Olen häpeäksi

Eilen särki päätä. Voi että sitä särkikin. Jo minä vähän ihmettelin, ettei se särky kaikonnut lukuisista buranoista huolimatta mihinkään. Junassa oli vaikea lukea, kun juna jyskytti ja päässä jyskytti. Siinä vaiheessa en tajunnut vielä mitään. Koko päivänä en tajunnut mitään. Mutta kun astuin junasta ulos, silloin minä sen tajusin. Minähän olin taas sairas. Kurkku oli kipeä, nenä vuoti ja aivastutti. Siis miten voi tulla sillä samalla sekunnilla sairaaksi kun astuu junasta ulos. Hyvä kun kotio jaksoin kävellä. Siinä se meni ilta sitä päivitellessä, että miten sitä niin yhtäkkiä vaan tulee kipeäksi, voi herranjumala.

Karmea totuus kävi selväksi, tunsin oloni koko ajan sairaammaksi ja lopulta olin umpisairas. Mittasin jopa kuumeen, mutta ei minulla koskaan ole kuumetta. Melkein. Toissaviikonlopun olin sairaana, viime viikonlopun liian kiireinen, että olisin ehtinyt siivoamaan. No siitähän se riemu sitten syntyi, kun minä aloin parkua, etten ehdi siivoamaan enää ikinä, tai jos ehdin, niin sitten en kykenekään. Ja miten helvetissä minä voin olla koko ajan sairas. Olen aina ollut terve. Ei flunssan flunssaa vuosikausiin. Olin niin vihainen itselleni ja maailmalle, että mökötin vain ja rupesin nukkumaan.

Isäntä ja esikoinen lähtivät aamuviiden jälkeen lätkäturnaukseen Ahvenanmaalle koko viikonlopuksi viettämään halli- ja hotellielämää ja minä lähdin samoihin aikoihin koiran kanssa lenkille. Voi sitä itsesäälin määrää. Laahustin kuin murrosikäinen ja kiukuttelin koiralle. Että teki hyvää. Sitten vain reippaasti töihin. Ei se ylivoimaista ollut kuin vasta iltapäivällä. Mitään Tuulen varjoa en kyllä pystynyt junassa enää lukemaan. Pää painoi sen verran pirusti ja silmämunat upposivat syvemmälle kuoppiin, kun räkää tunki nenästä niin kuin pato olisi aivoista murtunut. Järkyttävää. Siinä minä mietin, että miten hemmetissä pystyn vielä lähtemään ruokakauppaan tekemään viikonlopun ostokset ja laittamaan ruokaa ja käyttämään koiraa pissalla ja ja...

Sitten minä tulin kotiin ja täällä oli siivottu. Kävin kyllä kaupassa ja pissatin koiran, mutta penskat paistoivat letut. Söin kolme. Nyt tässä odottelen, että tulee ilta ja sytytän kevään viimeiset kynttilät. Juon ehkä viiniä vähän.



PS. Tosiaan, tästä läppäristä on mennyt näytönohjuri tai jokin sinnepäin. Piti yhyttää vanhasta toosasta näyttö tähän toistaiseksi. Käyhän se näinkin, joo, mutta maanataina tämä vempain lähtee korjaamolle.

Elämän tarkoitus on etsiä

Masentaa. Sen lisäksi, että elämä on yhtä junassa ja autossa istumista; ajamista ja ohi kiitäviä harmaita maisemia, se on kirjoja. Pitäisi lukea, mutta olen niin pitkään ollut kurkkuani myöten täynnä kirjoja. Niitä pursuaa kaikkialla, töissä tietty, mutta myös kotona.

Haluaisin lukea hyvän kirjan. Hyvällä tarkoitan kirjaa, jonka parissa viihdyn ja joka saa minut unohtamaan sen heikkoudet, vaikka niitä olisikin. En minä siitä välitä. Haluaisin uppoutua tarinaan, tulla friikiksi. Haluaisin alkaa fanittaa jotakuta ihan sikana.

Pitäisi siivota, mutta aivot on valitusvaihteella. En selviä tästä huushollista enää. Se nitisee nurkistaan, eikä mikään mahdu enää mihinkään. Olen alkanut itsekin pyöriä tavaroitten kanssa ympyrää keksimättä niille ainuttakaan paikkaa, ainuttakaan koloa, mihin ne voisi laittaa. Vaikka vasta heitin säkillisen vaatteitakin pois. Kukaan ei enää löydä mitään. Koko perhe katsoo toisiaan järkyttyneinä, kun joku kysyy, missäs se... on? Me emme tiedä, emmekä me löydä enää mitään. Syyttelemme toisiamme, naapureita, serkkuja ja kavereita. Kaikki on joko kähvelletty tai heitetty vahingossa roskiin. Loppujen lopuksi minä olen se, joka joutuu uhraamaan puoli päivää jonkin repun tai pallon tai kynsisaksien etsimiseen. Enkä minäkään löydä niitä kuin tuurilla. Elämä on tosiaan etsimistä.

Unetonna

Viime yö meni ihan perseelleen. Kissa on vissiin dementoitunut lopullisesti ja mouruaa öisin hullun lailla. Kävin sitä silittelemässä, toivottelemassa hyvää yötä ja lopulta huutamassa sille, että pitäisi sen sievän turpansa ummessa jo. Siitä se sitten tokeni ja tajusi, ettei sillä ole mitään syytä mouruta. Ei ole koskaan ollutkaan. Toisin kuin näillä veijareilla.




Hiljaisuus laskeutui ja ehdin hyvin nukahtaa, kun isäntä sai yskänkohtauksen. Aikansa se yritti lopettaa, mutta ei siitä mitään tullut. Se häipyi olohuoneen puolelle, mutta yskä se vain jatkui. Minä tumppasin pääni tyynyillä ja yritin nukahtaa. Pitkän ajan päästä se kakominen lakkasi ja vaivuin taas uneen.

Kuinka ollakaan koira alkoi nähdä jotakin hyvin miellyttävää unta, koska sen häntä rupesi paukuttamaan patteria vasten niin, että koko talo kumisi. Minulta meinasi henki loppua ja sydän löi muutaman kerran tyhjää, ennen kuin tajusin mistä on kyse. Ei semmoisen jälkeen enää unta saa. Lähdin ulos haistelemaan sulaneen lumen sakeaa tuoksua.

Muutaman tunnin tirsat siinä ehdin sitten ottaa ennen aamulenkkiä. Nyt silmät lupsuu siihen malliin, ettei tässä kovin pitkään jaksa kukkua.

Pää on yhtä tyhjä kuin kipeäkin

Nettioraakkeli
kahlaamassa tekemiäni asioita,
kumisaappaat jalassa.

Kun on alhainen verenpaine
syy on aina toisessa.
Kenellä on käärmeen kieli?

Tervetuloa,
raskaus ja vihlominen.
Tervetuloa,
itsetuntokampanja
Tervetuloa,
koiran kärryn ohjeet
ja ufo.

Liskojen yö,
love is in the air,
rautakanki saatana jakaa (*.

Moi,
sulavoi
pilu ja positivismi.

***

(* Siis mitä voi löytää hakusanayhdestelmällä rautakanki saatana jakaa? Mikä ihmisiä oikein vaivaa?)

Nyysijöitä liipanteessa

Tänään se olikin sitten semmoinen päivä, että saipi olla koko ajan jonkun varkaan kimpussa. Miten hemmetissä ne kaikki päättävät lähteä liipanteeseen aina samana päivänä? Ensinnä partasuuhemmo mätti muovipussiin sarjakuvia minkä kerkesi, kunnes näpsäkkä T. tajusi tilanteen.
- Meillä se on tapana kerätä ostokset koriin.
Partajehu häippäsi takaovesta sen siliän tien. Haju vain jäi jäljelle. Ei mitenkään miellyttävä.

No sitten kaksi vissiin Westendistä kotoisin olevaa kaunotarta olivat vaihtaneet Dostojevskin Idioottiin puolta halvemman hintalapun. Se oli virhe. Jos minä kaiken muun unohdan niin en kyllä Idiootin hintaa. Minä huokaisin, että tässähän on väärä hinta. Tyttö lehahti tulipunaiseksi juuri samalla hetkellä, kun paloautot kurvasivat Sotckan kulmalle sireenit ulvoen. Jos tytteli oli hakemassa elämäänsä jännitystä, niin sitähän sai. Tai sitten isäpappa oli kiristänyt kukkaron nyörejä. Onhan se niin säälittävää, kun Dostojevskikin pitää puoliksi varastaa, mutta kaikki muu sen pimun päällä maksoi maltaita. Että viimeisillä rahoillaan Dostojevskia piti reppanan tulla hakemaan. Tyttö ei pistänyt hanttiin ollenkaan, vaan alkoi vaivautuneena kaivaa kaverinsa kukkaroa. Olipahan Idiootin tarpeessa se. Joo.

Päivän kolmas oli sekin nuori nainen. Kajalit se oli vetänyt pitkin luomia ja sen silmät harittivat. Jostakin syystä ne on keksineet tulla kassalle aina ensin kysymään jotakin kirjaa ja yrittävät luoda aina sellaisen kuvan, että ovat jotenkin luotettavia ja tietäviä. Tämäkin kyseli äidilleen synttärilahjaksi jotakin kirjaa keski-iän kriiseistä ja lähti sitten vielä katselemaan vähän. Minäkin vähän katselin. Ja L. katseli toisesta suunnasta. Siellä perällä se sitten alkoi mättää päiväkirjaa ja ja muuta kamaa hyllystä kassiinsa. L. ehti hätiin ja pyysi tavarat takaisin ja saikin. Mutta kun L. kysyi, että onkos siellä muuta, tyttö otti jalat alleen ja alkoi kirkua. Ei yhtään mitään, ei yhtään mitään! T. ja minä mentiin tyttöä vastaan ja sen kaulaliina tarttui siinä hässäkässä jotenkin hälyporttien reunaan kiinni ja katkesi. Tyttö pyllähti tunnelin lattialle ja juoksi henkensä edestä. Soitettiin vartijat perään ja annettiin kaulaliinan pätkä tunnistamista varten, vähän niin kuin Tuhkimon kenkä siis. Tavarat saatin muutaman minuutin päästä takaisin. Kassista oli kuulemma löytynyt puoli valtakuntaa muualtakin.

Siis mitä on blogijooga?

Että minoon poikki. Nyt kyllä ikä painaa. Jos hetkenkin istuu, niin eikö ole perkele jo selkä jäykistynyt sillä aikaa... ja sitten kun nousen ylös, niin eipähän se ruoto suoristukaan enää niin vain. Siinä sitä kumarassa köpötellään ja ähistään. Eipä sitä paljon paranisi mennä istuskelemaan, makaamisesta nyt puhumattakaan. Joku samperin duracellpupu tässä pitäisi olla ja paukuttaa menemään siihen asti, kunnes virta loppuu kokonaan.

Ranteessakin on tukiside ja buranaa menee. Jomotus on kauhia. Töihin tuli uusi kassakone ja nyt työasento muuttui yllättävällä tavalla. Kädet siitä kirjojen roikottamisesta menee, kun yhtä soittoa lykkii niitä siihen EAN-koodilukijan silmään.

Tämä valittaminen alkaa olla hysteeristä. 127.0.0.1:sta luin tuossa taannoin hysterian hoito-ohjeita:

...jääpussi pään päälle
lämmintä soraa jaloille
iilimatoja emättimeen
ja katosta riippumaan

Kyllähän tuo ehkä voisi hiljaiseksi vetää. Tai entistä hysteerisemmäksi. Riippuu varmaan siitä kuinka kauhuissaan olisi. En kyllä osaa sanoa, ovatko noistakaan mitkään niin hermoja raastavia, kuin Kirstin aavejäytiäiset.

Aikani kuluksi olen huvittanut itseäni lukemalla Sisustusmyyjän (sisutusmyyjä tässä ensin luki, onneksi ehdin korjaamaan) juttuja asiakkaista. Vähän niin kuin vertaistukea haeskelin. Se onkin näköjään ihan sama mitä ne asiakkaat ovat ostamassa, ovat ne vaan niin hauskoja joka paikassa.

Olipa taas sen verran mukavat hakusanat, että kai niistä runoa pukkaa väkistenkin.

Blogijooga:
Sulje makuuhuoneen verhot
ja hätistä kenkien haju pois.

Auringon ottaminen maaliskuussa
on kuin Beirutin loma
ja rakkulat nielussa.

On siis kevät, aisankannattajat.
Tässä oikea käteni,
tässä hellä sydämeni.

Pihtiputaan mummola aikoo pistää läpensä säppiin. Eipä sitä iloa kovin pitkään sitten kestänyt. Ne ovat nuo mummot semmoisia huithapeleita. Tämä arvio Blogisanomista sieltä nyt pitää ainakin pelastaa: Tosin olihan se ajoittain itseänsä täynnä olevaa estrogeenin makuista mäkätystä, jossa onneksi hyvin usein oli kuitenkin annos PMS:n ylösruoskimaa pelottavaa terävyyttä. Mutta sitähän bloginpitämisen kuuluukin olla.

Vieroitusoireita

Metabloggaaminen näyttää ainakin hetkellisesti piristyneen. On mukavaa nähdä, että yhteishenki pihisee. Tai puhisee. Tai jotain.

Maalainen on vanha tekijä metabloggauksen saralla. Hyvä listasijoitus takaa sen, että niitä myös luetaan. Maalainen haikaili Blogistanian oman ilkeän iltapäivälehden perään. Hänestä itsestään voisi hyvinkin kehkeytyä sellaisen pitäjä. Niin vilpittömän kuuloisesti hän noita totuuksiaan näistä tyhjänpäiväisistä kirjoitteluista julkaisee.

Sun äitis on tosiaan melkein kaikkien bloggaajien äiti ja hänkin on haalinut siipiensä suojiin joukon hyväksi havaitsemiaan blogeja, joita kernaasti esittelee. Naisenergia jyllää yllättäen myös Pihtiputaan mummolassa. Että tuntuukin hyvältä, kun meikäläisestä metablogataan oikein olan takaa. Mummohan voisi näyttää meille hupakoille (siis Kirstille ja minulle) närhen munat, vaikka se pitkäjännitteisyys vähän epäilyttää. Missä lienee mummokin lorvinut marraskuusta asti.

Mediaopella on varsin hyvä ja kannatettava ajatus Blogisanomien muistokirjoituksessaan. Kaikki bloggaajien omaan blogiinsa kirjoittamat metabloggaukset voisi julkaista myös yhden ja saman blogin uumenissa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että se uumen sijaitsisi edelleen Blogisanomissa. Kun ei vain itse tarvitse kirjoittaa. Voisi vain silloin tällöin tuupata metabloggauksen menemään. Eikä minulla ole mitään sitäkään vastaan, että ne metabloggaukset julkaistaisiin jossakin uudessa ja ehommassa osoitteessa. Olihan BS kuitenkin minulle rakas ja sen muistoa voi hyvin vaalia näinkin.

Aamulla nostin jännittyneen odotuksen vallassa peittoani - ei vieläkään munia!

Näin viime yönä unta karhusta. Se tallusteli kahdella jalalla ja paljasteli pitkiä, ruskeita hampaitaan. Olin kauhuissani. Pelkäsin, että se alkaa taas jankuttaa jotakin syvällistä Dr. Philistä. Se oli hirveää. Vipelsin karkuun minkä kintuista pääsin.

Keväinen kiintiökakkakirjoitus

Se alkaa olla koiranpaska-aika. Pian Uutislehti Satanenkin täyttyy tekstiviesteistä, eikä toimittajia enää tarvita. Ne voivat vetää lonkkaa sen aikaa, kun lumi sulaa. On se jumankauta ihmeellistä, kun koira kakkaa.

Meillä täällä landella on siinä mielessä vähän kinkkinen paikka, että viitsiikö sen hevosenpaskaläjän vierestä edes lähteä noukkimaan niitä puudelinsa pökäleitä pussukkaan. Tai siis se uljaan ratsun lantakasahan on siinä keskellä tietä, missä harvemmin taas koirankikkaroita näkyy, mutta näkyy silti. Olen vähän ihmetellyt, että minkälainen kaurahattu siinä hihnassa onkaan kiinni, joka antaa koiransa paskantaa keskelle jalkakäytävää. Joku juntti varmaan. Mutta eilen näin Asematunnelissa ikäneitohienohelman, jonka vasta puuteroitu villakoira pisutteli joka nurkkaan ja emäntä kulki pylly heiluen ja hattu keikkuen narun päässä ikään kuin olisi täysin normaalia kusta käytäville. Ei tuntunut kauhean ylpeältä olla koiranomistaja. Ei ole ihme, että puoli Suomea on sodassa koirankakittajia vastaan.

Nyt tänä keväänä on mukavaa vaihtelua puhua linnunpaskasta. Sitä sietää varoa, vaikka vaikeaahan se on. Kun pommi tulee, niin se tulee. Ja siellä missä on puluja ja lokkeja, sitä ihteä sataa taivaalta ja nyt taudin kanssa. Jokainen lätkähdys on potentiaalinen bioase. Tiesittekö, että kaatopaikkatyöntekijöitä lintuinfluenssalta suojellakseen Ämmässuon ylle aiotaan virittää parin hehtaarin mittainen verkko siellä hengailevien lokkien takia. Sitä ei tarina kertonut, millainen verkko on kyseessä, että onko löysä vai teräksinen. Kyllä se pisti taas miettimään. Mihin ne kaikki 10 000 ämmässuolaista lokkia sitten menevät? Levittäytyvät kotipihoille, roskiksille, rannoille, toreille, terasseille, snagareille... Mäkkäriin? Jostakinhan niiden on ruokaa saatava. Mitä uusavuton kaatopaikkalokki ylipäätään osaa syödä? Valmisaterioita? Eineksiä? Grilliruokaa? Alkaakaahan viritellä verkkoja pihoillenne...

Mitähän lokki tästä kaikesta ajattelee? Mitä se tekee , kun kaatsikan ihanat aromit kiemurtelevat sen nokkaan? Alkaako se kirkua?... No vähemmästäkin, mutta turhautuuko se paineen alla? Pystyykö lokki pidättämään kakkaansa hädän hetkellä vai lävähtääkö luiru kaatsikkahenkilön nuppiin verkonsilmän välistä. Vai pyrkiikö lokki lopulta läpi verkon? Entä jos se onkin löysää verkkoa, johon kaikki miljoonat lintutautia sairastavat lokit yksi toisensa jälkeen kuolevat ja verkko painuukin kaikkien kaatopaikkatyöntekijöitten niskaan. Nämä asiat kun vielä saisi tietoonsa, niin kyllä olisi taas viisas olo.

Tämä ei ole mikään kirjoitus

Että ottaa pattiin taas. Koko päivän on ollut muka hemmetisti asiaa tänne. Töistä lähtiessä tuntuu het siltä, että nyt tekee mieli kirjoittaa, pakko päästä pärettämään. Junassa tuskin pysyn nahoissani. On jo niin paljon kertynyt kaikenlaista. Niin kuin jokin elukka olisi lähdössä juoksukilpailuun. Sitten kun astun kotiovesta sisään, kaikki into lässähtää. En ymmärrä. Niin kuin mitään ei olisi ollutkaan. Pelkkiä tyhmiä mitäänsanomattomia aiheita, turhaa räpellystä... mitä minä oikein ajattelin!

Tätä läppäriä en uskalla ottaa mukaan töihin, unohtaisin sen junaan tai joku unohtaisi sen mukaansa... ja kotona kersat saisivat slaagin, kun hautoisin konetta kaiken päivää mukanani. Kynällä ei junassa kirjoittaminen oikein tahdo luonnistua, varsinkaan jos joku istuu vieressä, sitä kirjoittaa kuin teinityttö päiväkirjaa. No kai tämä pian ohi menee. Nyt on vain mennyt aika hemmetin pitkään. Näen jo unia, missä kirjoitan. Ensin näin kyllä unen, että laitoin astianpesukoneeseen öljyä. Se on kuulemma jokin trendi, isävainaa kertoi.

Siellä on muuten bussin kokoinen mainos rautatieaseman sisäpihalla, jossa lukee, että Heli Laaksosen uusi runokokoelma Sulavoi ilmestyy tällä paikalla 23.3. kello jotain. Ja sitten siinä on lehmän kuva ja jotakin puhetta kikatuksesta. Siis ihan todella sieltä katosta roikkuu sellainen mieletön lakana. Se ei kyllä ole Turun laiturin kohdalla, mutta kaipa sillä jokin syy on ilmestyä siinä Ouluun ja Joensuuhun lähtevien junien kohdalla.

Moi

Minulla on hieman vaikeuksia löytää motivaatiota. Kannoin eilen illalla tämän läppärin makkariin ja kirjoittelin ihan muita juttuja. Oli outoa olla irti netin houkutuksista. Blogien seireenit suorastaan kujersivat takaraivossani, mutta minä pysyin tiukasti makkarissa läppärini kanssa. Luulen, että jatkan samaa tahtia tänäänkin.

Liika on aina liikaa

Kai tässä on taas tartuttava itseään niskasta kiinni ja otettava sanoistaan vastuuta. Sunnuntainen kommenttini liioista kirjoista on lähinnä aiheuttanut tunteellista pohdintaa (*no ei kyllä täällä tietenkään) siitä, miten jokaiseen makuun on oltava tarjolla kirjaa eikä kirjan laatua voi kukaan mennä etukäteen määrittelemään. Mistä tahansa opuksesta voi kuoritua menestys! Just. Myös kustantamoista, kirjapainoista ja kirjakaupoista ollaan oltu huolissaan, en kyllä ihan heti ymmärrä miksi, koska kyse on juuri niistä kirjoista, joita kukaan ei osta. Tilaahan ne kaupoissa vievät niiltä kirjoilta, joita kenties ostettaisiin, jos ne olisivat paremmin esillä.

Toki jokaiselle onkin oltava tarjolla jotakin, mutta nyt taitaa tunteet ottaa järjestä vallan. Jotenkin minusta tuntuu, ettei monikaan taida yhtään tajuta, miten paljon nimikkeitä todella on liikenteessä, onhan jokaikisen harrastajakirjoittajan tai viulunsoittajan tai minkä hyvänsä pahkataiteilijan haaveena on saada se nimi sinne kuolemattomien kirjailijoitten joukkoon. Jokainen on nykyään monilahjakkuus, niin kansanedustaja kuin nyrkkeilijäkin, näyttelijöistä nyt puhumattakaan. Kirjoja tehdään vaikka mistä aiheista! Runokirjoja on myynnissä satoja erilaisia, on antologioita, erilaisten teemojen (rakkaus, yksinäisyys, lapset, äidit, isät, papat, mummot, koirat, kissat, kattilat, unet, lohtu, kohtu...) ympärille kyhättyjä paksuja pumaskoja, on pieniä sarjoja, on isoja sarjoja, on vaikka minkälaista runoteosta, jotka eivät edes hyllyihin mahdu, mutta kun on niin paljon hyviä runoilijoita ja jokaiselle on tietenkin annettava mahdollisuus nousta kärkikastiin. Just.

Muistelmat ovat yksi suuri tilkkutäkki, on sotamuistoja, muistoja lotista, autoista, maitolaitureista, roskiksista, kaikenlaisista ammatintaitajista, matkamuistoja, muistoja ensirakkauksista, kummallisimmista tapahtumista, postimerkeistä, kengistä, pitäjistä, helvetti markkinapäivästä!.. voi luoja, niitä on valtava määrä. Rakkausromaaneja on luonnollisesti todella paljon! Jännäreitä tursuaa joka tuutista ja samat tehdään kohta pokkareina. Kotimainen romaani pysyy jotenkuten hallinnassa, samoin käännöskirjallisuus. Keittokirjojen määrää ei edes pysty hahmottamaan. Kyllä meillä riittää niin pirusti marttaa loihtimaan jos jonkinlaista ruokaa. Samoin psykologiaosastot ovat täynnä toinen toistaan nerokkaampia elämänoppaita... ei näitä kaikkia alueita hei edes kannata luetella. Ikään kuin kirjan tekeminen olisi jokaisen täytettävissä oleva unelma.

Vielä siis ammatti on arvossaan, mutta kuinka kauan tällä menolla kirja pitää arvonsa, kun joka toinen kyhää kirjan? Ehkä se onkin ihan hyvä, että kirjailijan ammatti kokee inflaation. Ehkä kaikki taideammatit kokevat sen hyvinkin pian. Onhan kuvataiteessa vähän samaa trendiä, kun playboymalli kirjoittaa ensin pari kirjaa ja pistää sitten pystyyn taidenäyttelyn. Jokainen voi toteuttaa unelmansa, oli siihen sitten kykyjä tai ei. Itse asiassa tämä voi olla ihan tervettäkin, että saadaan vanhan polven kirjailijoittenkin jalat maahan. Ammattitaitoa ei enää niin hirveästi muillakaan aloilla arvosteta, tärkeintä on kokemusten shokeeraavuus ja ihmisten sosiaalipornoisen nälän tukahduttaminen. Sekä tietenkin sen oman eri hienon nimensä saaminen kirjan kanteen. Laatua minä en lähdekään määrittelmään, sillä myyntiluvut eivät pelkästään ole laadun tae. Pikemminkin päinvastoin. Ongelma lähtee sieltä, että kirjat ovat todella marginaaliporukan ajanvietettä eikä ostovoimaa tahi kiinnostusta riitä jokaiselle läpyskälle. En minä ole siihen syyllinen, että näin on. Minä vain kerron sen. Terve itsekritiikki olisi tarpeen aina, kun tuntuu siltä, että se oma kirja pitää saada kustannettua hinnalla millä hyvänsä. Vaikka se sitten vaatisi pari alastonkuvaa keskiaukeamalla.

Teoksia on niin paljon, ettei kukaan enää löydä niiden tuhansien ja taas tuhansien kirjojen joukosta mitään ostettavaa. Asiakkaalla menee sormi suuhun ja tuskanhiki nousee otsalle, kun pitäisi päättää mihin kirjaan ne useat euronsa sijoittaisi. Lääkkeeksi Häiriöklinikalla tarjottiin kaiken kattavaa kirjallisuuslehteä, mikä ei ole yhtään huono idea. Se kaikenkattavuus vain voi jo olla mielipuolinen suunnitelma.


* Periaatteessa tämä sama liikailmiö koskee blogejakin. Niitä on niin paljon, ettei kaikkiin voi enää ottaa mitenkään kantaa, vaan sama keskustelu kannattaa aloittaa siinä omassa ihqussa blogissa... onhan sillä enemmän lukijoitakin. Tämä ihan lämpimästi sanottuna ja kenties jonkinlaisena esimerkkinä siitä, miten ihmiset toimivat.

Sunnuntaisekoilut

Hah, olen sairas, eikä tämä ole pelkästään krapulaa. Ostin torstaina töihin antiseptista geeliä, jolla voi tappaa pöpöt käsistään silloin, kun ei pääse niitä heti pesemään jonkin niiskuttavan ja rahojaan nuolevan asiakkaan jäljiltä. Joskus kerta kaikkiaan ällöttää, kun ihminen on pärskinyt sekä ryystänyt räkäänsä edestakaisin ja tosiaan kassalle tullessaan kaivaa seteleitä lompakostaan nuolaisemalla ensin sormiinsa ja tarjoaa tätä flunssaetuseteliä sitten myyjälle oikein hymyssä suin. Yök. Ja jotkut unohtelevat räkäisiä nenäliinojaan kassalle ja usein niitä löytyy myös hyllyiltä sekä tietenkin lattioilta. No niin mutta ei siis tainnut geelistä olla apua. Eikä vitamiineista. Ei mistään.

Puhuin eilen puhelimessa neljä tuntia putkeen. Serkku soitti eikä pystynyt lopettamaan. Sitten minä melkein nukahdin kesken puhelun enkä saanut enää sanaa suusta. Toisaalta aloin olla aika huppelissakin, kun kermalikööriä humpsahti siinä jutellessa jonkin verran. Kätevää, ettei tarvitse lähteä mihinkään juottoloihin tapaamaan sukulaisiaan, vaan voi siinä istua omalla kotisohvalla luuri toisessa ja lasi toisessa kädessä.

Siitä omituisten tavaroitten meemihaasteesta, jonka Tinka mullen lykkäs, tuli mieleen, ettei täällä mitään muuta olekaan kuin outoja tavaroita. Ja mikä nyt sitten on outoa? Jotkut tyylitietoiset ihmiset pitäisivät koko tätä taloa outona. Myös se on outoa, että olen hirvittävän kriittinen omia kirjoituksiani kohtaan, mutta tämä talo pursuilee aivan vapaasti paperimassasta tekemiäni patsaita, seinäkoristeita ja surkeita taulujani ja se on minusta vain hauskaa. Ne ovat niin huonoja että itse asiassa ovat aika hyviä. Perhe on niin tottunut niihin, etteivät ne mitään sano. Vielä. Voi olla että tuo murrosikäisin alkaa kohta hävetä silmät päästään.

Täs näitä on. Pahimpia en kyllä kehtaa edes näyttää.


Tuo oman kopperoni lamppu on aika karmea, mutta hei, se tavallaan oli jo täällä ennen minua, ei tosin yhdessä osassa.




Ehkä oudoin ainakin lasten kavereitten mielestä on tämä käärme, jonka kerran poimin tieltä. Olisi se varmasti minunkin kavereitteni mielestä vähän inha, jos niitä kavereita olisi. No, käärme parka oli jäänyt auton alle ja vain sen päässä oli pieni kolhu, muuten matelija oli oikein mainiosti säilynyt. Meinasin itse ajaa myös sen päälle, koska se makasi siinä tiellä ihan kuin se olisi ollut jokin ohut oksa, mutta väistin sitten ja huomasin, että se olikin tarhakäärme. Kävin sitten hetken mielijohteesta poimimassa sen kyytiini. Nyt se velloo kuvottavan värisessä etikkanesteessä kirjahyllyn päällä ja aika moni kysyy, miksei sitä vain voisi heittää pois. Tämän kirjoituksen jälkeen kenties sen jo teenkin. Onhan nyt aivan järjetöntä pitää eltaantunutta käärmettä kirjahyllyssä. Toki yhtä paljon sillä on substanssia kuin monella niistä kirjoista. Niistä ei vain näy päälle päin, miten eltaantuneita nekin voivat olla.

Kirjoja minulla onkin aivan liikaa. Ne ovat kärsineet melkoisen inflaation meikäläisen arvoasteikossa. En nyt tarkoita millään pahalla, niin vain käy väistämättä kun myy kirjoja vuodesta toiseen eikä joistakin tekeleistä pääse eroon kuin ilmaiseksi jakamalla. Kirjoja tehdään ihan liikaa. Kirjailijoitakin on liikaa siihen nähden, jos kirjojen halutaan säilyttävän arvokkuutensa. Nyt ne ovat pelkkiä käyttötavaroita ja kirjailija käsityöläinen. Ei siinä mielestäni mitään vikaa ole, vaikka näin onkin, mutta mikäli kirjailijan ammatti aiotaan yrittää säilyttää, se sisällön sisällyksetön tuottaminen olisi syytä lopettaa. On ihan hemmetin oikein, ettei käsikirjoituksista pääse kustantamoissa läpi kuin promille. Vieläkin vähemmän saisi päästä. Lisäksi jo paikkansa lunastaneitten kirjailijoitten tulisi paneutua yhden kirjan tekemiseen kunnolla, eikä suoltaa markkinoille kirjaa joka vuosi.

Että semmoista nyt mieleen.

Miksi Saara ei nauranut

Itse asiassa minulla ei pitäisi olla mitään valittamista. Siideri on lightia, mutta maukasta ja siinä on paljon paljon herkullisia ja päihdyttäviä kaloreita. Närästää ihan hemmetisti. Piti ottaa kyllä Pepcid. No, mutta hyvin menee muuten. Koira on kaheli, lapset ihquja, massut täynnä, silmät ja korvat jotensakin kunnossa, kymmenen sormea ja varvasta kaikilla, heti sairaalassa tarkistettuja, päällisin puolin terveitä, lukuunottamatta yhtä diabeetikkoa ja itsekin olen teoriassa terve. On koti, velaksi tosin, mutta ihanalla paikalla metsän reunassa syrjäseudulla. Ja mitä minä teen? Makaan sohvalla sekaisessa huushollissa, lipitän siideriä ja itken läpi kaikki ohjelmat aina Emmerdalesta Suurimpaan pudottajaan. Ja mikä parasta, jopa mainokset itkettävät. Kyllä vain. Doven lapsille suunnattu itsetuntokampanja valuttaa kyyneleitä, Love is in the airin päivitetyllä versiolla varustetun volkkarimainoksen tähänastinen ällötys saa väistyä liikutuksen tieltä; myös meidän äiti tekee teidän äitien ruuat itkettää, koska onhan siinä helvetinmoinen homma. Katson mitä tahansa, niin pillahdan itkuun ja yritän sitten piilottaa lärvini muilta perheenjäseniltä painamalla sen vieressä makaavan koirani selkään.

Olen aina ollut sillä tavalla kovis, etten ole antanut PMS:n ottaa valtaa meikäläisestä. Olen ollut närkästynyt niistä Saaralla on taas menkat- kommenteista, koska minuahan eivät nämä oireet koske. Minähän olen kovis. En ole syönyt suklaatakaan kuin kaksi palaa. Kahdeksan on ehdoton maksimi. Sitä enempää en syö koskaan ja kahdeksan palaa vain äärimmäisessä hädässä. Nyt on pakko tunnustaa, että minä olen nainen.

Ja kun minä, siis nainen, katson jotakin sellaista ohjelmaa kuin Studio Imbossible kesken PMS-oireilun, minä tunnen niin suurta tuskaa ja myötähäpeää, että joudun kurkkimaan tätä järkyttävää sketsiohjelmaa sormien lomasta. Kukaan nainen, ei edes kesken kuukautiskiertonsa pahimman vaiheen, tekisi koskaan mitään noin surkeaa. Minua ihan itkettää tämä, että maikkari ostaa pelkkien hauskojen nimien perusteella aivan paskaa huumoria. Tai sitten sen ei olekaan tarkoitus naurattaa, vaan itkettää. Ja sitähän se tekee. Se toimii. Jos ei olisi tätä PMS:ssää tuntisin ehkä reilua sääliä näitä kaatopaikkahuumorin virtuooseja kohtaan. Nyt en voi. Miten hemmetissä tämä maa voi olla näin onnettomassa tilassa? Mikä on maikkarin tarkoitus? Taannuttaa koko kansa samalle tasolle? Olemme täysin jonkun Bardyn ja muutaman muun nimikaverin armoilla. Nämä jullit, jotka tekevät tahattoman koomista draamaa ja huumoria, joka pelkästään itkettää eivät kai osaa hävetä mitään. Pitäisi. Hävetkää.

Mitä on huumori? Hissun ja kavereitten mielestä se ilmeisesti on sitä mitä jo Spede aikoinaan tuotti; this is humor. Se ei ole kehittynyt siitä yhtään. Ei yhtään. Se on keksimällä keksittyä tönkköä soosaa.

Taas voidaan sanoa, että miksi sitä kolmosta pitää katsoa. Ei tarvitse. Ei. Se on mainosrahoilla tuotettua paskaa. Kysymys kuuluu, miksi tässä maassa ei ole parempaa huumoria? Miksi pitäisi tyytyä tähän pieruhuumoriakin surkeampaan esitykseen? Miksi ei saisi vaatia parempaa? Olisi niin mukava välillä nauraa tämän hullun itkemisen keskellä.

Aika älyttömän pitkä ja kuivakka vuodatus sunnuntaiaukioloista

Tätä ei kannata lukea, jos asia ei yhtään kiinnosta. Tässä ei ole mitään hauskaa. Tämä aihe on vain hautunut päässä jo usean vuoden, kun olen ollut sunnuntaisin töissä ja miettinyt, miksi siellä pitää olla, kun lapset jäivät kotiin alahuuli lurpallaan vilkuttamaan töihin lähtevän äidin perään. Siis asiaan.

Hallitus se sitten siirsi liian vaikean sunnuntaiaukioloasian seuraaville. Kauppojen sunnuntaiaukiolojen vapauttaminen tuntuu olevan ihmisille mieleen sen kummemmin seurauksia ajattelematta. Ihme, että surkea PAM (palvelualojen ammattiliitto) on saanut pidettyä päänsä edes tässä asiassa. Yleensähän PAMille käy kaikki mitä työnantajapuoli ehdottaa. Takavuosina pankkitoimihenkilöt ryhtyivät ankaraan ja pitkäksi venyyseeseen sekä kaikenlaista harmia niin yksityisille kuin yrityksillekin aiheuttaneeseen työtaisteluun saadakseen parempaa palkkaa sen vuoksi, että heidän työnsä vaikeutui tietokoneiden takia. Kaupan alalla on varmasti harkittu samasta syystä palkan laskua. Ei puhettakaan palkkojen noususta, vaikka monen myyjän piti opetella ohjelmoinnin salat ja ihan samanlaisen tietokoneen käyttö. PAM, siis silloinen Liikealan ammattiliitto, ei ole osannut koskaan pitää puoliaan missään asiassa, vaikka työn vaatimukset nousevat. Kerran Liikelan ammattiliitto uhkasi lakolla kyllä, mutta Mauno Koivisto sanoi, että myyjien pitää mennä töihin, koska ihmisten on saatava ruokaa. Silloisella puheenjohtajalla taisi mennä pissat housuun, niin äkkiä oli lakkovaroitus ohi, eikä siinä sitten sen kummempaa. Olisikohan siitä parikymmentä vuotta jo. Siitä pitäen kaupanalan palkat ovat nousseet juuri sen indeksikorotuksen verran, jokunen yleiskorotus mukaanlukien. Ensimmäisen vuoden myyjä saa hädin tuskin pari sataa euroa enemmän palkkaa kuin mikä on arvioitu minimipalkka. Sunnuntaityö sadalla prosentilla lisää sitä huimasti vielä toistaiseksi.

Mitä siitä sitten seuraisi, että kaupat olisivat ympäri vuoden sunnuntaisin auki. No, sunnuntaikorvausten maksaminen loppuu siihen paikkaan. Sunnuntaista tehdään arkipäivä suurelle osalle naisista, sillä pienillä kaupoilla ei ole varaa pitää puljujaan auki sunnuntaisin ja maksaa siitä tuplapalkkaa. Kiinnikään ei voi pitää, koska kilpailu on kovaa. On aivan päivänselvää, että pienyrittäjiä tulee suojella liian suuriksi käyviltä palkkakustannuksilta, koska ne kuitenkin tarjoavat työpaikan sitä tarvitseville. Pienyrittäijen vanavenedessä saman helpotuksen tulevat saamaan jättiyrittäjät. Näin tulee aivan varmasti käymään. Sunnuntait sisällytetään normaaliin kuukausipalkkaan ja sen lisäksi tähän asti monen opiskelijan kesätienestit pienenevät puolella, kun osa-aikaisillekaan ei enää sunnuntailisiä maksella.


Kun palkka on entuudestaan pieni, on todella ihme, että kauppoihin saadaan enää sunnuntaisin extratyöntekijöitä. Eivät opiskelijat ole niin tyhmiä kuin myyjän ammatin valinneet lahopäät. Sunnuntaityöt lankeavat niille vakituisille työntekijöille, jotka ovat jo hieman varttuneempia ja joilla on lapsia. Joissakin kirjoituksissa (mm. Iltalehden pääkirjoitus tässä reilu kuukausi takaperin) on ihmetelty, että miten se sunnuntaityön tekeminen muka vaikuttaa perheen yhteisen ajanvieton vähenemiseen. En tiedä miten kukaan toimittaja voi olla niin tyhmä, (että on sillä järjen määrällä päässyt lehteen töihin, mutta sehän oli vain Iltalehti), ettei sitä tajua. Aika yksinkertaista: Lapset ovat vapaalla sunnuntaisin. Jos äiti ei ole, yhdessä olo vähenee viikossa yhdellä päivällä. Kun kaupat saavat olla yhdeksään asti auki myös arkena, sunnuntai voi olla monille naisille tärkeä päivä saada viettää sitä lastensa kanssa, koska arki-illat ovat jo kuluneet töissä olemiseen. Illalla kotiin tullessa lapset hyvässä lykyssä turvallisesti unten mailla, mikäli perheessä sattuu olemaan myös isä, joka ei ole palomies, poliisi, lääkäri.... joka tapauksessa ainakin yksinhuoltajalle sunnuntaitöitten tekeminen on kinkkinen paikka. Mistä saada alle kouluikäisille sunnuntaisin hoitopaikka, kun kaikkien sairaanhoitajienkaan tai ravintola-alan työntekijöitten lapsille niitä ei riitä. Niin, pitäisikö sunnuntaiaukioloaikoja lisätä myös päivähoitopuolella? Tai panna lapsetkin sunnuntaisin kouluun? Opettajat töihin! Pistetään vahinko kiertämään. Vastahan sunnuntaisin töitä joutuu tekemään jo puolet naisista. Pannaanpa toinen puoli saman tien töihin, jotta nälkäinen herrasväki saa haettua krapulakaljansa ja huikopalansa tylsinä sunnuntai-päivinä, kun ei sohvalla makaamisen lisäksi ole mitään tekemistä. Kaiken kaikkiaan on käsittämätöntä vedota siihen, että niin monet naiset joutuvat tekemään töitä sunnuntaisin, joten miksei sitten myyjätkin. Siis sillä perusteella kaikkien naisten tulee tehdä töitä sunnuntaisin? Ja mitä tuota nyt itkemään, kun perheen yhteinen aika vähenee, onhan sitten arkivapaalla aikaa pelkästään itselle. Voi hoitaa vaikka kotia tai varata hammaslääkärin sille päivälle sillä aikaa, kun lapset ovat poissa jaloista. Niin, tällä tavoin lasten hyvinvointi se sen kun kukoistaa. Toisaalla ollaan huolissaan siitä, ettei vanhemmilla ole aikaa lapsille, mutta kun se huolestuneen pitää päästä sunnuntaina ostamaan lenkkimakkaraa, niin se huoli lapsista loppuu tasan siihen.

Ihan käytännön ongelmiakin sunnuntaityöt aiheuttavat. Flunssaan sairastuneita ei enää oteta terveyskeskusten sunnuntaipäivystykseen laisinkaan. Sunnuntaiduunarin on sairastuessaan mentävä hakemaan sairaslomalappusensa yksityseltä lääkäriltä. Tästä on kokemusta jo yli kolmelta vuodelta kaupassa, joka maanalaisen asemansa vuoksi saa pitää oviaan sunnuntaisin auki ympäri vuoden. Toisinaan tytöt ovat säästäneet vähäiset roposensa ja kituuttaneet sairaina töissä, mikäli eivät ole älynneet sairastua jo virka-aikana. Vaihtoehtona on myös jäädä töistä pois ilman sairaslomatodistusta. Menisihän se kaiken kaikkiaan pieni palkka kuitenkin niihin lääkärimaksuihin, joten se on plus miinus nolla, vaikka ei töihin sitten ilmaantuiskaan. Tästä syystä lisääntyvien pyhätöitten vuoksi myös terveyskeskusten tulisi lisätä kapasiteettiaan sunnuntaisin. Terveydenhoitaja voi kirjoittaa sairaslomalapun kolmeksi päiväksi, joten taas on saatu yhdeltä naisvaltaiselta alalta pyhäpäivä pois. Terkkarit auki sunnuntaisin!

Kaiken lisäksi sunnuntait ovat nuorille extramyyjille aika herkkää aluetta. Aina on lauantaina jotakin menoa, joka voi aiheuttaa huonoa oloa seuraavana päivänä. Sairaslomalappua tuskin kannattaa siinä vaiheessa mennäkään hakemaan. Teoriassa sunnuntaityöt kiinnostavat nuorta naista hyvien tienestien takia. Käytäntö on sitten toinen. Kyllä nuoria neitejä kiinnostaa sunnuntaisin ihan muut asiat. Ei niitä niin vain töihin viikonloppuisin saa ja tämäkin monen vuoden ympärivuotisella sunnuntaityökokemuksella sanottuna. Lopulta siellä kaupassa ovat pyhäisin töissä vakituiset työntekijät tekemässä ylipitkää viikkoa. Kaupan alallahan ei tarvitse ylitöistä maksaa (go PAM go!). Ne vain siirretään vapaiksi jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Puolessa vuodessa minullekin niitä on kertynyt viikon verran ja juuri siitä extratyttöjen suosimasta en mä nyt voikaan tulla töihin -syystä. Lopputilissä ne ylityöt on kai pakko maksaa? Vai väheneeköhän se irtisanomisajasta?

Ihmetellä täytyy, että juuri ruuan ja tavaroitten ostaminen sunnuntaina on niin hemmetin intohimoista puuhaa. Mihin se lauantai meni? Krapulassa makaamiseen ja oman napanöyhtän kaivelemiseen. Ja hupsista, just sunnuntaina tartteekin saada jotakin hyvää, jota lauantaina ei vielä tehnyt mieli. Kaupat saavat olla arkisin yhdeksään asti auki ja lauantaisin kuuteen. Sen lisäksi avoinna saavat olla kioskit ja huoltoasemien elintarvikekaupat, jotkut niistä 24h/vrk ja joka päivä. Minkälainen ihminen ei pärjää sunnuntaita ilman ostamista? Ilman rahojensa tuhlaamista? Hyvänen aika, miksei myös pankkeja ei vaadita olemaan auki edes lauantaisin? Ajatelkaa, mikä määrä rahaa odottaa siellä nostajaansa ihan yksin. Niin paljon tuhlattavaa rahaa siellä lukkojen takana eikä yhtään naista töissä. Automaatti kun on niin kovin kylmä ja palvelua olisi niin kiva saada. Ja eikö vain lainahakemuskin olisi ihanaa tehdä saman tien sunnuntaina, kun uusi asunto on käyty katsomassa. Voisi pistää haisemaan jo sunnuntaina.

Ajattele, miten monille sunnuntai on sinun takiasi jo pelkkää arkea. Oletko vielä ihan varma, että haluat kaikkien naisten palvelevan sinua joka päivä. Menisitkö sunnuntaina kauppaan töihin? Haluaisitko itse viettää arkea seitsemänä päivänä viikossa?