tuosta kritiikistä heräsi ajatus, että onkohan kriitikolla kenties se kuuluisa oma lehmä ojassa. Kaikki miesten tekemät vääryydet pitäisi ilmeisesti vain hyväksyä ja karsia tällaiset leimallisesti miehiä mäntittävät elokuvat pois peruspuurolistalta. Tuon esittelyn mukaan joistakin miehistä vain tehdään mänttejä, mutta ne eivät sitä siis oikeasti ole. Missä helvetissä on objektiivisuus? Samaan tapaan asia koskisi myös naisia, eli arvostellaanko kaikki naisia mäntittävät tv-elokuvat samalla tavalla? Tuskin tällaista älynväläystä tullaan Römpötin esittelyissä näkemään. Miksi pitää aina ottaa itseensä niin kovin, että antaa tunteiden sumentaa arvostelykykynsä? Pitäisihän kriitikon nyt jollakin tavalla nousta asioiden yläpuolelle, ja jos niin ei käy, viime aikojen valitus väärin valituista kriitikoista on ihan aiheellinen.

Mikä merkitys ylipäätään on teilauskritiikeillä? Elokuvan, kirjan, levyn tai muun arvosteleminen omien tunteidensa tai jämähtäneiden maneeriensa kautta ei palvele ketään. Jotkut auktoriteettiuskoiset jättävät elokuvan katsomatta tai kirjan ostamatta tietämättä edes mistä jäävät paitsi. Loppujen lopuksi teilaukset yksinkertaisesti vain supistavat ihmisten kokemuksia ja loukkaavat tekijöitä. Kehitetäänkö sillä tavalla taidetta? Luodaanko ilmapiiriä, jossa luominen on innostavaa? Vai pannaanko saatana kaikki kärsimään, kun kriitikko nyt ei vaan tykkää.

Suomalaisilla on järjettömän luja usko siihen, että totaalinen teilaus vahvistaa luonnetta ja kasvattaa tekijää. Se uskomus on naiivi ja kertoo oikeastaan vain siitä, että suomalainen elää henkisessä pimeydessä. Näinhän ei tarvitse olla. Elämästä voisi ihan nauttiakin, mutta sitähän me emme oikein meinaa millään oppia. Pienikin valonpilkahdus tai onnistumisen tunne sammutetaan aika äkkiä, jos ei omasta, niin jonkun toisen toimesta. Meidän tittelinkipeä kulttuurimme on melko syvältä. Me uskomme vain pimeään puoleen, kaikki muu on valhetta tai kevyttä hapatusta, siksi myös myönteistä palautetta on niin vaikea uskoa.

Itselleni on nykyisin todella kaukainen ajatus, että jonkun kriitikon mielihalujen mukaan minun pitäisi joutua kärsimään. Siis älkää unta nähkö. Kylläpähän se olen minä, joka olen itseni armottomin kriitikko, ja jos jälki ei jollekin toiselle kelpaa, niin sitten se ei vaan kelpaa. Helppo tietty sanoa, kun en tuota enää mitään kritisoitavaa, mutta jos tuottaisin, niin luultavasti tunkisin teilauksen kriitikon kurkkuun. Vai mihin muka on kirjoitettu näiden kriitikoiden valta jalostaa kärsimyksellä parempia tekijöitä? Jumalauta, kriitikothan ovat ihmisiä! On aivan älytöntä tulla väittämään, että joku nyt on opiskellut alaa niin ja niin paljon, ja saavuttanut sitä kautta tiedon, mihin tämän maailman taidetta tulisi kehittää. Tekijät ovat kylläkin niitä, jotka luovat, keksivät uutta ja tekevät. Kriitikot eivät. Kyllä se tekijästä kuulkaa lähtee. Kriitikkoparat yksinkertaisesti haluavat valjastaa taiteen tai minkä tahansa viihteen mieleiseensä muottiin, eivät ne välitä sen tekijästä tuon taivaallista. Teilauskriitikot pyrkivät ainoastaan pitämään taiteensa sellaisena kuin he itse haluavat välittämättä muiden makunystyröistä yhtään mitään. Ei kukaan voi sanoa, onko teilaus oikein vai väärin tai jokin totuus. Se on vain yksi mielipide. Arvostelijan onkin koettava taideteos henkilökohtaisesti merkittäväksi oman persoonallisuutensa kautta, sanotaan täällä (Mol, kriitikon ammattivaatimukset).

Iän ajan on nähty, että niin kriitikot kuin esimerkiksi kustannustoimittajat ovat osuuneet pitkällä tähtäimellä harhaan useammin kuin ihmisaivoilla pystyy laskemaan. Hesarilla onkin aivan liian suuri valta suomalaisiin nähden. Sehän on vain lehti, jota saa kuka tahansa arvostella. Joidenkin mielestä se on mimosamaista valitusta, mutta minusta noissa tapauksissa kovan kuoren alle on kätkeytynyt mielistelevä ihminen, joka ei missään mielessä voi kyseenalaistaa kriitikoitten auktoriteettia. Sellainen sokea usko muistuttaa hyvin paljon hupaisaa palvontaa.

Buranapäivät

Äh, kyllä harmittaa. Susu vonkasi mediapäiville, eikä minusta ole tässä kunnossa lähtijäksi. Räkä valuu solkenaan. Piti ihan ottaa yöksi vessapaperirulla viereen ja siitä sitten kelata vaan nenän alle. Päässä jyskyttää, ja kyllähän te tiedätte tämän pakollisen draamaqueenosuuden; hyvä kun tältä huminalta kuulee omat ajatuksensa, josko niitä pahemmin onkaan. Toisekseen pitkästä aikaa olisi ollut vapaata aikaa sen verran, että olin suunnitellut lähteväni ostamaan uutta sohvaa. Vanhaan sohvaan ovat kissat teroittaneet kyntensä tuhannet kerrat ja nyt koirallakin on tapana ottaa sohvalta oma paikkansa kuin Archie Bunker konsanaan. Jos siinä paikalla on jotakin, tyynyjä tai muuta sälää, se kaapii ne pois ja rysähtää huokaisten sohvalle. Se kaapii tassullaan jopa minutkin siitä ihan pokkana alas, jos olen epähuomiossa siihen itseni tällännyt. Nyt se on alkanut kaapia selkänojan tyynyjäkin alas, joten sohvan verhoilu on aivan hajalla.

Mac muuten täyttää tänään 5 v. Joku välkky sanoi minulle, että kunhan se tulee kolmen vuoden ikään, niin se lopettaa kaikki typeryydet ja viisastuu. Joo ei. Mikään ei ole muuttunut, paitsi hieman alkaa olla leuan alla harmaata. Vastikään eräs rouva vastaan tullessaan ihasteli, miten ihana labbiksen pentu se siinä. Hehheh, en kehdannut kertoa totuutta. Mac on siis rakkauslapsi, bordercollien ja labradorinnoutajan hybridimuoto. Borderista sillä on jäljellä labbista alhaisempi säkäkorkeus ja hienoinen paimennusvietti, joka pentuiässä ilmeni perheenjäsententemme persauksista näykkimisenä silloin kun lauma oli liian hajallansa. Nythän se on identiteettikriisinsä läpikäynyt ja luojan kiitos unohtanut sen näykkimisen. Mac muistuttaa erehdyttävästi labbista ja noutajaidentiteettinsä se on jo löytänyt. Kyllä se aina vaan sen nallen suuhunsa noutaa, kun joku tulee kotiin. Linnuista se on yhtä kiinnostunut kuin minäkin. Viime yönä jämähdettiin iltapissillä kuuntelemaan pöllön huhuilua ja kanahaukan huutoa pimeällä pellolla. Tuskin olisi ilman koiraa tullut siellä yksinään pahemmin seisoskeltuakaan.

Kumipallona

No niin, nyt täytyy kyllä sanoa, että minulla on jumalaton ikävä paria poislähtenyttä työntekijää. Tämä nykyinen tilanne on veretseisauttava. Ilahdun niin paljon jonkun extran töihin tulemisesta, etten enää edes välitä, vaikka tulisi myöhässä. Pääasia on että tulee, eikä valita. Ilahduin tänään jopa tj:n käynnistä, enkä meinannut päästää pois ollenkaan. Keksin tikusta asiaa, etten jäisi niiden kahden kanssa sinne yksin. Kaikkein parasta tietenkin on, kun joku netistä tuttu tulee käymään, niin kuin tänään. Tuntui jotenkin kummalta, niin kuin oikeasti tuttu olisi siihen ovesta hymykuoppinensa pöllähtänyt. Lienenkö sanonutkin jotakin niin hölmöä, kuin että no siinähän se nyt on.

Sanotaanko tästä työtilanteesta nyt kuitenkin vaikka niin, että joustamattomuus on päivän sana päättämättömyyden ohella. Se on sikäli mielenkiintoinen tilanne, että vaikka ei itse vielä tietäisi mitä mieltä on, kannattaa olla kaiken varalta eri mieltä ainakin siihen asti, kunnes päätetään toisin. Koko ajan juputetaan, miten on liian matala pöytä tai liian kylmä, liian kuuma, liian kiire, liian hiljaista, liian paljon meteliä, liian vääränlainen puhelin, liian huono tietokone... siis se valituslista on loputon... Sikäli tietty hankalaa, kun niille asioille en mitään voi ja niille mille voin käy näin: ensin sanotaan, ettei haluta tehdä iltavuoroja, ja kun niitä ei sitten laiteta, niitä sitten halutaankin. Monen kuukauden työvuorolistat uusiksi. Sitten halutaan kesäloma pätkissä, kolme+yksi viikkoa, molemmat, ja kun näin toimitaan, niin sitten ei enää halutakaan, vaan kaikki neljä viikkoa pidetäänkin putkeen. Ja samaan aikaan kuin se toinen tietenkin. Naiset! Joo ei muuta kuin työvuorolistat taas uusiksi. Miksi minä olen tällainen saatanan kumipallo, hä? Jos jollakulla on minulle muita hommia, niin ilmottautukoon sähköpostissa. Olen joustava, enkä valita kuin blogissani. Teen työni, enkä kaipaa lahjuksia enkä kehuja. Kunhan ei koko ajan juputeta.

Ettei tulisi elukoita

No nih, nyt alkaa olla auringon uudelleen syntymisen kunniaksi ikkunat pestynä ja paskakerros kuorittuna tästäkin huushollista, ikään kuin olisi yllärimunan avannut ja löytänyt sisältä ihan kelpo kodin. Olen myös pessyt ja varastoinut talvikamppeet, raivannut kaapit ja lakaissut pihasta syksyn lehdet. On sitten luonnonkin mukavampi nousta kuolleista. On se onni, että Jeesuksen ylösnousemus sijoittuukin juuri tähän aikaan vuodesta, kun auringon armottomat säteet lävistävät paksuimmankin pölykerroksen. Miten sattuikin. Tuosta pölykerroksesta tuli mieleen tänä aamuna esikoisen kanssa käymäni keskustelu:
- Mitä sä teet?
- No siivoan, herranjestas.
- Ai miks?
- No ettei tulisi elukoita.
- Ei niitä tule. Ei torakat elä näin pohjoisessa.
- Eläähän. Ja luteet.
- Eihä elä.
- No voi herranjumala, älä väitä päivänselvää asiaa.
- Ei ne elä.
- Sä vaan yrität, ettei sun tarttis siivota omaa huonettas.
- Ei mun tarttekaan. Jos ei sotke, niin ei tartte siivota.
- Heh, vai et sotke! Sitäpaitsi siivota tarvii muutenkin. Ihminen ei selviä elämästä siivoamatta. Paikat likaantuu pelkästä elämisestä ja pölyä tulee kyllä ihan itekseenkin.
- Eihän tule. Jos ei sotke niin ei tule.
- No voi hyvä luoja! Tietenkin tulee.
- No eihän tule.
On pakko tunnustaa, että menen ihan sanattomaksi välillä. Eilen vein esikoisen kirkkoon. Kohta on siis rippijuhlat, joita emme tosin aio erityisemmin juhlia. Rippikoulu käydään kuulemma sen takia, että saadaan lahjoja ja moporahaa. Teinillä on vielä pari jumalanpalvelusta käymättä. Sen ämpärin kuulokkeet roikkui kauluksen alta ja minä sanoin, ettei sitä saa kirkossa kuunnella. Siellä pitää kuunnella saarnaa.
- Eihä tartte. Riittää kun on siellä, että saa merkinnän.
- No justiinsa. Haluatko, että lähden mukaan.
- No et varmaan lähde!... Ööh, mä nukun siellä kuitenkin, ei sun tartte.

Öisin olen katsellut tyttären kanssa televisiota, toissayönä katsottiin Harry Potter ja liekehtivä pikari sekä viime yönä Tähtien sota: Episode III - Sithin kosto, jossa pääsin paistattelemaan tietämykseni valossa. No tuo, jaa, no sehän on Anakin, siis tuleva Darth Vader, kyllä, siis se oli ennen hyvis, mutta siitä tuli sitten pahis. Sen tyttöystävä odottaa vauvaa... no kaksoset, Luke ja Leia. Se maski? No kohta se selviää, mutta voinhan minä jo kertoa, että sille käy huonosti, kun Obi-Van Kenobi silpoo sen valomiekallaan ja Anakinista tulee munapää...

Vähän vinksahtaneista näkökulmista

Nämä lehtien esitystavat alkavat kyllä tuntua vähintäänkin omituisilta. Siis kansa haluaa Niinistöstä valtiovarainministerin sanotaan Helsingin Sanomissa tänään otsikolla Kysely: Kansa haluaa Niinistöstä rahaministerin tai puhemiehen. Ihan todellako? Ilta-Sanomien TNS Gallupilla teettämän kyselyn mukaan valtiovarainministeriksi Niinistön haluaa 26 prosenttia vastaajista. Puhemieheksi Niinistöä suunnitteli 24 prosenttia ja ulkoministeriksi 20 prosenttia vastanneista. 11 prosentin mielestä Niinistö joutaisi rivikansanedustajaksi. HS 7.4.2007. Siis 26% vastaajista haluaisi Niinistöstä valtiovarainministerin. 26 %:n kansa?

Kuka haluaa Niinistön valtiovarainministeriksi? Siis kansa vaiko SanomaWSOY?

Maaliskuun lopussa julkaistun tutkimuksen mukaan iltapäivälehtien lööpit ovat raaistuneet. YLE Uutiset julkaisi siitä otsikolla Väkivalta on lisääntynyt lööpeissä uutisen, jossa sanottiin että: Iltapäivälehtien lööpit ovat muuttuneet väkivaltaisemmiksi. Väkivaltaotsikoiden määrä on kasvanut ja otsikot kertovat aiempaa enemmän henkirikoksista. Ilta-Sanomat julkaisi saman uutisen Internetissä ensin otsikolla Väkivaltaotsikot vähentyneet IS:n lööpeissä. Muutamaa tuntia myöhemmin otsikko oli muutettu muotoon IS:n linjanmuutos näkyy lööpeissä, mutta tutkimusta oli tulkittu tähän tapaan: IS:n uusi linja, pari piirua asiajournalismin suuntaan, näkyy lööppien väkivaltauutisten otsikoinnissa. Tämä käy ilmi Tampereen yliopiston Journalismin tutkimusyksikön perjantaina ilmestyneestä tutkimuksesta, jossa on tutkittu iltapäivälehtien lööppejä vuosina 1985-2006. IS 30.3.2007


Hei ihan oikeasti, älkää uskoko ketään. Minä lähden nyt pesemään ikkunoita.

Kerrankin uskosta

Enpä tiedä miten niin onkin hiipunut tämä verkkoelämä. Vaan enpä ole ainoa. Blogitkaan eivät enää Tietoviikon mukaan lisäänny entiseen tahtiin, vaikkakin yllättävän paljon vaikutusta niillä on ihmisen oikeaan elämään. Luin eilen, että masentunut mies hirtti itsensä nettikameran nähden, mukavien virtuaaliystäviensä kannustamana. Tosin kuka sitä todesta ymmärtää ottaa ihmisen tuskaa. Leikinlaskua ei kai sen pidemmälle enää viedä. Huumorintajulla on kuitenkin rajansa.

Eilen tuli katseltua telkkaria yömyöhään asti, ellei peräti aamutunneille. Joltakin kanavalta tuli tohtori House vissiin kahden maissa, vai meninköhän kellosta sekaisin. Oli joka tapauksessa nollausilta. Toissapäivänä oli tentti ja ennen uutta rupeamaa lupasin itselleni yhden päivän ilman hampaiden kiristelyä. Imuroinkin oikein ja luuttusin vähän.

Katsoin myös Mel Gibsonin ohjaaman Jeesus-elokuvan pääsiäisen kunniaksi. Minusta se ei nyt varsinaisesti ollut juonielokuva eikä todellakaan mikään syväluotaus raamutullisten henkilöhahmojen persooniin, vaan silkka opetusohjelma, jonka tarkoituksena oli havainnollistaa erilaisia turpaanvetämisen tapoja, kuten perinteistä hakkaamista ja potkimista, sekä kunnon koukkupäisen sarjaraipan sivallusta, niin että veriset ihonriekaleet vaan lentelivät. Henkeä haukkoen sitä piti katsella, että kuinka paljon ihminen voi oikein rääkkiä kestää. Se oli sairasta. Kun olin valmis kääntämään pään pois, Jeesuskin käännettiin ja sitten hakattiin toiseltakin puolelta.

Siinä vaiheessa tajusin, että elokuva oli tehty juuri minunlaisille kusipäille. Meidän aikamme pahvisille ihmisille. Gibsonia voi haukkua ja elokuvan ohuutta elitistit ivailla, mutta minä sain elokuvasta herätyksen. Miten hyvin nykyaikainen pahvipää osaa eläytyä Raamattuun? No, tarinan mukaan Jeesustahan vähän hakattiin ja ruoskittiin, pantiin orjantappuroita päähän, ja sen jälkeen Jeesus kasvot valaistuneena raahasi riutuen ristinsä Golgatalle. Mitä se meille väkivallan turruttamille ihmisille oikeasti kärsimyksestä kertoo? Ei mitään. Meille kärsimys astuu konkreettisesti esiin vain silmittömällä väkivallalla kuorrutettuna, muutoin emme tuskaa pysähdy ajattelemaan. Se pitää visualisoida silmiemme eteen verenpunaiseksi mehustettuna ja höystää korvia raastavilla ääniefekteillä. On ihan ihmisen omaa syytä, että se on tuskassaan näin pitkälle jalostunut. Kun mikään ei riitä, niin se ei riitä. Toisen tuskan pitää räjähtää suolenpätkinä silmille, ennen kuin ympärillämme oleva kärsimys edes hipaisee.

Koska elokuvassa ei selitelty mitään, siinä ei ollut mitään pointtia. Äidin tuska oli ilmeetöntä, vain silmänaluset mustuivat elokuvan loppua kohden. Jeesuksen repliikeistä, joista jokainen taisi alkaa sanalla "totisesti", tuli sellainen käsitys, ettei Jeesus ollut ihan täysillä mukana, siis miehellä ei ollut kyllä kaikki kotona. Elokuvan perusteella (siis ilman taustatietoja) Jeesus näyttäytyi melkoisena jumalafriikkinä, joka oli saanut lahkolleen tukijoita tekemällä joitakin hyviä juttuja. Sen valossa minua alkoikin säälittää ihan hirveästi. Molemmin puolin omiin totuuksiinsa hurahtaneet väittelivät epäolennaisuuksista. Siis jos joku esittelee itsensä kuninkaaksi, ja joku siitä suuttuu, niin kumpi on hullumpi.

Siinä vaiheessa kun lähikuvassa läpikotaisin vereslihalla kituva Jeesus käännettiin vielä ristillä nurinpäin ja käden läpi isketyt naulat tällättiin toiselta puolelta puuhun kiiinni, tuli ihan mieleen, että siinä se roikkuu peräänantamaton ihminen, omassa kärsimyksessään ja omaan totuuteensa loppuun asti tinkimättömästi uskoen, ja kokee tulleensa maailman (tässä tapauksessa Isä Jumalan) hylkäämäksi. Elokuvan Jeesus näytti tietä; siis älkää kokeilko tätä kotona. Pietarikin siitä tajusi ajoissa kolme kertaa kieltäytyä. Riittää kun yksi kuolee saman asian puolesta, muut voivat ottaa vähän rennommin ja kenties olla hieman avoimpia muualta tulleille ajatuksille.

Pääasiahan on kuitenkin, että vain eettisten oppien mukaiset ja kulttuurista riippumatta kollektiivisesti hyviksi ymmärretyt tekomme jäävät kuolemamme jälkeen elämään kirkkaimpina läheisissämme ja lapsissamme. Pahat teot haluttaisiin toivottavasti mielummin unohtaa, jos nyt sitten subjekti ei ole aivan vihansa kyllästämä. Vain oma katkeruus saa pitämään vääryydet mielessä ja kunkin roikkumaan tiukasti vereslihalla omalla ristillään. Armahtamalla voisi unohtaa, jonka jälkeen ihminen voisi ryhtyä taas keskittymään niiden omien tekosiensa seurausten miettimiseen.

"Don't say anything online that you wouldn't say in person."

Mitähän siitä Hesarin julkkisjuoruilusta pitäisi olla mieltä? Juoruilu Lasitalon emännän mukaan on hauskaa (HS 24.3.07) ja Hesarilla on olo vähän niin kuin se jäisi kaiken ilottelun ulkopuolelle jäykällä olemuksellaan. Juoruilu sitäpaitsi lisää yhteisöllisyyttä tässä muutoin niin sirpaileisessa yhteiskunnassa. Toisaalta voisi ajatella, että Hesari yrittää vallata alaa lööpeiltä ja kuroa kiinni hupenevaa markkinaosuuttaan. Mitä me teemme enää Seiskalla ja iltapäivälehdillä, jos Hesari hoitaa niidenkin hommat? Ylevää olisi tietty ajatella, että Hesari hoitaisi senkin hienostuneemmin, sillä tavalla journalismin hengessä, het helvetin isolla jiillä. Sitä paitsi mikä on sen helpompaa nostattaa omaa arvovaltaansa kuin kirjoittaa itseään toopeimmista. Amerikassahan julkkikset, siis poliitikot ja laulajat, on juuri määritelty USA:n tyhmimmiksi.

USA:n kansalaisten mielipiteitä mittaava Opinion Research Group on julkaissut listan kymmenestä julkisuuden henkilöstä, jotka ovat kyselyn mukaan maan tyhmimpiä. (HS 2.4.2007) Heh, siis miten tuollainen tutkimus edes olisi mahdollista ilman julkkiksia? Oman naapurin tai serkun töppäilyjä äänestämällä ei äänimäärä toiveista huolimatta kovin kummoiseksi kerry. Kaiketi into kuitenkin tehdä moisia tutkimuksia ylittää niistä saadun substanssin. Jos media ahkerasti meille ensin syöttää tietoja julkkisten tempauksista, onko se niin kovin yllättävää, että meille muodostuu käsitys näistä tuntemattomista ihmisistä median välityksellä. Jos se käsitys on tyhmä, niin mitä se kertoo median motiiveista? Mitä tämä kaikki julkkishakuisuus ylipäätään siitä kertoo? Tai meistä?

Kun nyt siis Hesari on Kurosen kansien julkistamistilaisuuden jälkeen vajonnut "yleisen mielipiteen" mukaan aina vain alemmaksi, pitää muistaa, että sanomalehden alkuaikoina sen tärkein tehtävä oli juurikin juoruilu. Kansa vaati alusta asti tietää hallitsijoittensa erektiokyvystä, mikä puolestaan takasi kansalle jatkuvuuden tunteen. Kaupungistumisen myötä ihimiset olivat ihan hukassa, samalla tavalla kuin nykyisin globalisaation sekoittaessa identiteettien pakkaa. Eihän meillä ole isossa julkisuudessa enää mitään mistä muusta ottaa kiinni kuin Matista ja milloin vähän Tanjasta, Susanista tai Merikukasta. Jotakin muuta katetta pitää kyllä jo jatkuvuudellekin saada kuin nakuna juoksentelu ja uuniperunat. Ei se näet kyllä Hesarin syytä ole, ettei porukka innostu yhteisvoimin pohtimaan työttömyyden puolittamisen keinoja. Meitä liikuttaa enemmän pääministerin puuhat vapaalla kuin se tylsä arki. Ei me vaan jakseta. Me ollaan niin hyviä. Meillä on laajakaistat ja lauhkea mieli.

Olen itse tilannut Hesarini sillä periaatteella, että se kattaa tärkeän osan meneillään olevista puheenaiheista ja nostaa esiin yhteisen hyvän kannalta tärkeinä pitämiään asioita. Nyt minun pitäisi sitten luottaa Hesarin näkemykseen siitä, mikä nykyään on tärkeää. Ja siihen siis sisältyy julkkikset ja Kurosen kirjan kannet. Kuitenkin olen sitä mieltä, että jos haluaisin lukea julkkiksista, olisin sitten tilannut sen Seiskan. Mutta kun minulle ei tule Seiskaa, en ilmiselvästi kaipaa juorujakaan. Nythän tämä tilanne on se, etten pysty enää näiltä julkkisasioilta välttymään, vaikka haluaisinkin. Tämä puolestaan muokkaa käsitystäni tästä yhteiskunnasta. Hesari siis määrää asenteellaan yleisen arvoperustan ja sen kärkeen kuuluvat tästedes juorut. Joidenkin toimittajien puoltavia kannanottoja en ihmettele lainkaan, perustuuhan heidän oma työnsäkin nimenomaan kriittiseen juoruiluun, jota ei kuitenkaan ilman julkkista voi harjoittaa.

Olenkin tässä jo jonkin aikaa seurannut Lindholm/Jari Mr:n blogia ja nyt kun se lähti Bagdadiin, pääsee paskahousukin valloilleen näin anonymiteetin suojista sanomaan mielipiteensä, joka on yhtä epätasainen kuin arvion alla oleva blogikin. Haakana jo kovasti bloggareille ja kommentoijille noita hienoja ohjeita O'Reillya siteeraten antoikin, mistä Lindholm päällimmäiseksi nosti nimettömyyden peikon. Anonyymiys se aina vaan on kaiken pahan alku ja toivottavasti loppukin. Kunhan kaikki aletaan kirjoittaa näitä juorujuttujamme omalla nimellämme, niin maailma luultavasti pelastuu. Lehtolakin se nimittäin näpäytti toimittajia 30 kohdan ohjeillaan ja ryöpytti heti perään Aamulehdessä Lindholmia, jota juttu puolestaan ei voisi vähempää kiinnostaa. Tästä sekamelskasta mitään tolkkua saa. Noh. Minulle nyt tuli vain mieleen, että mitenkähän tuo lienee, estääkö nimen käyttäminen netissä lopulta mitenkään sen paskahousuisuuden?