tiistaina, maaliskuuta 28, 2006

Elämän tarkoitus on etsiä















Masentaa. Sen lisäksi, että elämä on yhtä junassa ja autossa istumista; ajamista ja ohi kiitäviä harmaita maisemia, se on kirjoja. Pitäisi lukea, mutta olen niin pitkään ollut kurkkuani myöten täynnä kirjoja. Niitä pursuaa kaikkialla, töissä tietty, mutta myös kotona.

Haluaisin lukea hyvän kirjan. Hyvällä tarkoitan kirjaa, jonka parissa viihdyn ja joka saa minut unohtamaan sen heikkoudet, vaikka niitä olisikin. En minä siitä välitä. Haluaisin uppoutua tarinaan, tulla friikiksi. Haluaisin alkaa fanittaa jotakuta ihan sikana.

Pitäisi siivota, mutta aivot on valitusvaihteella. En selviä tästä huushollista enää. Se nitisee nurkistaan, eikä mikään mahdu enää mihinkään. Olen alkanut itsekin pyöriä tavaroitten kanssa ympyrää keksimättä niille ainuttakaan paikkaa, ainuttakaan koloa, mihin ne voisi laittaa. Vaikka vasta heitin säkillisen vaatteitakin pois. Kukaan ei enää löydä mitään. Koko perhe katsoo toisiaan järkyttyneinä, kun joku kysyy, missäs se... on? Me emme tiedä, emmekä me löydä enää mitään. Syyttelemme toisiamme, naapureita, serkkuja ja kavereita. Kaikki on joko kähvelletty tai heitetty vahingossa roskiin. Loppujen lopuksi minä olen se, joka joutuu uhraamaan puoli päivää jonkin repun tai pallon tai kynsisaksien etsimiseen. Enkä minäkään löydä niitä kuin tuurilla. Elämä on tosiaan etsimistä.

21 kommenttia:

mediaopettaja kirjoitti...

mulla on tällä hetkellä kadoksissa tosi hieno lahjaksi saamani rannekello, ei arvokas, mutta hieno neuvostoliittolainen. Kotiteatterin kaukosäädin (puoli vuotta ei havaintoa) olikohan niitä muita.tuntuu, että täällä muutenkin menee puolet kaikesta ajasta jonkun etsimiseen.
Lukemattomuuteni olen nyt voittanut sillä tuulen varjo-kirjalla, hidasta se on kyllä ollut, mutta nyt on enää pari sivua jäljellä, sepä on iha hyä kirja.ei kylläkään täydellinen.

Anu kirjoitti...

Aika mainiota, että mediaopettaja ehti suositella samaa kirjaa, joka tuli minunkin mieleeni lukiessani kirjoitustasi.

Tuulen varjo on Tarina isolla t:llä ja se vie mukanaan. Se on täydellinen, jos on käynyt kaupungissa, johon sen tapahtumat sijoittuvat (ja rakastunut siihen). Muuten se on melkein. :)

Saara kirjoitti...

Luojankiitos. Minä olen ajatellut olevani jotenkin lopullisesti tärähtänyt, menetetty, tai jotain, mutta sinähän vaikutat aika selväjärkiseltä huolimatta kadonneesta kakesta (ai niin!) ja neuvostoliittolaisesta kellosta. Olisi muuten kamalaa hukata neuvostoliittolainen kello.
Tai mitä tahansa neuvostoliittolaista. En tiedä miksi. Sirpin ja vasaran (tai haravan, niin kuin hivenen dementoitunut äitini sanoi) pelko on vielä lujassa. Herranjestas, minähän hukkasin kerran Ladan.

Saara kirjoitti...

Tuulen varjo...hm... itse asaiassa mulla ons e tuolla hyllyssä. Hahhah. Noh, lukenut en kyllä ole. En edes takakantta. Otanpa sen tuosta sitten käsittelyyn... tsoh! Sehän kertoo kirjakauppiaan pojasta, kirjailijasta.... mitä tässä onkaan! Rakkautta, väkivaltaa, ystävyyttä ja petoksen labyrintti!

mediaopettaja kirjoitti...

ladan, heh!
Olen mie anu Barcelonassa käyny, varppina olen ja kohta taas menen. Kirjassa oli vain pari älytöntä juttua, joista en ihan päässy yli.Tarina se tosiaan on.
kyllä se kello varmasti vielä löytyy, pitää vaan hankkia jostain säteilymittari ;)

Saara kirjoitti...

Hahhaa... hyvä idea. Gaigerit raksuttamaan. Jos löydät sen Ladan samalla, niin käske se kotio.

mediaopettaja kirjoitti...

herranjestas muuten: minä ja anu puhutaan sulle samaan aikaan samasta kirjasta ja kirjoja on maailmassa paljon ja sitten sulla on se vielä hyllyssä ja kun vielä ottaa huomioon sen kirjan tarinan, joka....
spooky!

Saara kirjoitti...

No mutta nythän tähän tuli mukavaa ylimääräistä spookya koko lukemiseen!

Silja Orvokki kirjoitti...

Ei niitä kirjoja kannata murehtia. Kyllä ne jaksavat olla siellä kirjahyllyssä ja odottaa sitä, että muistat heidät. Ihan varmasti jaksavat!

Saara kirjoitti...

No mä kyllä aloittelin sitä kirjaa jo parinkymmenen sivun verran. Kirjat on siinä kyllä yliromantisoitu. Mulle ihan oikein.

Aika kiemurtelevat lauseet ja... hm... maalailevat kuvat. Vähän liikaa mun makuuni. Kun on kappaleen verran monimutkaisia lauseita ilman yhtään napakkaa lausetta välissä, mä ehdin alkaa ajatella työasioita.

Louhi kirjoitti...

Täällä toinen, joka ei ole keksinyt tavaroille oikeaa paikkaa. Muuttolaatikkoja on aivan liian paljon nykyisen asunnon pinta-alaan nähden.

... arvelen tunnistavani turhautumisesi tunteen lähteen myös ilman muuttolaatikkoja.

... siihen sitten lisätään muiden perheenjäsenten vankkumaton uskomus, että äiti/vaimo löytää kaiken, niin se vain lisää ahdistusta. Kun vankkumattomasti uskotaan, että äiti/vaimo se hukkaa kaiken - kaiken huipuksi joskus vielä ihan tahallaan! - ja siksi on velvollinen etsimään... se vasta lisääkin ahdistusta ja turhautumista.

Saara kirjoitti...

Joo, Louhi. Kyllä se ahdistaa. Kaikki pitäisi tietää. Viiden ihmisen tavarat täällä kotona ja jokainen kirja töissä. Pää meinaa taas haljeta.

Mutta se Tuulen varjo kyllä parani tuossa aamulla töihin mennessä ja nyt kotimatkallakin.

mediaopettaja kirjoitti...

joo, kyllä siinä tiettyä tenhoa on.

Anonyymi kirjoitti...

Vaan multa oli hukassa NETTIYHTEYS! Ts. muuton yhteydessä boxi kyllä siirtyi lohduttomasti vilkuttelemaan tuohon pöydän nurkalle, mutta asennus tapahtui vasta viikkoja myöhemmin monen monen puhelinsoiton jälkeen.

Eli tapahtumaketju oli tutunoloinen:

Koti täynnä (myös kirjoja, kirjahyllyjä kolmiossa neljä), kukaan ei mahdu sekaan, kukaan ei löydä mitään (paitsi äiti, jonka on pakko löytää). Koti on täynnä vanhoja huonekaluja (siis vanhoja hiukkasen harmitellen ja vähätellen sanoen, vain muutama oikeasti vanha ja siksi rakas) ja lapsen lähtiessä liikkeelle tuskastuttiin ja ostettiin isompi asunto.

Muuttoon ei ehditty keskittymään toivottuun "harkitsen, mitä pakkaan, loput kierrätykseen tai poistoon" -tapaan, ei todellakaan. Nyt ollaan sitten isommassa asunnossa ja tavarat on entistä enemmän hukassa kun ne on ripoteltu sinne tänne ja osa purkamatta ja nyt ne vanhat huonekalut vasta näyttääkin kulahtaneilta.

Tuli sitten tuumattua, että olisko ollut fiksumpaa ja halvempaa pistää kalustus uusiksi... Harkita tarkkaan minkälaisia säilytysominaisuuksia sisältäviä kalusteita ostaa ja sitten laittaa tarpeellinen niihin.

Luovuin muuten pinosta kirjoja, en ikinä uskonut että pystyisin siihen, mutta niin vaan niitä lähti iso kassillinen kiertoon. Samoin parisenkymmentä CDtä vaihtui divarissa yhteen hyvään uuteen.

Tuottaako riittävä ahtaus vastaavat olosuhteet kuin ne, missä hiilestäkin syntyy timantti? Opiskeluaikana kuittailin aina esseiden sun muiden kohdalla: "paineen alla parhaat", vaikkei ne totisesti mitään timangeja olleet, mut läpi menivät. Puristuuko domestisen ahtauden keskellä tavarasta esiin timantit vai kehitymmekö me toivottuun suuntaan? Ja mikä niistä timantin ominaisuuksista on toivottua ihmisessä? Kalleus (kallis makuko?), kovuus (tuosta todella vois olla montaa mieltä), ...

Elämässä olisi kyllä kaiken tämän kaaoksen keskellä tilaus Suurelle Kirjalle. Vaikkei tuo Tuulen varjo välttämättä sitä ole, niin pitääpä se kenties silti hankkia kun on ainokainen mainitsemanne. Tai ei hankkia, vaan lainata ystävältä, jonka asuntoon uusia kirjoja vielä mahtuu ja ilmestyykin, jatkuvalla syötöllä. Oma kirjastoni, sieltä tulee kirjoja eteen suositusten kera, mahtavaa palvelua :)

-Nyymi

Saara kirjoitti...

Heh, tosiaan. Hioutuukohan tästä nyt tosi timangi tämän ahtauden johdosta. Timantti kestää ja kestää... no jaa. Ehkä ei kuitenkaan. Olipa hieno kommentti tuossa edellä. Kiitos paljon. Jään sitä mietiskelemään.


Tuulen varjo on itse asiassa kovin kiehtova kirja siinä mielessä, että siinä tuntemattoman kirjailijan teos saa aikaan mullistavia tuntemuksia. Melkein joutuu miettimään sitä, mitä on aiemmin tullut sanottua... krhm.

Tony kirjoitti...

Olipa hyvä lukea tämä kommenttiloota. Muistui mieleen, että mä tein itselleni päätöksen lukea kirjan loppuun ennen kuin alan taas viettämään netissä liikaa aikaa. Tuota Tuulen varjoa mulle suositteli joskus joku ja ostinkin sen lahjaksi ex-vaimolle. En ole lukenut.

Nyt venäläisen klassikon pariin.

mediaopettaja kirjoitti...

tuulen varjo on nyt luettu! aloitin 7.2. lopetin tänään. luettu pääasiassa vessassa (sori)
tästä se taas lähtee, mitäs lukis seuraavaksi?
kiva olis nyt lukea jotain suomalaista lyhyen lausee proosaa, vaikka Tuuria, onks siltä tullu mitään hyvää viime aikoina?

minh kirjoitti...

Minäkin vaeltelen täällä kissanpissanhajussa enkä saa tikkua ristiin, etsiäkseni esim. yhtä kolmestatuhannesta sytkäristäni, van otan tulta leivänpaahtimesta.

Kuka on sen Tuulen varjon kirjoittanut?

Tuosta ihastumisesta ja fanittamisesta tuli mieleen juuri ostamani leffa Adaptation, jossa Meryl Streep on toimittaja-kirjailija joka ihmettelee hortonomin ja orkideafriikin kykyä innostua totaalisesti jostain asiasta, niin että kaikki muu menettää merkityksensä. Hän miettii sängyssä, että onhan hänelläkin yksi intohimo: haluta tietää, miltä tuntuu välittää jostain asista(tai mistä vaan?) niin kovasti ja intohimoisesti.

Puhuin eilen akvaario-matelijafriikki-ystäväni kanssa ja ajattelin ihan samaa. Kadehdin sitä antaumusta ja innostusta jolla hän puhui asiasta.Mulla ei ole nyt mitään,mitä fanittaisin ihan hulluna...
Sama frendi on muuten ollut teillä töissä tai työharjoittelussa vähän aikaa ja sanoi että oot kiva.
-minh-

Saara kirjoitti...

Venäläisen klassikon voisi lukea, jos... voisi. Voisipa hyvinkin. Tai eei ehkä. Tämäpä meni vaikeaksi. Mitä olet, Tony, lukemassa?

Minä olen sen verran luopio, etten ole Tuurista innostunut. Tiedän, tiedän. En vain ole. Mikälienee sen uusin, joku tuulenraapijat. Vai tupenrapinat... ei jei, se oli taivaanraapijat. Lyhyttä lausetta varmaan Tuulen varjon jälkeen alkaa kaivata... heh. Moninaiset on kyllä ne syyt, joilla seuraavaan kirjaan taas tarttuu. Minä en voi suositella mitään uutta, kun en lue uutuuksia oikeastaan koskaan.


Niin, minh. Minä kyllä haluaisin innostua jostakin asiasta. Tuntuu, että on puolikuollut kun mikään ei kiinnosta.

Jaa, vai sanoi J. niin. Noh... hahah. Minä sitä kerran mietinkin, että noinkohan sinä sen tuntisit, kun kerroit niistä mallin hommista jossakin vaiheessa. J. pyysi joskus vapaatakin päästäkseen mittamaan jonkin liskonsa kuumeetta... vai kävikö se syöttämässä sitä. Kipeä oli, voi lisko parka.

minh kirjoitti...

Hah! On se senverran erikoinen tapaus se J., että puhuu yleensä itselleen vapaat ja kaikki liskojen ja konnien takia.
No nih, maailmahan on sitten pieni.
-minh-

Saara kirjoitti...

No Suomi ny ainakin on piäni.